SINISTÄ TAIVASTA NÄKYVISSÄ

Tarina jatkuu suotuisten tuulien puhallellessa hoivakotiin. Mama pitää huoneensa ikkunaa avoinna ja tuoksuttelee kevään tuloa.

— Miten tämä talvi tuntuu pidemmältä kuin edelliset, Mama voihki katsellessaan sankkaa lumipyryä, joka peitti pihapiirin valkoisen vaipan alle.

— Uusi lumi on vanhan surma, eikö niin ole tapana sanoa, Helli huomautti, mutta näytti murheelliselta. — Ei ole taaskaan asiaa ulos. Tuntuu, että nuukahdan täällä sisällä kuin kukat ilman vettä.

— Maistuisiko yömyssy? Minulla on vielä tilkka brandya jäljellä, Mama hymyili ja nousi hakemaan pullon piirongin laatikoista.

— Ainahan se, lääkkeeksi. Ei olla nautittu enää aikoihin viiniä Valtterin kanssa. Hänellä on vahva lääkitys, ei siihen enää piristeet sovi. Miehen muisti heikkenee päivä päivältä. Eilen hän väitti vakavissaan lähtevänsä kotiin.

— Sinnehän me kaikki haluaisimme. Mama huokaisi. — Kun tulin tänne, otti sydämestä, kun johtaja toivotti tervetulleeksi uuteen kotiin. Laitos tämä on, loppusijoituspaikka, sanoi hän mitä tahansa.

— Onhan meillä sentään omat huoneet ja tavarat eikä yömyssyjäkään tarvitse juoda salaa, Helli yritti keventää raskaaksi muuttunutta tunnelmaa.

— Totta, Mama nyökkäsi ja kaatoi varovasti pienen tilkan kumpaankin lasiin. — Ja onhan meillä toisemme.

He kilistivät hiljaa kuin olisivat pelänneet rikkovansa hetken haurauden. Ulkona tuuli pyöritteli lunta ikkunoita vasten. Pihakoivun oksat notkuivat valkean taakan alla. Mama istahti takaisin nojatuoliin ja jäi tuijottamaan pyryä.

— Tiedätkö, mikä minua eniten pelottaa? hän sanoi hetken päästä. — Ettei tämä olekaan talven pituutta. Että tämä on sitä, kun aika hidastuu lopussa.

Helli ei vastannut heti. Hän katseli brandyn meripihkanväristä pintaa.

— Minä pelkään toista, hän sanoi lopulta. — Että unohtaa. Että unohtaa miltä aamukahvi tuoksui omassa keittiössä. Tai miltä tuntui, kun joku odotti kotiin.

Samassa käytävältä kuului kolahdus. Molemmat säpsähtivät.

— Nyt Valtteri varmasti yrittää karata, Helli henkäisi ja nousi ylös ripeämmin kuin aikoihin.

He avasivat oven. Käytävällä seisoi Valtteri tohvelit vinossa, hiukset pörrössä ja matkalaukku kädessä.

— Minun täytyy ehtiä asemalle, hän sanoi vakavana. — Juna lähtee seitsemältä. Äiti odottaa eikä pidä siitä, että myöhästyn.

Helli pysähtyi. Hän ei osannut sanoa mitään. Mama astui askeleen eteenpäin.

— Sepä sopii mainiosti, Valtteri, hän sanoi rauhallisesti. — Me lähdemme saattamaan sinut.

— Mitä? Helli kuiskasi.

Mama vilkaisi häntä merkitsevästi.

— Saattamaan, hän toisti.

He taluttivat Valtterin päiväsaliin. Mama sytytti pöydälle pienen led-kynttilän.

— Tämä on aseman kahvila, hän sanoi. — Juna on myöhässä lumipyryn takia. Otetaan odotellessa kuppi kahvia.

Valtteri istui alas, laukku tiukasti sylissä. Hän katseli kynttilän liekkiä ja hymyili.

