ESIKOISKIRJANI OLI TIETOKIRJA

FANTASIAROMAANI ILMESTYY LOKAKUUSSA 2024

Miten minusta tuli minä? Miten eletty elämä on vaikuttanut siihen, mitä meistä jää jäljelle? Osallistuin tällä kirjoituksella Kosmoskynän 4/2024 kirjoitushaasteeseen. Aiheena oli kuolema ja kuolemattomuus. Tarinani on tuttu aikaisimmista teksteistä, mutta näkökulma uusi. Samalla tuli päivitettyä tilanne nyt syyskesällä.

Jok’ ainut askel sun matkallas, on askel kohti sun kuoloas.

Virren sanat kaikuivat Marlenan päässä, kun hän käveli lokakuisessa tihkusateessa kohti Visamäkeä. Hoivakodista oli soitettu, että aviomies Jussi oli sairastunut koronaan ja hänellä oli korkea kuume.

Kyyneleet polttivat silmissä. Vaikka mies oli ollut jo lähes kaksi vuotta ympärivuorokautisessa hoidossa, Marlena ei ollut tottunut yksin asumiseen. Hän kävi tunnollisesti vierailuilla. Ne rytmittivät viikkoa ja miehen ilahtunut katse valaisi harmaata arkea. Huonoja hetkiäkin oli ollut, kun Jussi nukkui lääketokkurassa tai oli vajonnut harhoihin.

Marlena laittoi käden Jussin tulikuumalle otsalle. Ei kestänyt kauan, kun se viileni ja mies kirjaimellisesti nukkui pois.

Sinun silmäsi ovat sinun, mutta kaikki silmäniskut ovat minun.

Näin mies oli laulanut teekkarivuosinaan. Nyt hänen silmänsä olivat sammuneet. Kuoleman todellisuus iski vähitellen Marlenan tajuntaan. Hän oli todella yksin. Olihan heillä lapset, mutta näillä oli oma elämä pääkaupunkiseudulla.

– Olet vapaa, sinun ei tarvitse enää huolehtia, ystävä yritti lohduttaa.

Marlena ei tiennyt, mitä se merkitsi. Pitkiä päiviä, yksinäisiä iltoja, unettomia öitä, viinin tuomaa unohdusta. Hän kuunteli Hectorin kappaletta Yhtenä iltana silmät sumeina.

Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois
Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois

 Onnelliset lomat talvikuukausina etelän auringossa olivat enää kaunis muisto. Yksin hän ei kuvitellut jaksavansa lähteä. Tuntui, että elämästä oli valo kadonnut.

Pahinta oli ollut viimeinen vuosi ennen Jussin joutumista hoitoon. Marlenasta oli tullut tahtomattaan omaishoitaja. Hän oli pyörittänyt arkirutiineja niin kuin ennenkin, mutta huoli Jussin hiipuvasta terveydestä oli päällimmäisenä mielessä. Miehen kunto heikkeni silmissä.

Marlena joutui kutsumaan ambulanssin, kun Jussi pyörtyi saunassa ja lyyhistyi lauteiden väliin. Kaatumisia ja sängystä putoamista sattui jatkuvasti. Avaimet, puhelin ja rahapussi olivat hukassa. Luottokortti piti kuolettaa, kun se hävisi salaperäisesti.

Sinä kesänä Jussi unohti Marlenankin. He olivat huoltokäynnillä kaupunkikodissa. Marlena pesi pyykkiä ja Jussi lähti autolla omille asioille. Hän soitti pari tuntia myöhemmin.

– Olen täällä mökillä, mutta missä sinä olet?

Marlena ei tiennyt itkeä vai nauraa.

– Olen kaupungissa, unohdit hakea minut mukaan.

Marlena halusi ruskaretkelle Saariselälle, sillä he olivat viettäneet siellä ikimuistoisia lomapäiviä. Tytär Anna ja pikkupojat Samu ja Miska lähtivät mukaan. Marlena varasi runsaasti aikaa vajaan puolen kilometrin matkalle juna-asemalle. Jussin askeleet olivat hitaat. Hänen jalkansa hyytyivät raiteille vievässä tunnelissa. Marlena hätääntyi ja juoksi jo asemalla odottavan Rovaniemelle menevän junan luo.

– Missä pappa on? Helsingistä junaan tullut tytär huhuili oviaukosta.

Hän oli neuvokas ja etsi konduktöörin käsiinsä. Mies kiiruhti apuun ja puoliksi kantoi voimattoman Jussin junaan. Järjesti jopa invalidihytin. Marlena tärisi jännityksen hellitettyä ja päätti, että jatkossa he käyttäisivät lyhyilläkin matkoilla taksia.

