oi nuoruus

Intro: Selasin vanhoja arkistoja. Olin täysin unohtanut kirjoittaneeni tällaisenkin muistelun. Jos arki ja työelämä 1970-luvulta eteenpäin vaikkapa ajankuvana kiinnostaa, saa lukea. Otsikkokuva on peräisin kuvaussihteerikurssin ajoilta. Kuvaaja oli Eero Kaartinen Yleisradiosta. En ryhdy kuvittamaan tätä juttua, sillä olen käyttänyt kaikki kelvolliset valokuvat jo tarinassa ”Kuvaussihteeri lyö klaffia”. Tarina on sama tuttu, mutta tämä on ehkä henkilökohtaisempi. Näin se meni:

OI NUORUUS

”Luulen, että jään poikamieheksi”, kumppanini Jussi purki elämäntuskaansa. Miten mies voikaan niin erehtyä. Tapasimme keväällä 1970 viikkoa ennen vappua Espoon Dipolissa. Jussi opiskeli ensimmäistä vuotta sähkötekniikkaa Otaniemessä, minä sihteerintaitoja Helsingissä. Vapusta tuli ikimuistoinen. ”Voi pientä juhlijaa, väsymys käy jo käpälään”, lauloimme suloisena sekakuorona. Seuraavana aamuna sima ja silliaamiainen maistuivat.

Arki koitti kesäloman myötä. Kummallakaan meistä ei ollut puhelinta. Yhteydenpito oli postikorttien varassa. Minulla on tallessa herkät viestit, joissa Jussi ehdotti tapaamista elokuvien merkeissä. Miehuuskoe ja Mrs Robinsonin sävelet värisyttävät vieläkin, sillä näimme elokuvan ensimmäisillä oikeilla treffeillämme. Myöhemmin Dipolin elokuvakerho Montaasi sivisti meitä viikoittaisilla tapaamisillamme. Näimme runsaasti kulttielokuvia, etupäässä italialaisia ja ranskalaisia. Aikakauden kuumia nimiä olivat Pasolini, Fellini, Godard, Chabrol. Muistan miten Alan Resnaisin Viime vuonna Marienbadissa puhutti eriskummallisuudellaan.

Elokuvissakäynteihin kuului aina kritiikki. Puhumisen ohessa nautimme kaljakellarissa vakioannoksemme, oluttuopin ja kuuman juustokinkkuleivän. Tunnen vieläkin kuplivan cheddarin tuoksun ja nuoruuden kiihkon, kun seuraan Ylen Teema-kanavalta vanhoja hienoja elokuvia. Jean-Paul Belmondo ja Hullu Pierrot, Jaques Tatin Riviera-elokuvat, Fellinin Amarcord, niissä oli sitä jotakin.

Tervetuloa kuvaussihteerikurssille. Haemme nuoria, joilla on jo jonkin verran elämänkokemusta. Näin Yleisradio hehkutti 1971. Yli sadan hakijan joukossa olin minäkin. TV-maailma oli nuori ja kuulosti kiehtovalta. Luottavaisena kävin läpi tiukat psykologiset testit, joilla monipäisestä joukostamme haettiin yhteistyökykyisiä ja sopeutuvia nuoria aikuisia. Yllätykseni pääsin 12 oppilaan tarkoin valittuun joukkoon, kiitos ylioppilastutkintoni jälkeisen harjoitteluvuoden Itävallassa ja sihteerintutkintoni.

Kuvaussihteerin ammatti on kunniakas eikä todellakaan mikään oikotie toimittajaksi, kannustavat opettajamme Tuula ja Annamaija korostivat. Molemmat olivat pitkän linjan ammattilaisia, jotka mielellään jakoivat tietotaitoa meille noviiseille. Vuoden kurssi oli elämäni parasta aikaa. Olimme liikuttavan nuoria ja liikuttavan innokkaita. Alan parhaat opettajat kannustivat meitä neuvokkaiksi ja oma-aloitteisiksi. Severi Parko, Väinö Pertamo ja Ilpo V. Salmi opettivat elokuvakerrontaa sekä luovaa ja kokeilevaa ajattelua, Arto Kaivanto ja Jaakko Ketola studiotekniikan saloja, Ritva ”Renkku” Renqvist elokuvan leikkausta. Toimimme kukin vuorollamme koulutusstudiossa kameramiehinä, äänittäjinä, studio-ohjaajina, uutistenlukijoina sekä ohjaajina ja kuvaussihteereinä. Millainen järkytys olikaan ensi kerran nähdä ja kuulla itseään televisiokuvassa.

Studiotyöskentelyssä kuvaussihteerin tärkein apuväline oli ajolistan (ohjelman käsikirjoitus) lisäksi sekuntikello. Sen avulla laskimme inserttien (ohjelman välikoosteiden) kestot ja varoitimme ääneen viimeiset kymmenen sekuntia. Suuri häpeä oli, jos lasku meni pieleen ja tv-kuva hetkeksi mustille. Kurssiaikana laskin yöunessakin sekunteja. Onneksi siitä myöhemmin tuli rutiinia.

Vierailevan opettajan Peter von Baghin ansiosta rakkauteni klassikkoelokuviin syveni. Katsoimme ja analysoimme tasapuolisesti niin venäläisiä klassikoita kuten Aleksander Dovzhenkon Maan ja Sergei Eisensteinin Odessan portaat kuin myös Alfred Hichcockin jännäreitä. Uudet kotimaiset elokuvat olivat herkkua. Käpy selän alla teki minuun lähtemättömän vaikutuksen raikkaudellaan ja rohkeudellaan.

Opiskeluvuoden harjoittelujakso osui kesään. Kurssillamme oli minun lisäkseni kolme sinkkutyttöä. Meidät passitettiin lomittajiksi Tampereen Tohloppiin. Ei kestänyt aikaakaan, kun Jussi päätti viettää erilaisen kesän ja suorittaa venäjänkielen alkeet Tampereen kesäyliopistossa. Tosin hän ei myöhemmin ollut aivan varma, oliko venäjän arvosana insinööritodistuksessa hyväksi. Minä tein Filmikalenteria Untamo Eerolan kanssa vanhalla Frencellin studiolla.

Vapaa-ajat vietimme Jussin ja kurssitovereiden kanssa kaupungin huumassa. Illanistujaisiin valmistimme tonnikalamakaronisalaattia ja täytettyjä lettuja. Kyytipoikana maistelimme algerialaista punaviiniä ja rutikuivaa Soavea. Levylautasella Kirka lauloi Alku tää voi olla kaiken kauniin. Radiossa Beatles hehkutti All my loving. Kotiväkeni paheksui syvästi, että heidän kunnon tyttönsä eli synnissä poikaystävän kanssa. Pikkusisko Jaana sitä vastoin oli avarakatseinen ja kävi iloisilla vierailuilla luonamme.

Kurssiaikanani ansaitsin hieman taskurahaa osallistumalla Yleisradion katselututkimukseen. Minä ja kollegani kiertelimme ihmisten ovilla ja kyselimme, mitä he muistivat edellisillan uutisista. Meneillään oli Vietnamin sota. Taisteluuutiset ja mustavalkoiset pommituskuvat olivat jääneet kaikkien mieliin. Muut otsikot vähemmän.

Episodi palasi mieleen, kun kävimme Jussin kanssa lähes 30 vuotta myöhemmin turistimatkalla Vietnamissa. Sotarikosmuseon valokuvat herättivät nuoruuteni uutiskuvat henkiin. Hämmästelin, että näinkin lyhyessä ajassa arvet olivat umpeutuneet ja sodan jäljet hävinneet katukuvasta.

Syksyllä pääsimme tutustumaan Pasilassa eri toimitusten työtapoihin. Tv-uutisissa meno oli hengästyttävä. Kuvaussihteerit olivat hienoja kuin filmitähdet, hiukset tupeerattuja ja jakkupuvut tyköistuvia. Minä päätin, että sinne en ainakaan hakeudu. A-studiossa oli jo letkeämpi meininki. Ystävällinen meitä muutaman vuoden vanhempi kuvaussihteeri Pirjo esitteli tilat ja vilkutti silmää, että Hannu Karpo on jo kovasti teitä odotellutkin. Jutussa taisi olla vähän perää, sillä Hannu meni myöhemmin naimisiin työtoverini ja hyvän ystäväni Kirsin kanssa.

Kurssin jälkeen TV1 ja TV2 työllistivät meidät tehokkaasti. Minä päädyin yhteiskunnalliseen toimitukseen Helsingin Lemuntielle. Ensimmäinen päällikköni oli persoonallinen Lauri Markos, joka muistan lämmöllä. Hän nimittäin kirjoitti myöhemmin minulle huippuhyvät suositukset, kun hakeuduin urallani eteenpäin. Ohjelmistoon kuului pääosin dokumentteja, mutta myös draamaa ja hartausohjelmia sekä jumalanpalvelusten televisiointi.

Valmistuin vuoden 1972 lopussa ja aloitin työt välittömästi. Seisoin uudenvuodenpäivänä ani varhain moottoritien liittymässä odottamassa ohjaaja Mauri Kalimaa, jonka pikkuautolla ajoimme hoitamaan Turun tuomiokirkossa jumalanpalveluksen televisioinnin. Ulkolähetysauto oli startannut jo edellisenä iltana. Se että juuri kurssilta valmistunut noviisi pantiin heti tulikokeeseen, oli työtovereilta hurttia huumoria. Toimituksissa jaoimme nimittäin keskenämme työtehtävät. Tai oikeammin yksi kuvaussihteereistä vastasi siitä, että työjako toimi kutakuinkin tasapuolisesti. Aina oli halutuimpia matkoja ja suosikkiohjaajia.

