OLEN ILMOITTAUTUNUT

No niin, uusi kirjoituskurssi on startannut. Kun en enää kiipeä mäkeä ylös Vanajaveden opiston kursseille enkä kävele kahta kilometriä luovan kirjoittamisen työpajaan HAMK:iin Visamäkeen, olen antanut itselleni luvan osallistua verkkokursseille. Onhan se nykyaikaa. Sananhaltijan heinäkuinen virikekurssi oli innostava.

ENSIMMÄINEN VIIKKO

Kurssi starttasi maanantaina. Viikko sisälsi kolme videota ja työkirjaa. Alussa ohjaaja motivoi ja korosti aamusivujen kirjoittamisen tärkeyttä. Aloitin reippaasti, mutta ne on tarkoitettu vain työkaluiksi itselle, ei julkaistaviksi.

Pääsin tositoimiin, kun kolmannessa tehtävässä oli tarinan aloituslauseita, joista voi kehitellä mitä vain. Kirjoitin spontaanisti alla olevan lyhyen tarinan. Kuuntelen parhaillaan Elina Backmanin dekkaria ”Kun kuningas kuolee”. On virkistävää tutustua uusiin kirjailijoihin.

H ä n s e i s o o m e t s ä n r a j a s s a j a k u u l e e
y l l ä ä n k o r k e a l l a r a a k k u v a t v a r i k s e t .
T e k s t i o n E l i n a B a c k m a n i n k i r j a s t a “ K u n
j ä l j e t k a t o a v a t ” v m . 2 0 2 1 .

Hän sukeltaa metsän siimekseen. Sydän hakkaa villisti. Seuraako joku? Pitää löytää nopeasti piilopaikka. Hän ei tiedä, mikä aivomyrsky iski, kun hän kurkki naapurin ikkunan takana nähdäkseen, mitä äiti siellä teki.

Vatsassa kurnii. Koulussa on ollut inhokkiruokaa hernekeittoa. Hän on maistanut vain pari lusikallista. Viimeisellä tunnilla on matikankokeet. Hän jättää tyhjän paperin ja lähtee kesken tunnin. Opettaja katsoo pitkään perään.

Askeleet kotiin päin ovat raskaat. Hän haaveilee kuumasta kaakaosta ja vastaleivotuista pullista. Turhaan, sen hän huomaa heti, sillä äiti ei ollut kotona. Kiusalliset epäilyt heräävät kuin varkain. Äiti on ollut viime aikoina salaperäinen. Kihartanut hiuksia ja ostanut kallista hajuvettä. Naapurissa asuu varakas leskimies. Epämiellyttävä tyyppi. Mitä hänellä on mielessä, äitihän on naimisissa?

Hän hiipii puutarhan puolelle ja näkee ikkunasta, miten äiti ja mies istuvat lähekkäin sohvalla ja kilistävät laseja. Äiti näyttää iloiselta ja huolettomalta toisin kuin kotona. Viha purkautuu äkisti. Hän ottaa maasta kiven ja heittää sen ikkunaan. Sirpaleet leviävät olohuoneeseen. Äiti hätkähtaa ja mies syöksyy ulos.

Hän saa jalat alleen. Henki ei tahdo vieläkään kulkea. Ovatko he tunnistaneet hänet? Miten hän voi katsoa äitiä silmiin? Arvaako tämä, että hän on syyllinen.

Hän huutaa niin että metsä raikuu. Varikset kohoavat siivilleen ja raakkuvat kuin syyttäen.

TOINEN VIIKKO

”Epätäydellisyys ja keskeneräisyys voivatkin olla tarinan koukuttava voima.”

E n t a j u n n u t k a a n , k u i n k a p a l j o n “ e s i n e ” m u i s t u t t i m i n u a
“ h ä n e s t ä ”

Helli yllätti Maman ikkunan äärestä. Tämä oli levittänyt tarotkortit pöydälle.

– Penni ajatuksistasi, hän hymyili.