Oli päiviä, jolloin Marlena olisi halunnut vaipua talviuneen ja herätä vasta keväällä virkeänä kahvin tuoksuun. Hän pakeni mielikuvitusmaailmaan. Jussi valvoi myöhään television äärellä ja nukkui pitkään. Aamut olivat Marlenan omaa aikaa. Hän istui tietokoneen äärellä ja kirjoitti tuskastaan. Syntyi päiväkirjamerkintöjä sairauden etenemisestä ja siinä sivussa takaumia onnellisempiin aikoihin.

Marlena muisteli vuosia televisiossa. Hän oli työskennellyt pioneeriaikana 1970 -luvulta lähtien ja ollut mukana seuraamassa tekniikan huimaa kehitystä. Luovan kirjoittamisen työpajassa hän jakoi tekstejä muille ja sai kehotuksia lähettää käsikirjoitus maailmalle. Yllättäen Aviador kustantamosta otettiin yhteyttä.

– Jätä sairaskertomukset pois, niistä on kirjoitettu aivan tarpeeksi. Keskity työvuosien kuvaukseen, se on kiinnostavaa, kustantaja ehdotti.

Tietokirja Kuvaussihteeri lyö klaffia julkaistiin syksyllä 2023. Marlena omisti kirjan Jussille, aviomiehelle, joka jaksoi kulkea hupelon kuvaussihteerin rinnalla yli 50 vuotta. Jussi ehti nähdä kirjan vähän ennen kuolemaansa ja oli selvästi ylpeä.

”Yleisradion kuvaussihteeri Marjaleena Etula muistelee yli kolmekymmentä vuotta kestänyttä uraansa ja vie lukijan television kulissien taakse. Kirja näyttää monipuolisesti ajankuvaa ja kertoo tarinoita muun muassa lauantaiaamujen Kukkokiekuu-sarjasta, eläkeläisille suunnatusta Tiistaitiimasta sekä Itse asiassa kuultuna -ohjelmien kuvauksista television luontoiltoja unohtamatta. Etula toimi aktiivisesti Kuvaussihteerit ry:ssä ja osallistui keväällä 1980 viiden viikon lakkotaisteluun 133:n työtoverin rinnalla. Teos on kunnianosoitus kuvaussihteereille, ammatille, jota ei enää sellaisenaan ole.”

”Olen saanut käsityksen, että kuvaussihteeri on ohjelman teossa kaikki kaikessa, Sakari Kiuru.”

Marlena joutui yllättäen pyöritykseen. Kirjan julkaisutilaisuudessa Aviadorin Kulttuurikulmassa Helsingin Liisankadulla oli tiheä tunnelma, kun kymmenet entiset työtoverit saapuivat juhlistamaan tapausta kuohuviinilasillisten äärellä. Marlena oli ihmetellyt, kun kukaan hänen kollegoistaan ei ollut kirjoittanut, millaista työnteko oli ollut television alkuvuosina. Hän hehkutti kirjassa suorien lähetysten jännitystä, ankeita työmatkoja silloiseen Neuvostoliittoon ja veteraaniretkiä Karjalaan.

Hämeen Sanomat julkaisi koko sivun artikkelin kirjasta, samoin paikallislehti Kaupunkiuutiset. Linnan marttojen lukupiiriläiset kutsuivat Marlenan kirjailijavieraaksi ja Vana-66 järjesti Syksyn satoa -kirjallisuustapahtuman Hämeenlinnan pääkirjastossa. Marlena oli yksi haastateltavista. Tuntui mahtavalta olla paikallisten kuuluisuuksien Tapani Baggen ja J-P Koskisen kanssa lavalla.

Sokerina pohjalla oli Kavin (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) tilaisuus Helsingissä. Marlena sai tunnin ajan kertoa kirjan sisällöstä diakuvien kera. Hän koki, että oli jättänyt jäljen television historiaan, sillä tilaisuus taltioitiin arkistoon.

– Kiinnostavaa saada kuvaussihteerien näkökulma mukaan, illan isäntä Ismo Silvo kehui.

Miten vähän meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen, Marlena oli surrut, kun hänen vanhempansa olivat menehtyneet. Hän olisi lukenut mielellään heidän päiväkirjojaan, jos sellaisia olisi ollut. Löytyi vain kihlausajan kirjeenvaihto, joka kertoi rakastumisen hehkusta vaikeina sodanjälkeisinä vuosina.

Marlena oli opiskellut kulttuurihistoriaa. Kirjeitä lukiessaan hän koki kuuluvansa sukupolvien ketjuun, jossa perinteillä oli merkitystä. Omassa kirjahyllyssä oli koukeroisella käsialalla kirjoitettuja vihkosia lapsuusajasta alkaen, mutta Marlena epäili, ettei lapsilla olisi kärsivällisyyttä lukea niitä koskaan.

