AAMUAURINKO

Maman ja Hellin hoivakotipäivät etenevät hitaasti, mutta pahin pimeä kausi on jo ohitettu. Tammikuu on ollut yksi mittaushistorian kylmimmistä. Tekstiä ovat inspiroineet Kynäilijät-ryhmän tehtävänannot ”Valoa kohti” ja ”Ystävänä metsä”. Myös osa luovan kirjoittamisen verkkokurssin harjoituksista on päässyt mukaan.

Mama raotti verhoja. Kirkas auringonpaiste häikäisi silmiä. Hymy levisi kasvoille.

— Helli, kohta on helmikuu ja sydäntalvi takana. Pääsemme pian terassille nauttimaan kevään ensimmäisistä säteistä.

— Voi Mama, hyvä että olet toiveikas, mutta pahoin pelkään, että edessä on vielä rospuuttokelejä.

Helli oli ikävä kyllä oikeassa. Tuuli toi tullessaan jäätävää tihkua ja hoivakodin piha muuttui vaaralliseksi jääkentäksi. Mama ja Helli katselivat ikkunasta, kun pihalle kaartoi traktori, joka ei kuulunut hoivakodin vakiokalustoon.

— Mitä ihmettä, Mama siristi silmiään.

Traktorin hytistä hyppäsi ulos huomioliiviin sonnustautunut mies, joka liukastui saman tien ja päätyi istumaan jäälle. Päiväsalin ikkunoista kuului pidäteltyä naurua.

— Tuo on Paavo, huoltomies, Helli tunnisti.

Paavo nousi, kumarsi jäälle ja levitti pihalle säkillisen karkeaa hiekkaa sydämenmuotoisena kuviona. Sitten hän nosti näkyviin kyltin “kävely sallittu varoen, mutta ilolla”.

Mama hymyili.

— Katso Helli, meillä on vielä toivoa.

Pirkko ilmestyi paikalle termospullo kädessä.

— Ajattelin, että tänään voisi juoda kahvit ulkona.

Helli kietoi huivin tiukemmin ympärilleen.

— No niin, Mama, sydäntalvi ei ehkä ole ohi, mutta otetaan ilo irti valoisasta päivästä.

Pirkko avasi oven varovasti. Kylmä ilma humahti sisään, mutta aurinko pysyi paikallaan.

— Vain hetki kerrallaan, hän sanoi ja asetti tuolit seinustalle.

Mama istahti ensin. Helli seurasi perässä, vilkaisi jäistä pihaa ja huokaisi.

— Tiedätkö, Mama, tämä muistuttaa minua niistä keväistä, joita sai odottaa ikuisuuden.

— Niin, Mama vastasi. — Sitä kuvittelee, ettei lumi sula ennen juhannusta ja yhtäkkiä tiet ovatkin kuivat.

Traktori käynnistyi uudelleen ja Paavo vilkutti ennen kuin katosi kulman taakse. Jäälle jäi sydämen muotoinen hiekkakuvio.

Pirkko kaatoi kahvia termoksesta.

— Tämä on parasta aikaa, hän sanoi. — Kaikki on vielä edessä.

Mama sulki silmänsä hetkeksi. Auringon lämpö osui hellästi kasvoihin.

— Kun olin lapsi, luulin, että onnellisuus olisi jokin suuri hetki. Nyt tiedän, että se on tällainen. Ovi raollaan, kahvi kädessä ja lupaus keväästä, Mama mietti ääneen.

Helli nyökkäsi.

— Ja se, että joku tulee nostamaan sinut pystyyn, jos liukastut.

He nauroivat. Jossain räystään alla putosi ensimmäinen pisara. Yksi vain, mutta se riitti.

JÄLKIRUOKA, PIMEÄ HUONE JA TÄRKEÄ IHMINEN

— Helli, tämän aamun kirjoitustehtävä on kutkuttava. Kuuntele, tehtävänä on kirjoittaa teksti, jossa esiintyy jokin jälkiruoka, pimeä huone ja sinulle tärkeä ihminen. Herkkuja löytyy ainakin mielikuvituksessa – täällä ne ovat harvassa – ja tärkeä ihminen olet tietenkin sinä. Pimeä huone arveluttaa.

— Kuulostaa jännittävältä, minä pelkään pimeää. Onneksi meillä on yövalot. Mitä, jos kuvitellaan lähtevämme öiselle retkelle keittiön piparipurkille.