Selvisin Turun keikasta jotenkuten, vaikka jännitys kutitti vatsanpohjaa. Liekö reippaan alun, jatkossa suorista lähetyksistä tuli lempiohjelmiani. Viihdyin niiden kiihkeässä tunnelmassa. Tiimi teki aina loistavaa yhteistyötä, sillä ohjelman onnistunut toteutus oli kaikkien kunnia-asia. Nauhoitukset sitä vastoin olivat uuvuttavia. Yhtä kohtausta harjoiteltiin pitkään ja nauhoitettiin sitten lukuisia kertoja, kunnes kaikki olivat tyytyväisiä.

Suorien lähetysten paras puoli oli se, että ohjelman päättymisen jälkeen kaikki olivat vapaalla. Tai lähes kaikki. Kuvaussihteerit eivät, sillä ohjelmista piti tehdä ns. jälkityöt. Meidän piti maksaa esiintymispalkkiot sekä raportoida ohjelman sisältö ja musiikki. Kun työtahti oli vilkas, jälkitöillä oli tapana kerääntyä. Ei mikään ollut turhauttavampaa kuin muistella viikkojen kuluttua menneitä ohjelmia. Minä yritin olla tunnollinen (sellaisiahan kurssille haettiin) ja hoitaa rutiinityöt ajallaan.

Se kannatti, sillä sain myöhemmin filmiarkiston virkailijoilta kiitosta selkeistä raporteista. Niitä tarvittiin, kun digiajan koittaessa arkisto-ohjelmat nousivat arvoon arvaamattomaan. Uusintoja varten kaikki dokumentit olivat tarpeen. Esimerkiksi nimitekstit ajettiin alkuaikoina lähetykseen lennossa eivätkä ne jääneet arkistoituun ohjelmaan. Sisältötiedot löytyivät – jos löytyivät – vain raporteistamme, samoin musiikkitiedot. Vanhemmat kollegat kiusasivat hyväntahtoisesti meitä nuoria tulokkaita. Käypäs hakemassa C-varastosta kuvakulmia, eräskin koiranleuka ohjaaja kehotti valmistautuessamme studionauhoitukseen.

Urani alkuaikoina hämmästelin, kun näin ammattiyhdistyssisaret silloin tällöin virsikirja kädessä. Kunnes sama tuli minunkin eteeni. 70-luvulla ei suorista lähetyksistä jäänyt mitään taltiota. Siitä huolimatta niistä piti tehdä sisältöilmoitukset ja ilmoittaa teostolle musiikki. Niinpä jumalanpalveluksen jälkeen ei muu auttanut kuin hyräillä itse virret ja mitata kestot sekuntikellolla.

Ensimmäisen pitkän työmatkan tein toimittaja Pekka Sjögrenin ja Rovaniemen kuvausryhmän kanssa Lapissa. Aiheena olivat maakaupat. Näillä matkoilla opin juomaan kahvia. Sillä Lapissa ei haastatteluja noin vain kuvattukaan. Ensin piti vaihtaa pitkään ja hartaasti isäntien kanssa kuulumiset samalla kun emännät kaatoivat kupin jos toisenkin kahvia. Ajomatkat olivat pitkiä, joten onneksi päivässä kaksi tai kolme pannullista riitti.

Lapinhulluuteni oli alkanut Jussin kanssa kesäisillä patikkamatkoilla Saariselällä. Kuvausmatkoilla rakkaus karuun luontoon kasvoi. Niinpä Lappiin tuli palattua työvuosien aikana lukuisia kertoja. Varsinkin kun Pekasta ja hänen huumorintajuisesta Kaisu-vaimostaan sekä potrasta Samuli-pojasta tuli perheystävät.

Yksi mieleenpainuvista lapinkokemuksista liittyi Suomen viimeiseen katekeettaan Laura Lehtolaan. Kuljin kesällä 1977 taas kerran Inarinjärven maisemissa toimittaja Hille Muuraiskankaan ja vakiokuvausryhmämme Kustaan, Ranen ja Matin kanssa. Lauran elämä kiertokoulun opettajana pienissä mökeissä ympäri laajaa kairaa teki koko työryhmäämme lähtemättömän vaikutuksen. Elimme vaatimattomasti. Majoituimme autiotuvissa ja söimme retkieväitä eikä kukaan valittanut. Lapin lumo teki tehtävänsä. Ohjelma esitettiin otsikolla Matka menneisyyteen.

Samana vuoden syksyllä kuvasimme toimittaja Olavi Puusaaren kanssa dokumenttia Kolikkoinmäestä, lauluntekijä Lauri Jauhiaisen maisemista Iisvedellä. Täälläkin työn tahti oli verkkaista. Vanhat ihmiset puhuivat mielellään menneistä ja laulaa lurauttivatkin. Ja taas kuvaussihteeri joi joka mökissä kiltisti kahvia.

Jo urani alkuvaiheessa pääsin kokeilemaan näytelmän tekoa. Ohjaaja Arvi Auvinen oli kerännyt ryhmän lupaavia teatteriharrastajia tv-elokuvan tekoon. Vuosi oli 1978 ja ohjelma Aapeli Kaukinen ja kadonnut sukupolvi. Nuori Anne Sällylä tanssi rockia, myöhemmin runoilijana tunnettu Heikki Reivilä ja teatteriohjaaja Maarit Pyökäri kuuluivat iloiseen näyttelijäjoukkoon. Kuvaukset tehtiin talvipakkasella Turussa.

Yhteistyömme vakiokuvasryhmämme kanssa jatkui hyvässä hengessä, kiitos lapinkokemuksemme. Vapaa-aika kului pääosin silloin erittäin suositussa ravintola Hämeenportissa. Kevään korvilla kuulimme, että laboratoriossa osa filmistä oli mennyt ”makkeliksi” – eli muu ei auttanut kuin lähteä uusintakuvauksiin. Minulla kuvaussihteerinä oli epätoivon hetkeni, kun yksi esiintyjistä oli ehtinyt leikkauttaa pitkät hiuksensa, toiselta oli koira repinyt esiintymispaidan ja äänittäjä vielä moitti, että kaikissa ulkokuvissa vesi lotisee, vaikka pitäisi olla keskitalvi ja paukkupakkaset.

Sadas klaffi on maljan arvoinen, kirjoittamaton tv-käytäntö edellytti. Tuo maaginen raja ylittyi kuvasviikkomme aikana ja toki maljatkin kohotettiin. Sen verran oma taiteen lajinsa draama kuitenkin oli, että pysyttelin myöhemmin vapaaehtoisesti faktan puolella. Elokuvan teossa kuvausmatkat voivat venyä kuukausien mittaisiksi ja se jos mikä kuluttaa perhe-elämää.

70-luvulla elettiin vaurauden aikaa. Kuvausryhmät olivat isoja. Niihin kuului kuvaajan ja äänittäjän lisäksi kameramies ja usein myös valaisija. Matkabudjetit olivat mukavan riittoisia. Suomen lisäksi kartoitimme silloisen Neuvostoliiton rajattomia mahdollisuuksia. Minun kuvausmatkani ulottuivat Viipurista aina Sahalinin saarelle asti. Työtunteja ei laskettu.

Sinkkutytölle se olisi sopinut mainiosti, mutta perheellinen koki paineita. Onneksi Jussi oli sopeutuvainen perheenisä. Sillä perhe meistä tuli. Saimme muutaman vuoden välein kaksi reipasta lasta, Miika-pojan ja Anna-tyttären. Jälkeenpäin hämmästelen, miten hyvin selvisimme ruuhkavuosista. Suuri kiitos siitä kuuluu isovanhemmille, jotka olivat tyytyväisiä avioliittoomme ja riensivät aina tarvittaessa apuun. Anna oli kaksivuotias, kun rakensimme omakotitalon Espooseen. Minun arkeni pyöri siihen aikaan lasten ympärillä, sillä Jussi oli kaikki illat työmaalla. Jos talon rakentamisesta selvitään, selvitään mistä vain, sanotaan. Me selvisimme ja nautimme tänä päivänä oman kodin rauhasta. Lapset saivat turvallisen kaveripiirin, joka pitää edelleen yhteyttä. Se hyvä puoli maalla asumisessa on, että kaikki tuntevat toisensa ja naapuriapu toimii.

Kuvaussihteereillä oli 70-luvulla oma ammattiyhdistys. Työhuonetovereinani oli yhdistyksen puheenjohtaja ja kaksi luottamusmiestä. Niinpä minä jouduin oitis sihteeriksi, kiitos opiskelutaustani. Oi sitä nuoruuden paloa, jolla paransimme maailmaa. Meillä oli työpäivien jälkeen vireä opintopiiri, jossa maailma oli täysin mustavalkoinen. Intomme huipentui vuonna 1980 kuuden viikon mittaiseksi lakoksi. Minä sain ylennyksen lakkotoimistopäälliköksi ja kirjasin ensimmäisellä äitiyslomallani päivystys- ja lakkovahtivuoroja. Usko parempaan huomiseen eli vahvasti siihen asti, kunnes kuvaussihteerit liittyivät Radio- ja televisiotoimittajien liittoon. Siinä vaiheessa jäimme rivikansalaisiksi ja luottamus yhteiseen solidaarisuuteen hiipui.