Joitain konkreettisia muistoja kirjeiden ja valokuvien lisäksi vanhemmista jäi. Marlena peri äidiltä keittokirjoja, joissa oli käsintehtyjä merkintöjä. Hän peri myös rakkauden kukkien ja viherkasvien hoitoon. Puutöitä ja tyylihistoriaa opettanut isä oli valmistanut ammattikoululla suurimman osan kodin huonekaluista. Marlenalla oli vielä vuosien jälkeen käytössä isän omakätisesti tekemät sirot keittiön tuolit.

Mökkipihassa kasvoi valtavan korkeaksi ehtinyt tammi. Oli huikeaa ajatella, että Marlenan isoäiti oli istuttanut sen hänen ollessaan alle kouluikäinen. Nyt lastenlapset kiipeilivät puun jykevillä oksilla.

Isä istutti vielä seitsemänkymppisenä koivuntaimia omakotitalonsa pihapiiriin.

–  Saan sitten vanhana istuskella niiden varjossa, hän hymyili.

Marlena oli kulkenut lomamatkoilla järjestelmäkamera kaulalla ja pieni videokamera kädessä. Hän editoi kuvaamansa otokset ja talletti ne vhs-kaseteille. Valokuvat päätyivät digiajan myötä omille kotisivuille hikipisarat.net. Huoli vhs-materiaalin säilymisestä sai Marlenan viemään kasetit digitoitaviksi. Se oli kallista puuhaa, mutta hän lohduttautui ajatuksella, että oli säilyttänyt perheen tarinan jälkipolville. Marlena katseli silmät kosteina kuvia, kun lapset kirmasivat koiranpennun kanssa pihanurmella ja polskivat mökkirannassa. Eiköhän näistä ole iloa vielä lastenlapsillekin, hän toivoi.

Kuolemalla oli yllättäen myös myönteisiä seurauksia. Marlenalla oli vain yksi sisar, joka oli viettänyt suurimman osan työvuosista ulkomailla. Tiet kohtasivat harvoin, sillä Suomeen muutettuaan Jane asui kaukana maalla aviomiehen ja neljän partacollien kanssa.

Kun hänen miehensä Raimo menehtyi vain kolme kuukautta Jussin jälkeen, sisko halusi tehdä perusteellisen elämänmuutoksen. Hän myi heidän Mikkelin lähellä sijaitsevan omakotitalonsa ja muutti havannankoira Fidelin kanssa Marlenan pihapiiriin Suomen kasarmille Hämeenlinnaan. Partacolliet olivat tässä vaiheessa jo koirien taivaassa.

Surusta tuli voimavara. Heillä oli nyt ensimmäistä kertaa aikaa istua kaikessa rauhassa muistelemassa lapsuutta ja yhteisiä hetkiä. Koska ikäeroa oli lähes kahdeksan vuotta, kokemukset olivat erilaisia. Valokuvat ja kotivideot saivat tunteet herkistymään. He polttivat kynttilöitä rakkaiden muistoksi ja tunsivat olon haikeaksi viinilasillisten äärellä. He olivat kuitanneet yksinäisiä aterioita valmisannoksilla, mutta nyt kokkauksen ilo ja yhdessä syömiseen antoi voimia. Pikkukoira viihtyi molempien luona, sillä se halusi olla aina mukana.

– En olisi selvinnyt ilman Fideliä, Jane huokasi, kun pahin suru oli hellittänyt.

Marlenalla ja Jussillakin oli ollut elämän ruuhkavuosina koira. Itsepäinen ja hellyttävä tiibetinterrieri Pekku oli tuonut iloa, vaikka joskus harmitti, kun piti lähteä ulos räntäsateeseen lenkille.

– Onko sinulla vielä haaveita? sisko kysyi eräänä herkkänä hetkenä.

Marlena jäi miettimään. Hän oli päässyt vapaalle työelämästä alle kuusikymppisenä. Elämää oli toden totta ollut Yleisradion jälkeenkin. Hän oli täyttänyt päivät lähes vimmaisesti taide- ja kirjoitusopinnoilla. Hän oli järjestänyt lukuisia omia taidenäyttelyjä ja osallistunut aktiivisesti ryhmätapahtumiin. Haaveita oli ollut ja suurin osa niistä oli toteutunut eläkevuosina.

Marlena oli mukana hämeenlinnalaisen graafikkojen yhdistyksen toiminnassa. Heillä oli paja prässeineen Vanajaveden rannalla ja sen yhteydessä toimiva taidegalleria Paperihuone. Taiteilijapiirit olivat pienet ja seurustelu samanhenkisten ihmisten kanssa antoi sisältöä elämään.

