TUIKKU

Marraskuu oli loppupuolella. Mama istui Hellin kanssa ikkunapöydän äärellä päiväsalissa. Molemmilla on edessään mukillinen laihaa kahvia ja kuiva keksi.

— Ei ole kummoiset nämä hoivakodin tarjottavat nykyään, Helli huokaisi.

— Meidän pitäisi keksiä jotain piristävää. Päivät ovat harmaita, aamut ja illat pimeitä eikä oikeita kynttilöitä sallita, Mama totesi alakuloisena.

— Kevääseen on totta tosiaan matkaa. Joulukaan ei tunnu enää samalta kuin nuorempana.

— Onneksi eivät soita vielä joululauluja. Niihin ehtii kyllästyä moneen kertaan ennen kuin ne ovat ajankohtaisia.

— Meidän kirjoittajaryhmämme on kutistunut lähes olemattomiin. Keksi Mama joku vetävä aihe, niin saan jotain muuta ajateltavaa kuin nykyinen kurjuus, Helli toivoi.

— Olet oikeassa. Säästä ja herkkujen puutteesta ei synny ilon aiheita.

— Mistähän sitä iloa löytyisi?

— Tarotkortit, Mama keksi äkkiä ja napautti pöytää. — Ne eivät petä koskaan.

Helli kurtisti kulmia.

— Mutta ei mitään huonoja ennustuksia.

— En tietenkään. Nostetaan vain iloa, valoa ja ehkä vähän yllätyksiä, Mama sanoi ja otti kuluneen pakan käsilaukusta. Hän ei eronnut korteista hetkeksikään.

Helli huokaisi, mutta hymyili.

— No hyvä on. Suostun nostamaan yhden.

Hän käänsi kortin, se oli Kuolema.

— Olipa piristävä alku, Helli tokaisi kuivasti.

— Älä hermostu, Mama sanoi reippaasti. — Uusi alku! Heität vanhat harmaat villasukat menemään ja hankit kirkkaanpunaiset!

— Ja sitten kompastun niihin portaissa, Helli naurahti.

Mama nosti seuraavan kortin. Se oli Narri.

— Tämä kuvaa Valtteria, Mama sanoi vakavana, mutta silmissä välähti ilkikurinen pilke.

— Huoleton kulkija, joka hukkaa tavaransa, mutta löytää aina tien kahvipöytään, Helli naurahti.

Samassa Valtteri ilmestyi paikalle rollaattorin kanssa.

— Mitä täällä juonitaan? hän kysyi. – Tarotkortteja vai totuusleikkiä?

— Molempia, Helli sanoi. — Sinä olet kuulemma Narrin ruumiillistuma.

— Sopii minulle, Valtteri virnisti. – Kukaan ei ota narria liian vakavasti ja se on oikein mukava tapa selvitä vanhuudesta.

Mama ehdotti, että jokainen nostaa viikon ajan yhden kortin ja elää sen mukaisesti.

Helli ja Valtteri katsoivat toisiaan.

— No, olkoon, Helli sanoi ja hymyili. — Jos ei muuta iloa ole, niin ennustetaan se itse.

***

Seuraavana aamuna hoivakodissa tapahtui jotain poikkeuksellista. Helli oli tuskin ehtinyt avata silmiään, kun huomasi, että hänen villasukissaan tosiaan oli kirkkaanpunaiset raidat. Hän ei muistanut omistavansa sellaisia.

— No mutta, mitä ihmettä, hän mutisi ja nousi istumaan. – Mama taisi olla oikeassa, ilmassa on taikuutta.

Kun hän meni aamukahville, Valtteri istui jo pöydässä ja pyöritteli kädessään tarotkorttia.

— Narri, hän ilmoitti. — Löysin tämän taskustani. En tiedä miten se on sinne joutunut, mutta päätin ottaa roolin tosissani. Olen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi viihdyttäjäksi tämän päivän bingoon.

— Voi hyvänen aika, Helli huudahti. — Sinäkö juontamaan bingoa?

