PERHEKUVA KESÄLLÄ 2023

Päiväkirjamerkinnät kertovat Jussin ja minun viimeiseksi yhteiseksi jääneestä vuodesta kesästä 2020 seuraavaan syksyyn, jolloin mies joutui sairaalakierteeseen. Elämä oli pysähtynyt koronan vuoksi ja Jussin sairastumisesta näkyi ensimmäiset merkit. Minusta tuli omaishoitaja ja tulevaisuus näytti synkältä.

Kirjoitan tässä Jussista hänen toisella nimellään, jolla sisarukset häntä kutsuvat. Se etäännytti haikeita muistoja. Teksti on tuttu tarinasta Kultaisia muistoja, mutta tässä olen keskittynyt vain meidän kahden arkeen.

KESÄKUU

Leena kietaisi kuparinpunaiset kiharat sykerölle. Kotiasu, mustat legginsit ja lyhythihainen mustavalkoinen tunika tuntuivat mukavan pehmeiltä. Painoa oli kertynyt vyötärölle. Hän venytteli ja vältti katsomasta peiliin.

Makuuhuoneesta kuului kolinaa. Heikki oli herännyt tavallista aikaisemmin.

– Mikä päivä tänään on? mies kysyi.

– Lauantai. Tule kahville, keitin puuroa ja pöydällä on tuore Hesari.

– Menen vielä hetkeksi lepäilemään.

Leena tunsi epämääräistä huolta, kun miestä väsytti jatkuvasti. Hän oli suunnitellut, että he lähtevät ajoissa mökille. Luvassa oli kesän ensimmäinen helleviikko.

Päivä ehti kääntyä iltapäivän puolelle ennen kuin Heikki oli saanut vaatteet ylleen ja oli valmis lähtöön. Matka Hämeenlinnasta Hattulaan oli mukavan lyhyt, autolla se taittui vajaassa puolessa tunnissa. Koivut olivat lehdessä ja maisema hennon vihreä. Leena hyräili keväthuumassa. Hän ei osannut aavistaa, että seuraavana keväänä he olisivat autottomia.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kun he kaarsivat siniharmaalla Skodalla pihaan. Mökki oli talven jäljiltä peruskylmä. Leena avasi ovet ja ikkunat ja kantoi vuodevaatteet ulos tuulettumaan. Kun hän oli pyyhkinyt pölyt, imuroinut ja pessyt lattiat raikas kevään tuoksu tuntui hyvältä.

– Jäädään yöksi, sytytän takkaan tulen, Heikki lupasi.

Hetken kuluttua olohuoneeseen levisi sankka savu.

– Taisi olla vähän tukossa. Kyllä tämä tästä, Heikki rauhoitteli.

Leena tuuletti perusteellisesti. Savu hälveni ja pian koivuhalot rätisivät iloisesti.

– Leena, kultaseni, tule istumaan viereeni. Haluaisin vähän puristella, Heikki hymyili.

– Niinhän sinä aina. Onneksi on mitä puristella.

Heikki oli tullut vanhemmiten riippuvaiseksi seurasta. Hän oli aina kotona ja odotti että Leena keksi viihdykettä. Iltatee tumman rommitilkan kera television äärellä oli parasta mitä hän tiesi. Leena kaipasi joskus omaa aikaa. Onneksi työhuone oli kodin lähellä. Sinne on hyvä vetäytyä maalaamaan. Tosin Heikki muisti kysellä, koska tulet, mitä syödään, mitä meillä on tänään ohjelmassa.

Leena huokasi. Hän toivoi, että kesäpäivät mökillä virkistäisivät. Epämääräinen huoli vatsanpohjassa sai olon levottomaksi. Hän olisi halunnut, että lapset olisivat viettäneet enemmän aikaa heidän kanssaan. Annalla ja Heikillä oli lämpimät välit. Leena oli huomannut, miten auliisti Heikki antoi tyttärelle taskurahaa. Nyt piti selvitä juhannukseen asti kahdestaan. Onneksi miehellä oli vielä ajokortti. Ilman autoa he olisivat avuttomia, sillä lähimpään kauppaan oli matkaa kymmenen kilometriä.

Leena karisti epämiellyttävät ajatukset ja painautui Heikin kylkeen.

– Hae meille lasilliset viiniä. Juhlistetaan mökkikauden avajaisia, Heikki ehdotti nenänpää nokisena.

Leena istahti sohvalle haettuaan molemmille lasilliset.

– Hyvä meidän tässä on olla. Takka ja punaviini lämmittävät suloisesti. Huomenna haravoin pihan. Tehdään kunnon lenkki Ruskeenkärkeen ja ihastellaan sinivuokkoja, Leena huokasi tyytyväisenä.

Heikki kohensi takkatulta.

– Onko meillä makkaraa?

– Kalkkunanakkeja, haenko?

– Hae vaan ja sinappia kiitos.

***

Aamulla satoi. Makuuhuoneesta kuului tasainen tuhina. Leena puki sadetakin ylleen ja lähti ulos. Metsän tuoksu oli huumaava. Hiekkatie Ruskeenkärkeen seurasi rantaviivaa. Leena näppäili valokuvia saniaisista, jotka olivat käpertyneet hauskoiksi kiemuroiksi. Ketunleivät kukkivat valkoisina mättäinä. Leena kääntyi paluumatkalle matalalla paikalla. Siellä tie oli niin kapea, että järvi näkyi molemmilta puolilta. Tuuli riepotti Hattulan kalamiesten pitkää venelaituria, mutta toisella puolella oli tyyntä.

Kun hän palasi, keittiössä tuoksui kahvi. Leena muiskautti suukon Heikin nenänpäähän ja istuutui pöytään. Kahvi oli kuumaa ja laihaa. Leena kurkisti keittimeen. Suodatinpussi oli kaksin kerroin. Hän keitti vähin äänin uuden pannullisen.

– Mitä meillä on tänään ohjelmassa?

– Ollaan lomalla. Vietetään mökkipäivä, ulkona sataa. Lueskellaan ja katsotaan joku elokuva.

– Menen vielä hetkeksi lepäilemään, Heikki sanoi ja vetäytyi makuuhuoneen puolelle.

Leena otti esille viiden vuoden päiväkirjan. Hän oli kirjannut tunnollisesti päivien säätilan ja kesän merkkitapaukset.

– Leena, mitä kirjoitat? Heikki huhuili tunnin nokosten jälkeen.

– Kirjoitan Heikki on kiva, Heikki on kiva.

– Kuulostaa hyvältä, jatka vain.

– Ajattelin kokata meille jotain herkkua. Onko ehdotuksia?

– Tekisi mieli pizzaa.

– Hyvä, jos pakastepizza kelpaa. Meillä on ainakin mozzarellaa.

– Sopii hyvin.

Leena laittoi uunin kuumenemaan. Hän viipaloi pizzan päälle tuoreita tomaatteja ja sipulirenkaita. Keittiöön levisi kutkuttava tuoksu. Heikki havahtui television äärestä. Hän haki jääkaapista kaksi oluttölkkiä ja istuutui pöytään. Leena levitti kuuman pizzan päälle tuoretta rucolaa ja nosti pöytään.

– Leena, olet huippukokki, Heikki sanoi ja haukkasi ison palan.

Leena oli tyytyväinen, kun sai kiitosta pienellä vaivalla. Hän päätti yllättää Heikin seuraavalla kerralla jollain vähän vaativammalla paistoksella. Hän voisi tehdä sieni- tai fetapinaattipiirakan. Leena oli paistanut erilaisia versioita nuorison juhliin. Alkuaikoina hän teki kunnianhimoisesti taikinan itse, mutta totesi pian, että kaupan valmis voitaikina toimi hyvin. Hän kauli sen ohueksi, esipaistoi pohjan kuumassa uunissa noin viisi minuuttia, lisäsi täytteet ja sommitteli taikinasta sievän ristikon päälle. Sitten koko komeus uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi.

Leena oli saanut kiitosta erityisesti sienipiiraista. Hän hymyili, kun joku kysyi reseptiä.

– Salaisuus on, että kuullotan sienet ja sipulisilpun ja lisään seokseen vähän vehnäjauhoja ja runsaasti kuohukermaa. Maustan yrttisuolalla ja rouhitulla mustapippurilla. Niillä aineilla ei voi tulla kuin hyvää.

***

Aamut olivat ihanan valoisia. Leena heräsi varhain, kun aurinko pilkisti makuuhuoneen keltaisten verhojen takaa. Ne olivat Annan käsialaa. Tyttö oli opiskellut tekstiilialaa valmistuttuaan taidekoulusta. Muru lastenvaatemallisto oli ollut hurmaava. Oli sääli, kun tyttären piti luopua siitä.

Leena kävi pihalla haistelemassa kevättä. Peipposet lauloivat ja suvituuli suhisi koivujen latvoissa. Järvi lainehti syvän sinisenä. Heikki oli yllättäen herännyt tällä välin. Hän oli laittanut kahvin tippumaan. Oli ihana istua kaikessa rauhassa kupposen äärellä. Leena sujautti pari leipäviipaletta paahtimeen.

– Mitä haluat päälle?

– Voita ja hunajaa kiitos.

Heikki istahti pöytään ja levitti edellisen päivän Helsingin Sanomat. Postipoika toi tuoreen lehden postilaatikkoon vasta iltapäivällä. Leena istuutui omalle paikalleen valkoisen lasipöydän päätyyn, laittoi lukulasit päähän ja syventyi pieneen vihkoseen.

– Mitä luet noin kiinnostuneena?

– Uskoisitko, Yleisradion puhelinluetteloa. Ajattelin kirjoittaa vähän muistoja työelämästä, mutta nimet ovat hukassa. Onneksi on tämä salainen ase.

– Kyllä minultakin nimet unohtuvat, mutta en anna häiritä, Heikki totesi ja haukkasi hunajaleipää.

Leena huomasi ajatusten poukkoilevan.

– Heikki, lähdetkö lenkille kanssani?

– Mene sinä vain, lepään vielä hetken.

Leena katsoi kelloa. Se oli melkein kaksitoista. Hän huokasi, veti hupparin päälle ja lähti vähin äänin. Ulkona puhalsi järven suunnalta navakka tuuli. Leena suuntasi askeleet Väisäsen alatielle. Siellä oli suojaista. Ranteessa oli edellisenä kesänä Annalta syntymäpäivälahjaksi saatu älykello. Se mittasi askeleet. Tavoite oli 10 000 päivässä. Leena saavutti sen mukavan usein. Cardiopisteitäkin kertyi, kun hän oli yksin. Heikin kanssa kävellessä niitä ei kertynyt ensimmäistäkään.

Mökille palattuaan Leena löysi Heikin keittiön pöydän äärestä syventyneenä torkkujen jälkeen sanomalehteen. Mies sai kulutettua lehden ääressä tunteja. Leena laittoi perunat kiehumaan.

– Otin pakasteesta sulamaan viime syksyn tatteja. Maistuuko?

– Maistuu, maistuu, mies mumisi lehden takaa.

Leena kuullotti sienet ja pari salottisipulia. Hän lisäsi reippaasti kuohukermaa. Mausteiksi riitti yrttisuola ja rouhittu mustapippuri. Kaveriksi vielä vihreää salaattia.

– Hyvää, Heikki sanoi ja kuori kolmannen perunan.

Kesäpäivä oli kääntynyt iltapäivän puolelle. Leena kaatoi lasillisen kylmää valkoviiniä ja päätti laittaa blinitaikinan nousemaan. Makuuhuoneesta ei ollut muutamaan tuntiin kuulunut pihahdustakaan. Leena kurkisti oven raosta. Heikki oli umpiunessa peittovuoren alla. Leena painoi hiljaa ulko-oven kiinni. Ulkona tuuli raikkaasti.

Leena oli saanut vuosia sitten kihlajaislahjaksi työtovereilta heidän itse virkkaamiaan pannulappuja sekä pienen rautaisen blinipannun. Se oli seurannut muutosta toiseen. Leena hyräili paistaessaan pinon kullankeltaisia lettuja. Nyt pöydässä oli tarjolla sienisalaattia, pitkittäin halkaistuja maustekurkkuja, smetanaa, hunajaa, sipulisilppua ja kirjolohenmätiä. Musta tee hautui. Ei puutu kuin snapsit, Leena tuumi.

– Näin unta, että meillä paistetaan lettuja. Nämä ovat vielä parempia, Heikki kiitteli maistettuaan ensimmäisen suoraan pannulta.

– Nämä ovat minunkin suosikkejani. Opin aikanaan Neuvostoliiton matkoilla herkuttelemaan. Silloin oli tarjolla mustaa kaviaaria, vodkasnapsit ja samppanjaa. Meillä on nyt vähän vaatimattomampi kattaus, mutta hyvää silti.

– Kyllä kelpaa. Mukava, kun hemmottelet meitä.

– Keitä minä muitakaan. Muistatko, kun laitoin Annan lempiruokaa, kun hän oli pieni?

– Kyllä minullekin jauheliha ja spagetti kelpasi.

– Anna kysyi kerran salaista reseptiäni.

– Kerro minullekin.

– Eihän se sitten ole salainen.

– Lupaan etten paljasta, Heikki sanoi ja kasasi pinon blinejä lautaselleen.

– Vähemmän on enemmän. Luovuin sipulista ja pippurista. Paistan paketin jauhelihaa, sekoitan joukkoon purkillisen paseerattuja tomaatteja, purkin kuohukermaa ja maustan kanafondilla ja aromisuolalla. Anna lisäsi lautaselleen vielä ketsuppia.

– Luin joskus, että pizzakin maistuu aidolta, kun täytteitä ei ole liikaa, Heikki muisteli.

– Eräs työtoverini tilasi aina pizza Margarethan. Hänen mukaansa se kertoi paikan tason.

– Koska meillä on taas pizzapäivä?

– Ei ainakaan tänään, Leena sanoi ja kaatoi pannulle taikinanlopun.

***

– Leenaseni, olen huhuillut jo pitkään, mitä luet? Heikki kyseli kävellessään sauvaan nojaten olohuoneeseen.

– Päiväkirjaa ajalta, kun Anna ja Miika olivat pieniä. Olen liimannut tänne hellyttävän valokuvan.

– Näytä minullekin. Tai tuo ensin silmälasit. Mihin minä ne taas tökkäsin?

***

Leena ja Heikki olivat kaupungissa. Heikki oli lähdössä juhlimaan entisten työkavereiden kanssa Helsinkiin. Kyseessä oli jokakeväinen ravintolatapaaminen. Leena huolehti, että miehellä oli siistit vaatteet, printtasi junalipun, pakkasi repun, etsi matkalukemista. Hän veti henkeä, kun mies oli sulkenut kotioven. Hetki omaa rauhaa tuntui ylelliseltä.

Heikki soitti Helsingin rautatieasemalta.

– Kuuluu huonoa, lompakkoa ei löydy mistään. Kusihätä painaa ja taskussa ei ole latin latia.

Leena huolestui ja etsi kuumeisesti, olisiko kukkaro jäänyt kotiin.

– Soita tyttärelle, hän voi tuoda sinulle rahaa.

Anna pani toimeksi. Hän soitti VR:lle ja ilmoitti kadonneesta lompakosta. Hän kuoletti varmuuden vuoksi luottokortin.

Mies pääsi juhliin ja lainasi työkavereilta muutaman setelin.

Leena soitti aamulla tyttärelle.

– Pääsikö iskä luoksesi yökylään?

– Tuolla se on aamupuurolla.

– Tuletteko yhdessä meille?

– Tullaan, mutta pitää ensin käydä hakemassa papan reppu ravintolasta.

Leena ei tiennyt itkeä vai nauraa.

– Sankarimatkailija, tämä oli viimeinen kerta, kun lähdet yksin minnekään.

– Palkkaan sinut henkivartijaksi, Heikki lupasi.

– Millä palkkaat, eihän sinulla ole rahaa.

***

Elämä rauhoittui arjen myötä. Hellettä riitti läkähdyksiin asti.

– Onneksi meillä on mökki, Leena sanoi.

Hänen lempipaikkansa oli korituoli ikivanhan tammen alla. Leena vetäytyi lukemaan aina kun ilmat sallivat. Alkava kaihi vaivasi huonossa valossa. Siksi kirkkaat kesäpäivät piti hyödyntää.

– Siivota ehtii sateellakin, hän kuittasi eikä välittänyt sisään kantautuvasta hiekasta.

– Mikä päivä tänään on? Mitä hyvää syödään? Heikki kysyi.

– Maanantai. Ajattelin keittää kattilallisen uusia perunoita ja avata sillipurkin. Poimin lisukkeeksi vihreää salaattia ja rucolaa kasvimaalta. Saat kananmunakastikettakin. Äiti laittoi sitä mökillä silloin kun olin pieni.

– Leena, sinuun voi aina luottaa, Heikki kiitteli.

Leena ja Heikki olivat herkkusuita. Se näkyi vyötärönmitasta. Heikki rakasti pullaa ja makeita jälkiruokia. Leena piti enemmän suolaisesta. Iltaisin olut ja tukevat voileivät maistuivat molemmille. Leena yritti silloin tällöin kurinpalautusta. Hän keitteli kaalisoppaa ja tarjosi höyrytettyjä vihanneksia. Ne auttoivat hetkeksi, mutta sen jälkeen ruoka maistui entistä paremmin.

– Ei meidän kannata laihduttaa tässä iässä, Heikki tuumi ja otti toisen sokerikanelikorpun.

Leena oli tyytyväinen, kun hän mahtui pari vuotta sitten ostamiinsa farkkuihin.

– Yritetään kuntoilla enemmän. Olen varannut syksyksi vesijumppaa ja kuntosalikäyntejä.

– Yritetään, Heikki sanoi ja heittäytyi keinulle pitkäkseen. – Lepään hetken, käyn sitten laittamassa saunanpesään tulen, hän sanoi.

Hetken kuluttua tammen alta kuului tasainen kuorsaus.

Kyllä meidän kelpaa, Leena ajatteli ja katseli hellästi miestä. Ollaan eletty viisikymmentä vuotta yhdessä ja tykkään siitä vieläkin.

***

Leena ja Heikki istuivat juhannuksena rantakeinulla katselemassa, kun punainen aurinko painui Vanajaveden taakse. Molemmat olivat raukeita kuuman saunan ja uimisen jälkeen.

– Tämä kuohuviini on erinomainen saunajuoma. Päihittää oluen mennen tullen, Leena kiitteli.

– Ostin puolikuivaa Törleytä, muistatko, se oli lempijuomamme nuoruudessa.

– Muistan toki samoin kuin rutikuiva Suave ja algerialainen punaviini.

– Niissä oli yksi hyvä puoli, ne olivat halpoja, Heikki nauroi.

– Entä ne herkulliset grillatut juustokinkkuleivät, joita nautimme elokuvailtojen jälkeen Dipolin kaljakellarissa?

– Ne maistuivat syntisen hyviltä kaljatuopin kera, Heikki innostui.

– Sitten tulivat pizzat ja nykyään nuoriso tykkää susheista.

– Kyllä minäkin tykkään susheista.

– Mistähän sinä et tykkää.

– No en ainakaan näistä hyttysistä, mistä ne ilmestyivät? Siirrytään takan ääreen. Tarjoan yömyssyn.

– Heikki, tykkään sinusta.

– Sinun rintojasi on mukava puristella, Heikki sanoi ja kietoi kädet Leenan ympärille.

***

Aamulla järvi oli peilityyni ja taivas kirkas.

– Heikki, lähdetään kiertämään suolenkki. Siellä on ihana ilma.

Leena ja Heikki laittoivat lenkkarit jalkaan ja ottivat kävelysauvat mukaan. Tie kulki Ruskeenkärjen suuntaan ja kiersi Jumoinsuon. Suontaan kartanon lehmukset varjostivat kujaa, jonka molemmin puolin oli hevosaitauksia.

– Meillä on hieno lenkkimaasto, Leena ihasteli, kun he pitivät juomatauon.

– Paitsi että täältä puuttuu penkki. Olen jo aivan poikki, Heikki valitti.

– Istu tuohon kannon päälle, autan sinut ylös.

Mies lepäsi hetken ja jatkoi sitten vaivalloisesti matkaa.

– Jos metsätiellä kulkee traktori tai hevoskärryt, liftataan, Leena keksi.

Loppumatkan aikana ei näkynyt muuta liikettä kuin hyppiviä valkohäntäpeuroja. Matka kesti ikuisuuden. Heikki raahautui uupuneena pihakeinulle.

– Taitaa olla meikäläisen lenkit tehty. Jatkossa vain lyhyitä kävelyjä, kiitos.

***

– Mitä meillä on tänään ruuaksi? Heikki kyseli, kun iltapäivä oli pitkällä.

– Onko toivomuksia?

– Kaikki kelpaa, Heikki vastasi tuttuun tapaan.

– Hyvä, saat uusia perunoita, savukalaa ja munakokkelia, Leena keksi nopeasti.

Hänen mielestään se oli kesäruokaa parhaimmillaan.

Sade oli lakannut. Leena kattoi lautaset ulkopöydälle katoksen alle. Vasta auenneet jättiunikot nuokkuivat surullisina. Tuuli oli painanut ne maata vasten.

– Tiedätkö mikä päivä huomenna on?

– Ettei vain Jussin päivä, mies naureskeli.

Leena oli tottunut kutsumaan miestään Jussiksi, mutta heidän käydessään pohjanmaalla, Heikki kuulosti luontevammalta. Miehen virallinen nimi oli Juha Heikki. Niinpä molemmat nimipäivät olivat yhtä juhlaa. Saihan silloin tavallista enemmän herkkuja.

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan Jussi. Leena kajautti epävireisen laulun. Hän oli kattanut herkkutarjottimen. Siinä oli kupillinen vastakeitettyä kahvia, kinkkusämpylä, mansikkaleivos ja kaksi lasillista Fresitaa. Pöydällä oli tuoksuva kimppu juhannusruusuja.

Heikki hieroi silmiä tyytyväisen näköisenä.

– Kilautetaan.

Mansikanpunainen kuohujuoma oli juuri sopivan kylmää.

– Saat lounaaksi eilisiä ruuanloppuja, mutta illalla on luvassa yllätystarjoilua. Miltä Down by the Laituri kuulostaa?

– Hyvältä. Lämmitän saunan ennen sitä. Riittääkö kuohujuomaa illaksi?

– Eiköhän. Tässä on lahjapaketti. Saa avata heti.

Leena oli ostanut Pentti Linkolan elämäkerran. Heikki oli sanonut haluavansa lukea sen. Saman järven kalastajia ollaan, hän oli hehkuttanut.

– Kiitoksia, taidan vetäytyä lukemaan makuuhuoneen puolelle, päivänsankari sanoi ja pyyhki kermavaahtoa leualta.

Leena kaatoi itselleni toisen lasillisen kuohujuomaa.

Illalla hän täytti herkkukorin. Pohjalle tuli lehmuksenvihreät retkiastiat ja oikeat lasit sekä mansikanpunaiset servietit. Leena asetteli niiden päälle tukevasti kulhollisen fetasalaattia ja pussillisen vastapaistettuja kaurasämpylöitä.

Saunan jälkeen he istuivat rantakeinulla ja siemailivat herkkujen kanssa kylmää cavaa.

– Muistatko, nuorempina istuttiin oikeasti laiturilla. Nyt tämä pehmustettu keinu tuntuu hyvältä vaihtoehdolta.

– En taitaisi päästä laiturilta enää ylöskään, Heikki totesi ja kaatoi viimeiset rippeet kuohuviiniä laseihin.

Auringonlasku kultasi tyynen veden pinnan. Tämä on onnea, Leena ajatteli. Kesä ja kärpäset ja oma kulta kainalossa.

***

– Hämeen keskiaikafestivaali alkoi tänään. Harmittaa. En halua osallistua näin korona-aikana, Leena puhkui.

– Älä välitä, ehkä ensi kesänä tilanne on parempi, Heikki yritti lohduttaa.

– Eniten harmittaa, että kerrankin on luvassa aurinkoinen ja poutainen viikonloppu. Värjöttelin viime kesänä sateessa. Asiakkaat viihtyivät katetussa olutteltassa. Kanta-asiakkaani pettyvät, kun en ole päivittämässä heidän kohtaloaan.

