PIKKUKAUPUNGIN KOULU kiehtoo. Olen oikolukenut tekstin ja korjannut kirjoitusvirheitä. Epäloogisia kohtiakin oli.

Julkaisen tarinan kriittisen tarkastelun jälkeen, sillä mielestäni siinä on yritystä, jopa kaksi murhaa. Palaute on tervetullutta.
Marjaleena toukokuussa 2022.

Varjoon kulkee se tie, jota rakkaus ei valoon vie.

Silmät vetäytyivät viiruiksi ja niihin syttyi keltainen hehku. Huulet kiristyivät ja viiksikarvat värisivät. Sydän hakkasi. Hänet täytti villi riemu. Tuuli humisi korvissa, kun hän loikkasi saaliin kimppuun.

Päässä suhisi, kun hän havahtui. Verenpainetta? Rytmihäiriöitä? Sitten hän muisti.

Kihlasormus.

Se oli niin väärin.

Suuhun kohosi hapan maku. Elämä ei ollut reilua.

Vielä koittaisi hänen aikansa.

Hän odotti.

1.

Parvekkeen pöydällä oli vadillinen värikkäitä macaronleivoksia. Appelsiinin keltaiset, turkoosit ja vadelmanpunaiset loistivat kevätauringon säteissä.

– Poikkesin päivällä Café Laurellilla. Nämä leivokset halusivat päästä ostoskoriin, Mama Maddalena myhäili. Hän kaatoi vahvaa kahvia Mirandan edessä olevaan siroon posliinikuppiin.

– Käytätkö maitoa tai sokeria?

– Maitoa kiitos.

– Minä olen ihastunut vanhoilla päivilläni tähän kauramaitoon, Mama kertoi ja toi pöytään ruusukuvioin koristellun kermanekan. – Keitän nykyään tummapaahtoista kahvia. Kauramaito pehmentää sen kitkeryyttä mukavasti.

Miranda maistoi ja nyökkäsi. – Mama, olet oikeassa. Tämä on hyvää. Sopii näiden leivosten seuraksi.

Huhtikuun kalpea aurinko lämmitti. Mama Maddalena oli kietaissut hiuksensa nutturalle. Ne olivat tummat, mutta siellä täällä näkyi hopeanhohtoisia suortuvia. Hän oli kodikkaan pyöreä eikä salaillut sitä.

– Laihdutin nuoruudessani epätoivoisesti, mutta kilot mokomat tulivat aina takaisin, hän nauroi. – Sinun ei tarvitse välittää kiloista, kun olet noin solakka.

– Rakastan makeaa, tumma suklaa on intohimoni. Voisin syödä sitä parikin levyä päivässä, Miranda tunnusti.

Mama oli kalustanut pienen lasitetun parvekkeen kodikkaasti.

– Istu korituoliin. Tuon huovan harteillesi, hän kehotti.

Pörrö-kissa oli asettunut lattialle pehmustettuun koriin. Se oli käynyt eteisessä tervehtimässä Mirandaa. Nuuhkaissut ja todennut vieraan ystävällismieliseksi.

Miranda oli levoton. Äidinkielen opettajan virka koulussa oli ollut kuin lottovoitto. Paitsi että siihenkin tottui. Koulupäivät toistivat itseään. Edellisestä lomamatkasta tuntui olevan ikuisuus. Nyt elettiin vasta maaliskuuta. Kesäloma oli mittaamattoman kaukana.

Mama kuunteli huvittuneena, kun Miranda valitti elämän kulkevan ohitse.

– Tyttöseni, olet nuori ja kärsimätön. Niin minäkin olin sinun iässäsi. Et varmaan halua kuulla, mutta jossakin vaiheessa elämää rauhalliset päivät tuntuvat siunaukselta.

– Mama, älä naurata minua. Haluan elää. Matkustella ja kokea jotain jännittävää. Koulumaailma on kuolettavan tylsä. Siellä on kateutta ja riitoja tyhjänpäiväisistä asioista.

– Katsotaanko mitä tarotkortit sanovat? Mama ehdotti silmät tuikkien. Hän tiesi, että Miranda oli tullut enemmänkin ennustuksen kuin tuoreiden leivonnaisten vuoksi.

Hän sekoitti pakan ja aloitti. – Menneisyys Miekkojen prinsessa. Kortti kertoo, että olet kapinoinut. Olet valmis uuteen taistoon.

– Nykyisyys: Lanttien kakkonen Muutos. Kortti vahvistaa edellistä. Muutos antaa mahdollisuuden kasvaa. Antaudu sille luottavaisin mielin.

– Tulevaisuus Vaunut. Näen matkan. Se voi olla matka mielesi syvyyteen, mutta sinun tapauksessasi uskon, että lähdet elämäsi matkalle.

Miranda oli kuunnellut jännittyneenä. Kortit kertoivat hänestä, haaveista ja toiveista. Matka, mikä ihana sana. Mutta miten se voisi toteutua kesken kouluvuoden? Rahaa ei ollut juurikaan säästössä.

– Kortit tietävät, Mama halasi häntä.

Mama käänsi kortin itselleen. Se oli Rauha. Sopii tähän hetkeen, hän tuumi. Mama kaatoi yrttiteen joukkoon tilkan tummaa rommia. Nyt eläkeläisenä hän nautti, että sai tehdä kaikkea sitä, mitä tuotti mielihyvää. Hän otti viimeisen macaron leivoksen. Se maistui makealle ja samalla mukavan kirpeälle rommiteen kanssa. Pörrö hyppäsi syliin. Mama silitteli sitä. Oikeastaan elämä on hyvää, hän sanoi Pörrölle. Kissa oli nukahtanut hänen syliinsä. Mama ei raaskinut nousta. Ei tässä ole kiirettä minnekään, hän tuumi ja torkahti itsekin.

Miranda istui viikonloppuna Puistoklubin baaritiskin äärellä. Hän oli yksin ja mietteissään. Maman sanat olivat saaneet toivonkipinän heräämään.

– Hei, saanko istua viereesi? tuttu toimittajapoika kysyi.

Miranda tunnisti Askon. Tämä oli nauravainen ja aina hauskaa seuraa. Hänen ympärillään pyöri Yle Hämeen porukkaa. Puistoklubi oli heidän kantapaikkansa. Myös paikkakunnan taiteilijat ja muusikot viihtyivät sen rennossa tunnelmassa.

– Kaipasinkin juttuseuraa. Mikä sinut tänne lennätti?

– Töissä on ollut pirunmoinen kiire. Päätoimittaja pommittaa keksimään uusia myyviä ideoita. Hän sanoo, että pitää olla ajan hermolla. Toivoin törmääväni sinuun. Tiedän, että olet tehnyt omatoimimatkoja. Pomon mielestä matkajutut pelittävät. Nyt on muotia ottaa vuorotteluvapaata ja hypätä seikkailuihin. Kiinnostaisiko?

Mirandan silmiin syttyi kipinä. Kiinnostiko? Voi kyllä.

– Mitä Asko yrität sanoa? Olen työelämässä, eikä lomaa ja ylimääräistä rahaa ole. Mutta kun kysyt, totta helvetissä kiinnostaa.

– Kuuntele äläkä uhoa. Tarjoan oluen. Mennään tuonne peremmälle, niin saadaan puhua rauhassa.

Miranda seurasi Askoa polvet täristen. Oliko tässä nyt Maman lupaama Seikkailu?

– Meillä MeSinkut-lehdessä on suunnitteilla kampanja. Etsimme nuoria naisia ja miehiä, jotka suostuvat ottamaan vuorotteluvapaata. Edellytämme, että jokainen pitää matkapäiväkirjaa. Julkaisemme jutut lehdessä ja maksamme niistä korvauksen. Kohteena on keväinen Eurooppa. Matkareitin jokainen saa suunnitella itse. Pomo on niin ihastunut ideaan, että lupasi vuokrata halukkaille auton matkaan. Niin ja hän on innostunut kokkauksesta. Kävi jonkun marttojen ruokakurssin. Toivomus on, että osallistujat kirjoittavat ja ottavat valokuvia paikallisista ruuista.

Miranda kuunteli mykistyneenä.

– Kuule, hae vielä toinen olut. Minun on pakko sulatella tätä. Oma auto, matka halki Euroopan, kirjoituspalkkiot, herkkuruokia. Tämä on täydellistä.

Kun Asko tuli kahta kuohuvaa tuoppia kantaen, Miranda oli tehnyt päätöksen.

– Hei, ihan oikeasti, jos minä kelpaan, lähden kiljuen matkaan. Mutta ensin pitää saada rehtorilta lupa.

– Miranda, mikä sinut tänne lennätti?

Rehtori nosti katseensa kirjoituspöydän takaa. Miranda oli koputtanut ja astellut saman tien sisään. Hän kertoi innosta puhkuen suunnitelmistaan.

– Kuulostaa hienolta mahdollisuudelta. Onhan sinulla sekä kirjoittaja- että matkailukokemusta. Vuorotteluvapaa onnistuu kyllä, mutta en tiedä, mistä saamme näin lyhyellä varoitusajalla sijaisen. Onko itselläsi ajatuksia?

– On, hyvä ystäväni opiskeluajoilta Nora, on työttömänä. En ole vielä uskaltanut kysyä, mutta jos näytät vihreää valoa, soitan heti.

– Hyvä. Pyydä häntä lähettämään virallinen hakemus, todistus työvoimatoimistosta ja cv. Katsotaan sitten, rehtori päätti.

Aimo huokasi Mirandan lähdettyä. Niin nuori ja täynnä elämänhalua. Toivon hänelle kaikkea hyvää. Minun elämäni taitaa olla jo eletty.

Ovelta kuului taas koputus. Käsityönopettaja Lissu kurkisti sisään.

– Keitin opettajahuoneessa pannullisen tuoretta kahvia. Maistuuko kupillinen? Leivoin pullaakin.

– Kiitos Lissu, ei sinun pitäisi hemmotella minua. Vatsakumpu vain kasvaa, rehtori hymyili ja otti pullavadin käteensä.

Ehkä elämällä oli kuitenkin vielä jotain tarjottavaa.

2.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

matkapäivä
Tervehdys merituulen tuiverruksesta. Olen Miranda ja viihdytän teitä Sinkut kertomalla, miten vuorotteluvapaa sujuu tällaiselta omatoimimatkaajalta. M/S Finnclipper on rahtilaiva ja minä olen mukana sen neitsytmatkalla Helsingistä Travemündeen. Kuvittelin, että rahtilaiva on pelkistetty versio meluisista ruotsinlaivoista. Yllätyin iloisesti, sillä tämä on kodikas ja rauhallinen. Meitä maksavia asiakkaita on vain kymmenkunta. Istun kannella ja katselen huikean sinistä merta.

Eilen saimme nauttia gourmet illallisen. Tarjolla oli kokonaisia rapuja ja sinisimpukoita. Tänään kokki paistoi aamiaisella räiskäleitä. Matka on alkanut suotuisissa merkeissä.

Seuraava raporttini tulee Saksasta. Sain MeSinkut -lehden toimituksesta käyttööni pienen merensinisen Skodan. Matkareitti kulkee Euroopan halki aina Portugalin länsikärkeen asti. Lupaan kirjoittaa, miten tavallinen tyttöihminen selviää Suuressa Maailmassa. Ilahdutan teitä jatkossakin ruokajutuilla. Odotan myös palautetta. Minulla on pino opaskirjoja matkassa, mutta aion kulkea omia teitäni. Jos joku paikka kiinnostaa, pysähdyn ja raportoin spontaanisti. Jos kohdalle osuu romanssi, mietin kaksi kertaa, maltanko kirjoittaa.

Vatsanpohjassa kutittaa mukavasti, Miranda

lähettäjä miranda@gmail.com
vastaanottaja noranora@gmail.com
otsikko: mitä kuuluu?

Hei Nora. Miten sijaisuus sujuu? Tiedän, että sinulla on temperamenttia enemmän kuin vanhakantaisessa koulussa ymmärretään. Toivottavasti olet sopeutunut. Tässä vähän taustatietoja, niin osaat katsella ympärillesi hienovaraisesti. Hih, ei taida onnistua sinulta, mutta kerron kuitenkin.

Rehtori Aimo on sympaattinen. Hänen rouvansa kuoli pari vuotta sitten. Taisi olla rintasyöpä. Koulun vanhapiikaopettajat piirittävät nyt toinen toistaan tarmokkaammin varakasta leskeä. Pahin heistä on käsityönopettaja Lissu. Varo häntä. Lissu on velvollisuudentuntoinen opettaja, mutta äkkipikainen ja pitkävihainen. Ei tykännyt minusta, vaikka minulla ei ollut mitään vetoa rehtorin suuntaan. Kaikki nuoret naiset ovat vaarallisia kilpailijoita. Olen nähnyt, miten hän luo Aimoon lemmekkäitä silmäyksiä. No, en juorua enempää.

Tarkkaile tilannetta ja raportoi koulukuulumisia. Tosin ne eivät nyt voisi vähemmän kiinnostaa. Tämä autoretki keväiseen Eurooppaan on toistaiseksi parasta, mitä minulle on tapahtunut. Kuvittele vihreää luontoa, kukkivia tulppaanipeltoja, huikeaa vapauden tunnetta. Jos minulla olisi enemmän rahaa, en palaisi kouluun ikinä. Seikkailisin maailmalla ja kirjottaisin matkaraportteja.

Älä kerro kenellekään. Suunnittelen romaania. Tai siitä taitaa tulla dekkari. Suunnittelen tappavani jonkun ikävän opettajan. En ole vielä keksinyt sopivaa asetta. Myrkky? Puukko? Aseista en ymmärrä mitään. Päässäni pyörii aiheita pitkien ajomatkojen aikana. Herään aamuvarhaisella tallettamaan tarinoita läppärilleni. On tämä hulppeaa.

Pärjäile, toivoo Miranda, kevään huumassa

lähettäjä: noranora@gmail.com
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: sinnittelen

Tsau, olen vihreä kateudesta. Kyllä minullekin kelpaisi vuorotteluvapaa. Tai mikä vapaa vain, jos siihen olisi varaa. Opintolainat ovat maksamatta ja rahanreikiä riittää. Sijaisopettajan palkalla ei voi kehua. Puurran vaikka hammasta purren. Oppilaat ovat mukavia. Pikkukaupungilla on puolensa. Eivät ole ollenkaan niin hankalia kuin pääkaupunkiseudulla.

Olen ajatellut, että voisimme perustaa luokkalehden. Tai nykyään se toimii blogissa. Yläluokilla on loistavia kirjoittajia. Onko vinkkejä teemoista? Ehkä luonnonsuojelu voisi toimia. Miltä kuulostaa Pelasta pörriäinen? Lähetän linkin, kun saamme rehtorilta luvan. Olen suunnitellut yhteistyötä kuvaamataidon opettaja Kimmon kanssa. Meillä on diili. Minun oppilaani kirjoittavat juttuja ja hän kannustaa omiaan kuvittamaan ne.

Aimo on lutunen, niin kuin kerroitkin. Hän tarjosi tervetulokahvit työhuoneessaan. Koulussa kaikki tietävät, mitä tapahtuu. Lissu ei puhu minulle. Katselee sen näköisenä, että yritän vikitellä kaikkia miespuolisia opettajia. Tosin heistä suurin osa on tukevasti naimisissa.

Kiitos kun sain vuokrata asuntosi. Se on ihastuttava. Sisustin sitä vähän omilla tavaroillani. Rakastan pientä pihaa. Istun aina kun aurinko paistaa puutarhakeinussa ja luen romaaneja. Tässä kaupungissa on loistava Vanamo-kirjasto. Varaan nykyään uutuuskirjat jo ennen kuin ne on hankittukaan. Nyt on meneillään Elena Ferranten Napoli-sarja. Suosikkini on Lila. Hän on ihanan pahanilkinen ja suorasanainen. Elena on turhan tunnollinen.

Kevät antaa odottaa itseään. Olen saanut sovittua kesäksi kirjoituskurssin yhteistyössä Hämeen kesäyliopiston kanssa. Voit jatkaa huolettomasti vuorotteluvapaatasi maailmalla. Minä päivystän. Kevätterveisin Nora

Koululla kuohui. Uusi äidinkielenopettaja Nora oli puheenaiheena niin opettajahuoneessa kuin kahvikutsuillakin. Nuori rastatukkainen ja huolettomasti pukeutunut nainen ei vastannut mielikuvaa opettajasta. Mikä pahinta, hänellä oli näyttävät tatuoinnit käsivarsissa. Mitä paidan alla oli, sitä opettajatoverit eivät tohtineet ajatella.

Oppilaat ottivat Noran ihastuneesti vastaan. Kerrankin kouluun tuli väripilkku, joka ei komentanut heitä turhasta, vaan oli pikemminkin kaveri.

Lissu valitti rehtorille, ettei tyttösellä ollut käytöstapoja. Sinutteli kaikkia ja nauroi, kun hän yritti moittia. Sanoi, että ajat ovat muuttuneet ja minunkin kannattaisi. Miksi ihmeessä valitsit mokoman heitukan?

– Älähän nyt Lissu. Koululle tekee hyvää seurata aikaansa. Oletko lukenut oppilaiden blogia? Siellä puuhataan kevätretkeä luontoon. Kaikki halukkaat, myös opettajat, saavat osallistua.

– Ei ole todellakaan minun juttuni, Lissu tuhahti ja lähti.

Aimo katseli vaatekaappiaan. Hän ei ollut hankkinut mitään uutta vaimon kuoleman jälkeen. Koti muistutti museota. Huonekalut olivat alkuperäiset, vaikka talo oli parikymmentä vuotta vanha. Aimolla oli paha tapa jättää vaatteita ja sanomalehtiä lojumaan pitkin tuoleja ja pöytiä. Oli hän miettinyt, että taloon pitäisi hankkia uusi emäntä. Hän tiesi, että Lissu suostuisi, jos hän vähänkin vinkkaisi. Mutta ajatus pedantista käsityöopettajasta ei innostanut. Oikeastaan poikamiehen elämä oli vapauttavaa. Hän ruokaili arkisin koululla ja kokkasi itse viikonloppuisin.

Vanha tuulipuku saa kelvata, hän päätti ja istahti sohvalle. Televisiosta tuli urheilua. Ei elämästä kannata tehdä turhan vaikeaa, hän tuumi ja haki jääkaapista kylmän oluttölkin.

– Meillä on uusi äikänopettaja, Roosa kertoi kotona. Äiti ei muistanut, koska tyttö oli ollut yhtä innoissaan. Hän toivoi, että teini-ikä menisi nopeasti ohi. Tyttö oli välillä todella hankala. Mikään ei kiinnostanut. Läksyt ja kotityöt kaikkein vähiten.

– Millainen tunti teillä oli? hän kysyi.

– Saatiin ensimmäiseksi tehtäväksi kirjoittaa itsestä neljä lausetta. Niistä kaksi piti olla totta ja kaksi keksittyä. Luokkakaverit saivat arvata, mikä oli totta. Meillä oli oikeasti hurjan hauskaa.

– Mitä kirjoitit itsestäsi? äiti kysyi huvittuneena.

– Soitan pianoa, tykkään käsitöistä, toimin tarotennustajana, olen hyvä tanssimaan.

– Taidan tietää, mitkä eivät ole totta. Käsityöt eivät kuulu lempiaineisiisi enkä ole kuullut sinun soittavankaan.

– Kaverit arvasivat heti samat jutut. Opettaja sanoi tunnin lopuksi, että oli hienoa tutustua meihin näin nopeasti.

– Kuulostaa mukavalta, äiti sanoi ja veti pullapellin uunista. Roosa nuolaisi huuliaan. Äidin kanelipullat olivat parasta mitä hän tiesi. Isä tuli paikalle tuoksun houkuttelemana. Tiibetinterrieri Bella pyöri jaloissa. Sekin odotti saavansa herkkuja.

Rehtori Aimo oli ihastunut. Noran tulo oli virkistänyt häntä. Tyttö nauroi ja kujeili. Kertoi hauskoja sattumuksia tunneilta. Oli houkutellut Aimonkin osallistumaan retkelle. Sunnuntaiksi oli luvassa kaunis kevätpäivä. Vähäinen lumi oli sulanut. Nora oli laittanut mainoksen ilmoitustaululle.

Pelasta pörriäinen. Tervetuloa kaikki luonnon ystävät kevätretkelle Aulangon Joutsenlammelle. Lähdemme yhdessä polkupyörillä koulun pihalta sunnuntaina 15.4. kello 9. Pakatkaa retkieväät ja iloista leikkimieltä mukaan!

Aimon mielestä Nora oli kaunis kuin mannekiini. Tyttö oli pukeutunut pinkinpunaiseen tuulitakkiin ja farkkuihin. Hän oli kietaissut kirjavan huivin hiusten suojaksi. Hän näytti häikäisevältä. Aimon vanha toppatakki tuntui kauhtuneelta ja liian lämpimältä kevättuulessa. Hän laittoi lippalakin päähänsä ja aurinkolasit silmilleen näyttääkseen edes vähän nuorekkaalta.

Aimo ja Nora pyöräilivät ensimmäisinä. Koululaisia ja heidän sisaruksiaan oli paikalla kymmenkunta. Muutama lasten vanhemmistakin oli innostunut lähtemään mukaan.

– Hei, minä olen Maire, Roosan äiti. Tulin tervehtimään, kun tyttö puhuu innoissaan sinusta, hän esittäytyi Noralle.

– Hei vaan. Roosa on yksi lahjakkaimmista kirjoittajista. Päivitämme koulun blogin retken jälkeen. Kaikki osallistujat pääsevät kuviin. Siis tietenkin vain sillä ehdolla, että antavat luvan.

Päivästä tuli riemastuttava. Retkeläiset kiersivät luontopolun ennen välipalaa. Nora taputti käsiään, kun retkieväät oli syöty.

