KUN MIELI JÄRKKYY

Tarinan taustaa: Olen kokeillut maalata akvarelleja erilaisille ei perinteisille materiaaleille kuten ohuelle kuitukankaalle ja muovitetuille pinnoille. Se on ollut kiehtovaa ja toisaalta turhauttavaa. Varsinkin muovi, sillä hyväkin työ menee pilalle, jos materiaali kupruilee ikävästi. Olen koonnut maalauksista pieniä kirjoja tarinoiden kera. En tiedä, mikä sai minut kirjoittamaan kauhukertomuksen. Se on uusi aluevaltaus, olen hämmästynyt itsekin. Tosin mystiikka on kiehtonut, mutta tällä kerralla tarinan loppu ei ole onnellinen. Vai onko sittenkin?

SUSANNA

Susanna hyräilee. Elämä hymyilee, hän on saanut ensimmäisen oikean työpaikan opiskeluvuosien jälkeen. Graafikon ura on alkanut suotuisissa merkeissä. Mainostoimistossa on kiireinen tunnelma, mutta se tuntuu vain hyvältä. Susanna on odottanut tätä hetkeä koko opiskeluaikansa. Työpiste avokonttorissa tuoksuu kahvilta ja mikä parasta, mahdollisuuksilta.

– Moi, olet uusi. Mikä sinut tänne lennätti? tyylikkäästi pukeutunut työkaveri kysyy kahvitauolla.

– Ilmoitus avoimesta työpaikasta, tulin valituksi ja tässä sitä ollaan, Susanna hymyilee ja haukkaa tuoretta voisilmäpullaa.

– Et taida pelätä lihomista, minä tyydyn mustaan kahviin, Sirpaksi esittäytynyt tyttö sanoo ja katsoo lievästi kateellisena Susannan hoikkaa olemusta.

– Alkuinnostusta, olen vielä pyörällä päästäni, Susanna tunnustaa.

– Hyvä, tutustut pian meihin. Työpäivän jälkeen on pienimuotoinen karonkka syyskauden aloituksen kunniaksi.

– Apua, ei minulla ole juhlavaatteita mukana.

– Ei se mitään, mutta jos haluat koristautua, taukohuoneessa on kuvauksiin käytettävää rekvisiittaa. Kokoonnutaan ala-aulaan ja nautitaan kuohuviinimaljat. Toimari puhuu kannustavasti ja saadaan toivottavasti jotain syötävääkin. Viimeksi oli tarjolla suolaisia ja makeita tuulihattuja.

– Kiva kun kerroit. Nähdään, Susanna huikkaa lähtiessään kohti omaa työpistettä.

VALMIINA KARONKKAAN

Miespuoliset kollegat piirittävät innolla Susannaa. Tämä nauttii olleessaan huomion keskipisteenä. Hän ei ole näkevinään naisten kylmäkiskoisia katseita. Kuparinpunaiset hiukset ovat somasti pörrössä ja posket punehtuvat jo toisesta kuohuviinilasillisesta.

Ilta päättyy turhan varhain. Osa porukasta suunnittelee jatkoja. Susanna empii, mutta päättää kuitenkin lähteä kotiin. Hän on luvannut laittaa iltapalaa kämppäkaveri Marjutille. Ystävä on lähihoitaja ja tulee usein väsyneenä kotiin.

– Maistuuko tonnikalapizza? Susanna kysyy, sillä hän on tehnyt pikaratkaisun ja poikennut hakemaan laatikon matkalla.

Marjut naurahtaa ja sanoo, että kaikki syntinen maistuu hyvältä.

– Korkataan punkkupullo ensimmäisen työpäiväni kunniaksi, Susanna hehkuttaa ja leikkaa tukevat viipaleet molemmille.

– Sait ylipuhuttua, sinulla on kaikesta päätellen ollut hyvä päivä.

– Arvaa vaan, voisin olla nyt jatkoilla, mutta tulin kiltisti kotiin, Susanna hymyilee.

– Olet paras ystävä, Marjut nyökkää ja kaataa toiset lasilliset.

