heinäkuu 2025, päivä 1

INSPIRAATIOKUVA

Osallistun heinäkuun ajan Sananhaltijan verkkokurssiin. Tämä on jo toinen kerta, joten tiedän mitä odottaa.

TERVETULOA TEE KIRJOITTAMISESTA TAPA -HAASTEESEEN! Ihanaa, että olet mukana leikkimässä sanoilla, availemassa kirjoitusjumejasi ja kolkuttelemassa mielikuvituksesi rajoja. Saat siis heinäkuussa joka aamu sähköpostiisi yhden kirjoitusharjoituksen. Ensimmäinen tehtävä: Kuka sinä olet? Katsele kuvaa hetki ja eläydy siihen. Ala sitten kirjoittaa kuvan herättämistä ajatuksista. Aloita sanalla ”Olen…”

Olen tutkimusmatkailija. Nykyään vain mielikuvituksen siivin, mutta nuoruudessa sukellukset vieraisiin kulttuureihin sykähdyttivät. Värikkäästä elefanttikuvasta tuli elävästi mieleen Intian ihmeet. Huikeat värit, mausteiden tuoksu, paahtava aurinko, vapaana vaeltavat lehmät kaoottisen liikenteen keskellä, naisten lumoavat asut, häikäisevät hymyt. Katselen haikeana jo haalistuneita valokuvia, kun istun norsun selässä mieheni rinnalla. Nyt mies on poissa ja minulla vain kaihoisat muistot jäljellä.

päivä 2 – aiheena kesämuisto

Valitse jokin erityisen väkevä muisto ja ala kirjoittaa kesästä, johon se liittyy. Aloita sanoilla ”Sinä kesänä…” 

Sinä kesänä elämä hajosi
ambulanssi ajoi mökkipihaan
mies vietiin tajuttomana ensiapuun
paluuta entiseen ei ollut

Lapsuudessa kesät olivat aina aurinkoisia
järvivesi oli lämmintä
mansikat makeita
jäätelö vaniljanmakuista

Nuoruudessa kesät olivat täynnä touhua
lapset kirmailivat mökkirannassa
koiranpentu pyöri jaloissa
elämässä oli riemua

Eläkeiässä kesät olivat seesteisiä
mies kalasteli
dekkarin lukeminen aurinkovarjon alla oli ilo
enää ei ollut kiire

Kuvittelin että elämä jatkuu tasaisena
miten väärässä olinkaan

Miestä ei enää ole
kesä kuluu sumussa
auringonpaiste häikäisee
mökille en enää haikaile
muistoja on liikaa

päivä 3 – aiheena aasinsilta eli näennäisesti irrallisia lauseita, joita yhdistelemällä syntyy jotain uutta.

Hymy hiipui
rypistin otsaani
mitä hän tarkoitti?
minäkö surkea valittaja
ymmärrättekö, minulle riittää jo!
tähän on tultu
onko tämä tottakaan?

Kerroin vain mieheni sairastumisesta
emme me olleet ainoita
emme onnettomampia kuin muut
valot ja varjot kuuluvat elämään

Kaadan lisää kahvia
pyyhin vaivihkaa kyyneleet
auringonpaiste saa luonnon säkenöimään
ilkkuuko sekin epätoivoani?

päivä 4 – onnelliseksi tekevä tuoksu

Tuoksut herättävät muistoja. Yksi mieleenpainuvimmista on tuoreen sahanpurun ainutkertainen tuoksu. Pikkutyttönä oli ihanaa käydä puuseppäisän verstaalla. Sain kouluiässä vähän taskurahaa, kun lakaisin isolla harjalla puruja. Kun mökillä tehtiin muutama vuosi sitten remonttia, sahanpurun tuoksu herkisti. Keräsin mukaan pussillisen ja käytin sitä öljyvärimaalauksissa. Sain aikaiseksi elävää pintastruktuuria. Kun kerroin, mihin olin purua käyttänyt, kirvesmies naurahti ja lupasi käyttööni kokonaisen kottikärryllisen.

päivä 5 – keksin kertomaa

– Eikö enää suklaakeksejä kahvimukillisen kanssa? kysyin epäuskoina.

– Ei, ei turhaa sokeria eikä hiilareita, ravintoterapeutti sanoi tiukasti. – Pätkäpaasto toimii vain, jos syöt terveellisesti ja vältät teollisia valmisruokia. Kolme proteiinipitoista ateriaa päivässä, ei välipaloja, ei napostelua, ei alkoholia. Aamiainen kymmeneltä, lounas kahdelta ja illallinen kuudelta. Kun elimistö saa levätä 16 tuntia, tunnet olosi virkeäksi ja paino putoaa tasaisesti.