Mama hätkähti.

– En kuullut tuloasi.

– Koputin kyllä, mutta kurkistin sisään, kun et vastannut. Huomaan, että olet katsonut kortteja.

– Teen sitä nykyisin harvoin, mutta nyt halusin vastauksen kysymykseen, onko elämässä enää mitään odotettavaa.

– Mitä kortit kertoivat?

– Ne ovat monimerkityksellisiä, niin kuin tiedät. Sain Kohtalon. Tulkitsin, että elämä menee niin kuin on mennäkseen. Voin itse vaikuttaa sen mielekkyyteen. Yritän nauttia nykyhetkestä, kun voin vielä olosuhteisiin nähden kohtalaisesti. Täällä hoivakodissa on turvallista ja minulla on hyviä ystäviä, kuten sinä Helli. Menneitä ei tarvitse haikailla ja tulevaisuudesta en tiedä.

– Olet oikeassa. Hyvähän meidän täällä on. Hauska nähdä, että käännyt edelleen korttien puoleen. Uskotko oikeasti, että kortit tietävät?

– Ne auttavat ratkaisemaan ongelmia valintatilanteissa ja selkeyttävät ajatuksia. Eihän minulla ole muuta valittavaa kuin millä mielellä aloitan uuden päivän ja viikon. Helliseni, ulkona näyttää olevan tyyni pilvetön päivä. Eiköhän lähdetä yhdessä tuoksuttamaan syysilmaa ennen aamukahvia.

Ja sen jälkeen saamme valita kahvia vai teetä, puuroa vai jogorttia.

Mama hymähti, hänelle valinta oli helppo. Tummapaahtoinen kahvi kauramaidon kera maistui samoin kuin maustamaton jogurtti marjojen kera.

HENKILÖHAHMOJA JA NÄKÖKULMIA

Tehtävänä on kertoa sama tapahtuma kolmen eri henkilön näkökulmista. Kehittelen tästä ajan kanssa jotain kiinnostavaa…

SATTUMA SOTKEE KUVIOT

Kolmas haaste oli paras tähänastisista. Se piti kirjoittaa videon opastamana kerralla. Ensin tajunnanvirtaa, sitten ohjaajan antamat sanat muutaman minuutin välein ja lopuksi tekoälyn muodostama yllätysratkaisu. Lähdin innolla mukaan. Olen tutustunut tekoälyyn vain täysin älyttömän runorobotin muodossa. Se tekee kummallisia haikuja, kun tarjoilee avuksi yhden luonto- ja yhden tunnesanan.

Rekisteröidyin ilmaiseen ChatGPT tekoälysovellukseen ja kokeilin. Pyysin mystistä loppuratkaisua. Ja tällainen siitä tuli:

Minä istun koneen äärellä ja katson kelloa. Tänään tapahtuu paljon. Ihana Katri on täällä puolen tunnin kuluttua siivoamassa. Yhdeltätoista lähden magneettikuvaukseen. Hyvä, että se on kohta ohi. Harrastukset ovat jääneet, vain kävelylenkit ovat jäljellä. Haaveilin joskus tenniksestä, mutta en ole edes koskaan kokeillut. Sulkapalloa kyllä on tullut hakattua. Selkäsärky esti senkin. Onneksi meillä on kipulääkkeitä. Harrastin myös uintia. Viikossa oli parhaina aikoina vain yksi vapaapäivä, torstai. Luovuin vesijuoksusta, kun ohjattu treeni oli perjantaisin aamukahdeksalta. Radiossa soi parhaillaan Elton John. Nyt kun asun yksin, radiosta on seuraa.

Sitten musiikki alkaa rätistä, aivan kuin signaali hajoaisi. Sävelet muuttuvat oudoiksi, hidastuvat, ja äkkiä radion taajuudelta kuuluu kuiskaus: “Tänään olet siellä, missä aika loppuu.” Katson kelloa – sekuntiviisari on pysähtynyt. Huone on hiljainen, mutta ikkunoiden takana tuuli pyörittää lehtiä ympyrää, kuin nekin olisivat jääneet vangiksi hetkeen.