***

Susanna nostaa seuraavana aamuna ohjekortin työpäivälle. Se on Varovaisuus. Mitä ihmettä? Ei kai mainostoimisto ole vaarallinen paikka?

Tunnelma on muuttunut. Naiset tuskin tervehtivät Susannaa. Hän ihmettelee, miksi on joutunut epäsuosioon, kunnes huomaa valtavan kukkakimpun työpöydällään.

– Sinulla taitaa olla liuta ihailijoita, viereisen pöydän äärellä istuva Tea sanoo happamasti.

– Keneltä nämä ovat? Susanna kummastelee.

– Arvaan, että toimiston tavoitelluimmalta poikamieheltä Larsilta, Tea vastaa. – Flirttailit eilen siihen malliin, että hän kuvittelee sinun olevan täysin hänen lumoissaan.

– En tiedä tehneeni mitään väärää. En mennyt jatkoillekaan, Susanna puolustautuu.

– Kuka uskoo, ehkä teillä oli salainen tapaaminen. Miestä ei näkynyt jatkoilla.

– Ei todellakaan ollut, Susanna puuskahtaa.

Hän ei tiedä onko ilahtunut vai kauhuissaan tiedosta.

YLLÄTYSKUKAT

– Lars, kiitos ihanasta syyskimpusta, Susanna sanoo pysähtyessään miehen työpöydän ääreen.

Lars katsoo häntä hämmästyneenä, mutta tyytyy nyökkäämään.

– Tarjoan kahvikupillisen, jos sinulla on aikaa.

– Aina sen verran, mies hymähtää ja nousee.

Susanna tuntee työtovereiden katseet selässään kävellessään miehen kanssa kahvioon.

***

Syksy etenee verkkaisesti. Susanna oppii joka päivä uutta ja osallistuu innokkaasti mainoskampanjoihin. Työtovereiden kylmäkiskoisuus tuntuu kohtuuttomalta. Susanna keksii mielestään hyvän idean voittaakseen toimiston naiset puolelleen.

Hei, asun vanhassa omakotitalossa, jossa on villiintynyt puutarha. Haluatteko tulla nauttimaan vähän viiniä ja pientä syötävää pihalleni. Luvassa on aurinkoinen viikonloppu, Susanna laittaa viestin lähimmille työtovereille.

Marjut auttaa ripustamaan paperilyhtyjä omenapuihin. Susanna kattaa pitkälle pöydälle vasta paistettua sienipiirakkaa, vihreää salaattia ja pieniä lihapullia. Valkoviini on kylmää ja jälkiruoksi on tarjolla mehevä suklaakakku kahvin kaveriksi.

– Hyvät on herkut, Sirpa, Tea ja Aulikki kiittelevät. He ovat pukeutuneet liehuviin kesämekkoihin ja leveälierisiin hattuihin.

– Olettepa tyylikkäitä, otetaan ryhmäkuva, Susanna ihailee. – Saanko esitellä, tässä on kumppanini Marjut. Hän on kakkumestari.

MARJUT

Naiset katselevat ihaillen siroa Marjutia. Aulikki hätkähtää. Hän on kalvennut ja vaikuttaa huonovointiselta.

– Näytät ihan Peppi Pitkätossulta ja tämä satumainen puutarha muistuttaa Huvikumpua, Sirpa tuumii.

JUHLIJAT

JUHLAVIERAITA

Susanna ojentaa puhelimen Marjutille, joka näppäilee useita kuvia naisista.

– Tunnusta heti, seurusteletko Larsin kanssa vai onko sinulla ennestään poikaystävä, Sirpa ja Tea  kyselevät kilvan juotuaan muutaman lasillisen helmeilevää viiniä.

– Ei ja ei, ei ole poikaystävää eikä tulekaan. Olen tyytyväinen elämään hyvän ystävän kanssa tässä ja nyt, Susanna heläyttää iloisen naurun.