Huokasin. Tunsin hävinneeni taistelun jo ennen kuin se oli alkanut. Olin katsellut televisiosta hengenvaarallisesti lihavia tukeva voileipä ja viinilasi kädessäni. Olin ollut tyytyväinen, etten näyttänyt muuta kuin sopivan pyöreältä. Kiloja oli kuitenkin kertynyt huomaamatta. Etenkin ikävät makkarat vatsan seudulla harmittivat. Käynti kerran viikossa kuntosalilla ei juurikaan parantanut tilannetta. Vesijumppakin oli jäänyt. Päivittäiset kävelylenkit olivat ainoita aktiviteetteja televisionkatselun lomassa. Jännitin suosikkieni puolesta MasterChef Australian kokkikisassa. Mietin, mitä hyvää syön seuraavaksi.

Yllätyin, kun huomasin pätkäpaaston toimivan. Vaa’an lukemat ilahduttivat. Puhtaista aineksista itse valmistettu ruoka maistui hyvältä. En kaivannut oikeastaan muuta kuin viinilasillista silloin tällöin ja tietysti suklaakeksejä.

päivä 6 – liputuspäivä – Eino Leinon ja minun syntymäpäiväni sekä suven ja runon päivä

Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ei paremmin juhlapäiväni kulua vois.

Ensimmäinen säe on runoilijan, toinen minun, mutta jatkoriimejä ei syntynyt. Juhlimme siskon kanssa tuoreen kuhan ja kesän ensimmäisten kantarellien herkistäminä. Taisi kuohuviinilläkin olla osuutta asiaan. Kesäjuhlat ovat ihan parasta.

päivä 7 – sammakko

Kirjoita tilanteesta, jossa sammakko suustasi hyppäsi. Nyt ei päivän tehtävä kolahtanut. Kukapa haluaisi muistella onnettomia sanomisia tai julkaista niitä…

päivä 8 – mitä laulunsanoja sinä olet vuosien varrella kuullut väärin?

Onhan niitä villeistä rubiineista lähtien. Osallistuin pari vuotta sitten Ahlmanin opiston Lempeää virtaa kirjoittamisen kesäkurssille. En muista nauraneeni aikoihin yhtä paljon kuin silloin hulvattomassa seurassa. Yhden kurssipäivän teema oli sattumat ja virheet. Minua sykähdytti kurssitoverin kommentti, miten hän oli ihmetellyt, mitä ne sovi-tussukat ovat.

päivä 9 – siksi, kirjoita teksti, jossa puolustat voimakkaasti jotakin valintaasi. 

– Jälkiruokavaunu, vau, mies virnisti ja valitsi muhkean kakkupalan lisäksi creme bruleeta ja suklaakonvehteja. Katsoin hänen kukkurallista lautastaan kauhunsekaisin tuntein. Tuohon en pystyisi. Olimme lomamatkalla Normandiassa. Retkipäivän jälkeen olimme syöneet pitkän kaavan mukaan kermaista sienikeittoa, leivitettyä broilerileikettä, riisiä ja höyrytettyjä kasviksia. Olimme juoneet aperitiivien jälkeen kirpeää valkoviiniä. Tiesin, että odotettavissa oli vielä kahvit ja calvadosit.

– Etkö sinä ota? Kakku on herkullista, mies kysyi ihmeissään.

– En todellakaan jaksa, odotan juustokärryä, huokaisin.

– Et ymmärrä hyvän päälle. Voisin ottaa toisenkin kakkupalan.

Mies kieltäytyi camembertista. Makumaailmamme ei todellakaan kohdannut. Seuralaiseni ei käsittänyt, että minä olin ruokataivaassa. Viipale pehmeää juustoa, rouskuvat saksanpähkinät, kirpeä viikunahillo ja lasillinen täyteläistä punaviiniä olivat sanoinkuvaamattoman herkullisia. Tiesin, että yöuni olisi raskas, mutta makunautinnon arvoinen.

– Makuasioista ei kannata kiistellä, totesin kylläisenä.

päivä 10 – ruutumuistoja lapsuudesta

Liimauduin television ääreen aina, kun suuresti ihailemani Kylli-täti loihti taikasiveltimellä piirroshahmoja. Ihailin, miten vaivattomasti eläimet saivat vain muutamalla viivalla tunnusomaiset piirteet. Jonain päivänä minustakin tulee taiteilija, haaveilin. Mielestäni oli hyvä enne, että meillä oli sama syntymäpäivä.

Toinen suosikkinäyttelijäni oli hurmaava tohtori Ben Casey. Kävimme katsomassa mustavalkoisia jaksoja äidin kanssa läheisessä maatalossa 1960-luvulla, aikana kun kotona ei vielä ollut televisiota. Oi niitä aikoja…

päivä 11 – inspiraatiokuvia

KESÄISIÄ TUNNELMIA

Kuvahaasteet ovat ihan parasta. Piti valita yksi, mutta olin tottelematon ja valitsin kaksi.