Heikkiä huvitti. Hän ei ymmärtänyt, miksi vaimo jaksoi puuhastella tarotkorttien parissa.

– Uskotko itse niihin?

– Se on ikivanha perinne. Minä en ennusta, vaan asiakkaat tulkitsevat kortit oman elämäntilanteen mukaan. Se selkiyttää ajatuksia. Olen saanut paljon palautetta, että kortit tietävät. Jos elämässä on valintatilanne, tiedät alitajuisesti, mitä haluat. Kortit auttavat tekemään päätöksen.

– Pakassahan on myös tummasävyisiä kortteja?

– On toki juuri niin kuin elämässä. Siellä on jopa kuoleman kortti.

– Et ole tosissasi, tarkoittaako se oikeasti kuolemaa?

– Ei todellakaan. Se kehottaa lopettamaan jonkun jutun, joka ei enää toimi. Silloin on mahdollista aloittaa uutta.

– Kuulostaa järkevältä. Entä Huoli, Tappio, Häirintä ja Tuho? Heikki oli selannut korttipakkaa.

– Haluatko, että ennustan sinulle? Elämässä on monta puolta. Yritän kääntää negatiiviset asiat varoituksen sanoiksi. Eihän olisi uskottavaa, jos ennustan kaikille ylitsevuotavia onnen maljoja ja valkoisilla ratsuilla kiitäviä prinssejä.

– Minulle sopisi kyllä joku hemaiseva prinsessa.

– Älä unta näe. Vaikka et usko, nosta onnenkortti. Lupaan, että annan vain hyviä ennustuksia.

Heikki sekoitti pakan. Leena nauroi.

– Sait kaikista korteista Narrin. Se on vahva ja hyvä kortti. Katso, Kevään jumala Dionysos edustaa luovuutta. Narri on kosmisessa yhteydessä pitkän napanuoran välityksellä. Narri kehottaa olemaan valmis uuteen alkuun. Se kehottaa hyppäämään ilman pelkoa tuntemattomaan ja seuraamaan sydämen ääntä.

– Leena, minä seuraan sinua. Vie minut, minne tahdot, Heikki sanoi ja moiskautti suukon vaimon poskelle.

Leena kattoi keinulle päiväkahvit. Pullaa ei ollut, mutta kaapista löytyi mökkikorppuja. Heikillä oli tapana nauraa, että hänellä oli korppukaivos. Kun sitä louhi, sokerikanelikorppuja löytyi.

– Muistan siskosi viisikymppiset. Sait mainetta ennustajaeukkona, Heikki sanoi.

–  Tulkitsin kortteja turbaani päässä pihamökissä. Naisvieraat tulivat jonossa, miehet vain naureskelivat. Kunnes yksi rohkelikko uskaltautui kokeilemaan onneaan. Hän nosti ohjekortiksi Taikurin. Kehuin, että se on pakan paras kortti, joka antaa onnen avaimet. Sen jälkeen miehet jonottivat luokseni.

– Sinä jaksat yllättää, Heikki nauroi.

***

Heikin puhelin oli hukassa. Sitä etsittiin ja etsittiin, tuloksetta. Leena kirjoitti tarinan muistiin otsikolla Piinaa eli yhden puhelimen tarina rauhoittaakseen hermoja. 

– Mihinkäs minä tökkäsin auton avaimet, silmälasit, lompakon, vyön, puhelimen? 

Tukin korvani, tätä valitusta olen kuullut liian kauan. Olen oppinut tarkkailemaan, mihin Heikki riisuu vaatteensa (yleensä lattialle tai sohvan päälle), mihin hän laskee silmälasit (milloin mihinkin, työtason päällä on kerääntymispiste), mihin hän tökkää puhelimen (keittiön pöydälle, sohvapöydälle, jättää takin taskuun). Lompakkokin jää usein taskuun.

Joudun nykyään pesemään miehen housuja lähes päivittäin. Kerran pesin lompakonkin. Vahingossa. Setelit kuivuivat sileiksi, pankin tunnusluvut eivät. Ne ovat edelleen kippuraisia ja muste on osittain levinnyt. Tulkitsemme niitä suurennuslasin kera. Ovat toistaiseksi pelittäneet.

Avaimille on ulko-oven vieressä oma naula. Minun avaimeni eivät enää roiku siellä. Viime perjantaina oli kauhun hetket, kun mies lähti käymään mökillä. Vedin illalla tuulitakin ylleni ja valmistauduin lähtemään Hämeenlinnan Taiteilijaseuran näyttelyn avajaisiin Galleria Koneeseen. Teema Saako lihava nainen tanssia kiinnosti.

Mintulla oli samanniminen näyttely vuosi sitten Galleria Paperihuoneella. Hän halusi herättää keskustelun aikamme ilmiöstä. Olin apukäsinä, kun hän ripusti näytteille XXL-kokoisia helmin ja peilinpaloin koristeltuja alushousuja.

– Nämä olivat ensimmäisen kerran esillä vuorokauden ajan Ystävyydenpuiston pop-up näyttelyssä. Ripustin ne puiden oksille. En mainostanut tapahtumaa, mutta puskaradio toimi ja hämmästeleviä katselijoita saapui kymmenittäin paikalle. Eräs mies kävi kysymässä, käytänkö todella tällaisia jättikokoisia pikkareita, taiteilija kertoi työmme lomassa.

Jäin miettimään hänen sanojaan. En puhetta isokokoisista alushousuista vaan suhtautumisesta isokokoisiin naisiin. Minttu on kieltämättä kookas ja mukavan pullea. Hän oli ihastuttava väriläiskä muuten harmaassa katukuvassa. Minttu pukeutuu väljiin afromekkoihin ja kietoo huiveja turbaaniksi. Hän tekee itsevarman vaikutuksen, mutta tunnustaa olevansa herkkä. Vaatii aikamoista rohkeutta panna itsensä alttiiksi julkisella intiimillä taidenäyttelyllä.

Avajaistarjoilu oli hyvin minttumainen. Hän tarjoili vieraille Mars-patukoita ja kaloripitoisia smoothieitä. Tunnelma oli iloisen riehakas. Minttu onnistui toden totta virkistämään kaupungin taide-elämää. Mutta saako lihava nainen tanssia, siihen hän ei antanut vastausta.

Avaimeni eivät olleet tavallisella paikalla. Olin käynyt aamulla kaupassa ja tiesin ripustaneeni ne naulaan. Tutkin taskut ja pöytätasot. Ei löytynyt. Pelastus oli nippu vara-avaimia, joita saimme asunnon oston yhteydessä. 

Lähdin siis matkaan ja toivoin hartaasti, että kaikki olisi hyvin, kun mies tulee kotiin. Vatsanpohjassa oli ikävä tunne, sillä kotiavaimen lisäksi renkaassa oli gallerian avain. Olimme jo kerran vaihdattaneet lukot, koska kassalipas oli ryöstetty. Lukkojen vaihtaminen oli kaamean kallista. En halunnut ajatella sitä kauheutta. 

Toivoin, että Heikki olisi kotona, kun palasin. Ei ollut. Minulla oli kylmä rinki vatsan kohdalla. Mies tuli iltapimeällä.

– Otitko avaimeni? kysyin, kun hän pääsi sisälle.

Heikki näytti kädessään olevaa rengasta. Siinä oli auton avain ja hänen kotiavaimensa.

– En tietenkään.

– Näytä taskut, tivasin hätääntyneenä.

Karkulainen löytyi miehen villatakin taskusta. Hän näytti hämmästyneeltä.

– En minä, hän sanoi. 

En voinut sille mitään, että purskahdin itkuun. Miten elämästä oli tullut näin turhauttavaa?

– Puhelin taisi jäädä mökille, mies tunnusti, kun kyselin sen perään.

En huolestunut, vaikka syytä olisi ollut. Olimme lähdössä yhdessä viikonloppuna laittamaan mökkiä talvikuntoon. Keittiön jääkaappi piti tyhjentää ja pestä. Edellisenä talvena se jäi päälle ja oli keväällä kaameassa kunnossa. Päätin, että ainakin tämä operaatio pitää hoitaa.

– Täytyy käydä tankkaamassa. Onko sinulla luottokortti? mies kysyi startatessaan autoa.

– Eikö sinulla sitten ole? kysyin.

– Lompakko taisi jäädä kotiin, mitä väliä, kun sinulla on, hän sanoi hieman tuohtuneena. 

Ymmärrän kyllä, että moitin häntä liikaa. Ei mies tahallaan unohtele ja hukkaa tavaroita. Välillä hän unohtaa minutkin.

Muutama viikko sitten olimme huoltokäynnillä kaupunkikodissa. Minä odottelin, että pesukoneellinen pyykkiä valmistuu. Heikillä oli asiaa Tiiriöön. Sovimme, että hän tulee hakemaan minut.

Heikki soitti Parolan S-Marketista. 

– Miksi sinä siellä olet? Meidänhän piti mennä yhdessä takaisin mökille ja käydä matkalla kaupassa, ihmettelin.

– No täällä minä nyt olen, mies totesi lakonisesti.

Sovimme, että hän menee yöksi mökille ja hakee minut seuraavana päivänä. Lupasin pestä toisenkin koneellisen pyykkiä.

Puhelin soi seuraavana aamuna.

– Minä olen täällä mökillä, mutta missä sinä (paino sanalla sinä) olet? Heikki kysyi syyttävästi.

En tiennyt itkeä vai nauraa.

Aivojen magneettikuvissa oli todettu lieviä muutoksia. Pienet verisuonet olivat tukossa ja aivoissa oli kulumia. Diagnoosi oli aivoatrofia. Alzheimerin taudin kohdalle lääkäri oli kirjannut kysymysmerkin.

– Aivoja on käytetty liikaa, yritin hymyillä, kun luin lääkärin diagnoosin. 

Tankkasimme, minä maksoin luottokortilla. Hermostuin taas, kun ehdimme seuraavaan risteykseen. Autossa kaikui sen seitsemän kilikelloa. Heikki näytti, että vyö oli kiinni. Huomasin häpeäkseni, että oma vyöni oli auki. Samassa veneessä oltiin.

– Meni vain 40 litraa. Edellisen Skodan säiliöön mahtui 60, mies rupatteli iloisesti.  – Käydään Parolan Citymarketissa. Minulla on asiaa apteekkiin, hän sanoi. – Haen reseptilääkkeet.

Meni hetki, kun hän huomasi, ettei ilman henkilöllisyystodistusta saa reseptilääkkeitä. Minä ostin tuoreet croissantit ja lupasin keittää mökillä kahvit. Olin taas sovinnollisella tuulella.

– Jätä minut kyydistä Väisäsen alatien kohdalla. Reippailen mökille. Laita kahvi tippumaan ja etsi samalla puhelinta, sanoin. 

Syyskuinen sunnuntaipäivä oli vaihteeksi poutainen ja aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Sammalikosta hiekkatien varrelta löytyi muutama kantarelli. Kahvintuoksu leijaili keittiössä, kun pääsin punaposkisena perille.

– Löytyikö puhelin?

– Ei, en ole etsinytkään, mies vastasi.

Kuljin huoneesta toiseen. Puhelinta ei näkynyt. Muistin, että Anna oli asentanut puhelimeeni Family Linkin. Se paikallisti, missä mies liikkui. Tai oikeammin, missä miehen puhelin liikkui. Paikallistus osui Hämeenlinnan Kaivokadun Shellille. Siis sinne, missä tankkasimme. Järkeilimme, että puhelin olisi joko Heikin taskussa tai autossa. Oli vaikea kuvitella, että se olisi pudonnut, koska kojeesta ei ollut mitään havaintoa pariin päivään. Ehkä akku loppui tankatessamme? 

Heikki tutki auton läpikotaisin. Puhelinta ei löytynyt.

Kävimme paluumatkalla tutkailemassa kylmän aseman ympäristön. Ei havaintoa. Soitimme Shellin asiakaspalveluun. Ei havaintoa. Lukitsimme Family Linkin kautta puhelimen käytön. Soitimme Telian asiakaspalveluun. Puhelu oli kallis ja herrahenkilö jaaritteli. Kehotti käymään paikallisella poliisiasemalla. Kuuntelin saman jutun kolmeen kertaan ja hermostuin. Onko heille opetettu pitkittämään kalliita puheluita?

Liittymä suljettiin vähin äänin, kun vaadin toimenpiteitä. Heikki tutki auton vielä kertaalleen perusteellisesti taskulampun valossa. Tulimme siihen tulokseen, että kannattaa hankkia uusi koje. Mitähän seuraavaksi?

Leena luki, mitä oli kirjoittanut. Joka sana riipaisi. Onneksi mies oli edelleen tasainen ja tyytyväinen elämään. Hän ihmetteli, miksi vaimo hermoili.

– Hyvinhän meillä menee, sain uuden puhelimenkin, hän kehui.

***

– Sinusta ei ole yhtään apua ruokasuunnittelussa. Mitä sanoisit risotosta? Minulla on vielä runsaasti viime syksyn tatteja pakastimessa, Leena puhisi.

– Sopii. Otan torkut, kun kokkaat.

Leena pilkkoi suuren keltasipulin ja sulatti sienet. Hän kuullotti ne voissa ja kiehautti maukkaan kasvisliemen. Parvekkeella oli kesän jäljiltä ruukullinen tuoretta timjamia. Kaapista löytyi aitoa italialaista risottoriisiä. Leena sekoitti ne pannulle ja lisäsi lientä kauhallisen kerrallaan. Keittiöön levisi herkullinen tuoksu. Umamia, Leena tunnisti. Hän oli tyytyväinen löytäessään vajaan pullollisen valkoviiniä. Mikä ilo onkaan maustaa ruoka ja kokki viinillä, hän virnisti.

Tuoksu houkutti Heikin keittiöön.

– Et malttanut lepäillä?

– No en, riittääkö minullekin viiniä?

– Kyllä vain, jääkaapissa on täysi pullo australialaista kengurumerkkistä.

Heikki istahti keittiön pöydän ääreen ja katseli, kun Leena viimeisteli risoton. Siihen tuli aimo kimpale voita ja parmesaanijuustoraastetta.

– Teet aivan oikein. Istut pöydässä valmiina. Tiedäthän, että risotto ei odota syöjiä, vaan syöjät risottoa, Leena kiitteli.

Hän toi pöytään vihreää salaattia ja rucolaa sekä pieniä kirsikkatomaatteja. Risotto näytti lähes velliltä, sillä sen piti olla notkeaa. Leena oli maistellut elämänsä parasta risottoa Torinossa. Se oli ollut samean harmaata puuroa, mutta maistunut taivaalliselta.

– Ole hyvä ja nauti, Leena sanoi ja nosti kuuman padan pöytään. Heikki lusikoi annoksensa hyvällä halulla.

– Leena, olet sinä vaan hyvä kokki.

***

Leena heräsi sunnuntaiaamuna auringonpilkahdukseen. Hän venytteli. Se oli tarpeen, sillä hän oli havahtunut useana aamuna suonenvetoon. Se oli kurjaa, mutta meni onneksi aina ohi. Leena oli huomannut, että pehmeät trikoohousut auttoivat. Heikki kutsui niitä turvahousuiksi.

Leena kömpi vielä hetkeksi Heikin kainaloon. Heillä oli hellä hetki peiton alla. Heikki oli riisunut yövaipan. Leena ihmetteli, miten mies oli edelleen viriili kaikista lääkkeistä ja rempoista huolimatta.

– Tämä pitää minut elossa, mies vakuutti ja halasi. – Nyt maistuisi kupillinen kahvia.

– Lepää hetki, kerron kun se on valmista, Leena sanoi ja veti aamutakin päälle.

Pian keittiöstä tulvi tuore kahvin ja paahtoleivän tuoksu. Kari Tapio lauloi radiossa Myrskyn jälkeen koittaa poutasää.

Pyhäpäivän rauhaa, Leena kirjoitti, kun Heikki oli vetäytynyt aamukahvin jälkeen jatkamaan unia.

Hän kietoi Nanson alennusmyynnistä ostamansa pehmeän mustavalkoraitaisen huivin kaulaan ja veti untuvatakin ylle. Helmassa oli maalitahroja, mutta hän ei hennonut luopua siitä, sillä takki oli mukavan väljä ja lämmin. Mittarissa näkyi olevan lähes kymmenen pakkasastetta. Lunta oli tuprunnut lisää. Se narskui mukavasti kenkien alla.

Leena palasi tunnin kuluttua posket punaisina. Hän kaatoi toisen kupillisen kahvia ja lämmitteli sen kyljessä sormia. Heikki nukkui edelleen.

Mitä hyvää kokkaisin tänään? Leena mietti. Hän tutki jääkaappia. Broilerisuikaleita 50% alennuksessa. Paketti oli unohtunut kaapin peränurkkaan. Se piti laittaa pikaisesti, sillä viimeinen käyttöpäivä oli meneillään.

Miksi ihmeessä nämä merkinnät ovat näin pienillä kirjaimilla? Onneksi minulla on suurennuslasi, Leena huokaili.

Kaapista löytyi tagliatellea. Hienoa, Heikki rakastaa pastaa. Hyvä ja helppo sunnuntairuoka. Paahdan toisella pannulla tomaatteja ja paprikoita sekä lehtikaalia tuomaan makua muuten kalpeaan ruokaan, Leena suunnitteli.

Iltapäivällä blogissa komeili värikkäitä kuvia kauniisti katetusta pöydästä. Heikki oli oppinut, ettei ruokaan saanut koskea, ennen kuin kuvat oli otettu. Leenalla oli tapana selata omia ruokaohjeita vuosien varrelta. Ne palauttivat maut ja tuoksut. Mökillä oli pieniä laatikkoviljelmiä. Timjami, rosmariini, korianteri, rucola, lehtikaali ja valkosipulinvarret olivat kestosuosikkeja.

***

Anna ja Miika huolestuivat. He listasivat Heikin oireita. Muistivaikeuksia, liikkumisvaikeuksia, nukahtamisvaikeuksia, pissivaikeuksia, selkäkipua, ylipainoa.

Leenakin huolestui. Jotain pitäisi tehdä miehen hyvinvoinnin eteen. Muutakin kuin tarjota tuoretta pullaa. Hän oli yrittänyt. Houkutteli lähes päivittäin lenkille. Turhautui, kun mies ei aamuisin käynnistynyt ja kävely oli hidasta. Leena oli ilmoittanut heidät molemmat Vanajaveden opiston liikuntakursseille. Oli yritetty joogaa, seniorivenyttelyä, vesijumppaa. Hän patisti Heikin äijätreeneihin. Mies kieltäytyi parin kerran jälkeen menemästä valittaen, ettei pysynyt pystyssä. Nyt he olivat löytäneet Tasapainoklinikan, jossa oli ohjattua kuntosalitoimintaa pienessä ryhmässä. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Ei ole kiva tulla vanhaksi, Leena mietti. Hän oli tottunut kävelemään ja nautti ulkoilmasta. Heikki oli kulkenut koko ikänsä työmatkat autolla. Patikkaretket Lapissa ja päivittäiset pitkät lenkit mökkimaastossa olivat ohi. Aikansa kutakin, sanoi Heikki. Lomamatkailukin oli muuttunut. Kaupunkimatkat eivät tulleet kysymykseen, sillä Heikki ei jaksanut kävellä korttelia pidemmälle. Lomailu hyvin varustetuissa hotelleissa, joissa oli palvelut tarjolla ja pihalla uima-allas olivat vaihtoehto. Tosin hintatasokin oli sen mukainen. Leena ja Heikki olivat tottuneet edullisiin äkkilähtömatkoihin.

– Leena, tule istumaan kanssani sohvalle. Katsotaan jotain mukavaa televisiosta.

Leena selasi tuoreita tallenteita. Hän rakasti MasterChef Australia -kokkikisaa, mutta se ei Heikkiä innostanut. Onneksi yhteistäkin katsottavaa riitti. Haluatko miljonääriksi oli tuskastuttava sääntöjen kertauksineen, mutta kun ne kelasi ohi, kysymykset kiinnostivat. Leena tunsi myötähäpeää, jos kilpailijoiden yleissivistys petti.

– En voisi koskaan mennä tuohon kisaan, sillä putoaisin heti ensimmäisten urheilu- ja popmusiikkikysymysten myötä, Leena huokaili.

Ne eivät olleet Heikinkään vahvuuksia.

– Täältä löytyy Hercule Poirotia, Beckiä ja Wallanderia.

– Valitse sinä, kaikki käy.

Heikki tuli jääkaapilta tukevan kinkkuvoileivän ja maitolasin kanssa. Leena valitsi juustoleivän ja oluen. Mukava televisioilta voi alkaa.

Hyvin päivät näinkin sujuvat, Leena mietti. Mies on tyytyväinen ja elokuvat sopivat minullekin. Tosin lukupiirin seuraava kirja polttelee. Kissani Jugoslavia vaikuttaa kiinnostavalta. Tarvitsen kuitenkin lukemiseen hyvän valon. Heikki nukkuu aamulla pitkään. Silloin on hyvää aikaa lukea ja päivittää blogia.

***

Leena varasi Heikille ajan neurologille Mehiläiseen. Kallistahan se oli, mutta mies oli sanonut, että tilillä pitää olla rahaa pahojen päivien varalle. Olivatko pahat päivät tässä ja nyt?

– Jaaha, täältä tuleekin kaksi potilasta, tohtori Ari Saarinen sanoi.

– Voinko tulla mukaan? Leena kysyi.

– Kyllä minulle sopii, jos aviomiehelle sopii.

Alkuvirittelyn jälkeen tohtori tarkisti kävelyn ja refleksit. Hän antoi kolme sanaa muistettaviksi: kynä, taivas ja lintu. Sen jälkeen hän teki klassiset kysymykset ja testit.

– Mikä päivä tänään on ja mikä vuosi? Vähennä sadasta ensin 7 ja jatka laskemista. Piirrä kellotaulu ja aseta viisarit näyttämään 10 yli 11.

Heikki muisti sanoista kaksi. Leena muisti viimeisen. Heikki tiesi, mikä päivä oli ja onnistui vähennyslaskussa pienen katkon jälkeen. Kellotaulun piirtäminen sujui, mutta viisarit menivät väärään asentoon. Leena huolestui. Tohtorikin huolestui.

– Kaikki ei ole ihan kohdallaan. Kannattaa käydä aivojen magneettikuvauksessa ja muistitestissä. Katsotaan sen jälkeen mitä on tehtävissä.

***

Heikki joutui maksamaan muistitestistä tuplasti, kun hän unohti mennä ensimmäisellä kerralla. Leena harmitteli, kun ei ollut vahtinut.

Neurologi otti vastaan, kun testit oli tehty.

– Näyttää siltä, että kyseessä on aivoverenkierron oireyhtymä. Siihen kuuluu lievää kognitiivista muistihäiriötä. Alaraajojen sujuvuus on alentunut, mukana on myös virtsaamisen tihentymistä. Ceradissa suhteellisen lieviä löydöksiä. Suositus, lisää liikuntaa ja muutaman kilon painonpudotus.

Heikki oli helpottunut, sillä huonomminkin olisi voinut mennä.

– Leena, tekisi mieli tehdä pieni kakkutaikina.

– Sinulla ei ole minkäänlaista motivaatiota laihduttamiseen, Leena voihkaisi.

Seuraavana päivänä Heikki tuli kaupasta tuore pullapussi kainalossa. Leena ymmärsi, että edessä oli mahdoton tehtävä.

***

Sunnuntaina Heikki keitti päiväkahvit. Tai lupasi keittää. Leena oli tarjonnut juuresmuhennosta ja terveellistä parsakaalia. Tohtori oli suositellut kaaliruokia. Kun kahvintuoksua ei ruvennut kuulumaan, Leena kävi tarkistamassa tilanteen. Keittimessä oli suodatinpussi ja kahvia, mutta ei vettä.

Leena muisteli seuraavaa katastrofia, joka oli sattunut silloin, kun Heikki kävi vielä vesijumpassa.

– Tulin taas ambulanssikyydillä kotiin, Heikki ilmoitti muina miehinä.

– Ei ole totta, miten ihmeessä? Olitko liian kauan uimahallin saunassa?

– No kun ne äijät heittää hullun lailla löylyä. Turvamies hälytti ambulanssin. Ne ottivat verenpaineen ja sydänfilmin ja olisivat vieneet keskussairaalaan, mutta minä halusin kotiin mamman luo.

