LYHDYT

— Mama, tule katsomaan. Lunta on satanut ennätysmäärin, Helli hihkaisi.

Mama värähti. Hän ei ollut ollenkaan varma, pitikö hän ajatuksesta lähteä kahlaamaan menopelin kanssa. Toimiko sen pyörät edes, jos pihaa ei ollut aurattu.

— Tule, rakastan auringonsäteitä hohtavalla hangella, Helli maalaili ja veti villaisen kaulaliinan ylleen.

— Tulen, tulen, Mama mutisi.

Rollaattorin pyörät toimivat, vaikka keräsivätkin lunta. Mama ravisteli enimpiä pois ja yritti seurata vauhdikkaasti etenevää ystäväänsä.

— Mitä säätiedotus lupasi jatkosta? Mama kysyi hengästyneenä saatuaan Hellin kiinni.

— Yöllä pakkasta, päivällä suojaa. Voi olla, että pian on jääkeli. En minäkään siitä pidä, mutta nämä Kuomat pitävät minut pystyssä, Helli rupatteli.

Mama pelästyi. Pehmeä lumi tuntui turvalliselta, mutta entä sitten, kun sen alla olisi liukas jääkerros.

— Kuule, käännytään takaisin. Sydämestä ottaa, Mama hätääntyi.

— Mikä sinulle tuli? Mukavahan täällä on kävellä. Maistuu kahvi paremmalta ja saadaan punaiset posket.

— Niin ja minä saan sydämen tykytystä.

***

— Olittepa te reippaita, Valtteri ihasteli, kun Mama ja Helli istuutuivat päiväkahville.

— Pahoin pelkään, että minun reippauteni oli uhkarohkeutta, Mama vaikeroi. — Ei minusta ole enää hurjastelemaan.

— Katsotaan päivä kerrallaan. Ei sinun Mama tarvitse lähteä liukkaalla kelillä ulos, omahoitaja Pirkko puuttui puheeseen. Hän oli seurannut huolestuneena ikkunasta mummojen kävelyä.

Mama katsoi hoitajaan helpottuneena.

— Ei niin, mutta kun tuo Helli yllytti. Enhän minä voinut kieltäytyäkään.

— Mennään sinun huoneeseesi. Katsotaan korteista, mitä talvi tuo tullessaan, Helli ehdotti sovittelevasti.

***

Mama sekoitti pakan ja käänsi ohjekortin. Hän puhkesi saman tien hervottomaan nauruun.

— Kortit todellakin tietävät. Tämä on Varovaisuus.

Helli yhtyi nauruun ja lupasi totella.

Valtteri oli jäänyt ovelle seuraamaan. Hän oli salaa alkanut pitää näitä korttituokioita viikon kohokohtina, vaikkei koskaan myöntäisi sitä ääneen.

— No niin, ollaan kuulolla, Mama sanoi.

— Eiköhän sieltä tule nyt jotain hyvää, Helli toivoi.

Mama nosti seuraavan kortin.

— Oho. Tämä on Liukastuva Kohtalo.

— Anteeksi mikä? Valtteri kysyi kulmat kurtussa.

— Uusi kortti, Mama sanoi. — Erikoispakka. Sain lahjaksi.

Kortissa näkyi utuinen hahmo, joka sipsutti jäälauttojen yli epäilyttävän itsevarmana.

— Minä en todellakaan halua horjahtaa, Mama ilmoitti. — Olen tänään jo kahdesti melkein menettänyt tasapainon. Ei kiitos kolmatta kertaa.

Valtteri ei voinut olla nauramatta.

— Ettehän te nyt tosissanne kuvittele, että kortit varoittelivat aamulenkistä?

— Kyllä vain, Mama ja Helli vastasivat yhtä aikaa.

Varovaisuus näytti nyökkäävän hyväksyvästi.

Helli hymähti.

— No, eipä tässä auta muu kuin pitää Kuomat jalassa ja sydän avoinna.