Ajankohtaisessa kakkosessa työskennellyt toimittaja Leo Lehdistö siirtyi ystävänsä Pekka Holopaisen kutsusta Tampereelta Helsinkiin 1980-luvun alussa. Leosta tuli nopeasti työparini. Seikkailimme yhdessä parikymmentä vuotta. Yhteistyömme alkoi Itse asiassa kuultuna–sarjan merkeissä. Myöhemmin toimin vakituisena kuvaussihteerinä lauantaiaamujen suorissa Kukkokiekuu–lähetyksissä sekä ikäihmisille suunnatussa Tiistaitiima–sarjassa. Ihka ensimmäinen ulkomaanmatkani
kuvaussihteerin roolissa suuntautui Leon kanssa Tukholmaan. Tapasimme siellä vanhan ajan herrasmiehen suurlähettiläs Jorma Vanamon. Minä tunsin itseni kömpelöksi maalaistytöksi keskellä Tukholman seurapiirejä.

Pian kuitenkin totuin, sillä ehdin 35-vuotisen urani aikana tavata melkoisen määrän kuuluisuuksia. Useimmat olivat ihan tavallisia mukavia ihmisiä, jotka olivat huolissaan siitä, että näyttävät hyviltä tv-kuvissa. Kuvaussihteerinä minulla oli aina matkoilla mukana puuteria sekä muutama rauhoittava sana rentoutukseksi. Huomasin aika pian, että kuvaussihteeri joutui matkoilla toimimaan myös työtovereiden kuuntelijana ja sielunhoitajana.

Ohjelma Jorma Vanamosta kuvattiin Moskovassa. Minä en ollut vielä sillä matkalla mukana. Leo kertoi, miten hän oli yhdessä päähenkilömme kanssa pimeää rahaa vaihtavan taksin kyydissä. Yhtäkkiä hän tunsi, miten käsi takapenkiltä ujutti hänelle vaivihkaa tukun Suomen seteleitä vaihdettaviksi rupliksi. Suurlähettilästasollakin ymmärrettiin rahan arvo.

Seuraavana talvena minäkin pääsin mukaan. Matkasimme Leon kanssa junalla itänaapuriin. Kulttuurishokki yllätti, kun Moskovan suurkaupunki vyöryi päälle. Aikaisempi matkailuni oli rajoittunut vain pikaisiin ruotsinpyrähdyksiin. Tehtävänämme oli haastatteluosuuksien kuvaaminen uuden vuoden lähetykseen, joka esitteli Moskovan vanhan sirkuksen huikeaa osaamista. Olin opiskellut raz-dwa-tri -kurssini eli osasin kyrilliset kirjaimet ja numerot. Niillä pärjäsinkin pitkälle, sillä kansainväliseen työryhmäämme kuului silloin ja myöhemmin virolainen yhteystoimittaja ja tulkki Juhan Paadam. Haastattelut ja kuvitukset sirkuksesta kuvattiin kalliille filmille. Se tarkoitti, että kuvaussihteeri löi klaffia ja teki tarkat muistiinpanot, sillä vain käyttöotot kehitettiin. Muistan sirkuksen kiehtovana paikkana, jossa lanta haisi ja kanttiinissa samppanja virtasi.

Mielenkiintoisin haastateltavamme oli surullisen oloinen klovni Juri Nikulin. Hän oli aikansa legenda. Parikymmentä vuotta myöhemmin kohtasimme jälleen. Nyt Novodevitshin hautausmaalla. Hänet oli ikuistettu kivipaateen yhdessä koiransa kanssa. Silloin teimme Leon kanssa ohjelmaa uskoon tulleesta Juri Derjabinista. Ja taas kerran Moskovassa.

Leo oli mitä parhainta matkaseuraa. Hän oli nimensä mukaisesti horoskooppimerkiltään leijona ja nautti seurueen keskipisteenä olemisesta. Hänellä oli loputon kaskuvarasto ja laulunlahjakin. Joskus herkkinä hetkinään hän suostui laulamaan meille naisille. Ontuva Eriksson ja Ruusuja lurjukselta olivat hänen bravuurinumerojaan.

80-luvulla elimme Moskovassa herroiksi. Asuimme vanhassa ”natikassa” eli National -hotellissa aivan Punaisen Torin reunalla. Natisevat portaat ja punaiset matot johtivat aulakerroksesta hotellihuoneisiin. Valtavassa ravintolasalissa oli menneen maailman tunnelma. Komeat mustiin pukeutuneet tarjoilijapojat kantoivat kohotetuin käsivarsin valtavia hopeatarjottimia, jotka olivat täynnä painavia keittolautasia. Muistan vieläkin kaali- ja borssikeittojen huumaavan tuoksun. Herkullisia olivat myös pienet kasarit, joista tarjottiin alkupaloiksi suussa sulavia julien-annoksia – sieniä ja lihapaloja paksussa smetanakastikkeessa. Suosikkiannokseni oli venäläinen stroganoff suolakurkkujen ja perunamuhennoksen kera. Kansanruokaa, arvonsa tuntevat tarjoilijat kommentoivat. Minun mielestäni hyvin haudutettuna pata päihitti mennen tullen sitkeät pihvit. Pääsin myös blinien ja mustan kaviaarin makuun. Kyytipojaksi tilattiin aina sata grammaa vodkaa. Se takasi, ettei vatsatauti päässyt yllättämään. Eikä yllättänyt.

Myöhemmin asuimme työmatkoilla Moskovan rumimmassa rakennuksessa Inturistin tornissa, jonka syntinen yökerho ”monttu” tuli sekin tutuksi. Yläkerran baari tarjosi loistavan näköalan ja hiukopalaksi herkullisia kaviaarivoileipiä. Kuri itänaapurin hotelleissa oli ankara. Jokaisessa kerroksessa päivysti täti, joka vahti, ettei kukaan eksynyt väärään huoneeseen. Lähtöhetkellä huoneet tarkastettiin ja irtaimet tavarat laskettiin. Voi sitä raukkaa, jonka juomalasi oli särkynyt tai eksynyt naapurihuoneeseen. Siitä selvisi vain ruplilla.

1983 palasin reippaana toiselta äitiyslomaltani töihin. Pääsin – tai jouduin – heti matkalle. Nyt vuorossa oli Gruusia (nykyisin Georgia) ja sen pääkaupunki Tbilisi. TV1:n johtaja Arne Wessberg tuli paikan päälle seuraamaan ohjelman tekoa. Hikihelmet kohosivat heti ensimmäisenä iltana hänen otsalleen. Vietimme paikallisen televisioväen kanssa tutustumisiltaa ravintolassa. Tapana oli, että ruokaa tuotiin tarjolle niin paljon, että kun pöytäpinta loppui, vateja ladottiin edellisten päälle. Tamada – pöydän isäntä – ehdotti maljaa toisensa perään ja ne piti tietenkin juoda datna eli malja pohjaan. Arnella oli lennon jälkeen vatsa sekaisin ja ilta sen vuoksi yhtä koettelemusta. Tamadan yllytyksestä muistan itsekin käyttäneeni puheenvuoron, että tällaiseen ei ryhdy kuin luovalla tavalla hullu ihminen. Loppumattomalta tuntuvan illallisen jälkeen muusikot virittivät soittimensa ja tanssi alkoi. Isännät pyörittivät meitä tyttöjä niin, että jalat tuskin lattiaa hipoivat.

Lähetyspäivänä televisiokeskuksen studioon oli lavastettu gruusialainen ravintola. Ohjelma nauhoitettiin jo aamupäivällä. Hiukan meitä ihmetytti, kun paikallisen orkesterin vauhti kiihtyi sitä mukaa kuin ohjelmanteko edistyi. Kunnes ilmeni, että isokokoiset rekvisiittaruukut sisälsivät aitoa gruusialaista viiniä.

Matkoilla kuvaussihteerillä oli yksi haaste enemmän kuin Pasilassa. Aikana ennen kuin tietokoneet ja tekstigeneraattorit tulivat käyttöön, ohjelmien tekstit hoidettiin käsipelillä. TV-keskuksessa toimi Nipa Niemen johdolla kuvittamo, jossa ammattilaiset maalasivat otsikot ja nimi- sekä lopputekstit käsin tai käyttivät letroja eli siirtokirjaimia. Jos työmatkoilla nauhoitettiin valmis ohjelma tai lähetys oli suora, tämäkin tehtävä oli kuvaussihteerin vastuulla. Istuin erinäisiä kertoja hotellihuoneessa liimaamassa valkoisia kirjaimia mustille pahvipohjille, kun muu työryhmä vietti soittoruokaloissa iloista vapaa-aikaa. Homma oli työlästä ja aikaa vievää, sillä jokainen kirjain piti asemoida yksitellen. Pahinta oli hetki juuri ennen nauhoitusta, kun joku esiintyjistä vaihtui tai nimessä oli kirjoitusvirhe. Ei auttanut kuin aloittaa homma alusta koko tiimin odotellessa.

