HATTARAPILVI

— Onpa veikeä. Luulin, että olit jo luopunut kukkakeijuista? Helli hämmästeli tarkastellessaan Maman vielä liimalta tuoksuvaa kollaasia.

— Niin minäkin luulin, mutta Hattara halusi ilmestyä iloksemme.

— Jatka vain, jos askartelu innostaa. Ollaan jo maaliskuussa, minäkin huomaan piristyväni sitä mukaa kun valo lisääntyy.

— En pitänyt yhtään tämän päivän räntäsateesta, Mama huokaisi. — Vaikka haluan uskoa, että se sulattaa vähiä lumia. Pääsemme pian kirmaamaan pihalle kuin nuoret vasikat.

Helli tirskahti.

— En osaa kuvitella sinun kirmaavan, mutta ajatus on hyvä. Mietin runonsäkeitä tuosta vekkulista. Minusta näyttää, että hän on vähän eksyksissä. Odotahan, Helli sanoi otsa kurtussa

Punainen pilvi
hattaran muotoinen
riemastuu keväästä

Mama jatkoi spontaanisti

Taivas punertaa
hattara aivastaa
myrsky nousee

Helli nauroi hyväntuulisena. Hän oli piristynyt saadessaan mukavaa ajankulua.

— Yritetäänkö vielä sitä seitsemän sanan tarinaa. Olen yllättynyt, miten hyvin tiivistäminen toimii. Tähän tapaan: Hassu hattara, palaa karkumatkalta, on jo myöhä. Saa jatkaa.

— Oletko eksynyt, koti on lähellä. kukkakaverit kaipaavat. No niin, palautettiin Hattara harharetkeltä – olisi muuten hyvä kirjan nimi, Mama virnisti.

— Voitaisiin jakaa virikkeitä muillekin, en vain keksi miten, Helli mietti lähtiessään.

Mama jäi pohtimaan ystävän sanoja. Hän heräsi aamuyöllä virkeänä keksittyään mahdollisen ratkaisun.

— Mama, näytät salaperäiseltä. Onko jotain tapahtunut? Helli kysyi, kun Mama tuli touhukkaana päivähuoneeseen muistikirja kädessään.

— Minulla oli mielenkiintoinen keskustelu Herra Tekoälyn kanssa. Kyselen silloin tällöin vinkkejä, kun tarinoiden kirjoittaminen on jumissa. Aamulla yllätin meidät molemmat pyytämällä virikkeitä sunnuntai-iltapäiviin. Odota, kirjoitin ne muistiin, luen sinulle parhaat.

Helli kuunteli pää kallellaan. Valtteri rapisteli sanomalehteä eikä näyttänyt kiinnostuneelta.

— Ensimmäinen ehdotus oli muistipeli, Mama aloitti.

— Eikä, olen ollut niissä aina huono, Helli keskeytti välittömästi.

— Kuuntele, kyseessä on pelilauta, jossa on tehtäviä tyyliin ensimmäinen työpaikka, lavatanssit, rakas muisto, ensirakkaus. Tavoitteena on kerätä lämpimiä hetkiä. Jokainen saa kertoa lyhyesti muistoistaan.

— No sitten, siis jos muistaa, Helli hymähti. — Jatka vain, tuo ei ollut paha.

— Musiikki, sehän sopii kaikille. Valitaan laulukirja, jossa on tuttuja sävelmiä. Osallistujat heittelevät numeroita ja valitaan laulut niiden mukaan. Luetaan ensin sanat, keskustellaan, mistä ne kertovat ja lopuksi lauletaan. Valtteri saa säestää kitaralla.

— Mitä, en kuullut, onko juhlat tulossa? Valtteri höristi korviaan.

— Vaikka niinkin, mietittiin kyllä mukavaa laulutuokiota. Onko sinulla suosikkeja?

— Satumaa, Hopeinen kuu, Kultainen nuoruus, Valtteri luetteli sujuvasti.

— Olisin voinut arvata. Hienoja kappaleita kaikki ja sanat ovat tutut, Mama vahvisti.