Jussi ei eläkevuosinaan harrastanut juuri muuta kuin vastahakoisesti lenkkeilyä Marlenan kanssa. Tämä oli ilmoittanut miehen seniorijoogaan, vesijumppaan ja venyttelyyn, mutta Jussi ei jaksanut innostua liikunnasta. Viimeisin voimanponnistus oli Tasapainoklinikka, jonne Marlena meni mukaan tukihenkilöksi. Hän totesi, että se teki hyvää heille molemmille.

Jussin kunto hiipui harjoittelusta huolimatta. Marlena oli epätoivoinen, kun Jussi lopetti käynnit ja sanoi treenaavansa kotona. Siitä ei tullut mitään ja mies suuttui, kun Marlena yritti patistaa. Pian oli pakko turvautua rollaattoriin, jota Jussi vierasti.

– Ajopeli vie mäessä liian nopeasti, pelkään tupsahtavani nenälleni, Jussi valitti ja tukeutui mieluummin Marlenan käsivarteen.

Ei kestänyt kauan, kun pyörätuoli oli ainoa vaihtoehto. Tässä vaiheessa mieheltä meni ajokortti. Neurologin suosittelema ajokyvyn tarkastaja sanoi, että mies osaa toki ajaa, mutta reaktiokyky ja refleksit ovat hidastuneet.  Se oli paha paikka. Jussi uhosi vielä ajavansa, mutta Marlena myi vähin äänin auton ja palautti ajokortin poliisille.

Hän työnsi Jussia pyörätuolilla mäkisillä mukulakivikaduilla. Mökille ei ollut enää asiaa, sillä se sijaitsi jyrkässä rinteessä eikä autoakaan enää ollut. Onneksi koti oli keskikaupungilla ja Vanajaveden rantaan oli lyhyt matka. Jussi virkistyi päästessään läheiselle rantakasinolle. Ilot olivat pienet. Lohduttava oluttuoppi ja hampurilainen maistuivat ulkoterassilla.

Ilo loppui taudin edetessä, kun mies joutui sairaalahoitoon. Elettiin koronan keskellä ja vierailut kiellettiin. Marlena oli epätoivoinen. Hän nukkui huonosti ja pelkäsi pahinta, sillä Jussi oli saanut sekä aivoverenvuodon että infarktin. Kotihoito ei tullut enää kysymykseen. Päätös ympärivuorokautisesta hoidosta tuli nopeasti, mutta vapaita paikkoja ei ollut ennen kuin Visamäkeen avattiin upouusi hoivakoti.

Oli joulun aika ja pakkasta runsaasti. Jussi katseli ympärilleen sen näköisenä, ettei tiennyt missä oli.

– Tämä on uusi kotisi, tervetuloa Visarantaan, hymyilevä johtajatar toivotti.

Marlenaa itketti. Herttainen toivotus tuntui kuolemantuomiolta. Hän voi huonosti ja halusi epätoivon hetkinä vaipua ikiuneen. Arttu Wiskarin laulun sanat kuvastivat tunnemyrskyä.

Kuule mun toive, mä haluan pois
Eikö aikani täynnä jo ois
Tahtoisin lähteä kuin sotilas
Terveisin tuntematon potilas.

Marlena ynnäsi, ettei pysty eläkkeellään maksamaan asuntolainan lyhennyksiä, vaan hänen on pakko myydä kerrostaloasunto. Jussin hyvä eläke meni järkyttävän korkeisiin hoitomaksuihin. Muutto vuokrakaksioon oli raskas, vaikka apujoukkoja löytyikin.

Marlena eli kuin sumussa ja pelästyi joka kerran, kun hoivakodista soitettiin. Jussin omahoitajat vaihtuivat tiheästi, samoin sairaanhoitaja ja lääkäri. Alkuvaiheessa Marlena oli kertonut tarkasti Jussin vaiheista ja toiveista elämänlaadun suhteen. Tuntui, ettei tieto siirtynyt ja kaikki oli ollut turhaa.

Mies ei juurikaan enää puhunut ja oli jatkuvasti väsynyt, mutta tunnisti sentään vierailijat. Hoitajat vakuuttivat, että Jussilla oli hyvä ruokahalu, mutta siitä huolimatta hän laihtui järkyttävän paljon. Marlena toi aina käydessään tuoreita hedelmiä ja rasvaisia viinereitä, jotka olivat Jussin herkkua, mutta niistä ei ollut apua. Ennen riski mies painoi kuollessaan vain hieman yli viisikymmentä kiloa.

