Vaikka heinäkuun virikekurssi on ohi, olen edelleen Sananhaltijan postituslistalla. Hän muistaa meitä kerran viikossa uusilla tehtävillä. Elokuun loppupuolella aiheena on kiitollisuus.

HEIJASTUKSIA

Olen kirjoittanut paljonkin synkistä kuukausista, jolloin mies sairastui, minusta tuli omaishoitaja ja myöhemmin vakituinen vieras hoivakodissa. Mietin, oliko kokemuksissa mitään hyvää. Ainakin ymmärrys, ettei mikään ole itsestään selvää. Ei ainakaan terveys. Olen huomannut sen konkreettisesti, kun itselläkin on epämääräisiä oireita. Ei niistä sen enempää, mutta jokainen päivä, jolloin mieli on virkeä, kävely sujuu kevyesti ja aurinko paistaa, tuntuu hyvältä.

Lapset ovat olleet tukiverkkona vaikeina aikoina ja ovat edelleen. He soittavat aamuisin ja vaihdamme tuoreet kuulumiset. Näen lastenlapsia usein, vaikka käynnit pääkaupunkiseudulla ovat jääneet. Sisko kuuluu kirjaimellisesti lähipiiriin, sillä hän asuu nykyään korttelin päässä. Olen kiitollinen mukavasta seurasta. Fidel-koira on kainalossa melkein päivittäin. Kokkaan mielelläni, kun meitä on kaksi jakamassa annokset. Kesällä on tullut testattua uusia kasvisruokareseptejä kalan ja broilerin ohessa. Syömme terveellisesti ja kohotamme kuohuviinimaljat vain juhlahetkinä. Tosin niitä on ollut aika tiuhassa…

Harrastukset ovat jääneet remppojen myötä vähäisiksi. Sauvakävely ja kuntosali pitävät virkeänä ja kotona riittää pientä puuhaa. Televisio pitää seuraa iltojen hämärtyessä. Epookkisarjoja ja kokkikisoja riittää enemmän kuin ehdin katsoa. Akvarellien maalaaminen ja kollaasiaskartelu onnistuu keittiön pöydän ääressä, luova kirjoittaminen yhdistetyssä työ- ja makuuhuoneessa. Olen ihastunut verkkokurssien ja kirjoituskilpailujen haasteista. Uutta romaania ei ole syntymässä, mutta tarinoita kuitenkin. Olen huomannut, että pienet asiat tekevät onnelliseksi. Tuore croissant aamukahvin kanssa, makeat mansikat ja herneenpalot, ystävien puhelut, rupattelu naapureiden kanssa, selänpesu siskon luona saunassa. Viimeisin ilonaihe oli grafiikan vedosten myynti taidegalleriassa ja Sanaston raportti kirjojen lainauskerroista. Ne valaisivat sateentihkuisen päivän.

Lohtulista

Tehtävänä on listata kymmenen asiaa, jotka piristävät päiviä.

1. auringonsäteet
2. joka-aamuiset lasten puhelinsoitot
3. reipas ulkoilu ennen päivän askareita
4. aamukahvin tuoksu
5. vierihoitokoira Fidelin painautuminen kylkeen
6. yhteinen lounas siskon kanssa
7. lukeminen ja äänikirjan kuuntelu parvekkeella
8. spider-pasianssin läpimeno
9. television epookkisarjat
10. hyvät yöunet

Onnellinen loppu

Satukirjoissa on aina onnellinen loppu. Prinsessa saa prinssin ja he elävät onnellisena elämänsä loppuun. Niinpä niin, ne olivat satuja. Todellisessa elämässä on tuskin onnellisia loppuja. Ei tosin aina kirjoissakaan. Olen tänä kesänä ahminut ihastuneena vanhoja kirjahyllystä löytyneitä klassikkoja siitä ilosta, että näen kaihileikkauksen jälkeen lukea painettuja kirjoja. Olin jo hyväksynyt ajatuksen, että e- ja äänikirjat ovat minun juttuni.