Hellin silmät tuikkivat. Hänestä tuntui, että tulevat päivät kirkastuivat entisestään.

Pirkko otti asiakseen ohjata sunnuntaiset tuokiot. Ei se hänen tehtäviinsä kuulunut, mutta asukkaiden ilo oli palkitsevaa. Määrärahoja virikeohjaajan palkkaamiseen ei yksinkertaisesti ollut. Mama ja Helli osallistuivat innolla suunnitteluun. Heillä oli hauskaa keksiessään tehtäviä pelilaudalle.

Maman silmät kostuivat, kun monet rohkaisivat mielensä ja kertoivat rakkaita muistoja. Ajatus hoivakodin asukkaiden kokemusten kirjaamisesta poltteli mielessä.

— Helli, tarinat ovat koskettavia. Eiköhän tallenneta ne, Mama mietti.

— En kyllä rupea kirjoittamaan pitkiä juttuja käsin, mutta minulla on ajatus. Mitä jos teemme videon? Älykännykällä kuvaaminen on helppoa ja lopputulosta voi käsitellä, siis jos osaa, Helli innostui.

— Pirkko varmaan osaisi, mutta hänellä on muutenkin liikaa työtä. Kysellään vaivihkaa, löytyykö keskuudestamme innostuneita.

Yllättäen kävi ilmi, että Janne-niminen omissa oloissaan viihtyvä asukas oli entinen tv-ammattilainen.

— Eiköhän se onnistu, vaikka liikunkin nykyään pyörätuolilla. Minulla on pieni videokamera ja jalusta. Editoiminenkin onnistuu, Janne sanoi selvästi mielissään, että häntä tarvittiin. — Mukava saada jotain tekemistä. Dekkarien lukeminen alkaa kyllästyttää ja televisosta tulee vain vanhoja elokuvia.

— Loistavaa, videosta ei saa tulla liian pitkä, ettei kukaan kyllästy, Mama ohjeisti.

Seuraavana sunnuntaina maisema ikkunan takana oli tasaisen harmaa. Tuuli pöllytti vastasatanutta lunta vaakasuoraan. Janne oli laittanut kohdevaloja päivähuoneen viihtyisään nurkkaukseen. Paikalla oli kymmenkunta asukasta, kaikilla lauluvihkot käsissä. Valtteri viritteli kitaraa.

— En ymmärrä, miksi minua jännittää, Helli kuiskasi Mamalle. — Olemmehan me laulaneet monesti ennenkin.

— Ehkä se on tuo kamera. Janne sanoi, ettei siitä pidä välittää, mutta yritän kohentaa ryhtiä aina kun muistan, että meitä kuvataan, Mama vastasi ja suoristi selkää.

Pirkko taputti käsiä ja pyysi etumaisessa rivissä istuvaa vanhaa rouvaa aloittamaan. Pian kaikki yhtyivät kertosäkeeseen ”Siks mieluummin maantiellä tanssin, kun metsien humina se soi, tuon kultaisen kulkurin valssin tule kanssani tyttö ohoi!”

Osa löi rytmiä pöytiin, rohkeimmat tapailivat tanssiaskeleita. Hetken kuluttua asukkaat huutelivat kilvan numeroita. Valtterille tuli hiki hänen yrittäessään pysytellä kitaran kanssa mukana.

Kenenkään huomaamatta ovensuuhun oli kerääntynyt vierailijoita, asukkaiden omaisia ja ystäviä. Kaikki yhtyivät loppulauluun, kun Valtteri ehdotti soittavansa vielä Jänöjussin mäenlaskun. Maman posket olivat punaiset ja Helli nauroi hysteerisenä, kun laulutuokio oli ohi.

— Tästä tulee loistava kooste, Janne myhäili sammuttaessaan kameran.

Niin siitä tulikin, sillä ammattilainen osasi asiansa. Juhlallisessa katselutilanteessa nauru raikui.

— Janne, olethan jatkossakin mukana. Seuraava haaste on hankala, kun pyydämme halukkaita kertomaan elämäntarinoitaan. Pahasti pelkään, että niistä tulee rönsyileviä, Mama selitti huolestuneena.