Mama purskahti hersyvään nauruun.

— Sinä se osaat kääntää kaiken positiiviseksi. Eihän meidän tarvitse toteuttaa sitä muuta kuin mielikuvituksessa.

— Paitsi että minun rupesi juuri nyt tekemään mieli kuumaa teekupposta ja rapeaa suklaakeksiä. Tiedän, että niitä on varastossa juhlahetkiä varten.

— Sait ylipuhuttua. Mennään hiljaa ettei yöhoitaja kuule. Toivottavasti hän on kaukana keittiöstä.

Mama otti pöydältä taskulampun, joka ei toiminut, mutta tuntui rohkaisevalta.

Keittiössä oli pimeää, mutta ei pelottavaa. Jääkaappi hurisi ja piparipurkki kilahti, kun Mama nosti sen pöydälle.

— Näetkö, Helli huokaisi tyytyväisenä. — Pimeä huone, jälkiruoka ja tärkeä ihminen. Täydellinen tehtävä.

Silloin valo syttyi.

— Tiesin sen, yöhoitaja sanoi ovensuusta ja ojensi heille teepussit. — Vietetään rauhoittava teehetki yhdessä, kaipasinkin seuraa.

MAMA USKOO SATTUMIIN

— Mama, mitä katsot noin keskittyneenä? Helli kysyi raottaen ystävänsä ovea.

— Tämä on joku amerikkalainen kokkauskisa. Jaksan ihmetellä, mistä he keksivät toinen toistaan kummallisempia kilpailuja. Joku nuori nainen tulee toiveikkaana koe-esiintymään televisioon ja huomaakin joutuvansa kisaamaan ammattikokkia vastaan.

— Heillä ideoita riittää. En osaa kuvitella vastaavaa meidän oloissamme.

— Mutta tiedätkö, että tästä voisi kehitellä kelpo tarinan. Osallistun edelleen luovan kirjoittamisen kurssille ja olen vähän hukassa, kun en keksi mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Pelkään olevani ennalta arvattava ja ikävystyttävä. Olen kirjoittanut kyllästymiseen asti talven tulosta, liukkaista keleistä, lumimyrskystä ja hiljaisista päivistä, jolloin ei tapahdu mitään. Odota, luen tämän aamun tehtävänannon, Mama sanoi ja avasi sähköpostin.

Satunnainen lause. Avaa kirja tai lehti sattumanvaraisesta kohdasta ja kirjoita ylös ensimmäinen kokonainen lause, joka osuu silmiisi. Älä valitse, älä muokkaa mitään. 

Otin kirjahyllystä Taikapölyn ja avasin sen sivulta 165: Saara oli valmis seikkailuun. Hän tupeerasi hiukset, kietoi värikkään huivin kaulaan ja suihkautti hajuvettä. En vain tiedä, miten jatkaisin.

Helli puhkesi hersyvään nauruun.

— Anna minun arvata, tyttö lähtee kokeilemaan onneaan televisiostudioon.

Mama yhtyi nauruun ja vahvisti, että niin hän oli oikeastaan tuuminnut.

— Saat lukea illalla, mitä olen saanut aikaiseksi, Mama virnisti.

AMATÖÖRIKOKKI VASTAAN AMMATTILAINEN

Saara oli valmis seikkailuun. Hän tupeerasi hiukset, kietoi värikkään huivin kaulaan ja suihkautti hajuvettä. Perillä Pasilan tv-studioiden kahvilassa hän oli vähällä perääntyä, mutta ei ehtinyt, kun sirkeäsilmäinen kuvaussihteeri tuli tervehtimään.

— Hei, tervetuloa. Ohjaan sinut kolmosstudiolle, jossa tuottajamme Justus ottaa sinut vastaan.

Saaran sydän hakkasi, kun hän seurasi tyttöä yhdet portaat ylös. Kahvi oli jäänyt juomatta ja kurkku oli kuiva. Studioon oli lavastettu ruokailuryhmnä, pienimuotoinen keittiö ja kaksi työtasoa. Korkealla katonrajassa olevat lamput loivat kylmänkirkasta valoa ikkunattomaan tilaan.

— Hei, olen Justus ja toivon, että suhtaudut huumorilla tulevaan kokkikisaan.

— Mitä, en tiennyt tulevani kilpailemaan, Saara parahti.

