OMA INSPIRAATIOKUVANI

Tammikuun luovan kirjoittamisen kurssihaasteet ovat ohi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaminen oli nyt tässä. Aiheita riittää niin pitkälle kuin mielikuvitustakin. Apukeinot ovat kuitenkin tarpeen.

SUOSITTELEN

Latasin BookBeatista tutun ohjaajan Niina Hakalahden mainion inspiraatioppaan. Siinä on viriketehtäviä vuoden jokaiselle viikolle. Mikä parasta, voin huoletta valita sellaisia, jotka koskettavat.

Olen osallistunut parillekin Niinan vetämälle kirjoituskurssille. Toinen oli Pentinkulmanpäivillä Urjalassa, toinen Ahlmanilla Tampereella. Muistan, miten virkistävää oli nauraa hauskoille sutkauksille, joita keksimme kilvan.

SUOSITTELEN

Niina on runoilija ja kaunokirjailija. Hän on kirjoittanut kutkuttavan humoristisen Villa Venla -sarjan nimimerkillä Amanda Vaara. Suosittelen lämpimästi.

MITÄ NÄEN PARVEKKEELTA

Pieni lasitettu kulmaparvekkeeni on kesäkeidas. Odotan jo malttamattomana kevätauringon säteitä, jotta voin antaa lämmön hivellä poskia. Tuntuu uskomattomalta muistella viime heinäkuuta, jolloin parvekkeelle ei ollut asiaa keskipäivän helteellä. Parvekekukkia sai kastella reippaalla kädellä, etteivät ne aivan nääntyneet.

Nyt helmikuun alussa pakkasta on reippaasti yli kaksikymmentä astetta. Jääkukat koristavat kristallinkirkkaina hohtavia laseja. Asun kolmannessa kerroksessa. Näen etelän suuntaan kattojen yli kauas. Lännessä Vuorikadun takana kohoaa Myllymäki. Huvittaa vuorinimitys, mäki kuvaa paremmin loivaa nousua. Tosin liukkaiden kelien aikaan sekin on vaarallinen.

Kävin tunnollisesti kuvataidekursseilla mäen korkeimmalla kohdalla sijaitsevassa Vanajaveden opiston rakennuksessa. Kuvataiteen aineopinnot olivat kiehtovat, sillä perusopintojen jälkeen sai toteuttaa itseään vapaasti. Lopputyönäyttelystä Iittalan puukoululla on kulunut jo vuosia. Muistelen lämmöllä luomisen intoa.

ÄLÄ HYRÄILE SITÄ POIS

Sananhaltijan tämänpäiväinen viikkokirje pysäytti. Ystävänpostin harjoituksissa tavoitteena oli kuunnella millainen laulu sisällä soi. Johdantona oli Hannu Salakan runo:

“Kuulet sisältäsi kuin musiikkia
tai hiljaisen laulun.
Älä noin vain hyräile sitä pois. Kuuntele.
Se on ainoa äänesi.”

Tunnen huonoa omaatuntoa, kun saan viettää päivät oman aikataulun mukaan. Se on onni, mutta myös yksinäinen olotila. Olen toki tottunut omaan rauhaan, sillä harjoitteluvuosia on kertynyt jo runsaat neljä. Kaksi ensimmäistä oli huolien täyttämiä Jussin hoivakodissa olon takia. Nyt on kolmas itsenäinen vuosi menossa hänen kuolemansa jälkeen.

Järkeilen, ettei ole syytä murehtia asioita, joille en mitään voi. Tunnepuoli vaan ei tahdo tulla perässä, mutta olen tietoisesti opetellut yksinoloa. Päivärutiinit tuovat turvallisuuden tunnetta. Kun vuokranantaja vaihtui, olin pari päivää pienessä paniikissa, joudunko muuttamaan ja minne. Toistaiseksi kaikki jatkuu ennallaan ja olen rauhoittunut.

Keksin päiviin virikkeitä, sillä ne auttavat jaksamaan. Juttelua puhelimessa perheen ja ystävien kanssa, ulkoilua säällä kuin säällä, luovaa kirjoittamista, e-kirjoja, akvarellimaalausta ja ilottelua kollaasien parissa. Kaupassa käydessäni pyrin valitsemaan puhtaita terveellisiä raaka-aineita, mutta pieni hemmottelu on sallittua, jopa suotavaa. Elämän pitää olla muutakin kuin suorittamista.

Talvi on tuntunut pitkältä ja harmaalta. Nyt valon määrän lisääntyessä olen piristynyt. Pöydällä on kimppu oranssinhehkuisia tulppaaneja ennakoimaan kevättä. Kun auringon säteet valaisevat kodin, uskon selviäväni vielä pitkään omissa oloissa. Yhteisöllisen asumisen haaveen toteutuminen lähellä nuorisoa tuntuu olevan mittaamattoman kaukana.