Seuraan haastavaa kirjoittamista sivustoa haaveena sijoittua kirjoituskilpailuissa. Vielä ei ole tärpännyt, mutta elän toivossa. Pari päivää sitten silmiin osui haaste otsikolla terveys. Miten ollakaan, se kolahti. Huomaan toistavani tuttuja teemoja, niissä ajatukset pyörivät päivin ja öin.

MIKÄ PÄIVÄ TÄNÄÄN ON?

Laitoin aamukahvin tippumaan. Kun keittiöstä tulvi tuoksua, mieheni Juha tuli oljenvaalea tukka pörrössä makuuhuoneesta keittiöön.

– Mikä päivä tänään on? Se oli joka-aamuinen kysymys.

Jaksoin vastata kärsivällisesti, vaikka päivällä ei ollut merkitystä, koska arjessamme ei tapahtunut juuri mitään. Yritin ymmärtää, sillä lääkäri oli todennut magneettikuvien perusteella, että miehen aivoissa oli kulumia. Se kuulosti kummalliselta. Oliko niitä käytetty liikaa?

– Tärkeintä elämässä on terveys, sen mukana tulee kaikki, sisko totesi sen jälkeen, kun hänen miehensä palasi kotiin sydämen ohitusleikkauksen jälkeen hädin tuskin hengissä. Hymähdin, olihan elämässä kaikki hyvin. Jussi oli reipas kulumista huolimatta, vaikka askel olikin lyhentynyt, päivät hukassa ja usein tavaratkin.

– Minne minä tökkäsin puhelimen, avaimet, rahakukkaron? hän hämmästeli jatkuvasti.

En osannut aavistaa, että asun pian yksin viidenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ja mies on harhojen vallassa hoivakodissa. Istuu päivät pyörätuolissa ja kaipaa lapsuudenkotiinsa. Tunnistaa minut, mutta puhuu tuskin mitään.

Olen ollut aina positiivinen ja vakuuttanut itselleni vaikeina hetkinä, että asioilla on tapana järjestyä. Isä kirjoitti lapsuudessa ystäväkirjaani: Ole onnekas aina, hyvä mieleesi paina, jos vaikeaa ois, paha unhoita pois. Nyt isän sanat ovat koetuksella, sillä olen vaipunut synkkään epätoivoon. Ystävät kannustavat jatkamaan elämää. Olenhan vapaa ja mies on hyvässä hoidossa. Henkisesti en kuitenkaan ole vapaa. Suren miehen kohtaloa, pyörin öisin sängyssä ja tunnen ahdistusta. Juhan hyvä eläke menee käytännössä kokonaan hoitoon eikä riitäkään, sillä lääkkeet, hygieniatarvikkeet, lääkärissä käynnit ja Kela-taksit pitää maksaa erikseen. Laitoin hätäpäissäni hänen henkilökohtaiset osakkeensa myyntiin ja maksoin yhteisen asuntolainamme, sillä en olisi selvinnyt kuukausilyhennyksistä omalla pienellä eläkkeelläni. Tyhmä minä, joka yritin hoitaa noviisina isoja rahoja. Verottaja riemastui. Yöt ovat entistä pelottavampia, kun lasken, pitääkö turvautua lainaan selvitäkseni.

Unelmoin turhaan auringosta ja lomamatkoista. En edes kuvittele, että lähtisin yksin. Eihän minulla ole rahaakaan. Vietimme runsas kaksi vuotta sitten yhdessä kuukauden lempikohteessamme Chiang Maissa. Juha käveli jo silloin huonosti, mutta jaksoi nauttia lämmöstä, herkullisesta thairuoasta ja huolettomista päivistä. Olihan hänellä matkassa henkilökohtainen sihteeri, joka hoiti käytännön järjestelyt. Kaikki tämä tapahtui juuri ennen koronaa. Valvoin vatsanahka piukeana viimeiset yöt. Ehdimmekö lennolle? Selviämmekö turvatarkastuksesta, jossa mitataan kuume? Lensimme viimeisten joukossa helpotuksen kyyneleet silmissä Bangkokista Helsinkiin.

Takaiskuja on tullut pitkin matkaa. Pahin niistä oli, kun mies menetti ajokortin.

– Kyllä minä ajaa osaan, hän puuskahti tuohtuneena.

– En sitä epäilekään, mutta reaktiokyky ja refleksit ovat hidastuneet, olet vaarana itsellesi ja muille autoilijoille, neurologi totesi tyynen rauhallisesti ja katsoi miestä myötätuntoisena. Myin vähin äänin auton.