— Tuttuja juttuja, mutta eiköhän se onnistu. Entä jos sinä teet kysymyksiä ja ohjaat sivupoluilta takaisin aiheisiin.

— Se voisi toimia, Mama sanoi huojentuneena.

— Onko tämä taas niitä seitsemän sanan kirjoitushaasteita? Helli kysyi tarkastellessaan Maman näyttämää kuvaa.

— Kyllä vain, uusi tehtävä ilmestyy kerran viikossa sähköpostiini. Anna tulla, älä mieti vaan kuvaile tunnelmaa, Mama kehoitti.

— Bridgeiltaan on päästävä, satoi tai paistoi.

— Hyvä, siinä oli vain kuusi sanaa. Minä jatkan, Mama nyökkäsi. — Päihitin viimeksi kaikki, jos voitan, palaan taksilla.

— Tasan seitsemän sanaa ja tarina jatkui, Helli kehaisi.

— Oletko pelannut bridgeä?

— Yritin opetella nuoruudessa sääntöjä, mutta en innostunut. Pidän kyllä korttipeleistä, mieluummin yksinkertaisista, joissa voi kuitenkin taktikoida.

— Minä viihdytän iltojani pasianssilla, jos uni ei tule. Työelämän aikana pelattiin pokeria pienillä panoksilla. Hotellielämä oli oikeasti tylsää, jos ei keksinyt viihdykkeitä. Moni vietti illat soittoruokaloissa ja ryyppäsi päivärahat.

— Siihen ne kai oli tarkoitettukin, Helli hymähti. — Minun suosikkipelini on ollut canasta. Se jäi, kun pelikavereita olisi pitänyt olla vähintään kaksi. Jännitys oli kiihottavaa.

— Lautapelit ovat palaneet. Huomasin, että päiväsalin kirjahyllyyn on ilmestynyt Afrikan tähti ja Monopoli. Molemmat ovat tuttuja, Mama kertoi.

Hellin silmissä välähti. Hän ehdotti spontaanisti pelikierrosta, johon Valttarikin voisi osallistua.

— Kyllä hän osaa heittää noppaa ja me voimme auttaa nappuloiden siirtämisessä, Helli vakuutti. — Ajattele, vanha sateinen kuva johdatti meidät keksimään virkistystä.

Valtteri nosti katseensa ja kurtisti otsaansa.
— Voiko siinä voittaa?

— Totta kai voi, Mama vastasi vakavana. — Mutta tärkeintä on viettää mukavia hetkiä yhdessä.

Päiväsalissa tuoksui kahvi ja hieman pölyinen lautapeli. Afrikan tähti levitettiin juhlallisesti pöydälle. Valtteri sai kunnian aloittaa.

— Kuusi! hän huudahti.

— Hyvä enne, Mama sanoi. — Kuutosella pääsee pitkälle.

Helli siirsi nappulaa rauhallisesti.

— Tässä pelissä on aina jotain toiveikasta. Se, että aarteen voi löytää vaikka seuraavasta ruudusta.

— Joskus sitä ennen löytää rosvoja, Mama muistutti.

— Niitäkin on elämässä ollut, Helli sanoi kevyesti, mutta Mama aisti hänen äänessään surua.

Hetkeksi tuli hiljaisuus. Valteri heitti uudestaan.

— Ei rosvoa! hän julisti helpottuneena.

Mama hymyili.

— Katsos, joskus sekin on voitto.

Sade ropisi ikkunaan. Pöydän ääressä oli lämmin tunnelma. Kun ilta alkoi hämärtyä, Helli alkoi haukotella. Valtteri oli löytänyt Afrikan tähden kahdesti ja säteili onnellisena. Mamasta tuntui, että hoivakodin ilmapiiri oli virkistynyt hetkessä.

— Taisimme selvitä pimeimmästä ajasta, Helli kuittasi katsellessaan naapuripöydän pelihuumaa. — En tiedä, miten suhtautua tekoälyyn, mutta ainakin meille se toi virikkeitä.

