TÄHTIHETKI RODOKSELLA

Kynäilijöiden kevään 2024 ensimmäinen kirjoitusaihe kuului näin: ”Ajattele paikka, sijoita henkilöhahmo sinne, (matka) puhelin soi. Kuka soittaa ja miksi?”

Uima-altaan pinnalla purjehti harmaavalkoinen uimalelu. Siristin silmiä ja hymyilin. Minulla oli lapsena ollut samanlainen muovijoutsen. Oli unettavan hiljainen siesta-aika. Tuntui, että kukatkin nuokkuivat. Tunnistin terassin vieressä kukkivan vaaleanpunaisen oleanterin ja keltaisen kiinanruusun. Lämmintä oli yli kaksikymmentä astetta, vaikka oli jo syyskuu. En malttanut vetäytyä torkuille, sillä kaikki oli uutta ja jännittävää.

Olin ensimmäisen kerran yksin ulkomailla. Se oli kiehtova ja samalla pelottava kokemus. Mieheni oli joutunut tai oikeammin päässyt hoivakotiin. Olin huolesta sekaisin ja kävin aluksi katsomassa häntä lähes päivittäin. Kun mies useimmiten nukkui tai oli muissa maailmoissa, turhauduin. Ystävät kannustivat elämään omaa elämää.

Tein rohkean päätöksen ja varasin viikon äkkilähtömatkan Rodokselle, yksin. Täällä nyt olin, pikkukylässä rannan tuntumassa. Join Finnairin lennolla uhmakkaasti pikkupullollisen oikeaa samppanjaa rauhoittaakseni vatsahermoja. Kun pääsin perille, ihastuin perhehotellin kodikkaaseen tunnelmaan. Sain ilokseni huoneen aivan altaan vierestä.

Olin päässyt aamiaisella kreikkalaistunnelmaan maistellessani fetaa ja oliiveja. Nyt kaipasin lounasta, vaikka epäilin, etteivät ravintolat olleet avoinna keskellä päivää. Kävellessäni keskusaukiolle huomasin ilokseni, että turistipaikat houkuttelivat kävijöitä päivän annoksilla. Valitsin viehättävän näköisen tavernan, joka mainosti kanasouvlakia kymmenen euron hintaan.

Tilasin sen lisäksi kreikkalaisen salaatin ja pienen karahvillisen retsinaa. Pihkanmakuinen kirpeä juoma palautti mieleen lukuisat aikaisemmat Kreikan lomamatkat, joita tein yhdessä puolison kanssa. Silmät kostuivat muistoista. Sivellessäni kullankeltaista voita paksun rapeakuorisen maalaisleivän päälle hätkähdin, kun puhelin pirahti. Ensimmäinen ajatus oli, että hoivakodista soitetaan ja minun pitää palata kiireesti kotiin.

– Moro, Riitta täällä. Kuntotarkastuksessa ei löytynyt mitään vikaa ja ostajat ovat tehneet tarjouksen, hän ilmoitti.

– Paljonko? Sydän jyskytti. Olin yrittänyt myydä huonolla menestyksellä Palokunnankadulla sijaitsevaa kolmiotamme jo lähes neljä kuukautta. Kiinteistövälittäjäni oli kehottanut laskemaan hintaa. Neuvo oli hyvä, sillä sen jälkeen löytyi kiinnostusta.

Kun kuulin avokätisen summan, olisin voinut syleillä maailmaa.

– Hyväksyn, kiljaisin puhelimeen. Olisin hyväksynyt alhaisemmankin tarjouksen, mutta sitä en sanonut ääneen.

Ikkunalaudalla uinunut kissa säikähti ja hyppäsi lattialle. Tarjoilijatyttö riensi keittiöstä ja kysyi, onko kaikki hyvin. Vastasin, että olin juuri saanut lottovoiton ja tilasin lisää retsinaa. Tyttö toi jälkiruuaksi lasillisen rakia ja loukumimakeisia.

– Talo tarjoaa, hän hymyili.

Paluumatkalla hotellille liitelin jalat tuskin maata koskettaen. Suunnittelin vieväni yhdeksän hengen perheeni talvilomalla etelän aurinkoon.

Ikimuistoinen matka Teneriffalle toteutui seuraavana keväänä, mutta se on jo toinen tarina.