***

Seuraavana aamuna hoivakodin käytävillä leijui kahvin ja kaurapuuron tuoksu. Mama oli jo varhain valveilla. Hänen ajatuksensa askartelivat korttien ympärillä.

— Tänään tapahtuu, hän mutisi pukeutuessaan. — Tänään Liukastuva Kohtalokin varmasti paljastuu.

Helli tuli hakemaan Mamaa aamupalalle. Hänellä oli päässään itsetehty neulepanta, joka näytti enemmän pesusieneltä, mutta Mamaa se ilahdutti aina.

— Kohtalosi odottaa, Helli virnisti. — Näin unta, että kävelit ihan onnellisena jääkäytävää pitkin.

— Älä aloita, Mama huokaisi. — Minun uneni kertoivat, että rollaattorin takarenkaaseen tarttui lumipallo ja se vei minut väärään suuntaan.

He nauroivat yhdessä ja lähtivät kohti ruokasalia. Käytävän perällä kuului kolahdus ja pieni parahdus. Helli kääntyi.

— Voi hyvänen aika! Kuka siellä?

Palvelutalon uusi fysioterapian harjoittelija, nuori mies nimeltä Miki, oli liukastunut pihalla. Hän piteli nilkkaansa ja näytti nololta.

— Liukastuva kohtalo! Mama kiljaisi dramaattisesti. — Se ei koskenutkaan minua vaan tuota poikaa.

Pirkko haki kylmäpakkauksen. Helli nojasi Mamaan ja kuiskasi.

— Onneksi olkoon. Ennustit liukastumisen ihan oikein.

— Tiesin sen, Mama huokaisi voitonriemuisena. — Kortit eivät petä.

Kun tilanne rauhoittui, Mama ja Helli palasivat aamupalalle.

— Mama, Helli, kahvia? Valtteri kysyi ja osoitti paikkoja pöydän äärestä.

Tuntui hyvältä istua yhdessä. Kahvikin maistui paremmalta kuin aikoihin.

— Mama, minä en tiedä kumpi sinussa on voimakkaampaa, ennustajan lahja vai dramaattinen mielikuvitus.

— Rakkaus hyviin tarinoihin, Mama naurahti.

***

Mama oli illalla syvissä mietteissä. Sananhaltijan viikkokirjeessä puhuttiin kuolemasta.

Marraskuun nimi tarkoittaa vanhassa kielessä kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa ja marraskuu onkin aika, jolloin luonto käy levolle. 

Kirjoitustehtävänä oli jatkaa lausetta: Pimeässä näin valon, ja se muistutti minua siitä, että...

Mama ei uskaltautunut iltaisin ulos, vaan katseli lumenkajoa ikkunan takaa. Nyt pihalla loisti pari himmeää lyhtyä, jotka tuntuivat lohdullisilta. Lumihiutaleita putoili hiljakseen.

— Haluan lähettää tervehdyksen rakkaille pilven päälle, Mama sanoi hiljaa.

— Olet mietteissäsi, Helli totesi tullessaan sisälle.

— Mietin tässä, että niin moni ikäiseni ystävä on siirtynyt rajan taakse. Marraskuu henkii kuolemaa.

— Älä masennu, yritetään jaksaa. Ei minullakaan ole enää monta läheistä hengissä, Helli totesi alakuloisena.

Mama huokaisi ja sekoitti tarotpakan.

— Katsotaan, miten selviydymme pimeästä ajasta. Tai tuohan lumi ja lyhdyt pihalla vähän valoa, mutta illat ovat pimeitä. Ei edes tähtiä näy.

Mama sulki silmänsä hetkeksi. Helli istuutui hänen viereensä ja vetäisi villahuivin tiukemmin ympärilleen.

— Nostan nyt kortin, Mama sanoi ja avasi silmänsä. — Pimeässä näin valon, ja se muistutti minua siitä, että… Annetaan korttien jatkaa.

Hän käänsi varovasti muista erottuvan kortin. Se oli Tähti.

Mama räpäytti silmiään yllättyneenä.