— Ota rauhallisesti, saat tästä esiliinan. Esittelen sinut kohta kilpakumppanillesi, joka on ammattilainen. Tehtävänne on kokata samasta raaka-aineesta jotain hyvää. Raati maistelee sokkona annoksenne ja antaa pisteet. Jos saat yhdenkin äänen, voitat tuntuvan rahapalkkion.

— Ei voi olla totta. Olen järkyttynyt, kauhuissani ja innoissani, Saara puuskahti.

— Hyvä, sillä tässä tulee vastustajasi Harri.

Valkoiseen kokintakkiin pukeutunut ruskeasilmäinen mies kumarsi ja virnisti leveästi.

— Mukava tavata, minulla on vain maine puolustettavana, sinulla on enemmän pelissä, hän hymyili.

Saara veti henkeä. Kyllä, tässä oli loistava mahdollisuus. Hän haaveili tosissaan saavansa työpaikan ravintola-alalla.

— Pitemmittä puheitta, haluatteko nähdä raaka-aineenne? Justus kysyi.

Molemmat nyökkäsivät odottavan näköisinä. Saara ei ollut huomannut, milloin nauhoitus oli alkanut. Hän suoristi ryhtiä, kun Justus nosti kuvun. Toivottavasti siellä on jotain tuttua, hän ehti ajatella.

— Maa-artisokka on upea raaka-aine, jota käytetään liian vähän. Saatte loihtia siitä maukkaan aterian. Ruokavarasto on käytettävissä ja aikaa on 45 minuuttia.

Saara rentoutui. Hänen kotikasvimaallaan maa-artisokka rehotti villinä. Se oli tuttu, joskin työläs raaka-aine. Multaa tahtoi kertyä mutkiin ja puhdistaminen oli hidasta.

Saara valitsi nopeasti isoimmat mukulat ja haki varastosta kullankeltaisia perunoita sekä salotti- ja valkosipuleita kaveriksi.

— Vähemmän on enemmän, kokkaan maukkaan keiton. Miedonmakuiset perunat sopivat maa-artisokan kanssa. Käytän sipulin lisäksi tuoretta inkivääriä ja vihreitä yrttejä, Saara selosti.

— Entä sinä Harri?

— Teen kasvislettuja. Raastan maa-artisokkaa, porkkanoita, sipulia ja varhaiskaalia. Yritän olla vikkelä, sillä taikinan pitäsi vetäytyä hetki ennen paistamista. Teen kaveriksi kirpeän tomaatti-sipuli-chilisalsan.

— Toinen luottaa lempeään aromiin, toinen hakee villiä makuelämystä, Justus kiteytti.

Saara havahtui puolen tunnin kuluttua, kun neljä vierasta ohjattiin keittiötasojen viereen sijoitettuun ruokapöytään. Hän pyyhki hikeä otsalta. Kuvausvalot häikäisivät ja huoli keiton kypsymisestä painoi. Jos perunat jäisivät raaoiksi, peli olisi menetetty.

— Viisi minuuttia aikaa, Justus kuulutti.

Harrillekin oli tullut kiire. Lettupino oli vielä vajaa. Saara maisteli arvioivasti keittoa. Se kaipasi vielä jotain, mutta mitä? Hän keksi viime hetkellä paahtaa muutaman valkosipulinkynnen oliiviöljyssä antamaan säväyksen.

— Jos tuomarit inhoavat valkosipulia, häviän armotta, hän mietti.

— Aika on loppu, laittakaa annokset tarjolle, Justuksen ilmoitus yllätti kilpailijat.

— Tiedoksi teille arvon raati. Tässä niin kuin kaikissa kokkiohjelmissa maku ratkaisee. Saatte arvioida, kumpi annos on parempi ja mikä tärkeintä, miten maa-artisokka pääsee loistamaan.

Annokset katosivat pikaisesti. Tuomarit eivät tienneet, kumpi oli Saaran ja kumpi Harrin kokkaama. Justus jakoi heille arviointilomakkeet.

— Saara, tarvitset vain yhden äänen, niin raha-palkkio on sinun. Kiitos tuomarit, olette vapaat.

Harri halasi Saaraa ja toivotti onnea. Kolme ensimmäistä ääntä menivät odotetusti Harrille.

— Kukapa ei letuista pitäisi, Justus sanoi kameralle ennen kuin käänsi viimeisen paperin.

