la 15.12.2018

Praktikum-kurssimme etenee vauhdilla.  Omakuvan jälkeen saimme riemastuttavan aiheen.  Näin opettajamme Antti ohjeisti:

Siihen miltä kollaasit usein näyttävät, saattaa liittyä vahvoja mielikuvia. Yrittäkää pyyhkiä nämä mielikuvat aivoista pois, ja lähteä liikkeelle ”puhtaalta pöydältä”.  Tehtävän ajatus on pyrkiä materiaaliseen kekseliäisyyteen.  Kannattaa miettiä ääripäitä: kuinka vähällä voi pärjätä, tai kuinka paljon materiaaleja voi käyttää.”

Minun ensimmäinen ajatukseni oli tehdä esinekollaasi.  Olen sellaisen kerran tehnytkin.  Siinä on se hyvä puoli, että kotoa ja työhuoneelta löytyy paljon käyttökelpoista rihkamaa.  Työpöytäni koristeena on ollut hurmaavia neitosia ja kaksi japanilaisherraa. Kirpputorilöytöjä kaikki.  Keksin, että ne sopivat mainiosti rekvisiitaksi.  Tai oikeammin ne nousivat tarinan päähenkilöiksi.

Rakensin pahvista yksinkertaisen ”nukkekodin”.  Ajattelin tehdä näyttävän tanssisalin ja sijoittaa siihen ballerinani.  Pari aamuyötä meni suunnitellessa.  Se tuotti tulosta, sillä keksin, että tarina voi jatkua kääntöpuolella.

 

Ja niin sinne valmistui Syntinen Yökerho.  Tanssisalissa käytin kimmeltävää kultaa.  Yökerho puolestaan sai sävyikseen mustaa, tummanpunaista ja hopeaa.  Siis oikea luola.  Tuorein oivallukseni oli suunnitella esitysten mainosjulisteet.  Kollaasitekniikalla tietysti.

Nuori hehkeä ballerina pääsee kuuluisaan tanssikouluun.  Balettimestari on tomera naisihminen, joka ei päästä oppilaita helpolla.  Tanssiesitysten aikana ovella seisoo kaksi tiukkaa vartiomiestä.  Sisälle pääsee vain kutsukortilla.

Niin ja avajaisissa tarjoillaan tietysti kuohujuomia.  Aika kuluu ja olosuhteet muuttuvat.  Tanssisali jää tyhjilleen, sillä rakennus osoittautuu hometaloksi.  Opettaja ikääntyy ja päätyy hoivakotiin.  Hän ei luovu roolistaan, vaan ohjaa siellä tarmokkaasti pyörätuolitanssia.

Entäpä ballerinamme.  Hän kasvaa ja saa muotoja.  Niitä kertyy liikaakin balettitanssijalle.  Niinpä hän aloittaa lauluopinnot ja haaveilee solistin urasta.

 

Vartiomiehet päättävät tehdä jotain elämälleen.  He perustavat bändin ja ryhtyvät talonvaltaajiksi.  Mustan maalin, bändijulisteiden ja räväköiden tapettien avulla siitä syntyy tuota pikaa Syntinen Yökerho.Se toimii myös salakapakkana.  Kotipolttoista löytyy.

 

Vain laulusolisti puuttuu.  Arvaatte varmaan, että ballerinamme ja bändin soittajapojat kohtaavat.  Siis Happy End?

 

Tässä tarinassa on omakohtaisia kokemuksia – tai sitten ei.   Äiti olisi halunnut nuorena balettikouluun, mutta sotavuosien jälkeen perheellä ei ollut siihen varaa.  Äiti oli seitsemän lapsen sarjan kuopus.  Kun minä olin pikkutyttö, äiti toteutti haaveensa ja pani minut balettioppiin.  Kärsin, sillä olin kömpelö keijukainen eikä minusta koskaan tullut tanssijaa.  Ei vaikka sain hurmaavan vaaleansinisen tutun.

Ei minusta tullut laulusolistiakaan, sillä en osaa laulaa.  Haluaisin kyllä, mutta en osaa.  Onneksi voin kertoa kuvilla ja tarinoilla haaveistani.  Sen opin, että oma tytär sai aikanaan itse valita, mitä harrastaa.  Ei hänestäkään tullut ballerinaa, mutta soitto ja laulu sujuvat.

Nautin spontaanisti tämän harjoitustehtävän tekemisestä.  Tarina vei mennessään ja alkoi elää omaa elämää.  Ehkäpä teen tälle vielä jatkoakin.  Aineksia ainakin on.  Opettajamme on korostanut, että itse prosessi ja omakohtainen kokemus ovat tärkeämpiä kuin lopputulos.  Ainakin tässä vaiheessa opiskelua.  Olisikohan kollaasista jopa lopputyöhaasteeksi?

 

 

”Erinomaista työtä”, näin sanoi opettajamme Antti virallisen katselun jälkeen.  Olin tyytyväinen.