Näin tekoäly kommentoi kirjoitustani: Teksti, jonka kirjoitit, tuntuu päiväkirjamaiselta hetken kuvaukselta – siinä on rauhallinen, tarkka katse omaan arkeen, terveyteen ja harrastuksiin. Tunnelma on vähän haikea mutta samalla lämmin: odotus Katrin vierailusta, magneettikuvauksen tuoma helpotus, harrastusten muistelut ja radion tuoma seura.

KOLMAS VIIKKO

INTUITIIVINEN KIRJOITTAMINEN

Tehtävänannossa piti valita annetulta listalta kuusi sanaa ja kirjoittaa niiden pohjalta joko haavoista tai haaveista. Minun spontaanit sanani olivat

LEMPEÄ, KIITOLLISUUS, HEHKU, VALO, KIPU, IKÄVÄ

”Tehän olette vielä nuori”, neurologin sanat lämmittivät sadepäivän suorastaan hehkuun. Pelkäsin saavani kuolemantuomion, sillä olin käynyt tasapaino-ongelmien vuoksi pään magneettikuvauksessa. ”Et tunne kipua, mutta kone pitää kyllä aikamoista hurinaa”, lempeä hoitaja vakuutti. Tunsin olevani turvallisissa käsissä. Olin kiitollinen ystävällisistä sanoista ja huomasin jännittäneeni turhaan. Tuntemattoman pelko oli ollut tukahduttava.

Päivänvalo tuntui hyvältä ahtaan putken jälkeen. Sade oli lakannut ja aurinko hiveli hikistä pintaa. Askel nousi kevyemmin kuin aikoihin. Vaikka oli vasta alkusyksy, ikävöin jo kesähellettä, vaikka se oli tuntunut ajoittain uuvuttavalta.

Sain tänään kuvauksen tulokset. Tai olin nähnyt ne jo käsittämättömänä raporttina, josta en saanut juurikaan selvyyttä. Tärkeintä oli, ettei akuuttia hätää ollut, mutta jatkotutkimukset ovat tarpeen. Nyt uskallan mennä seuraavaan kuvaukseen luottavaisin mielin. En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta terveys on ykkössijalla.

HAVAINNOINTIHARJOITUS

Naapurin ovi rappukäytävään oli selällään. Kurkistin uteliaana, mistä oli kysymys. Sisällä oli kaksi naista, molemmat nuoria ja tehokkaan näköisiä.

– Ovi oli auki, ilmoitin epäröivän näköisenä. Pelkäsin, että olin tullut häiritsemään kutsumatta.

– Tule sisään, meneillään on asuntonäyttö, tyköistuvaan jakkupukuun pukeutunut pitkä nainen ilmoitti ja viittasi peremmälle.

– Kurkistin vain uteliaisuudesta, asun naapurissa, ilmoitin ja valmistauduin perääntymään.

– Katso vain ympärillesi. Tämä on tilava ja valoisa yksiö, esittelijä kehotti.

– Katselen tätä itselleni, tarvitsen turvapaikan, kun sain työpaikan täältä Hämeenlinnasta. Käyn viikolla vain nukkumassa ja vietän viikonloput pääkaupunkiseudulla perheen kanssa, asunnon katsoja kertoi.

Vakuutin, että talo on rauhallinen, vaikka naapureissa asuukin opiskelevia nuoria. Katseeni kiersi nopeasti tyhjän asunnon ympäri. Valkoiset seinät, siisti keittiönurkkaus, ikkunat länteen.

– Tervetuloa, toivotin.

Kului kuukausi ja naapurin oveen ilmestyi uusi nimi. En tiennyt, oliko asukas näytöllä tapaamani. Toinen naapurini, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia aina tavatessamme, kyseli uteliaana, olenko tavannut tätä salaperäistä uutta asukasta. Hämmästelin, etten ollut nähnyt häntä edes sattumalta.