Löysin kirjahyllystä kolme nuoruudessa lukemaani Eva Illoisen romaania, jotka kertovat naisen elämästä kuusikymmentäluvulla. Olin siihen aikaan vielä koululainen, mutta pystyin lukiessani ymmärtämään pikkukaupungin paineet. Naisen piti osata käyttäytyä asemansa mukaisesti. Kirjassa Joutilaat päivät ei todellakaan ole onnellista loppua, sillä päähenkilö Jatta helpottaa ahdistusta viinin ja rommin avulla. Kirjailija kuvaa uskottavasti turmion tietä.

Tiedän itsekin, miten lasillinen tai pari viiniä rentouttaa ja helpottaa pahaa oloa. Terveysherätyksen jälkeen en osta kotiin viiniä, olutta enkä lonkeroa, sillä silloin on helppo viettää raitista elämää. Olen toki suonut itselleni muutaman lasillisen kuohuviiniä juhlahetkinä. Yritän todellakin tehdä kaikkeni hyvän elämänlaadun takaamiseksi.

Seuraava tehtävä on suora jatko tähän pohdintaan. Kirjoitin spontaanisti ja huomasin, että tärkeimmät toiveet liittyvät hyvinvointiin ja terveyteen.

Toivon, että…

Toivon, että jaksan innostua arjen pienistä iloista.

Toivon, että tulen vielä pitkään yksin toimeen nykyisessä kodissani.

Toivon, että selviän tulevista liukkaista keleistä kaatumatta.

Toivon, että päättäjät olisivat pienen ihmisen puolella.

Toivon, että pääsen aikanaan turvalliseen hoitoon.

***

SAUVAKÄVELYLLÄ

Elokuun lopussa aiheena oli monimuotoinen luonto.

Luonto puhuu

Kuljen tutussa mökkimaastossa. Polku erottuu vain vaivoin ikimetsässä. Sammaloituneet kivet kuiskivat salaperäisesti. Kuvittelen, että niiden koloissa asuu menninkäisiä.

– Tyttöseni, juoksit täällä pikkutyttönä paljain jaloin. Poimit kirpeitä villivadelmia ja kullankeltaisia kantarelleja. Missä on korisi?

– Voi, olen jo iäkäs. Askeleet eivät ole enää kepeät. Kuljen varovasti kävelysauvoihin nojaten. Haluan vielä kerran nähdä tutut polut, antaa tuulen pörröttää hiuksia, haistella mäntyjen tuoksua.

– Tule koska vain. Metsä on kauneimmillaan nyt syysväreissä. Katso, mustikanlehdet punoittavat, puolukat ovat pian kypsiä ja sammaleiden keskeltä putkahtaa suppilovahveroita. Ota valokuvia älypuhelimellasi. Kun katsot niitä talven pimeydessä, muistat meidät. Seuraamme kulkuasi. Ole varovainen, kierrä kivet ja kannot ja palaa kevään koittaessa. Silloin koivut vihertävät ja muuttolinnut laulavat. Odotamme sinua.

Kohtaaminen polulla

Yöllä on satanut. Ilma tuoksuu raikkaalta. Väistelen sorapihan lätäköitä ja suuntaan askeleet läheiseen puistoon. Olen seurannut keväästä alkaen silmujen puhkeamista vihreiksi lehdiksi. Nyt niiden joukossa näkyy jo keltaista. Tuntuu haikealta, vaikka pidänkin syksyn kirpeydestä.

Vastaan astelee iäkäs nainen rollaattoriin nojaten. Tervehdin iloisesti. Olen huomannut, että täällä Hämeessä harva aloittaa keskustelun, mutta ilahtuu, kun hymyilen ja toivotan hyvää huomenta.

– Jos sinulla ei ole kiirettä, istu hetkeksi seuraani. Kaupunki on ystävällisesti sijoittanut mukavia penkkejä puiden katveeseen, vanhus kehottaa.

