KUKKAKEIJUT USVASIIPI JA HELMILILJA

Hoivakodin päivähuoneessa kävi vilkas puheensorina, kun virkeimmät asukkaat selasivat kuvalehtiä ja etsivät saksia, liimapuikkoja ja inspiraatiota.

— Mama, näytät keskittyneeltä. Kukkia ja perhosia? Helli kysyi silmäillessään Maman puolivalmista tekelettä.

— Jotain sinne päin. Tai on minulla idea. Nämä ovat kukkakeijuja, jotka sulautuvat taustaan. Suunnittelen satukirjaa. Vain lapset ja me vanhat pystymme näkemään ne.

— Kaunis ajatus. Tuo vaaleanpunainen näyttää vekkulilta.

— Hän on Usvasiipi, rohkeuden keiju. Hän ilmestyy aina silloin, kun joku uskaltaa tehdä jotain ensimmäistä kertaa kuten aloittaa sadun. Sininen on Helmililja, hiljaisen viisauden keiju. Hän säkenöi ja kuiskaa oikealla hetkellä, muista juoda vettä, hengitä syvään, älä murehdi asioita, joille et voi mitään.

Helli kallisti päätään mietteliään näköisenä.

— Tuo Usvasiipi näyttää siltä, että se tietää jonkin salaisuuden, hän sanoi.

Mama hymyili salaperäisesti.

— Hän asuu pionipenkissä ja ilmestyy vain, kun joku tekee jotakin rohkeaa.

— Helmililja katsoo kuin odottaisi vastausta.

— Hän viihtyy aamukasteessa hoivakodin pihan varjoissa. Hän kuuntelee enemmän kuin puhuu.

Päivähuoneen puheensorina vaimeni heidän ympäriltään. Ikkunasta näkyi kalpea talviaurinko. Hetken ajan vaaleanpunainen ja sininen keiju hohtivat kultaisissa säteissä.

— Saduissahan on aina opetus? Helli jatkoi.

Mama nosti katseensa.

— Totta kai, kukat tuovat viestin keväästä ja virkistävät mieltä. Keijut ovat valon sanansaattajia. Ne kuiskuttelevat auringonpaisteen ja veden hyvää tekevästä vaikutuksesta.

— Minulla on jatkuvasti vesilasi yöpöydällä, mutta unohdan juoda tarpeeksi. Litra päivässä tuntuu ylivoimaiselta, Helli huokaisi.

— Mitä sinä askartelet?

— Kunhan selailen näitä kiiltokuvapintaisia lehtiä. Valokuvamallit hymyilevät jäykästi ja kävelevät oudosti, Helli kommentoi ja repäisi sivun, jossa malli seisoi tuulessa hulmuavassa iltapuvussa. — Ajattelin leikata hymyistä palasia ja antaa tyttösille uutta ilmettä.

— Se on hyvä ajatus, Mama kannusti liimatessaan keijut kullankimalteisille korttipohjille.

Samassa ovi avautui ja hoitaja kurkisti sisään.

— Kahvi on katettu ja tänään on tarjolla sitruunakakkua.

Huoneessa kävi tyytyväinen hyrinä. Mama nosti työnsä varovasti syrjään.

— Näetkö, Helli? Kevään viesti tulee monessa muodossa. Tänään se on sitruunassa.

Mama katseli illalla kukkakeijuja. Satu alkoi muotoutua mielessä. Entä jos keksisinkin runoja. Helli osallistuu mielellään, hänellä on vilkas mielikuvitus, Mama mietti siemaillessaan iltateetä. Helli oli vetäytynyt aikaisin nukkumaan virikkeellisen päivän jälkeen. Mama oli levoton, eikä edes yrttitee rauhoittanut.

Aamulla Mama luki aikaansaannoksensa ystävälleen.

— Tavutkin menivät melkein oikein, hän virnisti.

Hoivakodissa
illan hämärähetki
unimaassa keiju

— Lämmin tunnelma, odota, voisin jatkaa, Helli sanoi innostuneena.

Keiju virittää
helisevät soittimensa
kuunsäde nyökkää

— Hyvä Helli, olemme loistava tiimi, Mama nauroi.

LAVENTELI, KAARNA JA KULTAKÄMMEKKÄ

Mama maisteli sanoja. Poppeli, sydän sykähti. Miksi ihmeessä nimien keksiminen on vaikeaa ja kuitenkin niin kiehtovaa, hän mietti.

— Penni ajatuksistasi, Helli sanoi tarkasteltuaan hetken Maman poissaolevaa olemusta.

— Oi, mietin kukkakeijuille sopivia nimiä. Taidan olla vähän hassahtanut. Mitä mieltä olet Poppelista?

— Poppeli, pippeli, huppeli, hyppeli, tomppeli… Helli tirskui.

— Minäkö? Valtteri kohotti katseensa puurolautasen takaa.

— Et tietenkään, puhumme mielikuvitusolennoista, Mama rauhoitteli. — Ei sitten, ei Poppeli, mutta kävisikö Laventeli?

— Anteeksi Mama, totta kai käy, innostuin vähän liikaa, Helli hekotti.

— Nauru tekee meille ihmeitä, kunhan et mollaa Laventelia, Mama sanoi muka loukkaantuneena, vaikka oli tyytyväinen, kun sai seuralaiset hyvälle tuulelle.