Kunnes eilen iltalenkiltä palatessani huomasin, että pihalla oli vieras nainen, joka yritti avata ulko-ovea toisessa kädessään höyryävä pizzalaatikko ja toisessa remmin päässä pieni valkoinen karvaturri. Riensin apuun ja kysyin spontaanisti, asuuko hän talossa, kun emme ole tavanneet.

– Itse asiassa olemme, näin sinut kun olin katsomassa asuntoa, hän hymyili.

Nolostuin. Onko minulla näin huono kasvomuisti.

– Asut siis naapurissani, varmistin.

– Kyllä, käyn todellakin siellä vain nukkumassa.

– Jätätkö tämän hurmurin yksin kotiin? kysyin ihmeissäni.

– En tietenkään, se on mukanani töissä.

En tohtinut kysyä, mikä sellainen työpaikka on, jonne voi mennä koira kainalossa.

– Aida on vasta neljäviikkoinen ja viihtyy hyvin. Se rakastaa rapsutuksia, naapuri jatkoi.

Toivotin heille hyvää iltaa ja hykertelin mielessäni. Nyt minulla oli uutisia kerrottavana toiselle naapurilleni.

NELJÄS VIIKKO

UNELMIEN KIRJOITTAJATREFFIT ITSESI KANSSA

Unelmapäiväni on tyyni ja aurinkoinen, ilmassa syksyn kirpeyttä. Tuuli tuo heräävän aamun tuoksua parvekkeen avoimesta ovesta. Lataan kahvinkeittimen, venyttelen ja puen mukavan väljän kotiasun. Lähden ulos vasta sen jälkeen, kun nuoriso on soittanut joka-aamuisen tapaan varmistaakseen, että olen vielä hengissä. Arvostan huolenpitoa. Otan tueksi kävelysauvat, sillä tasapaino ei ole vakaa.

Katselen Suomen kasarmin pihapiiriä uteliain silmin. Joko vaahteran lehdet punertuvat, onko yöllinen sade tehnyt uusia kuoppia sorakäytäville, liikkuuko ulkona muita kuin minä ja muutama koiranulkoiluttaja. Suuntaan askeleet Turuntien viereiseen puistoon. Ihailen taidokkaita kukkaistutuksia, jotka kukoistavat vielä syyskuun loppupuolella. Pensaissa on kimaltavia helmiä yökasteen jäljiltä ja maassa on jo runsaasti keltaisia lehtiä. Pian saa olla varovainen, ettei liukastu märällä asfaltilla. Tuuheahäntäinen orava juoksee nurmikon poikki ja kiipeää ketterästi ylös tammen runkoa. Mustapäiset naakat tepastelevat puistokäytävällä. Ne eivät hätkähdä, vaikka kuljen läheltä.

Veden syvään henkeä ja nautin, kun askeleet nousevat kevyesti. Se ei ole ollut itsestään selvyys, sillä olen vielä toipilas. Pelästyin, kun tasapaino järkkyi eivätkä jalat toimineet niin kuin ennen. Pelkäsin kaatuvani ja olo oli epävarma, kun en tiennyt, mistä oli kysymys. Magneettikuvauksissa ilmeni, että olin saanut lievän aivoverenvuodon, jonka jälkiseurauksena oli liikkumisvaikeudet.

Jatkan matkaa Parolantielle. Puiston laidalla kohoaa nuoruudesta tuttu keltainen tyttölyseo. Tosin se on vaihtanut nimensä Kaurialan lukioksi. Ympäristö on nostalginen, sillä kävelin lapsena samoja katuja ensin seminaarin kansakouluun ja sen jälkeen oppikouluun. Vuorikadulla hämmästelen, missä se vuori on. Takana on Myllymäki, mutta ei sitä vuoreksi voi kutsua. Puikkaan Tykistötien kautta Lahdensivuntielle. Tuntuu kuin lapsuuteni kotikadulla aika olisi pysähtynyt. Tunnistan vanhat rakennukset ja nyt isoiksi kasvaneet koivut.