– Ohjelmassa seuraa ympäristötaiteen näyttely. Jaan teidät kolmeen ryhmään. Saatte puoli tuntia aikaa tehdä meidän kaikkien iloksi taideteos. Käytössänne on vain luonnosta löytyviä materiaaleja. Minulla on pienenä myönnytyksenä paketti taululiituja. Voitte tehdä kalliomaalauksia. Kuvaamataidon opettaja Kimmo toimii mentorina. Paras joukkue palkitaan. Rehtori ja minä olemme lahjomattomia tuomareita.

– Nora, olet loistotyttö. Katso, miten innokkaasti kaikki puuhastelevat, Aimo kiitteli.

– Yhteistyö on voimaa. Käyn ottamassa valokuvia blogia varten.

– Onko meillä palkintoja?

– Totta kai on. Kaikki saavat kuvansa nettiin kunniamainintojen kera. Auta minua sitomaan näistä havunoksista seppeleet.

Aimo harppoi Noran perässä katsomaan, mitä joukkueet saivat aikaiseksi. Pienimmät retkeläiset olivat löytäneet pyöreitä kiviä. He maalasivat kieli keskellä suuta niille kasvoja. Poikien joukkue oli malttanut jättää kännykät reppuihin. Aimo ei tunnistanut, mitä hahmoja he piirsivät tasaisen kallion pintaan.

– Mitä nuo neliöt esittävät? hän kysyi.

– Nämä ovat Minecraft-tyyppejä, pojat sanoivat sen näköisinä, että voiko joku olla niin kalkkis, ettei tunnista.

– Teillä on tässä kiviä poikineen. Aiotteko tehdä suurenkin rakennelman?

– Suunnitellaan parhaillaan labyrinttia. Kivikäytävät muodostavat sokkelon, johon voi eksyä. Pitäisi saada tästä vaan korkeampi, Kimmo selitti. Hän näytti piirtämäänsä monimutkaista luonnosta.

– Pojat ovat innoissaan, mutta tämä taitaa olla liian suurisuuntainen homma tällä aikataululla.

Nora taputti käsiään ja julisti kilpailun voittajat.

– Olemme rehtorin kanssa tarkistaneet, mitä olette saaneet aikaan. Tiukan harkinnan jälkeen olemme päätyneet lopputulokseen. Kisa oli tasaväkinen ja valinta vaikea. Voittajajoukkueella oli käytössään aseista mahtavin, huumori. Maalasitte näille pikkukiville ihastuttavat hampaat ja nauravat suut. Niistä hammaslääkärikin olisi iloinen.

– Kakkosjoukkue. Te veitte kalliomaalaukset uudelle tasolle. Esi-isänne olisivat tuskin voineet kuvitella Minecraft-maailmaa. Nämä hahmot ovat kerrassaan hulvattomia.

– Kolmas joukkue. Teidän kivistä rakennettu labyrinttinne on kekseliäs. Sääli kun se jäi ajanpuutteen vuoksi kesken.

Rehtori puuttui puheeseen.

– Annan talonmiehelle tehtäväksi tuoda kivikuorman. Saatte suunnitella Kimmon kanssa oikean labyrintin ja rakentaa sen tovereidenne kanssa koulun pihalle.

Retkeläisen hurrasivat. Tämä oli paras sunnuntai ikinä.

– Katso Tane. Minä ja Roosa olemme eturivissä voittajajoukkueessa, Maire hehkutti miehelleen.

He istuivat keittiön pyöreän ruokapöydän äärellä. Maire oli ollut retken jälkeen niin väsynyt, että oli tyytynyt laittamaan iltapalaksi pakastimesta löytämiään ranskanperunoita. Hän oli pilkkonut makkaranpaloja sekaan. Tane arvosti sitä, sillä yleensä vaimo suosi terveellistä kasvisruokaa. Hän kaipasi kunnon pihvejä, mutta niitä ei ollut näkynyt ruokapöydässä aikoihin. Roosa oli jättänyt liharuuat muutama kuukausi sitten. Joku muotivillitys, joka menee pian ohi, Tane toivoi.

Nyt tyttö oli kasannut lautaselleen pelkkiä perunoita ketsupin kera, mulkaissut äitiään ja vetäytynyt mitään puhumatta omaan huoneeseensa.

– Olen tyytyväinen, että Roosa suostuu syömään sentään maitotuotteita ja kananmunia. Vegaanikokiksi minusta ei ole, Maire huokasi.

Hän nosti jalat vastapäiselle tuolille.

– Hyvä kun jaksoin. Nuoret pyöräilivät sellaista vauhtia, että minua hirvitti. Kypärä oli hiostava, peppu on puutunut ja jalkoja särkee.

– Anna kun hieron vähän. Kylläpä nämä ovatkin kireät, Tane totesi.

– Äh, sattuu. Ole vähän helläkätisempi. Katsotaanko lisää kuvia?

– Mitä ihmeen oksia teillä on päässänne?

– Voitonseppeleet tietysti.

– Aika vekkuli keksintö. Oliko teillä hauskaa? Tauno nauroi.

– Arvaa vaan. Oltiin koko päivä metsässä. Kahvi ja voileivät maistuivat paljon paremmilta kuin kotona. Uusi opettaja Nora sai meidät vanhatkin innostumaan. Minusta näytti, että rehtori Aimo on vähän pihkassa häneen.

– Eikös se Aimo ole leskimies?

– On ja puskaradio kertoo, että ottajia olisi. Marttasisko Lissu on yksi varteen otettava ehdokas. Siis ainakin omasta mielestään. Odotin näkeväni hänet kevätretkellä, mutta Nora kertoi, että hänellä oli tärkeämpää tekemistä. Ihmettelen mitä. Taitaa tämä uusi tyttö sekoittaa kuviot.

3.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Tervehdys Sinkut. Olen Miranda ja olen edennyt matkallani Hollantiin. Ajoin halki keväisen Saksan ja majoituin pieneen hosteliin lähelle Amsterdamia. Täällä on raikkaan vihreää ja tulppaanit kukkivat. Näin matkalla valtavia värikkäitä peltoja. Poikkesin Keukenhofin kukkapuistossa ja olin tulla hulluksi. En ole koskaan ennen nähnyt sellaista loistoa. Alue oli valtava. Kävelin sateentihkussa ja kuvasin ihanuutta. Nyt on kurkku kipeä, kun kastelin jalat märässä ruohikossa, mutta oli se sen arvoista.

Amsterdam on kerrassaan viehättävä kaupunki. Vaaleanpunaiset koristepuut kukkivat uskomattoman upeina kanavien varressa. Nautin pienessä ravintolassa sykähdyttävän illallisen. Rijstaffel on paikallinen erikoisuus indonesialaiseen tapaan. Sain eteeni parikymmentä pientä herkutteluannosta. Useimmissa oli riisiä erilaisten lisukkeiden kera. Olin lopulta niin täynnä, etten jaksanut syödä kaikkea. Matkani jatkuu kohti etelää, seuraava raportti tulee Ranskasta.

Terveisin Miranda keväthuumassa

lähettäjä: askoeskola@mesinkut.fi
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: kukkaloistoa

Kiitos matkaraportista ja kuvista. Ne ovat huikean hienoja. Suunnittelimme, että julkaisemme raportin tietopaketin kera. Saat koko aukeaman. Puutarhatoimittajamme selvittää kasvien nimet ja kirjoittaa selostukset. Hän tutkii, järjestetäänkö Keukenhofin puistoon ryhmämatkoja. Ruokatoimittajamme ihastui kuvaukseesi Rijstaffelista. Hän lupasi valmistaa koekeittiössämme suomalais-hollantilais-indonesialaisen version. Jatka samaan malliin.

Terveisin Asko, matkakuumeessa minäkin

– Roosa, tule iltapalalle. Onko läksyt luettu? Vietkö Bellan iltalenkille?

Roosa painoi kädet korvilleen. Hän ei kaivannut ruokaa, läksyt oli lukematta eikä ulos tehnyt mieli. Sade piiskasi ikkunoita.

Äiti kurkisti Roosan huoneeseen. – Tyttö, istut täällä haaveilemassa. Nyt mars alakertaan. On jo myöhä ja huomenna on koulupäivä.

– Äiti, minulla taitaa olla kuumetta.

– Otsasi on lämmin, tuon kuumemittarin. Pientä lämpöä, juo mukillinen kuumaa mustaherukkamehua ja ota yksi aspiriini. Hyvää yötä.

Roosa veti tyytyväisenä henkeä. Hän kasasi selän taakse pinon tyynyjä ja otti patjan alta rohkean rakkauskertomuksen. Hänen ystävänsä Mirri oli lainannut sen ja varoittanut, ettei kannattanut näyttää vanhemmille.

– Roosa, saat olla tänään pois koulusta, niin tulet pian terveeksi, äiti huolehti aamulla. – Käytin Bellan lenkillä ja jätin keittiöön välipalaa. Muista pysyä sängyssä ja juoda paljon mehua.

– Pärjään kyllä, heippa. Roosa rentoutui. Oli perjantai ja hänellä oli koko päivä ja sen lisäksi viikonloppu vapaata.

– Voi Bella, haiset ihan märältä koiralta. Tule kanssani peiton alle.

Koira kääriytyi keräksi ja vaipui uneen

4.

Rehtori oli saattanut Noran kotiin.

– Voin keittää iltateet, jos haluat tulla katsomaan, miten asun.

Aimo halusi. Hän tunsi, miten veri kiersi kohisten. Tyttö oli noitunut hänet.

Aimo katsoi, kun Nora riisui retkiasun ja kietaisi yönmustan kimonon ylleen.

– Ota toppatakki pois ja asetu sohvalle. Tuon teemukit tuota pikaa.

Aimo tunsi olonsa kotoisaksi. Pieni asunto oli sisustettu värikkäästi. Itämaiset koristetyynyt ja suuret paperivalaisimet loivat salaperäistä tunnelmaa. Nora sytytti punaisen kynttilän ja kattoi sohvapöydälle teetä ja mantelikeksejä.

– Lisäsin teen joukkoon tilkan tummaa rommia. Ajathan sitten varovasti kotiin, hän hymyili.

– Olisi tosi noloa, jos Kaupunkiuutiset kirjoittaisivat huomenna, että rehtori pyöräili humalassa, Aimo nauroi.

Nora otti kannettavan tietokoneen syliinsä ja istuutui Aimon viereen.

– Katsotaan yhdessä valokuvat. Tiedän, että retkeläiset odottavat malttamattomina näkevänsä ne.

Aimo oli häkeltynyt. Hän halusi kiihkeästi Noraa, mutta se ei tuntunut sopivalta. Heillä oli ikäeroa runsaat kymmenen vuotta. Tyttö oli kuin villivarsa. Nuori ja täynnä elämäniloa. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä vanhaksi. Pyöräily oli sujunut yllättävän hyvin. Kiitos siitä kuntosaliharjoittelun. Rehtorin oli pakko pysyä vetreänä.

Kimmo oli ohittanut heidät leveästi virnuillen.

– Vauhtia, kaupunkiin on vielä matkaa.

Pyörätie kulki Vanjaveden rannan tuntumassa. Hämeen linnan silhuetti näkyi vastarannalla. Kimmo pysäytti letkan sen kohdalla.

– Hei, katsokaa, miten komea näkymä. Ottakaa kännyköillä kuvia. Saatte maalata linnanäkymän seuraavalla kuvistunnilla, hän sanoi.

– Voin suunnitella äidinkielen tunnille katsauksen linnan historiaan. Löytyisiköhän sieltä kummitustarinoita? Nora innostui.

– Kaikissa vanhoissa linnoissa elelee omat kummituksensa. Olen kuullut, että Hämeen linnassa kulkee öisin Synnöve, joka oli Birger Jaarlin sisar. Hänellä oli tarun mukaan säädytön suhde, Aimo tiesi.

– Mahtavaa, saadaan siitä hyvä aihe. Löytyyköhän googlesta lisää tietoa?

– Kannattaa kokeilla ja ainahan voi sepittää, Aimo nauroi.

Hän näki yöllä unta mustatukkaisesta velhosta. Tämä suuteli hekumallisesti, tarjosi polttavaa rommia, keimaili kynttilänvalossa, riisui kimonon. Selkään oli tatuoitu Fenix lintu.

Aimo heräsi hikisenä. Uni kummitteli aivoissa vielä koulupäivän aikana. Hänen oli pakko käydä opettajahuoneessa vilkaisemassa, oliko Nora paikalla.

Lissu tuijotti häntä syyttävän näköisenä. Aimo painoi oven nopeasti kiinni ja pakeni omaan huoneeseensa. Miten elämästä oli yhtäkkiä tullut kiihottavaa ja pelottavaa?

Roosa laittoi kirjan pois posket hehkuen. Miten joku voi kirjoittaa niin rohkeasti? Seksikohtaukst olivat kiihottavia. Oli pakko päästä ulos rauhoittumaan. Roosa silitti koiraa. Bella heittäytyi selälleen ja nautti.

– Kuule, tehdään pieni lenkki. Ei minulla ole enää kuumetta.

Roosa käveli Bellan kanssa puistossa. Koira nuuhki puiden juuria. Se löysi kosteasta ruohikosta kiihottavia viestejä. Roosa oli vaipunut ajatuksiin. Hän ei huomannut vastaan tulevia tyttöjä.

– Roosa, sinä lintsasit koulusta. Me kerrotaan opettajalle, Kerttu ja Pirkko uhkasivat. Roosa pelästyi.

– Jos maksat meille, me ei kannella, tytöt lupasivat.

Roosa kaiveli taskujaan. Äiti oli antanut hänelle muutaman kolikon palkaksi hyvistä koenumeroista.

– Ottakaa nämä, en halua, että opettaja tietää, hän sanoi.

– Okei, kiitti vaan, tytöt hihittivät.

– Me mennään pirtelöille. Pärjäile.

Roosaa harmitti. Olisi pitänyt pysyä kotona.

– Tule Bella, kirjoitan koulun blogiin jotain ilkeää tytöistä, jotka kiusaavat.

5.

Onnistuneen retken jälkeen koululla alkoi kevätjuhlien valmistelu. Opettajat olivat pohtineet kahvimukien ääressä, miten voisivat tehdä enemmän yhteistyötä oppilaiden ja näiden vanhempien kanssa.

– Interaktiivisuus on tätä päivää. Keksimmekö mitään sellaista, johon kaikki voivat osallistua? Samaan tapaan kuin sunnuntairetki luontoon? Se oli menestystarina. Monet lasten vanhemmista ovat soittaneet ja kiitelleet, Aimo kertoi tyytyväisenä.

– Harjoiteltaisiinko yhteistuumin näytelmä? Voimme kaikki osallistua ja vanhemmat saisivat auttaa lavasteiden ja pukujen valmistamisessa, Nora ehdotti.

– Siinä on kauheasti vaivaa, eikä meillä ole paljon rahaakaan, Lissu tuhahti.

Kimmo innostui. Hän rupesi ideoimaan lavasteita.

– Maalataan iso kangas taustaksi ja rakennetaan etualalle tarvittavia juttuja itse. Improvisoidaan ja käytetään kierrätysmateriaalia.

– Hei, älkää nyt vielä lavastako. Mietitään ensin mikä kappale valitaan, Nora sanoi. – Minä ehdotan Sakari Topeliuksen klassikkoa Adalmiinan helmi. Kaikki tytöt haluavat pukeutua prinsessoiksi ja niitähän sadussa riittää. Lopussa on opetus.

– Mikä sen juoni on? Kimmo kysyi.

– Tarina kertoo prinsessasta, joka saa lahjaksi helmen. Se tekee hänestä joka päivä yhä kauniimman, viisaamman ja rikkaamman. Jos hän kadottaa helmen, hän menettää kaiken.

– Arvaan jo opetuksen, ei tarvitse kertoa enempää. Kuulostaa vähän vanhanaikaiselta.

– Satujen pitääkin olla tuttuja ja turvallisia. Minä kannatan, Aimo sanoi ja päätös oli tehty. Koulussa rehtorin mielipidettä kunnioitettiin.

Nora laittoi seuraavalla äidinkielen tunnilla oppilaat lukemaan sadun ja tekemään siitä referaatin.

– Äiti, minä saan esiintyä hovineitona, Roosa kertoi. – Sinä saat ommella minulle pitkän puvun.

Maire kauhistui. Kyllä hän ommella osasi, mutta juhlapuvut eivät kuuluneet hänen vahvuuksiinsa.

– Käy kiertelemässä kirpputoreilla. Olen nähnyt, että sieltä löytyy edullisesti käytettyjä vanhojentanssien pukuja. Jos löydät sopivan, saat ostaa.

Roosa hyräili tyytyväisenä. Häntä oli hetken kirpaissut, kun Mirri oli valittu pääosaan. Mutta rehellisesti ajatellen, tämä sopi prinsessaksi paljon paremmin kuin hän. Mirrillä oli vihreät loistavat silmät ja pitkät tummat hiukset. Nora oli neuvonut laittamaan niihin korkkiruuvikiharat. Mirri oli harjoitellut ja tullut kouluun hassun näköisenä. Hän ei ollut välittänyt muiden naurusta, vaan oli ollut kovasti tyytyväinen.

– Uutta ilmettä, hän virnisti.

Lissu tunsi itsensä marttyyriksi ja valitti, että opetussuunnitelma meni uusiksi, kun hän joutui valvomaan asujen valmistusta. Hänen ilmeensä pehmeni hiukan, kun tuli aika päättää roolitus.

– Ehdotan, että näytelmässä esiintyy sekä opettajia että oppilaita. Itseoikeutettu Kuningas on tietysti Aimo ja Lissu voisi olla Kuningatar, Nora suunnitteli.

– Mitä itse esität?

– Ajattelin pysytellä turvallisesti katsomon puolella. Jos kaikille sopii, voin toimia ohjaajana.

Muut vetivät henkeä. Ohjaajan työ oli epäkiitollista, eikä siihen ollut tungosta.

Kimmo nautti. Hänen luovalle kekseliäisyydelleen oli käyttöä. Koulun juhlasalin näyttämölle valmistui ennätysvauhdilla kuninkaanlinnan sali. Kimmo löysi kierrätyskeskuksesta kammottavan painavan koristeellisen sohvakaluston. Sen purppuranpunaiset samettipäällysteet sopivat hienosti kullalla koristeltuun saliin. Aimo lahjoitti koululle yhden kristallikruunuistaan. Kimmo kantoi kirpputorilta hylätyn diskopallon. Hän sijoitti suurikokoisia peilejä toistamaan sen kimallusta.

Nora taputti käsiään nähdessään lavastuksen. Hän halasi spontaanisti Kimmoa.

– Sinusta olisi pitänyt tulla teatterilavastaja, hän kehui.

Aimo katsoi vierestä levottoman näköisenä. Nora ja Kimmo olivat näyttävä pari. Molemmissa oli luovaa hulluutta. Hän tunsi itsensä kovasti vanhanaikaiseksi.

– Hmm, voisiko minä osallistua tuon taustan toteutukseen? Aimo kysyi varovasti. – Olen maalannut kotioloissa öljyväreillä omaksi iloksi. Voisin yrittää sommitella jonkinlaista puutarhaa.

Kimmo hämmästyi. Aimoko öljyvärimaalari?

– Hei, totta kai. Toin kuvisluokasta akryylivärejä. Voit aloittaa heti. Minulla on visio, että rakennamme taustan eteen kaarevat peiliovet. Niiden läpi näkyy upea muotopuutarha. Tässä taidekirjassa on kuvia Loiren laakson linnoista. Löydät niistä innoitusta. Vaihda kuitenkin työtakki, että voit vapaasti sutia.

Nora otti mielellään vastuun näytelmän ohjaamisesta. Harjoituksia pidettiin lähes joka iltapäivä oppituntien jälkeen. Teksti tuli nopeasti tutuksi, mutta jotain puuttui.

– Mitä jos tekisimme tästä sadusta vähän modernimman? Voitaisiin lisätä musiikkinumeroita. Tiedän, että olette hyviä laulajia. Perustetaan hovineitojen kuoro. Saatte ehdottaa lempikappaleitanne.

– Täältä kuuluu suloista laulunliverrystä, Aimo sanoi kurkistaessaan näyttämölle.

– Pienet hovineidot harjoittelevat parhaillaan kevätlaulua Taas leivoset ilmassa leikkiä lyö. Suunnittelimme siihen koreografian. Katso miten innoissaan he pomppivat.

– Näyttää hyvältä. Entä muut?

– Isommat valitsivat kappaleen Saat miehen kyyneliin.

– Saat minut kyyneliin kekseliäisyydelläsi. Jatkakaa vaan, Aimo nauroi.

Aimon maalaus valmistui kevään edistyessä. Hän oli sommitellut kankaalle mahtipontisen barokkipuutarhan.

– Se on loistava. En tiennytkään, että olet taidemaalaari, Kimmo kiitteli.

Aimo oli vaivaantunut. – Viikonloput yksin kotona ovat olleet pitkiä. Aloittelin maalauspuuhia YouTube -videoiden avulla. Huomasin, että maalaaminen vie ajantajun. Olen ollut sen lumoissa nämä vuodet Katrin kuoleman jälkeen.

– Olet taitava. Saanko tulla joskus katsomaan töistäsi?

– Ilman muuta. Hoidetaan kuitenkin tämä näytelmä ensin alta pois. Olen nauttinut tämän puutarhan perustamisesta.

– Se saa jäädä rekvisiitaksi myöhempiinkin näytelmiin. Valitaan sellaisia, joihin se sopii.