Kesällä 1984 olin syntymäpäivänäni taas kerran työmatkalla, tällä kertaa Savonlinnassa. Me teimme suoraa Kaunis kesä -sarjaa samaan aikaan kun musiikkitoimitus taltioi oopperaa. Illan lähetyksen jälkeen molemmat tiimit kokoontuivat pieneen hotellihuoneeseeni Vuorilinnaan laulamaan onnittelusäveliä. Kuvaussihteeriystäväni Liisa ja Vuokko olivat leiponeet komean mansikkakakun ja kostuttaneet sen luovasti mehun puutteessa koskenkorvalla. Booli hohti sateenkaarenväreissä, kun kohotimme juhlamaljat. Laulu raikui läpi kesäyön, joskin musiikkitoimituksen päällikön Arno Cronvallin ilme oli kärsivä. Aamulla työtoverit hämmästelivät, kun päätä ei särkenyt, vaikka boolia riitti pikkutunneille asti. Tytöt paljastivat myöhemmin, että he lisäsivät pitkin yötä siihen tuoreita sitruunanpaloja ja raikasta vettä.

Leon ohella hyviä yhteistyökumppaneitani olivat toimittaja Ossi Hiisiö ja ohjaaja Jaakko Vihuri. Kun Ossi muutti 1985 Hämeenlinnaan, kolmikkomme teki monta dokumenttia kotikaupungistani. Minusta oli hauska vierailla tutuissa paikoissa työn merkeissä. Kolusimme tarkkaan mm. vanhan linnan ja kuvasimme Aulangolla hilpeitä sambakarnevaaleja.

1986 hitti ylitse muiden oli Raimond Paulsin kappale Miljoona miljoona ruusua. Sen innoittamina työryhmämme suunnisti saman vuoden syksyllä Riikaan. Taas kerran ylitimme itsemme tekemällä suoran lähetyksen vieraalla studiolla. Tällä kertaa mukana oli teatteriohjaaja Mirjam Himberg, vanha rouva, josta tuli sydänystäväni. Ihailin Mirkun taitoa selviytyä tyylikkäästi tilanteesta kuin tilanteesta. Hän ei hätkähtänyt, vaikka osa studiokameroista sammui kesken lähetyksen ja hänen piti inspiroida kuvakulmat uusiksi. Matkassa oli myös hänen sympaattinen pullea
aviomiehensä, ateljeepäällikkö Juhani Kumpulainen, tuttu monesta suomalaisesta elokuvasta.

En tiedä, onnistuimmeko toimitussihteerin kanssa laskemaan lähetystä edeltävänä iltana ohjelman ajoituksen kerrassaan pieleen. Raimond Pauls ja Jani Uhlenius soittivat kahdella flyygelillä ohjelman tunnuskappaletta Miljoona miljoona ruusua peräti kuusi kertaa, ennen kuin ohjelma-aikamme loppui. Fanit saivat kerrankin vastinetta tv-lupamaksulleen.

Yksi selviytymistarina ylitse muiden oli Leon ja Pekan hullunhauska ohjelmaidea Juhlajuna halki Suomen kesällä 1987. Ja siihenkin minun piti lähteä mukaan, vaikka loma mökillä olisi ollut paljon kutsuvampi vaihtoehto. Meille oli juuri saapunut koiravauva Pekku ja minä onneton en ehtinyt osallistua pikkuhurmurin kotiuttamiseen moneen viikkoon. VR oli täysillä mukana, kun juhlajunaan kunnostettiin Ylen näyttelyvaunu sekä edit-yksikkö.

Kesätempaus starttasi Kemijärven asemalta. Olin mukana kolme viikkoa junan matkan edetessä kohti etelää. Aavasaksalta muistan yöttömän yön ja yleisöpaljouden jopa siinä määrin, että ohjaaja Erkki Määttäsen kanssa jouduimme junassa koostamiemme inserttien valmistuttua ajamaan hänen Ladallaan pitkin ojanpenkkoja ehtiäksemme ajoissa ulkolähetysautolle vaaran huipulle. Ekillä riitti hurttia huumoria, jota jaksoin arvostaa. Hän ei ottanut murheita mistään ja se rauhoitti kummasti myös tekijätiimiä.

Rakkain kuvaussihteeriystäväni Liisa oli mukana matkassa. Hänellä oli kunniatehtävä kuljettaa illan yhtyettä Sleepy Sleeperisiä kuvauspaikalle. Leon hauskin haastateltava illan lähetyksessä oli paikallinen lapinmuori, jolta juttu ei loppunut missään vaiheessa. Niinpä studioohjaaja Timppa joutui ottamaan muorin kainaloon ja viemään hänet sivummalle, että ohjelma saattoi jatkua. Muorin tasainen tarina hiljeni sitä mukaa, mitä kauemmas hän päätyi.

Minulla on kultaisia muistoja valoisista kesäöistä. Tv-kuvaajamme Teukan sekä suosikkikameramiesteni Eetun ja Ilpon kanssa vietimme ohjelmanteon jälkeen iloisia hetkiä petankkipelin huumassa. Hotellihuoneen pakastelokerossa jäähdytetty valkoviinipullo sai silmät loistamaan ja kesäyön tuoksumaan. Kuvausryhmässämme oli mukana musiikkimiehiä. Yöpelien jälkeen uni ei tullut silmään. Istuimme mikseri Takun hotellihuoneessa ja herätimme pahennusta laulamalla ja soittamalla äänekkäästi. Miten elämästä myöhemmin tulikin niin kurinalaista, että porukat vetäytyivät vähin äänin nukkumaan heti iltapalan jälkeen. Kaipaan sitä nuoruuden innostusta ja jaksamista, jota jokainen päivä ja kesäyö toivat tullessaan.

Tv-ammattilaisten avioliitot – samoin kuin avioerot – olivat enemmän kuin tavallisia. Yleensä avioparit eivät työskennelleet samassa toimituksessa. Leon ja hänen Paula Haavisto-Santajärvi-Lehdistö -vaimonsa kohdalla tehtiin kuitenkin poikkeus. Niinpä minä toimin kuvaussihteerinä molempien kanssa, tosin eri projekteissa. Paula oli kova puhumaan ja hän oli koirahullu, joten sillä saralla vapaa-aikana juttua riitti. Se, että perheeseemme hankittiin koiranpentu aikana, jolloin lapset olivat pieniä, oli aivan Paulan ansiota. Tiibetinterrieri Pekku oli rakas perheenjäsenemme 17 seuraavaa vuotta.

Pekku pääsi esiintymäänkin. Kukkokiekuu -sarjan tunnus oli aluksi palapeli ja musiikkina Pienten kananpoikien tanssi. Jossain vaiheessa tunnuksen kuvat haluttiin uusia. Ohjaaja Eki keksi, että tehdään se kotonani, koska olin hehkuttanut kaikille riehakkaasta elämästäni koiravauvan kanssa. Idea oli, että Kukkokiekuun tunnussävel soi ja koko perhe ryntää aamiaispöydästä tv:n ääreen. Koira innostuu siitä, hyppää pöydälle ja kaataa lasten maitolasin. Idea toimi yllättävän hyvin, perhe ryntäsi kiltisti olohuoneeseen ja koira pöydälle – niin että vielä vanhoilla päivilläänkin Pekku hyppäsi muina koirina ruokapöydälle ja katseli sieltä mielellään piharusakoiden touhua.

Kukkokiekuu–lähetykset olivat makasiiniohjelmia parhaimmillaan. Lavastajamme Aimo oli rakentanut studioon haastattelunurkkauksen, sohvaryhmän keskusteluja varten, esiintymiskorokkeen orkesterille ja solisteille sekä keittiön toimivine liesineen. Kulissiseinillä meillä oli joka viikko vaihtuva taidenäyttely. Koko tiimi rakasti huippukokkejamme – tai ennemminkin heidän keitoksiaan. Lähetyksen jälkeen keittiössä oli jono ja kaikille riitti maistiaisia. Muistan kerran, kun viikon taiteilija soitti lähetyksen aikana ohjaamoon ja pyysi kääntämään yhden taulunsa, joka hänen mielestään oli ylösalaisin. Minä sain kysyä useampaan kertaan, mikä se mahtoi olla, kun kaikki abstraktit teokset olivat toistensa kaltaisia.

Kukkokiekuu–ohjelmasarja lähetettiin lauantaiaamuisin suorana Pasilasta, mutta joululähetykset kuvattiin Lapissa, siellä kun oli takuuvarmasti lunta. Luoston kelohonkainen Loso–maja oli kantapaikkamme ja hotellin sielu Kepa Heikkilä apunamme kuvausjärjestelyissä. Ohjelmien budjetit oli laskettu sen mukaan, että parinkymmenen hengen matkoihin oli varaa kerran vuodessa. Luoston rinteessä minä opettelin laskettelemaan. Se oli yksi niistä pienistä iloista, joita työmatkat soivat. Lapissa vietimme aina syyskauden loppukaronkan. Sellaista iltaa ei tullut, ettei pitkäaikainen kapellimestarimme Jani Uhlenius olisi osannut soittaa kaikkien toivomuskappaleita. Tosin ymmärsimme vasta myöhemmin, ettei muusikolla ole koskaan vapaailtaa.

Kerran keskellä talvisesonkia rovaniemeläinen kuvausryhmämme oli myöhässä. Aikataulumme mukaan meidän piti kuvata koiravaljakkoajelua. Ohjaajamme Eki teki pikaratkaisun ja starttasi lumikelkan. Hän huikkasi minulle, että ota pieni videokamera hänen laukustaan ja hyppää takaistuimelle. Niin me huristimme kilpaa huskyjen kanssa, lumi pöllysi ja minä istuin takaperin liukkaalla penkillä ja kuvasin minkä ehdin. En edes ehtinyt pelätä. Ohjelmassa minun vauhdikkaat kuvani saivat kiitosta.

