VESISADE VAIHTUI LUMIPYRYKSI

Joulukuinen aamu valkeni niin hohtavana, ettei Mama nähnyt vastapäisen talon kattoa. Helli ja Valtteri istuivat jo päiväsalissa, kun Mama saapui paikalle.

— Näitkö kinoksen ulko-oven edessä? Helli puuskahti. — Jos haluaisi lähteä ulos, pitäisi ensin lapioida ura.

— Minun ikäisenäni en aio enää lapioida enää mitään, Mama totesi topakasti ja istuutui.

— Hoitajat eivät pääse töihin, Valtteri huomautti. — Kuulin, että Pirkko on juuttunut kinokseen.

— Onko meillä itsepalvelupäivä? Helli kohotti kulmiaan.

— Kuulostaa vaaralliselta. Kuka keittää aamukahvin? Mama virnisti.

Ulko-ovi kolahti auki ja Pirkko pölähti sisään yltä päältä lumessa.

— Huh mikä sää! Ovi oli jumissa. Sain tehdä töitä, että pääsin sisään.

— Onko hoitajia tulossa lisää? Mama kysyi säyseästi.

Pirkko pudisti päätään.

— Tuskin. Lumimyrsky on vienyt sähköt koko tien varrelta. Täällä me olemme ja parasta yrittää selvitä omin voimin.

Helli havahtui.

— Voi että, tämähän on seikkailu! Olemme kuin erämaan keskellä.

— Tai napapiirillä, Valtteri ehdotti. — Minä voisin olla retkikunnan johtaja. Karhun rooliin en tosin enää palaa.

Mama nousi hitaasti ja kaivoi tarotpakan käsilaukusta.

— Selvitetään, mitä kortit sanovat päivän kulusta.

Mama sekoitti pakan hitaasti. Ilma tuntui sähköiseltä. Hän nosti kortin ja asetti sen keskelle pöytää. Torni.

Kaikki henkäisivät.

— No johan, se kertoo äkillisestä myllerryksestä ja suunnitelmien romahtamisesta, Mama tulkitsi. — Mutta myös siitä, että jostain vanhasta on pakko päästää irti, jotta uutta voi syntyä.

— Uutta? Tässä ilmassa? Helli nauroi. — Minä en ainakaan mene ulos.

Valtteri nojautui taaksepäin.

— Torni tai ei, minun mielestäni meidän pitäisi tehdä jotakin. Jos olemme täällä jumissa, niin tehdään mitä osataan.

Pirkko vilkuili ympärilleen.

— Voin hakea varaston kynttilälyhdyt. Ne, joita ei yleensä käytetä, koska ne ovat liian juhlavia arkeen.

Mama hymyili.

— Tänään onkin juhla. Mihin me sähköä tarvitsemme?

Ulkona tuuli ulvoi entistä rajumpana. Sisällä pienen hoivakodin lämpimässä kolme vanhaa ystävää ja yksi huolestunut hoitaja katsoivat toisiaan.

— Mitäs jos pidämme lumimyrskykokouksen? Helli ehdotti.

— Kyllä, Mama vastasi ja nosti käden ilmaan. — Ensimmäinen sääntö, ei panikoida.

— Nostetaan vielä yksi kortti, ihan vain katsotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, Helli ehdotti hymyillen.

— Yksi vain, Mama varoitti. — Kun aloitan, en malttaisi lopettaa.

Lumimyrsky jatkui riehumista Maman sekoittaessa kortit. Hän levitti pakan pöydälle viuhkaksi.

— Helli, sinä saat nostaa, Mama sanoi.

Helli sulki silmänsä ja valitsi kortin arpapelillä. Hän käänsi sen ja molemmat kumartuivat katsomaan.

— Oi! Sauvojen Ritari, Helli ihasteli. — Eikös tämä ole sitä vauhtia ja tohinaa?

Mama rypisti otsaansa, mutta sitten hän puhkesi hiljaiseen nauruun.

— Tulienergiaa, rohkeutta, toimintaa ja äkkinäisiä käänteitä. Kortti sanoo, että jotain on matkalla. Jotain nopeaa. Ritari ryntää paikalle kuin tuulenpuuska. Joku tai jokin on tulossa tänne aivan pian.

Samassa ovelle koputettiin varovaisesti. Pirkko kurkisti sisään.