Marlena hoiti lähes kuumeisesti hautajaisjärjestelyt. Siunaus Vanajan kirkossa oli tunnelmallinen. Oli kuulas pakkaspäivä marraskuun loppupuolella. Vieraat toivat Marlenan toivomuksesta valkoisia ruusuja, jotka koristivat juhlapöytää muistotilaisuudessa Hämeen linnan linnantuvassa. Marlena liikuttui, kun ystäviä tuli paikalle enemmän kuin hän oli ennakoinut. Muistot olivat koskettavia. Tarjolla oli kalamiehen kunniaksi kermaista lohikeittoa ja kakkukahvit.

Marlenan mieleen tuli mökkinaapuri Annikin harvinaisen iloiset muistojuhlat. Hän oli elänyt 102-vuotiaaksi ja vieraita oli ollut vain muutama. Kaikki olivat tuttuja keskenään. Miten hyvältä tuntuikaan muistella huolettomia kesäpäiviä, jolloin aurinko paistoi jatkuvasti eikä elämän murheista ollut tietoakaan.

Marlena ja lapset laskivat Jussin tuhkauurnan joululomalla Hattulan Pyhän Ristin kirkon hautausmaalle, jossa heillä oli sukuhauta. Marlenaa lohdutti ajatus, että siellä olisi paikka hänellekin.

Nyt kun aikaa oli ylen määrin, Marlena luki entistä enemmän. Kun hän löysi dystopian maailman, se vei mennessään. Marlena oli etsinyt viimeisellä yhteisellä lomamatkalla pienen thaihotellin kirjahyllystä kevyttä luettavaa uima-altaalle. Margaret Atwoodin fantasiamaailmaan sijoittuva Oryx ja Crake lumosi. Marlena ahmi tarinan ja riensi heti kotiin päästyään lainaamaan toisen osan kirjastosta. Hän luki innoissaan MaddAddam trilogian ja sen jälkeen kaikki muutkin Atwoodin teokset. Orjattaresi vei epätodelliseen kiehtovaan ja samalla pelottavaan kuvitteelliseen maailmaan. Gileadissa nuoret naiset oli alistettu synnytyskoneiksi, eivätkä he saaneet lukea eivätkä kirjoittaa, kaikkea valvottiin.

Toinen Marlenan suosikkikirjailija oli Kazuo Ishiguro. Romaani Ole luonani aina järkytti, sillä tulevaisuuden uhkakuva voisi olla jo tänä päivänä totta. Myös fantasia kiihotti. Kuningas Arthurin aikaan sijoittuva Haudattu jättiläinen oli satu aikuisille. Tasoja oli monia ja tarunhohtoinen tunnelma viehätti.

Linnan marttojen lukupiirissä oli muitakin dystopiasta kiinnostuneita, jotka suosittelivat löytöjä. Marlena hämmästyi lukiessaan Piia Leinon teoksia. Taivas oli onnellinen hetki menneessä. Kirjan esittelyteksti hätkähdytti. ”Helsinki, 2058. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan, jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.”

Yliaika oli humoristinen kuvaus laista, jonka mukaan yli 75-vuotiaat menettivät kansalaisoikeutensa ja heitä kehotettiin tekemään exitus, vapaaehtoinen itsemurha. Kun lain laatinut ministeri tuli seniori-ikään, hänen mielensä muuttui. Seurasi jännittävä elämästä selviämistaistelu. Myös Aarteidesi aikakirjat sijoittuvat tulevaisuuteen. Aikaan, jolloin on mahdollista louhia syväjäädytettyjen henkilöiden muistoja.

Lars Wilderängin teos Tähtikirkas järkytti huomaamaan, miten riippuvaisia olemme sähköstä. Esittelyteksti ravisteli. ”Elektroniikalla ei ole immuunijärjestelmää, eivätkä ihmiset ole valmistautuneet. Synkkä syksy muuttuu tähtikirkkaaksi talveksi, jossa kaaos voittaa. Mitä yhteiskunnasta – ja ihmisistä – jää jäljelle?”

Marlena innostui itsekin kirjoittamaan fantasiaa. Tarinoiden sankari oli tarottulkitsija Mama Maddalena, jolla oli taikavoimia. Marlenan toinen teos ilmestyy lokakuussa 2024.

”Taikapölyä ja mystisiä murhia on kokoelma kertomuksia, joiden keskiössä ovat Hämeen keskiaikafestivaaleilla toimiva tarottulkitsija Mama Maddalena sekä sisarukset Quu, Tähti ja Ellinoora. Maman ja sisarusten maailma täyttyy taikakaluista, kuten taikamatoista ja kynnet vihreäksi värjäävästä taikapölystä, lennokkaista romansseista, elämää sulostuttavista herkuista ja drinkeistä sekä säälimättömistä murhista.

