ILTAVALO

Kynäilijät-kirjoittajaryhmän aiheena on matkakertomus. Sitä voi käsitellä konkreettisesti tai voi lentää mielikuvituksen siivin. Minä mietin elämän matkaa, miten sattumanvaraista se on ollut.

Äiti oli seitsemästä sisaruksesta nuorin. Siskoja oli neljä, kaikki naimattomia, sillä sodan jälkeen aviomiehiä oli vaikea löytää. Jos äiti ei olisi laittanut kirjeenvaihtoilmoitusta lehteen ja jos isä ei olisi vastannut, minua ei olisi. Jos sisareni ei olisi syntynyt seitsemän vuotta jälkeeni, minusta olisi tullut hemmoteltu. Lapsuusvuodet soljuivat lempeästi. Koti oli pullantuoksuinen ja kesälomat mökillä auringonpaisteisia.

Elämä muuttui, kun isä vaihtoi työpaikkaa ja jouduin teini-ikäisenä siirtymään tyttölyseosta yhteiskouluun. Jos en olisi tavannut sydänystävä Ullaa, elämä olisi ollut toisenlaista. Kuiskuttelimme tyttöjen juttuja, vietimme ylioppilaskirjoitusten jälkeen lähes vuoden sairaanhoitoharjoittelijoina Wienissä, muutimme opiskeluaikana yhteiseen vuokra-asuntoon ja tapasimme tulevat aviomiehemme.

Jos en olisi mennyt etsimään vappuheilaa Dipolin teekkaritanssiaisista, emme olisi kohdanneet Jussin kanssa. Saimme kaksi suloista lasta. Jos Ulla ei olisi sairastunut ärhäkkään rintasyöpään ja kuollut, olisimme edelleen sydänystäviä.

Jos olisin päässyt opiskelemaan Ateneumiin, en olisi pyrkinyt Yleisradion kuvaussihteerikurssille. En olisi ollut mukana televisiohistorian pioneerivuosina. En olisi kokenut riemukkaita onnistumisia enkä intohimoa, mutta myös menetyksiä ja epätoivon hetkiä.

Jos en olisi löytänyt taiteen tekemisen iloa, olisin monta kokemusta köyhempi. Jos Jussi olisi terve, viettäisimme rauhallisia eläkepäiviä yhdessä. Nyt kipuilen yksin ja yritän ymmärtää, miten vähän voin vaikuttaa elämän kulkuun.

Kirkkokansa laulaa ”Jok’ ainut askel sun matkallas, on askel kohti sun kuoloas” ja puhuu johdatuksesta. Minä puhun sattumista.