Kesä ja kärpäset
koiranputket, lokkien kirkuminen
auringonpaiste, sadepilvet
avara järvenselkä
laineiden liplatus
leikatun ruohon huumaava tuoksu
näistä on kesä tehty

En ajattele tulevaa syksyä
en liukkaita kelejä
puuskaista tuulta
en pimeitä iltoja
yksinäisiä hetkiä

Kesä karkottaa synkät ajatukset
auringonpaiste hellii kalpeaa ihoa
kukkien tuoksu ilahduttaa
elämä on tässä ja nyt

PÄIVÄN KUVA SYKÄHDYTTI

päivä 12 – arjen pieniä iloja

Aamuauringon pilkahdus verhojen takaa, kahvin tuoksu, raikkaat lakanat, uudet jaksot La Promesasta Yle Areenassa, nuorison aamuiset puhelinsoitot, koirakaverin hännänheilutus, tuoreet herneenpalot, mehevät kirsikat, kukkakimppu pöydällä, kesäpäivä ilman kiirettä.

päivä 15 – ukkonen

Kaksi kirjoituspäivää jäi väliin. En halunnut palata aiheisiin, vaan jatkoin sujuvasti eilisen ukkosmyrskyn jälkitunnelmissa.

Ukkonen jyrähti
sitähän säätiedotus oli ennakoinut
miten voi tulla myrsky
kun koko päivän trooppinen helle on paahtanut?
– tai ehkä juuri siksi

Vetäydyn päiväunille
olo on raskas
herään rankkasateeseen
salama välähtää silmissä
heti perään kuuluu valtava pauke

Pelästyn, suljen ovet ja ikkunat
taivas on lyijynharmaa
sitten valkohehkuinen

Vedän henkeä kun luonnonnäytelmä on ohi
yksi myrsky on takana
montako vielä edessä?

päivä 16 – nolottaako?

Kyllä nolottaa, kun tapaan usein ulkonäöltä tuttuja pikkukaupungissa asuessani. On sattunut, että juttelen sujuvasti jonkun kanssa, mutta en todellakaan tiedä kenen. Olen osallistunut lukuisille kuvataide- ja kirjoituskursseille, jumpparyhmiin ja paikallisten marttojen toimintaan. Pitäisi kysäistä reippaasti heti alkajaisiksi, missä yhteydessä olemme tavanneet, mutta se tuntuu tosi nololta.

päivä 17 – kolme sanaa ja tunne

Mitä onni on?
Onni on sattumaa
olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan
olet rohkea, tartut tilaisuuteen

Onni löytyy pienistä asioista
arjen askareista
hymyistä, auringonsäteistä
lasten naurusta
ystävien tapaamisesta

Onni on löytämisen iloa
uuden opettelua
oivalluksia
sydämen sykettä
intohimoa

Onni on terveyttä
itsestä ja läheisistä huolehtimista
uskoa tulevaisuuteen
jos sen menettää
menettää kaiken

päivä 18 – raapale rakkaudesta

Raapale on mininovelli, jossa on tasan sata sanaa. Ei enempää, ei vähempää.

La Promesa – Salaisuuksien kartano, raivostuttavan ihana sarja, jota on ihan pakko katsoa. Olen pitänyt taukoa, mutta palannut uskollisesti takaisin. Sarjassa riittää nimensä mukaisesti salaisuuksia, juonia, petoksia, murhia, kateutta, luokkaristiriitoja, yllätyksiä ja ah, hehkeää rakkautta.

Jana, ruskeasilmäinen vaaleahiuksinen sisäkkö on kaunis, taitava, kapinahenkinen ja tulisesti ihastunut kartanonherraan ja tulevaan markiisiin Manueliin. Epäsäätyinen rakkaus on molemminpuolista, mutta talon isäntä markiisi Alonso ja markiisitar Cruz eivät katso sitä suopeasti.

Jännitän, miten kiperistä ja välillä järkyttävistä tilanteista selvitään. Hauskin oli erikoisjakso. Sisäkkö Maria näki unen, jossa roolit oli käännetty ylösalaisin. Kaipaan huumoria keventämään paineita. Jaksot päättyvät aina yllättävään tilanteeseen. Ei auta, katson seuraavankin osan!

päivä 19 -mennyt on mennyttä

Minä näin, kun hän seisoi siinä taas, samassa kohdassa punaiseen rollaattoriin nojaten. Naapurini oli iäkäs leskirouva, joka sinnitteli jaksamisen äärirajoilla. Hän oli kertonut lääkärin suositelleen päivittäistä ulkoilua. Vaihdoimme joka-aamuiset hyvän päivän toivotukset. Jatkoin raskain mielin matkaa korttelin päässä sijaitsevalle työhuoneelle. Mielessä kävi, olenko muutaman vuoden kuluttua samassa tilanteessa, Yksin, ahdistunut, liikuntarajoitteinen, vailla toivoa seesteisestä vanhuudesta.