– Voi sinua. Entä auto? Jäikö se kiekkopaikalle uimahallin eteen?

– Jäi, mutta en jaksa lähteä hakemaan. Jos tulee sakot, valitan. Niin ja uikkarit unohtuivat myös.

Leena ei sanonut mitään, vaikka harmitti. Hän oli ostanut miehelle jo kahdet uimahousut, sillä unohduksia oli sattunut ennenkin.

***

Oli heillä hyviäkin hetkiä. Oli aika aloittaa Uusi Elämä.

– Mitä sanot, aloitammeko pitkästä aikaa tehodieetin Suuri kala, Suuri liha. Se oli suosikkimme vuosia sitten.

– Kyllä se käy, Heikki myöntyi.

Leenalla oli pienet epäilyt, miten oikeaoppisesti dieetti sujuu. Kahtena ensimmäisenä aamuna sai nauttia vain kupillisen mustaa kahvia sokeripalan kera. Heikki arveli, että paahtoleipä oli sallittua ja lisäsi kahviin tuttuun tapaan maitoa.

– Väärin aloitettu, Leena puuskahti.

Alkupäivien lounaat ja päivälliset sujuivat mallikkaasti. Leena paistoi mehevät broilerifileet ja valmisti tuoreen vihreän salaatin luomusitruunan ja oliiviöljyn kera. Heikki tykkäsi. Kanan ja salaatin lisäksi sai syödä kovaksikeitettyjä munia, runsaasti pinaattia ja tomaatteja. Paino alkoi pudota ilahduttavan nopeasti.

Ilon pilkahdus sammui, kun uuden katastrofin ainekset olivat ilmassa.

– Nyt on ongelma. Lompakko on hukassa, mies ilmoitti.

– Missä käytit sitä viimeksi?

– En muista, ehkä se on autossa tai sitten mökillä Heikki, arveli. – Saamari, yritin käydä katsomassa autossa, mutta en löytänyt.

Leena huolestui. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta eikä taatusti viimeinenkään. Luottokortit oli jo kerran kuoletettu ja uusi ajokortti hankittu. Ei kai taas?

Kun he palasivat seuraavana päivänä mökille, helpotus oli suuri. Rahapussi löytyi keittiön kaapista. Leena päätti, että oli aika miettiä mielenkohennusta. Hän tutki matkaesitteitä. Elämässä oli useitakin haaveita, mutta kulttuurimatka Toscanaan oli niistä päällimmäinen. Albatross Travel tarjosi unelmamatkaa hämmästyttävän edulliseen hintaan.

– Heikki, lähdetkö kanssani tutustumaan Italian kulttuurikohteisiin. Retkiohjelma on mahtava, Leena innostui.

Heikki oli valmis. Leena varasi lokakuun matkan siltä istumalta. Innostusta kesti hetken, kunnes Leena perehtyi tarkemmin päivittäisiin retkiin ja asiakasarvioihin. Hän tuli katumapäälle, sillä tekstien mukaan piti olla hyvä kunto. Käveltävää ja korkeuseroja riitti.

– Ei onnistu, et pärjää pitkillä päiväretkillä. Koko ryhmä joutuu odottamaan meitä.

Leena peruutti vähin äänin varauksen. Haaveita sai olla, mutta realistisia.

***

HEINÄKUU

– Ulkona paistaa aurinko ja päivä on mainio, Leena houkutteli Heikkiä ulkoilemaan. – Ota reppu selkään ja käy ostamassa meille herkkuaineksia illallista varten. Nyt on syntymäpäiväni aatto.

Heikki lähti. Leena kirjoitti ostoslistan. Pussillinen sinisimpukoita, pullo hyvää valkoviiniä, fenkoli, tummaa leipää ja tölkki maitoa.

Kului kaksi tuntia eikä miestä kuulunut. Sitten puhelin soi.

– Tuletko vastaan? Minulla on reppu ja kaksi muovikassillista evästä. En jaksa kantaa näitä kotiin asti.

– Mitä ihmettä olet ostellut? Tilaa taksi, en nyt yhtään jaksaisi lähteä.

Puhelin soi puolen tunnin kuluttua uudelleen.

– Apteekin tyttö tilasi pirssin, mutta se ei voi ajaa Goodmanin pääoven eteen. Olen kävellyt tänne toiselle puolelle, mutta taksia ei näy.

– Tulen hakemaan sinut.

Leena laittoi lenkkarit jalkaan ja muisti ottaa kännykän mukaan. Torilla oli takseja rivissä. Nuori kuljettajatyttö oli heti tilanteen tasalla. Onneksi Heikki vastasi puhelimeen ja osasi antaa ohjeet, mistä hänet löytää.

Harharetkestä selvittiin alle kahdenkymmenen euron, mutta Leenaa kismitti. Mihin miehen terve järki oli kadonnut?

***

Syntymäpäiväaamu oli kuulas. Leena ja Heikki ajoivat aamulla takaisin mökille. Heikki oli käynyt leikkaamassa piharuususta oksan ja kattanut pöydän. Tarjolla ei ollut mansikkaleivoksia, mutta tukevia juustoleipiä kuitenkin. Heikki poksautti kuohuviinipullon auki.

– Onnea päivänsankarille. Hienoa, kun syntymäpäivänäsi liputetaan.

– Kyllä vain. Tänään on runon ja suven päivä ja Eino Leinon päivä.

– Ajattelin, että voisimme mennä jonnekin ulos syömään. Onko toiveita?

– Tiiriö käy hyvin, pitää käydä kaupassa. Toit eilen reilusti kaikkea hyvää, mutta unohdit maidon. Mennään susheille.

Päivästä tuli hieno. Sushibuffet oli raikas ja jäätelö maistui jälkiruuaksi. Leena vetäytyi iltapäivällä ulos lukemaan lahjakirjaa. Hän uppoutui Olive Kitteridgen tarinaan. Heikki torkkui keinulla.

Jyrkkään rinteeseen oli valmistunut kevään aikana portaat. Kirvesmies Pekka oli ahkeroinut. Kun urakka oli loppusuoralla, hän oli voihkinut, ettei enää koskaan tule hommiin näin hankalaan maastoon. Teki kuitenkin portaat ja kaiteet valmiiksi.

– Sain projektin kuluessa lempinimen Lautatarhan Leena, Leena kertoi nuorisolle. – Kävimme monta kertaa Terrassa hakemassa lautoja. Iskä osoitteli, mitä otetaan ja minä kannoin ne peräkärryyn.

***

– Heikki, hella ei toimi. Sähkölieden levyt eivät lämpene, Leena voihki.

Heikki epäili, että sulake oli palanut. Hän ei kuitenkaan löytänyt vikaa. Leena tarjosi lounaaksi voileipiä. Iltapäivällä hän säikähti huomatessaan, ettei pakastimen valo palanut. Leena kutsui tutun sähkömies Hannun pikapikaa paikalle. Tämä paikallisti viallisen sulakkeen. Leena oli varonut visusti avaamasta pakastinta. Kun hän lopulta kurkisti sinne, marjat ja sienet näyttivät onneksi voivan hyvin.

– En jaksa näitä yllätyksiä, Leena valitti, kun lapset soittivat.

***

– Hyvää hääpäivää, Leena toivotti Heikille. Tämä yritti näyttää siltä, että oli muistanut merkkipäivän.

– Hyvää hääpäivää sinullekin, hän sanoi ja muiskautti suukon poskelle.

Leena haki kellarista kylmät oluttölkit.

– Odota, haen lasit. Ennen juotiin pullon suusta, mutta nämä tölkit eivät sovi siihen tarkoitukseen.

Heikki oli eri mieltä. Hän oli ehtinyt kulauttaa jo puolet, kun Leena palasi.

– Senkin hoto. Onneksi olutta löytyy lisää. Kotiviinikin kelpaisi, mutta ne ajat ovat ohi.

– Kyllähän me tehtiin sitä monena vuonna. Aluksi ruusun- ja aronianmarjoista, välillä voikukistakin, myöhemmin sisko-Leenan punaherukoista. Vieraat eivät oikein arvostaneet, mutta meille maistui, Heikki muisteli.

– Tarjottiin sitä aina elonkorjuujuhlissa. Kyllä vieraillekin kelpasi, kun muuta ei ollut tarjolla. Kaizun mainiota omenalikööriä on vielä jäljellä. Jopa vuosikertaa, sanoin tarkasteltuani kellarin hyllyjä.

– Onko myös konjakkiluumuja? Luumuja konjakissa, konjakkia luumuissa, niin kuin etiketissä luki.

– Ei taida, ne olivat turhan hyviä jäätelön kanssa. Syötiin jouluna suoraan purkista.

ELOKUU

– Mikähän siinä on, että aina syksyn myötä huomaa painon nousseen. En halua nousta vaa’alle, mutta housujen vyötärö kertoo totuuden. On aika tehdä ryhtiliike, Leena touhusi.

Heikki ilmoitti olevansa valmis. Hänelle painoa oli kertynyt turhankin paljon.

Leena päivitti blogiin kuntoviikkojen alkaneen.

Mikä voisikaan olla parempi tapa terästäytyä, kuin keittää kattilallinen vähäkalorista ja ravitsevaa kaalisoppaa. Emme aloita mitään tehodieettiä, vaan yritämme syödä pari viikkoa järkevästi. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että toinen toistamme kannustaen pääsemme hyvään alkuun. Siis paljon vihreitä kasviksia ja proteiinia. Vähemmän valkoista leipää ja hiilihydraatteja. Jogurtista ja pähkinöistä saa hyvää ja maistuvaa välipalaa. Kananmunat sopivat mainiosti kevytannoksiin. Niiden voimalla jaksaa pitkälle, Leena kirjoitti lähes vimmaisesti.

Häntä harmitti, kun kilot olivat tulleet lähes huomaamatta. Terveellinen ruokavalio kuulosti yksinkertaiselta, mutta toteutus oli toista. Tuore leipä, juusto ja olut olivat petollisen hyviä.

Leena leikkasi talteen ohjeen otsikolla Suosi näitä. Listalla oli kaurapuuro, kananmunat, kalat ja äyriäiset, chili, kasvikset, palkokasvit, marjat, vähärasvainen liha, maitotuotteet, pähkinät sekä kahvi ja tee.

Hän nakersi hapankorppua ilman voita ja jatkoi.

Olemme herkutelleet suppilovahveroilla. Ruusukaalit ja raikas salaatti sopivat loistavasti kavereiksi. Löysimme vielä loppukesällä muutaman hyväkuntoisen herkkutatin. Viipaloin ne, pyörittelin suolalla ja pippurilla maustetuissa korppujauhoissa ja kananmunassa. Paistoin pannulla ja tarjoilin kuumina. Ruusukaalit saivat mietteliääksi. Salaisuus oli, että pyöreät kaalinnuput piti kuoria reippaasti. Silloin kitkeryys hävisi.

***

SYYSKUU

Leena kävi kaupassa. Kirsikkatomaatit olivat tarjouksessa. Lehtikaalista oli tullut kestosuosikki. Sitä on helppo kasvattaa. Hän silppusi tummanvihreitä lehtiä ruokaan kuin ruokaan.

– Heikki, kaalikeitto on valmis. Maustoin sen paseeratuilla tomaateilla ja parilla chilipalolla.

– Voimaa on ihan riittävästi.

Heikki pyyhki hikeä otsalta. Leena haki keittiön kaapista purkillisen kookosmaitoa.

– Odota, kiehautan tämän, niin maku tasoittuu. Saadaan aito thaimaustettu keitto. Minulla on kuivattuja limetinlehtiäkin.

Keitosta tuli kookosmaidon myötä herkullinen. Leenasta oli tullut lomamatkojen myötä taitava thaikokki. Currypastat ja tom yam liemi olivat suosikkeja. Heikin bravuuri oli valmistaa raa’asta mangosta runsaan limemehun kera kirpeää salaattia.

– Saat huomenna vihreää salaattia, raejuustoa ja broilerifileetä. Ehkä myös avokadoa ja hedelmäsalaattia. Miltä kuulostaa?

– Hyvältä, kyllä minulle sopii. Saanko myös pullaa?

– Älä unta näe. Näillä mennään ainakin viikko, Leena sanoi tomerasti.

Hänellä oli kuitenkin aavistus, että hanke oli tuhoon tuomittu.

***

Kevytruokaviikon ehdoton suosikki oli tuoretomaattikeitto. Leena päivitti ohjeen ruokablogiin.

Löysin kaupasta kotimaisia tomaatteja, jotka olivat mehukkaita ja makeita. Olen oppinut taitavaksi kalttaajaksi. Kiehautin isossa kattilassa vettä, tein tomaatteihin ristiviillot ja kiehautin ne. Annoin jäähtyä ennen kuin kuorin. Pilkoin sillä välin salottisipuleita, valkosipuleita ja tuoretta inkivääriä. Kuullotin ne tilkassa oliiviöljyä timjaminoksien kera. Lisäsin vettä ja paloitellut tomaatit. Keitin kypsiksi ja soseutin sauvasekoittimella. Maustoin yrttisuolalla, rouhitulla mustapippurilla, raastetulla luomusitruunankuorella, soijakastikkeella ja sitruunanmehulla. Raejuusto, mozzarella tai vuohenjuusto sopivat hyvin kaveriksi. 

Tarjoilin keiton paahdetun kokojyväleivän kanssa. Heikki söi kaksi isoa lautasellista. Paino oli pudonnut runsaan kilon viikossa. Olin hyvin tyytyväinen. Vielä toinen viikko, niin farkut eivät enää kiristä.

***

Toinen kevytruokaviikko oli takana. Heikki oli lipsunut monta kertaa. Leena oli pysytellyt tiukkana. Paino oli pudonnut kolme kiloa. Heikki toivoi saavansa urakan jälkeen palkkioksi kunnon pizzan.

– Tiedätkö, kuinka paljon kaloreita pizzassa on? Koko vaivannäkö menee hukkaan, Leena parahti.

– Ei sitten, mutta jotain hyvää tekee mieli.

– Mitähän se olisi?

– Lettuja tai pannukakku, Heikki sanoi toiveikkaana.

– No hyvä, laitan pannarin uuniin. Saat sen kanssa vähäsokerista omenahilloa.

LOKAKUU

Elämä palautui nopeasti entisiin ruokatottumuksiin. Leena mietti, oliko laihdutus edes terveellistä. Työelämän aikana hän oli ollut ystävien kanssa paastolla. Se oli aloitettu sennateellä ja suolihuuhteluilla. Viikon kärsimyksen jälkeen sai herkutella bulgarian jogurtilla ja tuoreilla mustikoilla. Ne maistuivat taivaallisilta. Paaston jälkeen energiaa riitti jopa komeroiden siivoamiseen. Enää Leena ei halunnut ryhtyä moiseen.

Hän oli jättänyt ruokavaliosta pois liha- ja kanaruuat. Vaikuttimena oli enemmänkin keventynyt olo kuin eettiset näkökohdat.  Nykyään verisen pihvin ajatteleminenkin pyörrytti.  Mutta vastapaistettu tuore kala tai tirisevät blinit saavat makunystyrät herkistymään.

Anna ja Miika olivat teinivuosien jälkeen joitakin vuosia vegaaneja. Tyttären ylioppilasjuhlien aikaan perheessä käytiin keskustelua Suurilla Kirjaimilla.  Tytär olisi halunnut järjestää täysin vegaanisen ruokatarjoilun. Leena kuvitteli kauhuissaan, mitä vanhat sukulaiset tuumivat tofusta, falafel-pyöryköistä ja hummustahnasta. Entä täytekakut?  

Kiista ratkaistiin järjestämällä vegaaninen ja perinteisen tarjoilu.  Leena epäilyt joutuivat häpeään, kun sukulaistädit maistelivat halukkaasti kaikkea, mitä ole tarjolla. Vierailu oli heille suorastaan elämysmatka.  Kotipuolessa riitti kertomista.

– Miika ei suostunut edes soutamaan, kun tarvitsin apumiestä verkkojen laskuun, Heikki naureskeli. – Poika oli aikaisemmin reipas kalamies. Sitoi itse perhojakin.

– Muistan kyllä, kävitte yhdessä Norjassa asti kalareissuilla.

– Kun käyt kaupassa, osta lohifilee. Voisin laittaa iltapalaksi graavia kalaa. Osta myös tuoretta tilliä.

Leenalle se sopi. Graavikala ruisleivän kanssa oli herkkua.

– Ostan pari oluttölkkiäkin. Pitäähän meidän juhlia ponnistelujen jälkeen.

MARRASKUU

– Heikki, soitin terveyskeskuksen apuvälinepalveluun. Sieltä on tulossa tarkastaja kotiin. Ajattelin vähän siivota, Leena ilmoitti seuraavana päivänä.

– En minä mitään tarvitse. Pääsen hyvin liikkumaan näiden kävelysauvojen kanssa, Heikki sanoi torjuvasti.

Ei hän mitään tarkastajaa kaivannut.

– Tulee nyt kuitenkin. En kestä katsella, kun et tahdo öisin päästä ylös sängystä pissille. Lattia on jatkuvasti märkä, vaikka sinulla on vaipat.

– En aina ehdi.

– Niinpä.

***

Tomera virkailija tuli sovittuna aikana. Hänellä oli matkassa suuri sininen Ikean kassi. Sieltä löytyi harmaa muovijakkara suihkutilaan ja tukevat palikat sängynjalkojen alle.

– Kas noin, nyt sänkynne on yksitoista senttiä korkeampi. Minulla on tässä vielä tukiteline.

Hän kaivoi kassista sähköporan ja surautti kätevästi metallisen kädensijan ruuveilla sängynlaitaan. Leena katseli häikäistyneinä vieressä.

– Nämä ovat lainoja, eivät maksa mitään, virkailija hymyili. – Miten rollaattori, onko käytössä?

Leena pudisti päätä.

– Heikki kokeili, mutta ei tykännyt. Vie kuulemma mennessään. Ajattelin, että kun tulee liukkaat kelit, harjoittelemme uudelleen.

– Kannattaa, kyllä se on hyvä peli, virkailija vakuutti, otti tyhjän kassin kainaloon ja lähti jatkamaan matkaa seuraavan asiakkaan luo.

Leena otti kuvan uusista apuvälineistä ja lähetti viestin Perhepoppoo -ryhmään. Hän sai paluupostissa tykkäyksiä ja hymiöitä.

JOULUKUU

– Leena, tulisitko kanssani hakemaan uusia vaippapaketteja? Viimeksi olin tuiskahtaa nenälleni, kun kannoin niitä autoon, Heikki kysyi.

– Tulen toki, mennään yhdessä.

Hoitotarvikejakelu sijaitsi Hämeenlinnan pääterveysaseman alakerrassa. Leena katseli ympärilleen. Huone oli täynnä pahvilaatikoita. Ilmeisesti vaippojen tarvitsijoita oli muitakin.

– Olen kuullut, että teillä on kotiinkuljetuspalvelu, Leena kysyi.

– Kyllä vain, olen yrittänyt tarjota sitä tälle herralle, mutta hän on vakuuttanut hakevansa paketit mieluummin itse, virkailija kertoi.

– Ei kannata uskoa, mitä miehet sanovat. Otamme mielellämme painavat paketit kotiin, Leena sanoi huojentuneena.

***

Viikkoa ennen joulua postista tuli ilmoitus, että lähetys on tulossa. Leena oli unohtanut vaippatilauksen ja arveli saavansa lapsilta joulupaketin. Tukeva postipoika tuli hissistä nokkakärryjä työntäen.

– Voi kai näitä joululahjoiksikin kutsua, poika sanoi ja kippasi kolme suurta vaippalaatikkoa eteisen lattialle.

Leena kantoi ne makuuhuoneen nurkkaan odottamaan käyttöä. Hän huikkasi Heikille.

– Sait jo etukäteen joululahjoja, tule katsomaan.

***

Hämeenlinnan korkeudella oli hieman lunta. Pihanurmikko oli valkoinen, mutta kadut kiilsivät märkinä. Joulukuusi odotti mökkimetsässä. Perunalaatikko oli imeytymässä, lanttu- ja porkkanalaatikot olivat vielä soseina.

Leena ja Heikki keskustelivat, hankitaanko tänä vuonna kinkku vai kalkkuna. Lopputulos oli, että Heikki halusi ankanrintaa. Valmistusohje paketin kyljessä oli niin pientä tekstiä, ettei Leena nähnyt lukea edes suurennuslasin avulla. Nykytekniikka tuli apuun. Leena otti kännykällä kuvan ja suurensi tekstin.

– Kilautetaan tulevalle vuodelle, Heikki sanoi ja poksautti kuohuviinipullon auki.

– Kilautetaan, Leena hymyili ja moiskautti suukon miehen poskelle. – Katsoin netistä, että vuosi on meidän, siis kiinalaisessa horoskoopissa. Olemme molemmat härkiä.

– Mitä meille luvataan?

– Odota, haen tietsikan. Kuuntele.

Metallihärän vuoden sanoma on päivänselvä: menestys odottaa niitä, jotka työskentelevät ahkerasti. Hyvin ahkerasti. Siinä missä toiset kiinalaiset horoskooppimerkit saavat paiskia kovemmin töitä tulevana vuonna, härälle koittaa aika nauttia vuosittaisen raadantansa hedelmistä.  Kova työ palkitaan ja vuodesta tulee valoisa ja tuottelias.

– Kuulostaa hyvältä. Varsinkin tuo nauttiminen, Heikki virnisti.

– Senkin herkkusuu. Kaada toinenkin lasillinen kuohuja, Leena pyysi ja oikaisi jalat divaanille.

TAMMIKUU

Ehdittiin loppiaiseen. Leena oli herännyt useana yönä, kun mies touhusi mopin kanssa makuuhuoneessa.

– Mitä ihmettä sinä teet? Kello on kolme aamuyöllä.

– Olen siivousryhmän johtaja numero yksi. Tulee puhdasta, Heikki sanoi muina miehinä.

Leena käänsi kylkeä ja yritti saada unenpäästä kiinni. Hetken kuluttua kuului romahdus. Leena sytytti lukulampun ja hyppäsi pystyyn.

– Miten kävi, putositko sängystä?

– Ei tässä mitään. Otin vähän voimaperäisesti tukikahvasta kiinni. Se irtosi ja kolahti lattialle.

Leenaa huvitti ja harmitti. Mitkään turvalaitteet eivät miehelle riittäneet. Hän oli kuvitellut, että apuvälineet olivat kestäviä, mutta toisin kävi.

– Mene pitkäksesi, peittelen sinut. Onko painopeitto tuntunut hyvältä?

– Tämä viiden kilon paino on juuri sopiva. Se yhdeksänkiloinen, jonka ostit ensiksi, oli kuin hiekkasäkki. En saanut sitä siirreltyä. Onneksi suostuivat vaihtamaan.

Olimme olleet Annan kanssa jouluostoksilla. Arvelimme, että tukeva peitto helpottaisi jatkuvasti palelevaa miestä. Heikillä oli myös sähkölämmitteinen kevytpatja. Se oli osoittautunut oivaksi keksinnöksi. Paitsi silloin, kun se piti pestä. En uskaltanut laittaa sähköjohtoja pesukoneeseen, vaan pesin käsin. Onneksi froteepintaiset muovilakanat on keksitty. Ne olivat uutuustuotteita, kun Miika oli vauva. Huvitti, elämän kiertokulkua tämäkin.

***

– Mitä menoja sinulla on tänään? Tulisit tänne minun viereeni mammimaan, Heikki houkutteli lähes joka aamu.

Leenaa ahdisti. Mies valvoi television ääressä aamuyön tunneille asti. Aamuisin hän nukkui lähes puoleen päivään. Heräsi toki tuon tuostakin käydäkseen vessassa. Nyt se oli entistä helpompaa sängyn korotuksen vuoksi. Vain tukikaide puuttui.

Leena keitti termoskannuun kahvit ja laittoi puuron hautumaan. Hänellä oli tapana käydä tunnin lenkillä linnanpuistossa heti aamun valjettua. Mies tuskin tiesi näistä retkistä, sillä hän vajosi syvään uneen vuoteeseen palattuaan.

