UHKAKUVIA

Tarina on fiktiota, mutta aineksia arkielämästä löytyy. Osallistuin heinäkuussa luovan kirjoittamisen kurssille. Sain aamuisin viriketehtävän, joista löytyy yhteenveto otsikolla Anna kynän viedä. Mamakin kirjoittaa omaksi ilokseen ja innostuu ystävänsä Hellin kanssa tehtävistä.

Mama huokasi. Lämpimästä vuoteesta nouseminen oli yhä raskaampaa. Punaisena kiiltelevä upouusi rollaattori näytti ilkkuvan sängyn vieressä. Tähän oli tultu, vaikka Mama oli yrittänyt sinnitellä keppiin nojaten. Kaatuminen omassa huoneessa oli pelästyttänyt. Hän oli selvinnyt ilman pahempia kolhuja, mutta mieli oli järkkynyt.

– Hyvää huomenta, jaksatko lähteä aamiaiselle vai tuonko tarjottimen huoneeseesi? Ystävällinen omahoitaja Pirkko kysyi.

– Kai minun pitää ottaa tämä menopeli käyttöön, vaikka en yhtään haluaisi, Mama virkkoi.

– Se on hyvä peli. Autan sinua aamutoimissa. Haluatko suihkuun?

– En, olin eilen, eihän joka päivä tarvitse?

– Huomenna sitten, Pirkko hymyili ja lupasi hieroa Maman palelevia jalkoja ennen villasukkien pukemista.

Maman päivät kuluivat rutiinilla. Hän asteli varovasti pitkää käytävää päiväsaliin. Tuttu paikka ikkunapöydän ääressä oli turvapaikka. Hänellä oli tapana juoda kahvit ystävänsä Hellin kanssa. Nyt tätä ei näkynyt. Mama tiesi, että Helli oli aamu-uninen, mutta päivä oli jo pitkällä. Toivottavasti hänellä oli kaikki kunnossa.

– Helli oli vähän huonovointinen. Vein hänelle aamiaistarjottimen, Pirkko kertoi tuodessaan Mamalle kahvimukin ja voidellun kaurasämpylän. Puuroa vai jogurttia?

– Tiedät hyvin, etten ole puuroihmisiä, Mama hymähti.

Tämä oli heidän joka-aamuinen sananvaihtonsa.

– Ajattelin, jos olet vaikka muuttanut mielesi, Pirkko naurahti.

Mama vilkaisi ulos. Taivas oli harmaa ja sateentihkuinen. Taidan lenkkeillä vain käytävällä, hän päätti itsekseen. Hoivakodissa oli tilava osittain katettu terassi, mutta tuulisella säällä sinne ei tehnyt mieli mennä.

– Virikeohjaaja tulee pian. Kokoonnumme televisiohuoneessa, Pirkko kertoi aamiaisen jälkeen.

– Tulen kuuntelemaan, onhan se vaihtelua, Mama lupasi. – Poikkean ensin katsomassa, miten Helli voi.

– Hän taitaa nukkua, annoin särkylääkkeen. Parempi, että hän saa levätä.

Mama käveli ajatuksissaan. Rollaattori oli keveä työntää ja antoi kieltämättä tukea. Tasainen lattia oli hyvä harjoitusalusta. Miten apuväline käyttäytyisi mäkisessä maastossa, sitä Mama ei halunnut ajatella.

***

Virikeohjaaja Mervi oli nuori ja tarmokas. Hän oli käynyt edellisellä viikolla tutustumiskäynnillä. Nyt laukussa oli pino kuvalehtiä ja askartelutarvikkeita.

– Ajattelin, että olisi mukava tutustua teihin. Ovathan kollaasit tuttuja? Valitkaa kuvia, jotka miellyttävät. Siis lempivärejä, asuja, herkkuruokia, harrastuksia, hän selitti ja levitti lehdet pöydälle.

Asukkaat vilkuilivat toisiaan epätietoisina. Helli oli tullut viimeisten joukossa ja istuutunut Maman viereen.

– Rohkeasti, askartelu on hauskaa. Tässä on korttipohjia. Voitte sommitella läheisille tervehdyksiä. Katsellaan niitä kuitenkin ensin yhdessä.

Mama selasi Avotakkaa. Hän huomasi kuvan hellyttävistä posliinikoirista. Seuraavalla sivulla oli harmaaturkkinen kissa. Mama ilahtui, se muistutti hänen ensimmäistä lemmikkiään Pörröä. Mitä muuta hän keksisi? Valmiiseen kuvaan ilmestyi Ruoka ja viini -lehdestä leikattu macaronleivos ja lasillinen kuohuviiniä. Nykyään herkut olivat vähissä. Oli kaihoisaa muistella menneitä juhlahetkiä. Tarotkortit olisivat sopineet joukkoon, mutta niiden kuvaa ei lehdistä löytynyt.

Mama kurkisti, mitä Helli liimasi omaan korttiinsa. Olisi pitänyt arvata. Tietysti sukankudin ja norjalainen villapaita. Helli oli ollut martta ja harrasti edelleen käsitöitä. Tosin hän valitti, että hartiat kipeytyivät helposti. Puolen tunnin aherruksen jälkeen Mervi pyysi kaikkia laittamaan valmiit tai puolivalmiit tekeleet nähtäviksi.