Naiset luovat merkitseviä katseita Marjutin suuntaan. Ilmassa väreilee sanaton kysymys. Susanna ei huomaa tunnelman muuttuneen. Hän käy hakemassa termoskannullisen kahvia ja kehottaa käymään kakun kimppuun.

Susannaa jää vaivaamaan Aulikin tumma katse. Tyttö tuo muiston jostain kaukaa, ajasta, jonka hän on yrittänyt unohtaa.

Ilta ehtii tummua ennen kuin vieraat malttavat lähteä. He vilkuttavat portilta ja näkevät, kun Susanna halaa Marjutia kiitokseksi avusta.

***

Maanantaina huhut leviävät toimiston käytävillä. Susannan pöydälle ei ilmesty enää kukkia. Miehet väistelevät hänen katsettaan, naisten kasvoilla välkkyy vahingoniloinen hymy. Lars kävelee ohi kivettynyt ilme silmissä eikä edes tervehdi.

Susanna on hämillään ilmaston muutoksesta. Työhuoneen naiset ovat kohteliaita ja kiittelevät mukavista puutarhajuhlista. Aulikin hymy on jäykkä. Lounasaikaan Susanna huomaa istuvansa ruokalassa yksin. Naiset kuiskuttelevat keskenään ja luovat häneen uteliaita katseita.

Susanna pakenee naistenhuoneeseen. Ovi kolahtaa ja hän kuulee, miten kaksi naapurihuoneen työtoveria päivittelee, että heidän keskuudessaan on naispari.

– Voitko kuvitella, Tea kertoi, että he halasivat julkisesti.

Susannan poskia kuumottaa, kun hän palaa työpisteelleen. Hän ei ole osannut kuvitella, että naiset ovat katalia ja ahdasmielisiä. Kotiin palattuaan hän itkee Marjutin olkapäätä vasten.

– Hei, ne tyypit on tyhmiä ja kateellisia. Eihän me edes olla pari, ystäviä vain, Marjut yrittää lohduttaa.

– Turha vakuuttaa, eivät ne usko kuitenkaan ja mitä sitten, vaikka oltaisiinkin, Susanna nikottelee.

Marjut keittää iltateetä ja laittaa sekaan hunajaa ja tilkan tummaa rommia. Hän peittelee ystävänsä nukkumaan ja toivottaa rauhallisia unia.

***

Susanna elää seuraavat viikot kuin sumussa. Työtoverit häilyvät varjoina silmien edessä. Lääkäri katsoo osanottavasti ja puhuu työstressistä. Hän määrää mielialalääkkeitä ja kuukauden sairausloman. Susanna nukkuu päivät.

Öiset painajaiset piinaavat. Hän ja Marjut ovat kotona, joka on muuttunut vieraaksi. Seinät kaatuvat päälle. Huonekalut hajoavat helisten sirpaleiksi. Pää tuntuu halkeavan.

Parasta nousta, Susanna miettii unessa, mutta jalat eivät liikahda. Pakokauhu iskee.

– Susa, herää, se on vain unta, Marjut silittää hiuksia.

Susanna nyyhkyttää ja juo mukisematta yrttiteekupillisen.

– Yritä nukkua vielä, aamulla kaikki on paremmin.

Mutta mikään ei ole paremmin.

***

Päivä valkenee sumuisena. Marjut on lähtenyt töihin ja keittiö on hiljainen. Susanna istuu pöydän ääressä kahvikuppi kädessä ja katsoo ulos ikkunasta. Puutarha on täynnä keltaisia lehtiä. Paperilyhdyt ovat jääneet roikkumaan omenapuihin. Sade on saanut ne nuhjaantumaan.

Susanna huomaa ikkunalaudalla kirjekuoren. Valkoinen, ilman postimerkkiä. Susannalle, kirjoitettu tarkalla käsialalla. Hän avaa sen.

Tiedän miltä sinusta tuntuu. Minut vaiettiin samalla tavalla. Jos haluat kuulla totuuden, tule tänä iltana seitsemältä työpaikan viereiseen olutkuppilaan. Älä kerro kenellekään.

