Kun yhteinen taival päättyy yllättäen 51 vuoden jälkeen, olo on tyrmistynyt. Mies ei ole kuollut, mutta mietin, olisiko se ollut henkisesti helpompaa. Huumorintajuinen, älykäs ja äärimmäisen kiltti aviomieheni on nyt sekavassa tilassa vuodepotilaana palvelutalossa. En ymmärrä vieläkään, miten tässä näin kävi.

Jussilla todettiin aivojen magneettikuvauksissa NPH oireyhtymä, joka käytännössä tarkoittaa muisti- pissi- ja kävelyvaikeuksia. Hänen äidillään oli vuosia sitten samanlaisia oireita ja niihin auttoi sunttileikkaus. Jussi sai Kanta-Hämeen keskussairaalasta lähetteen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Olimme molemmat onnellisia, kun leikkausaika vaikean koronatilanteen keskellä löytyi.

Elettiin lokakuun alkua 2021. Aurinko pilkisteli ja puut loistivat ruskan keltaisissa sävyissä. Tunnelma oli korkealla, kun ajoimme Kela-taksilla Taysiin. Olin varannut aikaa, että ehdimme käydä leivoskahvilla ennen kuin oli aika ilmoittautua neurologian vuodeosastolle. Olin luottavainen, että kaikki menee hyvin. Miten väärässä olinkaan.

Edellinen kevät ja kesä olivat olleet tuskaisia. Minusta tuli helmikuussa miehen omaishoitaja. Hoidin käytännössä yksin arjen pyörityksen. Jussi liikkui lyhyitä matkoja kävelysauvaan ja minun käteeni tukeutuen. Se oli virhe, sillä kärsin vieläkin revähdyksestä, jonka sain, kun mies riuhtaisi ulkona tuulenpuuskassa käteni melkein sijoiltaan. Sain kortisonipiikin ja vahvoja särkylääkkeitä. Yöt ovat edelleen tuskaa, sillä kättä vihloo pahasti.

Muutimme kesällä mökille. Kuljimme tyttären autolla, sillä Jussilta otettiin neurologin määräyksellä ajokortti helmikuussa pois. Se oli kova paikka. Hoidin autonmyynnin lähes ammattitaitoisesti ja hämmästelin, mihin kaikkeen pystynkään.

Pärjäsimme kesän kuumimman ajan hyvin, sillä Anna-tytär ja Miika-poika perheineen viettivät osan lomasta seurana. Kun olimme kahden, K-kauppias toi kymmenen kilometrin päästä ruokatarvikkeet mökille. Moitimme ainoastaan sitä, ettei hän saanut tuoda olutta.

Siitäkin selvittiin, kunnes koitti päivä, jolloin Jussi pyörtyi lattialle. Tilasin ambulanssin. Kaksi nuorta ensihoitajaa saivat tehdä töitä, että saivat tajuttoman miehen kyytiin. Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiavussa todettiin, että miehellä oli korkea kuume ja angiina. Hän sai lähetteen Ilves-kotiin toipumaan.

Minä olin huolesta sekaisin. Menetin yöunet. Elämä palautui pikkuhiljaa, kun mies kotiutettiin. Vietimme loppukesän kaupungissa, sillä en uskaltanut olla enää mökillä toipilaan kanssa.

Kutsu sunttileikkaukseen tuntui uudelta mahdollisuudelta. Leikkauksen piti olla rutiinitoimenpide. Meille kerrottiin, että Jussia tarkkaillaan yön yli ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsemme kotiin.

Leikkaus onnistui teknisesti hyvin, mutta mies oli seuraavana päivänä niin sekava, että hänelle hankittiin toipumispaikka Vanajaveden sairaalasta. Ajoimme paaritaksilla Hämeenlinnaan ja minä jätin voipuneen miehen vuodeosastolle.

Pahempaa seurasi. Jussi oli täysin paniikissa, kun hän ei tiennyt missä oli. Sängynlaidat ahdistivat. Kun hän ei saanut niitä alas, hän nokkelana insinöörinä ruuvasi sängynpäädyn irti ja pakeni käytävälle. Seuraavana yönä paniikki paheni ja hän kiipesi laidan yli.

– Miehenne löytyi aamulla lattialta ja hän on saanut aivoverenvuodon. Olemme lähettäneet hänet keskussairaalaan magneettikuvaukseen, lääkäri kertoi minulle puhelimessa.

Ahdistuin ja pelkäsin pahinta. Muutaman tunnin kuluttua puhelin soi taas.

– Lähetimme miehenne ambulanssilla Taysiin. Mukana on anestesialääkäri. Tilanne on vakava.