— Minä muistan tämän aseman, hän sanoi hiljaa. — Täällä minä tapasin Hellin ensimmäisen kerran.

Helli nielaisi.

— Niin tapasit, hän vastasi lempeästi. — Ja myöhästyit silloin junasta.

Valtteri naurahti. Kirkkaasti. Hetkeksi hänen katseensa selkeni.

— Niin minä taisin tehdä.

Ulkona tuuli jatkoi ulvomistaan, mutta sisällä oli lämmintä.

— Juna peruttu, Mama ilmoitti hetken kuluttua juhlallisesti. — Lumimyrskyn vuoksi.

Valtteri huokaisi helpottuneena.

— No, sitten minä voin jäädä vielä yöksi.

— Voit jäädä vaikka kevääseen asti, Helli sanoi ja puristi hänen kättään.

Mama nosti katseensa ikkunaan. Pyry oli yhä sakea, mutta jossain sen takana hän tiesi auringon olevan olemassa. Talvi oli pitkä, mutta ei loputon.

— Kuulkaas, hän sanoi äkisti. — Jos emme pääse ulos, tuodaan kevät tänne.

— Miten niin? Helli kysyi.

Mama hymyili salaperäisesti.

— Huomenna kylvämme krassinsiemeniä ikkunalaudalle. Ja järjestämme asemakahvilan uudestaan. Joka päivä lähtee juna johonkin. Vaikka vain muistoihin.

Valtteri taputti laukkuansa.

— Minulla on jo lippu.

Helli ja Mama katsoivat toisiaan hymyhuulin.

INSPIRAATIOKUVA

— Katso Helli, selasin Facebookia ja löysin yllättäen hauskan kirjoitustehtävän, Mama hehkutti aamiaisen jälkeen. — Haluathan osallistua, vain seitsemän sanaa kiitos.

— Myytävänä kerran käytetty mekko, alushame kaipaa korjausta! Helli keksi välittömästi.

— Hyvä, minäkin tuumin, että huonostihan siinä on käynyt. Mitä sanot tästä: Saa ottaa, en tarvitse enää, ryhdyn nunnaksi.

— Aika rajua, mutta avioliitossa kaikki on mahdollista. Miten sitä sanotaan, myötä- ja vastoinkäymisissä. Kuinkahan moni uskoo enää ikuiseen rakkauteen?

— Pieni annos kelpaisi, mutta romanssit taitavat olla meidän kohdaltamme ohi.

— Ei minun ja Valtterin jutustakaan tullut mitään. Sinä hoidit hienosti hänen lähtöaikeensa, Helli kiitteli. — Olin hetken järkyttynyt. Onneksi ei tarvinnut hälyttää apujoukkoja. Veikkaan, ettei mies muista eilisestä mitään. Hän oli unessa, kun kävin katsomassa ennen tänne tuloa.

— Uni paras lääke on, Mama virnisti. — Muistatko, kun innostuin haikuista eräällä kirjoituskurssilla. Saisiko kuvasta runomittaisen? Tavut menevät 5-7-5.

Helli mietti hetken.

Uskoin unelmiin
rakastaja hylkäsi
hankin tikarin

Mama naurahti ja jatkoi samassa hengessä:

Olin liekeissä
hetken huuma sokaisi
olen murhaaja

— Olipa hurja ja virkistävä runoilutuokio, nyt lähdetään happihyppelylle. Lumisade on ohi ja aurinko pilkistelee, Helli kuittasi nauraen,

MANALA

— No johan myrkyn lykkäsi, Mama parahti avatessaan pahaa aavistamatta sähköpostin.

— Mama, ethän sinä yleensä käytä voimasanoja, mikä on?

— Kuuntele Helli, mitä sanot Kynäilijöiden seuraavasta aiheesta, joka on Manala. ”Uskonnot ja kansanperinteet sisältävät kuvauksia maan alisesta elämästä, joten virikkeitä on tarjolla. Mielikuvitus on vapaa mutta pakollinen”.

