TÄHTIKIRKAS YÖ

En ymmärtänyt aloittaessani 2000-luvun alkupuolella, miten paljon iloa kotisivujen päivityksestä ja vanhojen tarinoiden katselusta voi olla. Pelkästään hikipisarat-sivustolla on muistoja kymmenen viime vuoden ajalta. Silmät kostuvat, kun selailen Jussin ja minun matkakertomuksia, aurinkoisia päiviä mökillä ja juhlahetkiä perheen ja ystävien kanssa.

Minulla on tallella pino vanhoja valokuvakansioita, jotka on varastoitu jonnekin, mökille? Niitä ei kukaan kaipaa, mutta blogista löytyy hellyttäviä kuvia lastenlapsista, joiden kasvua on ollut ilo seurata. Kun mietimme, mitä edellisenä jouluna tehtiin tai mitä tarjottiin syntymäpäivillä, Anna ja Miika toteavat spontaanisti, katsotaan mummin blogista.

Nyt kun Jussi on poissa, tuntuu kaihoisalta katsella huolettomia päiviämme. Tai eivät ne enää Jussin 70-vuotispäivien jälkeen olleet huolettomia, mutta jaksoimme molemmat uskoa parempaan tulevaisuuteen, jota ei tullut. Muistotilaisuudessa Hämeen linnan linnantuvassa ystävät kiittivät Jussia suurisydämiseksi ihmiseksi. Hän oli loppuun asti oma valoisa itsensä, joka ei valittanut mistään. Olen iloinen, että hän tunsi minut loppuun asti, nautti tapaamisista ja tuomani herkut maistuivat aina.

Olen ollut täysin voimaton siunaus- ja muistotilaisuuden jälkeen. Kysyin lapsilta, onko heillä joku diili, kun molemmat soittavat joka päivä ja kysyvät, miten voin. Hoidin hautajaisjärjestelyt tunnollisesti, mutta olen nyt helpottunut, kun Anna ja Miika ovat ottaneet asiakseen selvittää perunkirjoituksen vaatimat dokumentit. Laura auttoi leskeneläkehakemuksen täyttämisessä, sekin on nyt kunnossa.

Vietän syksyn pimeimmät päivät kynttilänvalossa television ja äänikirjojen parissa. Ulkoilen, totta kai, mutta vain lähikauppaan ja takaisin. Kokkaan, totta kai, mutta puolivalmisteita. Joululaatikot ostan valmiina, samoin kalapöydän antimet. Enää kunnia-asiana ei ole tehdä kaikkea itse, niin kuin vielä muutama vuosi sitten.

Vaihdoin viime keväänä Etelä-Afrikan matkahuumassa mottoni ”aikansa kutakin” entiselleen eli ”nenä kohti uusia seikkailuja”. Pärjäsin kaukomatkalla yllättävän hyvin, mutta nyt olen luovuttanut. En usko, että jaksan enää seikkailla. En ainakaan yksin. Kaikilla ystävillä on omat kuviot, ei niihin tällainen yksinäinen leski mahdu.

Sisko sanoi kerran, että terveys on ykkösasia. En onneksi ole sairas, mutta tasapaino on heikko ja näkökyky huono. Minusta on tullut ylivarovainen. Pelkään asioita, jotka ennen olivat itsestään selviä. Liukkaat kelit ovat kauhistus, samoin liikkuminen pimeässä. Fysioterapeuttini kehotti harjoittelemaan tasapainoa: ”Harjaa hampaat yhdellä jalalla seisoen”. Se on yhtä tuskaa. Olen kaihileikkausjonossa, mutta huono näkö johtuu silmänpohjarappeumasta. Onneksi meillä on e- ja äänikirjat, mutta kaupassa käydessäni jopa hedelmien punnituskoodien lukeminen vaatii skarppausta.

Jussin kuoleman jälkeen on ollut tyhjä olo, vaikka ystävät vakuuttavat, että olet nyt vapaa jatkuvasta huolesta. Minulla on aina ollut haaveita, jotka ovat yllättäen toteutuneet. Olen ripustanut lukuisia omia taidenäyttelyjä, myynyt maalauksia tuttaville ja Taikon kautta jopa vieraille. Olen julkaissut oman kirjan, joka on saanut hyvän vastaanoton. Mistä vielä haaveilen? Terveydestä tietenkin ja kipinästä tehdä vielä itselle tärkeitä juttuja.