Epäsäännöllinen työaika haittasi kaikkea harrastustoimintaa. Mitä tahansa yritinkin, takuuvarmasti osallistuminen kariutui iltavuoroihin tai matkoihin. Myöhemmin, kun pääsin vapaalle, otin kaiken ilon irti työväenopiston päiväkursseista.

Niin kauan kun tein Kukkokiekuu–sarjaa, perheemme viikonloppurutiinit pyörivät työaikojeni mukaan. Perjantaisin ohjelman valmistelu tarkoitti iltatöitä ja aikaista nukkumaan menoa. Herätys lauantaiaamuisin oli nimittäin viideltä. Lähetys ja työpäivä olivat ohi jo kello yksitoista. Maanantaisin minulla oli vapaapäivä, samoin lapsilla. Jussilla,
Annalla ja Miikalla oli tapana tulla hakemaan minut lauantaisin Pasilasta. Samalla kävimme syömässä Yleisradion ruokalassa. Lapsille arkea paremmat annokset maistuivat. Kun siirryin muihin tehtäviin, lapset muistivat kysellä, koska taas mennään syömään äidin ravintolaan. Annan lempiruoka oli spaghetti bolognaise ja Miikan lehtipihvi. En tiedä saivatko he lapsuudessaan yliannoksen liharuokaa, sillä parinkympin korvilla molemmista tuli kasvissyöjiä. Minustakin tuli melkein, sillä jätin samaan aikaan lihan pois ruokavaliostani. Kalasta en kuitenkaan luopunut, sillä Jussi kalastelee mielellään mökillä. Tuore grillattu ahven valkosipuliöljyn kera tai kuha walewska ovat herkkuja, joita kelpaa tarjota vieraillekin.

Paula, Marjatta Cronvall ja minä teimme pari vuotta yhteistyötä hauskan projektin Harmaa laatikko merkeissä. Sarjassamme Paula teki haastattelut, Marjatta ohjasi ja kirjoitti sketsejä, joissa hän myös näytteli, minä skriptasin. Aiheet saimme valita vapaasti. Käsittelimme kepeällä kädellä kulttuuria ja yhteiskuntaa ja otimme välillä pieniä vapauksia. Kuten ohjelman, jonka aiheena olivat leivokset. Kuvausviikko oli elämäni makein. Se päätyi Tampereelle vanhaherra Linkosuon vieraiksi. Hän tarjosi koko työryhmälle vadillisen toinen toistaan herkullisempia leivoksia, kahvia pienistä mokkakupeista sekä konjakkia.

Yhteystyömme Marjatan kanssa jatkui draaman merkeissä. Hän rakasti epookkia ja tarinoita vahvoista naisista. Minä en niitä skriptannut, mutta osallistuin monta kertaa avustajana teatterituotantoihin. Olihan se aika hulppea kokemus, kun minut samoin kuin muut avustajat puettiin, kammattiin ja meikattiin esimerkiksi tanssiaisyleisöksi. Komean kavaljeerin kainalossa liitelin sitten pitkin studion parkettia. Tosin pettymys oli melkoinen, kun valmiissa ohjelmassa saatoin vilahtaa muutaman sekunnin laajassa kuvassa.

Kerran pääsin tuulettamaan täysillä – eli lentämään helikopterilla. Kuvasimme toimittaja Tommy Romantschukin kanssa dokumenttia jäänmurtaja Sisusta hyisellä perämerellä. Eräänä kuulaana talvipäivänä laivan helikopteri oli varattu käyttöömme. Kuvaaja sai yläilmoista häkellyttävän hienoja otoksia, joissa jäälakeus hohti ja laivan
tekemä railo oli kuin musta arpi valkoisen maiseman keskellä. Koska helikopteri oli käytössämme useita tunteja, ystävällinen lentäjä tarjosi huippuelämyksen kaikille halukkaille työryhmämme jäsenille. Vaikka jalkani tärisivät jännityksestä ja roottorin meteli hirvitti, upea näkymä voitti pelon. Dokumentin tekemiseen meillä oli aikaa viikko. Viimeisenä päivänä olimme kuitenkin vielä keskellä merta eikä maihin pääsystä ollut tietoakaan. Niinpä minä kuvaussihteerinä sain luvan soittaa laivan radiopuhelimella toimituspäällikölle ja pyytää ylityölupaa. Tulihan se, kun vaihtoehtoja ei ollut. Kotiväki tosin ei ilahtunut matkan viivästyksestä.

Kun Leon hyvä ystävä Hannu Vilpponen siirtyi Moskovaan kirjeenvaihtajaksi, yhteistyö Gosteleradion kanssa lisääntyi entisestään. Huippuhetkemme oli, kun silloinen presidentti Andrei Gromyko suostui 1989 haastateltavaksi Itse asiassa kuultuna–ohjelmaan. Taas kerran pieni kuvaussihteeri kirjoitti ”korpuktissa” (paikallisessa toimituksessa) toimittajien haastattelukysymyksiä yötä myöten puhtaaksi. Studiossa oli nauhoituspäivänä hiostava helle. Siellä ei ilmastointia tunnettu. Presidentin edessä oli rivi avattuja kivennäisvesipulloja, mutta kuumuudesta huolimatta hän ei niihin koskenut. Kuulimme myöhemmin, että avaaminen oli virhe, hänethän olisi voitu myrkyttää. Kuvauskirjanpidon lisäksi kuvaussihteerin toimenkuvaan kuului puffivalokuvien otto. Hannu ylenkatsoi minun vaatimatonta pikkukameraani ja antoi käyttööni hienon järjestelmäkameransa, joka oli käsisäätöinen. Niinhän siinä kävi, että onnistuin saamaan ainutkertaisesta tilaisuudesta epätarkkoja otoksia. Yleisradion valokuvastudio teki kaikkensa, että niistä saatiin edes yksi kelvollinen lehdistökuva. Ja kuvaussihteeri sai tulikivenkatkuiset moitteet. (Meillä ei kurssiaikana ollut valokuvakoulutusta).

Minä kannoin Neuvostoliitosta lapsille tuliaisiksi piirrettyjä elokuvia, hienoja käsinukkeja, mekaanisia leluja, jotka menivät nopeasti rikki ja kitkerää suklaata. Aika pian Miika ja Anna ilmoittivat, että he ottaisivat mieluummin playmobileja ja Fazerin suklaata. Niinpä hoidin sen jälkeen tuliaisostokset Helsingin rautatieaseman R-kioskilla. Kotona on vieläkin tallessa kaunista sinivalkoista gzel-posliinia, jota berioska -kaupat myivät.

Junamatkailun kulta-aikana neuvostoliittolaiset kumppanimme saattoivat meidät kuvausten päätteeksi asemalle, jossa tietenkin piti poksauttaa läksiäisiksi samppanjapullo ja vaihtaa poskisuudelmia. Junien makuuvaunuosastoissa oli vain kaksi lämpötilavaihtoehtoa. Patterin sai kiinni, jolloin hampaat kalisivat tai patterin sai auki, jolloin lämpötila oli kuin saunassa. Tunnelma tiivistyi, sillä tapanamme oli käydä lähtöpäivänä kolhoositorilla ja ostaa kotiin viemisiksi hapanlimppuja ja marinoituja valkosipulinkynsiä. Niitä ei niin hyvin pystynyt pakkaamaan, ettei tuoksu olisi herkistänyt mieltä pitkän junamatkan aikana.

Tässä vielä yksi kultainen muisto Moskovasta. 1980- luvun loppupuolella tuore aviopari toimittajat Satu Härkönen ja Pertti Klemola tekivät televisio-ohjelmaa Suomi-Neuvostoliittoseuran pitkäaikaisesta pääsihteeristä Christina Porkkalasta ja minä skriptasin. Säästösyistä olimme varanneet valmiin pakettimatkan. Asuimme kahden hengen huoneissa tunnelmallisessa Berlin-hotellissa. Satu ja minä yhdessä, Pepe ja kolmen hengen kuvausryhmä yhdessä. Kunnes tiiviin työviikon jälkeen rakastavaiset halusivat viettää matkan viimeisen yön yhdessä. Siinäpä minä olin valinnan edessä. Kuka kolmesta herrasta olisi vaarattomin yökumppani. Äänittäjä Juhan kanssa sitten jaoimme sisarellisesti hotellihuoneen. Hän oli musiikkimiehiä ja viihdytti minut uneen samban sävelin.

Kuvausmatkoilla kuvaussihteeri oli usein ainoa nainen ja sai ylen määrin huomiota. Vakiosanonta keikoilla kuului ettei kuormasta syödä. Ei se aina niinkään mennyt, sillä ihastumiset olivat herkässä. Ammatti on tuonut minulle aivan ihania ihmissuhteita, joista olen elämälle kiitollinen. Paras ihmissuhde on kuitenkin edelleen kotona. Mieheni Jussi saa vilpittömät kiitokset siitä, että ei ole ollut mustasukkainen. Vietämme kohta 35-vuotishääpäiväämme ja viihdymme edelleen yhdessä. Voiko elämältä enempää toivoa.