Leenalla oli jatkuvasti syyllinen olo, koska menoja oli kertynyt joka viikonpäivälle. Kun hän kaipasi omaa aikaa, työhuone grafiikanpaja Paperihuoneen alakerrassa oli henkireikä.

– Heikki, menen valmistelemaan seuraavaa näyttelyäni. Tulen ruoka-aikaan takaisin. Onko toivomuksia kaupasta?

– Jotain pullanpuolta voisit tuoda.

Leena heltyi. Ei miehellä ollut montaa ilonaihetta. Vatsanympärys oli kasvanut, mutta mitä järkeä oli yrittää laihduttaa, kun toisella ei ollut minkäänlaista motivaatiota.

– Tuon jotain hyvää. Lepää ja kerää voimia. Käydään yhdessä lenkillä, kun palaan.

***

Seuraavana aamuna tuiskutti lunta. Leena oli hankkinut edellisenä talvena tukevat kitkapohjakengät. Hän oli ostanut piikkikengätkin, mutta niiden kanssa ei ollut asiaa kauppaan. Sääennuste lupaili talvikeliä koko viikoksi. Maisema oli valkoinen, vain auringonsäteet puuttuivat. Kesään oli vielä turhan pitkä matka.

– Jos maailma olisi ennallaan, olisin jo varannut Finnairin lennot Bangkokiin, Leena haikaili.

– Kyllä minulle thaiaurinko kelpaisi, Heikki sanoi.

***

– Heikki, oletko nähnyt jumppakassia? Se on sellainen vihreä kestokassi.

– En ole.

– Pahus, kohta tulee kiire. Lähdetkö autolla?

– Joo, tuletko sinä kävellen?

– Tulen, olen taatusti perillä ennen sinua. Jumppakamat löytyivät. Nähdään.

Leena oli lähtenyt kuntosalille Heikin tukihenkilöksi. Hän yllättyi, miten hyvältä tuntui rehkiä tunti laitteilla. Heikki ei ollut läheskään yhtä innostunut, mutta tuli kuitenkin kiltisti.

– Poiketaanko kotimatkalla jonnekin syömään? Heikki kysyi vaihtaessaan vaatteita. – Kokeillaanko torin laidassa olevaa meksikolaista?

Leenalle se sopi. He istuutuivat ikkunapöytään ja nauttivat tirisevän kuumat quesadillat Sol-oluen kera.

***

Heikki oli saanut terveyskeskuksesta lähetteen viiden kerran treeneihin.

– Miten jumppa sujui? Leena kysyi tullessani hakemaan Heikkiä tunnin kuntosaliharjoittelun jälkeen.

– Hyvin. Vetäjä oli nuori ja kaunis tyttö, meillä oli oikein mukavaa.

Leenaa huvitti. Vaikka mies oli yli seitsemänkymppinen, nuorten naisten viehätys puri yhä. Hän oli tyytyväinen, että Heikki sai edes jotain apua liikkumiseen.

– Herkutellaanko tänään? Ostetaan kaupasta jotain hyvää ja vietetään riehakas ilta, Heikki suunnitteli tyytyväisenä, kun oli suoriutunut päivän haasteesta.

– Käydään Idänpäässä S-Marketissa. Siellä on hyvät parkkipaikat ja Alko samassa rakennuksessa, Leena ehdotti.

Paluumatkalla ostoskärry oli kukkuroillaan. Leena ei osannut aavistaa, että tämä oli viimeinen kauppareissu omalla autolla.

Kalatiskillä oli ollut tarjouksessa sinisimpukoita. Heikki puhdisti otukset ja Leena keitteli makoisan liemen. Siihen tuli tom yam liemikuutio, salottisipulia, purjoa, kirsikkatomaatteja ja limetinlehtiä. Fenkoli olisi sopinut, mutta sitä ei kaupan valikoimassa ollut. Kun simpukat kiehuivat liemessä, Leena lisäsi vielä purkillisen kuohukermaa. Hän oli vakuuttunut, että kerman kera kaikki maistui entistä paremmalle. Heikki poksautti viinipullon.

– Myyjä suositteli simpukoille toscanalaista Villa Antinoria. Se on kuivaa ja hapokasta. Maistetaan?

Illasta tuli onnistunut, joskaan ei riehakas. Tukeva annos simpukoita paahtoleivän ja kylmän viinin kera teki tehtävänsä. Heikki vetäytyi makuuhuoneeseen heti kymppiuutisten jälkeen. Leena peitteli hänet ja kömpi viereen.

***

Seuraavanakin päivänä oli herkutteluhetki. Leena ja Heikki olivat juhlistaneet uutta vuotta Vanajaveden kuhalla. Nyt kaupan kalatiskiltä oli ostettu simpukoiden lisäksi tuoreet tonnikalapihvit. Leena tiesi, että niille riitti vain kevyt ruskistus kuumalla pannulla. Sisältä ne saivat jäädä punaisiksi ja meheviksi. Hän kokkasi kaveriksi juuresmuhennoksen ja höyrytti terveellisiä kukka- ja parsakaaleja. Viiniä oli vielä lasilliset jäljellä.

– Tonnikala oli hyvää, kiitokset kokille, Heikki pyyhki viiksiään tyytyväisenä. – Tarjoan meille illalla rommipaukut. Otan sitä ennen pienet ruokalevot.

Leena leikkasi itselleen jälkiruuaksi palan vahvaa juustoa ja joi punaviinilasillisen loppuun.

***

– Voisin paistaa silakoita. Onko meillä ruisjauhoja? Heikki kysyi seuraavana päivänä.

– On kyllä, odotan innolla.

Heikki paistoi kaksi pannullista. Leena tarjosi niiden kanssa kuohkeaa perunamuhennosta. Leenalle kalaruoat maistuivat. Hän oli tottunut, että kesämökillä syötiin vastapyydettyä kalaa. Vanajavedestä nousi ahvenia, haukia, kuhia ja lahnoja.

Leenaa harmitti, kun lenkkeily on jäänyt. Hyvä, kun mies jaksoi kävellä korttelin ympäri. Heikillä oli toisessa kädessä kävelysauva, toisella kädellä hän piti Leenaa kädestä. Nuoriso muisti kysellä puhelimessa, onko pappa päässyt ulos. Huoli oli yhteinen.

***

– Mikä päivä tänään on? Heikki kurkisti oven raosta. Hänellä oli jatkuvasti päivät hukassa.

Leena oli ottanut tavaksi kertoa aamuisin päivän ohjelmasta.

– Tänään on maanantai. Meillä on iltapäivällä kuntosalivuoro. Pakkanen on lauhtunut. Lähdetään ulos, kun olet valmis.

– Onko kahvia?

– On ja puuroa myös. Lue rauhassa sanomalehti. Katsellaan sitten elämää eteenpäin.

Leena lähti työhuoneelle. Tekeillä oli temperamaalauksia helmikuun näyttelyyn. Aika vierähti huomaamatta, kun hän keskittyi työskentelyyn. Leena oli ihastunut idän eksotiikkaan. Kimononeitosia syntyi vauhdikkaasti. Hän havahtui puolen päivän aikaan. Piti keksiä jotain kevyttä syötävää ja katsoa jumppavaatteet valmiiksi.

– Meillä on pakastimessa pinaattikeittoa. Kokeilen laittaa uudella reseptillä uppomunia, Leena sanoi kotiin tultuaan. – Luin ohjeen, jonka mukaan pari kahvikuppia vuorataan kelmulla ja munat rikotaan niihin. Nyytit solmitaan ja keitetään kiehuvassa vedessä neljä minuuttia siivilän avulla.

Kokeilu onnistui muuten, mutta kananmunat juuttuivat kelmuun ja keltuainen hajosi.

– Hyvältä maistuu, Heikki sanoi ja lusikoi hyvällä halulla kuumaa keittoa. Häntä ruoan ulkonäkö ei haitannut.

Leena olisi halunnut ottaa kauniita kuvia blogiin, mutta epämääräinen munasotku harmitti.

– Jatkan vielä harjoituksia. Kannattaisikohan kelmun pohjalle sipaista vähän öljyä? hän mietti ääneen.

***

Leenalla oli paha pelko, että hän on tuota pikaa omaishoitaja.

– Minun pitää kuntoilla, että jaksan hoitaa sinua, hän sanoi Heikille lähtiessään päivittäin lenkille.

– Mene vaan, minä täällä lepäilen.

Heikki pötkähti sohvalle television ääreen. Leena löysi hänet samasta paikasta palattuani punaposkisena.

Leena kirjoitti blogiin.

Haaveilen tasaisesta vanhuudesta. Tärkeintä on terveys. Toivon sydämestäni, että lapsilla ja lapsenlapsilla menee hyvin. Korona ja ilmastonmuutos ovat isoja asioita. Onneksi meillä on luvassa rokotteet. Maailma ei taida palautua ennalleen, mutta valonpilkahduksia on näkyvissä. Haaveilen, että jaksan edelleen innostua uusista haasteista. Taide, kulttuuri ja kirjoittaminen ovat henkireikiä. Onneksi niissä ei ole ikärajoitteita.

***

Heikin päivä oli tammikuun kohokohta. Heikki rakasti juhlia. Leena kattoi aamiaispöytään kupilliset vastakeitettyä kahvia ja tuoreet croissantit. Nyt uppomunatkin onnistuivat. Hän muisti ottaa kuvan kännykkäkameralla.

– Mentäisiinkö pitkästä aikaa susheille? Heikki kysyi.

– Mennään vaan ja käydään samalla kaupassa. Ostetaan pullollinen kuohuviiniä ja juhlitaan, Leena ilahtui.

Hän oli suunnitellut hakevansa kaupasta jotain miehen lempiruokaa, mutta tämä oli ylellisempi vaihtoehto.

***

Pakkanen oli lauhtunut. Ulkona sateli hiljakseen lunta. Sushiravintolassa oli mukavan väljää. Heikki istahti pöytään. Leena toi hänelle kipollisen misokeittoa.

– Onpa hyvää. Aito maku, Heikki kiitteli ja hörppi sokeritonta Coca-Colaa keiton kanssa.

Kun lautaselliset susheja oli syöty, Leena kävi pikaisesti Alkossa. Hän löysi ilokseen nuoruuden lempijuoman unkarilaisen Törleyn.

Heikki oli kaatunut matkalla ja lepäili nyt sohvalla odotellen tarjoilua. Polvessa oli naarmu, mutta muuten mies oli kunnossa.

– Sauna on kuuma, jaksatko tulla? Leena huhuili.

Mies havahtui. Hän rakasti saunomista, mutta nykyään ylälauteille kiipeäminen oli kielletty. Hän oli onnistunut pyörtymään uimahallin lisäksi myös kotisaunaan. Leena oli joutunut soittamaan ambulanssin, kun ei saanut tajutonta miestä virkoamaan.

Nyt kaikki sujui mallikkaasti. Mies nautti lempeästä löylystä ja lämpimästä suihkusta. Kuohuviinit nautittiin sohvalla. Televisiosta tuli sarja hengenvaarallisesti lihavista ihmisistä.

– Tuo mies painaa yli 400 kiloa, Leena totesi järkyttyneenä. Tuntui, kuin olisi katsellut kauhuelokuvaa.

– Hän ei syö elääkseen vaan elää syödäkseen, Heikki sanoi. – Onneksi painitaan tällaisessa kevytsarjassa. Voisin ottaa yhden voileivän.

– Uskoisitko, ostin pullaakin. Voilla leivotun rahkapitkon nimipäiväsi kunniaksi.

– Kyllä maistuu. Ostit kukkiakin.

– Kevään ensimmäiset tulppaanit. Tässä arinarievää, ole hyvä.

Mukavia nämä koti-illat, Leena tuumi, kun pullo oli tyhjä ja voileivät syöty.

– Kuule sankarpoika, rupesi väsyttämään. Taidan vetäytyä makuuhuoneen puolelle. Paitsi jos jaksat pelata erän korttia, voisin virkistyä.

– Pelataan vaan. Näin että ostit pienen rommipullon. Otetaan vielä yömyssyt.

Leena sekoitti korttipakan. Heikki nautti tummaa Baltic-rommia sokerittoman kolan kanssa. Leena maisteli juomaa raakana. Se lämmitti mukavasti.

Canastapeli sujui kahdestaankin. Leena voitti ensimmäisen pelin ja toisenkin.

– Täytyy vähän treenata, Heikki tuumi.

– Niinpä, olit ennen kova vastus.

HELMIKUU

Vanajaveden ranta oli kuin sadusta. Puut olivat saaneet valkoisen lumihunnun. Kengät narskuivat nuoskalumessa. Leena nautti raikkaasta ulkoilmasta ja siitä, ettei ollut liukasta.

Houkuttelen Heikin ulos heti, kun hän on selvinnyt aamutoimista, Leena päätti äkillisessä tarmonpuuskassa.

Heikki veti varmuuden vuoksi liukuesteet kenkien päälle. Hän otti kävelysauvan ja oli valmis lenkille. Leena piti toisesta kädestä kiinni.

– Kuin nuoret rakastavaiset, hän hihitti.

– Paitsi ettei olla nuoria, Heikki huomautti eikä jatkanut rakastamisesta mitään. – Tekisi mieli jonnekin ulos syömään. Vaikka nepalilaiseen.

– Mitä sanot, jos haen Siddharthasta take away -annoksen?

– Sopii. Käytkö samalla apteekissa. Sokerilääkkeet ovat lopussa.

Leena poikkesi läheiseen Keskusapteekkiin. Kävi ilmi, ettei ilman miehen kelakorttia lääkkeitä saisi. Hän palasi kotiin tuoksuvan kuuma styroxpakkaus kädessä.

– Chicken tikka masala, saatiin tuoretta naan-leipääkin.

Annos oli niin suuri, että se riitti mainiosti kahdelle.

– Käyn nyt uudelleen apteekissa, Leena lupasi maittavan ruokailun jälkeen.

– Resepti pitää uusia, soittakaa terveyskeskukseen, apteekissa sanottiin.

Leenaa harmitti. Hän oli juossut turhaan kaksi kertaa. Mies oli tähän asti huolehtinut lääkkeistä. Askarrutti, pitääkö hänen tästä lähtien ottaa niistäkin vastuu.

– Soita terveyskeskukseen ja pyydä, että reseptisi uusitaan, Leena kehotti. – Käyn työhuoneella. Tulen ruoka-aikaan takaisin.

– Minnekähän minä sen puhelimen tökkäsin? Heikki ihmetteli.

Leena yritti soittaa, mutta puhelu meni vastaajaan.

– Taitaa olla akku lopussa. Olisiko se takkisi taskussa?

– Voi olla tai sitten keittiön työtasolla.

Puhelin löytyi ja Leena laittoi sen laturiin. Kun hän palasi parin tunnin kuluttua, mies oli nolon näköinen.

– Soittivat terkkarista takaisin, mutta toheloin puhelimen kanssa. Yritin vastata, mutta onnistuin katkaisemaan puhelun.

Leenaa harmitti.

– Yritetään yhdessä huomenna uudelleen.

***

Leena haki Heikin lääkkeet seuraavana aamuna. Tämä vaikutti huojentuneelta. Leena varasi myös lääkäriajan. Se löytyi kuukauden viiveellä. Leena päätti lähteä mukaan, sillä hän halusi tietää, missä mentiin. Toiveena oli saada invalidikortti, jotta auton voisi pysäköidä mahdollisimman lähelle menopaikkoja.

Leena pähkäili, mitä hyvää tarjoaisi viikonlopun kunniaksi. Hän tutki lähes tyhjää jääkaappia. Kauppaan ei tehnyt mieli lähteä. Kaapista löytyi valmis pakkaus pinaattikeittoa ja rasia tuoreita puolukoita.

Leena päätti yllättää Heikin. Anna oli kertonut, että hän paistoi usein pikkupojille pinaattilettuja. Leena sekoitti keiton joukkoon pari kananmunaa ja ripauksen vehnäjauhoja. Hän jätti taikinan turpoamaan ja kiehautti puolukat sokerin kanssa hilloksi. Heikki tuli keittiöön.

– Tuoksuu hyvälle, mitä laitat?

– Herkkuja.

Heikki istahti odottavan näköisenä sohvalle. Leena vei ensimmäisen letun maistiaisiksi. Koko pino katosi hetkessä tumman siirapin siivittämänä, kun mies pääsi vauhtiin. Leena haudutti lettujen seuraksi mustaa teetä. Heikki kaatoi molempien mukeihin tilkan rommia kyytipojaksi.

– Kiitos, olipa hyvää, Heikki sanoi ja siemaili kuumaa juomaa.

– Nämä lettujutut ovat minunkin mielestäni herkkua. Blinit maistuvat aina. Muistatko, kun herkuteltiin Japanissa okonomiyakilla? Näin lehdessä reseptin. Harmi kun en huomannut ottaa sitä talteen.

– Eikö googlaamalla löydä mitä vain? Heikki kysyi.

Leena huomasi, että mies oli joskus fiksumpi kuin hän. Resepti löytyi vaivattomasti.

– Se on oikeasti japanilainen kasvispannari. Lettutaikinaan sekoitetaan raastettua kaalia, porkkanaa, sipulia ja chiliä. Letut paistetaan ja päälle tulee majoneesia ja jotain hienoa kastiketta, mutta se ei ole välttämätöntä. Muistaakseni jääkaapissa on vielä puolikas kaalikerästä. Kokeilenko?

– Letut kelpaavat aina. Sopisiko päälle hunaja? Heikki innostui.

– Sopii varmasti ja tuore puolukkahillo.

Leena hyräili raastaessaan kaalinkerää ja meheviä porkkanoita. Hän pilkkoi sekaan salottisipulin ja pari valkosipulinkynttä sekä tuoretta inkivääriä. Niitä ei ohjeessa mainittu, mutta hän oli tottunut soveltamaan. Tuoreita chilipalkojakin löytyi, kiitos siitä Miikan chiliviljelmät. Lettutaikinaan tuli ohjeen mukaan kolme kananmunaa.

– Tämä on enemmänkin munakas kuin pannukakku, mutta katsotaan mitä tulee, Leena kertoi sekoittaessaan taikinaa.

Heikkiä ei tarvinnut pyytää kahta kertaa pöytään. Hän malttoi kuitenkin odottaa, kun Leena otti kuvan lettupinosta. Mies tiesi, että muuten tulisi sanomista.

– Näyttää hyvältä ja maistuu hyvältä, Heikki kiitteli.

– Nämä vähän oudommat ruoat tahtovat unohtua, Leena totesi ja maisteli arvostelevasti lettua.

Maku oli rapsakan tulinen.

– Nyt kun olemme päässeet lettutaivaaseen, voisin kokeilla vielä rahkalettuja.

– Kokeile vaan, minä olen vapaaehtoinen maistelija, Heikki nauroi tyytyväisenä.

Rahkalettuihin tuli nimensä mukaisesti maitorahkaa ja jogurttia. Leena valutti niitä kahvinsuodattimessa puolisen tuntia.  Hän rikkoi kulhoon kaksi kananmunaa, sekoitti ja lisäsi rahka-jogurttiseoksen, ruokalusikallisen sokeria, ripauksen vaniljasokeria ja toisen ripauksen suolaa.  Taikinaan tuli lopuksi vielä desilitran verran vehnäjauhoja. Seos sai turvota hetken.

– Leena, tykkään sinusta.

Heikki oli tullut kurkkimaan, kun keittiöstä levisi tuoksuja. Leena totesi taas kerran, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.

– Kyllä vain, mutta kohta tämä ilo loppuu. Suunnittelin tarjoavani meille ensi viikolla vain keittoja.

– Hyviä nekin ovat. Miten olisi linssikeitto? Olet mestari tekemään siitä maukasta.

– Hyvä Heikki, olin melkein unohtanut sen. Saat linssejä, lisää kaalia, punajuurta ja jos olen oikein hyvällä päällä, lohikeittoa.

***

– Leena, mitä meillä on tänään ohjelmassa? Heikki kysyi herättyään aamukymmeneltä.

– Lähden kohta grafiikanpajalle ripustushommiin.

Olin kertonut sen eilenkin, mutta Heikki tarvitsi nykyään päivityksiä.

– Mene vaan. Onko tänään jotain erityistä?

– On, kuntosalipäivä, saat selvitä sinne yksin. Tulen salille suoraan pajalta. Olen katsonut jumppavaatteet valmiiksi. Muista ottaa kassi mukaan. Jumppatossusi ovat autossa. Laita pipo ja hanskat, vaikka tuletkin autolla. Ulkona on yli kymmenen astetta pakkasta. Kävin jo aamulenkillä. Lunta on paljon ja aurinko pilkistelee. Soitan sinulle, niin tiedät lähteä ajoissa.

– Selvä, nähdään siellä. Kyllä minä pärjään, Heikki sanoi ja otti kattilasta puuroa.

Ripustus sujui vikkelästi. Olin suunnitellut taulujen järjestyksen valmiiksi. Tapettiruusut maastoutuivat ujon näköisinä grafiikanpajan seinille.

Soitin Heikille puoli tuntia ennen kuin kuntosalilla piti olla. Heikki soitti kymmenen minuutin kuluttua.

– Missä minun jumppatossuni ovat?

– Autossa, siinä vihreässä kassissa. Lähde nyt vikkelään.

Leena käveli ripeästi salille ja tähyili Heikkiä. Tätä ei näkynyt. Leena yritti soittaa, mutta puhelu meni vastaajaan.

Neljän hengen ryhmä aloitti lämmittelyllä.

– Kädet ylös, hengittäkää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Hartiat pyörii, sitten lantio hula hula, Laurent ohjasi.

Leena tuijotti ikkunaa odotellen, milloin Heikki tulee. Tätä ei kuulunut. Meni lähes puoli tuntia ennen kuin mies kopisteli sisään.

– Tämä liikkuminen on niin kankeaa, saat seuraavan kerran tulla mukaan, Heikki valitti.

Leena ei hennonut olla vihainen. Tunnit yksityisellä kuntosalilla olivat kalliita. Syyllistäminen ei tuntunut hyvältä.

– Leena, pitäisikö minun hankkia omaishoitaja?

– Kenet ajattelit hankkia?

– Kyllä sinä kelpaat. Olet sitä jo käytännössä. Eikö hoitajille makseta jonkinlaista korvausta?

– Sinulla on aika parin viikon kuluttua muistihoitajalle ja lääkärille. Keskustellaan siellä.

Leena oli pelännyt, että näin tulee käymään. Hän ei halunnut, mutta valinnanvaraa ei tainnut olla. Ystävä Paula kannusti, sillä hänellä oli muutaman vuoden vankka kokemus miehensä Hannun omaishoitajuudesta.

– Et menetä mitään, päinvastoin, saat tukea ja pääset osalliseksi avusta, jota terveydenhuolto tarjoaa, hän kertoi.

***

Leena saatteli Heikin terveyskeskuksen kuntosalille. Tämä oli jo neljäs kerta. Viikon kuluttua kuntoutus olisi ohi eikä mitään näkyvää parannusta ollut havaittavissa.

– Pärjäätkö, soita minulle, kun olet valmis. Tulen vastaan autotallin ovelle, Leena lupasi.

Hän oli hieman huolissaan, sillä Heikki ei ollut tunnistanut, missä pukuhuone sijaitsi. Onneksi harmaatukkainen mies samasta ryhmästä lupasi auttaa.

– Pahus, pudotin auton avaimen tuonne penkkien väliin, Heikki manasi, kun tulin talliin. – Pitäisi olla taskulamppu.

Sytytin kännykkään valon ja ongin avaimen vähin äänin.

– Luin viimeisimmästä Yhteishyvä-lehdestä quesadillojen ohjeen. Mene hetkeksi lepäämään. Kokeilen, sillä meillä on runsaasti tortilloja.

Heikki vetäytyi makuuhuoneeseen. Leena tutki, mitä jääkaapista löytyi. Hän siveli tortillan päälle turkkilaista jogurttia ja valmista salsakastiketta. Öljyyn säilötty feta kuulosti sopivalta, samoin paloiteltu avokado sekä tuhti juustoraaste.

Leena kuumensi uunin 225 asteeseen ja laittoi toisen tortillan kanneksi. Kuuden minuutin kuluttua quesadillat olivat valmiit. Leena leikkasi ne neljään osaan ja tarjoili vihreän salaatin kera. Heikki söi hyvällä ruokahalulla, vaikka reunat olivat kärähtäneet tummanpuhuviksi.