Yksi vaihe elämässä oli päättymässä. Olin menossa tekemään loppusiivousta työhuoneelle. Katselin haikein mielin tutuksi käynyttä valtakuntaani. Nyt se oli tyhjä ja näytti vieraalta. Tytär ja sisko olivat auttaneet siirtämään taidetarvikkeet varaston peränurkkaan. Pahoin pelkään, että sinne ne unohtuvat. Työhuone oli ollut toinen kotini lähes kymmenen vuoden ajan. Olen aina jaksanut iloita luovasta tekemisestä. Kun jäin vapaalle työelämästä, maailma oli avoin. Odotin innolla seuraavaa päivää ja uusia haasteita. Kuvataide- ja kirjoituskurssit antoivat uskoa kokeilla siipiä. Haaveilin ripustavani ikioman taidenäyttelyn ja julkaisevani kirjan. Vuosien varrella näyttelyjä kertyi ja sain kuin sainkin kolme kaunokirjallista teosta markkinoille. Entä kun unelmat ovat täyttyneet? Kukaan ei kertonut, että siitä seuraa tyhjiö.

Miehen kuolemasta on pian kaksi vuotta, mutta en ole toipunut. Viisikymmentä yhteistä vuotta jättivät jälkensä. Perhe ja ystävät tukevat, mutta entinen into on sammunut ja puhti on poissa. Se on vaikuttanut mielenterveyden lisäksi myös fyysiseen jaksamiseen. Vaikka elämässä on perusasiat kunnossa, ihmettelen, oliko tässä kaikki. Mihin on kadonnut elämän ilo?

päivä 20 – paljastus

Odotushuone oli tyhjä. Kävelin hermostuneena edestakaisin. Olin ottanut kävelysauvat tueksi, sillä pelkäsin jännityksen olevan liikaa. Huimaus oli vaivannut. Helle, ikä, huoli terveydestä, ei ihme jos jalat tuntuivat huterilta.

– Hei, olenko oikeassa paikassa? karskin oloinen nainen oli tullut paikalle huomaamatta.

Ihmettelin, miksi hänellä oli aurinkolasit, vaikka päivä oli pilvinen. Asukin oli tumma.

– Riippuu siitä, mihin olet menossa, vastasin ilahtuneena saadessani seuraa.

– Etsin sinunlaisiasi avuttomia höppänöitä. Ota rahapussi esiin, te vanhat ihmiset kannatte edelleen käteistä mukana toisin kuin nuoret.

Pelästyin ja kirkaisin. Hansikoitu käsi sulki nopeasti suuni.

– Ole hiljaa niin sinulle ei käy kuinkaan. Rahat tänne nopeasti ennen kuin suutun.

– Hertta, olet taas karkuteillä. Vien sinut takaisin psykiatriselle osastolle. Anteeksi rouva, potilas pääsi livahtamaan. Hänellä on tapana kuvitella olevansa vaarallinen rikollinen. Liikaa kiihottavia television jännityssarjoja. Hän haluaa oikeasti vain taskurahaa munkkikahvia varten. Ettehän pelästynyt?

– Sydämestä ottaa. Mutta oli tässä hyväkin puoli. Nyt ei jännitä enää meno lääkärin vastaanotolle.

päivä 21 – jääkaapin kertomaa

Puolen litran tölkki kauramaitoa näyttää yksinäiseltä. Yhden hengen talouteen se riittää mainiosti viikoksi kahvimaitona käytettynä. Jääkaapista löytyy myös piimää ja kreikkalaista jogurttia, raejuustoa ja leikkeleitä. Parvekkeella rehottaa lehtikaalia ja yrttejä. Yritän syödä terveellisesti. Nautin aamuisin kahvin lisäksi smoothieta, kokojyväleipää, munakasta ja avokadoja.

Olen kokeillut hyvällä menestyksellä pätkäpaastoa. Kolme proteiinipitoista ateriaa päivässä, ei välipaloja, ei napostelua, ei alkoholia. Kuulostaa kidutukselta, mutta toimii mainiosti. Olo on kevyt ja paino putoaa ilahduttavasti. Siis niin kauan kun jaksaa olla tarkkana. Helteiden myötä annoin itselleni luvan nauttia kohtuullisesti kuplajuomia. Vakuuttelin, että henkinen hyvinvointi on tärkeää.