– Olette oivaltaneet idean hienosti. Huomaan, että harrastukset ovat hyvin esillä. Herroilla näkyy olevan kireitä siimoja ja komeita vonkaleita. Metsästys- ja kalastuslehti on ollut suosittu. Täällä on myös viherpeukaloita, sillä monessa kuvassa on kauniita kukkakimppuja. Kirjoittakaa kortteihin oma nimenne. Sopiihan, että laitan nämä seinälle kaikkien iloksi. Otan myös valokuvat, niin omaiset näkevät ne hoivakodin kotisivuilta.

– Koska tulet seuraavan kerran? Mama kysyi.

– Ensi viikolla, mutta minulla on teille kotitehtävä. Se on tietenkin vapaaehtoinen, mutta toivon mahdollisimman monen kirjoittavan lyhyen elämäntarinan. Jos kirjoittaminen ei suju, voitte kertoa vaiheistanne spontaanisti.

***

Mama jäi miettimään aihetta palattuaan hetkeksi lepäämään huoneeseensa. Hän oli kirjoittanut tarinoita koko ikänsä. Osa oli silkkaa fantasiaa, osa päiväkirjamerkintöjä arjen kulusta. Mama oli viettänyt rattoisia hetkiä Hämeen keskiaikafestivaalilla antaen vain hyviä tarotennustuksia. Hän oli hyödyntänyt kokemuksia seikkailukertomuksissa. Hänen alter egollaan Mama Maddalenalla oli taikavoimia, vilkas mielikuvitus ja pilkettä silmäkulmassa. Hänellä oli myös näkymättömyysviitta ja lentävä matto. Maman silmät pilkahtivat hänen muistellessaan hurjia syöksyjä taistelussa punaisia lohikäärmeitä vastaan.

Päiväkirja sen sijaan oli saanut entistä synkempiä sävyjä. Mama selaili sivuja. Muistiinpanot olivat tallessa kannettavalla tietokoneella. Käsinkirjoitetut vihot olivat tukevassa pahvirasiassa, mutta Mama ei halunnut palata muistelemaan nuoruuden harharetkiä. Hän oli kokenut iloa ja tuskaa. Nyt tunnemyrskyt olivat haalistuneet ja jääneet taakse. Hän oli kuvitellut edessä olevan seesteinen vanhuus, mutta todellisuus oli toista. Rintaan pisti, päässä humisi, lonkkaa särki, jalat painoivat ja mielessä oli toivottomuus. Enää ei ollut haaveita. Mama inhosi hoitajien toistamaa lausetta, päivä kerrallaan. Se oli kuitenkin totta, sillä elämästä oli tullut selviämistaistelu, jonka hän tiesi häviävänsä jonain päivänä.

Mama yritti ajatella, että hänellä oli toistaiseksi kaikki hyvin. Oli oma huone, mukavia joskin kiireisiä hoitajia, ystäviä ja ruokaa, joka tosin olisi saanut olla maukkaampaa. Jotain kuitenkin puuttui. Mama oli tottunut saamaan voimaa tarinoiden kirjoittamisesta. Nyt tuntui, että kaikki oli jo sanottu. Kuka jaksaa kiinnostua vanhan mummon valituksista, hän puhisi ja päätti kertoa vain lyhyesti arkipäivästään seuraavalla tapaamisella.

***

Moni muukin oli päätynyt samaa ratkaisuun. Virisi vilkas keskustelu, mikä elämässä oli vielä tärkeää. Useimpien mielestä oli vain hyvä, että päivät soljuivat rutiinilla. Ruokahetket olivat kohokohtia, päiväunet ansaittuja ja kahvimukilliset hyvällä säällä ulkona virkistivät. Sukulaisten vierailut piristivät arkea.

– Minä haluaisin kokea vielä tässä iässä romanssin, Helli yllätti kertomalla. – Ikävä kyllä sulhaskandidaatteja ei ole näkynyt.

Herrat vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä. Ilmeisesti he eivät olleet ajatelleet, että hoivakodissa voisi olla vielä erotiikkaa.

– Helli, ihana kun sanot noin. Luulen, että täällä on muitakin, jotka kaipaavat hellyyttä ja rakastetuksi tulemisen tunnetta, Mervi kannusti. – Sopiihan, että mietitte seuraavaksi kerraksi unelmia.

***

– Mama, mikä sinulle tuli? Helli pelästyi, kun Mama horjahti noustuaan tuolilta.

– Jalat eivät totelleet, olisi pitänyt vetää hetki henkeä. Onneksi en kaatunut, mutta sydämestä ottaa.

– Ota rollaattorista tukea. Saatan sinut huoneeseesi.

Mama oikaisi sängyn päälle järkyttyneenä. Mitä elämästä tulee, jos en pysy pystyssä, hän mietti kauhuissaan.