— Oho, se kuulostaa kiehtovalta tai oikeastaan vähän pelottavalta. Mitä kaikkitietävä Wikipedia sanoo?

Mama naputti tietokonetta raivokkaasti.

— Vainajala eli manala tarkoittaa tuonpuoleisessa eli elävien maailman ulkopuolella sijaitsevaa kuolleiden sielujen maata tai asumusta.

— Minua viehättää ajatus ikiunesta, mutta Manala vaikuttaa aktiiviselta. Muinaiset jumalat juhlivat Valhallassa. Mitä sinun tietopankkisi kertoo siitä? Helli uteli.

— Valhalla kuvataan usein loisteliaana palatsina, jossa nautitaan juhlista ja taistellaan urhoollisesti, Mama luki otsa kurtussa.

— Taistellaan urhoollisesti? Helli kohotti kulmiaan. — Minä en jaksa enää edes nousta ilman että selkää vihlaisee.

— Ei tämä ole todellista. Jos minulta kysytään, Manala on aivan muuta, Mama protestoi.

— Niinkö? Helli nojautui kiinnostuneena eteenpäin.

— Totta kai. Ajattele nyt, jos on koko elämän juossut, huolehtinut, murehtinut ja maksanut laskuja, niin miksi ihmeessä tuonpuoleisessa pitäisi vielä taistella?

Helli hymähti ja kysyi, mitä Mama tarkoitti.

— Ehkä Manala onkin paikka, jossa kaikki kadonneet tavarat ovat. Yksinäiset sukat, silmälasit, jotka löytyivät aina vasta uusien ostamisen jälkeen. Niin ja ne sanat, joita ei koskaan ehtinyt sanoa.

Helli hiljeni hetkeksi.

— Se olisi kaunis ajatus, hän sanoi pehmeästi. — Että ne odottaisivat siellä.

Mama naputti konetta, nyt päättäväisemmin.

— Minä kirjoitan Manalasta palvelutalona, hän ilmoitti. — Siellä on lämmintä ja rauhallista, vastaanotossa istuu lempeä virkailija joka kysyy otatko teetä vai kahvia.

— Ja jokaiselle löytyy oma nojatuoli, Helli lisäsi. — Sellainen, josta pääsee ylös ilman apua.

— Ja muistikin toimii, Mama sanoi hiljaa. — Mutta vain sen verran kuin haluaa.

Helli hymyili.

— Entä Valhalla?

Mama mietti hetken.

— Valhalla on se paikka, missä kaikki vanhat tanssilavat ovat. Soittokunta ei väsy koskaan ja kengät eivät purista.

Helli nauroi, mutta silmäkulma kostui.

— Valtteri viihtyisi siellä, hän sanoi.

— Ja tulisi silti joka ilta takaisin tänne kahville, Mama vastasi.

He istuivat hetken hiljaa.

— Tästä tulee meidän näköinen tuonpuoleinen. Ei sotaa, ei pelkoa vaan toivoa.

— Jos joku kaipaa vielä hetken maan päällä, hän voi tulla uniin, mutta vain kohteliaasti, Helli lisäsi mietteliäänä.

Maman hymy oli kaihoisa. Helli ei tohtinut kysyä, ketä hän ajatteli.

***

YSTÄVÄNÄ TAIDEPOSTIKORTIT JA KEITTOKIRJAT

— Onpa outo nimi, Helli hämmästeli tavatessaan Maman kirja kädessä.

— Ainakin omaperäinen. Tässä on yli sata kirjoitusharjoitusta, oikein hyvää aivojumppaa, Mama kertoi.

— Luepa joku, rupesi kiinnostamaan.

— Tässä yksi helppo, tai miten sen nyt ottaa. Tekijä pyytää kirjoittamaan jostakin tutusta ja itselle tärkeästä esineestä. Mietin juuri, mistä aloittaisin.

— Saanko arvata, tarotkorteista tietenkin.