— Meille tuli vieras. Lumimyrskyssä oli eksynyt muuan nuori mies ja hän haluaisi kiittää, että pääsi sisälle lämmittelemään.

Mama ja Helli katsoivat toisiaan ja sitten korttia.

— Sauvojen Ritari, he sanoivat yhteen ääneen.

Valtteri kohotti kulmiaan ja nauroi.

— No voi hyvä sylvi. Toiko ritari meille prinssin vai pakettiautolla ajelevan lähetin?

Päiväsalin ikkunoihin takova lumimyrsky humisi. Helli ja Valtteri vilkaisivat toisiaan. Mama mietti hetken ja nosti vielä yhden kortin.

Se oli Kuu.

— Se paljastaa sen, mikä on verhon takana. Jokin vanha tarina haluaa tulla kuulluksi, Mama sanoi hiljaa. — Se liittyy paikkaan, jota on vältelty. Pelon takia tai unohduksen.

— Tuli mieleen vanha ullakko. Sinnehän me emme ole menneet aikoihin, Helli mietti ääneen. — Siellä on ne vanhat matkalaukut ja arkku, jota kukaan ei ole avannut.

Valtteri kohotti kulmiaan. Pirkko kohotti kätensä.

— Ette ole tosissanne. Tarot puhuu vertauskuvin!

— Niin puhuu, Mama myönsi. — Mutta jotain kortit haluavat sanoa.

Lumimyrsky ulkona voimistui. Tuntui kuin koko talo olisi kallistunut.

— Meidän on ehkä käytävä ullakolla, Mama sanoi lopulta. — Vaikka vain varmistaaksemme, ettei tämä kortti yritä huutaa jotakin tärkeää.

***

Kun Mama, Helli, Valtteri ja Pirkko nousivat narisevia portaita pitkin, ilma muuttui yllättävän viileäksi. Tuuli riepotti katonrajaa, mutta sen takaa kuului toisenlainen ääni. Hiljainen, tasainen naputus.

— Se on vain joku irtonainen lauta, Pirkko mutisi, mutta hänen äänensä värähti.

Mama valaisi tietä taskulampulla. Muut seurasivat vaitonaisina.

Ullakkohuoneen keskellä seisoi kulunut arkku, tumma, metallisilla kulmilla vahvistettu. Lukko roikkui puoliksi irti. Helli nielaisi ja Valtteri perääntyi pari askelta.

Mama avasi varovasti arkun kannen. Muut pidättivät hengitystä. Sisältä löytyi vanha, käsin tehty jouluseimi. Hahmot oli veistetty huolella. Seimi oli peitetty huovalla, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt kellastunut. Naputus tuli pienestä puukerubista, joka heilui tuulessa ja koputti arkkua kevyesti.

— Mutta tämähän on meidän talon entisen asukkaan tekemä, Pirkko kuiskasi. — Hän veisti näitä omille lapsilleen joka joulu.

Mama kohotti varovasti yhden pienistä hahmoista. Se oli puinen paimen, jonka pinta oli kulunut.

— Kortit viittasivat tarinaan, joka oli jäänyt kesken. Seimi on odottanut, että se muistetaan. Että se saa paikan päiväsalissa.

Helli hymyili helpottuneena ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.

— No, taatusti saa. Laitetaan se esille aamulla. Minulla on tunne, että jouluseimi haluaa kertoa tarinansa.

Mama piteli paimenta kädessään ja kääntyi.

— Tämä ei ole mikä tahansa seimi. Katsokaa tänne, Mama sanoi ja siirsi huopaa hieman syrjään.

Arkun pohjalla, seimihahmojen alla, oli pieni, rypistynyt paperikäärö. Pirkko kumartui ensimmäisenä.

— Täällä on kirjelappu. Varmaan talon entisen asukkaan käsialaa.

Helli nojautui Maman olkaa vasten jännityksestä väristen.

Paperissa oli värjäytynyt, koukeroisin kirjaimin kirjoitettu teksti: “Tämä seimi kuuluu sille, joka pimeimpänä vuodenaikana löytää valon.”

— No mutta, se sopii sinulle Mama, Pirkko sanoi pehmeästi. — Sinähän olet koko syksyn katsellut lyhtyä pihalla ja puhunut valon merkityksestä.

Mama oli hiljaa hetken. Hän tunsi hiljaista rauhaa.