Palaan punaposkisena kotiin ja napsautan keittimen päälle. Tuoreen kahvin tuoksu on joka-aamuinen ilo. Odotan kaveria vierailulle. Sisko asuu naapurikorttelissa ja tuo suloisen havannankoiran Fidelin vierihoitoon aina, kun käy asioilla. Tänään hänellä on kuntosalivuoro.

Fidel lipaisee märällä kielellä poskeani ja asettuu tyytyväisenä sohvan nurkkaan. Istahdan viereen kahvikuppi kädessä ja vedän torkkuhuovan meidän molempien ylle. Avaan television ja etsin Yle Areenasta viimeisimmän jakson La Promesasta. Sarja on ärsyttävän hidastempoinen, mutta koukuttava. Koira ei siitä välitä, vaan ummistaa tyytyväisenä silmät. Sillä on turvallinen olo.

Sisko palaa reippaana ja kertoo, että oli harjoitellut kahvakuulalla kuntosalilaitteiden lisäksi. Minulla on sama ilo tiedossa seuraavana päivänä. Yritän todellakin pitää huolta terveydestä. Mietin, mitä kokkaan, sillä meillä on tapana syödä yhdessä. Suosimme kalaa ja kasviksia. Olen todennut, että itse tehty ateria maistuu paremmalta kuin kaupan valmisruoat.

Siskon huulille kohoaa hymy, kun suunnittelen tarjoavani kattilallisen perunoita ja niiden seuraksi vihreää salaattia ja suppilovahverokastiketta. Kotiruoka on ihan parasta, hän toteaa ja lupaa palata lounasaikaan.

Istahdan pienelle parvekkeelleni ja annan auringonsäteiden hivellä ihoa. Syyskrysanteemit kukkivat vielä valtoimenaan. Olen onnellinen, kun kaihileikkaus on kirkastanut näköni niin, että voin lukea painettuja kirjoja. Ennan operaatiota oli pakko turvautua e- ja äänikirjoihin. Meneillään on ”Kaikki taivaan sini”. Se on koskettava tarina kahdesta nuoresta, joista toinen on parantumattomasti sairas. Hän haluaa kokea vapauden tunteen ennen kuolemaa automatkalla Pyreneillä.

Kun palaan sisälle, tartun siveltimeen. Olen luopunut työhuoneesta mieheni kuoleman jälkeen, mutta onneksi akvarellimaalaus onnistuu mainiosti kotonakin. Tosin välineet pitää korjata pois ruokailun ajaksi. Tehokkaimpia ovat päivät, kun olen yksin ja voin jatkaa maalaamista mielialan mukaan.

Toinen intohimo on istua tietokoneen äärellä ja suunnitella fantasiatarinoita. Pikkuväki saa tänäkin vuonna jouluksi mummin kirjoittamia ja kuvittamia satuja. Vaivun lähes flow-tilaan seikkaillessani alter egoni Mama Maddalenan kanssa taikamaailmassa. Mama on ennustajaeukko, joka lupaa vain hyviä tarottulkintoja.

Huomaan liian myöhään, että perunat olisi pitänyt jo laittaa kiehumaan. Laitan siskolle tekstiviestin. Lounas on tarjolla puoli tuntia sovittua myöhemmin. Ateria maistuu molemmille samoin kuin jälkiruokakahvi ja ylelliset macaron-leivokset. Sellaisia löytyy Lid’lin pakastealtaasta.

Lähden vielä illan edellä ulos kävelemään. Haaveilen jostain iki-ihanasta nostalgisesta elokuvasta, mutta niitä tulee televisiosta harmittavan harvoin. Onneksi epookkisarjoja riittää. Löysin uudelleen Downton Abbeyn. Ihailen menneen ajan loistoa ja juonen käänteitä, jotka etenevät nopeasti. Katson vielä hetken MasterChef Australian huipputaitavia kilpailijoita ja sympaattisia tuomareita ennen kuin ryhdyn iltatoimiin. On pakko laittaa jo valot, sillä ulkona on yllättävän pimeää. Pian on aika sytyttää kynttilöitä ja nauttia joulun odotuksesta.