Miehen kuoleman jälkeen turvauduin turhan usein viinin suomaan helpotukseen. Olo oli sumea, yöuni raskas ja menetys tuntui entistä pahemmalta. Lenkkeilen päivittäin ja käyn kuntosalilla. Kun mieheltä meni liikuntakyky, sen myötä elämä romahti. En todellakaan toivo sellaista omalle kohdalle. Yritän löytää tasapainon. Matka on kesken, mutta suunta on oikea.

päivä 22 – sirpaleet tuovat onnea

Oli varhainen aamuhetki. Auringonsäteet siivilöityivät keltaisten verhojen lomasta. Keittiöstä kuului astioiden kilinää. Hymyilin, sillä arvasin lasten touhuavan aamiaispuuhissa isänsä kanssa. Hetken kuluttua kuulin supatusta, kun makuuhuoneen ovi avautui. Sekakuoro kajautti komeasti ”Sä kasvoit neito kaunoinen isäsi majassa”. Se oli kirjaimellisesti totta, sillä puuseppäisäni oli rakentanut kesämökin ja olin viettänyt siellä kaikki kesät alle kouluikäisestä lähtien.

Tarjottimella oli muumimukillinen kahvia, tuoreita sämpylöitä ja pikarillinen kuohuviiniä. Lapset olivat pujottaneet ensimmäiset metsämansikat ja mustikat heinänkorteen. Onnittelukorteissa lenteli perhosia glitteripilvessä. Halasin onnittelijoita kyyneleet silmissä ja korjasin asentoa. Se oli virhe. Tarjotin kallistui, kahvimuki kaatui ja viinilasi putosi lattialle. Se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi.

– Ei enää tarjoilua sänkyyn, mies virnisti. – Tiedäthän, että sirpaleet tuovat onnea. Hyvää syntymäpäivää!

päivä 23 – elämän eväät

Suuret ikäluokat, miten ikävältä se kuulostaakaan. Jopa syyllistävältä. Kun synnyin, sodan päättymisestä oli kulunut vain muutama vuosi. Isä oli selvinnyt kranaatinsirpale käsivarressa ja ahdistavat muistot mielessä. Äiti oli suuren sisarussarjan nuorin. Kaikesta oli pulaa, eniten rahasta. Leipää kyllä oli, sillä isällä riitti töitä puutyön opettajana. Äiti hoiti kotia ja yritti parhaansa mukaan vaatettaa minut, ainokaisen.

Elämä muuttui, kun olin ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Kerroin silmät loistaen opettajalle, että olen saanut pikkusiskon. Petyin, ei hänestä ollut leikkikaveriksi, ikäero oli liian suuri. Vasta aikuistuttuamme meistä tuli kaverit.

Nyt kun molempien miehet ovat kuolleet, olemme löytäneet tukea toisistamme. Sisko muutti suloisen havannankoira Fidelin kanssa lähistölle. Tapaamme lähes päivittäin, kokkaamme ja syömme yhdessä. Katselemme haikeina vanhoja mustavalkoisia valokuvia ja muistelemme kullanhohtoisia lapsuusvuosia. Löydän jo unohtuneen ystäväkirjan. Isä on kirjoittanut kauniilla käsialalla ”Ole onnekas aina, hyvä mieleesi paina, jos vaikeaa ois, paha unhoita pois”,

päivä 24 – uutisen tarina

Vuodepotilaan syöminen voi olla hankalaa. Hullusta otsikosta välittyy vakava sanoma. Ei todellakaan ole helppoa syödä makuuasennossa. Autoin ympärivuorokautisessa hoidossa olevaa miesteni usein ruokapuuhissa, sillä hoitajilla riitti töitä huonokuntoisten asukkaiden kanssa. Muovitetut ruokalaput olivat tarpeen. Mies halusi juoda itse nokkamukista, mutta välillä ote lipesi ja kuuma kahvi läikkyi. Ihailin hoitajien kärsivällisyyttä ja ammattitaitoa, kun he vaihtoivat sujuvasti kuivan paidan vuodepotilaan ylle.

Tuli aika, jolloin mies joutui saattohoitoon. Hänellä oli korkea kuume eikä ruoka maistunut. Nielemisvaikeudet tekivät ruokailusta selviämistaistelun vailla toivoa. Lääkäri antoi luvan jauhaa lääkkeet hienoksi. Ihmettelin ruoka-aikaan, kun lautasella oli erivärisiä soseita. Kävi ilmi, että salaattikin oli jauhettu hienoksi syömisen helpottamiseksi. Loppua kohti syöminen ei enää onnistunut. Mies hiipui hiljaa kipulääkkeiden varassa. Olimme lasten kanssa paikalla kuoleman hetkellä. Suru jäi.