Mirri tunsi itsensä oikeaksi näyttelijäksi. Hän oli opetellut vuorosanat ja kukoisti saadessaan loistaa tähtenä. Hän oli näytelmän alussa ylpeä ja kopea prinsessa, joka komenteli hoviväkeä ja keimaili häpeämättömästi.

Kimmo katseli häntä ihaillen. Tyttö näytti aikuiselta naiselta, ei miltään koulutytöltä. Mirrin kyyneleet olivat aitoja, kun hän eläytyi näytelmän lopussa kohtaloonsa.

– Tule hetkeksi käymään kanssani kuvisluokassa, Kimmo pyysi harjoitusten jälkeen.

Mirri katsoi häntä kummissaan.

– Miksi ihmeessä?

– Haluan näyttää sinulle jotain.

– No joo, mutta minun pitää kiiruhtaa kohta kotiin. Huomenna on matikankokeet ja pitää vielä kerrata. Oho, olenko se minä? Mirri kysyi katsoessaan taidokkaasti maalattua kuvaa tummahiuksisesta prinsessasta.

– Olen katsellut sinua harjoituksissa ja maalasin mielikuvan perusteella. Kyllä se olet sinä.

– Hurja, onpa hieno. Saanko ottaa valokuvan?

– Saat taulun lahjaksi. Maalasin sen sinulle.

– Vau, kiitos. Kimmo sai suukon poskelleen. Hän jäi katsomaan kaipaavan näköisenä, kun tyttö hyppeli pihalle taulu kainalossaan.

Kimmo oli päätynyt pikkukaupungin vaatimattomaan kouluun. Hänellä oli ollut suuria suunnitelmia. Hän haaveili taidekoulun jälkeen taidemaalarin urasta. Siitä ei tullut mitään. Taidemaalariliitto ei hyväksynyt häntä jäseneksi. Suurikokoiset abstraktit maalaukset eivät menneet kaupaksi. Kimmo masentui. Hänellä oli pedagogisia opintoja ja kokemusta opettamisesta. Hän oli tehnyt rahanpuutteen vuoksi pieniä sijaisuuksia ja vetänyt nuorille kuviskerhoa. Ei auttanut kuin niellä ylpeys ja hakea taas opettajan paikkaa.

Hän yllättyi, kun rehtori Aimo lähetti kutsun haastatteluun. Kuvaamataidon opettajan paikka järjestyi. Samoin pieni vuokrakaksio. Elämä oli taas muodollisesti kunnossa, mutta sisältö puuttui. Tyttöystävä oli jättänyt, kun Kimmo kertoi muuttavansa Hämeenlinnaan.

– Minä en täältä Helsingistä lähde mihinkään tuppukylään, hän oli tokaissut. Suhde ei ollut vakava. He olivat tapailleet epäsäännöllisesti. Kimmo oli oikeastaan helpottunut. Tyttöystävällä oli kallis maku. Vähät rahat olivat kuluneet ravintolailtoihin ja oopperaan.

Noran tultua tunnelma koulussa muuttui. Tuntui, kuin virkistävä kesäsade olisi huuhdellut vanhat pölyt pois. Tilalle oli tullut jotain muuta. Kuiskuttelua ja epäluuloa. Kimmo ei kollegojen jutuista perustanut. Hän huomasi kyllä, miten Noran ympärillä kuohui. Aimosta oli tullut yllättävän seurallinen. Hän viihtyi entistä paremmin opettajahuoneessa.

Kimmo vihelteli. Näytelmäharjoitukset olivat parasta, mitä kevään aikana oli tapahtunut. Mirri-Adalmiina oli häkellyttävä. Kimmo ei saanut silmiään irti tytön viehkeästä olemuksesta. Miten tämä osasikaan keimailla viattoman näköisenä.

Prinsessamuotokuva syntyi kuin itsestään. Kimmo näki Mirrin silmiensä edessä ja antoi siveltimen viedä. Hän oli itsekin hämmästynyt siitä tunteen määrästä, joka huokui maalauksesta. Seireeni, sitä tuo tyttö on, hän hämmästeli.

– Sinulla on pian syntymäpäivä. Haluatko juhlistaa sitä kanssani? Vai onko sinulla poikaystävä? Aimo kysyi hämillisen näköisenä Noralta.

– Poikaystäviä on ollut ja mennyt. Nyt ei ole ketään, Nora sanoi. – Mitä ajattelit?

Aimo rykäisi.

– Haluaisin tarjota sinulle jotain oikein hyvää. Vaikka itse sanonkin, olen aika hyvä kokki. Suostuisitko tulemaan luokseni, niin tarjoan sinulle illallisen pitkän kaavan mukaan?

– Suostun toki, kuulostaa hyvältä. Tuon viinipullon tullessani.

Nora tuli kävellen, sillä kaupungissa kaikki oli lähellä. Hän katseli villiintyneen puutarhan keskellä olevaa tuiki tavallista keltatiilistä omakotitaloa. Aimolla näyttää olevan runsaasti neliöitä, hän tuumi. Mies avasi oven mustavalkoraitainen esiliina edessään.

– Tule peremmälle. Saat opastetun kierroksen vaatimattomassa kodissani.

Nora oli häkeltynyt. Hän kiersi huoneesta toiseen kuohuviinilasi kädessään. Aimon koti oli täynnä antiikkihuonekaluja, kristallikruunuja ja upeita maalauksia.

– Onhan nämä vähän raskaita ja vanhanaikaisia, mutta olen tottunut, Aimo vähätteli. – Vaimoni peri vanhan tätinsä. Koska emme saaneet lapsia, kaikki perintöhuonekalut ovat täällä. En voi kuvitella muuttavani pienempään asuntoon.

– Aimo, nämä maalaukset ovat omaisuuksien arvoisia. En voi uskoa tätä todeksi. Tunnistan Pekka Halosen, Aimo Kanervan, Reidar Särestöniemen.

– Yläkerrassa on vielä lisää. Taitaa olla jopa yksi Helen Schjerfbeckin työ. Katsotaan ne myöhemmin. Alkuruoka odottaa. Käy pöytään.

Nora tunsi itsensä melkein ujoksi, kun Aimo tarjoili hänelle omatekoista maa-artisokkakeittoa. Hän oli maustanut sen tuoreilla timjaminoksilla ja tryffeliöljyllä.

– Minulla on pihalla pieni kasvimaa. Sain syksyllä melkoisen sadon näitä mukuloita. Maku on hieno, mutta puhdistaminen on työlästä. Tarjoan tätä vain arvovieraille.

Noraa nauratti. Hänkö arvovieras.

– Saat pääruuaksi karitsan sisäfileettä, kermaperunoita ja vihreää salaattia. Höyrytin lisäksi pieniä kirsikkatomaatteja ja broccolinoa.

– Värit ovat kohdallaan. Niin myös maku, Nora kiitteli. Liha oli sisältä punertavaa ja suussa sulavan mureaa. – Et turhaan kehunut taitojasi. Olen mykistynyt.

– Odota, kun saat jälkiruuan, Aimo hymyili salaperäisen näköisenä. Hän kantoi pöytään pienet lasivuoat.

– Sahramipannacottaa. Resepti on suoraan Italiasta. Kuppi espressoa ja malja mantelilikööriä sen kanssa. Saa nauttia.

Ilta oli onnistunut. Tuuli tuiversi ulkona. Aimo sytytti tulen takkaan.

– Tule istumaan viereeni. Maistuuko vielä lasillinen kuohuviiniä?

– Maistuu kiitos, olet pitänyt minua hyvänä.

– Odota, minulla on lahja. Onhan tänään syntymäpäiväsi.

Aimo ojensi Noralle pienen rasian. Nora pelästyi. Ei kai sormus? Ei hän sellaiseen ollut valmis.

Hän henkäisi helpotuksesta ja ihastuksesta avatessaan paketin. Korurasiasta löytyi ihmeen kauniisti kimalteleva pieni kultainen sydän.

– Saanko ripustaa sen kaulaasi? Nuo pienet kivet ovat timantteja. Pidätkö siitä?

– Että pidänkö? En ole koskaan nähnyt näin upeaa korua. Tämä on aivan liikaa.

– Mitä vielä. Kaunis tyttö ansaitsee kauniin korun.

Ilta päättyi suudelmiin.

6.

Musta enkeli katseli verhotuin silmin Lissun olohuonetta. Enkelin punainen tukka leimusi. Siivet olivat uhkaavasti koholla. Lissu oli ostanut akvarellin hetken mielijohteesta. Tai oikeammin, enkeli halusi tulla hänen kotiinsa. Lissu oli poikennut Galleria Paperihuoneelle. Siellä oli meneillään Marlenan näyttely. Hän oli ripustanut työhuoneen puolelle uusimpia töitään.

– Tämä enkeli puhuttelee minua, tunnistan siinä itseni, Lissu oli omaksi hämmästyksekseen sanonut. Marlena oli hyvillään. Hän kääri taulun kuplamuoviin ja laittoi sen paperikassiin.

– Ole hyvä, se on nyt sinun. Mukava, kun pidät töistäni.

Marlena oli muuttanut kotikaupunkiinsa taidekoulun jälkeen. Hän oli toteuttanut pienen perinnön turvin hartaimman haaveensa. Hänestä oli tullut galleristi. Liikehuoneisto Arvi Karistonkadulla oli ollut vuokrattavana. Hän otti riskin, vaikka epäilikin hankkeen kannattavuutta. Hän aloitti tekemällä pienen remontin. Maalasi seinät valkoisiksi ja asennutti ripustuskiskot. Hän laittoi someen ilmoituksen, jossa haki taiteilijoita näyttelynasettajiksi. Tutut opiskelutoverit taidekoulusta täyttivät tilan ensimmäiset kuukaudet. Hän ripusti omia töitään viereiseen työhuoneeseen. Kaupunkilaiset olivat pikkuhiljaa löytäneet paikan. Tosin suurin osa päivistä oli hiljaisia. Hän pohti kauanko jaksaisi sinnitellä. Unelma oli kääntymässä vankilaksi.

Lissu mietti, mikä taulussa oli kolahtanut. Hän muisti lapsuuden mummolasta suojelusenkelin, joka johdatti kahta lasta virran yli. Hän muisti tukahduttavan kuuman hellahuoneen. Mummo oli hauduttanut karjalanpaistia yön yli. Hän tarjoili sen jalallisesta kastikekulhosta keitettyjen perunoiden kera. Jälkiruuaksi oli luumukiisseliä. Olo oli raukea tukevan ruuan jälkeen. Lissulla oli ollut tapana vetäytyä mummon alkoviin ja ihailla enkelitaulua.

Lissun katse osui ikkunaan. Hän oli unohtanut, että kotoa löytyi enkeleitä enemmänkin. Pieni lasinen enkelityttö näytti lapsellisen viattomalta mustan enkelin rinnalla. Entinen minäni ja nykyinen minäni, Lissu oivalsi. Hänen teki mieli kutsua Aimo kahville. Pelotti, jos tämä ei suostuisi. Mutta nyt hänellä oli hyvä syy kutsuunsa. Hän tiesi, että Aimo rakasti taidetta. Hän voisi esitellä hankintansa. Ehkä he voisivat yhdessä käydä galleriassakin. Vähän niin kuin aviopari.

Lissu tunsi sydämenlyöntiensä kiihtyvän. Nyt tai ei koskaan.

– Hei Aimo, minulla on kerrottavaa. Onko sinulla hetki aikaa?

– Eihän minulla muuta olekaan näin sunnuntaipäivänä.

– Olen ostanut upean akvarellin ja haluaisin, että näet sen. Sopisiko, että tulet käymään? Keitän kahvit.

Aimo tunsi olonsa vaivautuneeksi, mutta ei kehdannut kieltäytyäkään. Rehtorin piti olla hyvissä väleissä opettajien kanssa.

– Onpa vahva maalaus. Tunnetko tekijän? hän sanoi ja tarkasteli maalausta taiteilijan silmin.

– Käyn joka kuukausi Galleria Paperihuoneella. Näyttelyt vaihtuvat neljän viikon välein. Olen tutustunut Marlenaan, joka pyörittää galleriaa. Hän maalaa akvarelleja. Pidän hänen vahvoista töistään.

Aimo oli vaikuttunut. Tässä työssä oli harvinaista herkkyyttä, vaikka ilmaisu oli vahva.

lähettäjä: lissu-helena@seminaarinkoulu.fi
vastaanottaja: sanna-maarit@kuutamomatkat.fi
otsikko: kuulumisia

Hei Sannuska, minulla on kerrottavaa. Muistatko Aimon, koulumme rehtorin? Hän kävi luonani kylässä. Olen onnesta soikea. Suhteemme edistyy lupaavasti. Juttelimme taiteesta. Meillä on paljon yhteistä. Pidämme molemmat esittävistä maalauksista. Tuntuu, että nykytaide on yhtä sekoilua. On performansseja, kummallisia videoita ja installaatioita. Kuvaamataidon opettajamme Kimmo maalaa vapaa-aikanaan suurikokoisia abstrakteja töitä. En ymmärrä niitä alkuunkaan. Minun mielestäni taiteessa pitää olla taitoa ja sen pitää miellyttää silmää. Aimo on samoilla linjoilla. Hän korosti värien ja muotojen harmoniaa. Maalaa itse öljyväreillä. Toivottavasti hän kutsuu minut kotiinsa katsomaan uusimpia töitään. Olen nähnyt joitakin silloin, kun hänen vaimonsa Katri vielä eli.

Anteeksi pitkä vuodatus. Mitä sinulle kuuluu? Joko Pariisissa on kevät? Olen vähän kateellinen, kun saat asua siellä upean taiteen ja arkkitehtuurin keskellä. Haaveilen pitkästä viikonlopusta luonasi, terveisin sisaresi Lissu

lähettäjä: sanna-maarit@kuutamomatkat.fi
vastaanottaja: lissu-helena@seminaarinkoulu.fi
otsikko: pariisissa sataa

Hei sisko. Huhtikuinen Pariisi on märkä, tuulinen ja ankea. Vuokra-asuntoni täällä Riemukaaren lähellä on kylmä kuin kellari. Hankin irtopatterin, mutta sähkö on hävyttömän kallista. Odotan, että aurinko alkaa lämmittää, puihin tulee lehdet ja tulppaanit kukkivat puistoissa. Asiakkaat ovat raivostuttavia. Kyselevät koko ajan vinkkejä parhaista menopaikoista. Olen listannut ravintoloita ja yökerhoja. Luulisi että kaupunkikierrokset riittävät, mutta ei. Olen iltaisin aivan poikki, kun olen selostanut koko päivän nähtävyyksiä. Kipuan kauppakassin kanssa tänne kahdeksanteen kerrokseen. Olisipa hissi. Jos joku kuvittelee, että matkaoppaan työ on ihanneammatti, sopii tulla kokeilemaan. Nyt tämä tyttö painuu kuumaan kylpyyn (siis jos kuumaa vettä tulee) ja menee aikaisin nukkumaan. Hyvää yötä, Sanna.

ps. kiva kuulla, että sinulla ja Aimolla menee hyvin. Muistan kyllä hänet. Sellainen iso nallekarhu. Halit.

lähettäjä: lissu-helena@seminaarinkoulu.fi
vastaanottaja: sanna-maarit@kuutamomatkat.fi
otsikko: suhde etenee

Minun on ihan pakko laittaa viesti, kun minua niin jännittää. Odotan päivälliskutsua Aimolta. Puhuttiin tänään kahvitauolla opettajien lempiruoista. Minä kerroin, että rakastan kuhaa. Muistathan, miten ahkera kalamies isä oli. Hän souti iltakaudet Vanajaveden selällä uistelemassa. Voissa paistetut fileet ovat edelleen parasta mitä tiedän.

Kävin iltapäivällä Hätilän K-kaupassa ja näin Aimon kalatiskillä. Hän osti kaksi kookasta kalafileettä. Pyysi perkeet mukaan. Sanoi keittävänsä niistä liemen. En näyttäytynyt. Toivon ja uskon, että  ihana yllätys on minulle. Täpinässä siskosi Lissu

lähettäjä: sanna-maarit@kuutamomatkat.fi
vastaanottaja: lissu-helena@seminaarinkoulu.fi
otsikko: anna palaa

Haa, olet selvästi ihastunut. Mikä sen ihanampaa. Toivottavasti Aimo vastaa tunteisiisi. Minä elän täällä Pariisissa sinkkuna ja raadan töissä. Vapaapäivinä, joita on liian vähän, pesen pyykkiä ja nukun. Työpäivät ovat pitkiä ja univelkaa kertyy.

On minulla ollut tähtihetkiäkin. Matkatoimiston agentti kutsui eilen illalliselle kalaravintolaan. Tarjoilija kantoi pöytäämme vadillisen äyriäisiä. Siinä oli erikokoisia simpukoita ja kotiloita ja ties mitä. Tuli hiki, kun tarjoilija asetteli sievästi kymmeniä erikokoisia haarukoita ja piikkejä lautasten viereen. Tunnustin olevani aivan noviisi. Agentti nauroi ja opasti kädestä pitäen, mitä milläkin työvälineellä tehtiin. Pahimpia olivat osterit. Niiden päälle puristettiin sitruunaa, sitten hörpättiin ja nieltiin ja otettiin päälle snapsit. Parin ensimmäisen jälkeen homma rupesi sujumaan. Minä kikatin loppuillasta. Agenttikin kikatti, joten se siitä.

Olimme jo lähdössä, kun ravintolaan tuli tyylikäs vanha rouva. Hänellä oli sulin koristettu lierihattu ja leukaan asti napitettu popliinitakki. Hän marssi määrätietoisesti nurkkapöytään. Tarjoilija kävi kumartamassa ja toi hetken kuluttua ison vadillisen ostereita ja pullollisen valkoviiniä. Rouva söi kaiken hartaan näköisenä. Arvasimme, että tämä oli hänen kantapaikkansa.

Pariisissa alkaa olla jo kevät. Olen helpottunut, kun päivät ovat olleet kirkkaita ja turistit kohtalaisen hyväntuulisia. Tulen kesällä Suomeen. Saanhan turvapaikan luotasi? Olen vuokrannut Helsingin yksiöni yhdelle tutulle.

Pidetään yhteyttä, Sanna, rohkea osterinnielijä

7.

Kala kypsyi lempeästi valkoviinissä. Aimo kaatoi lasillisen viiniä itselleen. Radiossa soi Johannes passio.

Ovikello pirahti. Aimo suki nopeasti hiuksiaan peilin ohi kulkiessaan. Hän oli ajanut partansa ja taputellut hyväntuoksuista after shavea kasvoille.

– Täällä tuoksuu ihanalle.

Nora heitti kirkkaankeltaisen hupparin eteisen tuolille ja halasi Aimoa. – Ihanaa kun kutsuit syömään. Olisin muuten kuollut nälkään, hän hymyili.

– Istu seurakseni keittiöön. Ruoka on uunissa ja sitä pitää vahtia, Aimo sanoi. Hänen poskensa punoittivat mielihyvästä.

– Voinko auttaa? Nora kysyi.

– Ota lasillinen valkoviiniä ja kerro tuoreimmat juorut koulumaailmasta.

– Älä kuvittele, että juoruaisin. Haluan unohtaa kouluasiat vapaa-ajalla.

– Oikein, niin minäkin. Jos haluat auttaa, valitse ruokasalin vitriinikaapista meille juhlavammat viinilasit. Olen kattanut pöydän muuten valmiiksi.

Nora oli häikäistynyt. Aimo oli levittänyt pyöreälle pöydälle pitsikuvioisen valkoisen liinan. Astiat olivat Arabian Paratiisi-sarjaa ja lautasliinat kankaisia. Keskellä pöytää oli hehkuvanpunainen ruusukimppu. Hän valitsi jalalliset kristallilasit.

– Istu pöytään. Juhlaruoka ei odota vieraita, vaan vieraat odottavat ruokaa.

Aimo kantoi pöytään hehkuvankuuman vadin suoraan uunista.

– Saanko esitellä. Bravuurini Kuha Walewska. Se on nimetty Napoleonin hoviin kuuluneen puolalaisen kreivitär Marie Walewskan mukaan. Hänellä on ollut hyvä maku. Vaikka annoksen tekeminen on monivaiheinen, se on vaivan arvoinen.

Nora ihasteli gratinoitua katkarapunpyrstöillä ja tuoreella tillillä koristeltua vuokaa. Reunoilla oli pursotettua perunamuhennosta, joka oli saanut sopivasti väriä pinnalleen.

– Maista rohkeasti, Aimo sanoi ja kaatoi Noran lasiin kylmää Chablista.

– Aimo, sinä hemmottelet minua. Olen sanaton.

– Mmm, ei ruoka suussa saakaan puhua. Nauti. Niin minäkin. En minä tätä yksin itselleni valmistaisi.

Takkatuli rätisi kotoisasti, kun Nora ja Aimo nauttivat jälkiruuaksi pienet kupilliset espressoa ja lasilliset calvadosia.

Ilta päättyi haikeisiin tunnelmiin. Nora olisi halunnut jäädä, mutta ei tohtinut ehdottaa. Aimo olisi halunnut, että Nora olisi jäänyt, mutta ei tohtinut ehdottaa. Nora sai suukon poskelleen, kun hän päättäväisesti ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle. Aamulla oli koulupäivä.

Aimo laittoi tiskikoneen päälle ja istuutui lempinojatuoliinsa. Hän kaatoi itselleen vielä pienen lasillisen calvadosia yömyssyksi. Ajatukset pyörivät Noran ympärillä. Hän ei ollut varma tytön tunteista. Kaikki näytti hyvältä, mutta oliko se totta. Mitä, jos tyttö vain leikitteli hänen tunteillaan?

Lissu saapui maanantaiaamuna viimeisenä opettajahuoneeseen. Hänen yöunensa oli jäänyt lyhyeksi. Rintaan pisti. Puheensorina hiljeni, kun hän saapui.