KIIRE

— Onko meillä uusi kuva-arvoitus? Helli kysyi nähdessään Maman tuijottavan kannettavan tietokoneen näyttöä.

— Kyllä vain, tällainen vanhahtava ruskea, Mama sanoi ja käänsi kuvan nähtäväksi.

— Ikäneito, minnehän hänellä on kiire? Helli mietti ääneen.

— Sano se taas seitsemällä sanalla, Mama kehoitti.

— Äkkiä kotiin etten myöhästy, suosikkisarjani alkaa kohta.

— Hyvä, yritän jatkaa. Jännittää, miten kreivitär selviää petollisen aviomiehen juonittelusta.

Helli naurahti ja totesi, että Mama oli ajan hermolla.

— En uskalla katsoa enää iltaisin liian jännittäviä elokuvia, ne tulevat uniin. Onneksi meillä on Yle Areena. Tuletko katsomaan huoneeseeni iki-ihanan Piukat paikat. Marilyn on siinä parhaimmillaan.

— Tulenhan minä, mikään ei voita vanhoja kunnon klassikoita, Mama myhäili.

Seuraavana aamuna kevätaurinko häikäisi silmiä, kun Mama avasi tietokoneen. Hän nousi laittamaan säleverhon kiinni. Helli koputti oveen mukanaan kaksi höyryävän kuumaa kahvimukia.

— Arvelin, että sinulle maistuu. Juutut aina aamuisin tietokoneen syövereihin, hän tervehti iloisesti.

— Olet aarre. Olen jäänyt koukkuun näihin seitsemän sanan tarinoihin. Tule istumaan viereeni ja kerro, mitä mieleesi tulee tästä korttipakasta.

KULUNUT KORTTIPAKKA

— Näyttää olevan vanha ja paljon käytetty. Hmm, seitsemän sanaa. Eiköhän se onnistu. Kortti tuo, kortti vie, jännitys kihelmöi vatsanpohjassa.

— Näinhän se on. Korteista on tehty iskelmiäkin. Lea Laven laulaa Kortit kertoo kohtalomme, onnemme ja ahdinkomme.

— Sinulle tarotpakka taitaa olla mieluisampi?

— En ole katsonut aikoihin kortteja, mutta nyt voisimme kokeilla, Mama sanoi ja hörppäsi kahvia.

Hän sekoitti pakan ja Helli nosti esiin pilkistävän kortin. Hän käänsi sen nopeasti.

— Sain Kuoleman. Vaikka tiedän, että se ei ole paha kortti, värisyttää.

— Voi Helli, se tarkoittaa, että jotain on päättymässä ja se antaa tilaa uudelle. Oletko miettinyt tulevaisuutta? Olen kuullut huhuja, että tänne hoivakotiin on tulossa mittava remontti. Meidät siirretään johonkin väliaikaismajoitukseen.

— En haluaisi muuttaa, mutta pakkohan se on. Voisin saman tien muuttaa lähelle sukulaisia. He kaipaavat, mutta ovat sen verran huonokuntoisia, etteivät jaksa enää matkustaa.

— Helli, en haluaisi erota sinusta, mutta elämässä tapahtuu yllättäviä käänteitä.

— Nosta ohjekortti itsellesi, Helli ehdotti, kun keskustelu kääntyi vakavaksi.

— Muutos, hyvänen aika, se on samansuuntainen kuin sinunkin korttisi. On aika miettiä tulevaisuutta, Mama sanoi mietteliäänä.

Uusi kiehtova mahdollisuus virisi mielessä, Uskallanko?

KUU

Mama katsoi mietteliäänä kuvaa. Hänestä tuntui, että se puhui samaa kieltä kuin tarotkortit. Kuu kuvasti sisäistä maailmaa, alitajuntaa ja tiedostamattomia toiveita, jotka näyttäytyivät unissa.

Kyllä, tämä oli merkki, uskallan, hän päätti. Tunne oli kristallinkirkas. Elämällä oli vielä jotain tarjottavaa.