MENNYT MAAILMA

päivä 25 – aikamatka

”Olen syntynyt väärälle aikakaudelle”, sisko sanoi eilen palatessaan kulttuurikierrokselta Hämeenlinnassa. Vaikka helle oli uuvuttava, hän oli virkistynyt ihailtuaan Sibeliuksen syntymäkodin ja Palanderin talon menneen ajan viehätystä. Minä katselen kotikaupunkini vanhoja puutaloja ja jykevää punatiilistä linnaa itsestään selvyyksinä. Olenhan nähnyt ne jo pikkutyttönä.

Asuimme lapsuudessa Lahdensivuntien varrella. Tuntuu, kuin siellä aika olisi pysähtynyt. Tunnistan vanhat omakotitalot suurten koivujen varjossa. Jotain on toki muuttunutkin. Kotitalo on purettu ja tilalle on tullut parkkipaikka. Tandefeltin lähikauppaa ei enää ole. Tavasin pikkutyttönä ”siirtomaatavarakauppa – kolonialvaruhandel”. Siellä oli erikseen leipä- ja maito-osasto, tuoretuotteet ja toisen sisäänkäynnin takana lihapuoti.

Kadun varrella asui lukuisia koulutovereita. Kävelimme reput selässä seminaarin kansakouluun ja myöhemmin tyttölyseoon. Nyt eläkeikäisenä asun Suomen kasarmin historiallisessa pihapiirissä. Kasarmit on kunnostettu asunnoiksi. On myös muutama uudempi kerrostalo, jotka on rakennettu vanhojen rakennusten henkeen sopiviksi. Arvostan, että talossa on hissi ja lasitettu parveke. Tosin näiden helteiden aikana sinne ei ole keskipäivän aikaan asiaa.

Hämeenlinna on ihmisen kokoinen kaupunki. Vietin ruuhkavuodet pääkaupunkiseudulla. Tuntui luontevalta palata tuttuihin paikkoihin vapaalle päästyäni. Olen löytänyt samanhenkisiä ystäviä kuvataiteen ja luovan kirjoittamisen parista. Yksi marttojen tunnuslause on ollut ”elämä on parasta itse tehtynä”. Se on niin totta.

päivä 26 – kivikasvo vai höyryjuna?

Kuulen puhelimessa, meneekö tyttärellä tai siskolla hyvin vai huonosti. Äiti oli kipakka. Hän antoi koko perheen kuulla, jos hän oli pahoittanut mielensä. Isä oli rauhallinen ja yritti sovitella. Äidin kiukku laantui nopeasti, isän ei. Hän saattoi pitää päiväkausia mykkäkoulua. ”Sinä et osaa edes riidellä”, äiti valitti.

Kiinnostavaa, miten luonteenpiirteet periytyvät. Minä olen isän tyttö, sisko äidin. Tyttärelläni tunteet ovat pinnalla, hänellä menee hyvin tai huonosti. Poikani on aina rauhallinen. Sisarusten luonteenpiirteet ovat muutenkin erilaisia. Poika on säästäväinen, tyttärellä rahat hupenevat sitä mukaan kun niitä on. Poika säästi karkkipäivänä saatuja herkkuja koko viikon, tytär söi kaikki kerralla.

Mieheni oli rauhallinen pohjalainen. Ehdimme olla yhdessä yli viisikymmentä vuotta. Pitkän liiton salaisuus oli luonteiden tasaisuus. Olin tyytyväinen arjen pyörityksessä, että käyttörahaa oli riittävästi, eikä mieheni puuttunut menoihini. Hänen kauppiasisänsä oli antanut elämänohjeeksi, rahaa pitää olla, mutta sitä ei saa tuhlata. Elämämme oli siis säästäväistä, mutta pieniä iloja oli riittävästi. Olimme pioneereja, kun anoimme ja saimme vuorotteluvapaata vuosituhannen vaihteessa. Kiersimme reput selässä Thaimaan hiekkarantoja, elimme vaatimattomasti, söimme katukeittiöissä ja nautimme ihmeellisestä vapaudesta. Työelämän rasitukset unohtuivat tehokkaasti. Suosittelen lämpimästi irtiottoa silloin, kun elämä on raskasta ja hermot kireällä!

päivä 27 – minä, rikollinen

”Minäkö rikollinen, älkää hulluja puhu, minähän pelastin teidät punaisilta lohikäärmeiltä”, Mama Maddalena vaikeroi lujien käsien puristuksessa.

”Niin ja samalla tuhositte elinkeinoni!. Olin kasvattanut biodynaamiset kurpitsat rakkaudella ja suurella vaivalla. Kastelin, lannoitin ja juttelin niille. Katsokaa nyt, ne ovat pilalla. Ovat maassa, käyttökelvottomia, ihmisten tallomina. Millä minä nyt perheeni elätän?” vihanneskauppias vaikeroi.

”Mitä täällä tapahtuu?” tapahtumanjärjestäjä tuli paikalle kysyvän näköisenä.