Vuonna 1990 taltioimme Finlandiatalolla talvisodan päättymisen 50-vuotisjuhlan. Ohjaaja Ritva Kuusisto luotti kuvaussihteeritaitoihin tilanteessa kuin tilanteessa. Yritin vikistä, ettei klassinen musiikki ole vahvinta aluettani. Ei auttanut, Ritva näytti kädestä pitäen, miten partituureja luetaan. Ja minähän luin. Jopa niin vauhdikkaasti, että konsertin ensimmäinen Jorma Hynnisen laulama kappale Laulu Kuujärvestä kulki kuvissa etuajassa. Mikseri Sirkka kuunteli varoituksiani ja leikkasi kuvat sitä mukaa, vaikka ohjaaja yritti toppuutella. Ritva sai aikanaan ohjauksesta kannustusrahan ja runsaasti kiitosta. Erityisesti siitä, että hän näytti patarummun ennen kuin se kumahti. Näin katsojatkin ehtivät mukaan. Nauroimme kehuja myöhemmin moneen kertaan, kiitos yli-innokkaan kuvaussihteerin. Sain skriptata musiikkia tämän kokemuksen jälkeen vielä monesti.

Nyt ehdotamme Gosteleradiolle sellaista kohdetta, että he eivät voi suostua, Leo ja Hannu hehkuttivat 90-luvun alkupuolella, kun olivat saaneet kyllikseen naapurinmaan työläistä yhteistyöhankkeista. He päätyivät ehdottamaan kuvauspaikaksi Sahalinin saarta, joka oli sotilastukikohta ja turisteilta kiellettyä seutua. Koko työryhmämme hämmästyi, kun lupa tuli. Minä luin opastukseksi Tsehovin matkakirjan Sahalin, jonka mukaan saari on yksi maailman sateisimmista kolkista. Kuvausajankohta oli syyskuu, joten varustauduimme matkaan sadetakein ja lämpimin vaatekerroin.

Yllätys oli täydellinen, kun pitkän Aeroflotin lennon ja ”kumikana”illallisen päätteeksi saavuimme perille. Kuumankostea ilma oli tukahduttava. Minulla oli matkassa tasan kaksi t-paitaa, joita päivittäin vaihtelin sen mukaan, kumpi tuntui vähemmän hikiseltä. Pesusta ei ollut mitään apua, sillä siinä ilmastossa mikään ei kuivunut.

Olin kuvitellut, että Neuvostoliiton kaukoidässä kaikki on eksoottista. Todellisuus oli kaikkea muuta. Saaren pääkaupunki Juzhno-Sahalinsk oli yhtä rumankolkko neuvostokaupunki, kuin kaikki aikaisemminkin näkemäni. Samat harmaat kerrostalot, samat leveät kadut, harmaa ihmismassa, jossa ainoina väriläikkinä olivat korealaiset. Työnteon kannalta Japanin läheisyys oli lottovoitto, sillä tekniikka oli viimeisen päälle hienoa. Saimme paikallisen televisioyhtiön arkistosta käyttöömme upeita luontokuvia mm. Kuriilien saarilta.

Kuljimme toki myös itse kuvaamassa saaren nähtävyyksiä. Mieleenpainuvin oli retki Lesnojoelle kalanjalostus – tai paremminkin kalanriistotehtaalle. Itämainen lohi, carbusa nousee jokeen kutemaan niin sankoin parvin, että joen yli voi kirjaimellisesti kävellä kalapaljoudessa. Tehtaan työntekijöiden ei tarvitse muuta kuin nostaa haavilla kalaa niin paljon kuin halutaan. Nauhoituspäivän lähestyessä kaukoidän kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro saapui tukijoukoiksi ja saimme aikaiseksi todella värikkään ja komean televisio-ohjelman.

Maaselän-Kannaksen taisteluihin osallistuneita veteraaneja junamatkalla taistelupaikoille muistelemassa elämää asemasodan aikana. Näin TV1:n veteraaniohjelman kuulutusteksti hehkutti kesällä 1994. Matkasimme omalla junalla Joensuun ja Wärtsilän kautta aina Karhumäkeen asti. Siellä kohokohtana oli yhteinen juhla suomalaisille ja venäläisille veteraaneille. Kuvaaja Jormalle ja äänittäjä Sepolle tuli hiki, sillä illan aikana ohjelmaa maljapuheineen sekä kuorolaulu- ja tanssiesityksineen riitti. Veteraanit herkistyivät sitä mukaa, miten paljon vodkaa kului. Minun venäjäntaitoni oli kovilla, että sain kaikki faktat talteen kuvauskirjanpitooni.

Saman vuoden syksyllä Estonian uppoaminen järkytti koko Suomen kansaa. Toimituksemme ohjelmistoon kuului erilaisten tapahtumien televisiointi. TV1:n johtaja Astrid Gartz teki pikapäätöksen, että Turusta lähetetään muistohetki. Ritva ja minä hyppäsimme puolen tunnin varoitusajalla pikajunaan ja kiidimme Turun aluekeskuksen studiolle, jonne oli jo hälytetty tekniikka ylimääräiseen työvuoroon. Studiolavastus oli sen verran karu, että Ritva halusi sinne kimpun kukkia. Kukkakaupat eivät tietenkään olleet iltamyöhällä auki, mutta minä neuvokkaana kuvaussihteerinä kolkuttelin hautaustoimiston ovelle ja onnistuin saamaan sieltä valkoisen liljanoksan. Arkkipiispa John Vikström piti koskettavan puheen illan suorassa lähetyksessä. Liikuttuneina tunsimme tehneemme edes jotain katastrofista selviämiseksi.

Kesällä 1995 veteraanimatkamme jatkuivat. Nyt kiersimme JR8:n eli Tuntemattoman sotilaan rykmentin kanssa bussilla Laatokan ympäri. Petroskoi, Sortavala ja Käkisalmi olivat veteraaneille tuttuja paikkoja, mutta nyt reheväksi kasvanut puusto teki tepposet. Rankin kuvauspäivä meillä oli tiettömässä maastossa, kun kymmenkunta vetreintä sotaherraa lähti etsimään vanhoja asemapaikkoja. Meidän piti tehdä vain puolen tunnin sukellus metsään. Eksyimme kuitenkin pahan kerran ja retki rupesi muistuttamaan eloonjäämistaistoa. Keli oli helteinen ja hyttysparvet nälkäisiä. Kuvaajaparka oli illan tullen aivan turvoksissa itikoiden pistoista, sillä hän joutui kannattelemaan tuntikausia painavaa kameraa käsivaralla. Onneksi siitäkin selvisimme.

Yksi absurdeimmista työkokemuksista oli, kun kuvasimme pian edellisen retken jälkeen samaisten veteraanien matkaa tapaamaan entistä vihollista kapteeni Pavel Nikolajevits Reznitshenkoa. Tämä oli sodan aikana astunut miinaan ja menettänyt molemmat jalkansa. Nyt kolme jaloa Suomen soturia päätti lahjoittaa hänelle uudet jalat. Matkassa oli myös Kelan ylilääkäri Antti Huunan-Seppälä, jonka tehtävänä oli sovittaa proteesit paikalleen. Kapteeni otti meidät vastaan pienessä moskovalaisessa kerrostaloasunnossaan. Hän liikkui matalalla rullalaudalla lattiatasossa. Se ei estänyt vieraanvaraisuutta. Keittiön pöytä notkui herkkuja eikä samppanjaa ja vodkaa säästelty. Uudet jalat osoittautuivat kuitenkin sen verran korkeiksi ja pelottaviksi, että kapteenimme vaihtoi ne myöhemmin kirjoituskoneeseen ja kirjoitti muistelmat. Ei siis mennyt sekään lahjoitus hukkaan.

Moskovan ohella kuvasimme paljon Viipurissa. Teimme mm. ulkolähetysautolla suoran Kukkokiekuu -lähetyksen tukikohdastamme Druzba-hotellista. Olin ohjaaja Ritva Kuusiston ja Moskovassa venäjänkieltä opiskelleen toimittaja Ria Karhilan sekä freelance-kuvaaja Karin kanssa tekemässä etukäteen inserttejä kaupungista. Miten niin ränsistyneestä kohteesta voikin saada niin runollisia kuvakoosteita. Meillä oli tapana työpäivän päätteeksi katsella päivän otokset kuvaajan pienestä monitorista hotellihuoneessa. Kolme naista, jotka juovat sampanjaa kaksin käsin ja siitä huolimatta työtahti on hirmuinen, Kari kommentoi työskentelyämme. Minun mottoni on koko työurani ollut, että työnteko saa olla myös hauskaa.

Kun h-hetki koitti, seurueeseemme liittyi parikymmenpäisen tekniikan lisäksi joukko toimittajia sekä vakituinen musiikkivastaavamme Jani ja solisti Jaakko Ryhänen Sirpa-vaimonsa kanssa. Vietimme suoraa lähetystä edeltävää iltaa paikallisessa kellariravintolassa, jossa oli elävää musiikkia. Ei kestänyt kauankaan, kun Jaakko lauloi duettoa viehättävän venäläisneitosen kanssa paikallisen orkesterin säestäessä. Jaakko, muista että sinulla pitä olla vielä aamullakin ääni tallella, vaimo huolehti. Mutta ei siinä kaikki. Illan päätteeksi kiinnitimme koko yhtyeen esiintymään seuraavan aamun lähetyksessä. Sen kuullessaan äänisuunnittelija Jaakko Eräpuu oli kauhuissaan. Ensi kerran kun varaat minulta kysymättä muusikoita, hanki myös lisää kanavia äänipöytääni, hän vaikeroi. Syy tässä niin kuin monessa muussakin oli tietysti kuvaussihteerin. No Jaska leppyi, kun lähetys meni hienosti ja hän sai kiitosta selviytymisestään.