– Katselin LounasReskan sivuja. Hällässä olisi huomenna tarjolla nieriää voi-valkoviinikastikkeella, mitä sanot?

– Kuulostaa hyvältä, mennään vaan, Heikki sanoi ja otti kolmannen tortillanpalan. – Kyllä nämäkin ovat hyviä, mutta onhan se vaihtelua.

– Luin Kaupunkiuutisista, että suosikkiravintolamme Uoma on rankattu Suomen kymmenen parhaan joukkoon. Tekisi mieli mennä käymään.

– Mennään vaan. Siellä on todella hyvät ruoat.

***

– Mitä meillä on tänään ohjelmassa? Heikki kysyi herättyään. Vaalea tukka oli pörrössä.

– Käyn hakemassa Silmäasemalta uudet lasit. Puhelimeen tuli eilen tekstiviesti. Ajattelin hakea meille lohifileen kaupan tuoretiskiltä. Teen voi-valkoviinikastikkeen. Laitan siihen salottisipulia ja runsaasti tuoretta tilliä.

– Selvä, minä vähän lepäilen sillä aikaa, Heikki ilahtui. – Minkälainen keli ulkona on?

Katsoin mittaria.

– 15,5 astetta. Kirkas ja kylmä pakkaspäivä. Se saa veren kiertämään.

– Taidan pysytellä peiton alla, Heikki sanoi.

Mies pelkäsi nykyisin kylmiä ja tuulisia päiviä. Kävelysauvoista ei ollut paljon tukea. Rollaattori odotti pyöräkellarissa, mutta mies ei suostunut käyttämään sitä. Ainakaan vielä.

***

Leena heräsi kolahdukseen. Älykello ranteessa näytti 3:06. Lattialta kuului ähkäisy. Heikki oli pudonnut sängystä.

– Morituri te salutant, sängyn alle menevät tervehtivät, Heikki sanoi.

Peitto oli pudonnut hänen mukanaan. Mies köllötti hämmentyneen näköisenä puoliksi peiton päällä.

– Pääsetkö ylös?

– Enköhän.

Mustelmia ei näkynyt. Onneksi. Leena mietti, mitä seuraavaksi.

– Mitä hyvää haluaisit? Leipomaan en rupea, mutta voin käydä K-Marketissa.

– Tuo mehua ja sokeritonta Coca-Colaa. Meillä taitaa olla vielä tilkka tummaa rommia jäljellä?

– Vain lääkkeeksi, Leena sanoi.

Mies söi kourakaupalla lääkkeitä. Oli sokeritauti, verenpainetta, kohonnut kolesteroli ja ties mitä.

– Vain lääkkeeksi, Heikki hymyili. – Maistuu varmaan sinullekin.

– Otan rommia mieluummin teen kanssa. Tai lettujen kostukkeena.

– Leena, lintuseni, paista meille pino lettuja. Rakastan sinua, Heikki innostui.

Leena lintunen paistoi. Kaikki, mikä teki miehen onnelliseksi, oli nyt arvokasta. Leenaa itketti ja suretti.

***

– Perhana, kuului kylpyhuoneesta.

Leena säntäsi paikalle. Lavuaari oli veressä. Lattialla oli punaisia roiskeita. Mies piteli nenäänsä. Paperinenäliinasta putoili tippoja.

– Odota, tuon pyyhkeen.

– Niistin vähän liian kovaa. Nyt tämä verenvuoto ei lakkaa millään, Heikki valitti.

Hänellä oli talvitakki yllään ja piikkikengät jalassa. Leena oli huolehtinut, että he pääsevät lähtemään ajoissa kuntosalille.

– Et voi tulla tuossa kunnossa. Mene lepäämään ja paina jääpalapussi nenällesi, Leena kehotti.

Heikki vaikutti helpottuneelta, kun jumppatunti jäi väliin.

– Kaikkea se mies keksiikin, ettei tarvitse tulla rehkimään, Leena virnisti kertoessaan tutulle ryhmälle, miksi Heikkiä ei näkynyt.

Leena oli huolissaan, sillä muutama vuosi aikaisemmin nenäverenvuoto ei suostunut lakkaamaan. Hän oli tilannuti ambulanssin ja Heikki otettiin yöksi keskussairaalaan.

Sydän pamppaili, kun Leena palasi runsaan tunnin kuluttua kotiin.

– Olet toipunut?

– Meni onneksi ohi. Katselen tässä aikani kuluksi telkkaria. Oliko hyvä jumppa?

– Meillä oli kestävyysharjoittelua. Ryhmäläiset lähettivät terveisiä.

Leena riisui ulkovaatteet ja pesi kylpyhuoneen.

***

– Heikki, lähdetään ulos. Taivas on sininen ja aurinko paistaa. Katsoin Ison Huvilan lounaslistaa. Tänään on tarjolla punajuuripihvejä ja peruna-sipulipaistosta. Mitä sanot? Pitäisi lähteä heti, sillä lounasaika päättyy kahdelta.

– Sopii, Heikki myöntyi. Buffetpöydän ajatteleminen sai häneen vauhtia.

Ruoka oli juuri niin hyvää kuin Leena oli toivonut. Salissa oli mukavan väljää. Heikin askel oli kankea, kun he lähtivät paluumatkalle. Koti näkyi lahden takana, mutta matka kesti ja kesti. Jalat olivat kuin puuta.

Heikki oikaisi takki päällä sohvalle heidän päästyään lopulta perille. Kävelyretki oli ollut voimien äärirajoilla. Leena ynnäsi, ettei ollut enää montaa paikkaa, jonne mies jaksoi kävellä. Onneksi auto oli edelleen käytössä. Jos mieheltä otetaan kortti pois, he olisivat jumissa. Muistihoitajan ja lääkärin vastaanottoaika oli luvassa perjantaina. Siellä oli tarkoitus kartoittaa myös ajotaitoa. Pelkkä ajatus kylmäsi.

***

Tänään on 112 päivä ja huomenna 12022021 palindromipäivä, Radio Häme kertoi aamulla.

Leena oli herännyt edellisenä yönä kuudelta, kun Heikki yritti ponnistella ylös sängystä. Tukikahva lojui edelleen lattialla, vaikka Heikki oli vakuuttanut korjaavansa sen. Pissi lorahti lattialle, ennen kuin hän ehti kurottaa muoviämpärin käteensä. Leena kuuli, miten mies pyyhki pahimpia lätäköitä räteillä. Hän oli repinyt useita hiutuneita lakanoita nyt tuiki tarpeelliseen käyttöön. Heikki kuivatteli niitä vaivihkaa kylpyhuoneen patterin päällä, vaikka Leena oli sanonut tiukasti, että kaikki heti pesukoneeseen.

Aamu oli valjennut aurinkoisena. Leena venytteli ja siirtyi keittiön puolelle juomaan kahvia. Kaupunkiuutiset oli tipahtanut postiluukusta yhdessä Helsingin Sanomien kanssa. Leena pettyi, kun juttu gallerianäyttelystä ei vieläkään ilmestynyt.

Hän kurkisti mittariin. Pakkasta oli lähes neljätoista astetta. Yöllä oli satanut lisää lunta. Leena pukeutui lämpimästi ja lähti kauppaan. Hämeensaaren Citymarketissa oli tarjouksia enemmän kuin lähikaupassa koskaan. Leena päätti ostaa Heikille jotain hyvää. Tuoretiskiltä löytyi mustaa makkaraa ja tukevia hampurilaisia. Hän ilahtui löytäessään italiaviikkojen tarjonnasta punaista kalakeittoa Palermon tyyliin.

– Kokeillaan uusia makuja, Leena hehkutti kotiin palattuaan.

Heikki oli juonut kahvin ja odotti toiveikkaana herkkuja. Hän hotkaisi lämpimän makkaran ennen kuin Leena ehti hakea puolukkahilloa jääkaapista.

– Lähden taas pajalle päivystämään. Lämmitä hampurilainen mikrossa, hän ohjeisti.

Heikki nyökkäsi hajamielisen näköisenä.

***

Leena katsoi ikkunasta ulos. Hämeenlinnassa lunta oli enemmän kuin hän muisti edellisiltä talvilta. Sääennuste lupasi kiristyvää pakkasta.

Seuraavana aamuna mittarissa oli 17,4 miinusta. Heikki huolestui, käynnistyisikö auto. Hänellä on viides ja viimeinen kuntosalivuoro terveyskeskuksessa. Silmälasit huurtuivat, kun Leena ja Heikki tulivat ulos pakkaseen. Auto hyrähti tyytyväisenä käyntiin ja lyhyt matka sillan yli taittui viidessä minuutissa.

– Onko tukka hyvin? Heikki kysyi, kun hän odotteli remppajengin kanssa salille pääsyä.

– Pidä hauskaa.

Leena pörrötti miehen oljenvaaleita hiuksia ja vakuutti kaiken olevan kunnossa.

***

– Olipa reissu, Leena huokasi, kun hän saattoi Heikin kolmen tunnin tutkimusten jälkeen terveyskeskuksesta autoon. – Hyvä, että saat vielä ajaa. Olisivat ottaneet kortin pois, jos en olisi ollut tomera. Testeissä näkyi, että refleksit ja reaktiokyky ovat heikenneet.

– Kyllä minä ajan ihan hyvin ja rauhallisesti, Heikki protestoi.

– Niin ajat, mutta he tuijottavat vain testituloksia. Hyvä kun sait uuden lähetteen neurologille. Jos eivät ota vastaan, mennään yksityiselle neurokirurgille, pakkohan tässä jotain apua on saada, Leena puuskahti. – Aivoissasi on kulumia, hermosoluja on tuhoutunut eikä niitä voi korjata. Kuntosi on romahtanut tosi nopeasti. Se on oire jostain, mitä emme tiedä.

– Pitääkö minun mennä oikeasti ajokokeeseen?

– Siltä vaikuttaa. Saat ajaa autokoulun autolla opettajan valvonnassa. Varaan ajan, Leena selvitti.

Heikki oli pyörällä päästään, sillä ohjeita oli tullut roppakaupalla. Leena oli sisuuntunut. Kohtelu oli ollut ymmärtäväistä, mutta hän aavisti, etteivät he olleet ykkössijalla avun tarvitsijoina.

Hyvää ystävänpäivää -viestejä putkahti pitkin päivää Facebookista ja WhatsAppista. Oli siskon syntymäpäivä. Leena oli lähettänyt hänelle onnittelukortin ja Tapettiruusuja näyttelyn julisteen. Sisko oli sitä toivonut.

Annalla oli ollut pitkäaikaisprojektina kiinnittää saunaan tukikaide. Hanke oli siirtynyt, kun tarvikkeita oli puuttunut. Nyt se onnistui. Sekä nikkari että kaiteen tuleva käyttäjä olivat tyytyväisiä. Leena lähetti kuvan WhatsAppin Perhepoppoo kansioon. Laura ja Miika lähettivät välittömästi peukunkuvia.

***

Leena heräsi kahdeksalta. Hän keitti pannullisen vahvaa kahvia ja otti puhelimen käteen. Oli aika toimia. Ensin soitto autokoulun opettajalle, joka lupasi tulla parin päivän kuluttua arvioimaan Heikin ajotaitoa. Sitten soitto muistihoitajalle, joka kirjasi tiedon ja varasi seuraavalle viikolle uuden ajan geriatrille. Tämä päättäisi ajokokeen jälkeen, saisiko Heikki jatkaa ajamista. Leena oli tyytyväinen, että ratkaisu tulisi pian. Epätietoisuus oli pahinta.

– Hyvää huomenta, olen mieheni asialla. Muistilääkäri kehotti ottamaan yhteyttä palveluohjaajiin. Kyse on omaishoitajuudesta, Leena esitteli ääni väristen.

– Sopiiko, että yksi ohjaajistamme tulee käymään perjantaina teillä kotona? Hän ottaa mukaan hakemuslomakkeen. Kuvauksesi perusteella näyttää, että perusteet omaishoitajuudelle ovat olemassa, ystävällinen virkailija sanoi.

Leena soitti Annalle. Tämä hämmästyi, kun asiat etenivät vauhdilla.

***

Leenan vatsahermot olivat piukeina. Päivään oli mahtunut liikaa pettymyksiä. Posket olivat täynnä punaisia laikkuja ja nenä vuoti. Kädet tärisivät.

– Mikä sinulla on? Heikki huolestui.

– Allergiareaktio harmien vuoksi, Leena puuskahti. – En pysty, en jaksa, en kykene.

– Leena, tee meille paukut. Kyllä tämä tästä, Heikki lohdutti.

***

Autokoulunopettaja Jari Järvinen tuli Riihimäeltä sovittuna aikana noutamaan Heikkiä ajotestiin. Leenaa pelotti. Miten oli mahdollista, että turvallinen elämä oli luisumassa käsistä? Hän kaatoi itselleni pienen lasillisen rommia.

– Palaamme tunnin kuluttua, opettaja sanoi, kun tummansininen Mersu oli valmiina lähtöön.

Heikki istui tyynen rauhallisena ratin takana. Leena lähetti tyttärelle viestin. Siellä ne nyt ajaa. Anna lähetti etätsemppiä papalle.

Mies palasi hyväntuulisena.

– Ajoin pari kertaa penkkaan.

Leena kauhistui, tässäkö tämä nyt oli.

– No en, meni ihan hyvin. Ajan kuulemma liian hiljaa ja liian lähellä tien reunaa, muusta ei tullut sanomista.

Ajotunti oli maksanut 245 euroa. Leena toivoi hartaasti, että opettajan lausunto riittäisi lääkärille. Hän oli miettinyt salaa ostavansa itselleen sähköavusteisen pyörän, jos auto pitää myydä. Kymmenen kilometrin matka mökiltä Parolaan kauppaan taittuisi sillä mainiosti. Leena oli tehnyt matkan usein tavallisella polkupyörällä.

– Ajetaan taksilla. Ei minua haittaa, vaikka en enää ajaisikaan, Heikki totesi.

Se rauhoitti. Mies ei edes yrittänyt ehdottaa, että Leena ajaisi.

***

Leena oli edelleen hermostunut. Ulkona sateli hiljakseen lumihiutaleita. Mittarissa oli pakkasta reilut kaksikymmentä astetta. Ei tehnyt mieli lenkille. Heikki oli vetäytynyt aamupalan jälkeen lepäilemään. Koti oli siisti. Leena pyöritti päivittäin astianpesu- ja pyykkikonetta. Jääkaapissa oli ruokaa niin paljon, ettei ollut pakko käydä kaupassa.

– Kierretään vain kortteli, laita kunnolla vaatteita, Leena ehdotti.

Puolen tunnin kävely sujui tavallista reippaammin. Molemmat olivat tyytyväisiä palatessaan. Heikki vetäytyi katsomaan televisiosta ohjelmaa Australian rajalla. Leena uppoutui Nicci Frenchin uusimpaan dekkariin Murheellinen maanantai.

Kuluvat nämä päivät näinkin, hän tuumi.

***

Leena oli noussut puoli seitsemältä, juonut aamukahvin ja syönyt palan paahtoleipää cheddarjuuston ja rucolan kera. Hän ei vielä aavistanut, että päivä muuttaisi loppuelämän.

Kaupungin ikäihmisten palveluohjaaja Helena Kantojärvi-Ojala tuli kotikäynnille. Leena oli taas siivonnut. Koti kiilsi puhtaana. Ilmassa väreili mieto eukalyptuksen tuoksu. Anna oli tuonut Euca-pesuainetta. Leena käytti sitä nykyään ahkerasti. Pyykin sekaan hän lorautti etikkaa. Heti kun Heikki tuli makuuhuoneesta, hän avasi ikkunan ja tuuletti perusteellisesti. Lattianpesua tarvittiin lähes joka päivä.

Punatukkainen nuori virkailija istahti keittiön pöydän ääreen. Hän avasi tietokoneen ja kirjasi huolellisesti, miten arki sujui. Leena vastasi niin rehellisesti kuin pystyi. Tuntui hyvältä, kun joku kuunteli.

– Edellytykset omaishoitajuudelle ovat olemassa. Lähetän teille sopimuksen taannehtivasti 1.2.2021 alkaen. Korvaus on 413 euroa kuukaudessa. Vapaata kertyy kolme vuorokautta kuukausittain. Ne voi käyttää heti tai säästää, niin että saa viikon tai kahden loman tarpeen mukaan. Voitte hakea myös Kelalta eläkkeensaajien hoitotukea. Se vaatii lääkäriltä C-lausunnon. Kannattaa hakea muutosverokorttia, ettei tule yllätyksiä, hän ohjeisti.

Leena oli hämääntynyt vierailun jälkeen. Asiat etenivät nyt nopeammin, kuin hän oli arvannut. Oli pakko purkaa tuntemuksia. Hän soitti Annalle.

– Se on nyt virallista, mitä sanot?

– Hyvä juttu, eihän tässä mikään muutu, saat korvauksen siitä mitä muutenkin teet, tytär totesi.

– Paitsi että saan lomaa. Lähetän papan sinun luoksesi täysihoitoon. Saat hoitokorvausta.

– Sopii, kyllä pappa täällä pärjää. Mietin, jos puran poikien paloautokerrossängyn, niin pappa saa tilalle kunnon sängyn ja oman huoneen. Pojat nukkuvat nykyään minun vieressäni, Anna suunnitteli. – Voisin hankkia myös toisen television.

– Se olisi hyvä. Iskä katselee mielellään telkkaria aamuyöhön asti.

Leena keitti teetä ja kertoi Heikille uusista suunnitelmista. Tällä ei ollut mitään vaihtelua vastaan.

– Olet loistopotilas. Aina hyvällä tuulella ja muutenkin mukava, Leena sanoi ja toi miehelle mukillisen vahvaa teetä television ääreen.

Hän päivitti Facebookiin: Elämä on. Olen taas töissä. Nyt virallinen omaishoitaja. En tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Huolestuttaa ja pelottaa.

Tykkäyksiä ropisi pitkin iltaa. Myös sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät koskaan olleet reagoineet Leenan taidekuviin. Se lämmitti.

***

Sunnuntaina ei tapahtunut mitään. Leena kävi iltapäivällä Heikin kanssa kiertämässä korttelin. Paukkupakkasten jälkeen keli oli nollassa.

Heikki lauleskeli: Lapsonen langeta vois, jos käsi ei Heikin kädessä ois.

– Hyvä kun pidät minua pystyssä. Tänään tulee jo iltapäivällä Hercule Poirot. Yritän muistaa ajastaa sen, kun palaamme.

Muistin.

– Katsotaan se illalla yhdessä. Voit ottaa nyt lenkin jälkeen nokoset.

Leena ynnäsi kuukausia kesään. Hän oli tottunut seuraamaan äkkilähtötarjouksia Välimerelle. Silmissä kangasteli mahdollisuudet hyödyntää kertyneet lomapäivät, sitten kun se olisi mahdollista. Hän haaveili edelleen Toscanasta. Ajatus oli kutkuttava.

– Heikki, mitä katsot?

– Poirotia, tiesitkö, että se tulee tänään, tule sinäkin katsomaan.

***

Ohjelmassa oli lääkärikäynti ja heti sen jälkeen laboratoriokokeet. Leena piti huolta, ettei mies söisi mitään ennen kokeita. Vatsassa nipisteli. Ajo-opettajan lausunto oli tullut edellisenä päivänä postissa, eikä se luvannut hyvää.

– Heikki, autonavaimet ovat taskussasi, mutta missä on autotallin avain? Leena kysyi, kun he tekivät lähtöä.

– Jätin sen autoon.

– Miksi ihmeessä, miten me nyt pääsemme talliin?

– En tullut ajatelleeksi.

– Pahus, soitan naapurin Marjan ovikelloa. Hänellä on autopaikka.

Uskovainen naapuri oli heti valmis auttamaan. Heikki kertoi, että Marja toivotti hänelle aina tavatessa voimia ja siunausta.

Pahaenteiset aavistukset toteutuivat lääkärin vastaanotolla. Tämä oli ymmärtäväinen, mutta tiukka päätöksessään.

Leena päivitti tuoreet tuntemukset blogiin. Kurjuus jatkuu. Kävimme taas tänään geriatrilla. Ajokortti meni.

– Ilmoitan iltapäivällä poliisille, että ajaminen loppuu saman tien. Syyt ovat terveysperusteiset. Ei ole kysymys siitä, etteikö mies osaisi ajaa, vaan refleksien hidastumisesta, lääkäri Eeva Pohjakallio sanoi.

Neuvottelunvaraa ei ollut. Heikki sai hädin tuskin luvan ajaa auto terveyskeskuksen parkkipaikalta kotiin. Hän oli tyynen rauhallinen ja suunnitteli kansalaistottelemattomuutta. Leenaa harmitti ja kiukutti. Elämästä oli tulossa entistä vaikeampaa.

Päivityksen jälkeen puhelin soi tasaiseen tahtiin. Anna soitti ja lähetti papalle tsemppiä. Miika soitti ja lupasi tulla seuraavana päivänä ajoissa viemään Heikin lääkäriin. Vaikka matka terveyskeskukseen oli lyhyt, sekin oli miehelle liikaa.

Leena ahdistui.

– Muutetaan kesäksi mökille, niin kuin lapsuudessa tehtiin. Ollaan siellä kuin alkuasukkaat. Saat kulkea ilman housuja, ei tule pyykkiä. Tilataan kaupasta ruokaa ja lenkkeillään lähimaastossa, hän suunnitteli.

– Muutetaan vaan. Lapset käyvät kesällä ahkerasti mökillä ja voivat tuoda tullessaan kaikkea tarpeellista, Heikki myöntyi.

– Kun olin lapsi, mökillä kävi kauppa-auto ja minä hain hinkillä Väisäseltä vastalypsettyä maitoa. Palaan juurilleni, vaikka lehmiä ei enää ole. Toivottavasti ensi kesänäkin lähipellossa on herneitä.

Kesän ajatteleminen herkisti entisestään. Leena oli sanonut Annalle puhelimessa, että tarvitsemme nyt apua enemmän kuin koskaan. Anna oli todennut, että kukin vuorollaan.

Leena vetäytyi illalla työhuoneeseen ja otti tarotkortit esille. Hän sekoitti pakan ja nosti varovasti onnenkortin. Korttiin oli kuvattu vihreäpukuinen nainen, joka symboloi luovuutta. Leena henkäisi. Taito, lohtua elämään. Hän tulkitsi, että kortti merkitsee haastetta katsoa sisäänpäin. Vaikka elämä ahdistaa, minulla on henkiset voimavarat piirtää, maalata, lukea, kirjoittaa, opiskella. Kyseinen kortti kertoo, että elämässä on monta puolta eikä vastoinkäymisiin kannata juuttua.

Leena kaatoi lasillisen viiniä ja päätti unohtaa hetkeksi murheet. Hän uppoutui kiehtovaan kirjaan Suon villi laulu. Toisen viinilasillisen jälkeen hän vaipui levottomaan uneen. Kirjan päähenkilö Kya seikkaili rämeiköllä. Kärpäset surisivat ja jättisuuret sudenkorennot liitelivät usvassa. Punainen rollaattori kiiti vinhasti jyrkkää alamäkeä. Vauhti pysähtyi juuri ennen vaaratilannetta. Rollaattori vaihtui autoksi. Tien pinta kiilsi jäisenä peilinä. Auto lähti luisuun ja kiepsahti katolleen.

– Vinkaisit, näitkö pahaa unta? Heikki ravisteli.

– Heikki, ihana kun herätit. Ei minusta ole ajamaan, Leena nyyhkytti.

Heikki kietoi kätensä ympärilleni ja silitti hiljaa.

***

Joulusta oli kulunut kaksi kuukautta ja kesään oli matkaa vielä toiset kaksi tai enemmänkin. Lunta oli ennätysmäärin, joten kevätkelit olivat vielä kaukana.

Leena suunnitteli vakavissaan, että he muuttavat koko kesäksi mökille.

– Tilataan Parolan kaupasta ruokaa ja nuoriso voi tuoda tullessaan lisää. Ostan sinulle kymmenen paria olohousuja, niin että ne riittävät siihen asti, kun pääsen käymään kaupungissa pyykillä, Leena ehdotti.