– Toin sinulle kupillisen yrttiteetä, hunajaa ja miedon särkylääkkeen. Lepää hetki ja nouse sitten varovasti, Pirkko hymyili.

– Hyvä sinun on sanoa. En ymmärrä, mikä jalkoja vaivaa.

– Juttelen fysioterapeutin kanssa. Ehkä hän pystyy auttamaan, Pirkko lupasi.

***

Maman yöuni oli levoton. Hän tunsi juuttuneensa sameaan rantaveteen. Jalat olivat lyijynraskaat. Kurkusta ei lähtenyt pihaustakaan, vaikka hän yritti epätoivoisesti huutaa apua. Aamulla hän oli kylmän hien peitossa ja tärisi kauttaaltaan.

– Suostun tänään tulemaan lämpimään suihkuun, Mama lupasi Pirkolle.

Olo korjaantui hetkeksi, mutta Mamalla oli epämääräisen levoton olo. Hän käveli kankeasti rollaattoriin nojaten aamiaisen jälkeen ulos terassille. Aamuaurinko oli häikäisevän kirkas. Se sai huteran olon tuntumaan entistä kurjemmalta.

Ajatus unelmista tuntui kaukaiselta. Mama oli kuvitellut huolettomasti nuorena, että hän toteuttaa viimeistään eläkeiässä haaveensa. Mielessä kangasteli ura taidemaalarina tai ennen näkemätön kaunokirjallinen teos, joka saisi kriitikot hämmästymään. Vaikka yritystä oli, Mama sai tunnustusta vain ennustajaeukkona. Hymy nousi huulille, kun hän muisteli hulvattomia tulkintoja tarotin ihmemaailmassa.

– Näytät iloiselta, onko tänään hyvä päivä? Helli kysyi tullessaan kahvimukin kanssa ulos.

– Mietin tässä unelmia, jotka ikävä kyllä ovat visusti takana päin, Mama tunnusti.

– Älä sano, koskaan ei voi tietää, mitä elämä tarjoaa. Uskoisitko, naapurini Valtteri koputti illalla ovelleni ja kysyi, saako hän tarjota yömyssyn. Olin niin häkeltynyt, etten osannut muuta kuin kutsua sisään. Niin me istuimme sänkyni laidalla ja joimme lämmintä jaloviinaa hammasmukeista.

Mamaa nauratti, kun hän kuvitteli Helliä röyhelöisessä yöpaidassa herraseurassa.

– Sinä se osaat nauttia elämästä. Oli rohkea veto ilmoittaa romanssin kaipuusta. Voi olla, että muutkin innostuvat, kun kuulevat illanvietostanne.

– Valtteri lupasi, ettei paljasta salaisuuttamme. Vaikka ei siinä mitään sopimatonta ollut.

***

Fysioterapeutti silmäili Mamaa tutkivasti.

– Et ole tainnut harrastaa viime aikoina kuntoilua. Painoakin on melkoisesti.

Mamaa nolotti. Sirkeäsilmäinen tyttö oli oikeassa. Kyllä hän yritti käydä päivittäin kävelemässä, mutta viime aikoina se oli jäänyt vähäiseksi. Oli helpompi vetäytyä television ääreen ja nauttia päiväkahvin kanssa tuoreita leivonnaisia.

– Mitä minun pitäisi tehdä? Tuntuu, etten jaksa mitään ja kävely on kankeaa.

– Aina voi tehdä jotain. Suosittelen venyttelyä päivittäin, samoin ulkoilua säässä kuin säässä. Kevennä myös ruokavaliota. Runsaasti proteiinia ja kasviksia, vähemmän hiilihydraatteja.

– Helppo sinun on sanoa. Elämässä on nykyään vain pieniä nautintoja.

Tyttö hymyili ja myönsi itsekin nauttivansa silloin tällöin suklaata.

– Näytän sinulle muutamia tehokkaita liikkeitä ja hieron jalkojasi. Se helpottaa oloasi. Suosittelen, että käyt terveyskeskuksessa lääkärin puheilla. Kävelyongelmasi tuntuu vakavalta. Kokeile nousta varovasti ylös ja komenna jalkojasi sanomalla niille ääneen hop-hop. Toinen hyvä kannustin on pan-nu-kak-ku. Paino joka tavulla.

***

Lääkäri oli nuori ruskeasilmäinen mies. Rinnassa oli nimilappu Tapio ja tittelinä kandi. Mama epäili, ettei apua löytyisi. Hän luetteli kärsivällisesti vaivansa.

– Siis kävelyvaikeuksia, hengenahdistusta, sydämentykytystä. Entä verenpaine?

– Kaikki arvot ovat vähän koholla. Syön kiltisti minulle määrätyt lääkkeet, mutta epäilen kolesterolilääkkeiden aiheuttavan ikäviä sivuvaikutuksia. Jalat ovat raskaat, puutuvat helposti ja öisin on suonenvetoa. Joskus myös ikäviä kramppeja.

– Ne ovat kyllä aika yleisiä, voimme kokeilla vaihtaa merkkiä. Kuuntelen sydäntä ja teen neurologisen tutkimuksen.