— No jaa, olen kirjoittanut niistä kyllästymiseen asti. Ajattelin itse asiassa taidekorttikokoelmaani. Olen kerännyt niitä hartaudella enkä henno lähettää kenellekään. Käytin sykähdyttävimpiä kirjanmerkkeinä, mutta nykyään e-kirjojen aikana niille ei ole tarvetta. Inspriraatiokuvina ne toimivat, kun teksti on jumissa.

— Samaan tapaan kuin se pitsimekko, josta kehittelimme murhatarinan, Helli virnisti.

— Juurikin niin. Entä sinä, kirjoittaisitko villalangoista, isoäidin neliöistä ja sukkapuikoista?

— Niiden aika on ohi. Hartiat eivät kestä enää neulomista ja villasukkia on enemmän kuin ehdin tässä elämässä käyttää. Mutta voisin kirjoittaa keittokirjoista ja lempiruokien resepteistä.

— En tiennytkään, että sinussa on kokin vikaa, Mama hämmästeli.

— Oli ennen, nykyään tyydyn laitosruokaan, eihän meillä ole vaihtoehtoja. Nuorempana osallistuin marttojen kokkikursseille. Muistan, kun meillä oli perunailta. Minulla vastuullani oli curry, josta tuli niin tulista, että se muistettiin pitkään.

Mama naurahti ja kertoi kaipaavansa kookosmaidon ja sitruunaruohon tuoksua.

— Rakastin thairuokaa, joka useimmiten oli todella vahvaa, mutta maut olivat tasapainossa.

— Tasapainossa, Helli toisti. — Sitä meidän pitäisi harjoitella käytännössä. Olin nuorempana ketterä, mutta en enää.

Mama nyökkäsi ja selasi kirjaa eteenpäin. Helli nojasi taaksepäin ja sulki hetkeksi silmänsä.

— Minulla oli yksi tietty kirja. Rasvatahroja sivuilla, kulmat koirankorvilla. Sen välistä putosi aina pieni paperilappu, johon olin kirjoittanut kommentteja kuten lisää inkivääriä, vähemmän suolaa ja älä pelkää chiliä.

Mama hymyili.

— Viimeinen kuulostaa elämänohjeelta.

— Ehkä se olikin, Helli naurahti. — Tein kerran ohjeiden mukaan tom yam -keiton. Laitoin liikaa chiliä, tietysti. Vieraani yski ja nauroi samaan aikaan. Sanoi, että tämä puhdistaa synnit ja sisuskalut.

— Odota, runosuoneni puhkesi juuri kukkaan:

Oodi ilolle
ripaus polttavaa chiliä, runsaasti korianteria,
lempeää sitruunaruohoa, limetinlehtiä,
mausteeksi hersyvää naurua
puhdistavaa itkua,
elämän riemua.

Helli naurahti ja huomautti, ettei se ollut mikään haiku.

— Ei ollut tarkoituskaan, se oli proosaruno, jossa ei ole tiukkoja sääntöjä vaan enemmänkin tunnelmaa. Mutta jatka ihmeessä kokkauksesta. Taisin innostua liikaa.

— Keittokirja sisälsi muistoja hetkistä, jolloin olin rohkea, Ensimmäinen illallinen ystäville. Ensimmäinen kerta, kun uskalsin tarjota jotain vierasta. Ja se perunailta martoissa…

— Se kuuluisa curry! Mama innostui.

— Niin. Siitä puhuttiin vielä seuraavanakin vuonna. Joku sanoi, että olin löytänyt tulen uudelleen.

Mama nauroi niin, että kirja putosi lattialle.

— Kirjoita siitä. Tulesta, joka ei ollut tuhoa vaan makua.

Helli avasi silmänsä.

— Entä sinä? Mitä taidekortit kertovat?

Mama nousi ja haki laatikon. Hän valitsi yhden kortin ja ojensi sen Hellille.

EDGAR DEGAS: ABSINTINJUOJAT – MAMAN INSPRIRAATIOKUVA

— Tämä on lempikuvani. Mitä näet siinä?