Kun Mama ja kauppias puhkesivat kilvan kertomaan, hän rauhoitteli ja pyysi molempia antamaan rauhallisesti selityksen.

”Mama varasti kalliit kurpitsani ja pommitti niillä lohikäärmepirulaisia. Olivathan ne uhkaavia, aikoivat sytyttää koko telttaleirin palamaan tulenkatkuisella hengityksellä, mutta pakenivat onneksi”, kauppias selitti vikkelästi.

”Ei siinä onnesta ollut kysymys. Ne luulivat saavansa ilmaisia herkkuja markkinoilta. Kuulin, kun ne supattivat syövänsä kokonaisen grilliporsaan ja ottavansa toisen evääksi. Suivaannuin, kokosin helmani ja kahmaisin muutaman kurpitsan. Kyllä, myönnän, mutta lupaan maksaa ne. Lennähdin taikamatolla lohikäärmeiden yläpuolelle ja tähtäsin tarkasti. Kurpitsat olivat oiva ase”, Mama hekotti.

”Hyvinhän tässä kävi. Kauppias, saatte korvauksen minun pussistani. Lohikäärmeet ovat jo polttaneet Turun vanhan kaupungin. En todellakaan toivo, että Hämeenlinnalle käy samoin. Mama, sinun pitäisi saada urhoollisuusmitali”, järjestäjä kiitteli.

Seuraavan päivän kaupunkiuutisissa Mama loisti kansilehden valokuvassa jahtaamassa pakenevia lohikäärmeitä. Hame oli korvissa ja kasvoilla oli julma irvistys. Lehtikirjoituksessa Mama kehotti kaupunkilaisia tulemaan tänäänkin Hämeen keskiaikafestivaalille. ”Lupaan vain hyviä tarotennustuksia. Lohikäärmeet ovat turvallisesti Korkeasaaressa eivätkä palaa. Ne pelästyivät, kun uhkasin muuttaa ne sammakoiksi.”

päivä 28 – onnen salaisuus

1800-luvulla elänyt englantilainen kirjailija ja pappi Charles Kingsley kirjoitti: Me käyttäydymme niin kuin mukavuudet ja ylellisyys olisivat elämän päätarpeita, vaikka onnellisiksi tullaksemme tarvitsemme vain jotakin mistä innostua.

Innostun vähän liiankin herkästi, se vie ajantajun. Uudet projektit pyörivät mielessä aamuyön tunteina. Ensimmäinen ihastus oli akvarellimaalaus, joka ei todellakaan ole helppo taiteen laji. Kun oivalsin veden ja värin yllätyksellisyyden, loppua ei ollut näkyvissä. Suorittaessani taiteen perusopetuksen kurssia, grafiikka vei sydämen. Ihastuin carborundum tekniikkaan, sillä se antoi mahdollisuuden sommitella jännittäviä pintarakenteita ja maalata suurella siveltimellä.

Kollaasit ovat suosikkejani. Aineopintojen lopputyössä hyödynsin grafiikanpajan mahdollisuuksia. Leikkelin ohuesta alumiinipellistä saaria ja luotoja. Kuvioin pinnat ja sommittelin pelkistettyjä luontokuvia. Satumaa-sarjani sai kiitosta ryhmänäyttelyssä Iittalassa. Viimeisin irtiotto oli huomatessani, että akvarellimaalausta voi yhdistää grafiikan tekemiseen. Olin palannut lähtöruutuun.

Tuli aika, kun elämästä putosi pohja miehen sairastumisen myötä. Taiteen tekeminen jäi, mutta tilalle tuli luova kirjoittaminen. Pidin päiväkirjaa, se auttoi selkiyttämään ajatuksia. Pakenin fantasiamaailmaan. Seikkailut tarotkorttien innoittamina veivät toiseen todellisuuteen. Tosin putoaminen arkeen oli sitäkin rajumpaa.

Tein pitkään surutyötä. Ensimmäinen merkki toipumisesta oli, kun levitin akvarellitarvikkeet keittiön pöydälle. Maalaan omaksi iloksi, se tuntuu hyvältä. Eikä sohvalla syöminen ole hassumpaa näin yhden hengen taloudessa. Kirjoittaminen on edelleen henkireikä. Tummat sävyt ovat haalistuneet. Toivon vielä löytäväni entisen innostuksen kipinän.

päivä 29 – limerikki

Limerikki on alun perin englanninkielisen huumorirunouden laji. Se on viisisäkeinen runo, joka noudattaa kaavaa aabba:

ensimmäinen säe päätyy paikkaan
ensimmäinen ja toinen säe ovat keskenään loppusoinnullisia
samoin kolmas ja neljäs
viidennessä on yllättävä käänne ja se on loppusoinnullinen ensimmäisen ja toisen kanssa

Ei tästä aivan oikeaoppinen tullut, mutta yritys kuitenkin:

illan hehku on kuuma

sen nahoissaan tuntee puuma

aron yksinäinen varpu taipuu

kun aurinko mailleen vaipuu

kissan valtaa yön huuma

Ohjaajan kommentti huvitti, sillä hän löysi limerikistä kaksoismerkityksen. Puuma-teema pätee savannin lisäksi myös miestenmetsästykseen!

päivä 30 – rakas vika

– Mama, sinussa on yksi vika. Olet liian tarkkanäköinen. Minusta tuntuu, ettei mikään jää salaisuudeksi, Maman hyvä ystävä Elli huokasi. – Vaistoan, että sinun mielestäsi kesäaamun brunssimme on liian kostea.