Mama käveli lattialle piirrettyä viivaa myöten ja kosketteli silmät kiinni sormenpäillä nenänpäätä. Refleksit toimivat, jalkapohjissa oli tuntoa eikä näkökentässäkään ollut vikaa.

– Vaikea sanoa mistä on kysymys. Onhan teillä jo tuota ikää, lääkäri sanoi myötätuntoisesti.

– Niinpä, ei ole helppoa tulla vanhaksi.

– Seurataan tilannetta. Tulkaa uudelleen, jos uusia oireita ilmaantuu.

Siihen oli tyytyminen. Ei Mama kuvitellutkaan, että saisi ihmelääkkeitä. Epätietoisuus oli pahinta. Entä jos hän joutuisi pyörätuoliin. Lonkkaa särki, kun hän käveli odottavaan Kela-taksiin.

***

– Mitä lääkäri sanoi? Helli kysyi heti, kun Mama palasi.

– En tullut yhtään viisaammaksi. Ehkä meitä vanhoja ei kannata tutkia sen enempää, sitä kutsutaan priorisoinniksi, Mama kertoi vaisusti.

– Tulit sopivasti kahviaikaan. Mennään yhdessä, Helli sanoi ja auttoi Maman kynnyksen yli. – Loppuviikoksi on luvassa tukalaa hellettä. Ei taida olla asiaa terassille.

– Ulkona oli todellakin painostavaa. Taivaalle on kertynyt mustia pilviä. Ilmassa on ukkosta. Taidan mennä hetkeksi lepäämään. Olen aivan uupunut, Mama sanoi juotuaan mukillisen kahvia.

– Et päässyt tänään viriketuokioon. Saimme uuden kotitehtävän, Helli rupatteli saattaessaan Mamaa.

– Niinkö, olin aivan unohtanut, että hän ohjaaja tuli tänään. Mikä on aiheena?

– Hän taisi ennakoida tulevaa helleviikkoa. Saamme kirjoittaa ukkosesta. Olen yllättänyt itseni runoilemalla.

– Kerro lisää, en tiennytkään, että sinulla on kipinä.

– Valtteri on hyvä tietokonejutuissa. Kun kerroin haluavani kokeilla riimittelyä, hän esitteli runorobotin. Se muotoilee hetkessä haikuja tai jotain sinne päin, kun antaa pari johdattelevaa sanaa.

– Voivatko ne olla mitä tahansa?

– Mieluummin sellaisia, jotka liittyvät luontoon ja tunteisiin. Toki voi kokeilla muitakin.

Mama nauroi leveästi Hellin luettua säkeet. Hän kommentoi, että se oli ainakin omaperäinen tulkinta.

Aurinko paahtaa
luonto polttaa kuumemmin
ukkonen raivostuu

Ei tämä vielä mitään. Mitä sanot Valtterin versiosta?

Ihastus yllättää
salama välähtää
silmissäsi

– Taitaa olla todellakin ukkosta ja rajuja tunteita ilmassa.

***

Mama meni hetkeksi ulos sateen lakattua. Ilma oli raikkaan kostea. Pihalla oli suuria vesilätäköitä. Tarina muotoutui kuin itsestään.

Ukkonen jyrähti
sitähän säätiedotus oli ennakoinut
miten voi tulla myrsky
kun koko päivän trooppinen helle on paahtanut?
– tai ehkä juuri siksi

Vetäydyin päiväunille
olo oli raskas
heräsin rankkasateeseen
salama välähti silmissä
heti perään kuului valtava pauke

Pelästyn, suljin ikkunat
taivas oli lyijynharmaa
sitten valkohehkuinen

Vedin henkeä kun luonnonnäytelmä oli ohi
yksi myrsky on takana
montako vielä edessä?

Elämän myrskyt ovat toivottavasti ohi, Mama mietti. Luonnon monimuotoisuus ilahduttaa, vaikka en koleista ja tuulisista päivistä pidäkään. Nuorempana olin innokas nauttimaan auringonsäteistä, mutta nykyään liika on liikaa.

Mervi antoi Mamalle palautetta, kun tämä oli lukenut ääneen, mitä oli kirjoittanut.

– Lyijynharmaa ja valkohehku, tyyni ja myrsky. Luonnonilmiöt läpäisevät niin monta elollisuuden tasoa. Tekstissä oli paljon muutakin pelkän säätilojen vaihtelun lisäksi.

– Meni perille, Mama virnisti Hellille.

– Kirjoitat yksinkertaisesti, mutta ajatuksella. Monen muun tarinat olivat aivan liian pitkiä.

– Olen oppinut elämän aikana tiivistämään. Tiedän, että vähemmän on enemmän.

– Paitsi herkuissa, olemme ansainneet kakkupalat, Helli naurahti.

– Et ole kertonut, miten romanssi etenee, Mama kysyi, kun he istuutuivat ikkunapöytään.

– Toverillisessa hengessä. Olemme jutelleet silloin tällöin iltateellä, mutta jallua ei ole ollut tarjolla. Pitäisikö minun hankkia jotain rohkaisevaa?

– Ei siitä varmasti haittaakaan ole, Mama hymähti.