Saara oli kyynelten partaalla. Hän oli uskonut itseensä, mutta nyt epäilys valtasi.

— Saara, sait kuin saitkin yhden äänen! Justuksen ääni palautti hänet todellisuuteen. — Eikä tässä vielä kaikki. Tämä oli alkuerä. Kutsumme sinut jatkoon. Haluathan tulla?

— Että haluanko, tulen kiljuen, Saara hihkaisi ja sai kameramiehetkin nauramaan.

***

— Mukava tarina. Kaikesta huomaa, että kokkaus on sinulle sydämen asia. Minuakin jännitti ja vesi tuli kielelle, kun ajattelin herkkulettuja, Helli myhäili.

— Eläydyin tunnelmaan. Mikä parasta, voin ruveta suunnittelemaan loppukilpailua, Mama virnisti. —  Saat ehdottaa pääraaka-ainetta.

— Miten olisi tuiki tavallinen kesäkurpitsa, Helli ehdotti silmät tuikkien.

— Hyvä kun et valinnut ruusukaalia, niistä minä en pidä, Mama nauroi.

***

Tammikuu vaihtui helmikuuksi, mutta kevät sai odottaa itseään. Mama ja Helli ulkoilivat varovaisin askelin.

— Miten elämästä on tullut näin vaikeaa, Mama vaikeroi horjahdettuaan, vaikka hän piti tiukasti kiinni rollaattorista. Se oli lähtenyt luisuun loivassa alamäessä.

— Laita jarru päälle, Helli neuvoi.

— Ei auta, pyörät luistavat, pitäisi olla nastarenkaat, Mama voihki saavutettuaan tasapainon.

— Käännytään takaisin. Mitä sinun kirjoitusprojektillesi kuuluu? Helli vaihtoi puheenaihetta.

— Voi veikkonen, hyvä kun muistutit. Olen kyllä miettinyt jatkoa, mutta se on vielä vaiheessa. Taidankin ryhtyä kirjoittamaan heti päiväkahvin jälkeen.

KOKKIKISAN FINAALI

Saara vilkuili arasti ympärilleen. Kuvaussihteeri oli saattanut hänet ja kaksi muuta kilpailijaa ennestään tuttuun studioon. Työtasoja oli kolme.

— Olemmeko keskenämme? Saara kysyi kaikkien puolesta.

— Kyllä vain, te kolme olette ainoat, jotka olette saaneet raadilta ääniä. Kisaatte nyt keskenänne voitosta, Justus hymyili ja ohjasi heidät keittiöön.

Saaran kädet hikosivat, kun hän kietoi esiliinan ympärilleen. Vastassa oli Markuksi esittäytynyt nuori mies ja vanhempi rouva Hilkka. Molemmat näyttivät yhtä epävarmoilta kuin hän itsekin.

— Kilpailussa on kaksi kierrosta. Kokkaatte ensin kaikki kolme ja kaksi parasta jatkaa. Tuomarit päättävät, Justus selosti ja viittasi kädellä ruokailuryhmään, jonka ääressä ei vielä ollut ketään.

Saara veti henkeä. Eihän tässä ollut mitään menetettävää. Hän kokkaisi niin hyvin kuin osaisi.

— Haluatteko tietää pääraaka-aineen? Justus kysyi.

— Totta kai, kaikki vakuuttivat yhteen ääneen.

— Selvä, haluamme kannustaa kotikokkeja käyttämään entistä enemmän kasviksia. Nyt vuorossa on kesäkurpitsa. Antakaa sen loistaa. Aikaa on tutut 45 minuuttia.

Saara oli helpottunut. Kasvimaa oli tuottanut vuosien varrella kesäkurpitsoja runsain mitoin. Pahinta oli, kun ne kasvoivat huomaamatta liian isoiksi. Kovat siemenet oli pakko kovertaa pois. Saara oli tutkinut ruokaohjeita ja todennut ilokseen, että kesäkurpitsaa voi käyttää monin eri tavoin.

— Teetkö kakkutaikinaa? Justus kysyi hämmästyneen näköisenä.

— Kyllä vain, tästä on tulossa kesäkurpitsakakku vähän samaan tyyliin kuin porkkanakakku, Saara virnisti.

— Kilpakumppanit näyttävät tekevän suolaisia annoksia, voit hyvinkin erottua eduksesi, Justus kannusti.