– Voinko mennä katsomaan?

– Soittakaa ensin, lääkäri sanoi.

Jussi palautettiin leikkausta seuraavana päivänä Hämeenlinnan keskussairaalan neurologiselle tarkkailuosastolle. Seurasin vierailukäynnillä monitorien käyriä, jotka kertoivat, että hän oli elossa.

Edessä oli siirto tutulle vuodeosastolle Vanajaveden sairaalaan. Jussi sai eristetyn yksityishuoneen, sillä Tampereelta tuli tieto, että hän oli sairaalabakteeri MRSA:n kantaja. Se tarkoitti totaalista yksinäisyyttä. Sain vierailla kello 15-18 vain kaksikymmentä minuuttia, kunnes lääkäri antoi erikoisluvan olla kaksi tuntia. Ymmärsin olla kiitollinen. Pukeuduin maskiin, lattiaan asti ulottuvaan muoviesiliinaan ja kertakäyttöhansikkaisiin. Huoneessa oli televisio ja viihdykkeenä soittelin YouTuben kautta vanhaa tanssimusiikkia. Luin myös ääneen Pentti Linkolan elämäkertaa. Mies oli jatkuvasti väsynyt, mutta ruoka onneksi maistui. Toin kotoa aromisuolaa, sillä annokset olivat lähes mauttomia.

Jussin vointi oli kohtuullinen ja luvassa oli kotiutus. Saisimme kotihoitoapua tarpeen mukaan. Olin helpottunut, sillä arvelin elämän palautuvan paremmaksi tutuissa ympyröissä. Kävin joka päivä sairaalassa ja autoin syömisessä, kunnes eräänä marraskuun päivänä hätkähdin. Jussin vasen käsi oli aivan veltto. Hälytin hoitajat paikalle. He soittivat päivystävälle lääkärille, joka lähetti Jussin taas kerran keskussairaalaan.

Kyseessä oli aivoinfarkti. Liuotushoitoa ei voitu antaa, vaan turvauduttiin verenohennuslääkkeisiin. Kotiutuspäätös ei ollut enää voimassa. Jussi palautettiin entistä sekavammassa tilassa Vanajaveden sairaalan vuodeosastolle.

Vierailut ovat koronatilanteen vuoksi kiellettyjä, luki joulukuun puolessa välissä ovella, kun yritin tulla käymään mukanani tuore viineri. Mies kaipasi kaiken kurjuuden keskellä makeita herkkuja.

Otin yhteyttä kaupungin palveluyksikköön. Palautekirjeen päätöksessä kerrottiin, että Jussi on oikeutettu palveluasumiseen, mutta jono on pitkä eikä paikkoja ole.

Olin epätoivoinen. Mies oli eristyksessä, en pääse katsomaan ja joulunpyhät ovat tulossa. Itkin. Tämä ei voi olla todellista.

Viikkoa ennen joulua palvelusihteeri soitti, että Visamäessä avataan upouusi palvelukeskus ja Jussi voi saada sieltä paikan. Olin toivonut paikkaa keskikaupungilta, jotta vierailu olisi vaivatonta. Olin kuitenkin valmis kävelemään kolmen kilometrin matkan päivittäin, jotta mies saisi hyvän hoitopaikan.

Vietin edelleen unettomia yötä miettien, miten ihmeessä selviän kalliista vuokrasta ja hoitomaksuista. En saanut mistään selvyyttä siitä, mitä kaikki tämä ylellisyys tulee maksamaan. Vuokra oli 649 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi laskutettiin sähkö, vesi ja tarvikepaketti. Yhteissumma oli 931 euroa.

Kelassa sanottiin, että voin hakea Jussille eläkkeensaajan hoitotuen korotusta. Kysyin myös asumistuesta, mutta laskuri näytti nollaa. Eläke oli liian korkea korvauksiin.

Soitin palvelusihteereille ja kerroin, että meillä on vielä rutkasti asuntolainaa. Kävi ilmi, ettei niitä noteerata vähennyksinä. Olin taas paniikissa. Miten ihmeessä selviän pienellä eläkkeelläni yhteisen lainan lyhennyksistä? Miksi kukaan ei kerro koko totuutta?

Kävin Kelassa. Sieltä vastattiin, etteivät he anna taloudellista neuvontaa. Pankki kehotti pitämään Jussin henkilökohtaiset osakkeet, koska ne tuottavat osinkoa. Siis henkilökohtaiset. Jos käytän niitä Jussin suostumuksella, minun pitää maksaa lahjavero. Tunnen olevani pulassa.