***

– Mitä ihmettä täällä riehutaan keskellä yötä? yöhoitaja tuli Valtterin huoneeseen.

– Juhlittiin vähän ja innostuttiin sitten laulamaan. Kello taitaa olla jo paljon?

– Hyvänen aika, nyt on aamuyö. Tehän olette aivan humalassa. Hellikin, sinun pitäisi olla unten mailla omassa vuoteessasi.

– Halusin tarjota vähän viiniä Valtterille. Sitä on kulunut vähän enemmänkin, kun hänelläkin oli pullo.

– Voi teitä, olette kuin teini-ikäiset. Nyt molemmat nukkumaan.

Yöhoitaja yritti kätkeä hymynsä taluttaessaan Hellin tämän huoneeseen.

***

– Oli vähän noloa, kun jäimme Valtterin kanssa kiinni juopottelusta, Helli kertoi seuraavana päivänä Mamalle. – Yöhoitaja torui meitä kuin pikkulapsia.

– Aikuisihan tässä ollaan, mutta olkaa jatkossa varovaisempia.

– Nyt on vähän hutera olo. Nautittiin kaksi pullollista viiniä eikä se ollut mitään maitokaupasta ostettua. Prosentteja oli.

– Ota rauhallisesti. Joskus tekee hyvää irrotella, Mama nauroi. – Minä menen kirjoittamaan ruutumuistoista. Se on seuraavan kotitehtävän aihe.

– Minäkin voisin kirjoittaa Payton Placesta ja ihanasta tohtori Kildaresta, Helli lupasi. – Mutta en tänään.

Mama muisti ensimmäisen mustavalkoisen television, jonka pienestä ruudusta katsottiin kaikki suosikkiohjelmat.

Liimauduin television ääreen aina, kun suuresti ihailemani Kylli-täti loihti taikasiveltimellä piirroshahmoja. Ihailin, miten vaivattomasti eläimet saivat tunnusomaiset piirteet vain muutamalla viivalla. Jonain päivänä minustakin tulee taiteilija, haaveilin. Mielestäni oli hyvä enne, että meillä oli sama syntymäpäivä.

Toinen suosikkinäyttelijäni oli hurmaava tohtori Ben Casey. Kävimme katsomassa mustavalkoisia jaksoja äidin kanssa läheisessä maatalossa 1960-luvulla, aikana kun kotona ei vielä ollut televisiota. Oi niitä aikoja…

***

Olo helpottui helteiden mentyä ohi. Päiväsalissa oli odottava tunnelma Mervin tullessa paikalle.

– Miksi olette noin vakavia? Yleensähän täältä kuuluu puheensorinaa.

– Kuultiin, että viriketuokiot loppuvat. Sano, ettei se ole totta, Helli pyysi kaikkien puolesta.

– Ikävä kyllä, määrärahoja on supistettu. Tulen vielä ensi viikolla, jatkosta en tiedä.

– Harmittaa, sillä kotitehtävät ovat antaneet iloa ja uusia ajatuksia, Mama vastasi.

– Ehdotan, että jatkatte keskenänne. Keksikään vuorotellen kirjoitusaihe ja lukekaa ääneen niin kuin tähänkin asti. Oli mukava tutustua ruutumuistoihinne. Saatte ensi kerraksi vähän vakavamman aiheen. Miettikää, mitä onni on.

Mama ei uskonut kohtaloon. Hän kirjoitti spontaanisti elämäänsä ilahduttaneista asioista.

Mitä onni on?
Onni on sattumaa
olet oikeassa paikassa oikeaan aikaan
olet rohkea, tartut tilaisuuteen

Onni löytyy pienistä asioista
arjen askareista
hymyistä, auringonsäteistä
lasten naurusta
ystävien tapaamisesta

Onni on iloa
uuden opettelua
oivalluksia
sydämen sykettä
intohimoa

Onni on terveyttä
itsestä ja läheisistä huolehtimista
uskoa tulevaisuuteen.
Jos sen menettää
menettää kaiken

Mervin palaute ilahdutti. Ihanan onnellinen teksti ja muistutus perusasioiden — joskaan ei ikinä itsestäänselvyyksien — äärelle.

Helli oli samoilla linjoilla. Hän oli ihastunut hullunhauskaan runorobottiin ja vietti hilpeitä hetkiä Valtterin kanssa lukemalla koneen tekemiä riimejä.

Autiolla rannalla
asuvat onni ja tuska,
naapurukset.

Missä on riemu?
Mihin minä joudunkaan,
jos onni sammuu?

Sininen hetki
onni näkyy kuulaana
pettymys pelottaa.

– Runot auttavat käsittelemään tunteita. Meneekö sinulla ja Valtterilla hyvin? Mama kysyi Hellin luettua riimit.

– En ole ihan varma. Meillä on hauskaa yhdessä. Valtterilla on hersyvä huumorintaju, mutta toisinaan hän vaipuu ajatuksiin. Tuntuu, ettei hän tajua minun olevan paikalla.

– Tiedätkö hänen menneisyydestään?