Juhan kunto romahti. Ensin iski aivoverenvuoto. Hän pääsi leikkauksen jälkeen toipumaan Vanajaveden sairaalaan. Paniikki nousi. Juha kuvitteli olevansa häkissä, kun sängyn laidat olivat ylhäällä. Nokkelana insinöörinä hän ruuvasi päädyn irti ja pakeni käytävään. Seuraavana yönä ahdistus kasvoi. Juha kiipesi laitojen yli, putosi päälleen ja joutui tikattavaksi. Kotiin pääsy oli jo lähellä, kun hän sai aivoinfarktin. Kotiutus unohdettiin, sillä kunto heikkeni rajusti.

Olin huolesta sekaisin. Mies oli ehtinyt saada MRSA sairaalabakteerin ja joutui eristykseen. Pääsin katsomaan kahdeksikymmeneksi minuutiksi päivittäin suojavarusteet ylläni, kunnes sairaala eristettiin koronatartuntojen vuoksi. Surin, että mies joutuu olemaan joulun yksin.

Lääkäri kirjoitti lähetteen ympärivuorokautiseen hoitoon ja paikka löytyi yllättäen jo jouluviikolla. Ymmärsin olla kiitollinen, vaikka itku tuli, kun hoitajat toivottivat hänet tervetulleeksi sanomalla, että tämä on uusi kotisi.

– Miehenne ei enää kuntoudu niin paljon, että pääsisi kotihoitoon, lääkäri vahvisti osaaottava katse silmissään. Ymmärrän tai oikeammin yritän ymmärtää, että tämä on parasta oman ja Juhan terveyden kannalta.

Tammikuussa hoitokotiin levisi koronavirus. Kaksi kolmasosaa asukkaista sai tartunnan, myös Juha ja puolet henkilökunnasta oli sairauslomalla. Laitoskaranteeni kesti kaksi viikkoa. En saa edelleenkään vierailla muuta kuin mieheni huoneessa. Vien hänelle herkkuja ja energiapitoisia proteiinijuomia. Juha on kuihtunut ja laitostunut. Paino on pudonnut puolessa vuodessa lähes kaksikymmentä kiloa. Päivät kuluvat pyörätuolissa television äärellä. Ruokahetket rytmittävät arjen. Mielialalääkkeet saavat hänet torkahtamaan. Omahoitajat ovat kertoneet, että mies nukahtelee lusikka kädessä jopa kesken aamupuuron.

Masentavimpia ovat hetket, kun mies nukkuu lähes koko vierailuajan eikä seuraavana päivänä tiedä vaimokullan käyneen. Hän näkee näkyjä. Milloin ambulanssi kiidättää ympäri Keski-Suomea tai metrojuna vie ilmaiseksi Korsoon, milloin autonavain on hukassa ja tilastot työllistävät. Sairaalahuoneessa vierailee outoja ihmisiä. Kysyin viime käynnilläni, mikä häntä hymyilytti.

– Katso, miten hassusti nuo ihmiset ovat pukeutuneet ja miten pyöreät rinnat tuolla naisella on, hän osoitti sormella ovelle ja vaipui jatkamaan uneksuntaa.

Olen kalustanut 25 neliön huoneen kotoisaksi. Hankin pari tukevaa nojatuolia, pienen pöydän, television, radion ja pinon kirjoja. Tosin epäilen, ettei mies jaksa enää innostua virikkeistä. Luin ääneen Pentti Linkolan elämäkertaa sairaalassa. Se kiinnosti, sillä Juha totesi, että saman järven kalastajia ollaan. Puhelimen käyttö onnistuu vain hoitajien avulla. Ripustin seinille iloisia öljyväreillä maalaamiani tauluja sekä valokuvia lapsista, lapsenlapsista, sukulaisista ja ystävistä. Ne ovat tuottaneet Juhalle iloa.

Sängystä putoamiset eivät loppuneet paikan vaihdon jälkeen. Juha kävi pari kertaa Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiavussa, kunnes sovin omahoitajien kanssa, että laidat saavat olla alhaalla ja sängyn viereen sijoitetaan tukeva patja. Mies on löytynyt useana aamuna uinailemassa lattialla tyttären virkkaama suurisilmäinen mustekala vieressään. Käyn tunnollisesti vierailuilla, mutta vain pari kertaa viikossa. Oloa helpotti ja samalla suretti, kun huomasin, ettei hän tuntunut kaipaavan.

– Oletko käynyt täällä ennen? mies kysyi, kun olin jo useiden viikkojen ajan vieraillut päivittäin hänen luonaan.

Mietin, mitä teen loppuelämällä. Asun nyt yksin tilavassa kerrostalokodissa ja pähkäilen toimeentuloa. En haluaisi muuttaa pienempään asuntoon, mutta se tuntuu olevan kohtaloni. Voisinko tyytyä vuokra-asuntoon? Voisinko aloittaa puhtaalta pöydältä? Miksi elämästä on tullut niin vaikeaa? Itkettää.

– Paha unhoita pois, kuulen isän kannustavan pilvenreunalta.