Näihin ajatuksiin on hyvä nukahtaa, mietin ja kömmin lämpimän painopeiton alle.

TUNTEEN ANATOMIA

Tehtävänä oli miettiä erilaisia tunnetiloja ja niiden vaikutusta. Ohessa spontaani vuodatus.

Osallistuin useana kesänä luovan kirjoittamisen kesäkursseille Ahlmanin opistossa Tampereella. Mieleen on jäänyt erään opettajan yllättävän rehellinen tunnustus, että hänen omaa kirjoittamistaan leimaa häpeä. En ymmärtänyt sitä silloin. Kun koin itse vastaavanlaisia tunteita, muisto palasi.

Olin istunut pitkään sohvannurkassa televisioelokuvan lumoissa. Kun nousin ja yritin lähteä normaaliin tapaan kohti jääkaappia, jalat tekivät tenän. Horjuin paikallani ja pelkäsin kaatuvani. En voinut ymmärtää, missä oli vika. Paikalla oli sisareni, joka ihmetteli, mikä minulle tuli. Päällimmäinen tunne oli todellakin häpeä. Enkö pysy enää jaloillani?

Kokemus jätti syvän jäljen, sillä vastaavia tilanteita ilmaantui jatkossakin. Kuntosalilla käydessäni kysyin kaikkitietävältä fysioterapeutiltani, mistä on kyse. Hän arveli, että yhteys aivojen ja tasapainokeskuksen välillä oli tilapäisesti katkolla. ”Ota rauhallisesti, pysy hetki paikallasi ja komenna sen jälkeen jalkoja, sano niille hop-hop”, hän kehotti. Kyllähän se auttoi, mutta kokemus teki minusta aran lähteä mihinkään.

Kun pääsin liikkeelle, kävely sujui kuitenkin hyvin, mutta pelkotila jäi. Uskaltauduin ulos kävelysauvat tukenani. Sisko patisti lääkäriin. Sain ajan terveyskeskukseen, mutta en apua. Pyysin lähetettä neurologille. Keskussairaalasta tuli paluupostissa vastaus, ettei tilani anna aihetta jatkotutkimuksiin. Tulkitsin, ettei meitä ikäihmisiä kannata enää hoitaa yhteiskunnan varoilla.

Suivaannuin ja varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta. Sain asiallista kohtelua ja lähetteen pään magneettikuvaukseen. Hinta kirpaisi, mutta en välittänyt. Kävi ilmi, että pikkuaivoista löytyi jälkiä lievästä aivoverenvuodosta, mutta mitään akuuttia ongelmaa ei ollut. Ei kasvaimia ja muistikin toimi. Olin helpottunut, sillä epätietoisuus oli raastavaa. En osannut ajatella muuta kuin liikuntakyvyn menetyksen kauheutta. Nyt tunnen, että elämä jatkuu ja käveleminen sujuu ainakin kohtalaisesti.

AIKAMATKA

Kohtaaminen 7- ja 15-vuotiaan itseni kanssa

Astun arkaillen sisään tuttuun jäätelöbaariin. Tilaan suosikkiannokseni jäätelösoodan. Se poreilee kutsuvasti ja kutittaa mukavasti kitalakea. Istuudun vastapäätä seitsemänvuotiasta Leenaa. Tämä on ensimmäisellä luokalla seminaarin kansakoulussa. Tuuli on pörröttänyt pellavanvaaleat hiukset ja posket ovat punehtuneet tapaamisen aiheuttamasta jännityksestä.

– Miten koulupäivä sujui, kysyn juuri niin typerästi kuin aikuisilla on tapana.