Ei allekirjoitusta. Susannan sydän jyskyttää. Lars? Vai joku muu? Uteliaisuus voittaa varovaisuuden. Hän ei enää jaksa istua neljän seinän sisällä lääkepurkin ja epätoivoisten ajatusten seurassa.

***

Ilta pimenee. Susanna kulkee varovasti ja astuu sisään hämyiseen baariin.

– Tiesin, että tulisit, tiskin äärellä nojaileva hahmo toteaa. Se on Tea.

– Sinäkö? Miksi?

Tea katsoo Susannaa pitkään, sanoo sitten hiljaa.

– Lars ei lähettänyt kukkia. Se oli Aulikki. Hän ihastui sinuun heti, mutta pelkäsi sanoa mitään. Kun toit Marjutin kuvioihin, Aulikki epäili, että kuulutkin toiselle. Siksi hän alkoi levittää huhuja.

Susanna hätkähtää.

– Miksi kerrot tämän nyt?

– Koska hän katui. Hän… hän on kadonnut. Lähti eilen eikä ole tullut töihin. Toimistolla kuiskitaan, että hän jätti kirjeen. Siinä mainittiin sinun nimesi.

Susanna tuntee jalkojensa pettävän.

– Kirjeen? Mitä siinä luki?

– Vain tämä: Anteeksi Susanna. En kestä enää. Pilasin ystävyytemme ennen kuin se alkoikaan. Etkö vieläkään muista minua?

Tean ääni murtuu. Hän ojentaa rypistyneen paperinpalan.

Susanna lukee ja hänen näkökenttänsä sumenee. Hän muistaa, kuinka Aulikki pysähtyi kerran ihailemaan hänen piirroksiaan käytävällä. Olet lahjakas. Haluaisin olla kaltaisesi. Tarinastamme olisi voinut tulla totta, jos olisit valinnut toisin, nainen oli sanonut hiljaa katseessaan jotakin sellaista, mitä Susanna ei silloin osannut lukea.

***

Susanna palaa sairauslomalta. Toimisto näyttää samalta, mutta jotain on muuttunut. Kahvikone ei enää hurise ja hänen työpöytänsä lasipintaan on ilmestynyt varjo. Hahmo, joka muistuttaa naista.

Sirpa ja Tea tervehtivät vältellen. Lars ei enää tule lähelle. Kukaan ei mainitse Aulikkia. Susanna tuntee oudon henkäyksen niskassaan, kuin joku seisoisi aivan takana. Hän alkaa nähdä viestejä, ensin sähköposteissa, sitten työpöydällä. Piirrä minut.

Seuraavana päivänä toimistolla vallitsee poikkeuksellinen hiljaisuus. Susanna hymyilee. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Jossakin mielen syvyyksissä hän kuulee kuiskauksen. Nyt sinä ymmärrät.

***

Seuraavana aamuna Marjut palaa yövuorosta ja löytää Susannan olohuoneen lattialta. Tyhjä teekuppi ja hajallaan olevat paperit.

– Susa, mitä täällä on tapahtunut?

– Aulikki on täällä, Susanna kuiskaa.

– Missä täällä?

– Tunnen hänen läsnäolonsa. Aulikki haluaa, että piirrän hänet. Annan hänelle kasvot.

Marjut puristaa ystävänsä käsiä.

– Susa, Aulikkia ei ole nähty viikkoon. Poliisi tutkii asiaa.

– Tiedän, hän vastaa hiljaa.

SUSANNAN MIELI JÄRKKYY

Susanna alkaa maalata pakonomaisesti. Päivin ja öisin. Kankaalle ilmestyy naishahmo, kullanhohtoiset hiukset, kalpeat kasvot, silmät, jotka seuraavat katsojaa.

Marjut huomaa, että jokainen uusi maalaus on hieman erilainen ja että hahmon katse siirtyy lähemmäs.

***

Marjut on huolissaan. Susanna ei käy enää töissä, ei ulkona, ei vastaa puhelimeen. Hän puhuu uudesta projektista. Työhuoneen ovi on lukossa.

AULIKKI – VAI SUSANNA?