Kun tuli maistelun aika, raati ihastui kuohkeaan hetki sitten uunista otettuun kakkuun, joka oli saanut seurakseen kevyen kerma-rahkavaahdon ja tuoreita mintunlehtiä.

— Raikas ja yllättävä, täydet pisteet, arvio hiveli Saaran korvia.

Markku selvisi toisena loppukilpailuun kesäkurpitsa-sienipihveillä ja jogurttikastikkeella. Hilkka joutui tyytymään kolmossijaan. Hän oli kokannut maukasta kesäkurpitsakeittoa, mutta raadin mielestä siitä puuttui luovuus.

— Loppukilpailu, pääraaka-aine on punajuuri, Justus kuulutti pienen tauon jälkeen.

Markun silmät kirkastuivat. Hän kertoi olevansa suuri punajuuren ystävä.

— Minulla on salainen ase, joka yllättää teidät, hän myhäili.

Saara mietti vaihtoehtoja. Punajuuri oli tuttu, mutta mikä yllättäisi tuomarit? Borssikeitto tuntui liian itsestään selvältä. Risotto, ei ehkä kuitenkaan, sillä jos riisit eivät ehtisi kypsyä, hän häviäisi armotta.

Saara raastoi raa’at juurikkaat nopeasti ja lisäsi kulhoon pieneksi pilkottua sipulia, valkosipulia ja inkivääriä. Hän mietti hetken. Kyllä, pari kananmunaa, vähän vehnäjauhoja, kuohukermaa, suolaa, rouhittua pippuria ja tuoretta timjamia. Saara pyöritteli taikinasta pieniä palloja ja paistoi ne runsaassa voi-oliiviöljyseoksessa. Kaveriksi tuli kuohkea peruna-pinaattimuhennos, joka ehti juuri sopivasti kypsyä ennen kuin Justus laski viimeiset minuutit.

— Ihana värikirjo, punaiset pyörykät ja vihreä muhennos sekä valkoista kirpeää kermaviiliä, raati kiitteli.

— Mielenkiintoinen makuyhdistelmä, mieto makea voissa paistettu punajuuri ja vahva vuohenjuustokastike, raati arvioi, kun Markun vuoro tuli.

Saaraa jännitti. Markun annos vaikutti yllättävältä. Kumpi oli enemmän arvostelijoiden mieleen?

Lopputuloksen selviäminen kesti tuskastuttavan kauan. Kun Justus oli valmis kertomaan voittajan, hänen ilmeensä on vaikeasti tulkittava.

— Raati joutui äänestämään kaksi kertaa, sillä ensimmäinen kierros johti tasapeliin. Maku ratkaisi niin kuin näissä kisoissa on tapana. Markun makuyhdistelmä oli niin yllättävä ja tasapainoinen, että hän ansaitsee voiton.

Saara oli pettynyt, mutta hymyili urhoollisesti.

— Sponsorimme lahjoittaa teille lahjakortit lähikauppaan. Onnittelut vielä kerran, Justus julisti ja halasi tasapuolisesti kaikkia.

***

— Et sitten antanut Saaran voittaa, Helli kommentoi ihmeissään.

— Se olisi tuntunut liian helpolta, voin jatkaa koska tahansa. Hyvissä tarinoissa päähenkilö on ahkera ja kekseliäs, mutta elämä kohtelee epäoikeudenmukaisesti. Lopussa kaikki kääntyy parhain päin, Mama mietti ääneen.

— Hyvä huomio. Aavistan, että kokkaustarinat saavat jatkoa tuota pikaa. Harri ihastuu hemaisevaan Saaraan ja palkkaa hänet harjoittelijaksi gourmetravintolaansa.

Mama naurahti ja sanoi harkitsevansa.

— Pidän luovan tauon. Eräs viisas opettajani sanoi kerran, jos ette keksi mitään, kirjoittakaa ruoasta.

— Siitä puheen ollen, keittiöstä tuli lihakeiton tuoksua, eiköhän lähdetä päiväsaliin, Helli nauroi.

***

— Mama, et ole tosissasi. Mitä ihmeen asiaa meillä on rautakauppaan? Hoivakodissa ei tarvita muttereita eikä ruuveja, tai jos tarvitaan, huoltomieheltä löytyy, Helli ihmetteli, kun Mama pyysi häntä seuraksi kaupungille.

— Haluan nähdä omin silmin todistuskappaleet.