— Ehkä tämä on merkki siitä, että meidän pitää kertoa valon tarina.

Helli nyökkäsi innostuneena.

— Pidetään seimi päiväsalissa niin, että jokainen voi tulla katsomaan ja kertomaan oman joulumuistonsa.

Valtteri rykäisi ja kohotti kulmiaan.

— Ja kortit? Kysytäänkö niiltäkin mielipidettä?

Mama otti tarotpakan, joka oli kulkenut mukana ullakolle. Hän sekoitti sen ja nosti yhden kortin. Tähti.

— No mutta! Sehän on toivo, valo, uuden alku, Helli hihkaisi.

Mama hymyili lempeästi.

— Tähti kertoo, että tarina jatkuu. Seimi ei tullut alas ullakolta sattumalta.

Pirkko sulki arkun kannen lempeästi.

— Huomenna se saa paikkansa keskeltä salia. Nyt reippaasti takaisin alas. Sieltä kajastaa valoa. Sähköt ovat palanneet.

***

Aamulla Pirkko nosti arkun pöydälle ja avasi sen juhlallisesti.

— Hyvät ystävät, tänään meillä on erityinen hetki. Tämä seimi löytyi ullakolta ja sen mukana oli pieni viesti.

Mama ojensi käden ja nosti ensimmäisen hahmon, puisen enkelin, joka oli kulunut mutta hienosti veistetty.

— Enkeli näyttää siltä, kuin se olisi vahtinut taloa vuosikymmeniä, Mama sanoi lempeästi. — Ja nyt se haluaa vahtia meitä.

Tunnelma oli lämmin, jopa vähän taianomainen. Kun kaikki hahmot oli aseteltu paikoilleen, Mama nosti tarotkortit pöydälle.

— Tähti kertoi meille, että valo johtaa eteenpäin. Nostetaan vielä yksi kortti seimelle.

Saliin laskeutui hiljaisuus. Mama sekoitti pakkaa rauhallisin, lähes juhlallisin liikkein ja käänsi kortin.

Lanttien kolmonen. Yhteistyöllä kaikki onnistuu.

Valtteri nosti haitarin syliin.

— Sopiiko, että teen nyt oman osuuteni? Aloitan kevyellä kappaleella, ettei enkelit säikähdä.

Pirkko astui Maman viereen.

— Sinä teit tästä mahdollista, tiedätkö? Ilman sinua seimi olisi yhä ullakolla pölyn alla.

Mama katsoi seimeä liikuttuneena.

— Ei. Kortit vain näyttivät tien.

Mama tunsi sisällään hiljaisen, lämpimän sävähdyksen. Joulun henki oli tullut taloon ja se aikoi viipyä.

***

Lumipyry ei ottanut laantuakseen. Pihalla oli mahtavat kinokset ja taivas oli lyijynharmaa.

— En ole ollenkaan talvi-ihminen. Vuoden pimein aika pelottaa, Helli sanoi ääni väristen. Hän kietoi punaraitaisen hartiahuivin tiukemmin ympärilleen.

— Älä nyt, mikä meidän täällä sisällä on ollessa. Ei tarvitse lähteä mihinkään. Mama rauhoitteli ja kaatoi tilkan tummaa rommia ystävän teemukiin. — Vain lääkkeeksi, hän hymyili.

— Käy Valtteria sääliksi. Hän on ollut jo viikon sairaalan vuodeostastolla. Että miehen pitikin lähteä ulos vain tohvelit jaloissaan, Helli päivitteli.

— Mitä lääkärit sanoivat, kun soitit?

— Selässä on murtuma. Hän ei pääse sängystä ylös omin voimin ja paraneminen kestää pitkään, Helli voihki.

— Piruparka. En minäkään ymmärrä, mitä hän ajatteli, Mama huokasi.

— Hyvät rouvat, iltatoimien aika, Pirkko tuli reippaana. Hän saattoi Hellin tämän huoneeseen.

— Oletko sinä talvi-ihmisiä? Mama kysyi hoitajan palattua.

— Totta kai. Tämä on vuoden parasta aikaa. Joululaulut soivat ja kaikki odottavat lahjoja. Siitä puheen ollen, järjestämme viikonloppuna pikkujoulut. Tarjolla on tuoreita leivonnaisia ja iloista yhdessä oloa. Voi olla, että joulupukkikin poikkeaa, Pirkko rupatteli auttaessaan Mamaa yöpuulle.