Vaikka Mama antaa vain hyviä ennustuksia, tuntuu hänen ympärillään tapahtuvan toistuvasti rikoksia, joita tämä selvittää taikakeinoin. Taikapölyä ja mystisiä murhia -teoksen vauhdikkaat kertomukset yhdistelevät kepeän leikkisää sävyä mustaankin huumoriin ja kuvaavat sekä elämän iloja ja nautintoja että ihmisen itsekkyyttä.”

Marlenasta oli jännittävää suunnitella salaperäisiä rikostapauksia ja kaameita murhia. Tuntui hyvältä irrotella, koska kyseessä ei ollut enää tietokirja. Kustantaja myhäili ja totesi, että dekkarit myyvät parhaiten. Ei Marlena kirjoilla rikastunut, mutta tuntui hyvältä jättää muistoja jälkipolville.

– Lapsenlapset voivat kehua, että heillä on murhamamma, hän hymyili.

Kirjoittaminen rauhoitti ja aika kului huomaamatta, kun Marlena uppoutui taikamaailmaan. Mistä tarinat kumpusivat, sitä hän ei itsekään tiennyt. Jännitti, kun hän aloitti uuden kertomuksen eikä ollut suunnitellut loppuratkaisua etukäteen. Marlena antoi tarinan henkilöiden toimia vaistonvaraisesti. Hän oli erityisen ihastunut neuvokkaaseen Mamaan, joka ratkaisi tarotkorttien avulla kiperimmätkin ongelmat.

– Sinun teksteissäsi juodaan koko ajan, sisko kommentoi.

Marlena vastasi, että hänen tähtihetkiään olivat olleet nuoruuden työmatkat itärajan taakse. Siellä venäläinen samppanja, blinit, musta kaviaari ja snapsit tulivat tutuiksi. Moskovan kirjeenvaihtaja oli virnistänyt ensikertalaiselle.

– Tervetuloa Vilpposen seuramatkoille. Päiväkin selvänä, niin saat rahasi takaisin.

Myös taiteessa fantasia ja yliluonnolliset ilmiöt kiinnostivat. Marlena opiskeli taidehistoriaa Helsingin avoimessa yliopistossa ja teki pro seminaari -tutkielman professori Juhani Linnovaaran kuvitteellisista historiallisista maalauksista ja oudoista olioista. Marlena ihaili taiteilijan hulvatonta tyyliä. Hänen lempimaalauksensa oli Utelias, joka kurkisteli maailmaa avoimin silmin kehysten yli.

Kun Marlena oli päässyt vapaalle, hän oli hakeutunut välittömästi kuvataidekurssille. Yleisradiossa oli toiminut vireä taidekerho, mutta epäsäännöllisen työrytmin ja pienten lasten vuoksi iltamenot eivät onnistuneet. Nyt hän päätti käyttää vapaa-ajan kiehtoviin harrastuksiin.

Marlena oli tuntenut tulleensa karkkikauppaan käydessään ensimmäisen kerran taidetarvikeliike Temperassa. Ihanuuksien määrä ylitti toiveet. Tosin hän oppi pian, että maalaustaiteessa parhaat välineet takasivat parhaan lopputuloksen, mutta sillä oli hintansa.

– Onnea elämän mittaiselle matkalle, kuvataiteen opettaja oli toivottanut.

Marlena häikäistyi huomatessaan Iloa väreistä -kurssilla akvarellien yllätyksellisyyden. Hän maalasi suurella siveltimellä ja antoi veden tehdä tehtävänsä. Jatkokurssilla hän oppi kuullottamaan pintoja ja sai aikaan heleitä maalauksia. Sukulaiset ja ystävät ottivat mielellään herkkiä akvarelleja seinilleen.

Verkkotaidekauppa Taiko mahdollisti teosten myymisen lähipiiriä kauemmaksi. Marlena ei ollut osannut kuvitella, että kukaan ostaa taidetta pelkän kuvan perusteella. Niin kuitenkin kävi ja onnentunne oli häkellyttävä. Hänellä oli ollut epäily, että sukulaiset ostivat maalauksia säälistä.

Taideteoksesi on myyty, ilmoitus sähköpostissa sykähdytti kerta toisensa jälkeen.

Jussin kuoleman jälkeen kaikki muuttui. Elämänhalu katosi ja Marlena luopui ennen niin rakkaista harrastuksista. Taiko jäi taakse, samoin Suomen Akvarellitaiteen yhdistys, Taidearttelin freskoryhmä sekä ohjattu vesijuoksu. Vain kirjoittamisella oli edelleen merkitystä. Tekstien sävy muuttui entistä tummemmaksi. Mitä elämässä oli jäljellä? Enää ei ollut haaveita eikä mitään iloista odotettavaa.