Kun Susanna vihdoin avaa sen, Marjut näkee, että huone on täynnä luonnoksia. Aulikin kasvot toistuvat kymmenissä versioissa, jokainen on hieman vääristynyt. Silmissä on vain mustaa tyhjyyttä.

– Hän palaa aina, Susanna sanoo hiljaa.

Eräänä yönä Marjut herää aavistaen, että jotain odottamatonta on tapahtumassa. Kun hän sytyttää valot, Susanna istuu lattialla maalaustelineen edessä ja hymyilee. Kuva on valmis.

– Nyt hän on vapaa, Susanna sanoo lempeästi.

Marjut katsoo taulua — ja jäätyy.

Aulikin hahmon kasvoissa on nyt Susannan omat piirteet.

Marjut on järkytyksestä sekaisin. Hän lähtee ulos sateeseen rauhoittaakseen hermojaan. Kun hän palaa, Susanna on poissa. Jäljelle on jäänyt vain yksi maalaus. Kuvan naisen kasvot ovat tyynet, silmät ovat mustat aukot.

***

Aamulla toimistolla Sirpa ja Tea katsovat toisiaan kauhuissaan. He ovat saaneet sähköpostin. Liitteenä on kuva maalauksesta, otsikkona Aulikki on täällä. Lähetysaika on 02.47.

Samaan aikaan poliisi on kirjannut hätäpuhelun. Marjutin äänen, tärisevän ja katkeilevan.

– Hän… hän katosi, aivan silmissäni. Se maalaus — se — hengitti…

Siitä lähtien Susannan työpiste on pysynyt tyhjänä.

SAIRAALASSA

– Susanna, tiedätkö missä olet?
– Töissä. Teen uuden kampanjan. Siinä on valoa ja varjoja.
– Olet sairaalassa, Susanna. Olet ollut täällä kolme kuukautta.

Susanna katsoo ympärilleen. Valkoinen huone. Ei tietokonetta, ei työpöytää.
Mutta ikkunoiden heijastuksessa vilahtaa varjo — hahmo, joka heilauttaa kättään.

– Aulikki, hän kuiskaa.
– Kuka on Aulikki?
– Minun ystäväni.

Lääkäri vilkaisee muistiinpanojaan.

Potilas kärsii harhoista, joissa menneisyyden hahmot elävät kuvien kautta. Projektiivinen psykoosi, aiheuttajana todennäköisesti trauma työpaikalla.

Kun hän nostaa katseensa, Susanna hymyilee.

AULIKKI

Tuuli kuljettaa pölyä pitkin vanhan talon käytävää, kun Aulikki työntää oven auki. Ikkunaverhot roikkuivat paikallaan. Ilma tuoksui kylmältä ja vanhalta, huonekalut on peitelty kankaalla.

KOTITALO

Hän on paennut tyhjillään olevaan lapsuuden kotiinsa. Hän on tullut etsimään itseään. Tai jotain, mikä on jäänyt tänne, pimeän portaikon päähän, lapsuuteen. Hän on nostanut tarotkortin. Se on Kuu, mietiskelyn, unennäön ja alitajunnan kortti, joka varoittaa, ettei pidä vajota liian syvälle mielen syvyyksiin.

Aulikki sytyttää taskulampun ja kulkee hitaasti huoneesta toiseen. Olohuoneen pöydällä on valokuvalaatikko, jonka kannen päällä on teekupin jättämä rengas. Satoja kuvia, osa mustavalkoisia, osa haalistuneita värillisiä, sukulaisia, maisemia, juhlia. Yksi kuva, joka saa hänen kätensä pysähtymään.

Tyttö seisoo pellon reunassa. Aurinko kultaa hiukset. Hento hymy, joka ei yllä silmiin. Kuvan alakulmaan on kirjoitettu hennolla käsialalla Susa 1973.

Aulikki ei muista hetkeä. Mutta jokin kuvan katseessa lumoaa. Nyt hän ymmärtää, miksi Susanna on saanut hänet sekoamaan. Ystävä nuoruudesta, joka on tullut takaisin. Rakastettu, joka ei ole muistanut häntä.