— Mitenkähän en jaksa innostua, Mama mutisi. — Olen vähän samoilla linjoilla Hellin kanssa. Joulu on ylimainostettu.

Pirkko naurahti ja kehotti Mamaa ajattelemaan jotain mukavaa ennen nukahtamista.

***

Mama oli vaipumassa uneen, kun käytävältä kuului vaimea kolahdus. Hän kohottautui sängyssä. Hetken päästä kuului askelia.

— Helli? Mama huikkasi varovasti.

Ovi narahti ja joku astui huoneeseen. Mama jähmettyi. Märkiä lumihiutaleita tippui lattialle tohvelien päältä.

— Valtteri? Mama henkäisi.

Hahmo tuijotti suoraan Mamaan, silmät oudon kirkkaina. Sitten Valtteri puhui, mutta ääni ei kuulostanut lainkaan hänen omaltaan.

— Minun piti tulla toivottamaan hyvää joulua.

Mama pelästyi.

— Miten ihmeessä sinä pääsit tänne?

Valtterin sormenpäistä tipahteli sulavaa lunta. Seuraavassa hetkessä hän oli hävinnyt. Jäljelle jäi vain märkä laikku ja pari tohvelinjälkeä.

Mama tuijotti tyhjää lattiaa ja tunsi, kuinka kylmä tuulenpuuska puhalsi huoneeseen. Hän nielaisi ja veti peiton leukaan asti. Käytävä oli taas hiljainen, mutta jokin oli muuttunut. Hän kuunteli. Pieninkin ääni tuntui liian suurelta, patterin naksahdus, askelten kaiut jostain alakerrasta, tuulen humina seinää vasten.

Sitten kuului hiljaista hyräilyä. Se oli hentoa, pehmeää ja tuttua, joululaulua, jota Pirkko oli koko päivän rallatellut. Sylvian joululaulu.

Askeleet lähestyivät hänen huonettaan. Hyräily lakkasi. Ovi avautui hitaasti.

— Pirkko? Mama kuiskasi varovasti.

— Minähän täällä. Tulin vielä katsomaan, että sinulla on kaikki hyvin.

— Taisin nähdä pahaa unta. Kuvittelin, että Valtteri tuli sisään lumiset tohvelit jaloissaan.

— Ei täällä ketään ole. Haluatko, että annan sinulle lievän unilääkkeen?

— Ei kiitos, olen jo rauhoittunut, Mama henkäisi, vaikka outo näky kummitteli mielessä.

***

— Mama, et usko millaista unta näin, Helli touhotti aamiaisella. — Luulin, että Valtteri tuli tervehtimään.

Mama katsoi ystävää kummissaan.

— Minäkin olin näkevinäni hänet, mutta eihän se ole mahdollista.

— Taisimme eläytyä hänen kaatumiseensa liian voimakkaasti, Helli totesi järkevästi.

— Älkää järkyttykö, mutta kuulin juuri Valtterin karanneen sairaalasta. Pirkko tuli paikalle levottoman näköisenä.

— Ei se ollutkaan unta, Mama hämmästeli.

— Jäljet johtivat tänne. En ymmärrä, miten hän on pystynyt kävelemään lumessa, Pirkko päivitteli.

Karkulainen löytyi saunan pukuhuoneesta umpiunessa. Hänellä oli yllään vain sairaalan aamutakki ja villasukat tohveleiden sisällä.

Pirkko tilasi ambulanssin, joka lähti vauhdikkaasti lumipyryn sekaan. Valtteri oli herännyt ja puhunut sekavasti halunneensa toivottaa Mamalle ja Hellille hyvää joulua. Kävelyretkestä hän ei muistanut mitään.

Mama otti tarotpakan esille. Hellin kasvoille levisi hymy, kun Mama käänsi päivän kortin.

— Aurinko kertoo päivien pidentymisestä. Vaikka eletään vasta joulukuuta, toivo valosta ja kevään heräämisestä on jo ilmassa. Käydään viemässä Valtterille jotain hyvää mielen piristykseksi, Mama ehdotti.

Helli nyökkäsi innokkaana ja lupasi kirjoittaa korttiin ”pikaista paranemista” ja piirtää punaisen sydämen.