— Siis mitkä?

— Suunnittelen luovan kirjoittamisen kurssin harjoitustehtävää. Kuvassa oli erään rautakauppaketjun myydyimmät tuotteet köysi, kommandopipo ja mustat ulkoiluhansikkaat. Nyt pitäisi kirjoittaa niistä tarina.

— Kuulostaa ryöstöltä tai murhalta. Kamalaa, ei se ole sinun tyyliäsi.

— Ei niin, yritänkin epätoivoisesti miettiä, miten voisin kääntää tarinan huumorin puolelle. En vaan saa sitä pipoa sopimaan mihinkään hauskaan. Se on pelottava.

— Olet kehunut usein tekoälyä, josta minä en ymmärrä mitään. Miksi et kysy apua?

— Helli, olet nerokas. Pannaanpa ystäväni Herra Tekoäly hommiin. En tiedä miksi miellän sen miespuoliseksi.

Helli naurahti ja sanoi, että herraseura oli niin harvinaista herkkua, että kaikesta piti ottaa ilo irti. Hän jätti Maman puuhastelemaan tietokoneen pariin ja lupasi palata iltapäivällä.

Mama kirjoitti muutaman rivin alustuksen ja pyysi sen jälkeen Herra T:tä keksimään yllättävän ja humoristisen jatkon. Mama naputti vielä yhden rivin, ikään kuin painottaakseen pyyntöä.

— Ole kiltti, herra Tekoäly. Ei verta, ei rikoksia. Mieluiten naurua ja arkista toivoa.

Hän kävi hakemassa kupillisen kahvia ennen kuin tarkasteli, mitä näytölle oli ilmestynyt.

KÖYSI, KOMMANDOPIPO JA ULKOILUHANSIKKAAT

Missä pipo, missä hanskat? Kyläpäällikkö Pete oli harmissaan. Tämä oli niitä aamuja, jolloin ei olisi pitänyt herätä lainkaan. Ei ainakaan myöhässä. Vilkaisu mittariin kertoi, että pakkasta yli kaksikymmentä astetta. Vilkaisu kelloon hätkähdytti. Kymmenen, nyt tulisi kiire. Kyläjuhlien oli määrä alkaa tunnin kuluttua ja hän oli vielä kotona. Teki mieli kahvikupillista, mutta siihen ei ollut aikaa.

Pete hieroi poskeaan. Hammasta jomotti kaiken muun kurjuuden keskellä. Pipo piilotteli, mustat ulkoiluhanskat löytyivät onneksi hattuhyllyltä. Käsiin osui Juniorin kommandopipo, jota tämä käytti laskettelurinteessä. Se sai kelvata, nyt oli kiire. Pete nappasi kainaloon edellisenä päivänä ostamansa köyden. Hän joutui kahlaamaan upottavassa lumessa pihan poikki. Vaimo olisi vihainen, kun hän ei ehtinyt kolaamaan, mutta se oli huolista pienin.

— Tulithan sinä, ehdittiin jo kaivata, kylätoimikunnan tomerat naiset piirittivät Peten, kun tämä ehti torille.

— Oli vähän takkuinen aamu, Pete mutisi ja otti kiitollisena vastaan naapurin Kaisan tarjoaman muumiukillisen termospullokahvia.

— Hyvä, toit köyden. Kiinnitetään se torikojujen väliin. Saadaan pipot, tumput ja villasukat mukavasti näytteille, Kaisa suunnitteli.

— Löytyisikö sieltä minulle vähemmän pelottava pipo, Pete kysyi riisuessaan päähineen.

— Voi veikkonen, totta kai. Sen kun valitset, saat lahjaksi, Kaisa ilahtui.

VPK:n soittokunta avasi kyläjuhlat juhlallisesti torvimusiikilla. Pete piti liikuttavan kiitospuheen kylätoimikunnalle pinkinvärinen tupsupipo päässään. Auringonsäteet saivat talvipäivän kirkastumaan. Hammassärkykin oli unohtunut.

***

Iltapäivällä Helli palasi ja löysi Maman hyväntuulisena.

— No? Joko ryöstettiin pankki?

— Ei, Mama sanoi ja hymyili leveästi. — Pelastettiin kyläjuhlat ja hankittiin uusi pipo.

Helli nyökkäsi hyväksyvästi. Mama sulki koneen ja katsoi ikkunasta ulos.