Hän ei osannut arvata, että pesisi kesällä käsin ripulipyykkiä.

– Mikä meidän siellä on ollessa. On juokseva vesi ja sähkö ja takka, Heikki sanoi.

– Nyt olisi taas päiväkävelyn paikka.

– Katsoin ikkunasta. Piha kiiltää jäisenä. Uskalletaanko ulos? Heikki kysyi sen näköisenä, ettei vaan tarvitsisi.

– Sinulla on tukevat piikit kengissä. Totta kai lähdetään, Leena sanoi tomerasti, vaikka liukas keli arvelutti.

– Istutaan hetkeksi tuohon pihapenkille. Aurinko lämmittää suloisesti, Leena ehdotti lenkin päätteeksi.

Sisäpihalla oli vielä paksu lumikerros.

– Onko sinulla avain? Pääsetkö sisälle ilman apua?

Heikki onki taskusta autonavaimen. Samassa renkaassa oli kotiavain.

– Hyvä, nähdään tunnin kuluttua. Käyn purkamassa pajanäyttelyn. Siinä ei kestä kauan.

– Mene vain, kyllä minä pärjään.

Lauantai-ilta oli rauhallinen. Viikon tohinan jälkeen se tuntui vaihteeksi hyvältä. Radiossa soi Kesän vihreät lehvät. Leena otti muutaman tanssiaskeleen olohuoneen matolla.

Heikki hyräili mukana Oli kaunista nuoruus, oli kukkiva maa, kesän viimeiset lehvät jo kuihtua saa.

MAALISKUU

– Hämeen hiihtolomaviikko alkoi, Leena kertoi aamulla Heikille.

– Onko meillä jotain menoja?

– Tänään ei ole kuntosalia, mutta huomenna meidän piti mennä yhdessä tapaamaan terveyskeskuksen fysioterapeuttia. Taidan mennä yksin, sillä matka on sinulle liian pitkä eikä autoa voi käyttää. Saat olla puhelimen päässä. Torstaina meillä on Nordeassa tapaaminen pankkivirkailijan kanssa.

– Sopii minulle. On ehkä helpompi pysyä ajan tasalla, jos siirretään raha-asiat yhteen pankkiin, Heikki myöntyi.

Hän oli hoidellut vuosikausia rahastoja ja osakkeita. Leena ei ollut niistä perillä, mutta nyt sekin tuntui ajankohtaiselta. Asuntolainaa oli rutkasti jäljellä. Heikki oli laskenut, että kaikki olisi maksettu sitten kun he ovat kahdeksankymppisiä. Leenaa huimasi ajatella, miten kävisi, jos hän jäisi yksin.

– Heikki, oletko ottanut aamulääkkeet?

– Kyllä minä taisin ottaa. En ensin saanut luukkua auki, mutta kyllä se lopulta onnistui.

– Miksi täällä on maanantain lokero täynnä? Miten me pysymme ajan tasalla, olet ottanut perjantain lokerosta.

– En ole vielä ihan kärryillä, Heikki tunnusti.

Leena siirsi lääkkeet oikean päivän kohdalle ja lupasi opastaa jatkossa.

***

Hämeenlinnan pääterveysaseman hoitotarvikejakelu oli tullut tutuksi. Lääkäri Sami Sinisalo oli kirjoittanut Heikklle maksusitoumuksen tukisukkiin. Miehen jalat olivat olleet pitkään turvoksissa. Leena otti jonotusnumeron. Se oli 30. Vain kaksi asiakasta oli vuorossa ennen heitä. Leena keskittyi tuijottamaan näyttötaulua. Vuoro tuli kymmenen minuutin kuluttua.

– Väärä paikka, kokeilkaa apuvälinejakelua. Tosin se ei ole nyt auki, virkailija ilmoitti.

– On minulla toinenkin asia. Tuleeko uusi lähetys vaippoja automaattisesti, vai pitääkö niitä tilata?

– Pitää tilata. Edellinen erä tuotiin 18.12. Sopiiko, että seuraava tulee 18.3?

– Sopii hyvin, kiitos. Miten kesällä? Olemme mökillä.

– Jos teillä on vakituinen osoite, posti toimittaa paketin perille.

Leena oli tyytyväinen. Hän laski, että juhannus olisi silloin lähellä. Hän hyräili kävellessään iltapäivällä jo toisen kerran terveysasemalle. Heikillä oli sovittu tapaaminen fysioterapeutin kanssa. Piia Eerola katseli odotushuoneessa etsivän näköisenä, kun yhtään miestä ei ollut paikalla.

– Hei, tulin Juha Heikin puolesta. Hän ei jaksanut kävellä tänne asti, esittäydyin.

– En tunnistanut sinua maskin takaa. Tule sisälle.

Leena vuodatti tytölle kaikki viimeaikaiset murheet. Tämä kuunteli keskittyneenä.

– Ymmärsinkö oikein, että liikkuminen on suurin ongelma?

– Kyllä vain. Ollaan vähän niin kuin kodin vankeina. Sosiaalihuollosta ei ole apua, sillä meidän tulot ylittävät rajat.

– Kannattaa kokeilla vammaispalveluja. Niissä ei kysytä tuloja, Piia ehdotti. – Tarvitaan meidän lausunto ja teidän oma hakemus. Tulostan lomakkeen.

Leena lähti vastaanotolta huojentuneena. Nyt oli ainakin toivoa, että he saisivat muutaman taksisetelin. Niiden turvin käynnit Tasapainoklinikalla voisivat jatkua. Leena oli jo ehtinyt suunnitella kuntopyörän hankkimista. Tosin ajatus isosta laitteesta olohuoneessa ei innostanut.

***

Heikki nousi kymmeneltä. Hän haukotteli, kun Leena veti jarruesteitä kenkien päälle. Aurinko oli sulattanut jalkakäytävät, mutta kävelytiet olivat petollisen liukkaita.

Leena haki pullollisen valkoviiniä. Jääkaapissa odotteli kokonainen kuha. Se oli ollut tarjouksessa Hätilän K-Supermarketissa edulliseen 9:90 euron kilohintaan. Leena suunnitteli tarjoavansa kalan kera voi-kerma-valkoviinikastiketta ja kuoriperunoita. Hänen bravuurinsa oli kesäaikaan kuha Walewska, mutta työlään ruoan valmistaminen kahdelle tuntui ylivoimaiselta.

– Käydään yhdessä lenkillä ennen lounasta, hän ehdotti Heikille.

– Minkälainen ilma siellä on?

– Kaunis kirkas auringonpaiste ja pari plusastetta.

Heikki puki uuden alennusmyynnistä ostetun tummanvihreän talvitakin ylleen. Edellinen vuosia vanha musta takki oli aikansa elänyt. Kun vetoketju oli hajonnut, mies suostui uuden hankintaan.

– Pahus, nuo tuulenpuuskat uhkaavat kaataa, mies manaili ja otti tukevasti kiinni läheisen kerrostalon seinästä.

Leena naurahti.

– Hyvä, että kun pidät taloa pystyssä. Hän ei ollut kiinnittänyt tuuleen huomiota lenkillä. – Intiaanit antaisivat sinulle taatusti nimen Mies, joka pelkää tuulta.

Leena piti tiukasti Heikin kädestä kiinni. Kävely sujui tavallista kankeammin.

***

Leena heräsi yöllä useasti. Heikki oli tullut iltakymmeneltä viereen. Yhdeltä yöllä olohuoneessa paloi valo ja sieltä kuului television ääntä. Leena veti peiton korville ja jatkoi unia. Neljältä mies istui keittiön pöydän ääressä sanomalehti edessään. Aamulla hän nukkui yhteentoista.

– Sinulla oli levoton yö, Leena sanoi, kun Heikki tuli lopulta puurolle.

– Niskaa särkee, en saanut nukuttua, Heikki valitti.

Leena hieroi Burana-geeliä kipukohtiin.

– Mene takaisin lepäämään. Meillä ei ole ohjelmassa muuta kuin jokapäiväinen kävelylenkki.

Leena tarkisti dosetin. Heikki oli unohtanut iltalääkkeet. Omaishoitajan työtaakka painoi. Tuntui, että kaikesta piti huolehtia. Hän soitti apuvälineyksikköön. Maksusitoumusta lääkärin määräämistä tukisukista ei ollut kuulunut.

– Meillä on ensi viikolla kokous. Lähetämme sen jälkeen postia kotiin, ystävällinen virkailija ilmoitti.

Leena ihmetteli, miksi kaikki kesti. Vain laskut ja nyt ilmoitus poliisilta ajokortin palauttamiseksi olivat tulleet nopeasti.

***

– Olen ihan puhki, nämä kauppakassit painoivat mielettömästi, Leena puuskahti palatessaan ostoksilta. – Talvi on tulossa takaisin. Tuulee ja tupruttaa lunta.

– Kyllä minä voin lähteä kuskiksi koska vain, Heikki ilmoittautui.

– Et muuten voi. Autolla ajo on nyt ohi. Hain matkalla rekisteriotteen. Saat ruveta hieromaan kauppoja.

– No johan nyt, Heikki sanoi hämmentyneen näköisenä.

Leena lastasi keittiön pöydälle tuoretta Augustin ruisleipää, rapean patongin, Oivariinia, cheddarjuustoa, kalkkunaleikkeitä, kirsikkatomaatteja, mustaherukkamehua, sokeritonta colaa ja tummanruskeana kiiltävän Baltic rommipullon.

– Eiköhän näillä eväillä yksi viikonloppu suju rattoisasti, hän tuumi.

– Mikä päivä tänään on? Heikki kysyi.

– Lauantai. Ollaan kahdestaan. Lähden grafiikanpajalla. Olemme saaneet upouuden maksupäätteen. Tähän asti siellä on käynyt vain käteinen. Moni taidekorttiostos on jäänyt tekemättä, kun ihmiset eivät kanna rahaa mukana. Siirrymme nykyaikaan. Menen opiskelemaan sen käyttöä.

– Mene vaan, minä lepäilen sillä aikaa, Heikki sanoi syötyään reilun pätkän patonkia mansikkahillon kera.

***

Ulkona pyrytti. Koko viikoksi oli luvassa pakkasta. Hetkeksi herännyt usko aikaiseen kevään tuloon piti unohtaa. Heikki oli kysellyt useaan kertaan, oliko Leena seurannut tarjouslentoja Thaimaahan. Leena yritti turhaan selittää, että näin korona-aikana ei lennetä mihinkään. Se ei Heikkiä lannistanut. Leena näki hänen silmistään, että leppeä tuuli palmupuiden katveessa olisi parasta, mitä mies toivoi.

Leena tarkisti taas dosetin. Mies unohti säännöllisesti iltalääkkeet. Leena selasi joka aamuiseen tapaan Facebookia. Sinne oli putkahtanut hauskoja videoita, joissa näytettiin yksinkertaisia ruokaohjeita. Matkoilla French toastit olivat tulleet tutuiksi.

Leena vatkasi videon innoittamana kananmunan ja maustoi sen sitruunapippurilla ja sormisuolalla. Seos pääsi kuumalle pannulle voinokareen kera. Kun se oli hieman hyytynyt, Leena laittoi päälle paahtoleivän ja viipaleen cheddarjuustoa. Sitten käännös lastalla ja hetken kuluttua leipä oli valmis. Pinta oli kullanruskea ja tuoksu ruokahalua herättävä. Hän leikkasi leivän kulmittain kahdeksi viipaleeksi ja ripotteli tuoretta rucolaa päälle.

Heikki oli herännyt keittiöstä tulevaan tuoksuun. Leena tarjoili leivät kuuman maitokahvin kera. Sunnuntaiaamu oli alkanut kotoisasti. Radio Häme soitti tulevan kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi nimikkolauluja.

– Onni unta on vaan. Nyt sen tiedämme Marja-Leena, Heikki hyräili radion sävelten tahdissa.

– Kaunista unta, hymyilin. – Ollaan pärjätty yhdessä näin kauan.

– Hyvä kun olet jaksanut kanssani, Heikki totesi ja söi kananmunaleivät hyvällä halulla. – Mikä päivä tänään on?

– Sunnuntai. Ulkona tuiskuttaa lunta. Mennään päivällä lenkille. Saamme tänään tuoreita matikoita. Immo on ollut mökillä kalassa, Leena kertasi päivän kulkua.

Siitä oli tullut jo tapa. Samoin päivälenkistä. He kiersivät vain korttelin. Matka ei ollut pitkä, mutta rutiinista oli tullut tärkeä.

***

Maanantaina Heikki nousi tavallista aikaisemmin ja keitti pannullisen kahvia. Se ei ollut kovinkaan hyvää. Pannun pohjalle oli unohtunut edellisen päivän kahvinloppu. Kun Heikki oli vetäytynyt uudelleen makuuhuoneeseen, Leena tarkisti dosetin. Heikki oli ottanut aamulääkkeet, hyvä, mutta väärän päivän lokerosta, huono.

Mies loukkaantui, kun Leena kysyi, miksi näin.

– Sovitaanko, että otan lääkkeet juuri niin kuin itse tahdon, Heikki protestoi.

– Ei sovita. Haluan, että otat ne ajallaan. Lääkäri sanoi, että yksi syy kävelyvaikeuksiin on, ettet ole syönyt sokerilääkkeitä säännöllisesti.

Leena puki uuden vaaleanturkoosin kevyttoppatakin päälle ja lähti kauppaan. Kevätaurinko paistoi iloisesti, mutta järveltä puhalsi raaka tuuli. Onneksi takissa oli huppu. Hän mietti matkalla, mitä madekeittoon tarvittiin. Perunoita, sipulia, maitoa, ehkä purjo ja oikeaa voita.

– Hei, ennen kuin nyljet mateet, odota että otan niistä kuvan, Leena huolehti palattuaan.

Kalat olivat kohmeessa pakkasyön jäljiltä. Kun ne olivat sulaneet, Heikki kalamiehenä käsitteli ne ammattimaisin ottein. Leena oli tyytyväinen, kun mies hoiti kalahommat. Heikillä piti olla omia vastuualueita. Ne olivat pikkuhiljaa kaventuneet.

Heikki oli nauranut vuosien varrella, että mökin projektilista on pitkä ja hän valitsee kullekin kesäpäivälle sopivan. Nyt lista oli haihtunut taivaan tuuliin.

***

– Kusipönttö hajosi, Heikki harmitteli aamuyöllä.

Hänellä oli sängyn vierellä jogurttiämpäri, mutta ei sekään kestänyt ikuisesti. Leena ihmetteli, miksei hänen ostamansa sorsa kelvannut. Heikki luuttusi tarmokkaasti lattian. Sen jälkeen hän oli niin poikki, että vajosi raskaaseen uneen.

Leena herätteli Heikin varovasti, sillä heillä oli tapaaminen pankissa. Ulkona tuiskusi lunta. Tuulenpuuskat vaanivat kadunkulmissa. Matkaa ei ollut puolta kilometriäkään, mutta siihen kului lähes tunti. Leena oli osannut ennakoida, joten he olivat ajoissa. Sijoitusneuvoja antoi hyviä ohjeita, sillä Leenaa oli ruvennut painamaan asuntovelat.

– Otetaan paluumatkalle taksi, hän lupasi Heikille, sillä tämä näytti kauhistuneelta lumisateen keskellä. Ystävällinen kuljettaja ei moittinut, vaikka ajomatka oli lyhyt. Iloinen yllätys oli, että matkan hinnaksi tuli vain 7:70 euroa.

– Sama matka bussilla olisi maksanut melkein yhtä paljon, Leena ynnäsi.

Hämeenlinnassa bussiliput olivat yllättävän kalliita. Kertamaksu oli 3:40.

Heikki rojahti kotiin päästyään sohvalle. Leena puski uudemman kerran tuulta vastaan ja kävi kaupassa. Nyt, kun auto ei ollut käytettävissä, maidon, mehujen ja oluen kantaminen repulla kävi työstä.

– Tänään en enää pistä päätäni ulos, Leena vakuutti palatessaan. Hän ravisti lumihiutaleet hiuksista ja vaihtoi kotiasun.

***

Pakkaset jatkuivat. Heikin kävely edellisenä päivänä oli ollut niin vaikeaa, että Leenaa kylmäsi. Mies olisi kohta pyörätuolissa ja miten sitten selvittäisiin. Leena oli ollut toiveikas, kun elämä omaishoitajana oli alkanut. Nyt masennus iski. Hän turrutti pahan olon oluella ja lonkerolla, luki sängyssä Niina Meron Englantilaista romanssia ja vaipui iltayhdeksältä kuoleman kaltaiseen uneen.

***

– Kirjoita nimesi tuohon lomakkeeseen. Poliisi haluaa kuittauksen ajokortista. Laitan kirjeen postiin, Leena sanoi aamukahvipöydässä.

Heikki katsoi kuvaansa ajokortissa. Hän oli siinä yllättävän nuoren näköinen.

– Niin rakas ja nyt niin turha kortti, hän mutisi ja raapusti nimen.

Leena pudotti kuoren kauppareissulla postilaatikkoon. Yksi vaihe elämässä oli ohi. Hän ei vielä ymmärtänyt, mitä hankaluuksia autoton elämä toisi tullessaan.

– Laita auto seisontavakuutukselle, Heikin Esko-veli neuvoi puhelimessa.

Miika tutki netistä arvioita samanlaisista autoista.

– Hyvä jos saat edes puolet ostohinnasta, hän ennakoi.

Leena ei ottanut kantaa. Autoasiat olivat miesten juttu. Pieni lohtu oli, että menot auton käytöstä loppuisivat.

***

– Moittivat minua apteekissa, kun sinulla ei ole voimassa olevaa henkilöllisyystodistusta, Leena kertoi Heikille.

– Onhan minulla eurooppalainen sairausvakuutuskortti, olisit näyttänyt sitä. Kela-korttia en ole nähnyt aikoihin.

– Näytin, mutta sanoivat, että se ei kelpaa Suomessa. Antoivat kuitenkin lääkkeet. Hankitaan sinulle kuvallinen kortti, suunnittelin.

– Entä passi?

– Sekin on ehtinyt mennä vanhaksi ja ajokorttisi on poliisilla.

– Pahus, ei kai siinä muu auta, Heikki totesi.

Ulkona oli kurja keli. Aamulla satoi räntää ja iltapäivällä kadut kiilsivät märkinä. Leena ja Heikki tekivät kuitenkin jo rutiiniksi muodostuneen korttelikierroksen. Leena jätti tomaatti-valkosipuli-chilikastikkeen hautumaan pienellä lämmöllä.

Kun he palasivat, keittiöstä levisi herkullinen tuoksu. Leena tarjosi kastikkeen tagliatellen, parmesaaniraasteen ja runsaan tuoreen basilikan kera. Kirpeä ja tulinen kastike oli Leenan makuun juuri sopiva. Heikki kaipasi vähän kevennystä. Leena haki raejuustopurkin jääkaapista.

***

Leena sai kuvaviestin, jossa eläkkeelle jäänyt sisko kertoi ostaneensa unelmatalon Anttolasta. Villa Jane oli myyty hyvään hintaan, asuntolainat maksettu ja muutto uuteen taloon edessä.

– Elämä muuttuu, mutta me Heikkiseni pysymme täällä, Leena sanoi ja näytti kuvaa punaiseksi maalatusta talosta.

– Mikä meidän on ollessa, Heikki tuumi. – Kaupat ovat lähellä ja huolto pelaa. Onko meillä mitään pullanpuolta?

– Korppuja löytyy ja on pullaakin. Ostin eilen appelsiinirahkapitkon. Se oli uutuustuote.

– Leena, olet aarre. Voisin maistaa kahvin kanssa.

– Ota ensin aamulääkkeet. Täytin dosetin kahdeksi viikoksi.

Leena ravisti lääkkeet Heikin käteen. Hän huomasi, että iltalääkkeet olivat taas ottamatta. Ei moittinut, ei hän ollut muistuttanut.

– Onko meillä tänään jotain ohjelmaa?

– Sinulla ei ole muuta kuin kävelylenkki. Minulla on illalla kuudesta yhdeksään verkkotentti.

Heikki käveli kohtalaisen hyvin, sillä kadut olivat mukavan sulat. Leena lämmitti edellisenä päivänä kokkaamaani katkarapupastaa.

– Onko sinulla jotain ohjelmaa tänään, Heikki kysyi ruokailun jälkeen.

– Ei muuta kuin verkkotentti, Leena selitti kärsivällisesti.

Miehen lähimuisti oli heikentynyt huolestuttavasti.

***

Kylpyhuoneesta kuului kolinaa. Leena hätkähdi.

– Mitä täällä tapahtuu?

– Niistin turhan voimaperäisesti, Heikki sanoi tyynen rauhallisena ja painoi punaista paperitolloa nenää vasten.

Verta oli roiskunut ympäriinsä. Edellisestä kerrasta, kun Heikillä oli ollut nenäverenvuotoa, ei ollut kauan. Tuntui, että jännitystä riitti liikaa joka päivälle.

Aurinko paistoi heleästi, kun Leena lähti päivälenkille. Ilmassa oli kevään tuoksua. Nuoriso suunnitteli tulevansa pääsiäisenä käymään mökillä. Leena oli valmis lähtemään mukaan. Edellisestä kerrasta oli aikaa. Auto oli vähin äänin otettu pois liikenteestä. Tästä eteenpäin mökkimatkat toteutuisivat lasten kyydillä. Taksiin he turvautuisivat vain äärimmäisessä hädässä.

***

Leena herätti Heikin kahdeksalta.

– Olisin nukkunut pitempäänkin, tämä valitti.

– Ei auta, meillä on tapaaminen Ortofixissä tukisukkien sovittamista varten. Käydään samalla Raatikuvassa, niin saan lähetettyä hakemuksen henkilökorttiasi ja passia varten.

Heikki oli valmis yhdeksältä. Kävely auringonpaisteisilla kuivilla jalkakäytävillä sujui mallikkaasti. Leena oli varautunut paluumatkaan taksilla, mutta Heikki suostui kävelemään takaisin.

– Poiketaan johonkin kahvilaan, hän ehdotti.

Mies oli hämmästyneen näköinen, kun Leena kertoi, että sulkutilan aikana kahviloista sai vain noutoannoksia. He katsoivat iltaisin yhdessä uutiset, mutta Heikki ei ollut sisäistänyt poikkeustilannetta. Leena lupasi keittää kotona tuoreet kahvit.

– Miltä tukisukat tuntuvat?

– Ihan hyviltä. Toivottavasti näistä on apua turvotukseen.

– Autan sinua aamuisin vetämään ne jalkaan.

Leena oli ottanut omaishoitajan roolin vakavasti. He olivat jakaneet ennen vastuut arjen pyörittämisestä. Nyt Leena hoiti yksin askareet. Siivous, pyykinpesu, kaupassa käynti ja kokkaus olivat hänen vastuullaan, samoin pankkiasiat. Leena huomasi, että ne veivät rutkasti aikaa. Hän suunnitteli vetolaukun hankkimista. Vaikka heillä oli vain kahden hengen talous, tuntui, että maito ja tuore leipä olivat jatkuvasti lopussa.

Leena lähti Goodmanin S-Marketiin ostoksille, koska siellä oli tuoretiski. Heillä oli tapana syödä kalaa ainakin viikonloppuisin. Kirjolohi oli tarjouksessa. Leena osti lähes kilon fileen. Siitä riittäisi kelpo annokset sekä paistettaviksi että graaviksi. Kun hän oli valmis, reppu painoi syntisesti ja molemmissa käsissä oli kestokassit.

Puhelin pirahti. Heikki, luki näytöllä. Leena hämmästyi, sillä Heikki soitti tosi harvoin. Olivathan he lähes aina yhdessä.

– Tuli mieleen, voisitko käydä viinakaupassa, Heikki ehdotti.

Leena kertoi käyvänsä aina, kun oli kauppakeskuksessa.

– Ostin vaihteeksi giniä ja tonicia. Siirtomaajuoma oli lempparimme Aasiassa. Malaria ei iskenyt. Eiköhän tämä tehoa myös koronaan, hän nauroi.

Illalla uutisissa kerrottiin, että Astra Zenecan rokotteen käyttö keskeytetään seuraavaksi viikoksi. Leenalla ja Heikillä oli rokotusaika perjantaina.