– Valtteri on leski, lapsia ei ole. Vierailijoita ei ole juuri näkynyt, mutta ei minullakaan. Kuka nyt vanhaa yksinäistä mummoa tulisi katsomaan.

– On hyvä, että olette saaneet seuraa toisistanne. Onni kuulostaa hyvältä, mutta vaistosin sinun pelkäävän pettymystä.

– Niinhän se on, Helli huokasi surullisen näköisenä. – Elämä on opettanut ettei kannata toivoa olemattomia.

– Mitä sanot jos otamme seuraavalla kerralla aiheeksi toivon? Mama ehdotti pilke silmäkulmassa.

– Yrität selvästi piristää. Se voisi toimia.

***

Syksyn harmaat päivät masensivat. Mama ja Helli olivat ulkoilleet tihkusateessa. Nyt molemmilla oli edessään kupillinen kuumaa kaakaota. Kun tuli puhe kirjoittamisesta, Hellin poskille nousi vieno punerrus.

– Olet ilmeisesti kirjoittanut jo aiheesta, Mama virnisti.

– Irroteltiin vähän Valtterin kanssa. Haluatko kuulla? Tarina alkaa keväällä ja jatkuu kohti kaamosta.

Toivo heräilee
kiihko, hulluna keväästä
tanssii hurjasti.

Rannalla tuuli,
sydämessä toivo.
syksy yllätti.

Autiot kadut
matkan varrella sade
perillä ystävä.

Hämyinen hetki
talvi ja kuutamo
sanaton kaipaus.

***

Mama piristi itseään osallistumalla verkkokurssille, jossa oli luvassa inspiraatiotehtävä kuukauden jokaiselle päivälle. Hän odotti aamiaisen jälkeen innokkaana, mitä ohjaaja oli keksinyt. Alkuvaiheessa sähköpostiin tuli helppoja tehtäviä. Oli kuvia, joista sai valita, oli vuodenaikaan liittyviä haasteita ja mieleen painuneita muistoja lapsuudesta.

Mutta mikä oli raapale? Ohjaajan mukaan se oli mininovelli, jossa oli tasan sata sanaa. Ei enempää, ei vähempää. Aiheena oli onneton rakkaus. Maman pulssi kiihtyi. Kerrankin kunnon haaste. Hän tiesi, ettei sata sanaa ollut paljon. Omista lemmenkokemuksista hän ei halunnut kirjoittaa. Ne olivat mennyttä aikaa. Nykyään intohimon kohteina olivat kiinnostavat tv-sarjat, joista monet olivat turhan rajuja. Mama oli seurannut espanjalaista epookkisarjaa sen alkujaksoista lähtien. Nyt oli menossa neljäs tuotantokausi eikä loppua ollut näkyvissä. Aihekin täsmäsi, sillä sarjassa riitti epäonnisia rakkaustarinoita. Luokkaerot aatelisten ja rahvaan välillä olivat järkyttävät.

La Promesa – Salaisuuksien kartano, raivostuttavan ihana sarja, jota on ihan pakko katsoa. Olen pitänyt taukoa, mutta palannut uskollisesti takaisin. Sarjassa riittää nimensä mukaisesti salaisuuksia, juonia, petoksia, murhia, kateutta, luokkaristiriitoja, yllätyksiä ja ah, hehkeää rakkautta.

Jana, ruskeasilmäinen vaaleahiuksinen sisäkkö on kaunis, taitava, kapinahenkinen ja tulisesti ihastunut kartanonherraan ja tulevaan markiisiin Manueliin. Epäsäätyinen rakkaus on molemminpuolista, mutta talon isäntä markiisi Alonso ja markiisitar Cruz eivät katso sitä suopeasti.

Jännitän, miten kiperistä ja välillä järkyttävistä tilanteista selvitään. Hauskin oli erikoisjakso. Sisäkkö Maria näki unen, jossa roolit oli käännetty ylösalaisin. Kaipaan huumoria keventämään paineita. Jaksot päättyvät aina yllättävään tilanteeseen. Ei auta, katson seuraavankin osan!

Kun Mama kertoi tehtävästä Hellille ja Valtterille, molemmat innostuivat.

– Mihin me virikeohjaajaa tarvitsemme, kun meillä on sinut, Helli rutisti Mamaa ja lupasi vetäytyä omaan huoneeseen kirjoittamaan. – Luetaan tarinat huomenna aamiaisen jälkeen, hän hihkaisi lähtiessään. – Mutta sata sanaa ei riitä mihinkään.

Olenhan minä vähän pyöreä, mutta tunnen itseni suorastaan hoikaksi katsellessani amerikkalaista sarjaa hengenvaarallisen lihavista ihmisistä. Lähes kaikki ovat nuoria ja painavat yli 270 kiloa. Formaattiin ilmeisesti kuuluu, että ”uhrit” näytetään ilkosillaan suihkussa. Järkyttävintä on nähdä valtavat rasvamakkarat ja pelottavat lymfedeemat. Kaikilla on ruokariippuvuus. He ahmivat kameran edessä pikaruokaa, sipsejä, kakkuja ja makeisia. Parannuskeinoksi löytyy tohtori Now:n klinikka Houstonissa Texasissa.