Minulla ei ole kiire minnekään. Kysyn hänen vointiaan.

– Voi voi, olen ikäihminen, mutta yritän sinnitellä. Kävelen joka päivä, vaikka jalat ovat kankeat. Rinnasta pistää ja lonkkiin sattuu. Lapset hymyilevät ja sanovat, että tiedänpä olevani elossa.

Naurattaa. Naisen asenne on kohdallaan.

– Olen samoilla linjoilla. Minulla on tasapainovaikeuksia, siksi turvaudun ulkosalla kävelysauvoihin. En voi ymmärtää, miksi ennen niin tavallisista asioista on tullut selviämistaistelu.

– En minäkään kuvitellut eläväni näin vanhaksi. Olen kiitollinen joka aamu herätessäni, että pääsen ilman apua ylös ja tulen toimeen pienessä kodissani. Mies kuoli muutama vuosi sitten. Olin aluksi aivan hukassa, mutta vähitellen suru on helpottunut.

– Minäkin olen yksin. Onneksi lähellä asuva pikkusisko ja hänen hurmaava koiransa pitävät seuraa ja antavat uskoa tulevaisuuteen.

– Olet onnekas. Meitä yksinäisiä on paljon, eikä apua ole juurikaan luvassa niin kauan kuin muisti pelaa. Kuulin, että palvelutaloihin pääsee vasta silloin, kun ei tule toimeen kotona.

– Epäilen, että robotit hoitavat meitä tulevaisuudessa. Pitää hallita tietotekniikka, että saa apua etäyhteyksillä. Se kuulostaa julmalta. Miten ihmeessä sellaiset kanssakulkijat pärjäävät, joilla ei ole nettiyhteyttä. Lasten ja sukulaisten oletetaan auttavan, mutta heillä on oma elämä. Jos haluaa lääkäripalveluja, pitää olla todella sairas. Nuoret työikäiset kyllä hoidetaan, se on priorisointia, puuskahdan vankalla kokemuksen rintaäänellä.

– Oli virkistävä jutella, nainen sanoo. Hän nousee rollaattoriin nojaten ja jatkaa selkä kumarassa matkaa. Vilkaisee vielä olkansa yli ja heilauttaa kättä.

Ymmärrän, että olen kohdannut itseni muutamaa vuotta vanhempana.

Luontomuisto lapsuudesta

– Äiti, et ole tosissasi. Ei koulussa enää vaadita, että pitää kerätä kesälomalla 120 kasvia, prässätä ne, kiinnittää kansioon ja kirjoittaa vielä nimilappuihin latinankieliset nimet.

– Huomaat, että opit paljon. Isä on luvannut rakentaa kunnollisen kasviprässin. Saat sijoittaa sen leikkimökkiin, äiti hymähtää eikä suostu kuuntelemaan vastaväitteitä.

Niinpä sitten keräsin kukkia, heiniä, sammalia, mitä vain mökin lähimaastosta löytyi. Liimasin kasvit paksulle kartongille ja taiteilin nimilaput kaunokirjoituksella. Opettaja näytti kansiotani esimerkkinä luokkatovereille.

– Hikipinko, kaverit naureskelivat.

Äiti oli kuitenkin oikeassa. Olin vuosia myöhemmin mukana television Luontoillan työryhmässä. Nyt kasvien tuntemisesta oli konkreettista hyötyä. Toimittajat kävivät omin päin kuvaamassa kaikkea luonnosta löytyvää. He toivat meille kuvaussihteereille pinoittain kasetteja ja pyysivät koodaamaan otokset leikkaajaa varten. Tunnistin ilokseni lukuisia kasveja aikana ennen googlea.

Eräässä loppukaronkassa loistin tietokilpailussa. Vetäjä kysyi, mikä on vanamon latinankielinen nimi. Vain minä tiesin, että se on Linnea borealis. Sain kättentaputusten säestämänä palkinnoksi levyn Mikä lintu lauloi.

Lähetin lämpimiä ajatuksia äidille pilven päälle.