KUULUMISIA KANSIEN VÄLISSÄ

TÄMÄ OLI IHAN PAKKO TEHDÄ

TYÖELÄMÄMUISTELOT OVAT KAIKKIEN LUETTEVISSA

Kaikkihan me haluamme jättää edes jonkinlaisen muiston vaiheistamme. Käsinkirjoitetut päiväkirjat ovat tallessa, mutta jos en itse jaksa niitä lukea, tuskin kukaan muukaan. Kun kustantaja kiinnostui käsikirjoituksesta, jossa olin kertonut viimeisestä yhteisestä vuodestamme Jussin kanssa ja lisännyt tarinaan takaumia työelämästä, hän ehdotti, että jätän sairaskertomuksen pois ja keskityn uraani.

Näin tein, mutta tarinan toinen puoli jäi vaivaamaan. Kirjoitin sen uusiksi ja päivitin kotisivuilleni. Halusin myös painotuotteen, en julkista, vaan omaksi ja toivottavasti joskus myös lasten ja lastenlasten luettavaksi. Mummin ja papan tarina alkoi 1970-luvulla ja kesti yli 50 vuotta. Teetin laadukkaan Ifolor-kirjan, jossa on peräti 120 sivua. Sivuilta löytyy valokuvia onnellisista hetkistä.

Oliko tämä nyt tässä? Taisi olla. Tarinani jatkuu, mutta nykyään kerrottavaa on vähän. Odotan luovan kirjoittamisen verkkokursseilta virikkeitä. Yritän löytää rauhallisesta arjesta kohokohtia, seuraan nuorison kuulumisia ja toivon terveitä päiviä. Remppoja on, mutta toistaiseksi pärjään yksin…