Valtakuntaan oli iskenyt virus. Kaikki pysyttelivät vapaaehtoisessa kotikaranteenissa. Hoivakodeissa oli todettu tartuntoja enemmän kuin koskaan. ”Tätä minun uneni tiesi”, vanhakansa vaikeroi. Tapaamiset oli kielletty. Sitä isoäidit ja isoisät eivät ymmärtäneet. Hätä oli käsin kosketeltava.

Prinsessa Pohjantuulen vauraassa linnassakin tunnelma oli alakuloinen. Salit kaikuivat tyhjinä, sillä hovineidot ja kokki apupoikineen olivat paennut sukulaisten turviin. Tyttäret Miranda, Maisie ja Mila kiukuttelivat. ”Täällä on tylsää. Me halutaan ulos bailaamaan”, he nurkuivat. Tyttöjen äiti tunki sormet korviinsa ja vetäytyi makuukamarin rauhaan. Hänellä oli pino romanttisia kirjoja yöpöydällä ja linnan viinikellarin parasta vuosikertaa baarikaapissa. Parasta nauttia niin kauan, kun on hengissä, hän lohduttautui. Kuulokkeissa soi Mozart. Poika Amadeus oli säveltäjä. Hän oli sulkeutunut Wienin musiikkiopistoon opettajansa kanssa. Pohjantuuli epäili, että he olivat rakastavaisia. Varmuutta tosin ei ollut.

Perhe oli lahjakas. Pohjantuulen puoliso prinssi Mikael oli runoilija. Hän viihtyi tornikamarin työhuoneessaan. Sieltä oli mahtavat näkymät alas laaksoon. Säkeitä syntyi enemmän kuin Pohjantuuli jaksoi kuunnella. Viruksesta ei ollut miehen mielenrauhalle haittaa. Hän kun oli kotona viihtyvää lajia. No, ruoka olisi saanut olla herkullisempaa. Kauppaan ei ollut asiaa. Linnan martat olivat toimittaneet hätävaraksi hernekeittopurkkeja ja tynnyrillisen valkoviinissä haudutettua hapankaalia. ”Pysytte näillä eväillä terveinä”, he olivat vakuuttaneet. Tytöille terveysruoka ei maittanut. He mutustelivat ikävystyneinä energiapatukoita. Tanssiharjoituksetkaan eivät kiinnostaneet. Kaikki kolme olivat balettitanssijoita, mutta nyt Kansallisooppera oli sulkenut ovensa ja henkilökunta oli lomautettu.

”Katsokaa kuunsäteitä, ne leijuvat”, tytöistä nuorin Mila huomasi. Toden totta. Näytti kuin kuu tanssisi. Miranda nosti katseen kirjasta. ”Luen parhaillaan tarinaa, joka kertoo kahdesta meidän ikäisestä tytöstä. Kuunnelkaa. ”Isä kehottaa tyttöjä olemaan kilttejä, sillä kuussa tuulee ja jos on tuhma, se puhaltaa suoraan sydämeen ja silloin on tuhma kauan”. Tulkaa, mennään pihalle katsomaan mitä taivaalla näkyy.”

Miranda, Maisie ja Mila kiiruhtivat siroin balettiaskelin ulos linnan hämyiselle pihalle. Kyllä vain. Kuun ympärillä kieppui harsoa. Tytöt hihkuivat. He halusivat olla tuhmia.

”Kerro Miranda, mitä sitten tapahtui.”

”Onnenmetsässä asui noita, jolta Dinah sai taikajuomaa, joka muutti heidät harmaiksi kenguruiksi.” ”Miksi he halusivat kenguruiksi?” Maisie ihmetteli.

”No Dorinda arveli, että vaikka hän olisi eläin, olisi kätevää, että taskussa olisi kampa ja hammasharja.”

Maisie ja Mila tirskuivat. ”Mistä me saisimme taikajuomaa?” he hämmästelivät.