– Kiitos Lissu vihjeestä. Kerroin juuri kaikille hyvän kuhareseptin, Aimo sanoi.

– Kenelle tarjosit? Lissu sai vaivoin kysyttyä.

Aimo vilkaisi Noran suuntaan.

– Se on salaisuus.

8.

Roosa nyppi nenänpäätään. Se kutisi. Uusi finni teki tuloaan. Roosaa paleli ohuessa kesämekossa.

Miksi ihmeessä tulin tänne lavatansseihin? En tunne ketään. Kaikilla muilla näyttää olevan kavereita. Simo lupasi tulla, mutta en ole nähnyt hänestä vilaustakaan.

Avoimesta ovesta puhaltava tuulenpuuska lennätti hiukset silmille. Itku ei ollut kaukana. Voisinpa vajota tuonne tapettiin, Roosa toivoi mielessään.

– Sori, että olen myöhässä. Käytiin koeajamassa yhden kaverin mopoa. Tule, ehditään pyörähtää hetki, Simo seisoi Roosan edessä. Hän tarttui tyttöä kädestä ja vei parketille.

Illasta tuli sittenkin ihana.

Simo kuiskasi Roosan korvaan. – Tuoksut hurmaavasti ruusun terälehdille.

Roosa ei kotiin palattuaan malttanut mennä heti nukkumaan. Hän haaveili kiihkeästä kesälomasta Simon kanssa. Poika oli lupaillut, että he voisivat lähteä yhdessä laivaristeilylle.

Viikonloppu oli aurinkoinen. Tuuli toi tullessaan kevään tuoksua. Simo vihelteli. Ajatukset kiitivät. Mirri oli pyytänyt häntä seurakseen diskoon. Simo oli luvannut lähteä Roosan kanssa elokuviin. Hän tiesi illan kulun etukäteen. He pitäisivät toisiaan kädestä ja kävisivät elokuvan jälkeen juomassa yhdet siiderit. Simo saattaisi Roosan kotiin ja saisi suukon poskelle.

Mirrin kanssa oli toista. Tyttö osasi hurmata. Hän oli nauravainen, antoi suukotella ja puristella. Simo oli saanut nähdä hänen napakorunsa. Mirrissä oli jotain alkukantaista ja viettelevää.

Ei Roosa varmaan pahastu, vaikka siirrämme elokuvailtaa, hän tuumi luottavaisena.

Moi, olen flunssainen, en taida tänään päästä elokuviin, hän tekstasi Roosalle.

Tyttöä harmitti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Simo peruutti treffit viime hetkellä.

Roosa oli kirjastossa uusin Harry Potter kädessään. Lainauspäätteen äärellä oli pari hänen luokkakaveriaan.

– Roosa, haluaisitko tulla illalla kanssamme diskoon? Siellä on livebändi.

– Joo, voisin tullakin, Roosa suostui. Ilta yksin kotona ei houkutellut.

Tytöt istuivat baaritiskin äärellä. He oli pukeutuneet tiukkoihin pillifarkkuihin ja napapaitoihin. Huulikiilto kimmelsi ja silmät oli rajattu tummiksi. Jäät kilisivat siiderilaseissa. Roosa oli juhlatuulella. Hän tunsi itsensä melkein aikuiseksi. Musiikin rytmi sai hänet vauhtiin.

– Mennään salin puolelle. Siellä jokainen voi bailata omaan tahtiin, hän innostui.

Tyttökolmikko oli pian lattialla. Musiikki soi täysillä. Tungos oli käsin kosketeltava. Värivalot välkkyivät. Roosa tunsi musiikin sykkeen.

– Hei Roosa, eikö olekin mahtava bändi?

Roosa kalpeni. Mirri tanssi tiukasti Simon kainalossa. Hänen ilmeensä oli voitonriemuinen.

Roosa pakeni. Simo jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Ilta oli ollut hämmentävä. Mirri viihtyi hänen seurassaan, mutta loi kaipaavia katseita ylemmän luokan poikien suuntaan. Simo huomasi tuota pikaa tytön kadonneen näiden käsipuolessa jatkoille.

– Miten sinä näin aikaisin palasit? Näytät kalpealta, et kai ole tulossa kipeäksi? äiti huolehti, kun Roosa tuli kotiin. Tytön maskara valui poskille.

– Käy suihkussa, pese kasvosi ja mene aikaisin nukkumaan. Tuon sinulle kupillisen hunajateetä, äiti lupasi.

Roosa kiipesi portaat ylös huoneeseensa. Hän itki itsensä uneen.

Aamulla Simo lähetti tekstiviestin.

Moi, sori eilinen, lupaan ettei se toistu.

Roosa ei vaivautunut vastaamaan. Hän kääriytyi pehmeään huopaan ja sukelsi taikamaailmaan. Vieressä oli pino koulukirjoja. Seuraavalla viikolla olisi kemiankoe.

Äidin askeleet kuuluivat portaista. Roosa piilotti kirjan peiton alle ja yritti syventyä läksyihin.

– Hyvä Roosa, sinä olet ahkera. Voin laittaa jotain hyvää meille päiväruuaksi.

Roosa jatkoi lukemista. Tylypahkassa oli meneillään taikaliemien oppitunti. Roosa pujahti Harryn viereen ja sekoitti kuplivaa kattilaa.

– Ajatelkaa tiiviisti jotain kaverianne ja miettikää, miksi haluatte taikoa hänet, professori Kalkaroksen ääni kaikui Roosan korvissa.

Hän pinnisti ja hetkessä kattilasta hyppäsi vihreä sammakko. Se tuijotti Roosaa Simon silmillä. Sitten sammakko loikki ulos ikkunasta ja katosi aamusumuun.

Roosan ja Mirrin luokalle oli tullut kesken kevätlukukauden uusi poika. Tämä oli pitkänhuiskea ja harteikas. Vaaleat hiukset olivat jatkuvasti pörrössä. Luokanvalvoja Nora kehotti häntä esittelemään itsensä. Poika nousi reippaasti seisomaan.

– Olen Juha-Matti Pohjanmaalta. Muutin Hämeenlinnaan, kun vanhemmat kuolivat. Asun täällä mummin ja papan luona, hän esitteli itsensä reippaasti.

– Tervetuloa. Saat tehdä saman tehtävän kuin muutkin lukukauden alussa. Kerro itsestäsi neljä asiaa, niistä kaksi totta ja kaksi ei. Muut saavat arvata.

– Soitan kitaraa, tykkään maksalaatikosta, katselen vanhoja klassikkoelokuvia, minulla on koiranpentu.

– Maksalaatikko ei ainakaan ole totta, tytöt keksivät heti.

– Eikä elokuvat?

– Väärin, mummilla on mahtava kokoelma dvd-kuvia. Niitä on kiva katsella iltaisin.

– Entä koiranpentu?

– Haluaisin kovasti, mutta pappa on allerginen.

– Soitat siis kitaraa?

– Joo, meillä oli bändi kotipuolessa. Soittelen nyt vain omaksi iloksi.

Roosa oli kuunnellut tarkkaan. Juha-Matti oli komea ja osasi soittaa. Ei hullumpaa, hän mietti. Roosa oli pannut välit poikki Simon kanssa. Hetken se oli kirpaissut. Mirri oli tullut välitunnilla juttelemaan.

– Sori Roosa, en tiedä mikä minuun meni. Ei minulla ole mitään juttua Simon kanssa.

Roosa oli nostanut leukaansa ja sanonut, että pidä hyvänäsi. Minä en siitä lurjuksesta välitä. Oikeastaan hän oli helpottunut. Seurustelu Simon kanssa oli ollut hämmentävää. He olivat välillä yhdessä, välillä Simolla oli yllättäen menoja ja Roosa sai odottaa turhaan.

Kotiin palattuaan hän tutki vaatekaappia.

– Koulussa on perjantai-iltana bileet, eikä minulla ole mitään kivaa päälle pantavaa, Roosa valitti äidille.

– Kävin Marimekon ystävämyynnissä ja ostin pinon kankaita. Katso löydätkö jonkun, josta pidät. Voin ommella sinulle paidan tai mekon, Maire sanoi.

Roosa valitsi suurikukallisen pinkin kankaan. Äiti ompeli siitä tunikan. Roosa veti jalkaansa mustat caprit ja ballerinatossut. Hän näytti mielestään hyvältä.

Koululla hän ei ollut enää varma. Kukkapaita näytti peilissä turhan värikkäältä. Mirri oli pukeutunut tiukkaan mustaan trikoopaitaan ja polvista rikkinäisiin farkkuihin. Hän oli punonut hiuksiinsa värikkäitä nauhoja. Korvissa kilisi näyttävät hopearenkaat ja kynsissä oli glitteriä. Roosan mielestä hän näytti häikäisevältä.

– Roosa, tule käymään kanssani vessassa, Mirri kuiskasi. – Pihistin isän baarikaapista vähän kossua. Otetaan huikat, hän sanoi ja tarjosi Roosalle taskumattia.

– Miten voit juoda näin kamalan makuista? Roosa irvisti ja yski.

– Se lämmittää ja saa posket hehkumaan, Mirri tiesi. – Hae buffetista pullo kokista.

Nyt Roosallekin maistui. Tyttöjen silmät olivat kirkkaat, kun he menivät juhlasaliin. Valot oli himmennetty ja diskomusiikki soi. He olivat tuota pikaa lattialla. Musiikin rytmi vei mennessään.

Kun ilta ehti pidemmälle, diskojukka soitti hitaita kappaleita. Mirri keinui ylemmällä luokalla olevan Taiston käsivarsilla. Simo katseli synkän näköisenä seinänvierustalla.

– Saanko luvan? Juha-Matti oli tullut Roosan eteen ja kumarsi. Poika tuoksui hiusvoiteelle. Hän oli sukinut Brylcremin avulla kurittomat kiharansa päätä myöten.

– Mummi pakotti, hän nauroi ja pörrötti hiuksiaan.

Roosaa huimasi. Poika osasi tanssia ja vei varmoin ottein. Roosa oli käynyt Åke Blomqvistin tanssikurssin. Heidän askeleensa sopivat yhteen. Useimmat Roosan luokkatoverit vasta tapailivat tanssiaskeleita.

Nora ja Kimmo olivat valvojina. Epäkiitollinen tehtävä kaatui useimmiten nuorimpien opettajien vastuulle.

– Tuletko Nora pyörähtämään kanssani? Ei kai se ole opettajiltakaan kiellettyä huvia, Kimmo kysyi.

– Tulen toki. Näytetään vähän mallia.

Nora oli notkea ja hänellä oli rytmi veressä. Kimmo pyöritteli häntä vauhdikkaasti. Koululaiset taputtivat opettajien esitykselle. Nora oli huomannut, että Kimmo seurasi illan mittaan tiiviisti katseellaan Mirrin tanssia. Tyttö oli kieltämättä illan kaunotar.

Valomerkki tuli nuorten mielestä turhan aikaisin. Nora ja Kimmo henkäisivät helpotuksesta, kun he lukitsivat koulun ovet.

Nuoret olivat käyttäytyneet hyvin. Valvojat olivat katselleet läpi sormien, kun yläluokkien pojat olivat käyneet pihalla tupakalla. Lievä alkoholin tuoksu oli leijaillut salissa, mutta sille he eivät voineet mitään. Kimmollakin oli taskumatti. Nora haistoi viskin hänen hengityksessään.

– Kerrotaan maanantaina opettajahuoneessa, että kaikki meni hienosti. Niin kuin menikin, Kimmo ehdotti. Nora nyökkäsi.

9.

Roosa hämmästeli, kun äiti tamppasi pihalla mattoja. Sunnuntaina. Hänhän oli tampannut ne jo eilen. Pöly lensi. Isä istui verannalla ja luki sanomalehteä. Hän meni aina ulos, kun piti miettiä asioita. Roosa istui viereen. Isä ei puhunut mitään. Olkoon mörökölli.

Roosa otti pyörän ja ajoin soratietä läheiseen puistoon. Etukumi oli melkein tyhjä. Pyörä lonksui. Hän näki penkillä halailevia nuoria. Muisto eilisistä bileistä kutkutti. Mikähän äidillä ja isällä oli? Yleensä he olivat hyvissä väleissä. Roosa muisti, että isä oli moittinut äitiä rahojen tuhlaamisesta. Tämä oli ostanut uudet verhot. Isän mielestä vanhat olivat vielä ihan hyvät.

Kun Roosa palasi, lettujen tuoksu tuntui pihassa asti. Isä oli syönyt jo vadillisen. Hänellä oli sokerinmuruja viiksissä.

– Tule syömään, säästin sinulle muutaman ennen kuin isäsi ehti syödä kaikki, äiti kehotti.

Roosa ilahtui, kun äiti oli ajatellut häntä. Hän ei kuitenkaan halunnut istua pöytään vaan otti letut mukaan omaan huoneeseensa ja pihisti kaapista purkin mansikkahilloa. Hän kaivoi päiväkirjan esiin patjan alta ja kirjoitti.

Minulla oli ihana ilta. J-M on suloinen. Halasi minua, kun bileet loppuivat. Olisin halunnut tanssia pitempään. Nora ja Kimmo komensivat kaikki ulos heti valomerkin jälkeen. Epäreilua. J-M kuiskasi, että haluaa seurustella kanssani. Taisin punastua. Jäi hyvä mieli. Ehkä suostun.

10.

Raparperit putkahtivat maasta kevätsateiden myötä. Lissu oli poikennut Mairen luo. Pienen puutalon pihapiiri oli kuin sadusta. Omenapuut olivat nupulla ja nurmikko sinisenään scilloja.

– Oletko istuttanut hernettä tuohon seinän viereen? Lissu kysyi.

– Kyllä vain, hajuhernettä. Se kukkii värikkäästi ja tuoksu on huumaava.

Keittiössä tuoksui kotoisalle. Emännän posket punoittivat, kun hän veti uunista raparperipiirakan.

– Näyttää hyvältä, Lissu sanoi vesi kielellä.

– Odota hetki, annetaan sen vähän jäähtyä. Maistuuko sinulle lasillinen siideriä?

– Ehkä tämän kerran. On niin kuuma päivä, Lissu myöntyi muka vastahakoisesti.

– Tunsin tuonne takapihalle asti piirakan tuoksun.

Tauno tuli käsiään pyyhkien paikalle. Lissu henkäisi ihastuksesta, kun Maire toi hänelle hetken kuluttua aimo palan piirakkaa. Hän oli valellut vaniljakastiketta päälle.

– Saisinko reseptin? Minulle on tulossa vieraita. Tällaista kehtaa tarjota vaikka kuninkaalle, Lissu sanoi.

– Tämä on isoäitini salainen resepti. Olen luvannut pitää sen perhepiirissä. Mutta käy katsomassa Marttojen sivuilta. Sieltä löytyy hyviä ohjeita.

Siihen Lissun oli tyytyminen. Häntä harmitti, sillä piirakassa oli hieno makuvivahde, jota hän ei tunnistanut. Hän kiitti ja ilmoitti jatkavansa matkaa, vaikka oli haaveillut mukavasta rupattelutuokiosta. Eihän siitä mitään olisi tullutkaan, kun Mairen mies oli paikalla.

11.

lähettäjä: noranora@gmail.com
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: hullaantunut, minäkö?

Et ikinä usko, että minä olen ihastunut, rakastunut, hullaantunut, hullu! Et ikinä usko, että ihastukseni kohde on rehtori Aimo. Sanoit häntä lutuseksi. Hän on oikea nallekarhu. Iso ja lämmin. Entiset poikaystävät olivat kaikki enemmän tai vähemmän hurmaavia hulttioita. Nyt huomaan, että olen tietämättäni kaivannut turvallista kainaloa.

Tulevaisuus kuitenkin arveluttaa. Koulussa opettajatoverit katsovat vinosti. Ovat tietysti huomanneet, että Aimo viihtyy seurassani liiankin hyvin. Kerroit joskus, että tunnet ennustajan. Voisiko käydä tapaamassa häntä? Minulla on outo tunne, ettei tämä ole todellista.

lähettäjä: miranda@gmail.com
vastaanottaja: noranora@gmail.com
otsikko: mama maddalena on mahtava

Hei Nora ja onnea. Eräs työkaverini sanoi aikoinaan, ettei voi tietää kuka kenellekin kirkastetaan. Luulin, että Aimo on sinulle aivan liian kesy. Siinä olet oikeassa, että hän on vanhan kansan rehti mies. Luotettava ja taitaa olla varakaskin.

Kysyit ennustajasta. Mama Maddalena on hyvä ystäväni. Hänet tapaa kesäisin Hämeen keskiaikamarkkinoilta. Tai festivaalilta, nimihän on päivitetty. Ihmettelen mistä syystä. Mama antaa ennustuksia myös kotonaan. Soita hänelle, netistä löydät yhteystiedot. Kerro terveisiä. Tarotkortit lupasivat minulle matkan ja seikkailuja. Niitä on riittänyt. Lue seuraavasta MeSinkut lehdestä tuoreimmat kuulumiset.

Miranda, vauhdissa

12.

Olen aivan hajalla. Unelmani ovat romuttuneet. Olen kaksi vuotta odottanut, että Aimo huomaa minut muutenkin kuin tunnollisena pullantuoksuisena opettajana. Hän on aina ystävällinen, mutta siihen se jää.

Häpeän vieläkin viime pikkujouluja. Mikä ihme sai minut laulamaan karaokessa Tahdon olla sulle hellä. Kollegat tulkitsivat, että halusin olla hellä Aimolle. Pahuksen tarkkanäköiset. Tunsin, että Aimo tunsi myötähäpeää, sillä olin juonut turhan monta lasillista boolia ennen esiintymistä. Tai enhän minä ilman niitä olisi rohjennutkaan.

Mikä minussa on vikana? Olen mielestäni hyvän näköinen, vaikka ikää onkin kertynyt. Pidän itseni hoikkana, käyn lenkillä ja kuntosalilla. Minulla on hyviä kehittäviä harrastuksia. Laulan kirkkokuorossa ja tapaan marttasiskoja. Aimo saisi minusta kelpo emännän taloonsa.

Niin se talo. Voi hyvänen aika millainen ihanuus. Pääsin käymään muiden opettajien seurassa Aimon luona kahvilla viime lukukauden päätteeksi. Se on oikea kulttuurikoti. Antiikkia ja taidetta. Täytyy tunnustaa, että tunsin kateuden piston. Leskimies yksin kaiken sen ihanuuden keskellä. Sääli, kun Katri-rouva kuoli niin surullisesti. Tunsin tietenkin hänet ulkonäöltä. Raukka laihtui viimeisen vuoden aikana. Aimostakin tuli väsyneen oloinen.

Mutta nyt. Miten hän kukoistaa. Nauraa ja vitsailee aina opettajahuoneessa käydessään. Sattuu kumman usein paikalle, kun tietää Noran olevan tauolla. Se on häpeällistä. Tyttö on vain viransijainen. Hän lähtee syksyllä, kun Miranda palaa. Siis toivottavasti Miranda palaa. Minulla on omat epäilykseni, että hän viihtyy ulkomailla paremmin kuin täällä pikkukaupungissa. Toivon parasta ja pelkään pahinta.

13.

– Iltaa, olen Nora, Mirandan ystävä. Kiitos kun sain tulla luoksesi.

– Tervetuloa tyttöseni, tule peremmälle. Keittelin juuri yrttiteetä, maistuuko?

Mama ohjasi Noran olohuoneeseen. Pörrö-kissa tuli tervehtimään. Nora silitti sitä ja istuutui nojatuoliin pienen pöydän ääreen. Mama toi hänelle höyryävän mukin ja sytytti kynttilän.

– Tunnetko tarotkortteja? Mama kysyi ja näytti värikkäin kuvin koristeltua pakkaa.

– En ole koskaan käynyt ennustajalla, mutta olen lukenut tarotista. Sehän on ikivanha juttu.

– Niin on, kortit tunnettiin jo keskiajalla. Niitä käytetään vahvistamaan omaa käsitystä elämäntilanteesta. Kortit näyttävät tietä, kun kysyjä on epävarma jostakin asiasta.

Noran silmät kirkastuivat.

– Juuri siitä on kysymys. Mietin, mihin suuntaan elämä on menossa ja miten suhtaudun siihen.

– Sekoitan pakan ja levitän kortit. Keskity ja nosta vasemmalla kädellä, sydämenpuoleisella, kolme korttia. Tunnet kyllä, mitkä vetävät puoleensa.

Noran sydän pamppaili. Tästä oli tulossa jännittävää.

Mama käänsi yksitellen korttien kuvapuolen näkyviin.

– Menneisyys Sauvojen kymppi Torjunta. Sinulla on ollut elämäntilanne, joka on turhauttanut? Ihmissuhde, joka ei ole toiminut tai omat odotuksesi ovat kariutuneet?

Nora nyökkäsi.

– Kyllä vain. Katkaisin pitkäaikaisen suhteen, joka ei toiminut.

– Se on nyt ohi. Katsotaan eteen päin. Maljojen yhdeksikkö Onnellisuus kertoo tästä hetkestä.Nauti elämästä, kun se on parhaimmillaan. Kaikki me etsimme onnea. Silloin kun se osuu kohdalle, siitä pitää iloita ja jakaa onnen tunnetta ympärilleen. Sinä kukoistat aivan selvästi.

Nora nyökkäsi hieman hämillään. Näkyikö se? Hän oli ollut huolissaan, oliko oikein nauttia hyvänolosta.

– Lanttien kahdeksikko Varovaisuus kertoo tulevaisuudesta. Pakassa on useita kortteja, jotka käännän varoituksen sanoiksi. Tämä kortti on yksiselitteinen ja kertoo ulkopuolisesta uhasta. Se varoittaa, ettei kannata olla liian sinisilmäinen ja luottavainen. Nosta vielä yksi kortti, niin katsotaan, mitä kortti haluaa sanoa. Miekkojen kolmonen Suru. Ole tyttö oikeasti varovainen, olen vähän huolissani, Mama sanoi vakavan näköisenä. – Oletko onnistunut saamaan tässä pikkukaupungissa vihamiehiä?