— Totta kai! Aion pukeutua silinterihattuun ja kun joku voittaa, tuuletan kunnolla.

Helli purskahti nauruun.

— Kunhan et kompastu rollaattoriin.

Mama saapui paikalle. Hartioilla oli shaali, jonka hän oli itse virkannut värikkäistä lankakerien lopuista.

— Ennustukset ovat alkaneet toteutua, hän sanoi salaperäisesti.

Kuin vahvistukseksi keittiöstä kuului kolahdus. Omahoitaja Pirkko tuli hämmentyneenä kantaen tarjotinta.

— Meillä on uusi toimittaja, hän ilmoitti. — Saatte vaihteeksi kahvin kanssa suklaakakkua.

Mama taputti käsiä.

— Näettekö, minä sanoinhan! Muutokset ovat alkaneet.

Valtteri kallisti päätä ja virnisti.

— Jos tämä on seurausta Narri-kortista, niin minä nostan kortin joka aamu.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hoivakodin päiväsalissa kuului muutakin kuin kahvikuppien kilinää, iloista naurua.

***

Mama levitti illalla tarotkortit. Hänellä oli pieni led-kynttilä, joka loi kellertävän valoa. Helli ja Valtteri istuivat vastapäätä, kumpikin odottavan näköisinä.

— Kortit ovat poikkeuksellisen levottomia, Mama sanoi ja sekoitti pakkaa hitaasti. — Tunnen, että jotain on liikkeellä.

— Toivottavasti ei mitään ikävää, Helli huokaisi.

— Ei, ei, tämä on enemmänkin outoa, mutta lupaavaa.

Hän käänsi ohjekortin. Se oli Muutos.

— Meidän pitää valmistautua yllätyksiin, Mama sanoi mietteliäänä.

He eivät ehtineet kysyä enempää, kun käytävältä kuului outoa rapinaa. Oven alta levisi kapea valonsäde.

— Onko joku laittanut valot päälle? Helli kysyi.

Kun he kurkistivat käytävälle, valo ei tullut lampusta, vaan seinälle ripustetuista valokuvista. Ne loistivat himmeästi kuin joku olisi sytyttänyt niiden sisään pienen muiston.

Ensimmäisessä kuvassa nuori Mama hymyili poskilla punaa. Hänen takanaan näkyi sama hoivakoti, mutta silloin se oli vielä vanha kyläkoulu.

— Katso nyt, Helli kuiskasi. — Sinä olet ollut täällä ennenkin.

— Niinpä, Mama hymyili. — Kortit tiesivät. Ei tämä ole loppu, vaan paluu juurille.

***

Aamulla Mama heräsi outoon tunteeseen. Huone näytti entiseltä, mutta kuitenkin erilaiselta. Seinät eivät olleet enää vaaleanharmaat eikä ikkunoiden edessä ollut verhoja. Niistä näkyi luminen piha ja puinen lipputanko. Oven yläpuolella luki Kirkonkylän kansakoulu.

— Eikä, olemme palanneet aikaan, jolloin tämä oli koulu! Helli huudahti tullessaan kahvimukien kanssa.

Valtteri saapui paikalle tohvelit jalassa ja pyjama yllään. Hän katseli ympärilleen silmät pyöreinä.

— Vai että koulu. Toivottavasti ei ole aamuvoimistelua.

Helli puristi Maman kättä.

— Mama, oletko varma, että tämä on hyvä tarotnäky?

— Ehdottomasti, Mama kuiskasi. — Katsotaan hetki ympärillemme.

Kun he havahtuivat, he olivat jälleen hoivakodissa. Sama steriili huone. Mutta pöydällä loisti tarotkortti Aurinko.

— Ei se ollutkaan unta, Helli sanoi hämmentyneenä.

— Ei ja katso! Mama hihkaisi. — Ikkunan ulkopuolella on lunta!

Marraskuun sateen sijaan piha oli valkea ja joulutähdet hohtivat kirkkaasti.