Työnteko oli toki paljon muutakin kuin matkustamista. Suurin osa ohjelmista, joissa olin mukana, nauhoitettiin arkipäiväisesti Pasilan studioilla. Myös ulkolähetysautot tulivat tutuiksi. Joulukuun kuudes päivä niitä oli aina rivi presidentinlinnan ulkopuolella. Yksi riemastuttavimmista kokemuksista oli ensimmäinen iltani linnan juhlissa suoran lähetyksen jälkeen. Koko Suomen kerma oli yhdellä kerralla koolla ja minä pieni kuvaussihteeri mukana tanssimassa valssia valtiosalissa. Opin nimittäin nopeasti pokkaamaan tanssikavereiksi työryhmämme herrahenkilöitä, jotka tahtoivat juuttua tungoksessa lähimmän boolimaljan ääreen.

Itsenäisyysjuhlapestini kesti tasan kymmenen vuotta ja siitä ehti tulla jo rasittava rutiini, sillä TV1 koordinoi myös FST:n, MTV3:n ja TV4:n lähetykset. Se tarkoitti, että minä pääkuvaussihteerinä hoidin mm. kaikkien henkilötiedot akkreditointeja varten. Olisi ollut täydellinen katastrofi, jos joku olisi jäänyt ilman.

Linnan kutsuvieraslista oli luku sinänsä. Siitä ei saanut kopioita, vaan toimittajat ja kuvaussihteeri pääsivät lukemaan sen linnan kansliaan. Muistiinpanoja sai tehdä. Eli kuvaussihteeri teki. Onneksi olin nopea kirjoittaja, sillä kannettavien tietokoneiden myötä sormeni hakkasivat ennätysvauhtia muistiin nimen toisensa jälkeen. Kunnes henkilökunta tuli huomauttamaan, että listaa EI saa kopioida!

Linnan juhlien suorassa lähetyksessä oli aina töissä kaksi kuvaussihteeriä. Toinen istui ulkolähetysautossa ohjaajan oikeana kätenä. Ensi alkuun Ritva ohjasi lähetykset, myöhemmin pestin sai urheiluohjaaja Kilu Uusivuori,
jonka rautainen ote teki koko tiimiin vaikutukseen. Toinen kuvaussihteeri kulki kuvausryhmän kanssa kirjaamassa kuvattuja kasetteja ja kiidättämässä ne saman tien valtiosalin salaoven takana sijaitsevaan edit-yksikköön. Presidentinlinna tuli minulle enemmän kuin tutuksi, kun linnanvouti esitteli ystävällisesti oikotien sisäpihan ja keittiönportaiden kautta, sillä kättelytungoksessa julkisten tilojen käyttö ei onnistunut.

Tähtihetkeni oli, kun olimme haastatelleet jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothia, minun piti saada haastattelukasetti perille Esplanadinkadun kättelyn aikana. Linnavouti otti minut käsipuoleensa ja niin me astelimme tyylikkäästi diplomaattien rivistön ohi salaovelle. Hauska sattuma oli, kun presidentin adjutanttina toimi samoina vuosina lapsuudentuttuni Antero Karumaa. Hän sisarensa Maritta oli luokkatoverini Hämeenlinnasta. Anssi oli pikkuveli, enkä koskaan osannut ottaa hänen virallista rooliaan vakavasti

Työelämän harvoihin ylellisyyksiin kuului, että itsenäisyyspäivän vastaanottoa varten koko tiimi puettiin, kammattiin ja meikattiin. Muodonmuutos oli valtava, kun farkkukansa säteili viimeisen päälle laitettuina, herrat mustissa puvuissa ja naiset iltapuvuissa. Tosin työnteko korkokengissä ja pitkissä helmoissa ei tottumattomalle ollut ihan helppoa.

Ensimmäisenä vuotena erehdyin kirjaamaan puvustamme nimen ohjelman lopputeksteihin. Älä tee sitä koskaan enää, kaimani Marja-Leena kommentoi myöhemmin. Hänen tuttavansa olivat nauraneet, että kylläpäs puvustaja oli pukenut vieraat tyylittömiin asuihin! Myöhemmin, kun nuoremmat kollegat perivät pestini, nautin vilpittömästi katselemalla saunapuhtaana lähetystä kotisohvalla kylpytakki päällä ja kuohuviinilasi kädessä. Traditioon kuuluu edelleen hyvien ystävien seura ja kritiikki vieraiden puvuista. Pahus soikoon sen ohjaajan, joka ei näytä kokokuvaa rouvien asuista.

Turku tuli työvuosien aikana hyvinkin tutuksi. Osallistuin useana vuotena perinteisen Joulurauhan julistuksen tekemiseen. Nauhoitimme ennen aattoa Turun tuomiokirkossa piispojen ekumeenisen rauhanvetoomuksen. Koostettu nauha lähetettiin Pasilasta ja kun kello kumahti 12:00, lähetys siirtyi Turkuun.

Dokumenttiohjelma Turun tuomiokirkon 700-vuotisjuhlan kunniaksi oli mukava työkomennus. Mainiona oppaanamme oli kirkosta kaiken tietävä Aiju von Schöneman. Pääsimme jopa kurkistamaan kameran kanssa kirkon hautaholveihin. Ikivanhat arkut oli pinottu tilanahtaudessa päällekkäin ja kammioissa näki peittämättömiä luita ja pääkalloja.

Yksi lempiohjelmistani ylitse muiden oli ilman muuta tv:n luontoillat. Ne saivat Avaran luonnon ohella katsojien vankkumattoman suosion. Veikko Neuvonen oli nimensä veroinen ohjelman vetäjä, joka sai asiantuntijakaartin – luontovesselit, joiksi me heitä kutsuimme – rentoutumaan ja viihtymään. Me kuvaussihteerit olimme monta kertaa sormi suussa, kun Veikko kantoi kuvausretkien jälkeen kymmenittäin kasetteja ja pyysi meitä kirjaamaan otokset leikkaajaa varten. Aika usein muistiinpanoissamme luki ”rikkaruoho” tai ”kirjava pikkulintu” – lajimääritys kun ei ollut vahvimpia puoliamme.

Pääsimme myös koostamaan pikkujuttuja. Ensimmäinen haasteeni oli linnunpöntön rakentaminen. Kuvaaja oli tunnollisesti taltioinut jokaisen rakennusvaiheen. Leikkaajan kanssa sitten pyöritimme kuvia, jotta uskottava rakennelma syntyi. Toinen hauska juttu oli, kun nauhalla oli kuvia kyykäärmeistä. Leikkaaja Päivi ilmoitti, että hän pelkää käärmeitä eikä kestä katsella moisia, ilmoita vain aikakoodit, niin hän leikkaa sokkona!

Veikko keräsi kuvausmatkoilta suunnattoman kuva-arkiston, jonka järjestämiseen minäkin osallistuin. Kuvat olivat suurilla beta-kaseteilla, jotka numeroitiin ja kuvat aakkostettiin aikakoodien mukaan. Hakujärjestelmän avulla saimme katselijoiden kysymykset suorissa lähetyksissä saman tien kuvitettua. Suosikkejamme olivat hellyttävä siili, metsässä poukkoileva hirvi sekä lumista rinnettä lasketteleva saukko.

Olin muutaman kerran Veikon matkassa pitkillä kuvausmatkoilla. Yksi hienoimmista kokemuksista oli keväinen Ahvenanmaa, jossa luonto vihersi ja vuokot sekä kämmekät kukkivat värikkäänä mattona. Veikko kulki vierellä kuin elävä luontosanakirja. Minun kynäni lensi, että ehdin kirjata kaikki kuvauskohteet – ruotsiksi. Kuvaaja nimittäin sattui olemaan ummikko ja kieli sen mukainen. Kotona sitten selvitin sanakirjan avulla, mitä kaikkea kaseteille oli tarttunut.

Kuvaussihteerin toimenkuva samoin kuin Yleisradion organisaatio ehti muuttua työurani aikaan moneen kertaan. Klaffinlyönti jäi, kun filmistä siirryttiin videoon. Kuvausryhmien koko pieneni ja kuvauskalusto keventyi. Käytännössä toimittaja ja kuvaaja tekivät yksinkertaiset jutut kahdestaan. Kuvaussihteeri hoiti varaukset ja kuvausluvat sekä raportoi ohjelmassa esitetystä materiaalista. Työvälineistä tärkeimmät olivat puhelin, sähköposti ja lukuisat tietojärjestelmät. Tietokoneiden yleistyttyä 1980 – 90 luvun vaihteessa kuvaussihteerit yllättyivät ja huomasivat istuvansa toimituksissa päätteiden äärellä.

Vastustus uusia työtapoja kohtaan oli ankara. Monet pelkäsivät omaa kykyä oppia uusia käytäntöjä. Minä pääsin onnekseni heti ensimmäisten joukossa mukaan tietokoneaikaan. Kävin tekstinkäsittelykurssit ja toimin työpaikalla tukihenkilönä. Atk-suunnittelija Ulla Eloranta otti minut erityisopetukseen, koska hän tarvitsi apuopettajaa keskuskonepohjaisen tuotannonohjausjärjestelmän kouluttamiseen koko kuvaussihteerikunnalle.

Kun internetin aika tuli, kukaan Yleisradiossa ei uskonut sen mahdollisuuksiin. Toimituksissa kaikki halukkaat saivat villisti ja vapaasti ohjelmille tehdä ohjelmille kotisivut, jos halusivat. Minä tietenkin innostuin ja tein Front page– ohjelmalla Tiistaitiimalle värikkäät sivut, joiden vetonaulana oli jokaviikkoinen tietokilpailu. Palkintona arvoimme kotimaisia uutuuskirjoja. Eläkeläiset ottivat tuota pikaa netin haltuunsa ja me saimme postikorttien lisäksi internetin välityksellä satoja vastauksia.