— Et sitten kamalampaa löytänyt. Kaksi epätoivoista ihmistä, mitä kaunista siinä näet?

— En kaunista, mutta kuva puhuttelee. Ihmiskohtaloita on lukemattomia. Nämä kaksi hakevat päihdyttävästä juomasta hetken lohtua ja unohdusta kurjaan elämään.

Helli yllätti Maman haikulla:

Tulkoon ikiyö
pullo on kohta tyhjä
lantit lopussa

— Niinpä, osuit oikeaan. Rahat olivat tiukassa ja nekin vähät tuhlattiin baareissa.

— Oletko maistanut absinttia? Helli kysyi uteliaana.

— Itse asiassa olen. Kävin nuoruudessa taidematkalla Prahassa ja tilasin baarissa lasillisen esillä olevasta pullosta. Se oli järkyttävän pahaa.

— Mama, sinä se jaksat yllättää. Joimmeko jo brandyn loppuun?

— Eiköhän sitä ole vielä tilkka, Mama hymyili ja laittoi korttilaatikon odottamaan seuraavia viriketuokioita

— Me molemmat kirjoitamme rohkeudesta. Sinä uusista elämyksistä, minä chilistä, Helli hymyili ja kohotti lasinsa.

— Mikä on erityisesti jäänyt mieleesi? Mama kysyi.

— Ensimmäinen kerta, kun uskalsin tarjota jotain uutta. Minulla oli pieni kaksio ja pöytä oli liian pieni kuudelle hengelle. Jotenkin vain mahduimme. Astiat eivät olleet samaa sarjaa, mutta en antanut sen häiritä.

— Mitä tarjosit? Mama kysyi jo valmiiksi eläytyen.

— Thaicurrya, jossa oli punaista currytahnaa, kookosmaitoa ja liikaa chiliä. Kädet tärisivät, kun maistoin kastiketta viimeisen kerran ennen vieraiden tuloa. Mietin, että jos tämä menee pieleen, en enää koskaan kokkaa muille.

— Mutta se ei mennyt?

— Ei. Se oli liian tulista yhdelle, sopivaa toiselle ja täydellistä kolmannelle. Ja tiedätkö, mikä oli parasta? Kukaan ei puhunut ruoan onnistumisesta tai epäonnistumisesta. He kehuivat, että olin uskaltanut.

Mama nyökkäsi hitaasti.

— Siinäpä kirjoittamisen aihe. Ei pelkkä ruoka, vaan hetki, jolloin ylittää oman kynnyksensä.

— Niin. Rohkeus ei aina ole suuria tekoja. Joskus se on yllättäviä makuja ja toivomista, että vieraat jäävät silti.

Mama hymyili.

— Minä voisin kirjoittaa taidekorteistani juuri tuolla tavalla. Mitä ajatuksia ne ovat herättäneet ja miksi olen ne valinnut satojen joukosta.

Huoneessa oli hetken hiljaista. Sitten Mama sanoi juhlallisesti, että meidän Manalamme ei ole maan alla. Se on siellä, missä pelot kuolevat.

INTOHIMO

— Laskiaispullia, ihanaa, Helli ilahtui saapuessaan päivähuoneeseen. Hän oli kietonut neulomansa pörröisen heleänvihreän shaalin hartioilleen. — Valitsin värin päivän teeman mukaisesti. Niin kuin tiedät, minulla on villavaatteita enemmän kuin oikeasti tarvitsen. Mutta otetaan ilo irti. Lounaalla tukevaa hernekeittoa ja pannukakkua. Nyt sitten tämä ihanuus, Helli hymyili.

— Tuoreen kahvin tuoksu on parasta mitä tiedän, enkä aio vastustaa pulliakaan. Kaksi vadillista, onkohan niissä eri täyte? Mama ihmetteli tarkastellen valikoimaa.