– Koulussa on kateutta, mutta minä olen vain sijainen. En ole mielestäni uhka kenellekään, Nora vastasi vältellen.

– Pidä silmät avoinna. Kaikki ei ole kohdallaan, Mama varoitti, kun Nora oli lähdössä.

– Kiitos Mama, olen onnellinen ja varovainen, Nora kuittasi.

Tuulenpuuska sai hänet haukkomaan henkeä. Kevätsää oli vaihdellut huikean aurinkoisista päivistä viileisiin ja sateisiin iltoihin. Noran tunteet olivat ristiriitaisia. Kotiin tultuaan hän päätti reipastua ja nauttia elämästä. Tuli mitä tuli, tiedän ainakin eläneeni, hän tuumi.

14.

lähettäjä: noranora@gmail.com
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: outo olo

Hei, kävin tapaamassa Mama Maddalenaa. Hän on juuri niin kuin sanoit hurmaava ja viisas. Nostin sekä hyviä että huonoja kortteja. Niiden mukaan elämäni on tällä hetkellä auvoista ja onnellista. Haluan uskoa, että näin on jatkossakin. Aimon kanssa meillä on herkkiä hetkiä.

Koulussa menee hyvin, vaikka en kaikista opettajatovereista pidäkään. Tai he eivät pidä minusta. Mama varoitti, ettei pidä olla liian luottavainen. Toivottavasti hän ei tarkoittanut Aimoa. Minulla ei ole pahaa sanottavaa hänestä, päin vastoin. Aimo on kultainen.

Ohjekortti oli Suru. Se huolestuttaa. Toivottavasti ei mitään vakavaa. Oli pakko kirjoittaa nyt saman tien, kun en oikein tiedä mitä ajatella.

Kerro sinäkin kuulumisia, kevätterveisin Nora, epätietoinen kohtalostaan

lähettäjä: miranda@gmail.com
vastaanottaja: noranora@gmail.com
otsikko: leuka pystyyn

Hei, tsemppiä. Nauti hyvistä hetkistä Aimon kanssa. Hän on luotettava kuin kallio. Isälläni oli tapana sanoa, että asioilla on tapana järjestyä. Jätä ilkeämieliset puheet omaan arvoonsa. Kateelliset ihmiset myrkyttävät oman elämänsä. Ilot ja surut kuuluvat elämään. Toivon, että kaikki menee hienosti. Minun matkani etenee vauhdikkaasti. Kirjoitan lisää paremmalla ajalla.

Voi hyvin ja pidä huolta itsestäsi ja Aimosta, Miranda, ystäväsi

15.

– Hei Roosa, haluaisitko tulla käymään meillä? Mummi on luvannut paistaa räiskäleitä. Hän ehdotti, että voisin kutsua jonkun kaverin kylään. Ajattelin sinua, Juha-Matti kysyi puhelimessa.

Roosa oli häkeltynyt. Kutsu oli odottamaton.

– Voin minä tulla. Miten osaan teille?

– Asutaan ihan linnanpuiston vieressä. Tulen kirjaston kulmalle vastaan.

Kodikkaan puutalon pihalle oli katettu herkkupöytä. Kevätaurinko lämmitti mukavasti. Huumaava räiskäleiden tuoksu kantautui kadulle asti.

– Tervetuloa. Minä olen Elli ja tämä herra korituolissa on mieheni Santeri. Kotoisasti Santtu. Istu alas ja ole kuin kotonasi, Elli-mummi sanoi.

Roosa niiasi. Juha-Matti nauroi.

– Ota rennosti. Mummi paistaa maailman parhaita lettuja. Laita päälle runsaasti sokeria ja mansikkahilloa.

Roosa nautti. Kun hän oli syönyt toisenkin annoksen, hän kiitti ja ilmoitti, ettei jaksanut yhtään enempää. Juha-Matille maistui. Elli latoi pinon herkkuja suoraan pannulta hänen lautaselleen. Santtu-papallekin maistui.

– Tämä meidän pappa on nykyään vähän hajamielinen. Unohtaa mikä päivä on ja tavarat ovat hukassa. Mutta ruoka hänelle maistuu, Elli kertoili herkuttelun lomassa.

– Kiitos mummi, minä näytän Roosalle taloa.

Asunto oli juuri niin viihtyisä, kuin Roosa oli kuvitellutkin. Olohuoneessa oli vihreä kakluuni ja kevyt oljenkeltainen sohvaryhmä. Keittiössä oli aito puuliesi. Juha-Matin huoneeseen johti oma sisäänkäynti.

– Tämä on kätevää. Voin kulkea oman aikataulun mukaan, eikä tarvitse herättää mummia ja pappaa. He menevät aikaisin nukkumaan.

Pojan huone oli kalustettu niukasti. Siellä oli kapea sänky, työpöytä, tuoli ja suuri taulu-tv. Sen edessä oli mukava kahden istuttava sohva. Seinillä oli elokuvajulisteita.

– Haluatko katsoa kanssani jonkun elokuvan? Valinnanvaraa riittää, Juha-Matti ehdotti.

Roosa tutki korkeaa levypinoa.

– Oletko nähnyt Casablancan? poika kysyi. – Se on jännittävä ja romanttinen. Pääosissa ovat suosikkinäyttelijäni Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman. Se on valittu useissa äänestyksissä kaikkien aikojen parhaiden elokuvien joukkoon.

Roosa oli häikäistynyt. Hän eläytyi elokuvan maailmaan niin, ettei huomannut ajan kulkua. Hän havahtui vasta, kun ilta alkoi pimetä.

– Hei, minulla on ollut hurjan hauska päivä. Nyt täytyy kiirehtiä kotiin, ettei äiti hermostu. Kerro mummillesi vielä kiitokset.

Roosa hyppeli kotiin päin hiukset hulmuten. Elämä oli ihanaa, kevät oli ihana, Juha-Matti oli ihana.

16.

lähettäjä: pekkaeemeli@gmail.com
vastaanottaja: noranora@gmail.com
otsikko: pulassa

Nora, nyt on paha paikka. Sinun on pakko auttaa. Pliis. Olen ottanut pikavippejä, niissä on kaamea korko ja ne lankeavat pian. Nyt kun sinulla on töitä, on rahaakin. Onhan? P

Nora, näytät kalpealta, oletko sairas? kollegat kyselivät maanantaiaamuna

– Taitaa olla sydänsuruja. Rupesitko ryyppäämään? Kimmo virnisti.

Hän näytti krapulaiselta ja haisi vanhalta viinalta.

– Minulla on vähän rahahuolia. Ne valvottivat, Miranda tyytyi sanomaan.

Lissu katsoi häntä oudosti.

– Sinullahan on kohtalainen palkka ja pienet menot. Eikö Mirandan vuokra-asunto ole edullinen?

– On kyllä, kyse on ihan muusta. Mutta asioilla on tapana järjestyä.

Kello pirahti. Kaikki keräsivät paperinsa ja kiirehtivät luokkiin.

lähettäjä: pekkaeemeli@gmail.com
vastaanottaja: noranora@gmail.com
otsikko: thänks

Kiitti rahalähetyksestä. Olen nyt kuivilla ja yritän pysyäkin. Sain vipit kuitattua. Olen käynyt terapiassa, niin kuin vaadit ja kuulin juuri, että minulle järjestyy tukiasunto.

Pidetään yhteyttä:) Olet enkeli. P

Opettajahuoneen kahvikassa oli tyhjä. Vielä edellisenä päivänä siellä oli ollut kolikkoina parikymmentä euroa. Tällaista ei ollut koskaan aikaisemmin tapahtunut. Kollegat katselivat Noraa epäilevästi. Uusi opettaja, oliko hän syyllinen?

Nora punastui. Hän harmitteli, että oli maininnut rahahuolistaan.

– En minä niin epätoivoinen ole, että vaivaituisin viemään kolikoita, hän mutisi.

– Ei nyt syytetä ketään ilman todisteita, rehtori puuttui puheeseen. – Sovitaanko, että jokainen tuo vuorollaan kahvipaketin. Laadi sinä Lissu lista tuohon jääkaapin oveen. Minä voin tuoda ensimmäisenä.

Keskustelu jäi siihen, mutta epäluulo jäi leijumaan ilmaan.

17.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Tervehdys Loiren laaksosta. Olen Miranda ja hullaantunut. Olen nähnyt satulinnan ja satupuutarhan toisensa jälkeen. Kuvittelin, että ne ovat kaikki samanlaisia. Erehdyin. Olen yllättynyt ja ilahtunut niiden omaperäisyydestä. Voitteko kuvitella linnan, jossa on 365 savupiippua? Chambord on kuin surrealistinen uni. Minulla oli tarkoitus vain poiketa laaksoon, mutta en malttanut lähteä, ennen kuin linnakiintiö tuli täyteen. Seutu on muutenkin viehättävä. Viiniköynnökset heräilevät joen rannalla. Maalaisruoka on herkullista.

Lupasin lähettää ruokavinkkejä. Yllätin itseni tutkimalla Let’s Go matkaopasta. Se suositteli pientä kellariravintolaa Loire-joen rannalla. Ylitin ruokabudjettini syömällä pitkän kaavan mukaan. Valitsin alkuruuaksi hummerikeittoa. Se vei kielen mennessään. Pääruuaksi tilasin merianturaa ja täyteläistä valkoviiniä. Kala tuotiin isolla vadilla ja sen kanssa oli voissa ja kermassa haudutettuja yrttejä. Tarjoilija ruoti kalan ja tarjosi minulle upeita viipaleita. Ei voi muuta sanoa, kuin taivaallista. Tilasin jälkiruuaksi lasillisen punaviiniä ja viipaleen hyvin kypsynyttä kullankeltaista juustoa. Olin jo valmis maksamaan laskun (pöyristyttävä), kun kokki rullasi tarjoiluvaunun eteeni. Siinä oli kolmessa kerroksessa leivoksia ja täytekakkuja. Kaikki vastaleivottuja. Maistelin kermaista mansikkaleivosta ja join sen kanssa espresson. ”Hyvä neiti, tuo on brutaalia. Saanko tuoda teille lasillisen calvadosta?” tarjoilija kysyi. Huomenna on kevytruokapäivä, terveisin Miranda, linnanneito

lähettäjä: askoeskola@mesinkut.fi
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: jatka samaan malliin

Kiitos taas Miranda, laadimme parhaillaan kuvakertomusta Loiren laakson linnoista. Kirjoitus innoitti puutarhatoimittajaa. Lukijamäärä on kasvanut matkaraporttiesi ansiosta. Olemme saaneet runsaasti toiveita, että tekstiä saisi olla enemmänkin. Samoin ruokavinkkejä.

Terveisin Asko, joka olisi mielellään linnanherra

18.

Aimo ja Nora olivat iltakävelyllä.

– Poiketaanko Rantakasinolle. Nyt on niin lämmin ilta, että tarkenemme istua terassilla, Aimo ehdotti.

– Sopii, voisin ottaa kuivan omenasiiderin, Nora sanoi ja istuutui katselemaan tyynelle Vanajavedelle.

– On ihana asua pikkukaupungissa järven rannalla, hän tuumi ja riisui takkinsa.

Aurinko lämmitti suloisesti. Hänellä oli yllään avokaulainen valkoinen t-paita.

– Nora, en ole nähnyt pitkään aikaan kultasydäntäsi? Aimo sanoi ja katsoi hyväksyvästi tytön pyöreitä rintoja.

– Voi Aimo. En tiedä kuinka siinä niin kävi. Ketju meni poikki ja hukkasin korun. Olen yrittänyt etsiä joka paikasta, Nora selitti vältellen.

– Se oli aika arvokas. Toivottavasti löytyy, Aimo sanoi hieman moittivan näköisenä.

He istuivat viikkoa myöhemmin samalla terassilla. Aimo veti voitonriemuisesti taskustaan paketin ja ojensi Noralle pienen rasian.

– Et voi uskoa mitä löysin. Kävelin panttilainaamon ohi ja näin tämän ikkunassa. Se näyttää aivan samanlaiselta kuin sinun hukkaamasi koru. Ketju on tosin ehjä. Lunastin sen vain pienellä osalla alkuperäisestä hinnasta. Pidä siitä nyt hyvää huolta.

Noran ilme oli nolo. Hän halasi Aimoa.

– Kiitos, sinä olet aivan liian kultainen.

– Nora, et ole kertonut mitään perheestäsi.

– Ei ole paljon kerrottavaa. Äiti ja isä erosivat, kun olin pieni. He eivät olleet naimisissa. En tavannut koskaan isääni. Hän perusti uuden perheen eikä halunnut tietää meistä mitään. Äiti oli sitkeä ja kasvatti minut ja seitsemän vuotta nuoremman pikkuveljeni yksin. Nyt hänellä on uusi mies ja uusi elämä. Soittelemme, mutta tapaamme harvoin.

– Minulla ei ole ollut ketään Katrin kuoleman jälkeen, Aimo sanoi apean näköisenä.

– Sinä olet tuonut kevään elämääni.

– Aimo, nenä pystyyn. Otetaan toiset siiderit.

19.

Roosa istui huoneessaan ja mökötti. Epäreilua, kukaan ei ymmärrä minua. Äiti on tyhmä, isä on tyhmä, barbiet ovat tyhmiä. Nuket tuijottivat häntä syyttävän näköisinä. Roosa näytti niille kieltään.

Hän oli saanut kotiarestia viivyttyään Juha-Matin luona lähes puoleen yöhön asti. Ei auttanut, vaikka hän oli vakuuttanut, ettei ollut huomannut katsoa kelloa.

Kaikki muut saavat olla viikonloppuisin myöhään ulkona. Miksi minä en saa? Hän paiskoi nukkeja tyynyillä. Minä karkaan, enkä tule ikinä takaisin. Hän näki mielessään, miten äiti itkee ja katuu katkerasti. Kyynelet vierivät poskille.

– Roosa, tule iltateelle, äiti huhuili. Kun tyttö ei vastannut, äiti kurkisti huoneeseen. Ikkunaverhot lepattivat, mutta Roosaa ei näkynyt.

– Tyttö on piilossa, anna olla. Mennään katsomaan James Bondia. Quantum of Solace alkaa juuri, isä houkutteli.

Äiti antoi periksi. Teini-ikäinen tytär kävi hänen hermoilleen.

Roosa oli hypännyt ikkunasta. Sen hän oli tehnyt monesti ennenkin. Minne menisin? Jonnekin, mistä kukaan ei löydä minua, hän päätti.

– Kaunis neito, hyppää ratsuni selkään. Kiidätän sinut isäni Kuninkaanlinnaan. Siellä on tarjolla simaa ja leivoksia, musiikkia ja tanssia.

Roosan edessä seisoi komea mustatukkainen nuorukainen valkoisen hevosen selässä.

– Olen Prinssi Janus.

– Minä olen Prinsessa Roosa, tyttö niiasi.

Hän kiipesi Januksen taakse ja piti tiukasti kiinni, kun ratsu nousi siivilleen ja kiiti musteensiniselle taivaalle. Roosan tukka hulmusi tuulessa. Hän ei pelännyt. Tuntui aivan luonnolliselta leijua pilvien yläpuolella.

– Voi vitsi, minulla on vain yöpaita päällä, miten voin tulla Kuninkaanlinnaan? hän pelästyi.

Sade oli alkanut vihmoa ja tyttö oli hetkessä märkä.

Janus nauroi.

– Tiedätkö, minulla on kahdet kasvot. Näen sinut hienona tanssiaispukuisena Prinsessana. Näen sinut myös hemmoteltuna koulutyttönä, joka kiukuttelee äidille. Haluatko seurata minua iloihin, joista ei ole paluuta? Vai haluatko palata kotiin, tehdä läksyt ja käydä koulun kunnialla loppuun?

Roosa purskahti itkuun.

– Tyttökulta, onko sinulla kuumetta. Puhut aivan levottomia. Simaa ja tanssia. Tuon sinulle kuumaa mustaherukkamehua ja aspiriinia. Saat olla huomenna pois koulusta, äiti rauhoitteli.

Roosa kietoi kädet hänen ympärilleen. – Anteeksi kun sanoin sinua tyhmäksi, hän nikotteli. Se Prinssi oli ihan kamala. Yritti pussata väkisin.

– Taisit nähdä unta. Laulan sinulle unilaulun. Mutta miksi yöpaitasi on kostea?

Kevät oli huumaavaa aikaa. Äiti ihmetteli, miten Roosasta oli tullut yhtäkkiä hyväntuulinen. Murjottavasta teinistä ei näkynyt jälkeäkään.

– Tyttö on ihastunut, sen näkee kaikesta, hän kertoi miehelleen.

Tämä ei ollut huomannut mitään.

– Tuo poikaystävä käymään meillä, leivon pullaa, äiti sanoi Roosalle, kun tämä oli lähdössä ulos.

– Emmä tiedä, voin kysyä haluaako se.

Juha-Matti halusi. Hän kampasi hiuksensa ja laittoi ehjät farkut jalkaan.

– Päivää, hän kumarsi.

Maire katsoi hyväksyvästi pitkää nuorukaista. Tämä ojensi hänelle värikkään tulppaanikimpun.

– Tule peremmälle, katan kahvit lasiverannalle. Niin, juothan sinä kahvia?

– Kyllä kiitos, mummin luona juodaan aina kahvia. Illallakin.

Roosa joi mieluummin kaakaota. Äidin pullat olivat herkullisia. Ne tihkuivat voita ja sokeria.

– Mmm hyvää, Juha-Matti kiitteli ja otti toisen.

Maire myhäili tyytyväisenä. Poika vaikutti kunnolliselta. Hän oli pelännyt, että Roosa hullaantuu johonkin tupakkaa polttavaan hulttioon.

– Minun huoneeni on yläkerrassa, Roosa sanoi ja kiipesi edeltä jyrkkiä rappuja.

Juha-Matti katsoi ympärilleen. Pehmoleluja oli kaikkialla.

– Ne ovat unikavereitani, Roosa selitti vähän nolona.

– Kivan näköisiä. Ovatko nuo taulut sinun maalaamiasi?

– Joo, tykkään akvarelliväreistä. Olen maalannut niitä omaksi iloksi.

– Maalaatko minullekin jonkun? Seinillä on vielä tilaa.

– Haluatko elokuvahenkisen, Casablanca-tunnelmia? Roosa näki kuvan jo mielessään.

– Saat yllättää minut. Nyt täytyy lähteä, vaikka tänne olisi kyllä kiva jäädä,

Juha-Matti antoi kevyen suukon Roosan poskelle. Sitten hän oli poissa. Roosan sydän läpätti. Hän kaivoi päiväkirjan tyynyn alta.

Voi juku, elämä on ihmeellistä. Juha-Matti on kiva, enempää en uskalla ajatella. Näin viime yönä unta, että hän kiiti valkoisen ratsun selässä tapaamaan minua. Hassua, ei hän ratsasta. Mopo sopisi paremmin. Minä harpoin vastaan pitkin askelin. Jalkani eivät koskettaneet maata, vaan liitelin ilmassa. Tunsin olevani villi ja vapaa. Vielä aamullakin oli ihana olo. Suunnittelen kuvaa Casablancasta. Rakastavaiset istuvat baarissa ja tuijottavat toisiaan silmiin. Taustalla pianisti soittaa heidän kappalettaan. Molemmilla on värikkäät drinkit edessä. Maalaan Bogartille Juha-Matin silmät ja Ingridille omat kasvoni. Hih, tästä tulee hauskaa.

Maalaus valmistui ennätysajassa. Roosa osti kapean hopeanvärisen kehyksen. Hän pakkasi taulun kuplamuoviin ja laittoi rusetin päälle. Häntä jännitti, kun Juha-Matti avasi paketin.

– Vau, tämä on hieno. Sankarilla on pörröiset hiukset ja daamilla samanlainen kampaus kuin sinulla. Ajattelen sinua, kun katson tätä. Tämä on mahtava, poika kiitteli.

Roosa oli tyytyväinen. Hän oli ladannut kuvaan niin paljon tunnetta, että se välittyi katsojallekin.

– Otan tästä kännykällä kuvan. Saanhan näyttää Kimmolle? Juha-Matti kysyi.

– Joo, mutta älä laita someen. Tämä on meidän juttu, Roosa varoitti.

Hän ei halunnut, että kaverit nauravat ja pilaavat heidän ystävyytensä.

20.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Tervehdys kolkosta puolityhjästä matkustajakodista Barcelonan lähellä. Olen Miranda ja tällä hetkellä rahaton. Ei minua ole ryöstetty. Hukkasin itse luottokortin. Täytyy tunnustaa, että se sattui viinitilalla Ranskan puolella. Osallistuin maistelukierrokselle ja päädyin ostamaan muutaman pullollisen laatuviinejä.

Maksoin luottokortilla. Minulla oli kortti kädessä, kun juoksin sateessa autolle. Molemmissa käsissä oli paperikassit. Kun pakkasin ne autoon, huomasin, ettei luottokorttia ollut missään. Arvatkaa vaan, ravasinko myymälän ja parkkipaikan väliä sata kertaa.