Helli pyyhki silmäkulmaansa.

— Tiedätkö, nimet ovat kuin avaimia. Kun osuu oikeaan, ovi napsahtaa auki. Laventeli seisoo hiljaa ja näkee kaiken.

— Entä tuo keskimmäinen, joka näyttää olevan eksyksissä? Valtteri kysyi.

— Kaarna, Mama vastasi empimättä. — Se ujostelee oudossa paikassa ja järjestää valonsäteet turvakseen.

— Entä tuo kultainen? Helli kysyi pehmeämmin.

Mama silitti kuvan reunaa.

— Kultakämmekkä. Se tuo lämpöä niille, jotka luulevat jo unohtaneensa, miltä kevät tuntuu.

Päivähuoneessa kahvikupit kilisivät. Pöydän ääressä oli hetken aivan oma maailmansa.

— Ehkä nimien pitääkin vähän pyöriä kielellä, Helli sanoi. — Niiden täytyy tuntua suussa oikeilta.

— Ja sydämessä, Mama lisäsi hiljaa.

Valtteri otti lusikallisen puuroa ja mietti.

— Minä luulen, että ne ovat tyytyväisiä.

— Keijutko? Helli kysyi.

— Niin. Ne näyttävät siltä.

Mama hymyili.
— Silloin nimet ovat löytäneet paikkansa. Laventeli tarkkailee, Kaarna virittää valon, Kultakämmekkä pitää lämpöä yllä.

Aamupäivän auringonsäde liukui kuvien yli kuin joku olisi nyökännyt hyväksyvästi.

KAISLAKUISKE, AURINGONPISARA, PILVILINTU

— Nimen pitää vähän hyrähtää rinnassa, Mama tuumi esitellessään uusimmat kukkakeijut. — Kaislakuiske on tarkkailija, joka kätkeytyy kaltaistensa seuraan. Auringonpisara on lempeä ja seurallinen, Pilvilintu puolestaan jakaa iloa ympärilleen leveällä hymyllä. Maistelin nimiä ja kysyin niiltä, kuka olet.

Helli puhkesi nauruun.

— Olet verraton. Pidän kovasti keijuistasi. Minun surkea yritykseni yhdistellä hymyjä ei todellakaan onnistunut. Niistä tuli lähinnä irvistyksiä. En näytä kuvia, revin ne.

— Olisin halunnut nähdä. Odota, etsin netistä kuvan, joka voisi kiinnostaa sinua. Tässähän se onkin. Mitä sanot?

HANNAH HÖCHIN SURREALISTITAIDETTA

— Oho, yllätit minut, joku on vielä hullumpi kuin minä.

— Taitelija on saksalainen ja hänen kollaasinsa ovat todellakin hulvattomia. Silloin kun päivät tuntuvat sameilta, ei tarvitse muuta kuin eläytyä mielikuvitusmaailmaan.

— Minä turvaudun sanoihin. Kirjoitin proosarunon. Haluathan kuulla?

— Totta kai. Taidat olla parempi sanankäytössä kuin kuvittajana, Mama hymyili.

Lanteita keinuttelevat tytönheitukat,
muka muotitietoiset,
mitä vielä,
oudot asut yllään,
tekohymy huulilla,
eivät tiedä arjesta,
tervetuloa todellisuuteen.

— Totta, meille syötetään mielikuvia nuoruudesta ja kauneudesta terveyden kustannuksella. Kukaan ei ole tyytyväinen ulkonäköönsä katseltuaan langanlaihoja malleja. Saavatkohan he koskaan syödä herkkuja?

— Siitä puheen ollen, keittiöstä tuli hernekeiton tuoksua. Ei se ole lempiruokaani, mutta pannari maistuisi, Helli hymyili ja nousi vaivalloisesti.

Mama jätti kukkakeijut pöydälle ja lupasi tulla jatkamaan askartelua iltapäivällä.

SAMMALSYDÄN

— Metsän sävyä, varjoa ja valoa yhtä aikaa, Helli arvioi tarkastellessaan Maman viimeisintä keijua. — Vihreät silmät katsovat rauhallisesti, keiju tuntee jokaisen polun ja kiven. Hän ei hätkähdä tuulta eikä pimeää, sillä ne kuuluvat hänen maailmaansa.

— Sinustahan on tullut loistava tulkitsija, Mama hymähti ja vakuutti olevansa Hellin kanssa samoilla linjoilla. — Luonto minullakin oli mielessä, ehkä värityksen ansiosta. Kuvien sommittelu on nykyään lempipuuhaani. Tuntuu, että askartelu tuo kevään päivä päivältä lähemmäksi.

— Kevät tulee kahden päivän kuluttua. Kuuntelin sääennustetta, sen mukaan päivät ovat aurinkoisia ja pakkaset ovat ohi. Lumet sulavat silmissä, Helli hehkutti.

— Paitsi jos yöt ovat kylmiä, pihapiiristä tulee liukas jääkenttä, Mama voihkaisi.

— Älä huoli, onhan meillä huoltomies, joka hiekoittaa sen taas sydämen muotoiseksi kävelylenkiksi, Helli nauroi.

— En ymmärrä, miten olisin selvinnyt pitkästä talvesta ilman sinua, Mama sanoi ja pyyhki vaivihkaa silmäkulmaansa.