Aulikki kääntää valokuvan ympäri. Selkäpuolella on lause, joka saa vatsan kiristymään. Ikuisesti sinun.

Yö oli kylmä ja hiljainen. Talon rakenteet narahtelevat kuin olisivat kuunnelleet hänen askeliaan.
Aulikki istuu pöydän ääressä ja tutkii kuvaa kynttilänvalossa. Hän ei saa rauhaa sen katseelta. Tytön silmissä on lupaus.

Hän yrittää muistella lapsuutta, kesäpäiviä, jolloin äiti ompeli keittiön pöydän ääressä ja hän juoksi pihalla keräämässä ensimmäisiä metsämansikoita. Muistoihin sekoittui jotain muuta, sellaista mistä hän ei ole varma, tapahtuiko kaikki oikeasti.

KAIVO

Hämärä muisto kaivosta. Kylmä vesi, joka nielaisi jotain. Lapsen itku, joka katkesi kesken.

Hän pudistaa päätään. Se oli harhaa. Oli pakko olla.

Aamulla hän soittaa vanhalle naapurille Ailalle, joka oli tuntenut heidän perheensä vuosikymmeniä. Aila on leski, joka on pitänyt itsestään hyvää huoltaa. Aloin elää vasta, kun hulttiomieheni kuoli, hän on nauranut kyynelten läpi.

— Susa? Aila toistaa hetken hiljaisuuden jälkeen. — En minä muista sellaista. Te asuitte täällä kahdestaan, sinä ja äitisi.
— Ei ollut ketään vierasta?
— Ei. Paitsi se… no, olkoon.
— Mikä se?
— Sinä vain Aulikki Sinä puhut lapsena usein yhdestä tytöstä, Susasta, joka tuli kaivolta. Mutta me ajattelimme, että se oli mielikuvitusystävä.

Aulikki ei vastaa. Kun puhelu päättyy, hän avaa taas laatikon. Kuvassa Susan hymy on nyt erilainen. Ainakin siltä tuntuu — leveämpi, tummempi, kuin varjo olisi liukunut kasvojen yli.

VALOKUVA

Seuraavana yönä Aulikki herää siihen, että joku seisoo portaiden päässä. Hän näkee hahmon varjon ovenraosta. Hän nousee hitaasti ja sytyttää taskulampun. Huoneessa ei ole ketään. Valokuva on pudonnut lattialle, portaiden juurelle. Nyt siinä näkyy jotain uutta. Tytön vieressä seisoo toinen. Mustat silmät, kasvot varjon peitossa.

Hänen hengityksensä kiihtyy. Hän tietää, ettei tyttö ollut siinä aiemmin. Aulikki yrittää järkeillä. Kenties hän muistaa väärin. Sydän hakkaa levottomasti.

Hän ottaa esiin äidin vanhan päiväkirjan. Paperit olivat hauraita, muste levinnyt. Yhdessä merkinnässä lukee:

Aulikki puhuu taas Susasta. Sanoo, että tämä seisoo pihalla, vaikka sataa. En tiedä, miten selittää, ettei häntä ole olemassa. Mutta en uskalla väittää vastaan. Hän katsoo minua niin kuin tietäisi enemmän kuin minä.

Aamut muuttuvat sameiksi. Aulikki ei enää ollut varma, onko hereillä vai unessa. Hän alkaa kuulla ääniä. Vesipisaroiden ropinaa sisällä talossa, askeleita vintiltä. Kerran hän löytää lattialta märkiä jalanjälkiä, jotka eivät johda mihinkään.

Valokuvassa tyttö on nyt selvästi hän itse — pieni Aulikki, katse tyhjä ja käsi Susan kädessä.
Hän yrittää turhaan repiä sen. Hän muistaa kuin usvan läpi. Kaivo. Kylmä vesi. Äiti, joka huutaa hänen nimeään. Toinen ääni, joka kuiskaa, älä unohda minua.