Oli pakko luovuttaa. Kuoletin kortin ja soitin lehden toimitukseen. Kultainen Asko lupasi auttaa. Hän on tulossa viikonloppulomalle Barcelonaan ja tuo uuden kortin tullessaan. Täällä minä nyt kärvistelen ja ynnään vähäisiä käteisvarojani. Tankkasin auton ja ajoin Espanjan puolelle, sillä eläminen on täällä halvempaa. Löysin edullisen matkustajakodin. Asun kymmenen hengen yhteismajoituksessa – yksin. Minulla on valittavana viisi kerrossänkyä. Autossa on spriikeitin, jolla lämmitän pussikeittoja. Yömyssyksi juon niitä kalliita laatuviinejä. Seuraava raportti tulee Barcelonasta, kunhan sinnittelen vielä pari päivää. Terveisin Miranda, parempia aikoja odotellen.

Vaikka Mirandan raportti yritti olla huvittava, hän oli pelästynyt. Yksin maailmalla ilman rahaa ei todellakaan ollut hauskaa. Matkustajakoti oli juuri niin kamala kuin hän oli kuvaillut. Huoneet kaikuivat tyhjinä, sillä sesonki oli vasta alkanut. Kaiken lisäksi siellä oli jäätävän kylmä. Lämmitystä ei ollut. Hän nukkui yöt villapaita ja pino huopia päällään. Aamulla oli vaikea nousta, sillä varpaita paleli heti kun astui lattialle. WC oli käytävällä. Ei auttanut, kun kipaista villasukat jalassa asioille.

Vappuaattona hän laski viimeiset pennoset. Nyt oli valinnan paikka. Ostaako jotain hyvää syötävää vai juhlajuomaa. Hän kierteli kaupassa. Pullollinen kuohuviiniä oli ällistyttävän halpa. Miranda laski ostoksensa kassalle. Kuohuviinin lisäksi hän osti kinkkutäytteisen croissantin ja pienen rasiallisen tuoksuvia mansikoita. Eiköhän näillä eväillä pääse vapputunnelmaan, hän ajatteli.

Matkustajakodissa hän ei halunnut viettää iltaa. Miranda pukeutui farkkuihin, kukalliseen t-paitaan ja laittoi päähänsä leveälierisen aurinkohatun. Ilta oli lämmin, vaikka merellä tuulikin. Hän istahti rantatöyräälle ja levitti eväät liinan päälle nurmikolle.

Kun aurinko laski, hänellä oli toivorikas tunne, että seikkailu jatkuu hyvissä merkeissä. Liekö viinillä ollut osuutta asiaan.

Kaukana rannan tuntumassa näkyi värivaloja. Miranda päätti käydä katsomassa, sillä nukkumaan ei vielä tehnyt mieli.

– Kaunis neiti, ennustan sinulle kohtalosi, pieni ikivanha muori houkutteli asiakkaita huvipuistossa.

– Minulla on vain pari kolikkoa, riittääkö? Miranda kysyi.

– Kaunis neiti, tulkaa peremmälle. Nostakaa onnenkortti, niin minä lupaan teille kaikkea hyvää.

Miranda päätti kokeilla. Hänellä oli tuoreessa muistissa Mama Maddalenan ennustus. Nyt oli tilaisuus päivittää se.

– Katso tyttöseni. Tämä on Lanttien Kuningatar. Hän on taivaltanut pitkän ja vaikean matkan yli aavikon. Nyt on aika levätä ja nauttia pääsystä vihreälle keitaalle. Tulevaisuus tulee olemaan paljon helpompi. Näen ilmassa myös rakkauden säteitä. Nauti onnen hetkistä.

Miranda veti henkeä. Ihanaa, vaikeudet ovat takana ja edessä loistava tulevaisuus.

– Kiitos ennustaja, juuri tätä minä tarvitsin. Toivotan hyvää vappua ja paljon maksavia asiakkaita.

Hei Miranda. Lentoni Barcelonaan saapuu lauantaina kello 10. Tulen yhdessä ystäväni Joukon kanssa. Tuletko kentälle vastaan? Asko, melkein lomalla.

Miranda hämmästyi lukiessaan tekstiviestin. Hän oli elätellyt toiveita toverillisestä – ja mikseipä romanttisestakin – viikonlopusta Askon kanssa. Oliko tämä Jouko poikaystävä?

Miranda tähyili saapuvien hallissa ihmisvilinää. Hän tunnisti tuota pikaa nauravaisen Askon. Pitkä farkkupaitainen nuori mies piti häntä kädestä.

– Moi, tässä on Jouko. Ollaan oltu yhdessä jo jonkin aikaa. Älä paljasta raporteissasi, että en ole enää sinkku, Asko sanoi ja rutisti Mirandaa.

– Tässä sinulle upouusi luottokortti. Taitaa olla turha sanoa, että pidä siitä hyvää huolta.

– Vien teidät syömään, pannaan kortti soimaan, Miranda tarjoutui.

Harvoin ravintolaruoka oli maistunut yhtä ylelliseltä. Miranda parkkeerasi auton vanhaan kaupunkiin. He menivät pieneen kellariravintolaan ja tilasivat mereneläväpaellan. Tarjoilija suositteli jälkiruuaksi creme caramelia. Tuhti espresso kruunasi lounaan.

– Kerro minne aiot jatkaa reportaasimatkaa, Asko kyseli.

– En halua yöpyä enää kertaakaan siinä kaameassa nuorisohostelissa. Olin ensin yksin ja palelin. Eilen sinne tuli nuoria bilettämään. He jaksoivat metelöidä aamuyöhön asti. Ajattelin nukkua ensi yön täällä Barcelonassa ja jatkan aamulla matkaa kohti etelää. Tavoitteeni on käydä Portugalissa kääntymässä.

– Olemme varanneet pienen hotellin täältä vanhasta kaupungista. Kysellään, löytyykö sieltä sinullekin huone.

– Onko teillä viikonloppuohjelma jo suunniteltu?

– Kierretään katsomassa kulttuuria. Gaudin arkkitehtuuri kiinnostaa. Olen varannut meille illaksi liput flamencoon. Myös sinulle, Asko kertoi.

Päivästä tuli suurenmoinen. Miranda sai huoneen poikien hotellista. Hän ehdotti siestan jälkeen kävelyretkeä kaupungille. Askolla oli Lonely Planetin matkaopas, joka johdatti Antonio Gaudin jalanjäljille. Park Güell teki kaikkiin vaikutuksen. He olivat läkähtyneitä, kun pääsivät perille. Kartalla puisto näytti olevan lähellä, mutta kartta ei kertonut, että sinne oli melkoinen ylämäki.

– Nyt olemme ansainneet kylmät oluet, Jouko sanoi ja pyyhki otsaansa.

Virkistyspaikka löytyi helposti. He istuivat kauniissa mosaiikein koristellussa puutarhassa ja nauttivat kesäisen lämpimästä säästä.

Illan flamencoesitys oli vaikuttava. Miranda eläytyi tanssiin ja musiikkiin. Ehkä menen kotiin palattuani tanssitunneille, hän haaveili.

Paluumatkalla kaikkien teki mieli hiukopalaa. Vanhasta kaupungista löytyi pieni baari, joka oli vielä auki. Se myi vastapaistettuja churroja. He dippasivat suupielet tahmeina leivonnaisia kuumaan suklaaseen.

Miranda nautti. Oli mukava, kun hänellä oli seuraa. Yksinolossa oli puolensa, mutta vaihtelu virkisti kummasti.

Hotellin aamiaisella oli tarjolla kahvia, paahtoleipää ja marmeladia.

– Aika pelkistetty, mutta kahvi on hyvää, Asko totesi ja ahtoi suuhunsa paahtoleivän toisensa jälkeen.

Miranda pakkasi auton heti aamupalan jälkeen.

– Hei ja tuhannet kiitokset. Lähetän seuraavan matkaraportin Etelä-Espanjasta. Suuntaan kohti Fuengirolaa. Minulla on tiedossa erään tuttavan asunto viikoksi.

21.

Roosa vietti kuulaita kesäiltoja Juha-Matin luona. Heillä oli tapana valita vuorotellen elokuva. Roosa käpertyi pojan viereen ja odotti jännittyneenä.

– Alfred Hichcock on suosikkini. Oletko nähnyt Linnut?

– En, katsotaan vaan.

Roosa peitti silmänsä, kun linnut nokkivat ikkunoita. Tunnelma oli piinaava. Hän otti Juha-Mattia kädestä.

Mummi koputti oveen. Nuoret vetäytyivät nopeasti erilleen.

– Santeri on kadonnut. En löydä häntä mistään, tulkaa etsimään kanssani, mummi selitti huolestuneen näköisenä.

– Istuttiin ilta-auringossa pihalla. Santtu täytti sudokua ja minä neuloin hartiahuivia. Lähdin käymään sisällä hakemassa uuden lankakerän. Sillä aikaa hän oli hävinnyt. Santulla oli vain tohvelit jaloissa. Ei hän ole voinut pitkällä ehtiä.

– Onko papalla kännykkä mukana? Juha-Matti kysyi.

– Ei, se on puutarhapöydällä. Eikä hänellä ole rahaakaan mukana. Kukkaro on keittiössä, tarkistin, mummi sanoi.

– Tule Roosa, lähdetään.

Kesti lähes kaksi tuntia, ennen kuin pappa löytyi. Mummi soitti poliisille, mutta nämä kehottivat odottelemaan kotona. Juha-Matti ja Roosa kyselivät naapureilta, mutta kukaan ei ollut nähnyt pappaa.

– Missä te käytte kahdestaan, kun lähdette kävelylle? poika kysyi mummilta.

– Kierretään linnanpuistossa ja käydään usein jossain kahvilla. Café Laurell on suosikkimme.

Pappa löytyi kahvilan pöydän äärestä tyhjä leivosvati edessään. Henkilökunta tunsi hänet ulkonäöltä. Santeri oli sanonut, että Elli tulee kohta ja maksaa.

– Et saa enää ikinä lähteä yksin ulos kertomatta minulle, Elli torui ja halasi miestään.

Santeri ihmetteli, miksi vaimo ei tullut hänen kanssaan.

Juha-Matti saattoi Roosan kotiin.

– Jatketaan elokuvaa ensi kerralla. Nyt on ollut jännitystä yhdelle illalle jo tarpeeksi.

22.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Hei, olen Miranda. Espanja on valloittanut sydämeni. Asun viikon täällä suomalaisten suosimassa Fuengirolassa. Tämä on oikea kaupunki, ei mikään turistiansa. Meren rannalla on hienoa hiekkaa ja sitä reunustaa palmupuiden kattama kävelybulevardi. Otin valokuvia taidokkaista hiekkaveistoksista.

Kaupungissa on viehättäviä ravintoloita ja suuria liikekeskuksia. Carrefourin valikoima oli uskomaton. Idylliini kuuluu pieni kerrostalokaksio. Katselen parvekkeelta torille päin. Kiertelin siellä heti saavuttuani. Ostin kukalliset legginsit ja vaaleanpunaisen sateenvarjon. Arvelen tarvitsevani molempia, sillä auringonpaiste ja sadesää vuorottelevat.

Vaikka hotellielämä kuulostaa ylelliseltä, nautin, kun saan levittäytyä oikeaan asuntoon. Olen pyörittänyt pesukoneessa kaikki matkavaatteet. Kokkaan itse aamiaiset. Minusta on tullut jo hyvä tortillojen tekijä. Tässä vinkki aamiaisleipien valmistukseen paikalliseen tapaan.

Paahda pala maalaisleipää. Laita tilkka hyvää oliiviöljyä ja raavi päälle lusikalla tuoreista tomaateista mehevää sisustaa. Vielä ripaus yrttisuolaa ja rucolaa. Nauti vahvan maitokahvin kanssa.

Käyn päivisin maistelemassa pienissä ravintoloissa paikallisia herkkuja. Täällä on tarjolla runsaasti mereneläviä. Grillattu murea mustekala on parasta, mitä tiedän. Paella-annokset tehdään yleensä kahdelle. Se on yksi huono puoli sinkkuna elämiselle. Onneksi hyviä vaihtoehtoja löytyy.

Miranda, espanjatar

23.

Nora oli levoton. Lukukausi oli sujunut oppilaiden kanssa hyvin. Useimmat opettajatoverit olivat mukavia. Kaikilla oli omat kiireensä. Hän kaipasi ystävää, jonka kanssa rupatella ja käydä ulkona. Aimon kanssa oli hauska viettää aikaa, mutta tämä oli arkisin kiinni koulun rutiineissa.

Hän istahti vapaapäivän ilosta torikahvilaan. Kukkakauppias oli levittänyt upeita amppeleita tarjolle. Niiden värikirjo oli uskomaton. Nora oli ostanut pari viikkoa aikaisemmin taivaansinisen lobelian. Nyt se oli surullisen näköinen, sillä hän ei ollut muistanut kastella sitä riittävän usein.

– Hei Nora, eikö olekin kauniita? Maire kysyi ja istahti kahvikupin kanssa seuraksi.

– Et kai odottanut ketään? hän huomasi kysyä.

– En, olen kävelyllä ja kaipasinkin puheseuraa.

– Olen kierrellyt kaupoissa ja teki mieli kahvikupposta. Täällä torilla on hauska katsella elämää. Illalla on marttojen lukupiiri. Siellä sitä elämää riittää ylen määrin, Maire kertoili.

– Mitä luette?

– Jokainen saa kertoa, mitä olen lukenut viime aikoina ja mitä suosittelee muille. Lopuksi valitaan kirja, jonka kaikki lukevat. Voit kuvitella, että keskustelu käy vilkkaana, kun mielipiteitä on niin monta kuin lukijaakin. Olen saanut paljon vinkkejä hyvistä kirjoista. Silmät vaan ovat sen verran huonot, etten näe lukea hämärässä. Sitten keksin, että voin lainata e-kirjoja ja lukea niitä kannettavan tietokoneen näytöltä. Se on pelastanut monta tylsää iltaa.

– Niin ja on vielä yksi uusi mahdollisuus. Oletko kokeillut kuunnella äänikirjoja?

– Roosa asensi puhelimeeni ohjelman, mutta lukijan ääni vaivutti minut uneen. Se ei taida olla minun juttuni.

– Mitä teillä on tänään ohjelmassa?

– Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen. Se oli minun ehdotukseni ja jännitän, pitääkö siitä kukaan muu.

– Minä ainakin pidän. Olen lukenut kaikki hänen teoksensa. Ne ovat keskenään kovasti erilaisia. Jokainen on omalla tavallaan kiinnostava. Haudattu jättiläinen on satu, mutta siitä löytää monta kerrosta.

– Hei, täällä näyttää olevan muitakin lukupiiriläisiä. Kuulin, kun juttelitte kirjoista ja tulin katsomaan löytyykö tuttuja. Nuori punaposkinen nainen liittyi seuraan.

– Hei, kerroin juuri, mitä meillä on tänään ohjelmassa. Nora, tässä on tohtori Taunon sihteeri Ansa Koivikko. Hän on innokas ja kriittinen lukija.

– Hauska tavata. En taida tuntea tohtori Taunoa?

– Hän on arvostettu neurologi. Ajattelin pitää kahden viikon loman, mutta en tiedä voinko. Tauno tarvitsee siksi aikaa sijaisen sihteeriksi. Hän on aivan toivoton käytännön asioissa, Ansa sanoi.

– Joku koulutyttö voisi varmaan tulla. Kaikki kaipaavat kesätöitä, Maire tuumi.

Mairen puhelin soi.

– Hei, nyt tuli kiire. Unohdin aivan, että olin luvannut tavata erään ystävän kirjastossa.

Ansa heilautti kättään. – Tavataan kuudelta Karjalapirtillä. Olen emäntävuorossa ja olen leiponut aamulla röpörieskaa. Tein myös aimo annoksen munavoita. Kahvin kanssa saatte mokkapaloja.

Nora kuunteli sen näköisenä, että hänkin voisi liittyä lukupiiriin. Kännykkä pirahti ennen kuin hän ehti kysyä, kävisikö se päinsä.

– Aimo täällä, sain kouluhommat tehtyä. Nyt on vielä lounasaika. Katsoin LounasReskasta, että Hällässä on tarjolla paistettuja muikkuja. Tule kaveriksi.

Nora ilahtui. Hän oli suunnitellut kaupan valmisateriaa, jonka hän lämmittäisi mikrossa ja söisi yksin puutarhassa.

– Tulen toki, onko muikkujen kanssa perunamuhennosta?

– On ja jälkiruuaksi on mansikkajäätelöä.

Kellariravintola oli viihtyisä ja mukavan hämärä.

– Päivää Lissu, sinäkin olet muikkujen ystävä? Aimo tervehti huomatessaan käsityönopettajan istuvan yksin nurkkapöydässä.

Lissun ilme kirkastui hetkeksi, kun hän näki rehtorin. Hymy sammui, kun Nora astui ruokasaliin. Hän oli kasannut kukkurallisen lautasellisen vihreää salaattia noutopöydästä.

– En jaksa aina laittaa itse ruokaa. Hällän salaattipöytä on kaupungin paras ja muikut rapeita, Lissu tyytyi vastaamaan.

– Lissu ei taida pitää minusta, Nora sanoi, kun he istuutuivat.

– Lissu on Lissu, älä välitä, Aimo rauhoitteli.

Noran hyvä tuuli oli kuitenkin poissa. Hän jutteli kouluasioista Aimon kanssa, mutta ajatukset olivat muualla. Kyllä hän tiesi, että kaikissa kouluissa oli omat vaikeutensa. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta, että hän sai kokea olevansa ei toivottu henkilö.

– Penni ajatuksistasi? Aimo kysyi.

– Äh, minua vaan harmittaa, kun Lissu vainoaa minua. Puhuu pahaa selän takana. Olen kuullut ikäviä juoruja.

– Tyhmyyttä vastaan jumalatkin ovat voimattomia, Aimo kuittasi ja molemmat nauroivat.

Nora istui iltapäivällä lukemassa omassa puutarhassa. Kun pilvet peittivät auringon, hän päätti lähteä kävelylle. Olo oli rauhaton. Rantakasinolta kuului iloista puheensorinaa. Hän päätti istahtaa juomaan yhden siiderin.

– Hei Nora, hieno terassi-ilta, Kimmo tervehti ja tuli oluttuopin kera Noran pöytään. Nora ei voinut kieltää, vaikka häntä harmitti. Kimmo oli aina täynnä omia juttujaan, eivätkä ne yleensä olleet myönteisiä. Nytkin hän aloitti valittamalla, että kaupungin taidepiirit eivät hyväksyneet hänen töitään uusimpaan ryhmänäyttelyyn.

– Teema on La Differance ja väitän, että olen todellakin taiteilija, joka tekee erilaisia töitä kuin muut. Suunnittelen parhaillaan varjonäyttelyä muiden ei valittujen kanssa.

– Niinhän impressionistitkin aikoinaan tekivät ja heistä tuli maailmankuuluja, Nora nauroi.

– Aimo, se sinun tyttöystäväsi seurustelee Kimmon kanssa. Istuvat nytkin Rantakasinolla naureskelemassa.

Lissu soitti Aimolle. Hän oli kävellyt ravintolan ohi ja nähnyt opettajatoverit siellä.

Aimon oli pakko käydä katsomassa. Hän otti sauvat käteen ja esitti reipasta lenkkeilijää. Kyllä vain. Hän näki, miten Nora ja Kimmo istuivat vastakkain syventyneenä keskusteluun. Hän tunsi kateuden karvaan maun suussaan. Tietysti, Nora ja Kimmo olivat nuoria ja meneviä. Hän oli tällainen vähemmän kiinnostava tavallinen mies.

Aimo käveli raskain askelin kotiin ja otti tukevan viskipaukun yömyssyksi. Noran nauravat silmät ilkkuivat hänelle unessa.

24.

Roosa oli lukenut Agatha Christien kirjoja. Niissä oli aina paljon epäiltyjä ja murhaajaa oli lähes mahdoton arvata. Nora oli kannustanut kirjoittamaan kesälomalla omia juttuja. Hän suunnitteli keskiaikafestivaaleja murhapaikaksi. Kuolema Hämeen linnassa, kuulosti hän mielestään hyvältä.

– Minäkin luen dekkareita, Juha-Matti oli tunnustanut, kun Roosa kertoi innostuksestaan. – Kenet murhaisit, jos tietäisit, että et jää kiinni? poika kysyi.

– Murhaisin Lissun. Hän pakotti minut purkamaan käsityöni. Alussa silmukat olivat hänen mielestään liian löysiä ja myöhemmin turhan kireitä. Harmitti, sillä olin puurtanut neuleen parissa monta iltaa. Entä itse?

– Voisin tappaa Simon. Hän vinoilee minulle jatkuvasti. Olen kuulemma landepaukku.

Roosa hihitti. Sopii minulle. Simo on täynnä itseään.

– Kehitelläänkö juoni?

– Joo. Simo voisi olla rakastunut Lissuun, mutta Aimo on mustasukkainen ja tappaa hänet. Lissua syytetään murhasta ja hän joutuu loppuiäkseen vankilaan. Hän katuu syvästi, kun on luonut himokkaita katseita Simon suuntaan ja saanut hänet hullaantumaan.

– Entä tämä, Juha-Matti innostui.

– Simo ja Aimo joutuvat kaksintaisteluun. Kumpi saa Kuningatar Lissun omakseen? Kannustimena on tietysti suunnaton perintö. Aimo surmaa Simon, mutta saa kuolettavan iskun sydämeensä. Lissu riutuu ja päättää ryhtyä nunnaksi. Hän testamenttaa omaisuutensa koululle. Sen jälkeen joka päivä on tarjolla jäätelöä jälkiruuaksi.

– Minä keksin vielä paremman, Roosa jatkoi. – Lissu ja Nora raastavat toisiaan hiuksista. Aimo on minun, Lissu huutaa. Ei vaan minun, Nora kiljuu ja riuhtaisee Lissun peruukin irti. Tämä hätääntyy ja juoksee itkien karkuun. Aimo ja Simo tulevat paikalle. Naiset, suotta tappelette. Minä ja Simo olemme löytäneet toisemme. Menemme naimisiin ja elämme elämämme onnellisina loppuun asti.