Posti toi pinon lomakkeita, joiden mukaan mahdolliset vähennykset hoitokuluista lasketaan. Anna ja Miika olivat apuna niiden täyttämisessä. Käytännössä vain puolet nykyisen asunnon yhtiövastikkeesta voi vähentää puolen vuoden ajan. Olenko sen jälkeen omillani? Kallis hissiremonttikin on tulossa. Toinen vähennyskohde ovat lääkkeet, joita Jussilla on runsaasti. Odotan pelonsekaisin tuntein lopullista laskelmaa.

Onneksi Jussi vaikuttaa tyytyväiseltä kodinomaiseen hoitopaikkaan. Hänellä on 25 neliön valoisa huone, jossa on tilava wc.  Lattiaan asti ulottuvat ikkunat ovat pihan puolella. Kalusteisiin kuului vain tukeva laidallinen vuode, yöpöytä ja kolme vaatekomeroa. Kalustimme Annan kanssa huoneen kodikkaaksi. Toin kotoa oranssin nojatuolin ja tukevan pienen pöydän sekä maalauksia seinille. Annalla oli ylimääräinen televisio, joka oli hankittu Jussin vierailuja varten silloin, kun olin omaishoitaja. Nyt sille tuli käyttöä. Fidasta löytyi kalusteisiin sopiva pehmustettu tuoli. Muuta sinne ei mahtunutkaan, sillä rollaattori ja pyörätuoli vaativat tilaa.

Tarvitaan kaksi hoitajaa nostamaan Jussi aamuisin sängystä ja viemään suihkuun. Olen tuonut kotoa nimikoituja vaatteita. Niitä tarvitaan paljon, sillä sänky on aamuisin märkä vaipoista huolimatta. Jussi viettää päivät pyörätuolissa päivähuoneen puolella. Hän on kertonut, että ruoka on parempaa kuin sairaalassa. Vein aromisuolan pois. Olen yrittänyt kysyä, onko hän saanut juttuseuraa.

– Täällä on vain vanhoja ihmisiä, Jussi vastasi sen näköisenä, ettei heistä ole puhekavereiksi.

Kävin aluksi joka päivä katsomassa, kunnes tammikuussa oveen ilmestyi lappu, ettei omaisten vierailut ole suotavia koronatilanteen vuoksi. Käyn edelleen, mutta vain pari kertaa viikossa. Oloani helpotti, kun huomasin, ettei mies tuntunut kaipaavan.

– Oletko käynyt täällä ennen? hän kysyi, kun olin jo runsaan viikon vieraillut hänen luonaan joka päivä.

Minun lisäkseni lapset, siskon perhe ja ystävät ovat käyneet. Juhlistimme vuoden vaihtumista kuuden hengen porukalla nostamalla kuohuviinimaljat Visarannan terassilla. Jussi istui ulkovaatteet yllään pyörätuolissa ja paleli. Hän tunnisti vieraat ja jutteli välillä melkein kuin ennen. Sitten ajatus katkesi ja hän eli muissa maailmoissa.

Nukun edelleen huonosti, sillä herään särkyjen ja taloushuolien vuoksi parin tunnin välein. Vietin syksyllä pari kuukautta terveellistä elämää. Kolesteroli ja maksa-arvot kiittivät. Nyt olen taas turvautunut viinin tuomaan unohdukseen. En tiedä, miten jaksan. Itkettää.

Olin kuvitellut, että tämän koronapirulaisen jälkeen maailma olisi taas avoin. Olenhan käytännössä vapaa kulkemaan. Maalaus-, kirjoitus- ja liikuntaharrastukset ovat tauolla. Jopa Linnan marttojen lukupiiri. Kaipaan virikkeitä, mutta nyt näen vain harmaata. Olen ollut peruspositiivinen aikuisopiskelija ja nauttinut haasteista. Eläkkeelle jäätyäni olen suorittanut kolmevuotisen taidekoulun opinnot. Kuvataiteen, kulttuurihistorian että kirjoittamisen opinnot Hämeen kesäyliopiston opinto-ohjelmassa ovat olleet inspiroivia. Käyn edelleen kirjoittajakursseilla, mutta entinen into on hiipumassa.

Sain terapia-apua kriisitilanteessa. Otin sen kokemuksena. Myötätuntoinen vanhempi naishenkilö kysyi, voiko hän auttaa. Olin kiitollinen, että joku keskittyi kuuntelemaan. Huomaan oikeasti olevani yksin, vaikka minulla on hyvä tukiverkko. Lapset soittavat päivittäin. Jussin sisarukset ovat hekin kuulolla, mutta kaikilla on omat elämänkuviot. Yritän opetella, että olen yksin. Niin yksin. Taas itkettää.