— Tämä on kaunis enne, toivon ja rauhan kortti. Se kertoo, että vaikka ympärillä olisi kuinka synkkää, jokin pieni voima kannattelee meitä.

Helli hymyili varovaisesti.

— Sehän kuulostaa lohdulliselta.

Mama nojautui taaksepäin, katsoi hetken lyhtyjen lepattavaa valoa ja lausui hitaasti.

— Pimeässä näin valon ja se muistutti minua siitä, että jossain joku ajattelee meitä. Että kukaan ei katoa kokonaan.

Helli pyyhkäisi silmäkulmaansa.

— Niin, ehkä ne pilven päällä olevat ystävät vilkaisevat meitä välillä ja naureskelevat, että kyllä nuo meidän mummot vielä pärjäävät.

Mama hymähti.

— Voi olla. Ainakin haluaisin uskoa ja vaikka tämä vuodenaika tuntuu raskaalta, Tähti muistuttaa, ettei meidän tarvitse olla yksin. Meillä on toisemme.

Mama keräsi kortit, mutta jätti Tähden pöydälle.

— Jääköön tähän. Pieni valo marraskuun keskelle.

Ulkona lumi leijui yhä ja lyhdyt hehkuivat himmeinä kuin kaukaisena lupauksena siitä, että pimeän jälkeen tulisi uusi aamu.

***

Marraskuun päivät seurasivat toisiaan samankaltaisina. Huoltomies oli käynyt hiekoittamassa hoivakodin pihan. Mamaa ei enää pelottanut lähteä ulos, mutta hän kiersi varmuuden vuoksi vain tutun ympyrän talon ja parkkipaikan välissä.

Kortit eivät jättäneet rauhaan. Helli istuutui vastapäätä odottavan näköisenä.

— On taas tullut aika katsoa eteenpäin, hän totesi.

— Pimeässä näin valon ja se muistutti minua siitä, että… Miten sinä jatkaisit? Mama kysyi Helliltä pehmeästi.

Helli mietti hetken ja kohautti olkapäitään.

— Että en ole vielä valmis luovuttamaan, hän sanoi lopulta. — Vaikka joskus tuntuu, että pitäisi.

Mama hymyili.

— Näin minäkin ajattelen. Mutta katsotaan, mitä kortit sanovat. Ne tapaavat olla suorasukaisempia kuin me.

Hän nosti ensimmäisen kortin.

— Tässä on valkoinen kyyhky, rauhan symboli, Mama totesi ääni lämpimänä. — Pieni valo pimeässä. Se sanoo, että vaikka ikkunan takana olisi pelkkää mustaa jäätä, jonain päivänä se sulaa ja pääsemme taas kulkemaan huolettomina.

Helli kääntyi katsomaan ikkunaan. Lyhdyt paloivat tasaisesti.

Mama käänsi toisen kortin.

— Tämä on Sauvojen Ritari. Reipas kaveri, joka sanoo, ettei ole aika jäädä tuleen makaamaan. Meidän pitää liikkua eteenpäin, vaikka pienin askelin.

— Ei meillä ole kiire. Tärkeää on, että vielä kuljemme ja että näemme toisemme.

Mama nosti kolmannen kortin ja henkäisi.

— Lanttien Kymppi. Koti, perhe, turva. Vaikka lapset ovat maailmalla ja puolisot taivaalla, meillä on silti tämä pieni yhteisö. Hoivakoti, kahvihuone, tarinat.

Helli tarttui Maman käteen.

— Niin ja meillä on toisemme, hän sanoi yksinkertaisesti.

Mama katsoi lyhtyjä ja jatkoi kirjoittamattoman lauseen mielessään. Pimeässä näin valon, ja se muistutti minua siitä, ettei mikään sydämen liekki sammu niin kauan kun minulla on seuraa.

Ja jostain, aivan kuin ikkunan takaa, tuntui kuuluvan pieni, lämmin hyräily. Ehkä vain tuuli, tai sitten jokin muisto, joka tahtoi tulla heidän luokseen.