Molemmat hihittivät hysteerisinä.

– Ei me voida näitä juttuja julkaista edes blogissa. Saadaan vielä jälki-istuntoa, Roosa sanoi.

– Ei niin, mutta hauskaa oli. Jatketaan joku päivä, mutta nyt minun täytyy lähteä. Mummilla on illalla menoa ja hän toivoo, että katson papan perään.

– Minä olen menossa Mirrin luokse. Terveisiä mummille ja papalle.

– Kerrotaan, heippa.

Juha-Matti lähetti lentosuukon.

Roosalla oli hyvä mieli. Murhajutut piristävät kummasti, hän ajatteli.

25.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Hei, olen Miranda. Olen ehtinyt keväisellä automatkallani Portugaliin. Kiersin Fuengirolasta lähdettyäni katsomassa sekä Alhambran linnan että Cordobassa sijaitsevan La Mesquita moskeijan. Ne olivat häkellyttävän komeita. Täkäläiset sanovat ”Jos ei ole nähnyt Alhambraa, ei tiedä eläneensä.” Siis jos matkanne suuntautuu Andalusiaan, käykää ihmeessä ihailemassa.

Olen majoittunut Taviraan. Tämä on pikkukaupunki Faron lähellä meren rannalla. Atlantilta puhaltaa hyytävä tuuli. Päivät ovat olleet aurinkoisia. Maisema ajoreittini varrella oli värikäs. Punaiset unikot ja keltaiset piikkiherneet kukkivat teiden varsilla. Näin upeita violetinvärisiä laventelipeltoja. Löysin viehättävän huoneiston erään vanhan rouvan talosta. Julkisivu on koristeltu sinivalkoisin keramiikkalaatoin. Voitteko kuvitella, minulla on pieni olohuone, jossa on pitsiverhot ja käsin virkattuja pitsiliinoja kaikkien tasojen päällä, burgundin punainen samettisohva ja ristipistoin koristeltuja tyynyjä, makuuhuoneessa leveä parisänky virkatun pitsipeitteen kera ja sen edessä parveke merelle päin. Istun aurinkovarjon alla ja nautin vinho verdeä. Se on paikallista vihreistä rypäleistä puristettu kuplivaa viiniä. Elämä hymyilee, vaikka välillä oli vaikeuksia.

Huomaan, että minusta on tullut herkuttelija. Täällä on joka korttelissa viehättäviä kahviloita. Portugalilaiset vaniljaleivokset Pastéis de Nata ovat klassikoita. En voi vastustaa niitä. Sovin ruokatoimittajan kanssa, että lähetän kuvia parhaista herkuista ja hän kirjoittaa reseptit iloksenne. Tiedättekö mikä on Portugalin kansalliskala? Se on kuivattu turska. Joku tiesi kertoa, että sitä tuodaan Norjasta. Hämmentävää. Opin pian sen nimen ruokalistalta. Bacalhau. En suosittele. Tulee ihan lapsuuden joulujen lipeäkala mieleen. Paikallinen lehtikaaliperunakeitto Caldo Verde sitä vastoin on herkullista ja edullista. Siivu maalaisleipää sen kera vie kielen mennessään.

Olen ehtinyt tehdä muutakin kuin vain herkutella. Olen ajellut pitkin rannikkoa Capo de Rocaan asti. Se on Euroopan läntisen kohta, Land’s End. Luin kivipaadesta tekstin: Onde a terra se acaba eo mar começa. Vapaasti suomennettuna: Täällä missä maa päättyy ja meri alkaa. Meri kohisi jyrkkien kallioiden keskellä. Lokit kirkuivat. Tunsin itseni aika pieneksi. Lähden paluumatkalle huomenna. Suunnistan takaisin Espanjan puolelle ja ajan sisämaan halki kohti Ranskan Rivieraa.

Raportit jatkuvat, pysykää kuulolla. Miranda, ruskettunut matkalainen.

26.

Hälytys, hotellissa palaa. Kaikki nopeasti ulos. Älkää ottako mitään mukaan. Hälytys!

Miranda heräsi pillien läpitunkevaan ääneen. Hän piteli korviaan. Ranskan kieli ei kuulunut hänen vahvimpiin osaamisalueisiinsa, mutta sanomasta ei voinut erehtyä.

Hän kietaisi aamutakin ympärilleen. Missä olivat sandaalit? Hän pujautti jalkansa hotellin karvavuorisiin tossuihin. Huulipunaa? Ei ehtinyt. Hän nappasi kuitenkin olkalaukun mukaan, sillä siellä oli sekä passi että luottokortti.

Tossut lipsuvat liukkaina kivilattialla. Savua oli joka puolella. Porraskäytävässä näkyi tulen liekkejä. Hän tiesi, ettei hissiä saanut vaaratilanteessa käyttää.

Miranda muisti lapsuutensa ilot. Hän heittäytyi leveää kaidetta vasten ja lasketteli liukumäkeä suoraan ala-aulassa partioivien palomiesten syliin. Komea parrakas urho otti hänet vastaan ja kiidätti ulos.

– Kaunis neiti, saanko tarjota teille aamiaista läheisessä bistrossa, harmaaohimoinen hotellivieras kumarsi Mirandalle.

Tämä oli niin häkeltynyt, että nyökkäsi ja veti aamutakin vyön tiukemmalle.

– Hassumminkin olisi voinut käydä, Mauriceksi esittäytynyt herrahenkilö sanoi.

– Neiti, tuotteko meille pullollisen hyvää samppanjaa, mansikoita ja croissanteja. Niin ja cappuccinot, kiitos, Maurice tilasi.

Mirandasta tuntui, että hän näki unta. Mauricen hopeahiukset välkkyivät kuplivaan samppanjalasin takana. Kuuma kahvi lämmitti ja kirkasti ajatukset.

– Olipa herätys. Kiitokset, olen sanaton, hän henkäisi.

Maurice kertoi olevansa liikematkalla. Hänen selkeä ranskalaisella korostuksella äännetty englannin kielensä ilahdutti Mirandaa.

– Olen lähdössä illaksi Avignoniin. Minulla on siellä viininmaistajaistilaisuus. Esittelen Loiren laakson satoa. Haluatko lähteä seuraksi?

– Minulla on auto. Avignon sopii matkasuunnitelmaani. Löytyyköhän sieltä joku edullinen hotelli? Tämä viimeöinen oli oikeastaan minulle liian kallis, mutta halusin hemmotella itseäni monen matkustajakotiyön jälkeen.

– Jos sinulle sopii, voit yöpyä firmani studiossa. Se on vain yksiö, mutta tilava ja mukava. Minä voin nukkua sohvalla.

Miranda oli valmis seikkailuun. Hän saisi viinimaistelusta hyvän artikkelin lehteen. Hän oli kirjoittanut ruokajuttuja, mutta viinit olisivat uusi aluevaltaus.

Reitti Ranskan Rivieralta Rhone-joen laaksoon oli kuvankaunis. Miranda ajoi Mauricen punaisen avoauton perässä. He ohittivat kukkivia unikkopeltoja ja heleän vihreitä kukkuloita.

– Oletko ennen maistanut kermassa kypsennettyjä sinisimpukoita, jotka on maustettu sahramilla? Maurice kysyi, kun he pysähtyivät lounaalle pieneen tavernaan.

Viiniköynnökset kiertelivät pergolan katolla.

– Mmm, taivaallisen hyvää, Miranda huokaisi ja kastoi tukevan maalaisleivän viipaleen liemeen.

– Mitä pidät viinistä?

– Sopii täydellisesti näiden simpukoiden kanssa.

– Se on Alsacen valkoviiniä. Ihan kelvollista, Maurice hymyili.

Perillä Avignonissa Miranda yllättyi iloisesti. Studio sijaitsi vanhassa kerrostalossa. Pikkuruisessa hississä oli vedettävä ristikko oven edessä. Sisällä oli hämärää, sillä sinisiksi maalatut puiset ikkunaluukut olivat kiinni. Kun Maurice veti ne auki, huoneeseen tulvahti iltapäivän kirkasta valoa. Ruusuköynnökset kiemurtelivat tapeteilla. Leveän sängyn peitteessä kukki ruusuja. Pyöreä sängynlevyinen makkaranmallinen tyyny näytti epämukavan kovalta. Seinillä oli värikkäitä viinijuhlien julisteita. Ranskalaiselta metalliristikoiden koristamalta parvekkeelta avautui näköala kapealle kadulle. Sen varrella vihanneskauppiaat esittelivät värikkäitä tuotteitaan.

– Tämä on kerrassaan viehättävä. Upeaa, kun kutsuit minut, Miranda ihasteli.

– Istu alas ja ole kuin kotonasi. Minulla on täällä hyvin varustettu keittiönurkkaus. Sopiiko aperitiivi ennen kuin lähdemme illanviettoon?

Maurice esitteli jääkaapin, joka oli täynnä valkoviinipulloja. Sen vierellä korkeassa telineessä oli punaviinipulloja enemmän kuin tavallisessa bistrossa. Maurice kaatoi kahteen jalalliseen lasiin kullankeltaista juomaa.

– Haluan esitellä sinulle maanmiehesi Juha Berglundin Sancerrea. Se on peräisin Loiren laaksosta.

Miranda maistoi. Viinin täyteläinen ja vähän kirpeä maku miellytti häntä. Maurice ojensi hänelle suomalaisen Viini-lehden.

– Lue, mitä viinistä kirjoitetaan. Sain lehden käydessäni viinitilalla.

Yrttejä muistuttava tuoksu on vihertäväsävytteinen ja nuorekkaan raikas, muistuttaen muun muassa herukkapensaan lehtiä ja sitrushedelmiä.

– Olen ylpeä, Miranda sanoi. – On hienoa, että suomalaiset pärjäävät täällä viinimaassa.

Lasillinen maistui kotoisalle.

– Onko maistelutilaisuus lähellä? En uskalla enää näiden viinilasillisten jälkeen ajaa, hän huolehti.

– Otamme taksin. Ajamme kaupungin ulkopuolelle kukkulalle. Siellä on vanha linna, joka toimii nykyään ravintolana. Olen kutsunut joukon jälleenmyyjiä maistelemaan. He tulevat vaimojensa kanssa. Sovit hyvin joukkoon.

Miranda oli tyytyväinen, että oli ostanut värikkään kesämekon ja korkeakorkoiset sandaalit. Nyt niille oli käyttöä. Pikaisen suihkun jälkeen Miranda sitoi hiuksensa värikkäällä nauhalla. Hän rajasi silmät siniharmaalla luomivärillä ja laittoi vadelmanpunaista Lumenen huulipunaa.

– Näytät sievältä. Taksi odottaa, mennään, Maurice sanoi.

Hän näytti komealta vaaleassa pellavaisessa kesäpuvussa. Paidan ylänappi oli huolettomasti auki.

– Maurice vanha veikko, oletko vihdoinkin löytänyt vaimon itsellesi? kaverit virnistelivät.

Miranda tunsi yllättäen itsensä epävarmaksi näiden ranskalaisten seurassa. Hänen kielitaitonsa rajoittui tervehdyksiin ja ruokasanastoon. Tunnelma koheni heti, kun useimmat vieraista vaihtoivat keskustelun sujuvasti englanniksi.

– Miranda on suomalainen ja kirjoittaa lehtijuttuja. Olkaa varovaisia puheissanne, Maurice kertoi. – Kannattaa hehkuttaa kaikkea hyvää, mitä meillä täällä Ranskassa on tarjolla.

Miranda oli pyörällä päästään maistettuaan kymmenkunta pientä lasillista toinen toistaan parempia viinejä. Niiden kanssa oli tarjolla vain suolakeksejä. Maurice myhäili, kun sai tehtyä edullisia kauppoja.

– Tyttöseni, nyt juhlitaan, hän sanoi, kun he olivat palanneet studiolle. – Avaan kunnon samppanjapullon. Istutaan ikkunan ääreen ja nautitaan.

– Samppanjaa aamulla ja samppanjaa yöllä, tämä taitaa olla sitä makeaa elämää, Miranda nauroi.

He eivät ehtineet nukkua kuin tovin, kun Mauricen oli aika jatkaa matkaa. Hänellä oli sovittu liiketapaaminen. Sohvaa ei ollut tarvittu. Miranda hieroi silmiään.

– Laitoin vaahtokylvyn valmiiksi. Voit olla täällä niin pitkään kuin haluat. Laita ovi lukkoon ja ikkunaluukut kiinni lähtiessäsi.

Maurice antoi hänelle suudelman molemmille poskille ja heilautti kättään. Sitten hän oli poissa.

Taisi olla yhdenyön juttu, Miranda tuumi laskeutuessaan ylelliseen kylpyyn. Hän ei ollut pahoillaan. Seikkailu oli ollut liian hyvää ollakseen totta. Ei sitoutumista eikä vakuutteluja tapaamisista. Hetken kyllä kirpaisi, mutta sitten hän ryhdistäytyi. Peilipöydältä löytyi Mauricen käyntikortti. Miranda sujautti sen olkalaukkuunsa, vaikka arveli, etteivät he enää tapaisi.

– Tänään ei samppanja-aamiaista vaan tiukkaa työtekoa. Taidan suunnistaa katsomaan Avignonin nähtävyyksiä, hän päätti.

27.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Oletteko kuulleet Avignonin vankeudesta? Olen Miranda enkä ole täällä vankina. Tosin Palais des Papes – paavien palatsi muistutti kovasti vankilaa. Se oli tyhjä ja kolkko. Viisi metriä korkeat kiviseinät olivat ahdistavia. Ranskan kuningas siirsi 1300-luvulla katolisen kirkon hallinnon paaveineen Avignoniin. Täällä asui siihen aikaan kaikkiaan seitsemän paavia. Kerrotaan, että runoilija Petrarcan Laura-sonetit ovat syntyneet hänen Avignonin katedraalissa tapaamansa naisen innoittamina.

Kaipasin opastetun kierroksen jälkeen kunnon lounasta. Olen tällä matkalla maistellut eri maiden erikoisuuksia. Ranskalainen keittiö on ehdottomasti ylitse muiden. Nautin alkuruuaksi gaspachoa, kylmää vihanneskeittoa erinomaisen talon valkoviinin kera. Pääruuaksi tarjolla oli bouillabaissea, Välimeren kalaäyriäiskeittoa. Siinä oli valkolihaisen kalan lisäksi tuoreita simpukoita ja hummeria. Lähetän ruokatoimittajalle reseptin ja valokuvia. Veikkaan, että saatte tuota pikaa makumatkan ranskalaisen keittiön saloihin. Entä mitä sanotte jälkiruuasta? Suklaamoussea ja espressoa.

Minusta on tullut tällä matkalla herkuttelija. Tiedättekö, miksi ranskattaret eivät liho? Salaisuus on, että he syövät kaikkea hyvää, mutta vain vähän. Siihen minäkin pyrin, vaikka se on yllättävän vaikeaa.

Terveisin Miranda, joka jatkaa matkaa pohjoiseen Rhonen laaksoa pitkin

28.

lähettäjä: miranda@gmail.com
vastaanottaja: noranora@gmail.com
otsikko: makeaa elämää

Bonjour, minusta on tullut tällä matkalla lähes ranskatar. Olen ihastunut ranskalaisen keittiön herkkuihin ja laatuviineihin. Voitko kuvitella? Minä, tavallinen opettaja. Sanotaan, että matkailu avartaa. Se on totta. Tapasin eilen charmantin ranskalaisen herran. Hän opasti minua viinien saloihin. Ei siitä romanssia tullut, mutta sain nauttia hetken makeaa elämää. Matkani jatkuu kohti pohjoista. Lähden Avignonista Sveitsiin ja sieltä Saksan halki takaisin kohti Suomea.

Miten sinä pärjäät? Et ole laittanut pitkään aikaan viestejä. Onhan kaikki hyvin?

kysyy Miranda, vähän tohkeissaan

Koulun kevätlukukausi oli melkein lopussa. Toukokuussa ilmat olivat kesäisen lämpimiä. Aimo kävi kuumana. Häntä huolestutti alkava kesäloma. Mitä Nora tekisi? Mitä Kimmo tekisi? Hän tiesi, että tytöllä oli ohjelmassa kirjoittajakurssi. Mutta he eivät enää tapaisi koululla. Hän päätti, että nyt oli aika kertoa tunteista.

– Nora, olen vähän miettinyt, Aimo aloitti ja punastui.

He olivat kevätretkellä Aulangolla. Nora oli pakannut mukaan eväskorin. Siitä löytyi täytettyjä patonkeja ja pullollinen kuohuviiniä. Kevätjuhlat olisivat jo viikon kuluttua ja he olivat päättäneet juhlistaa etuajassa lukukauden päättymistä. Nora katseli kahta valkoista joutsenta, jotka lipuivat tyynen lammen pinnalla.

– Kerro vaan, Nora hymyili. Hänen vatsanpohjassaan oli kutina, että nyt tapahtuu jotain peruuttamatonta.

– Nora, ajattelin Katrin kuoleman jälkeen, ettei elämällä ole enää mitään annettavaa minulle. Olen hoitanut koulutyön ja siinä se on ollut. Mutta sitten tulit sinä. Tuntuu, kuin olisin nuortunut. En tiedä kuvittelenko vain, mutta minun mielestäni meillä on ollut mukavaa yhdessä. Haluaisitko jatkaa? Tulisitko omakseni?

Aimo ojensi Noralle sormuksen. Sinisafiirit kimalsivat häikäisevästi. Nora kietoi kätensä Aimon kaulaan.

– Aimo, olen onnellinen. En tiennyt, että kaipaan turvallista syliä. Olen löytänyt sen sinun luotasi.

– Muuttaisitko luokseni? Toisit taloon väriä ja nuoruuden iloa.

– Muutan mielelläni. Mirandan vuokra-asunto voi jäädä tyhjilleen siihen asti, kun hän palaa. Jos vaikka muutan mieleni, minulla on paikka mihin karata, Nora sanoi.

Hän tunsi, että elämä oli nyt varmalla pohjalla.

– Mietitään häitä kaikessa rauhassa. Opetellaan ensin, miltä yhdessä asuminen tuntuu.

– Lupaan kokata sinulle herkkuruokaa viikonloppuisin, Aimo sanoi hymy silmäkulmassa.

lähettäjä: noranora@gmail.com
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: olen kihloissa!

Aimo kosi eilen. Istuttiin Joutsenlammella ja juotiin muovimukeista proseccoa. Puut olivat huikean vihreitä ja linnut lauloivat serenadia. Herkisteltiin oikein sydämen kyllyydestä. Pussattiin ja mentiin sitten Aimon luo jatkoille. Muutan sinne. Sinun asuntosi jää tyhjilleen, mutta maksan kyllä vuokran ja käyn kastelemassa kukat.

Olen kuin kuumeessa. Tai huumeessa. En tiedä, mitä yhteiselämästä tulee. Kaikki näyttää nyt epätodellisen ihanalta.

Rakkain terveisin Nora, morsian, hih

lähettäjä: miranda@gmail.com
vastaanottaja: noranora@gmail.com
otsikko: huikeasti onnea!

Ihanaa, hurmaavaa, olen tosi iloinen puolestasi. En olisi ikinä arvannut, että poissaoloni johdattaa sinut Aimon syliin. Koska häät pidetään? Kiidän paikalle, vaikka olisin Timbuktussa.

Halit teille molemmille, Miranda, haltijakummi

29.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Olen Miranda ja uskoisitteko, hullaantunut kanaan. Täällä vuoristossa lähellä Zürichia on ravintola, joka tarjoilee vain ja ainoastaan kanaa. Ihmiset tulevat pitkienkin matkojen päästä ja jonottavat annoksia. Istuin ulkoterassilla ja join odotellessani kevyttä paikallista valkoviiniä. Kun mustaan hameeseen ja valkoiseen pitsiesiliinaan pukeutunut tarjoilijatyttö toi annoksen, hämmästelin, miten karun näköinen se oli. Tarjolla oli korillinen maalaiskanan rintafileitä, tukevia leipäviipaleita ja suuri kastikekulho. Ei mitään vihreää. Mutta kun maistoin, ymmärsin, mistä oli kyse. Salaisuus oli kastikkeessa. Se oli suussa sulavan kermaista ja täynnä makua. Kastelin leipäpaloja ja herkuttelin. Niin tekivät kaikki muutkin. Kysyin tietenkin reseptiä, mutta se oli salainen. Taidan ruveta salapoliisiksi.

Miranda, kylläinen ja vaikuttunut

Koulun pihaan oli kevään aikana kohonnut jännittävän näköinen kivirykelmä. Kimmo oli piirtänyt kevätretkellä nopeasti tekemänsä luonnoksen puhtaaksi. Hän oli kehitellyt sitä kuvaamataidon tunneilla yhdessä oppilaiden kanssa. Nekin, jotka aikaisemmin eivät olleet jaksaneet keskittyä tehtäviin, olivat nyt innolla mukana. Kimmo heijasti luokan valkokankaalle kuvia jotulintarhoista.

– Varatkaa seuraavalle tunnille sopivat ulkoiluasut. Aloitamme rakentamisen, hän kehotti. Kuvisryhmä hurrasi. Heidän intonsa laimeni kuitenkin nopeasti, sillä kivien käsittely oli raskasta puuhaa.

– Tehkää ketju. Saadaan nopeasti valmista, Kimmo komensi.

Iltapäivällä kuvio oli hahmottunut.

– Onpa se iso. Täyttää puolet pihasta. Opettajat olivat tulleet katsomaan.

– Korotetaan seinämiä vielä vähän. Tarkoitus on, että tästä tulee seikkailu, mutta se ei saa olla liian pelottava pienimmille.