– Ihan hyvin, tyttö vastaa eikä kommentoi sen enempää.

– Onko sinulla lempiaineita?

– Joo, ainekirjoitus ja piirustus. Tykkään keksiä tarinoita luokkalehteen. Sen nimi on Tuikku, Leena kertoo selvästi vilkastuen.

– Millaisia tarinoita?

– Minulla on mielikuvitusystäviä. Irja-Liisa, joka asuu punaisessa mökissä. Hänellä on poikaystävä Veikko-Polla ja kolme koiraa Silla, Kanna ja Kolkka.

Naurahdan. Tiedän, että tytöllä on vilkas mielikuvitus. Hän rakastaa satuja. Oppi lukemaan jo kuusivuotiaana.

– Entä piirustukset?

– Kerättiin syksyn lehtiä ja käytettiin niitä malleina. Tykkään vesiväreistä, Leena kertoo.

Hän hörppii juomansa hyvällä halulla. Kysyn, haluaako hän lisää.

– Äiti odottaa syömään. Meillä on tänään karjalanpaistia ja perunoita. Äiti lupasi tehdä lempijälkiruokaani suklaahyytelöä, Leena kertoo ja lähtee iloisesti vilkuttaen.

***

Järvenpääläisessä Korona-baarissa tuoksuu pannupihvi ja jukeboksista kuuluu Liljankukka. 15-vuotias Leena on kalpea. Hän kertoo sairastaneensa pikkusiskolta tarttuneen vesirokon.

– Joka paikkaa kutisi ja olo oli surkea. Äiti pakotti juomaan kuumaa mustaherukkamehua. Luin viikon aikana Tuntemattoman sotilaan. Se oli kotiläksynä, Leena kertoo.

Hän pyyhkäisee otsatukan silmiltään ja keskittyy kaakaokupilliseen.

– Miten koulunvaihto on sujunut? kysyn uteliaana.

– Ei ollut kivaa muuttaa uuteen paikkaan. Oli pakko, kun isä sai täältä paremman työpaikan. Yhteiskoulu on kamala. Meidän luokan pojat on ällöttäviä.

– Oletko saanut uusia ystäviä?

– Joo, Ulla on kiva. Tehdään usein läksyjä yhdessä. Ullalla on ihana koira Jeppe. Lenkitetään sitä Loutin kallioilla.

– Oletteko löytäneet viihtyisän kodin?

– Kaikkea muuta. Asutaan tilapäisesti tämän baarin yläkerrassa. Tuo Liljankukka soi jatkuvasti ja jumputus kuuluu meille asti. Isä rakentaa parhaillaan omaa taloa. Minä saan oman huoneen, Leena innostuu.

– Vieläkö pidät ainekirjoituksesta ja piirtämisestä?

– Joo, kuvaamataito on ihan parasta. Sain kympin todistukseen. Meidän rehtori on ihan hullu, siis Aleksis Kivi hullu. Me joudutaan pitämään esitelmiä ja kirjoittamaan yhteenvetoja kirjoista. Keväällä pyöräillään reksin perässä Nurmijärvelle. En takuulla lue enää ikinä vapaaehtoisesti Seitsemää veljestä.

Minua naurattaa. Teinitytön mielipiteet ovat ehdottomia. Mihin ihmeessä ne katoavat vuosien saatossa. Hyvästelen Leenan ja toivotan menestystä uudessa koulussa.

Leena hymyilee ja kertoo äidin ommelleen hänelle Marimekon kankaasta kivan mekon.

– Meillä on ensi lauantaina kouluhipat, jännittää mukavasti, hän tunnustaa.

TIIVISTÄMISEN TAITO

Oma slogan: Aikansa kutakin, elämä on valintaa.

Koukuttava tarina: Tarotkortit paljastavat elämän suunnan kääntävän salaisuuden.

Minun päiväni: Parvekekutsut ystävän kanssa.

Juuri nyt: Pörssisähkö halpaa, aamusauna virkistää.