Ohjelma seuraa vuoden aikana epätoivoista taistelua ruoanhimoa vastaan. Dieetti sisältää runsaasti proteiineja ilman välipaloja. Tavoitteena on 1200 kaloria päivässä. Monelle se on liikaa ja takaiskuja riittää. Vaikeimpia tapauksia ovat ne, jotka ovat jääneet vuoteeseen ja menettäneet liikuntakyvyn. En edes halua katsoa, mutta en voi itselleni mitään. Mitä järkyttävämpi tapaus, sen mielenkiitoisempi. Tosin osaan iloita onnistumisista.

– Helli, en tiennytkään, että seuraat sarjaa. Olen nähnyt ennakkomainoksia. Ne näyttävät epämiellyttäviltä, Mama kommentoi.

– Olen samaa mieltä ja katson silti. Se on tosi-tv:tä kamalimmillaan. Myös italialaiset, brasilialaiset ja meksikolaiset ovat julkaisseet omat versionsa, mutta ne ovat maltillisempia. Niin ja seuraan myös toista koukuttavaa amerikkalaista ohjelmaa. Restaurant Imbossiblen idea on kunnianhimoinen. Kokki Robert vierailee tiiminsä kanssa laittamassa hädänalaisia ruokapaikkoja kuntoon kahdessa päivässä.

– Miten se on mahdollista? Mama kysyi.

– Rahalla ja isolla työporukalla. Pakettiin kuuluu omistajien huolien kuuntelu ja ratkaisuehdotukset, ruokalistan uusiminen ja ravintolan täydellinen remontti. Tekijät saavat ihmeitä aikaan lyhyessä ajassa.

– Tuntuu, että nykyään pitää olla sensaatioita. Pienten ihmisten tarinat eivät kiinnosta ketään. Paitsi meitä, Mama naurahti. – Valtteri, entä sinun tarinasi? Et taida seurata tosi-tv:tä?

– En todellakaan. Pidän klassikoista. Katsoin hiljattain uuden version Monte Criston kreivistä. Se oli hyvin tehty ja koskettava. Kirja teki nuoruudessa vaikutuksen ja tv-sarja seurasi sen juonta uskollisesti.

– Minäkin pidän klassikoista. Kaipaan kovasti nuoruuteni elokuvia. Ilahduin huomatessani, että Yle Teemalla on ohjelmistossa Yksi lensi yli käenpesän. Muistan vieläkin Jack Nicholsonin charmin.

***

Kun syksy kääntyi talven suuntaan, Mama masentui. Jalat olivat entistä jäykemmät eikä ulos tehnyt mieli. Rollaattori osoittautui välttämättömäksi. Kirjoittaminen oli piristänyt, mutta nyt tuntui, ettei puhti riittänyt.

Helli vietti aikaa Valtterin kanssa. Hän pyysi usein Mamaa seuraan, mutta tämä ei halunnut häiritä. Pirkko oli huolissaan Maman voinnista.

– Pyydän lääkäriä katsomaan sinua, hän lupasi.

– Älä turhaan. Minusta on tullut vanha, ei siinä lääkäri eivätkä lääkkeet auta, Mama huokasi.

Päivän kirjoitustehtävä pyöri edelleen mielessä. Aiheena oli ollut ”mennyt on mennyttä” ja se piti aloittaa sanoilla Minä näin, kun hän seisoi siinä taas.

Minä näin, kun hän seisoi siinä taas, samassa kohdassa punaiseen rollaattoriin nojaten. Naapurini oli iäkäs leskirouva, joka sinnitteli jaksamisen äärirajoilla. Hän oli kertonut lääkärin suositelleen päivittäistä ulkoilua. Vaihdoimme joka-aamuiset hyvän päivän toivotukset. Jatkoin raskain mielin matkaa korttelin päässä sijaitsevalle työhuoneelle. Mielessä kävi, olenko muutaman vuoden kuluttua samassa tilanteessa, Yksin, ahdistunut, liikuntarajoitteinen, vailla toivoa seesteisestä vanhuudesta.

Yksi vaihe elämässä oli päättymässä. Olin menossa tekemään loppusiivousta työhuoneelle. Katselin haikein mielin tutuksi käynyttä valtakuntaani. Nyt se oli tyhjä ja näytti vieraalta. Taidetarvikkeet oli siirretty varaston peränurkkaan. Pahoin pelkään, että sinne ne unohtuvat. Työhuone oli ollut toinen kotini lähes kymmenen vuoden ajan. Olen aina jaksanut iloita luovasta tekemisestä.

Kun jäin vapaalle työelämästä, maailma oli avoin. Odotin innolla seuraavaa päivää ja uusia haasteita. Kuvataide- ja kirjoituskurssit antoivat uskoa kokeilla siipiä. Haaveilin ripustavani ikioman taidenäyttelyn ja julkaisevani kirjan. Vuosien varrella näyttelyjä kertyi ja sain kuin sainkin kolme kaunokirjallista teosta markkinoille. Entä kun unelmat ovat täyttyneet? Kukaan ei kertonut, että siitä seuraa tyhjiö. Entinen into on sammunut ja puhti on poissa. Se on vaikuttanut mielenterveyden lisäksi myös fyysiseen jaksamiseen. Vaikka elämässä on perusasiat kunnossa, ihmettelen, oliko tässä kaikki. Mihin on kadonnut elämän ilo?