– Saa nähdä, siirretäänkö aikaamme, Leena pohdiskeli.

– Minulle käy mikä rokote vaan, vaikka Sputnik, Heikki kommentoi.

***

– Tänään on kevätpäivän tasaus, ollaan voiton puolella, Leena hehkutti aamulla.

Heikki näytti riutuneelta.

– Tein yöllä varmaan tunnin töitä, että sain tukisukat pois, hän valitti.

– Autan jatkossa. Kokeillaan nyt yhdessä niiden pukemista. Minulla on kertakäyttöhansikkaat. Saan niiden avulla kunnon otteen.

Leena ei tehnyt tuntia töitä, mutta kauan kuitenkin, ennen kuin sukat olivat tukevasti Heikin jaloissa. Kauhistutti ajatella, että piina olisi nyt jokapäiväistä.

– Lähden pitkästä aikaa pariksi tunniksi pajalle, pärjäätkö?

– Onko kahvi ja puuro valmista?

– On ja Hesari on pöydällä.

***

Leena palasi hyväntuulisena kotiin.

– Sain uutta taidekorttimateriaalia, hän kehui.

Heikki istui keittiön pöydän äärellä syventyneenä lehteen.

– Hieno homma. Sinulla riittää puhtia. Millainen ilma siellä on?

– Ei sada, mutta järveltä puhaltaa äkäinen tuuli. Mennään vähän myöhemmin yhdessä ulos.

– Sopii, taidan pötköttää hetken, Heikki sanoi ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Päivistä oli tullut toistensa kaltaisia. Hiljaiseloa, Leena vastasi puhelimeen, kun ystävät kyselivät kuulumisia. Jokapäiväinen kävelylenkki oli päivien kohokohta. Mielikuvitus oli tiukoilla, kun Leena suunnitteli ruokalistaa. He olivat tottuneet hyödyntämään kaupungin edullisia lounastarjouksia. Nyt ravintolat olivat kiinni. Noutoruoka toi vähän vaihtelua.

Anna soitti ja kertoili poikien kuulumisia. Leena oli iloinen, että hän muisti ottaa yhteyttä lähes joka päivä. Heikille puhelut lasten ja sisarusten kanssa olivat henkireikiä. Esko-veljestä oli tullut tärkeä tukihenkilö. Leena kuunteli, kun tämä kertoi käyneensä hiihtämässä. Hetken kirpaisi, kun hän tajusi, että heidän hiihtolenkkinsä oli tehty. Yksin ladulle lähteminen ei houkutellut.

***

Sunnuntai. Päivät eivät todellakaan eronneet toisistaan muuta kuin sään puolesta. Ulkona oli harmaata ja rajut tuulenpuuskat ravistivat puiden latvoja. Sisällä oli mukavan viihtyisää. Leena oli siivonnut ja maljakossa oli värikäs tulppaanikimppu. Astianpesu- ja pyykkikone pyörivät iloisesti. Tukisukkien pukeminen sujui jo lähes rutiinilla. Ilman apua Heikki ei olisi selvinnyt.

– Ostin Lidlistä sauvasekoitinsetin, se oli tarjouksessa, Leena hehkutti. – Voin surrata meille smoothiet.

– Sepä hauskaa, Heikki sanoi.

Leena latoi kulhon pohjalle pakastemansikoita, mandariiniviipaleita, puolikkaan banaanin, luonnonjogurttia, rasvatonta rahkaa ja auringonkukansiemeniä. Hän maustoi tilkalla luomusitruunan mehua ja ripauksella vaniljasokeria.

– Onpa herkkua, Heikki innostui.

Leena oli tyytyväinen hankintaan. Nyt hän voisi tehdä päivittäin terveellisen vitamiinipommin. Pakastemarjat unohtuivat helposti jääkaappiin.

***

– Herätys, meillä on tapaaminen Osuuspankissa puoli yhdeltätoista.

– Pahus, olisi nukuttanut vielä makeasti. Mikä päivä tänään on?

– Maanantai. Tässä on puhtaat vaatteet. Kahvi ja puuro ovat valmiit. Jaksatko kävellä Reskalle?

– Mennään hiljakseen, enköhän minä jaksa, mies arveli.

Leena varasi lyhyeen matkaan melkein tunnin. He olivat perillä reippaasti etuajassa.

– Ilmoitan Vilpulle, että olette jo paikalla, aulan ohi kävellyt virkailija sanoi kohteliaasti.

Nuori hyvin pukeutunut mies katseli heitä hämmästyneen näköisenä.

– Teidän aika oli sovittu puoli kahdeksi, hän ilmoitti. – Minulla on kuitenkin nyt hyvä hetki, voitte tulla sisään.

Leena vilkaisi kalenteria. Toden totta. Siellä oli merkintä Vilppu 13:30.

– Kylläpä minusta on tullut hupelo, hän yritti pyydellä anteeksi. – Nyt muistan, sovimme uuden tapaamisajan. Olin painanut mieleen ensimmäisen kellonajan.

– Ei se mitään. Hoidetaan hommat. Haluatte siirtää kaikki Nordean tilit ja osakkeet tänne meille?

– Kyllä vain. Meille ei ole mitään hyötyä pitää säästöjä ja lainoja kahdessa pankissa. Haluan pysyä ajan tasalla.

– Selvä, ryhdytään töihin.

Leena ja Heikki viettivät pankissa laatuaikaa toista tuntia. Leena oli helpottunut, kun he allekirjoittivat siirtosopimuksen.

– Mennäänkö kahville? Heikki kysyi toivorikkaana.

– Ei mennä, kaikki ovat kiinni, Leena kertoi taas. – Mutta voidaan hakea Laurellilta pullat kotiin. Käyn samalla katsomassa siellä olevan Hämeenlinnan Taiteilijaseuran näyttelyn. Oma vuoroni on huhti-toukokuussa.

– Istun pöytään, tuo kahvit, Heikki sanoi, kun pääsimme sisälle.

– Et istu. Valitse pulla, niin jatkamme matkaa kotiin.

Heikki oli hämmentynyt. Hän valitsi tiskiltä suurimman mahdollisen korvapuustin.

– Jaksatko kävellä, vai otammeko taksin?

– Jaksan minä. Tai otettaisiinko sittenkin taksi?

Heikki oli täysin voipunut, kun he pääsivät lyhyen matkan jälkeen kotiin. Leena keitti kahvit. Onneksi kaupunki oli pieni. Leena laskeskeli, että he voivat surutta käyttää taksia aina kun Heikki haluaa.

***

Sääennuste lupaili ennätyslämmintä viikkoa. Toivo aikaisesta keväästä heräsi. Päivät olivat jo mukavan valoisia.

– Heikki tule venyttelemään kanssani, Leena houkutteli.

– Jumppaa sinä vaan, minä vetäydyn vielä hetkeksi makuuhuoneeseen, Heikki sanoi sanomalehden takaa.

Leena katsoi kelloa. Se oli yksitoista. Leena huokasi. Hän epäili, että suunniteltu kuntopyörän hankinta jäisi hänen lelukseen. Miestä kuntoileminen ei voinut vähemmän kiinnostaa.

Kävelylenkillä Heikki oli nääntyä matkalle. Ystävällinen ohikulkija tuli kysymään, pääsevätkö he kotiin.

– Pikkuhiljaa, Heikki vastasi.

Leena pelästyi. Mitä elämästä tulisi, jos Heikki ei jaksaisi kiertää edes korttelia. Hetken tilanne oli näyttänyt valoisalta.

– Tiedätkö, meillä on vuosipäivä. Tulimme tasan vuosi sitten Bangkokista. Tarjoan sinulle maljan sen kunniaksi, että pääsimme pois koronan hengittäessä niskaan, Leena kertoi heidän palattuaan sisälle.

Heikki oli rojahtanut sohvalle eikä tahtonut päästä istumaan. Voimat olivat totaalisesti lopussa.

Anna soitti. Hänkin huolestui, kun Leena kertoi Heikin voinnista. Kävely ei ollut ainoa ongelma. Nenäverenvuotoa oli jatkunut usean päivän ajan. Mies kulki paperitulpat sieraimissa.

– Onko pappa muistanut ottaa lääkkeet?

– On, vahdin nykyään haukkana. Iltalääkkeet unohtuvat, jos en muistuta.

– Varatkaa aika lääkäriin.

– Varaan heti, kun olemme saaneet rokotukset. Sitä ennen pysyttelemme kotona, Leena sanoi.

– Kuulostaa järkevältä, tytär totesi ja lähti paimentamaan poikia iltapuuhiin.

***

– Poliisilta tuli tekstiviesti, että passisi on noudettavissa. Laita nimesi valtakirjaan, niin käyn hakemassa R-kioskilta.

Taivas oli heleän sininen. Leena uskaltautui liikenteeseen lenkkarit jalassa. Askel nousi kevyesti.

Uusi passi oli kiiltävä. Leena otti siitä kuvan ja lähetti Perhepoppoo -ryhmään tekstin Pappa aikoo vielä matkustella.

Lapset lähettivät peukunkuvia.

Leena tarkkaili puhelinta. Hän odotti sydän syrjällä peruutusta koronarokotusajasta. Viesti, muistathan tulla perjantaina, ilahdutti.

***

Päivän kävelylenkki sujui kohtuullisen hyvin. Sadekuuro oli sulattanut lumikinoksia. Maa tuoksui keväälle. Vielä ei kannattanut odotella leskenlehtiä ja sinivuokkoja. Heikki haikaili mökille.

– Hallitus on esittänyt liikkumisrajoituksia. Voi olla, että emme näe lapsia ainakaan ennen pääsiäistä, Leena kertoi kuunneltuaan uutisia.

– Sepä harmi. Pysytellään mekin sitten kotona, Heikki totesi rauhalliseen tapaansa.

***

Oli tärkeä päivä. Leena varmisti aamulla, että Heikki puki helposti riisuttavan paidan ylleen. Heillä oli iltapäivällä koronarokotusaika. Heikki vakuutti jaksavansa kävellä Verkatehtaalle. Matka ei ollut pitkä, mutta Hopeaseppien silta oli usein tuulinen. Ulkona oli hyvä ilma, auringonpaistetta ja plusasteita. Kävely sujui paremmin kuin Leena uskalsi toivoa. He olivat perillä etuajassa.

– Tulkaa sisälle, täällä on runsaasti tilaa, ystävällinen virkailija kehotti.

Hän toi Heikille pyörätuolin. Pistos Pfizerin rokotteella oli hetkessä hoidettu. Leena ja Heikki istuivat avarassa aulassa suositellut viisitoista minuuttia.

– Jaksatko kävellä kotiin?

– Kyllä minä, mies sanoi, vaikka jalat tuskin liikkuivat.

Leena tilasi suosiolla taksin. Heikki näytti kiitolliselta. Leena tarjosi hänelle kotona rommikolan.

Ystävä Sirpa soitti illalla. Leena kehui, että he ovat nyt rokotettuja kansalaisia. Sirpa kertoi saaneensa miehensä kanssa rokotukset jo kolme viikkoa sitten.

– Erkki osti tapauksen kunniaksi pullollisen oikeaa samppanjaa.

Leena oli sanaton. Sellaista ei heidän perheessä tapahtuisi.

***

– Mikä päivä tänään? Heikki oli herännyt.

– Lauantai, meillä on nyt uusi ajanlasku. On ensimmäinen päivä rokotuksen jälkeen, Leena kertoi.

– Onko kahvia?

– On ja saat myös vitamiinipommin. Teen meille mustikkapirtelöt.

Leena hyräili, sillä aamu oli aurinkoinen ja päivästä oli tulossa huippuhieno. Hänellä oli syytä iloon pengottuaan kirjahyllyn mapit. Heikki oli tallettanut arvopaperit huolella. Leena hihkaisi, kun löysi vuonna 2002 allekirjoitetun keskinäisen testamentin. Immo ja Ulla olivat todistajina.

– Heikki olet ollut loistava mapittaja. Tämä paperi on rahanarvoinen. Nyt meidän ei tarvitse teettää kallista testamenttia. Riittää, että hoidamme edunvalvontavaltakirjan kuntoon.

Heillä oli sovittu tapaaminen Osuuspankin lakimiehen kanssa. Tai oikeammin lakinaisen. Testamentin ja edunvalvontapaperin yhteishinta oli 660 euroa. Hinta huimasi, mutta nyt kulut vähenisivät.

Leena kävi kaupassa. Upouusi pyörälaukku oli helpotus. Mummolaukku, Anna kommentoi.

Kun hän palasi, verenpaine nousi. Heikki huudatti televisiota täysillä. Sen lisäksi radio ja jääkaapin ovi olivat auki. Heikki loukkaantui, kun Leena moitti.

– Laitan tallennukseen, katson loppuun, kun nukut.

– Et kyllä herätä minua, Leena tuhahti.

Hän oli hankkinut miehelle kuulokkeet, mutta tämä ei suostunut käyttämään niitä, koska johto oli turhan lyhyt. Nyt olisi langattomien kuulokkeiden paikka, Leena mietti.

***

Leena katsoi hämmästyneenä kännykkää. Seinäkello osoitti aamukahdeksaa, kännykkäkello jo yhdeksää. Miten ihmeessä kellojen siirto tuli aina yllätyksenä?

– Heikki, pärjääthän. Ajattelin lähteä vaihteeksi pitkälle lenkille. Kävelen rantaa pitkin puistoon ja kierrän linnan.

Heikki oli syventynyt sanomalehteen. Leena antoi hänelle vesilasin ja aamulääkkeet.

– Mikä päivä tänään on?

– Palmusunnuntai, olen lähdössä lenkille.

– Minne menet?

Leena kertoi uudestaan. Hän veti toppatakin ylle. Ulkona oli plusasteita, mutta järveltä puhalsi äkäinen tuuli. Järvi oli jo puoliksi sula. Vain rannat olivat paksussa jääpeitteessä. Leena katseli, kun ohikävelijät kurkkivat linnan vallihaudan pohjalle. Pieni ketterä otus juoksenteli jään päällä.

– Mikä se on? kysyin.

– Kärppä. Se on tosi vikkelä.

Otus luikahti liuskakivien koloon. Se kurkisti hetken kuluttua ja kiisi tuulispäänä jäällä. Leena ei edes kuvitellut saavansa siitä valokuvaa.

– Missä olit? Heikki kysyi Leenan palattua.

– Linnanpuistossa, Leena kertoi taas.

– Tuuleeko siellä?

– Tuulee, mutta pärjäät kyllä. Laita kengät jalkaan ja takki päälle. Kierretään vakiolenkki.

– Perhana, housut valuvat koko ajan, mies valitti.

Leena oli ostanut Heikille henkselit ja parikin joustavaa vyötä. Jos niitä ei käyttänyt, ei voinut kuin valittaa. Tukisukatkin olivat jääneet vaivihkaa pois jokapäiväisestä käytöstä. Leena oli pessyt ne tunnollisesti, mutta ei muistanut patistaa, kun mies nukkui puoleen päivään. Omaishoitajan arki painoi.

***
Leena soitti Tasapainoklinikalle. Hän elätteli toivoa, että kolmen sulkuviikon jälkeen pieni kuntosaliryhmä voisi jatkaa. Se oli turha toivo. Kahden metrin turvavälit eivät toteutuneet. Tehokas Rauna pani toimeksi, kun hän kertoi Heikin liikuntarajoitteista.

– Soitin apuvälineyksikköön. Voit käydä iltapäivällä hakemassa tuliterän pyörätuolin, hän viestitti.

Heikki ei ollut varma, oliko hän iloinen vai ei. Taksimatkat kaupungin sisällä eivät taloutta kaataneet, mutta jos he selviäisivät ilman niitä, kaikki olisi kotiin päin.

– Testataan huomenna, Leena ehdotti, sillä heillä oli taas sovittu tapaaminen pankissa.

Leena oli ottanut elämäntehtäväksi laittaa perheen raha- ja lakiasiat kerralla kuntoon.

HUHTIKUU

Aamu valkeni sumuisena yön sateen jälkeen. Päivän haasteena oli ehtiä yhdeksitoista Osuuspankin lakineuvotteluun. Pyörätuoli osoittautui käteväksi. Oppimisenvaraa tosin oli, sillä alamäessä sai olla tarkkana.

Neuvottelussa vierähti pari tuntia, mutta lopputuloksena heillä oli nyt voimassa oleva edunvalvontavaltakirja ja asiallinen testamentti. Leenalla oli tunne, että hän voi suhtautua loppuelämään turvallisin mielin. Mitäpä siitä ei maksaisi.

Hän tarkisti kotiin tultua tilin saldon. Se oli reippaasti plussalla. Eläke oli tullut ajallaan niin kuin aina. Mutta merkintä palkka Hämeenlinnan kaupungilta kutkutti. Omaishoitajan korvaus oli totta. Tuli lämmin tunne, että kaikessa surkeudessa oli valopilkkuja.

***

– Mikä päivä tänään on? Heikki kysyi tapansa mukaan.

– Kiirastorstai ja aprillipäivä. Aurinko paistaa ja pääsiäiseksi on luvassa kevätkelejä. Anna ja pojat tulevat yökylään. Miikan perhe tulee päiväkäynnille. Mennään koko porukka käymään mökillä.

– Tekisi mieli lammasta. Näin Lidlin tarjouslehdessä mainoksia.

– Hyvä, voin reippailla ostoksille. Vieraat tulevat aikaisintaan huomenna. Mitä jos käyn kuitenkin Citymarketin tuoretiskillä? Lidlin tuotteet ovat pakasteita.

Mummolaukku oli raskas vedettävä, kun Leena palasi. Hän löysi tarjouksesta kokonaisen kirjolohen sekä yrttimarinoituja lampaan sisäfileitä. Espanjalaiset varhaisperunat ja vihreät parsat täydensivät suunnitellun gourmet aterian.

***

Satoi räntää ja tuulenpuuskat pyyhkivät pihaa.

– Meillä on tänään yksityistunti Tasapainoklinikalla. Mitä tuumit?

– Voisin jättää väliin, Heikki sanoi katsellessaan ikkunasta.

– Niin arvelin. Menen yksin, lepää sillä aikaa, Leena sanoi helpottuneena. Taksikyyti ei innostanut. Ei myöskään pyörätuolin työntäminen kurjassa kelissä.

Äitiyslomalta palannut Rauna kyseli Heikin vointia. Leena polki kuntopyörää ja kertoi surkeudesta.

– Ei siinä mitään. Voin tulla kotikäynnille. Teen Heikille yksinkertaisen harjoitusohjelman. Hän saa ruksata päivittäin, mitä on tehnyt. Tarkistan tulokset, Rauna suunnitteli.

Leena oli helpottunut. Hän ei jaksanut ahdistella Heikkiä jumppaamaan. Olohuoneessa komeili lainaksi saatu kuntolaite. Heikki pyöräili sillä laiskanpuoleisesti. Sen lisäksi päivittäiset kävelylenkit olivat ainoita kunnonkohotusyrityksiä.

Leena palasi kotiin mukanaan höyryävä annos nepalilaista palak paneeria. Heikki ilahtui. Ruokahalussa ei todellakaan ollut moittimista.

***

Sunnuntaipäivä oli mukavan aurinkoinen. Leena houkutteli Heikin Vanajaveden rantaan päiväkävelylle. Se oli virhe. He kävelivät myötätuulessa liian kauas. Mies oli nääntyä paluumatkalla. Hän istui pitkän tovin puiston penkillä. Leena harkitsi jo, että käy hakemassa pyörätuolin.

– Kävelemäänhän tänne on tultu, Heikki totesi. – Tassut vaan eivät tahdo liikkua.

Loppupäivä kului levätessä.

***

Seuraava päivä alkoi huonosti. Leena nousi seitsemältä. Aamut olivat ihanan valoisia. Keittiön liedellä välkkyi punainen virhevalo. Jääkaapin ovi oli auki. Hiki kohosi otsalle, kun hän mietti tulipalovaaraa. Pienet asiat harmittivat. WC:ssä paperirulla oli väärin päin. Miten ihmeessä mies, jonka kanssa hän oli elänyt lähes 50 vuotta, ei osannut laittaa sitä oikein?

Päivä kirkastui, kun ystävät Immo ja Terttu poikkesivat mökkimatkalla. Tertulla oli tuliaisina värikäs orvokkikori. Leena tarjosi vahvaa kahvia ja vastapaistettuja kasvislettuja. Immo kävi Heikin kanssa pesettämässä auton. Leena oli harmitellut, kun myyntikuvissa auto oli kurainen. Enää ei puuttunut kuin sopiva ostaja.

***

– Mikä päivä tänään on? Heikki kysyi.

– Tiistai. Rauna Tasapainoklinikalta tulee kotikäynnille. Käydään lenkillä ennen sitä.

Rauna tuli reippaana. Hän oli pienikokoinen, mutta tarmokas. Ei päästänyt Heikkiä helpolla. Tenttasi, mistä liikunnan puute kiikastaa.

– Jos et harjoittele ja saa lisää voimaa jaloille, et kohta pääse ylös sängystä. Sen jälkeen olette pulassa.

Rauna sanoi Leenan pahimman pelon ääneen.

Heikki vakuutti ryhdistäytyvänsä. Rauna teki helpon mutta tehokkaan harjoitusohjelman, johon kuului tuolilta ylös nousuja, tasapainoharjoituksia, polkemista kuntolaitteella, rappukävelyä sekä päivittäistä lenkkeilyä. Hän antoi taulukon, johon suoritukset kirjattiin. Leena oli sekä tyytyväinen että huolestunut, sillä miehen patistaminen jäisi hänen tehtäväkseen.

– Taidan mennä lepäilemään hetkeksi, Heikki kuittasi, kun Rauna oli lähtenyt.

***

Omaishoitajan työstä oli tullut lähes kokopäiväistä. Leena huomasi, että vastuu alkoi painaa. Arjen pyörityksen lisäksi hän tarkisti, että Heikki otti lääkkeet ja veti tukisukat jalkaan. Ei joka päivä, sillä Heikki valitti niiden puristavan. Leena huolehti, että Heikki suoritti viisiosaisen kuntoharjoittelun. Nyt ohjelmassa oli myös aamuin illoin verenpaineen mittaus. Leena oli varannut Heikille lääkäriajan ja sitä ennen piti kirjata tulokset ja käydä laboratoriokokeissa.

Aamulenkit linnanpuistossa olivat tarpeen. Ulkoilmassa huolet hälvenivät. Kun Leena palasi, arkikuviot ahdistivat. Kukaan ei ollut alkuinnostuksen jälkeen kiinnostunut autokaupoista. Heikki tuskaili, käynnistyykö auto, jos joku tulisi katsomaan. Anna lupasi tuoda seuraavalla käynnillä laturin.

***

Anna ja Laura miniä yllättivät iloisesti. He kävivät omasta aloitteesta siivoamassa mökin. Poikkesivat punaposkisina ja toivat tullessaan auton kesärenkaat ja akkulaturin. Anna toi talven jäljiltä nihkeät lakanat ja pyyhkeet pyykkiin. Leena muisteli siirtymistä kesälomalle vuosi sitten. Ajatus tuntui kaukaiselta. Onneksi nuoriso otti pikkuhiljaa vastuuta.

***

Auton ostaja löytyi. Virolais-suomalaiset Toomas ja Irina lunastivat Fabian juuri ajokortin saaneelle tyttärelleen. Leena heilautti helpottuneena ja hiukan haikeana kättä, kun auto lähti kohti Kirkkonummea.

Hän testasi aamulla, miten Heikki jaksaa kävellä laboratoriokokeisiin läheiselle terveysasemalle. Leena otti pyörätuolin ajelulle, vaikka mies piti sitä hätävarjelun liioittelulta. Istui kuitenkin tyytyväisenä kyytiin paluumatkalla.

Hämeeseen oli tullut kevät. Päivälämpötilat olivat olleet viidentoista asteen tienoilla. Parvekkeelle paistoi iltapäiväaurinko. Leenalla oli uhkarohkea suunnitelma, että he testaavat Rantakasinon terassin. Ravintolat olivat avanneet ovet kuuden viikon tauon jälkeen.

Heikin kunto-ohjelma oli alkanut lupaavasti, mutta lopahti pian. Jokapäiväinen kävelylenkki on ainoa, josta hän pitää kiinni. Pyöräily, rapputreenit ja tuoliharjoitukset olivat jääneet. Hän suuttui, kun Leena yritti kysellä, aikooko hän jatkaa.