Mama hymyili, katsoi korttia ja sanoi hiljaa. — Jospa menneisyys ei olekaan takana, vaan vierellä. Me vain unohdamme katsoa sinne.

He nostivat mukinsa. Kahvi maistui tällä kertaa vahvalta ja lämpimältä, kuin siinä olisi ollut ripaus menneen ajan taikaa.

***

— Jatketaan, tästä on tullut kiinnostavaa, Helli heläytti iloisen naurun. — Minäkin haluan palata lapsuuden maisemiin.

— Nosta kortti, katsotaan mihin se sinut vie, Mama kehotti. — Kas, sait Lanttien prinsessan, se on perheen ja äitiyden kortti.

Hellin silmät kostuivat.

— Hyvänen aika, siitä on niin kauan. Olen ollut leski jo tovin ja lapset ovat maailmalla. Käyvät harvoin, mutta muistavat kyllä lähettää valokuvia ja viestejä.

— Haluatko sinäkin Valtteri välähdyksen menneisyydestä? Mama kysyi sekoittaen pakan uudelleen.

— Mikäs siinä, en muista nykyään juuri mitään. Yllätyin, kun meillä oli musiikkihetki ja Kulkurin valssin sanat ja sävel palautuivat mieleen.

Hän kajautti reippaasti Linnoissa kreivien häät vietetään, on morsiamella kruunattu pää.

Mama ja Helli taputtivat ihastuneina käsiä.

— Taisit olla aikoinaan pelimanni?

— Soitin haitaria, narrin rooli sopii minulle kuin nakutettu, pysyttelen siinä, Valtteri hymähti.

— Mama, sinun vuorosi, Helli pyysi.

Mama keskittyi. Hän tulkitsi mieluummin kortteja muille ja nosti ohjekortin vain silloin, kun oli valinnan hetki.

— No, katsotaan, mitä universumi tarjoaa, Mama suostui ja hengitti syvään.

Hän käänsi pakasta kortin, joka pilkisti kutsuvasti.

— Torni, hän sanoi ja kurtisti kulmia.

— Sehän on se, jossa kaikki romahtaa, Helli huudahti. — Ei se sovi tähän meidän lempeään hetkeen.

— Ei hätää, Mama rauhoitteli ja tutki kuvaa tarkemmin. — Torni tarkoittaa myös vapautumista, vanhan murtumista, uuden alkua.

Valtteri virnisti.

— Vai että uusi alku meille. Pitäisikö alkaa salakuljettaa tänne oikeaa kahvia ja oikeita kynttilöitä?

Mama naurahti, mutta näytti mietteliäältä.

— Tässä on muutakin. Torni merkitsee usein äkillistä oivallusta tai jonkin totuuden paljastumista.

Käytävältä kuului ääni, joka sai heidät säpsähtämään. Hiljaista hyräilyä, juuri sitä sävelmää, jota Valtteri oli tapaillut, Kulkurin valssia.

— Kukahan siellä? Helli kuiskasi.

Valtteri nousi selvästi liikutettuna.

— Se on mahdotonta, hän mutisi. — Tuo ääni, se kuulostaa tutulta.

Mama vilkaisi pöydälle levitettyjä kortteja. Lanttien prinsessa, Torni ja niiden väliin oli ilmestynyt kolmas kortti, jota kukaan ei ollut nostanut.

— Kuka sen siihen laski? Helli hämmästyi.

Mama käänsi kortin varovasti.

— Tähti hän sanoi hiljaa. — Se tuo viestejä menneisyydestä.

Oven takana hyräily lakkasi, sitten koputus.

— Nyt alkaa tapahtua, Valtteri totesi ja yritti hymyillä siinä kuitenkaan onnistumatta.

Ovi avautui hitaasti ja hoivakodin käytävältä astui sisään uusi hoitaja, nuori nainen, jolla oli vaaleanvihreä villatakki ja poskilla pakkasen puna. Hän hymyili lämpimästi, mutta pysähtyi, kun huomasi pöydällä kortit ja kolmen asukkaan uteliaat katseet.