– Voi Elli, älä huoli. Kyllä minullekin samppanja maistuu, vaikka kieltämättä on aika varhaista. Mutta olemmehan lomalla, päiväunet linnun liverryksen saattelemina ovat sallittuja. Sinä Elli osaat nauttia elämästä. Minut on opetettu, ettei makeaa mahan täydeltä. Tosin olen oppinut arvostamaan elämän pieniä iloja.

– Ota toinen macaronleivos. Ne ovat herkullisia, suosittelen pistaasinmakuisia, Elli nauroi ja ojensi vadin lähemmäs. – Haluaisitko nostaa päivän onnenkortin? Tiedän, että lupaat vain hyviä ennustuksia.

– Olen oppinut kääntämään tummat sävyt varoituksen sanoiksi, Mama myhäili ja otti tarotpakan esiin.

Elli sulki silmänsä ja valitsi yhden kortin.

– Sait mielihyvän. Katso, maljat ovat todellakin ylitsevuotavia. Kesäpäivästä on tulossa aurinkoinen ja mikä parasta, meillä ei ole kiire mihinkään. Eiköhän kaadeta toinenkin lasillinen tätä jumalaista nektaria, Mama hymyili.

päivä 31 – matka jatkuu

Taikasana on innostus. Se pätee luovaan kirjoittamiseen, kuvataiteisiin ja arkielämään. Menetin sen hetkeksi, mutta haluan uskoa löytäväni kipinän uudelleen. ”Käyttäkää vahvuuksianne”, viisas opettajani sanoi. Se on niin totta. On helppo kirjoittaa aiheista, jotka tuntee. Minun vahvuuksiani on pitkä elämänkokemus, muistot ja villi mielikuvitus. Vanhoja päiväkirjoja en jaksa lukea, mutta tutut paikat, tuoksut, ystävien ja sukulaisten tapaaminen, ne tuovat tuulahduksen menneestä maailmasta.

Olen osallistunut huonolla menestyksellä kirjoituskilpailuihin. En ole jäänyt suremaan, sillä olen keksinyt tarinoita aiheista, joihin en muuten olisi tarttunut. Olen tarjonnut huonolla menestyksellä käsikirjoituksia kustantajille ja saanut tuskastuttavan pitkällä viiveellä hylkääviä vastauksia. ”Ei sovi kustannusohjelmaan”.

Hämmästyin, kun sain kuin sainkin kutsun erään kustantajan pakeille. Hän oli kiinnostunut päiväkirjan muotoon sommittelemastani tekstistä, jossa kerroin viimeisestä yhteisestä vuodesta muistisairaan mieheni kanssa. Olin kirjoittanut arjen pyörityksen rinnalle takautumia pioneerivuosista Yleisradiossa. ”Kirjoita tietokirja ammatistasi ja jätä sairaskertomukset pois, niistä on kirjoitettu jo tarpeeksi”, kustantaja kommentoi.

Minustako tietokirjailija? Jäin miettimään ja kaivoin kellarikomerosta pölyttyneet mapit työvuosilta. Tietoa löytyi ja käsikirjoitus valmistui taitavan kustannustoimittajan valvonnassa. Tietokirja ”Kuvaussihteeri lyö klaffia” ilmestyi syksyllä 2023. Juhlallisessa julkaisutilaisuudessa paikalla oli jo eläkkeelle jääneitä kollegoita enemmän kuin olin osannut uneksia. Kilistimme maljoja liikuttuneina. Tarinani jäi historiaan, sillä sain kutsun KAVIN (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) haastatteluun, joka videoitiin.

Kun tie oli avattu, rohkaisin mieleni ja tarjosin seuraavana vuonna uutta käsikirjoitusta. Dekkari ”Taikapölyä ja mystisiä murhia” ilmestyi paperiversiona ja e-kirjana. Viimeisin teokseni ”Villiverson nousu ja tuho” löytyy vain e-kirjana. Olen häkeltynyt vaatimattomista saavutuksista, joista olen saanut iloa. Seuraako jatkoa, sitä en tiedä, mutta luova kirjoittaminen jatkuu!