Digiajan koittaessa työtavat muuttuivat entisestään. Nyt joka poika ja joka tyttö otti pienen videokameran käteensä ja kuvasi omia ohjelmia. Minä muiden joukossa. Toki saimme siihen koulutusta, mutta eihän taso ollut lähellekään ammattiosaamista. Leikkaajat inhosivat heiluvia kuviamme. Moniosaaminen oli päivän sana. Kuvaamisen ohella toimittajat tekivät omatoimisesti haastattelut ja leikkasivatkin vielä tietokoneohjelmilla omat juttunsa. Minäkin huomasin toimenkuvani laajenevan. Parhaimmillani toimin kuvaussihteerin tehtävien ohella tuotantopäällikkönä, apulaiskuvaajana, graafikkona ja ohjaajana. Mukavaahan se oli, mutta oikeasti opin niinä vuosina arvostamaan yhä enemmän ammattilaisia.

Kaiken omatoimisuuden keskellä keikat eivät ihan kokonaan loppuneet. Kun Neuvostoliitto hajosi, itämatkailu tosin hiipui. Ulkomaanmatkat suunnattiin nyt Eurooppaan. Leo innostui jatkamaan aktiivisesti Itse asiassa kuultuna – klassikkosarjaa. Tiukan budjetin vuoksi työryhmämme supistui kolmen hengen miniryhmäksi. Leo teki käsikirjoitukset ja haastatteli, minä pidin kirjaa ja koostin yhdessä leikkaajan kanssa ohjelmat. Luottokuvaajamme Jorma roudasi, kuvasi ja äänitti.

Näillä eväillä matkasimme mm. Kalevi Sorsan kanssa Pariisissa, jossa hän kertoili lempipaikoistaan ja esitteli työpaikkansa Unescossa. Lounaalla hänelle maistuivat osterit siinä kuin suomalaisille silli. Harri Holkeri suostui keskellä rauhanneuvottelukiireitään haastateltavaksi Belfastissa. Kun hän lensi illalla paikalle, kuvaukset olivat yhtä juoksua. Aloitimme perinteikkäästi guinnesin äärellä Crown Liquor Saloonin baaritiskillä. Jatkossa tapasimme kaikki Pohjois-Irlannin politiikan vaikuttajat George Mitchellista John Humeen. Storemountissa tunsin ylpeyttä
suomalaisuudestani, kun näin miten meidän Harria arvostettiin.

Ulkomaankokemus ylitse muiden oli kuvausmatka Prahaan, jossa päähenkilönä oli kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalova. Kaupunki hurmasi, vaikka olin matkassa ilman matkatavaroita. Laukku nimittäin lennähti jostain kohtalon oikusta Rhodokselle. Meillä oli heti saapumispäivän iltana kutsut Suomen suurlähettilään luona ja minun eleganssiini kuului siisti bleiseri ja – oloasun housut. Kolmantena matkapäivänä ehdin viimein vaateostoksille Finnairin laskuun. Harvoin olen ollut niin ilahtunut puhtaista vaatteista. Lieko osoittautui viehättäväksi ihmiseksi, joka ajoi mitään pelkäämättä Prahan liikenneruuhkissa. Me kyllä pelkäsimme.

Ohjelmaa kuvattiin ympäri kaupunkia, sillä halusimme näyttää suomalaisille Liekon henkilökuvan lisäksi arkkitehtuuria. Viimeisenä iltana Lieko kutsui meidät kotiinsa kaupungin liepeillä sijaitsevalle kukkulalle. Pieni omakotitalo oli täynnä kirjoja ja lehtileikkeitä. Niitä oli kirjahyllyjen lisäksi yläkerran portaat täynnä. Kuvasimme täällä hänen kuuluisan puhelinraporttinsa Suomeen Tshekkoslovakian miehityksen alkumetreillä. Taas tunsin historian havinaa muistellessani tapahtumaa, josta tieto Suomeen kiiri ylioppilaskesänäni.

Rooma on aina ollut suuri rakkauteni, kiitos taidehistorian opintojeni. Oloni oli kuin antiikin roomattaren, kun Leo haastatteli katolista piispa Paul Verschurenia Vatikaanissa Pietarinkirkon kattotasanteella. Eikä sisäpihan puutarhakaan ollut hassumpi kuvauspaikka.

Niin ja kävimme me vielä pari kertaa Venäjälläkin. Mirjam Helin esitteli lapsuutensa maisemia Pietarissa ja Karjalassa. Aarne Saarinen puolestaan muisteli nuoruusvuosiaan itänaapurissa. Kuvasimme ympäri Moskovaa, mm puoluehotellissa ja Danilovskin torilla. Aarne muisteli aikaa, jolloin neuvotteluja käytiin Stalinin datsalla. Siellä vessanpytytkin olivat kullattuja. Löysimme paikan, mutta vuokra oli niin tähtitieteellinen, ettei hanke onnistunut. Monen vuoden jälkeen Moskova oli muuttunut huippukalliiksi ja tylyksi. Katselin hiljattain televisioraportin itänaapurin lähimenneisyydestä. Hämmästelen, miten nopeasti kaikki onkaan käynyt ja että olen ollut täysillä mukana myllerryksessä, keskellä lähihistoriaa.

Vielä yksi maailmaa järkyttänyt tapahtuma sattui keskellä työkiireitä. Nauhoitimme syyskuun yhdestoista päivä 2001 Yle Teema–kanavalle kirjallisuussarjaa Aleksis K. Studiossa Esa Silander haastatteli Arja Tiaista. Yhtäkkiä ohjaamon ja tarkkaamoiden monitoreihin levisivät uutiskuvat WTC:n savuavista torneista. Ohjaaja Taavi Vartia huikkasi välittömästi studio-ohjaajalle, ettei alakerran monitoreihin saa välittää katastrofikuvia, sillä silloin nauhoitus olisi keskeytynyt välittömästi. Ohjelma saatiin purkkiin, mutta sen jälkeen järkytys oli käsin kosketeltava.

Nyt kun lähestyn hyvää vauhtia eläkeikää, muistelen lämmöllä ja tyynellä ymmärryksellä nuoruusvuosia. Elämän arvot ovat muuttuneet rajusti. Jussin ja minun vanhemmilleni oli tärkeää saada rahat riittämään arkielämän pyöritykseen. Heillä oli varmat mielipiteet niin uskonnosta, moraalista kuin politiikastakin. Minä olen huomannut, että nykynuorisoa kuuntelemalla omatkin mielipiteet joutuvat koetukselle. Pehmeät arvot ovat tänä päivänä pinnalla. Nuoriso suosii energian säästöä, kierrätystä ja eläinten suojelua sekä vegaaniruokaa. Me Jussin kanssa luovimme välimaastossa. Meille tärkeitä asioita ovat perhe, suku, hyvät ystävät, terveys, terveellinen ruoka, luonto ja huumori. Taide, kulttuuriharrastukset sekä matkailu virkistävät mukavasti arkea.

Jäin joulukuussa 2007 pois työelämästä. Kiitos siitä Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungnerin, joka soi meille vanhoille kultaisen kädenpuristuksen. Viimeiset Yle-vuoteni tein töitä Teema-kanavavalle. Toimin kulttuuriohjelmissa tuotantopäällikkönä ja tuottajana. Sydämeltäni olen kuitenkin aina kuvaussihteeri. Ammatti opetti minulle keinot selviytyä tilanteesta kuin toisestakin. Ja osaan edelleen laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. Toivon, että pilke silmäkulmassa säilyy. Suurin osa työtovereistani on jo eläkkeellä. Tapaan heitä toki jatkossakin, sillä aktiivinen eläkeläiskerho Vanhat ketut pitää huolta kulttuurin kaipuustamme. Liian moni työtoveri ja hyvä ystävä on kuollut, monen muun joukossa rakas ystäväni Mirkku, miehensä Kumpu, Marjatta sekä Leo. Suurin osa heistä menehtyi pian eläkkeelle päästyään.

Minun vapaa-aikani on pelastanut vanha rakkaus taiteeseen. Innostavien taidehistoriaopintojen jälkeen kokeilin varovasti, vieläkö maalaaminen akvarelliväreillä onnistuisi. Sepä onnistui liiankin hyvin, sillä harrastus vei saman tien mennessään. Olen joka aamu intoa täynnä, mitä mukavaa tänään tapahtuukaan. Omilla käsillä tekeminen antaa sellaista luovuuden iloa, että samaa hyvää soisi kaikille. Lopputulos ei ole niinkään tärkeä, vaan se tekemisen ilo. Ja parasta kaikesta, olen kohdannut kursseilla maailman mukavimpia ihmisiä. Osallistun parhaillaan kolmevuotiseen taiteen perusopetukseen, jossa saan kokeilla taidetekniikoita laidasta laitaan. Muutama ikioma taidenäyttelykin on jo takana.

Jussi riimitteli osuvasti uuden elämäni haasteen:

Kun muutostukipaketti YLEltä tuli, niin Leenan sydän suli.
Hän innolla paketin hyväksyi ja otti, olihan se odotettu lottopotti!
Taide on nyt number one ja etenkin maalaustyöt.
Aiheet ja värit kiehtovat niin, että pyörii ne päässä kaiket yöt.

Marjaleena Etula
kirjoitettu vuonna 2010

There is one comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.