— Kyllä vain, näissä on kermavaahtoa ja vadelmahilloa, toisissa taas mantelimassaa, mitä haluatte? Pirkko kysyi avuliaana.

— Minulle mantelilla, kiitos, Mama päätti nopeasti.

Helli valitsi hilloversion ja Valtteri ilmoitti ottavansa molempia lajeja. Hän hymyili onnellisen näköisenä kermavaahtoa suupielissä.

— Elämän pieniä iloja, Helli totesi ja pyyhki hellävaraisesti Valtterin leuan. — Mitä hauskaa keksisimme tänään? Mama, et ole aikoihin tulkinnut kortteja. Löytyisikö niistä jotain jännittävää?

— Aika paljon pyydetty, mutta katsotaan, Mama sanoi ja otti pakan käsilaukusta.

Hän levitti ne kahvipöydälle. Helli huomasi, että naapuripöydistä kurkoteltiin katsomaan, mitä oli tekeillä.

— Nosta päivän kortti. Keskity ja valitse sellainen, joka haluaa tulla, Mama kehoitti Helliä. — Hmm, toivoit jotain jännittävää. Kortti on Intohimo. Mitä se tuo mieleesi?

Hellin kasvoille kohosi lievä puna.

— Eihän minulla tässä iässä ole juurikaan intohimoa, mitä nyt hyvään ruokaan ja juomaan, hän sanoi, mutta katsoi Valtteria.

Mies oli syventynyt murentamaan toista pullaa, eikä näyttänyt olevan kiinnostunut.

— Älä nyt vähättele, Mama torui lempeästi. — Intohimo ei katso ikää. Se voi olla kipinä, joka saa nousemaan aamulla.

Helli pyöritteli korttia sormissaan. Siinä hehkui lämpimiä värejä, punaa ja kultaa.

— Minusta tämä ei ole pelkästään romanttista intohimoa, Helli sanoi hitaasti. — Tässä on jotain, ehkä elämänhalua. Sellaista, että ei suostu haalistumaan.

Mama nyökkäsi hyväksyvästi.

— Juuri niin. Intohimo on vastalääke Manalalle. Sille, jossa päivät muuttuvat harmaiksi ja kahvi maistuu vedeltä.

Valtteri kohotti katseensa.

— Kahvi ei kyllä tänään maistu vedeltä, hän totesi ja otti kulauksen. — Mutta mitä se kortti sitten käskee tekemään?

— Se ei käske, Mama vastasi. — Se kysyy, mihin suuntaan sydän vie, vaikka järki mutisee vastaan,

Naapuripöydästä kuului tuolin narahdus. Uteliaat eivät enää edes yrittäneet peitellä kiinnostusta.

Helli hymyili.

— No, jos oikein kuuntelen, minua on alkanut kutkuttaa yksi asia.

— Kerro, Mama sanoi heti valppaana.

— Se Kynäilijöiden aihe, Manala. Minä en halua kuvitella synkkää kuoleman maata. Haluaisin kirjoittaa paikasta, johon kerätään kaikki tukahdetut intohimot. Sellaiset, joita ei ole uskallettu elää todeksi.

Mama kohotti kulmiaan.

— Sielläkö ne odottavat, että joku tulee hakemaan?

— Ehkä, Helli innostui. — Ehkä Manala ei olekaan loppu, vaan varasto. Ja kun ihminen uskaltaa, hän käy hakemassa sieltä oman kadonneen liekkinsä.

Valtteri taputti pöytää niin, että pullanmurut levisivät lattialle. Mama keräsi kortit hitaasti pakkaan ja katsoi merkitsevästi Helliä ja Valtteria.

— Intohimo siis. Katsotaan, mihin se teidät vielä vie.

Helli tunsi sisällään lämpimän, levottoman sykkeen. Ehkä kortti ei ollutkaan sattuma.

— Ehkä aloitamme sillä, että emme pelkää liikaa. Minä olen aina ajatellut, että intohimo on jotain suurta ja dramaattista, Helli sanoi hiljaa. — Sellaista, joka sytyttää sydämen liekkeihin.

