”Tuo lisää viskiä”, ruotsalainen nuorimies komensi nuorta vaimoaan.  Tyttönen yritti hymyillä mutta hänen silmänsä olivat surulliset.  Pikkuvauva tuhisi unissaan moskiittoverhon alla bambumajan verannalla.  Yötuuli suhisi ja sai kookospalmujen latvat huojumaan.  Mainingit löivät rantaan.  Maisema oli hopeanhohtoinen.  Täysikuu loisti Koh Phanganin yllä.  Siellä reppuretkeläiset juhlivat täysin rinnoin fullmoon partyssa.  Tuore romaani Laguuni oli houkutellut nuorisoa kirjan tapahtumapaikoille.

Minä ja Jussikin olimme nuoria ja reppuretkeläisiä.  Viihdyimme kuitenkin rakkauden ensihuumassa kahdestaan.  Olimme majoittuneet pieneen bungalowkylään Koh Samuin hiljaiselle pohjoisrannalle.  Tosin se nyt oli vähemmän hiljainen, kun Jan-Erik metelöi.  Kutsuimme häntä pahaksi pojaksi.  Hänellä mikään ei ollut hyvin.  Kuulimme kun hän valitti, ettei täällä ollut mitään tekemistä.  Kaikki oli huonosti.  Ei sähköä, ei kunnon seuraa, ei bileitä.  Eikä töitä josta olisi saanut palkkaa.

Nuori kaunis vaimo Mae hoiti majapaikkaa iäkkäiden vanhempiensa kanssa.  Apukädet olisivat olleet tarpeen, mutta se ei sopinut Jan-Erikille.  ”Lähdetään Ruotsiin, siellä on elämää”, hän uhosi.  Mae oli hiljaa.  Kuuntelimme Jussin kanssa kiusaantuneina, kun nuori mies kehui, miten Ruotsissa kaikki oli paremmin kuin Maen kotisaarella.  Mies ei nähnyt mitään hohtoa rehevässä luonnossa.  Hiekkaranta oli yksi saaren parhaista.  Uljaat kookospalmut kohosivat rannan tuntumassa.   Turistit olivat löytäneet paikan, sillä Maen vanha äiti oli loistava kokki.  Tunsimme vieläkin sitruunaruohon tuoksun illallisen jäljiltä.  Meille tämä oli paratiisi.

Vetäydyimme majaamme.  Kuulimme ennen nukahtamista, miten mekong viskipullo kierähti kivikkoon.  Jan-Erik nyyhkytti surkeaa elämäänsä.  Trooppinen sadekuuro pyyhki armeliaasti äänet kuulumattomiin.