– Kyllä minä jumppaan, älä painosta.

Leena ahdistui epäkiitollisesta osastaan. Hän totesi, ettei toista voi kuntouttaa, ellei tämä itse halua.

***

Tuntui, kuin he olisivat olleet ulkomailla. Aurinko paistoi heleästi Rantakasinon terassille. Leena haki tiskiltä piccolopullon kuohuviiniä. He kilauttivat maljat kevään ja autonmyynnin kunniaksi. Tuntui niin hyvältä, että oli pakko hakea lisää virkistystä. Se rupesi hiukomaan. Oli pakko hakea yhteinen hampurilainen.

Kaiken tämän jälkeen he olivat kypsiä päiväunille. Heikki ihmetteli, miten jalat painoivat. Leena ei tunnustanut, että hänenkin jalkansa painoivat.

***

– Mikä päivä tänään on? Heikki kysyi niin kuin joka aamu.

– Keskiviikko. Lääkäri Sami Sinisilta soittaa iltapäivällä laboratoriokokeiden tuloksista.

– Hauska nimi sillä Sinisiivellä.

– Laitetaan kaiutin päälle, kun puhelu tulee, ehdotin.

Soitto tuli myöhään iltapäivällä. Laboratoriokokeissa ei ilmennyt mitään hälyttävää, mutta lääkäri oli huolissaan Heikin verenpaineesta. Hän kirjoitti ennestään laajaan reseptilistaan uuden lääkkeen ja kehotti noutamaan sen pikaisesti.

– Varatkaa uusi aika muutaman viikon kuluttua ja käykää sitä ennen laboratoriokokeissa, hän sanoi.

– Käyn huomenna apteekissa, Leena lupasi. Hänellä oli valtakirja, jolla voi hoitaa kätevästi Heikki asioita.

***

– Mikä päivä tänään on? Miksi pitää herätä näin aikaisin? Heikki kyseli tukka pörrössä.

– Torstai. Sinulla on pään magneettikuvaus keskussairaalassa. Taksi tulee seitsemältä. Tänään on myös Yrjön päivä, tuleeko siitä mitään mieleen? Leena kysyi, kun mies lusikoi puoliunessa puuroa.

– Yäk.

– En minä sitä tarkoittanut. Mitä muuta?

– Taisin tavata silloin nättejä tyttöjä, mies sanoi pilke silmäkulmassa.

– Kyllä vain, ensimmäisestä tapaamisestamme on ikuisuus.

Mietin sitä, kun ystävällinen taksinkuljettaja Riina vei meidät kymmenessä minuutissa keskussairaalaan. Odotusaikaa oli turhankin paljon.

Lueskelin Kreetta Onkelin romaania Kutsumus, joka kuului kotitehtäväkirjallisuusuuteen. Ehdin lukea pitkän pätkän, sillä magneettikuvauksessa kului lähes tunti.

Ohje kirjoittajaksi aikovalle kolahti: Kerro mitä näet, kuulet, tunnet, ajattelet. Runous ei ole sen vakavampaa. Mikään ei ole. Kirjoitat. Sitten karsit, muokkaat, tilkit. Älä arvostele lasta, kun se on vielä kohdussa. Ole huono. Kirjoita kelvottomasti!

– Kone piti pirunmoista meteliä, Heikki kommentoi. – Tuo jotain herkullista, hän toivoi, kun he ehtivät kahvilaan.

Leena valitsi tiskiltä syntisen makean viinerin ja itseen karjalanpiirakan. Riina tuli hakemaan heidät, kun kahvit oli juotu.

Ulkona satoi. Viikonlopuksi oli luvassa takatalvi. Terassikeleistä ei ollut tietoakaan. Taisi olla vain suloinen uni, Leena mietiskeli.

Viisikymmentä yksi vuotta yhdessä. Heikia ei enää tunnistanut siksi reippaaksi pojankoltiaiseksi, joka lähetteli ensimmäisenä kesänä kotipuolesta postikortteja. Puhelimia heillä ei ollut.

Ei ole helppo tulla vanhaksi, Leena ajatteli. Hän ei huomannut itsessään samanlaista kunnon rapistumista. Hän oli tottunut liikkumaan Heikkiä enemmän. Ehkä se oli pitänyt virkeänä. Hän ei myöskään ollut koskaan makean ystävä.

– Juhlistetaan tapaamisen vuosipäivää vappuna kuohuviinillä, Leena ehdotti.

Ei tehnyt mieli lähteä viinikauppaan vesisateessa.

– Ostetaan kaksi pulloa, Heikki innostui.

***

Leena reippaili aamulla tihkusateessa hakemaan kuohuviiniä, se kun jäi Heikkiä polttelemaan. Kun hän laittoi maskin kasvoille, silmälasit sumenivat. Kun otti lasit pois, ei nähnyt etikettejä. Leena päätyi hetken pähkäilyäni puolikuivaan cavaan. Se oli varma valinta. Hän osti myös pullollisen chileläistä punaviiniä. Sekin oli varma valinta. Leena suunnitteli houkuttelevansa Heikin illalla canastapeliin. Viinin voimalla siitä tulisi jännittävää.

Leena oli tilannut netin kautta jo toisen ruokaboksin. Hän kokeili nyt kasvisversiota. Valikoima oli laadukas. Aineksista syntyi tofu-kasvispasta, mausteinen linssidahl ja pad thai. Kun malttoi pilkkoa ja raastaa ainekset, valmistus oli nopea. Heikki oli kaikkiruokainen. Kasvis, kala ja liha kelpasivat siinä missä äyriäiset ja simpukatkin. Leenankin elämäni oli helpottunut, kun hän lisäsi kalakasvisruokavalioon kanan ja kalkkunan.

– Leena, voisitko käydä apteekissa. Vatsa on kovalla ja sain wc-pytyn tukkoon, Heikki pyysi.

Leena kävi katsomassa. Tappajakakka näytti uhkaavalta.

– Meillä on joskus ollut Kodin putkimiestä. Yritän etsiä siivouskomerosta, Leena lupasi.

– Jos sinulla on kiire, voithan mennä toiseen vessaan.

Leena katsoi miestä hämmästyneenä. Heillä ei ollut toista vessaa.

– Pahus, minne se on kadonnut, Heikki ihmetteli.

Leena muisti kaupassa käydessään ostaa luumuja. Hän tiesi ne tehokkaiksi. Ei kuitenkaan niin tehokkaiksi, kuin iltapäivällä ilmeni. Heikki söi puoli pussillista hyvällä halulla. Sitten rupesi tapahtumaan. Hän ei ehtinyt vessaan asti, kun ripuli iski. Onneksi oli vaippa.

Leena valmisteli Annan kanssa tulevaa pappaviikkoa. Leena lupasi laittaa survival pakkauksen mukaan. Lämpöpatjan, froteesuojuksen, vaippapaketin, useat olohousut, lääkkeet ja jumppataulukon. Anna oli hankkinut kierrätyskeskuksesta tukevan laverisängyn.

– Ota viikko mahdollisuutena. Nythän sinulla on iltaisin lapsenvahti. Voit käydä lenkillä ja kavereiden kanssa ulkona, hehkutin tyttärelle.

***

– Mikä päivä tänään on?

– Vappuaatto, nuoriso tulee vasta huomenna. Haen kaupasta meille jotain hyvää, tuonko susheja?

– Olisihan se vaihtelua, tuo vaan.

– Graavaatko meille lohta, jos tuon myös fileen?

– Sopii, tuo myös tuoretta tilliä. Niin ja vappujuomia.

Leena haki Alkosta kuplivaa Vinho Verdeä. Se ei painanut niin paljon kuin kuohuviinipullot. S-Marketin sushitiski oli tyhjä. Piti keksiä suunnitelma B. Leena päätyi ostamaan toista kiloa painavan fileen Norjan lohta. He saisivat siitä kunnon pihvit ja graavattavaa jäisi riittävästi.

TOUKOKUU

Omaishoitajan vapaaviikko alkoi vappuna. Mikä ihana ajatus. Saisi levittäytyä kaupunkikotiin ilman huolen häivää päivittäisistä rutiineista. Leena päätti siivota pikaisesti. Hän ostaisi valmisannoksia ja hakisi temperavälineet työhuoneelta. Aamut hän aloittaisi reippaalla ulkoilulla ja keskittyisi sen jälkeen maalaamiseen.

Hanke toteutui paremmin kuin hän uskoikaan. Leena sai viikon aikana valmiiksi neljä temperaneitosta, joista kahteen oli tyytyväinen. Facebookissa pyöri taidehaaste. Sen ideana oli päivittää aikajanalle kymmenen taidekuvaa ilman selityksiä. Leena sai runsaasti tykkäyksiä. Se antoi uskonvarmuutta jatkaa.

Heikki pärjäsi Annan luona kohtuullisesti. Aluksi yöunet olivat katkonaisia, mutta loppuviikolla hän kotiutui. Kehui puhelimessa, että Anna paistoi aamulla pekonia. Immo ja Terttu kävivät tervehtimässä ja veivät Heikin thairavintolaan syömään. Myös porrastreenit onnistuivat, sillä talossa oli suorat raput ja tukevat kaiteet, joista sai molemmin käsin otteen.

– Voin tulla toistekin, Heikki kehui tyttärelle.

Se oli helinää Leenan korville. Nyt hän uskaltaisi suunnitella kevein mielin tulevia lomaviikkoja.

***

Mökkikausi alkoi äitienpäivänä. Anna ja pojat toivat Heikin pappaviikon päätteeksi Hämeenlinnaan. Leena pakkasi autoon ruokatarpeita ja ahtautui takapenkille. Mökki oli mukavan lämmin ja siisti vapun jäljiltä. Samu ja Miska kantoivat takkapuut ja sytyttivät tulen yhdessä Heikin kanssa.

Äitienpäivän vietto alkoi kakulla ja kuohuviinillä. Cava Casa Maria oli ehtinyt jäähtyä sopivasti. Pojilla oli punaista limua. Marmorikakku oli suussa sulava. Vaikka Leena ei ollut makean ystävä, pähkinävaahdolta maistuva täyte oli herkullista.

EPILOGI

Kun yhteinen taival päättyy yllättäen runsaan 51 vuoden jälkeen, olo on tyrmistynyt. Mies ei ole kuollut, mutta mietin, olisiko se ollut henkisesti helpompaa. Huumorintajuinen, älykäs ja äärimmäisen kiltti aviomieheni on nyt sekavassa tilassa vuodepotilaana ympärivuorokautisessa hoidossa. En ymmärrä vieläkään, miten tässä näin kävi.

Heikilla todettiin aivojen magneettikuvauksissa NPH oireyhtymä, joka käytännössä tarkoittaa muisti- pissi- ja kävelyvaikeuksia. Hänen äidillään oli vuosia sitten samanlaisia oireita ja niihin auttoi sunttileikkaus. Heikki sai Kanta-Hämeen keskussairaalasta lähetteen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Olimme molemmat onnellisia, kun leikkausaika vaikean koronatilanteen keskellä löytyi.

Elettiin lokakuun alkua 2021. Aurinko pilkisteli ja puut loistivat ruskan keltaisissa sävyissä. Tunnelma oli korkealla, kun ajoimme Kela-taksilla Taysiin. Olin varannut aikaa, että ehdimme käydä pullakahvilla ennen kuin oli aika ilmoittautua neurologian vuodeosastolle. Olin luottavainen, että kaikki menee hyvin. Miten väärässä olinkaan.

Edellinen kevät ja kesä olivat olleet tuskaisia. Minusta tuli helmikuussa miehen omaishoitaja. Hoidin käytännössä yksin arjen pyörityksen. Heikki liikkui lyhyitä matkoja kävelysauvaan ja minun käteeni tukeutuen. Se oli virhe, sillä kärsin vieläkin revähdyksestä, jonka sain, kun mies riuhtaisi ulkona tuulenpuuskassa käteni melkein sijoiltaan. Sain kortisonipiikin ja vahvoja särkylääkkeitä. Yöt ovat edelleen tuskaa, sillä kättä vihloo pahasti.

Muutimme kesällä mökille. Kuljimme tyttären autolla, sillä Jussilta otettiin neurologin määräyksellä ajokortti pois helmikuussa. Se oli kova paikka. Hoidin autonmyynnin lähes ammattitaitoisesti ja hämmästelin, mihin kaikkeen pystynkään.

Pärjäsimme kesän kuumimman ajan hyvin, sillä Anna-tytär ja Miika-poika perheineen viettivät osan lomasta seurana. Kun olimme kahden, komea K-kauppias toi kymmenen kilometrin päästä Parolasta ruokatarvikkeet mökille. Moitimme ainoastaan sitä, ettei hän saanut tuoda olutta.

Siitäkin selvittiin, kunnes koitti päivä, jolloin Heikki pyörtyi lattialle. Tilasin ambulanssin. Kaksi nuorta ensihoitajaa tekivät töitä, että saivat tajuttoman miehen kyytiin. Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiavussa todettiin, että miehellä oli korkea kuume ja angiina. Hän sai lähetteen Ilves-kotiin toipumaan.

Olin huolesta sekaisin. Menetin yöunet. Elämä palautui pikkuhiljaa, kun Jussi kotiutettiin. Vietimme loppukesän kaupungissa, sillä en uskaltanut olla enää mökillä toipilaan kanssa.

Kutsu sunttileikkaukseen tuntui uudelta mahdollisuudelta. Leikkauksen piti olla rutiinitoimenpide. Meille kerrottiin, että Jussia tarkkaillaan yön yli ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsemme kotiin.

Leikkaus onnistui teknisesti hyvin, mutta Jussi oli seuraavana päivänä niin sekava, että hänelle hankittiin toipumispaikka Vanajaveden sairaalasta. Ajoimme paaritaksilla Hämeenlinnaan ja minä jätin voipuneen miehen vuodeosastolle.

Pahempaa seurasi. Heikki oli täysin paniikissa, kun hän ei tiennyt missä oli. Sängynlaidat ahdistivat. Kun hän ei saanut niitä alas, hän nokkelana insinöörinä ruuvasi sängynpäädyn irti ja pakeni käytävälle. Seuraavana yönä paniikki paheni ja hän kiipesi laidan yli.

– Miehenne löytyi aamulla lattialta ja hän on saanut aivoverenvuodon. Olemme lähettäneet hänet keskussairaalaan magneettikuvaukseen, lääkäri kertoi puhelimessa.

Ahdistuin ja pelkäsin pahinta. Muutaman tunnin kuluttua puhelin soi taas.

– Lähetimme miehenne ambulanssilla Taysiin. Mukana on anestesialääkäri. Tilanne on vakava.

– Voinko mennä katsomaan?

– Soittakaa ensin, lääkäri sanoi.

Jussi palautettiin leikkausta seuraavana päivänä Hämeenlinnan keskussairaalan neurologiselle tarkkailuosastolle. Seurasin vierailukäynnillä monitorien käyriä, jotka kertoivat, että hän oli elossa.

Edessä oli siirto tutulle vuodeosastolle Vanajaveden sairaalaan. Jussi sai eristetyn yksityishuoneen, sillä Tampereelta tuli tieto, että hän oli sairaalabakteeri MRSA:n kantaja. Se tarkoitti totaalista yksinäisyyttä. Sain vierailla kello 15-18 vain kaksikymmentä minuuttia, kunnes lääkäri antoi erikoisluvan olla kaksi tuntia. Ymmärsin olla kiitollinen.

Pukeuduin maskiin, lattiaan asti ulottuvaan muoviesiliinaan ja kertakäyttöhansikkaisiin. Huoneessa oli televisio ja viihdykkeenä soittelin YouTuben kautta vanhaa tanssimusiikkia. Luin myös ääneen Pentti Linkolan elämäkertaa. Mies oli jatkuvasti väsynyt, mutta ruoka onneksi maistui. Toin kotoa aromisuolaa, sillä annokset olivat lähes mauttomia.

Jussin vointi oli kohtuullinen ja luvassa oli kotiutus. Saisimme kotihoitoapua tarpeen mukaan. Olin helpottunut, sillä arvelin elämän palautuvan paremmaksi tutuissa ympyröissä. Kävin joka päivä sairaalassa ja autoin syömisessä, kunnes eräänä marraskuun päivänä hätkähdin. Jussin vasen käsi oli aivan veltto. Hälytin hoitajat paikalle. He soittivat päivystävälle lääkärille, joka lähetti Jussin taas kerran keskussairaalaan.

Kyseessä oli aivoinfarkti. Liuotushoitoa ei voitu antaa, vaan turvauduttiin verenohennuslääkkeisiin. Kotiutuspäätös ei ollut enää voimassa. Jussi palautettiin entistä sekavammassa tilassa Vanajaveden sairaalan vuodeosastolle.

Vierailut ovat koronatilanteen vuoksi kiellettyjä, luki ovella joulukuun puolessa välissä, kun yritin tulla käymään mukanani tuore viineri. Mies kaipasi kaiken kurjuuden keskellä makeita herkkuja.

Otin yhteyttä kaupungin palveluyksikköön. Palautekirjeen päätöksessä kerrottiin, että Jussi on oikeutettu palveluasumiseen, mutta jono on pitkä eikä paikkoja ole.

Olin epätoivoinen. Mies oli eristyksessä, en pääse katsomaan ja joulunpyhät ovat tulossa. Itkin. Tämä ei voi olla todellista.

Viikkoa ennen joulua palvelusihteeri soitti, että Visamäessä avataan upouusi palvelukeskus ja Heikki voi saada sieltä paikan. Olin toivonut paikkaa keskikaupungilta, jotta vierailu olisi vaivatonta. Olin kuitenkin valmis kävelemään kolmen kilometrin matkan päivittäin, jotta mies saisi hyvän hoidon.

Vietin edelleen unettomia yötä miettien, miten ihmeessä selviän kalliista vuokrasta ja hoitomaksuista. En saanut mistään selvyyttä siitä, mitä kaikki tämä ylellisyys tulee maksamaan. Vuokra oli 649 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi laskutettiin sähkö, vesi ja tarvikepaketti. Yhteissumma oli 931 euroa.

Kelassa sanottiin, että voin hakea Jussille eläkkeensaajan hoitotuen korotusta. Kysyin myös asumistuesta, mutta laskuri näytti nollaa. Eläke oli liian korkea korvauksiin.

Soitin palvelusihteereille ja kerroin, että meillä on vielä rutkasti asuntolainaa. Kävi ilmi, ettei niitä noteerata vähennyksinä. Olin taas paniikissa. Miten ihmeessä selviän pienellä eläkkeelläni yhteisen lainan lyhennyksistä? Miksi kukaan ei kerro koko totuutta?

Kävin Kelassa. Sieltä vastattiin, etteivät he anna taloudellista neuvontaa. Pankki kehotti pitämään Jussin henkilökohtaiset osakkeet, koska ne tuottavat osinkoa. Siis henkilökohtaiset. Jos käytän niitä Jussin suostumuksella, minun pitää maksaa lahjavero. Tunnen olevani pulassa.

Posti toi pinon lomakkeita, joiden mukaan mahdolliset vähennykset hoitokuluista lasketaan. Anna ja Miika olivat apuna niiden täyttämisessä. Käytännössä vain puolet nykyisen asunnon yhtiövastikkeesta voi vähentää puolen vuoden ajan. Olenko sen jälkeen omillani? Kallis hissiremonttikin on tulossa. Toinen vähennyskohde ovat lääkkeet, joita Jussilla on runsaasti. Odotan pelonsekaisin tuntein lopullista laskelmaa.

Onneksi Heikki vaikuttaa tyytyväiseltä kodinomaiseen hoitopaikkaan. Hänellä on 25 neliön valoisa huone, jossa on tilava wc.  Lattiaan asti ulottuvat ikkunat ovat pihan puolella. Kalusteisiin kuului vain tukeva laidallinen moottorisänky, yöpöytä ja kolme vaatekomeroa.

Kalustimme Annan kanssa huoneen kodikkaaksi. Toin kotoa oranssin nojatuolin ja tukevan pienen pöydän sekä maalauksia seinille. Tosin vielä kolmen kuukauden jälkeenkään niitä ei kukaan saanut ripustettua seinille, vaikka valitin jopa johtajalle asti.

Annalla oli ylimääräinen televisio, joka oli hankittu Jussin vierailuja varten silloin, kun olin omaishoitaja. Nyt sille tuli käyttöä. Fidasta löytyi kalusteisiin sopiva pehmustettu tuoli. Muuta sinne ei mahtunutkaan, sillä rollaattori ja pyörätuoli vaativat tilaa.

Tarvitaan kaksi hoitajaa nostamaan Heikki aamuisin sängystä ja viemään suihkuun. Olen tuonut kotoa nimikoituja vaatteita. Niitä tarvitaan paljon, sillä sänky on aamuisen vaipoista huolimatta märkä. Kosteat ja kylmät vaipat ilmeisesti ahdistivat niin, että Jussi repii ne öisin jalastaan. Ostin apuvälinekauppa Linctuksesta kaksi hygieniahaalaria, joissa vetoketju on selän puolella. Ne helpottavat hoitajien työtä.

Jussi viettää päivät pyörätuolissa päivähuoneen puolella. Hän on kertonut, että ruoka on parempaa kuin sairaalassa. Vein aromisuolan pois. Olen yrittänyt kysyä, onko hän saanut juttuseuraa.

– Täällä on vain vanhoja ihmisiä, Jussi vastasi sen näköisenä, ettei heistä ole puhekavereiksi.

Kävin aluksi joka päivä katsomassa, kunnes tammikuussa oveen ilmestyi lappu, etteivät omaisten vierailut ole suotavia koronatilanteen vuoksi. Käyn edelleen, mutta vain pari kertaa viikossa. Oloani helpotti, kun huomasin, ettei mies tuntunut kaipaavan.

– Oletko käynyt täällä ennen? hän kysyi, kun olin jo runsaan viikon vieraillut hänen luonaan joka päivä.

Minun lisäkseni lapset, siskon perhe ja ystävät ovat käyneet. Juhlistimme vuoden vaihtumista kuuden hengen porukalla nostamalla kuohuviinimaljat Visarannan terassilla. Jussi istui ulkovaatteet yllään pyörätuolissa ja paleli. Hän tunnisti vieraat ja jutteli välillä melkein kuin ennen. Sitten ajatus katkesi ja hän eli muissa maailmoissa.

Nukun edelleen huonosti, sillä herään särkyjen ja taloushuolien vuoksi parin tunnin välein. Vietin syksyllä pari kuukautta terveellistä elämää. Kolesteroli ja maksa-arvot kiittivät. Nyt olen taas turvautunut viinin tuomaan unohdukseen. En tiedä, miten jaksan. Itkettää.

Olin kuvitellut, että tämän koronapirulaisen jälkeen maailma olisi taas avoin. Olenhan käytännössä vapaa kulkemaan. Maalaus-, kirjoitus- ja liikuntaharrastukset ovat tauolla. Jopa Linnan marttojen lukupiiri. Kaipaan virikkeitä, mutta nyt näen vain harmaata. Olen ollut peruspositiivinen aikuisopiskelija ja nauttinut haasteista. Eläkkeelle jäätyäni olen suorittanut kolmevuotisen taidekoulun opinnot. Kuvataiteen, kulttuurihistorian että kirjoittamisen opinnot Hämeen kesäyliopiston opinto-ohjelmassa ovat olleet inspiroivia. Käyn edelleen kirjoittajakursseilla, mutta entinen into on hiipumassa.

Sain terapia-apua kriisitilanteessa. Otin sen kokemuksena. Myötätuntoinen vanhempi naishenkilö kysyi, voiko hän auttaa. Olin kiitollinen, että joku keskittyi kuuntelemaan. Huomaan oikeasti olevani yksin, vaikka minulla on hyvä tukiverkko. Lapset soittavat päivittäin. Jussin sisarukset ovat hekin kuulolla, mutta kaikilla on omat elämänkuviot. Yritän opetella, että olen yksin. Niin yksin. Taas itkettää.

***

Jussi menehtyi 28.10.2023 keuhkokuumeen ja koronan seurauksena. Olimme Annan ja Miikan kanssa paikalla hänen viimeisellä hetkellään. Taas itkettää.