”Siskot, onhan meillä Mama Maddalena. Hän osaa takuulla taikoa meidät kenguruiksi. Otan WhatsApp puhelun.”

Mama kuunteli tyttöjen vuodatusta. Hän ymmärsi, että he kaipasivat viihdykettä. Kengurutoive oli hauskinta, mitä hänelle oli näin virusaikana tapahtunut. Hiljaiselo kotona Hämeenlinnassa oli käynyt voimille. ”Kuunnelkaa tarkasti. Menkää sisälle ja pakatkaa pieni pussillinen tarpeellisia tavaroita mukaanne. Jättäkää äidille lappu, että olette luonani ja pidän teistä huolta. Ei kannata hermostuttaa vanhempianne. Tulkaa sen jälkeen ulos ja odottakaa lisäohjeita.”

Tyttöjä jännitti. Miranda otti mukaan päiväkirjan ja kynän, Maisie käsipeilin ja puuteria, Mila unikaverinsa nappisilmäisen nallen. Viime hetkellä Miranda huomasi napata mukaan älypuhelimen.

”Mama, olemme valmiita”, hän kuiskasi puhelimeen. Sisaret värisivät jännityksestä. Aamukaste sai ruohon tuntumaan viileältä tossujen alla.

”Lähetän teille huippuvahvan loitsun. Muistakaa pysyä yhdessä. Taika raukeaa seuraavan täydenkuun aikaan. Pitäkää hauskaa siihen asti. Seuraan teitä virtuaalisesti”, Mama sanoi.

Tuulenpuuska ravisteli puiden oksia ja näytti, että kuu olisi iskenyt silmää. Tytöt tunsivat kihelmöintiä selässään. Jalat kasvoivat ja jokaiselle putkahti komea häntä.

”Ei voi olla totta, olemme kenguruita, Mila huudahti. Hän kokeili varovasti hyppyä ilmaan. Se tuntui ihmeen keveältä. Kohta kolme harmaata kengurua pomppi riemukkaasti linnan pihassa. Koirat heräsivät. Ne nostivat metelin, kun näkivät oudot eläimet.

”Hei, ei me voida jäädä tänne. Hypellään vikkelästi alas laaksoon”, Miranda kiirehti.

Prinssi Mikael katseli linnantornista, kun kolme kengurua kirmasi rinteellä.

”Huh, onko virus iskenyt vai olenko juonut liikaa viiniä”, hän hämmästeli.  ”Hmm, tästähän voisi saada mainion runonsäkeen. Kummituksia kuunvalossa.”

Kyläläiset hieroivat silmiään, kun he kurkistelivat aamun valjetessa ikkunoista. Olivatko oudot otukset todellakin kenguruita? Sellaisia ei ollut aikaisemmin nähty muualla kuin eläintarhassa.

Kylän vanhimmat uhmasivat ulkonaliikkumiskieltoa ja pyydystivät tulokkaat tuossa tuokiossa haaveihin. He marssittivat ne suoraan eläintarhaan.

”Kas, uusia nättejä tyttöjä. Tulkaa rohkeasti. Vien teidät kengurutarhaan. Pojat siellä jo odottelevatkin”, eläintenhoitaja kehotti ja virnisti.  ”Saatte nauriita ja omenoita ja herraseuraa. Ei täällä nykyään käy paljonkaan vierailijoita. Vietetään virusturvallisia päiviä. Meillä on oma lentopallojoukkue. Te kengurut olettekin huippuhyviä siinä lajissa. Mutta nyt käsipesulle ja sitten tutustumaan kavereihin.

Mama Maddalena katseli höyryävän teekupin takaa, miten tyttäret – nyt siis kengurut – hurmasivat hetkessä lajitoverinsa. Romantiikkaa ilmassa, hän hihitti. Taidan ottaa puhelun prinsessa Pohjantuulelle. Kerron, että tyttäret viettävät hiljaisia karanteenipäiviä täällä minun luonani. Sehän on melkein tottakin.