Tässä vaiheessa terveyskin reistaili. Tasapaino heikkeni kuntosalikäynneistä huolimatta. Kaihi leikattiin, mutta näkö ei juurikaan parantunut silmänpohjarappeuman vuoksi. Marlena ei nähnyt enää lukea huonossa valossa, mutta e-kirjat ja äänikirjat olivat pelastus. Kun hän valitti pojalle, ettei näe elokuvien tekstitystä lempipaikastaan sohvan nurkasta, Miika virnisti ja sanoi, että hankitaan sinulle isompi televisio. Marlena ilahtui ja selasi aktiivisesti Yle Areenan tarjontaa. Klassikkoelokuvat olivat sydäntä lähellä ja tarjontaa riitti yksinäisten iltojen ratoksi.

Kun epätoivo iski, hän yritti lenkkeillä lähimaastossa, mutta turvautui iltaisin turhan usein pariin viinilasilliseen. Siellä sohvan nurkassa. Uni tuli nopeasti, mutta aamuyön tunnit olivat pitkiä. Marlena oli haaveillut työelämän aikana, että tulisi aika, jolloin hän saa aamuisin nukkua pitkään. Nyt, kun se oli mahdollista, hän katsoi aamukuudelta kelloa, voisiko jo nousta.

Elämä on epävarmaa, syö ensin jälkiruoka, pojan nuoruudenaikainen motto tuli elävästi mieleen. Hän mietti, olisiko elämä ollut toisenlaista, jos he eivät olisi tavanneet Jussin kanssa kaksikymppisinä.

Marlena oli pyrkinyt heti ylioppilaaksi päästyään Ateneumiin haaveena graafikon ura. Hanke toteutui kuin toteutuikin eläkevuosina. Lahjoja oli ollut, mutta ei tarpeeksi nuoruudessa, sillä hän pääsi vain varasijalle. Vanhemmat kannustivat hankkimaan kunnon ammatin. Marlena päätyi vastahakoisesti Helsingin sihteeriopiston liikelinjalle. Kaupallista sihteeriä hänestä ei koskaan tullut, mutta opiston ansiosta hän pääsi Yleisradion kuvaussihteerikurssille. Hän oli ollut harjoittelujaksolla Kesäkadulla ja kuuli siellä vuoden kestävästä kurssista. Kipinä syttyi välittömästi.

Opiston ansiosta hän tapasi myös Jussin, sillä ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä teekkaripojat järjestivät sihteeriopiskelijoille vappuheilan iskijäiset Otaniemessä. Yhteiset tanssiaskeleet Jussin kanssa löytyivät ja ne kantoivat, kunnes kuolema heidät erotti.

Marlenan silmät kostuivat muistellessa lasten syntymää, omakotitalon rakentamista, mökkikesiä ja ensimmäisiä reppuretkiä Lapissa sekä lomamatkoja Aasiassa. Miten nuoria ja sinisilmäisiä he olivatkaan olleet. Kumpikaan ei osannut kuvitella, että tulee aika, jolloin terveys reistailee ja epätoivo iskee.

– Ajattele, meillä on ollut hyvä elämä, sisko mietti oman surunsa keskellä.

Hän oli toiminut matkaoppaana ja nähnyt enemmän maailmaa kuin moni muu. Marlena ja Jussi olivat saaneet ylellisen kohtelun siskon matkoilla. Kairo ja Luxor olivat tulleet tutuiksi, samoin Pariisi ja Bangkok. Jane oli opiskellut yliopistossa ranskaa, jonka ansiosta hän sai valita mieleisiä kohteita.

Jussikin oli kielitaitoinen ja kuului sähköinsinöörien kansainväliseen työryhmään, joka kokoontui Euroopan pääkaupungeissa. Marlena oli usein avecina mukana matkoilla ja kierteli taidemuseoissa silloin, kun Jussi istui pakollisissa seminaareissa.

Marlena palautti keskustelun taide-elämyksiin. Marc Chagall oli hänen ehdoton suosikkinsa, samoin Rene Magritte. Marlena ihasteli tämän maalauksia Amos Rexin taidemuseossa Helsingissä. Myös idän eksotiikka kiinnosti. Marlena rakasti batiikkitaidetta ja kantoi Aasian matkoilta pinoittain hurmaavia saronkeja sekä taidekirjoja. Japaninmatka oli elämys vailla vertaa. Marlenaa viehätti minimaalisuus sekä temppelien ja puutarhojen esteettisyys. Hän innostui maalaamaan kimonopukuisia neitosia ja sommitteli taidokkaita kollaaseja mukanaan tuomista koristepapereista.  