Helli luki Maman tekstin ja pelästyi.

– Et ole kertonut masennuksesta. Olen ollut Valtterin lumoissa, anna anteeksi. Lupaan viettää enemmän aikaa kanssasi.

– Sinulla on oma elämä, pidä siitä kiinni. Sattui vain huono päivä, kun kirjoitin tekstin. Haluatko lukea tämän päivän haasteen. Aiheena oli paljastus.

Odotushuone oli tyhjä. Kävelin hermostuneena edestakaisin. Olin ottanut kävelysauvat tueksi, sillä pelkäsin jännityksen olevan liikaa. Huimaus oli vaivannut. Helle, ikä, huoli terveydestä, ei ihme jos jalat tuntuivat huterilta.

– Hei, olenko oikeassa paikassa? karskin oloinen nainen oli tullut paikalle huomaamatta.

Ihmettelin, miksi hänellä oli aurinkolasit, vaikka päivä oli pilvinen. Asukin oli tumma.

– Riippuu siitä, mihin olet menossa, vastasin ilahtuneena saadessani seuraa.

– Etsin sinunlaisiasi avuttomia höppänöitä. Ota rahapussi esiin. Te vanhat ihmiset kannatte edelleen käteistä mukana toisin kuin nuoret.

Pelästyin ja kirkaisin. Hansikoitu käsi sulki nopeasti suuni. Näin, miten nainen otti toisella kädellä taskusta banaanin ja heristi sitä uhkaavasti edessäni.

– Ole hiljaa niin sinulle ei käy kuinkaan. Rahat tänne nopeasti ennen kuin suutun.

Riuhtaisin itseni irti ja uhkasin häntä kävelysauvalla. Nainen tähtäsi minua banaanilla.

– Hertta, olet taas karkuteillä. Vien sinut takaisin psykiatriselle osastolle. Anteeksi rouva, potilas pääsi livahtamaan. Hänellä on tapana kuvitella olevansa vaarallinen rikollinen. Liikaa kiihottavia television jännityssarjoja. Hän haluaa oikeasti vain taskurahaa munkkikahvia varten. Ettehän pelästynyt?

– Sydämestä ottaa. Mutta oli tässä hyväkin puoli. Nyt ei jännitä enää meno lääkärin vastaanotolle.

Hellin nauru oli hersyvää.

– Mama, ei sinulla ole mitään hätää. Eläydyit täysillä. Mikä oli tehtävänanto?

– Piti valita joku paikka ja kirjoittaa sen innoittamana yllätyskäänne. Vaihtoehtoina oli odotushuoneen lisäksi juna-asema, keittiö yöllä, piha sadepäivänä tai autio elokuvateatteri.

– Mikä täällä on niin hauskaa? Nauru kuului käytävään asti, Valtteri tuli sisään uteliaan näköisenä.

Kun hän kuuli, mitä Mama oli kirjoittanut, hymy oli herkässä.

– Voisin kuvitella, että juna-asemalla liikkuu pitkäkyntisiä. Keittiössä käy tietysti piparivarkaita ja elokuvateatterissa pussaillaan salaa. Piha sadepäivänä kuulostaa ankealta.

– Tehtävät ovat vieneet mennessään. Saan kulumaan tuntikausia, kun kehittelen erilaisia tarinoita. Tulee kirjoitettua sellaista, mitä muuten ei syntyisi, Mama vakuutti.

***

– Mama, mitä sinulle on tapahtunut? Sinähän suorastaan säteilet, Helli hämmästeli eräänä pilvisenä aamuna.

– Ei muuta kuin yllättävä kustannussopimus. Olen osallistunut vuosien varrella lukuisiin kirjoituskilpailuihin, mutta en ole menestynyt. Nyt aiheena oli hellyttävä satukirja taaperoikäisille. Keksin mielikuvitustarinan Pörrö-kissani seikkailuista. Se näki päiväunia hurjista yöllisistä retkistä. Silmät kiiluivat, kun se vaani myyriä tiheässä pensaikoissa, Mama hykerteli.

– Tiedän, että sinulla on lentävä mielikuvitus. Onneksi olkoon.

– Tämä pitää minut taas vireessä. Kustantaja lupasi, että hän on kiinnostunut myös jatkosta. Kun kerroin Mama Maddalenan taikavoimista, hän innostui ja pyysi lähettämään käsikirjoituksen. Suunnitelmissa on lukea kriittisesti tekstejäni, Mama kertoi.

– Olen iloinen puolestasi. Saat taas uskoa elämän jatkumiseen, Helli halasi Mamaa ja lupasi oikolukea tekstit.

Mama lähetti kiitollisia ajatuksia Pörrölle pilven päälle ja otti kannettavan tietokoneen esille. Teki mieli hyräillä pelkästä mielihyvästä.