VIIDES JA VIIMEINEN VIIKKO

TYYLITARTUNTA

Osallistuin joitain vuosia sitten Petri Tammisen luovan kirjoittamisen kesäkurssille. Sain uusia eväitä tutustuessani hänen teksteihinsä. Romaani Elämiä teki vaikutuksen pelkistetyllä tyylillä. Hämmästelin, että näinkin lyhyesti ja ytimekkäästi voi kertoa isoja tarinoita.

Tässä ote novellista Leena.

Leena näki Lumikin 2-vuotiaana. Leena nukkui huonosti 20 vuotta. Isä oli upseeri. Hän pelotteli Finlandialla. Leena piilotti levyn.

Tässä oma teksti samassa tyylilajissa.

Marja kävi pyhäkoulussa ja partiossa. Tupakkaa ja olutta hän maistoi lukioikäisenä. Matka Intiaan houkutteli magiikkaan. Taikuri lupasi onnen avaimet. Marja uskoi. mutta pettyi, kun Taikuri otti hetken oikusta avaimet pois. Hän ymmärsi, ettei elämä ole satua.

PEILIN TAKANA

Mama vilkaisi kuvaansa huoneen kapeasta peilistä. Hän sipaisi harmaan hiussuortuvan otsalta. Oli tuntunut katkeralta lopettaa hiusten värjäys. Tuttu kampaaja oli sekoittanut tottuneesti kultakuparin sävyn ja Mama oli tuntenut nuortuvansa saadessaan kasvoilleen hehkua. Nyt hoivakodissa hän oli luovuttanut. Ei hän tarvinnut enää väriä elämään. Ehkä kuitenkin hipaisu tummanruskeaa huulipunaa?

Pian olisi viriketuokion aika. Ei niin, että kukaan häntä katselisi, mutta olisi huoliteltu olo. Hän oli vaihtanut iänikuisen villatakkinsa pukevaan polvipituiseen tunikaan, jossa oli heleitä auringonkukkia. Ystävä Helli oli kehunut Maman loistavan hoivakodin arjessa kukkien lailla. Mama hymähti, loisto oli sammunut ikävuosien myötä. Hän tunsi olevansa näkymätön ulkona kävellessään. Ikäihminen, joka liikkuu rollaattorin turvin, ei todellakaan kerää ihailevia katseita.

Toisin oli nuoruuden päivinä. Mama pukeutui näyttävästi eikä hävennyt pulleita rintojaan. Miten kauan siitä olikaan, kun nuorten miesten päät olivat kääntyneet. Ei hän pahastunut vihellyksistäkään. Korot kopisivat, kun hän asteli työpaikan käytävillä. Turhamaisuus oli kostautunut. Nyt jaloissa oli ikävät vaivaisenluut, joita särki öisin. Korkokenkiä hän ei ollut käyttänyt eläkkeelle jäätyään. Aikansa kutakin, Mama hymähti haikeana.

LOPPUSANAT

Viimeisin harjoitus oli unelmateksti. Tavoitteena oli kirjoittaa kiitospuhe jollekin läheiselle. Se tuntui vaikealta, mutta jätti ajattelemisen aihetta. Turhan harvoin kehumme ketään, vaikka aihetta olisi. Olen kiitollinen perheelle ja erityisesti Annalle ja Miikalle, jotka välittävät hyvinvoinnistani.

Lähetin spontaanit kiitokset kurssin vetäjä Marjolle.

Kurssi oli luova nimensä mukaisesti ja antoi mukavasti virikkeitä. Parhaita olivat konkreettiset kirjoitustehtävät ja hullua kyllä, ensi kosketus tekoälyyn. Olen käyttänyt sitä lähinnä ideointiin ja yllättynyt myönteisesti. 

Ohjaaja halusi kurssin lopuksi kuuden sanan mittaisia kommentteja. Tässä spontaani arviointi:

Polku muistoista ja unelmista yllättäviin käänteisiin.