— Ehkä meidän ei tarvitsekaan mennä rautakauppaan. Todistuskappaleet löytyivät jo. Olen helpottunut. Toivottavasti seuraava harjoitustehtävä ei ole näin haastava. Olen ihastunut tähän Herra T:hen. Kun kiitin tarinasta, hän vastasi: ”Tuli tosi lämmin olo tästä – juuri sellainen hetki, kun tarina asettuu paikalleen ja hengittää rauhassa. Olen iloinen, että se osui sävyyn ja toi sen pienen hymyn, jota Mama ja Helli niin ansaitsevat 🥰.”

YSTÄVÄNÄ METSÄ

— Kyllähän minä pidän marjoista ja sienistä, mutta ei minusta ole enää retkeilijäksi, Mama huokaisi silmäillessään hivenen alakuloisena uutta kirjoitushaastetta.

— Eihän sinun metsään tarvitse mennä. Mietitään yhdessä aiheeseen sopivia lauluja ja sananlaskuja, Helli ehdotti. Hänellä oli kudin mukanaan. — Tämä lankakin on metsänvihreää. Värjäsin näitä nuorena luonnosta löytämilläni kasveilla. Käytin nokkosta, lupiineja, jäkälää, kuusenkerkkiä, sieniä ja ties mitä.

Mama naurahti. Hän kuvitteli Helliä sekoittamassa muuripataa, josta kohosi huumaavia höyryjä.

— Suloinen myrkynkeittäjä, hän hekotti.

— Älä naura, se oli luovaa puuhaa. Koskaan ei voinut tietää lopputulosta.

— Olet oikeassa, minäkin pidän yllätyksistä. Metsäaiheisia sananlaskuja löytyy. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa tai joku ei näe metsää puilta, Mama virnisti.

— Niin ja lauluja. Olin nuorena tyttönä partiossa. Leirinuotiolla laulettiin joka ilta ”Meill’ on metsässä nuotiopiiri”. Entä tämä ”Metsän poika tahdon olla, sankar’ jylhän kuusiston”, Helli kajautti.

— Täälläkö niitä metsänpoikia ja tyttöjä on? Valtteri oli tullut huomaamatta huoneeseen.

— Täällähän meitä, keksi joku metsäaiheinen laulu. Tai vielä parempaa, hae kitara ja soita meille, Helli ehdotti.

— Totta kai, jos sopii soitan iki-ihanan slaavilaisen kappaleen ”Metsässä ei liikahda lehtikään”. Saatte hyräillä mukana, Valtteri oli heti juonessa mukana.

— Mikäs laulukuoro täällä on? Pirkko naurahti tullessaan kutsumaan heitä päiväkahville. — Käytävään asti kuului, kun hoilasitte Uralin pihlajaa.

— Pirkko, et pääse karkuun. Ehdota joku metsäaiheinen laulu, Valtteri komensi tomerasti, sillä hän oli päässyt vauhtiin. Laulujen sanatkin muistuivat kuin itsestään.

— ”Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt”, mutta sitä ennen kahville, Pirkko nauroi.

— Kahvi ensin, jatketaan sitten, Mama myöntyi ja nousi ylös.

Päiväsalissa höyrysi pannukahvi ja keskellä pöytää oli viikonlopun kunniaksi vadillinen mustikkapiirakkaa. Helli kosketti villalankaa taskussaan ja hymyili itsekseen.

— Katsokaa nyt, hän sanoi hiljaa. — Eihän metsä ole vain puita. Se on tämäkin hetki. Mustikka on joskus ollut varpu metsässä.

Valtteri nyökkäsi ja näppäili hiljaa kitaraa. Silloin tapahtui jotain pientä, melkein huomaamatonta. Ikkunan takana seisova koivu rapisutti oksiaan, vaikka tuulta ei ollut. Ja joku, ehkä vain kahvin höyry, toi sisään hentoa pihkan tuoksua.

— Metsä tervehtii, Pirkko hymähti.

Mama nojautui tuoliinsa. Alakulo oli poissa.

— Ystävänä metsä, hän sanoi ääneen, maistellen sanoja. — Ehkä se onkin juuri tämä, se tulee luo, kun sitä ajattelee. Ilman saappaita, ilman karttaa.

— Ja ilman hyttysiä, Helli lisäsi.

Jossain kaukana, tai aivan lähellä, liikahti lehti.