Marlena oli tutustunut tarotkortteihin jo nuoruudessa käytyään lomamatkalla Intiassa. Hän nosti ohjekortin, kun epätoivo oli suurimmillaan. Kortti oli Taistelu. Kyllä vain, hän taistelisi oman jaksamisen äärirajoilla. Hän nosti vielä toisen ja ilahtui kääntäessään näkyviin Taikurin. Se oli hänen suosikkinsa, sillä se kuvasi elämän oikullisuutta. Taikuri oli ilkikurinen ojentaessaan hymyillen onnen avaimet, mutta oli valmis ottamaan ne yllättäen pois. Marlena koki, että hänelle oli käynyt juuri niin. Hyvät hetket olivat vaihtuneet järkyttävän nopeasti pohjattomaan uupumukseen.

Marlena oli toiminut useana kesänä ennustajaeukkona Hämeen keskiaikafestivaalilla. Hän lupasi vain hyviä tulkintoja. Suurin osa korteista oli heleän värisiä ja ne lupasivat elämän nautintoja. Toki tummasävyisiäkin oli, mutta ne voi aina kääntää varoituksen sanoiksi. Surusta pääsee yli ja uupumuksen voi tulkita levon tarpeeksi.

Kuoleman kortti, siitä hän ei pitänyt.

– Etkö voi ottaa sitä pakasta pois? eräs kävijöistä oli kysynyt.

– Ei elämää ole ilman kuolemaa, Marlena oli vastannut ja värähtänyt.

Tuntui kuin pilvi olisi kulkenut auringon ohi. Hänen luonaan oli käynyt hauras vanha rouva, jonka silmät olivat levinneet kauhusta, kun hän oli nostanut viikatetta heiluttavan luurankomiehen.

– Kuolenko minä nyt? hän oli kysynyt.

Marlena oli yrittänyt vakuuttaa, että kyseessä oli valttikortti, joka kertoi jonkun asian tulleen tiensä päähän ja oli hyvä hetki aloittaa uutta.

Rouva ei uskonut ja lähti hartiat kyyryssä laahustamaan kohti pian odotettavaa kuolemaa.

Marlena oli jäänyt miettimään elämän katoavaisuutta. Paperihuoneella oli ollut näyttely Kaikki nämä kuolleet silmät – alla dessa döda ögon. Esillä oli ollut mustavalkoisia taidevalokuvia ja niihin sopivia runoja. Tunnelma oli ollut seesteinen ja antoi toivoa rauhasta. Marlena aisti kuitenkin kätkettyä palkoa.

Paperihuoneella kokoontui pieni Kynäilijät -ryhmä, joka sai innoitusta esillä olevasta taiteesta. Marlena kirjoitti näyttelyn pohjalta ajatuksiaan.

Usko, Toivo, Rakkaus. Miten naurettavaa. Ei niihin enää kukaan usko. Tämän päivän sana on Pelko. Minä hallitsen maailmaa. Minulla on valtaa ja voimaa. Tuulet ja rankkasateet, hirmumyrskyt, tulvavedet, muovisaasteet ja kulkutaudit riemastuttavat minua. Kauhu ja epätoivo, siinäpä ilonaiheita.

Olen ahkera. Kun synnyit, otin äitisi valtaani. Riittääkö maito, toimiiko vatsa, hengitätkö, miksi itket? Kun kasvoit, meistä tuli kaverit. Osaatko läksyt, pärjäätkö kokeissa, saatko kavereita, kiusataanko sinua? Löydätkö oman rakkaan, saatko lapsia, suoriudutko työelämässä? Pysytkö terveenä, riittääkö rahat, kuka sinua hoitaa vanhana. Kumpi lähtee ensin, liikuntakyky vai muisti?

Pikkukiusat kuten kummitukset, hämähäkit, pimeys, lentäminen, suljetut tilat, ne kuuluvat arkipäivääni. Sinun ja kaltaistesi kauhistus ja ahdistus huvittavat minua. Epävarmuus ja kateus ovat suosikkejani. Ruokin niillä mieltäsi. Riitätkö, pärjäätkö, syrjäydytkö?

Elämä ei ole reilua. Kaivaudun mieleesi. Saan sinut epäilemään itseäsi, läheisiäsi, päättäjiä. Ahdistut, turhaudut, menetät yöunesi, hermosi reistailevat. Saat paniikkikohtauksia. Haet apua, saat pillereitä. Nukut huonosti. Tulen uniisi, piinaan sinua, ajan sinut hulluuden partaalle. Hellitän hetkeksi. Sitten kiihdytän. Kyhmy rinnassa, kaadut jäisellä kadulla, joudut sairauslomalle. Kauhusi kasvaa. Minä nautin.

Kuolema. Kaikki nuo kuolleet silmät. Sinun silmäsi. Minä kuljen joka askeleella vierelläsi. Saatan sinut määränpäähän. Puristan rinnasta vielä lähtöhetkellä. Olen voittanut. Vai olenko. Menetin sinut.