— Voi se sitäkin olla, Mama hymähti. — Mutta useimmiten se on hiillos. Sellainen, jota pitää välillä pöyhiä.

Valtteri nyökkäsi yllättävän vakavana.

— Minä olen huomannut, että intohimo löytyy usein sieltä, missä jaksaa nähdä vaivaa.

Helli maisteli ajatusta.

— Ehkä minun intohimoni ei ole kadonnut. Ehkä se on vain muuttanut muotoaan. Ennen se oli matkustamista ja uusia kaupunkeja. Nyt se on hetkiä. Hyvin katettu pöytä. Oikea sana oikeassa kohdassa. Se, että joku nauraa.

Mama hymyili leveästi.

— Intohimo on tarkkaavaisuutta, hän sanoi. — Se on sitä, että huomaa ympäristön.

Naapuripöydästä rohkeni joku kysymään:

— Anteeksi, puhutteko te oikeasti korteista vai elämästä?

Helli kääntyi hymyillen.

— Molemmista, hän vastasi.

Mama nosti pakasta vielä yhden kortin hetken mielijohteesta,ja käänsi sen nopeasti. Hän ei näyttänyt muille, vilkaisi vain ja nyökkäsi itsekseen.

— Mitä siinä on? Valtteri kysyi.

— Rohkeus, Mama sanoi rauhallisesti. — Intohimo tarvitsee sitä seurakseen. Muuten se jää haaveeksi.

Helli hengitti syvään. Hän tunsi jotakin avautuvan sisällään.

— Minä kirjoitan sen tekstin, hän sanoi päättäväisesti. — Manalasta, joka on täynnä varastoituja unelmia. Ja ihmisistä, jotka uskaltavat hakea omansa takaisin.

Mama katsoi heitä molempia ja tunsi, että intohimo ei ollutkaan jotain, mitä piti etsiä kaukaa. Se oli läsnä tässä pöydässä, kahvin tuoksussa, murusissa pöytäliinalla ja rohkeissa sanoissa.

INSPIRAATIOKUVA

— Näen liekehtivän tulirenkaan, Helli sanoi kulmat kurtussa.

Mama oli kehoittanut salaperäisen näköisenä häntä tulemaan huoneeseensa heti aamiaisen jälkeen.

— Facebookista löytyy yllättäen kuvia, jotka puhuttelevat ainakin minua. Tämä tupsahti eteen aamulla. Seitsemän sanaa, muistatko kun kehittelimme murhatarinoita edellisen kuvan innoittamina. Keksimme vielä haikujakin.

— Muistanhan minä, kuvassa oli hurmaava valkoinen pitsimekko, jonka alushame oli riekaleina, Helli tirskui.

— Tästä ei taida syntyä vastaavaa, mutta yritetään. Sanonta kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat tuli ensimmäisenä mieleen, Mama mietti ääneen.

— Entäpä tämä, totuus ei pala tulessakaan. Keksisimmekö jotain omaperäistä seitsemällä sanalla?

Maman ilme kirkastui.

— Portti Manalaa kulkee liekehtivän kultaisen renkaan läpi.

— Sinua on jäänyt vaivaamaan mietteemme Manalasta. Odotahan, jatkan samasta teemasta. Jos etsit, löydät pimeyden keskeltä uskomattoman kirkkauden.

— Ei huono, vaikka kuulostaakin lähes raamatulliselta, Mama nauroi. — Entäpä haiku?

Helli rykäisi ja lausui pilke silmäkulmassa.

Tuli johdattaa
intohimon liekkeihin
sydän pakahtuu

Mama jatkoi välittömästi:

Intohimon hehku
herään oudosta unesta
aamuyön valoon

Molemmat purskahtivat helisevään nauruun.

— Mama, lisää tällaista. Päivä kirkastui sinun asiostasi, Helli halasi Mamaa silmät kosteina.