— Anteeksi, en halunnut keskeyttää, hän sanoi. — Kuulin laulun ja jäin hetkeksi kuuntelemaan. Se oli isäni lempisävelmä.

Valtteri hätkähti.

— Isäsi? Mikä hänen nimensä oli, jos saan kysyä?

— Väinö, tyttö vastasi iloisesti. — Hän soitti haitaria nuoruudessaan, mutta menetti soittimensa joskus sodan jälkeen.

Helli ja Mama katsoivat toisiaan. Valtteri oli kalvennut.

— Väinö Korpela, hän sanoi hitaasti. — Minä soitin hänen kanssaan samoissa iltamissa työväentalolla. Silloin hänellä oli pieni tytär, joka lauloi ja tanssi lavan reunalla villasukat jalassa.

Nuori nainen henkäisi.

— Se olin minä!

Mama kohotti kulmiaan ja hivutti Tornin syrjään.

— Taisi se torni sittenkin merkitä jotakin rakentavaa. Vanha yhteys löytyi raunioista, hän virnisti.

Helli pyyhki silmäkulmaansa.

— No nyt minäkin alan uskoa näihin sinun kortteihisi, Mama.

— Ei se ole uskoa, vaan elämää, Mama sanoi ja kaatoi Valtterille lisää laihaa kahvia. — Kortit vain kuiskivat sen, minkä sydän jo tietää.

Valtteri nyökkäsi ja virnisti sitten vanhaan tapaansa.

— Mutta jos tämä oli tähdissä kirjoitettu, minä kyllä haluan, että joku kirjoittaa sinne myös parempaa kahvia.

Helli purskahti nauruun ja uusi hoitaja nauroi mukana.

Mama vilkaisi vielä pöydällä olevia kortteja ja kuiskasi itsekseen. Torni, Prinsessa ja Tähti. Niillä oli kerrottavaa meistä jokaiselle. Sitten hän otti pakan käteensä ja kääntyi Hellin puoleen.

— Haluatko, että katsotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu?

Helli hymyili ja ojensi kätensä.

— Totta kai. Nyt minä olen utelias.

Mama sekoitti kortit rauhallisesti.

— Tämä seuraava kortti kertoo, mitä odottamatonta on vielä luvassa.

Helli veti pakasta varovasti yhden.

— Hirtetty, hän luki. — Se kuulostaa pahalta.

— Ei suinkaan, Mama vastasi heti. — Se merkitsee, että olet ollut sidottuna johonkin, ehkä omiin tottumuksiisi, mutta vapautuminen on lähellä.

Valtteri virnisti.

— Kuulostaa siltä, että Helli karkaa hoivakodista.

— Älä houkuttele, mutta totta puhuen, kaipaan ulos, Helli nauroi.

Hoitaja, joka oli jäänyt seisomaan pöydän viereen, kallisti päätään mietteliäänä.

— Jos lupaatte olla kunnolla, voisin järjestää pienen retken. Hoivakodin johto hyväksyy joskus erityisjärjestelyt.

— Se kuulostaa juuri sellaisilta, jota tarvitsen, Helli sanoi ja taputti käsiä. — Haluan kahvia, joka ei ole läpinäkyvää ja tuoretta pullaa!

Mama nyökkäsi hyväksyvästi.

Hoitajan radiopuhelin rätisi. Varoitus: hissi on jumissa. Korjaaja tulossa huomenna.

Kaikki kolme katsoivat toisiaan.

— Eiköhän tuo ole vain pieni este, Mama sanoi päättäväisesti. — Kortit lupasivat, että vapautuminen on lähellä.

Valtteri virnisti leveästi.

— Me mennään portaita pitkin.

Helli huokaisi, mutta hymyili.

— Jos kompastun, niin ainakin tyylikkäästi kuin Lanttien prinsessa ikään.

Mama pisti kortit käsilaukkuun ja nousi.

— No niin, on aika koetella kohtaloa.