Aamulla Aulikki löytää itsensä seisomasta pihan reunalla, sumun keskellä. Hän ei muista, miten on tullut ulos. Jalat ovat paljaat ja kylmät. Kaivo oli yhä siellä, vaikka sen olisi pitänyt olla peitetty vuosikymmeniä sitten. Kansilauta on rikki. Vesi heijastaa taivasta. Pilvet kulkevat kuvajaisen yli.

Hän katsoo alas. Näkee omat kasvonsa. Vierellä seisoo joku toinen.

Valokuva on kadonnut. Aulikki tajuaa sen vasta myöhemmin, kun ei enää ole varma, onko kaikki vain mielikuvitusta.

Kun Aila viikkoja myöhemmin käy katsomassa, mitä Aulikille kuuluu, hän löytää pölyisen pöydän ja valokuvan sen päältä. Siinä ei ollut ketään pellolla. Vain tyhjä maisema ja taivaalla haalea valo, joka näyttää jostain syystä surulliselta.

Aulikin reppu lojuu keittiön pöydällä. Tyttöä ei näy missään. Aila kävelee kaivolle ja peittää sen huolellisesti laudanpätkillä.

AILA

— Tyttöressu oli aina yksin. Äiti kävi töissä ja teki pitkiä päiviä. Isä oli lähtenyt toisen matkaan. Tottahan se jätti jäljen äitiin ja tyttäreen. Ei ihme, että Aulikki vetäytyi mielikuvitusmaailmaan. Tämä Susa, se taisi olla ainoa ystävä. Eikä edes todellinen.

Poliisit kuuntelevat vakavina Ailan kertomusta.

— Väitätkö siis, ettei tätä Susaa ollut olemassa? Että tyttö kuvitteli kaiken?

— Aulikki haaveili taiteilijan urasta. Hän lähti opiskelemaan heti koulusta päästyään. Kävi harvakseltaan kotona. Kertoi silmät loistaen työpaikasta, joka oli kuin sadusta. Siis hänen sanojensa mukaan. Epäilen, ettei sellaisia olekaan, mutta kyllä hän oli töissä. Lähetti äidilleen pientä avustustakin.

— Tapasitko Aulikkia näinä vuosina?

— Vain pari kertaa. Muistan, kun hän muuttui salaperäiseksi.

— Miten se ilmeni?

— Tyttö kertoi löytäneensä kaikkien näiden vuosien jälkeen Susan, mutta ikävä kyllä tämä ei muistanut häntä.

— Outoa, eihän Susaa ollut olemassa.

— Aulikille oli. Hän eläytyi haaveisiin. Pelkäsin, että jotain pahaa tapahtuu. Aulikki leijaili onnellisen näköisenä, mutta näin hänen silmissään surua.

— Aulikkihan palasi kotitalolle äidin kuoleman jälkeen?

— Kyllä, hän soitti minulle ja kysyi Susasta. Kertoi löytäneensä valokuvan. Tiesin silloin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Kävin eilen katsomassa, miten hän voi, mutta tyttö oli lähtenyt. Oli unohtanut reppunsa keittiön pöydälle. Yritin soittaa, mutta hän ei vastannut.

Poliisit eivät kertoneet tutkineensa repun. Siellä oli ollut kirjelappu, johon Aulikki oli kirjoittanut: Lähdin Susan luo.

Takakansiteksti

Kun Susanna aloittaa unelmatyössään graafikkona, todellisuus alkaa hiljalleen säröillä.
Katseet, huhut ja oudot kukkalähetykset sekoittuvat uniin, joissa joku menneisyydestä kuiskaa hänen nimensä. Kuka on Aulikki, nainen, jota kukaan ei enää muista, mutta joka palaa öisin Susannan luo?

Kuiskauksia on psykologinen kauhutarina mielen rajasta ja siitä, miten helposti valo muuttuu varjoksi. Se on psykologinen kauhutarina ystävyydestä ja mielen hajoamisesta. Se kysyy, mitä tapahtuu, kun maailma kääntyy sisäänpäin ja kuvista alkaa katsoa takaisin joku, jota ei oikeasti ole.