– Tehdään tästä yhteinen projekti. Minun oppilaani voivat kehitellä tarinoita, jotka perustuvat labyrintteihin. Voimme aloittaa Minotauruksesta, Nora suunnitteli.

– Muistaakseni Harry Potter -kirjoissakin on labyrintti. Se taitaa olla nuoremmille tutumpi, Kimmo sanoi.

– Lissu, voisivatko sinunkin oppilaasi hyödyntää tätä puuhaa?

– Haluatteko, että laitan heidät virkkaamaan myssyjä kivien päälle? Lissu tuhahti.

Hänen mielestään koko hanke oli järjetön.

– Minä julistan veistoskilpailun, Kimmo keksi.

– Tarvitsemme tähän sisäänkäyntiin portinvartijat. Oppilaat saavat tehdä piirroksia. Äänestämme voittajat ja rakennamme veistokset yhteisvoimin.

– Hyvä ajatus. Luuletko, että ehditte saada ne valmiiksi ennen kesälomaa?

– Laitamme hihat heilumaan. Nuoret ovat vikkeliä, kun innostuvat, Kimmo sanoi luottavaisesti.

Neliskulmaiset Minecraft-hahmot voittivat äänestyksen ylivoimaisesti. Simo oli suunnattoman ylpeä, kun pojat olivat yksimielisesti hänen piirroksensa takana. Tytöt nurisivat, mutta eivät mahtaneet poikien ylivoimalle mitään. Välitunneilla kaikki suorastaan kilpailivat, että saivat laittaa puumerkkinsä – tai siis kivimerkkinsä – rakennelmaan.

Vanhemmat tulivat ihastelemaan aherrusta. Tämä on hyvää käytännön puuhaa vastapainona tietokoneen äärellä istumiselle, he tuumivat tyytyväisinä.

Labyrintin juhlallisia avajaisia vietettiin viikkoa ennen kevätjuhlaa. Oppilaat olivat kattaneet kotitalousopettajan johdolla koulun pihalle pitkän pöydän. Tarjolla oli mustaherukan lehdistä uutettua kullankeltaista juomaa ja pieniä pyöreitä voisilmäpullia. Labyrintin suuaukolle oli viritetty sinivalkoinen silkkinauha.

Kimmo taputti käsiään.

– Saanko ylpeänä esitellä. Koululaiset ovat itse suunnitelleet ja rakentaneet tämän labyrintin kaikkien iloksi. Julistan sen nyt avatuksi. Tuletko Aimo leikkaamaan nauhan.

Kaikki hurrasivat, kun Aimo kuulutti tärkeän näköisenä.

– Olkaa hyvät, reitti on vapaa. Saatte kirmata täällä vapaa-ajalla mielin määrin. Muistakaa, vain polut ovat käytössä. Kivimuureille ei saa kiivetä. Ne voivat sortua. Pitäkää hauskaa.

– Kiitos, kaikki tämä alkoi kevätretkellä. Sinä olet tuonut kouluun uutta iloa, Aimo kuiskasi Noralle.

Tämä haukkasi pullaa ja nauroi.

– Ilo on minun puolellani. Lähdetäänkö kokeilemaan, löydämmekö koskaan ulos tuolta sokkelosta.

Aimo ei tiennyt mikä häneen meni, kun hän pyyhälsi juoksuun. Hän läppäsi ohi mennessään Lissua olkapäälle.

– Hippa, ota kiinni, jos saat.

Lissun sydän hypähti. Hän kiiruhti Aimon perään. Onneksi laitoin tukevat lenkkarit jalkaan, hän ehti ajatella. Aimon lippalakki näkyi vilahtavan viereisellä käytävällä.

– Kyllä minä sinut tavoitan, hän hihkaisi, mutta joutui perääntymään. Umpikuja. Pahus.

Lissu kääntyi samaan aikaan kuin Aimokin. Törmäystä ei voinut välttää. Aimo levitti kätensä ja kaappasi Lissun syliinsä. Molemmat näyttivät noloilta, kun he palasivat. Noraa nauratti.

– Hyvä Aimo, tuot iloa muillekin kuin minulle.

– Äh, en tiedä mikä minua riivasi. Lissun myrtynyt ilme varmaan. Ainakin hänen poskensa saivat nyt väriä.

Lissu oli poissa tolaltaan, kun hän käveli kotiin. Sydän läpätti ja ajatukset myllersivät. Aimo oli halannut häntä. Ehkä tässä sittenkin oli vielä toivoa.

Seuraavana yönä hän nukkui pitkästä aikaa hyvin.

Oppilaiden ja opettajien yhteinen näytelmä oli menestys. Vanhemmat taputtivat esiintyjät kerta toisensa jälkeen kumartamaan. Kuningatar Lissu ja kuningas Aimo punoittivat mielihyvästä. Mirri säteili silmät loistaen saadessaan punaisen ruusukimpun isältään.

Mama Maddalena halasi Roosaa.

– Kummityttöseni, olit loistava. Olet lahjakas ja sinulla on kaunis laulunääni. Olen ylpeä sinusta.

Roosa ilahtui. Hän arvosti Maman mielipiteitä.

Tästä voisi kehittyä ammatti, hän haaveili.

– Hyvät opettajatoverit, tarjoan opettajahuoneessa lasilliset kuohuviiniä ja mansikkakakkua, Aimo sanoi todistusten jaon jälkeen.

Nora oli kattanut valkoiselle pitsiliinalle oikeat kahvikupit mukien sijaan. Heleät vaaleanpunaiset ruusut hehkuivat vasta-auenneina.

Aimo kaatoi korkeisiin laseihin kuplivaa cavaa. Hän rykäisi.

– Nostakaamme malja Noran ja minun onneksemme. Olemme menneet kihloihin ja Nora muuttaa luokseni asumaan.

Kaikki hurrasivat. Tämä oli oikea uutispommi.

Lissu oli kalvennut. Hän yritti hymyillä, mutta se oli vaikeaa.

Kimmo tuli halaamaan Noraa.

– Pahuksen Aimo, miksi minä jään aina kakkoseksi, hän nauroi.

– Hyvää kesälomaa kaikille, Aimo toivotti suu hymyssä.

Hän kietoi kätensä Noran ympärille.

– Meidän pienelle perheelle aurinko hymyilee.

30.

Minä en usko. Tämä on pahaa unta. Minun Aimoni ja se pahuksen narttu muka kihloissa. Ei ikinä. Juurihan Aimo syleili minua. Mitä se tyttö on tehnyt vietelläkseen Aimon? Noituutta. Minä selvitän, mitä tässä on takana. Rahanhimoa. Tyttö kertoi olevansa rahapulassa. Niin sen täytyy olla. Hän keikistelee saadakseen Aimolta rahaa. Minä en ikinä alentuisi moiseen.

Olen kuullut, että ihmiset käyvät ennustajan luona, kun heillä on vaikeaa. Maire suositteli Mama Maddalenaa. Ehkä menenkin. Kysyn samalla, voisiko hän lähettää Koston Enkelin sen typerän tytön luokse.

Lissu katsoi seinällä salaperäisesti hymyilevää Mustaa enkeliä. Sen silmissä oli uusi kiilto. Osuiko siihen kuunsäde vai lähettikö enkeli hänelle viestin toisesta todellisuudesta?

Lissu keitti pannullisen mustaa teetä ja lorautti sekaan reippaalla kädellä konjakkia. Pisto sydänalassa hellitti. Otsalle kohosi hiki. Hän tiesi, ettei nukkuisi seuraavana yönä. Hän valitsi tallenteista vanhan suomalaisen elokuvan Noita palaa elämään. Se toi outoa lohtua.

Konjakkipullo oli puolillaan, kun hän viimein torkahti.

31.

– Olen kuullut, että sinä pystyt näkemään tulevaisuuteen. Minulla on kriisi. Rakastettuni on hullaantunut toiseen naiseen. Se ei ole todellista. Kerro minulle, että tämä on ohimenevää. Teen mitä vaan, että hän järkiintyisi ja rakastaisi minua niin kuin ennen.

Mama kuunteli rauhallisesti. Hän oli kuullut usein raivokkaita purkauksia. Tunnekuohu kertoi sisäisestä myrskystä.

Pörrö oli sukeltanut sohvan alle. Lissu ei ollut edes huomannut kissaa. Hän oli tullut kiihtyneenä sisään ja aloittanut saman tien vuodatuksen.

– Keitin juuri kamomillateetä. Tuon sinulle kupillisen, se rauhoittaa. Katsotaan sitten yhdessä, mitä kortit kertovat.

Lissun kädet vapisivat, kun hän otti teemukin käteen. Katse harhaili. Hän huomasi, että Maman seinällä oli lähes samanlainen enkeli kuin hänelläkin. Se ei ollut musta vaan kullankeltainen.

– Paperihuoneen taiteilija Marlena maalasi tuon. Ihastuin siihen ja katselen sen kullankimaltavia siipiä ennen nukkumaanmenoa. Sen hymy saattaa minut uneen, Mama kertoili.

Hänen sanansa saivat Lissun rentoutumaan.

– Minulla on Marlenan akvarelli Musta enkeli. Se on vahva työ, joka antaa voimaa, Lissu sanoi.

– Tarvitset toden totta voimaa selvitäksesi tästä draamasta. Voin sanoa ilman tarotkorttejakin, että viha kohdistuu kantajaansa. Mieti tarkkaan, mitä haluat elämältä. Mutta katsotaan, mitä kortit kertovat.

Mama sekoitti pakan. Lissu seurasi silmät tarkkana. Hän tunnusteli kortteja ja nosti kiihtyneen odotuksen vallassa kolme. Mama käänsi ne yksitellen.

– Menneisyys Taito. Tämä on vahva hyvä kortti. Se kertoo, että olet menestynyt elämässä ja omistautunut työllesi.

– Tämä päivä Hirtetty. Näetkö, tässä kortissa on kuvattu alaston mies, joka roikkuu jalastaan hirsipuussa. Hän on juuttunut paikoilleen, eikä voi päästää irti. On aika miettiä, mikä ajatus on jumiuttanut mielesi. Jos tunnistat sen, sinulla on mahdollisuus sisäiseen muutokseen. Mieti, helpottaisiko se elämääsi.

– Tulevaisuus Miekkojen yhdeksikkö Julmuus. Ole varovainen, etteivät pahat ajatukset valtaa sisintäsi. Elämässä tulee tilanteita, joita emme pysty hallitsemaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemme voi vaikuttaa asioiden kulkuun. Aina on kaksi tietä, toinen kohti valoa, toinen kohti varjoja, Mama sanoi vakavana.

Lissu oli kuunnellut huulet valkoisina. Mistä Mama tiesi, miltä hänestä tuntui? Elämässä oli tapahtunut vääryys. Ei hän ollut syyllinen. Hän oli omasta mielestään uhri. Mama ei ymmärtänyt, miten hän kärsi. Miksi ihmeessä hän vaivaantui tulemaan?

– Kiitos Mama, mietin sanojasi. En minä kortteihin usko. Tulin vain hyvin vuoksi, hän sanoi ja lähti korot kopisten.

Pörrö kurkisti sohvan alta. Mama rauhoitteli sitä.

– Tule vaan pois sieltä. Vieras lähti jo. Meillä on taas rauha maassa. Toivon hartaasti, ettei Lissu sekoa. Olisi pitänyt ehdottaa mielialalääkkeitä, mutta tuskin hän olisi noudattanut neuvoa.

Mama huokasi. Ennustaminen oli parhaimmillaan ilo, mutta näitä epätoivon hetkiä sattui. Onneksi Lissu ei nostanut Kuoleman korttia. Sitä hän ei olisi kestänyt, vaikka se olisi sopinut tilanteeseen. Mama oli saanut monesti vakuuttaa, ettei kortti tarkoittanut konkreettisesti kuolemaa. Kyse oli siitä, että joku asia oli saatettu päätökseen ja se antoi mahdollisuuden aloittaa uutta.

32.

Nora muutti Aimon luo heti, kun koulun kevätlukukausi oli ohi. Hän jätti osan tavaroistaan Mirandan asuntoon. Eihän sitä voinut tietää, oliko onni kestävä.

Aimo touhusi tohkeissaan. Vihdoinkin elämässä tapahtui jotakin ennalta odottamatonta. Hän kantoi kasseja, teki tilaa vaatehuoneessa, keitti kahvia ja oli koko ajan tiellä.

– Aimo-kulta, ei meidän tarvitse saada heti kaikkea paikoilleen. Järjestän pikkuhiljaa, kun tiedän paikat, Nora toppuutteli.

– Tule istumaan pihakeinulle. Olen kattanut kahvit ja ostin munkkeja. Juhlitaan.

Nora nauroi.

– Kiitos, sopii hyvin paitsi, että munkit eivät oikein sovi vartalolleni. Toin meille kylmälaukussa pullollisen Fresitaa. Juhlitaan vaan.

Kihlapari kilautti mansikanpunaiset maljat. Herkkä hetki johti suukkoihin.

Norasta tuntui, että hän oli tullut pitkän vaelluksen jälkeen kotiin.

33.

Maire istui marttaystävien seurassa linja-autossa. Lähtöön oli enää viisi minuuttia ja pari mattimyöhäistä puuttui.

– Hei Maire, saanko istua viereesi? Viime hetkellä bussiin tullut Lissu kysyi.

– Totta kai, odotinkin sinua. Mukava kun tulit.

– Täytyy saada vaihtelua. Koululla on ollut koko kevään kireä tunnelma. En tahtoisi puhua pahaa uudesta sijaisopettajasta, mutta hän on saanut miehet sekaisin. Kimmo ja Aimo kuolaavat hänen peräänsä. Minusta se on sietämätöntä, Lissu vuodatti.

Maire kuunteli, vaikka ei halunnutkaan sekaantua koulun ihmissuhteisiin. Hänelle riitti, että Roosa oli tyytyväinen opetukseen. Tyttö kehui Noraa jatkuvasti.

– Kuule Lissu, unohdetaan huolet retken ajaksi. Nautitaan upeasta kevätpäivästä.

Martat tekivät kierroksen Lepaan laajassa puutarhassa. Sipulikukat olivat parhaimmillaan. Villiyrttikierroksella halukkaat saivat kerätä voikukanlehtiä, nokkosia ja vuohenputkia.

– Näissä on rutkasti vitamiineja. Kannatta kerätä myös nuoria kuusenkerkkiä. Niistä voi uuttaa teetä tai tehdä siirappia, retken vetäjä kertoi.

– Miten näitä rikkaruohoja voi käyttää?

– Ne sopivat esimerkiksi piirakan täytteeksi tai kastikkeen sekaan. Nokkosta voi hyvin kuivattaa. Annan teille herkkureseptin, hän lupasi.

– Huuhdelkaa kasvit ja ryöpätkää ne. Silputkaa pieneksi ja kuullottakaa wokkipannulla valkosipulin, inkiväärin ja soijakastikkeen kera. Raastakaa lopuksi pinnalle luomusitruunan kuorta. Maku ja tuoksu ovat vertaansa vailla. Sopii hyvin lisukkeeksi lihalle tai kalalle.

– Mikä tuo outo kasvi rannan tuntumassa on? Maire kysyi uteliaana.

– Se on myrkkykeiso, erittäin vaarallinen. Sen juurakkoa on erehdytty pitämään sellerinä ja lehtiä persiljana. Juurakko on kasvin myrkyllisen osa ja se on aikuisellekin tappava.

Lissun silmiin oli syttynyt loiste. Tappavaa myrkkyä oli siis jokaisen saatavilla?

Ajatus oli kiihottava. Hän painoi katseensa ja jatkoi juttelua Mairen kanssa villivihanneksista. Päässä pyöri ja häntä huimasi.

– Näytät oudolta? Et kai ole sairas? Maire huolestui.

– Ei tässä mitään. Taisin nähdä aaveen, Lissu sanoi huulet valkoisina.

Lissu näki yöllä unta, jossa hän oli valkoisiin puettu morsian. Hänellä oli valtava kimppu keisoja kädessä. Sulhasella ei ollut kasvoja. Kirkonkellot kumisivat päässä. Hän heräsi hiestä märkänä. Uni oli ollut elävä. Suussa oli paha maku.

Maire kantoi kotiin palattuaan retkellä keräämänsä villiyrtit keittiöön. Hän päätti kokeilla reseptiä heti, vaikka mieli teki suihkuun ja päivätorkuille.

– Täällä keittiössä tuoksuu ihanalle, Roosa oli tullut omasta huoneestaan ihmettelemään, mitä äiti valmisti.

– Saatte isän kanssa herkullista ja terveellistä viherpaistosta. Lisäsin kasvisten joukkoon tuoretta timjamia, vähän kuohukermaa ja päälle juustoraastetta.

– Vau, tämä on hyvää, Roosa kiitteli.

Tauno suhtautui epäilevästi.

– En minä mitään rikkaruohoja syö, hän tuumi.

– Maista edes. Paistoin sinulle kalkkunanakkeja lisukkeeksi.

– Se on kunnon ruokaa. Saanko vielä ruisleipää?

– Kuule Tane, muistathan marttasiskoni Lissun? Hänestä on tullut aivan omituinen.

– Millä lailla omituinen?

– No ensinnäkin hän valitti koko matkan ajan, miten huono ilmapiiri koulussa on. Roosan äidinkielenopettaja Nora on hänen mukaansa vietellyt rehtorin. Lissu uskoo edelleen vakaasti, että hän ja Aimo ovat pari. Kun Noran sijaisuus loppuu, Aimo on taas hänen. Epäilenpä. Kuulin huhuja, että Aimo ja Nora ovat menneet kihloihin. Sitä Lissu ei kestä.

– Voi teidän naisten rakkaussotkuja. Tule sinä mamma minun viereeni, niin saan vähän puristella.

34.

Roosa ja Mirri nojailivat tanssisalin seinään. Mirri oli ehdottanut, että he voisivat mennä lavatansseihin kesäloman kunniaksi.

– Siellä käy vain aikuisia. Päästäänkö edes sisään? Roosa oli epäröinyt.

– Tunnen ovimikon. Tule vaan, en halua mennä yksin, Mirri houkutteli.

Roosa suostui, sillä hän tunsi olonsa yksinäiseksi. Juha-Matti oli lähtenyt viettämään viikonloppua jonkun kaverin mökille.

– Se on poikien juttu. Mennään kalaan ja saunotaan, hän oli kertonut tohkeissaan.

Täällä he nyt olivat. Molemmat tunsivat itsensä koulutytöiksi katsellessaan korkokengissä ohi pyörähteleviä daameja.

– Naisten haku, olkaa hyvät.

– Nyt Roosa, mennään. Pokkaan tuota tummaa poikaa. Valitse nopeasti, musiikki soi jo.

Mirri ja koreaan silkkipaitaan pukeutunut nuori mies katosivat tanssin pyörteisiin. Roosa katseli ujona. Hän ei rohjennut hakea ketään.

Roosa puikkelehti baarin puolelle ja tilasi siiderin. Jääpalat kilisivät, kun hän maisteli juomaansa.

– Iltaa Roosa, saanko istuutua pöytääsi? Oletko yksin?

Roosa pelästyi. Kimmo oli yllättänyt hänet.

– Joo, istu vaan, tulin Mirrin kanssa. Hän on tanssimassa. Minä olen jäähyllä, hän sanoi levottomana. Mitä jos Kimmo kantelee kotiväelle? Hän oli sanonut menevänsä Mirrin kanssa ulos, mikä tietysti oli totta. Roosa tiesi kuitenkin, ettei olisi saanut lupaa mennä aikuisten tansseihin.

– Minä käyn katsomassa salin puolella, Kimmo virnisti ja heilautti kättään.

Roosa pettyi. Olisi hän voinut tanssia yhden kappaleen Kimmon kanssa.

Tytöt tapasivat tauolla. Mirri oli vauhdissa. Hänellä oli taskumatti käsilaukussa. Roosaa harmitti. Se ei ollut hänen juttunsa.

– Minä lähden kotiin. Jää vaan, jos sinua huvittaa, hän sanoi kuivasti. Silmiä kirveli.

– Kimmo tanssii ihanasti. En malta lähteä vielä, Mirri sanoi ja otti huikan pullosta.

Roosa lähti hyvästejä sanomatta.

Kesäilta oli viilentynyt. Hän oli kylmissään tullessaan kotiin. Äiti keitti teetä ja komensi nukkumaan. Onneksi hän ei kysellyt missä Roosa oli ollut. Olisi ollut kurja valehdella.

Mirri soitti seuraavana päivänä. Hänen äänensä oli käheä.

– En enää ikinä tahdo nähdä sitä kelmiä, hän puuskahti puhelimessa.

– Mitä tapahtui? Roosa kysyi uteliaana.

– Ei onneksi mitään, mutta olisi tapahtunut, jos se olisi ollut Kimmosta kiinni. Rupesi lääppimään tanssilattialla. Minua hävetti. Mentiin ulos ja Kimmo tarjosi taskumatista viskiä. Pelkkä hajukin teki pahaa. Kimmo halusi riisua paitani ja puristeli rintojani. Hän työnsi puuta vasten ja yritti avata housujen vetoketjua.

Löin nyrkillä naamaan. Kimmon nenästä tuli verta. Juoksin karkuun. Onneksi hän oli sen verran säikähtänyt, ettei lähtenyt perään.

– Kamalaa, miten ihmeessä voit tavata Kimmoa koulussa?

– Pakko kai se on. Toivottavasti ei törmätä kesän aikana.

35.

– Äiti, en halua mökille. Olen täyttänyt 17 vuotta. Kaikki kaverit ovat kesätöissä. Mirrin alahuuli väpätti.

Äiti katsoi häntä hämmästyneen näköisenä.

– Sinä? Kesätöihin? Koska olet töistä kiinnostunut? Voisit siivota joskus huoneesi ja pestä itse vaatteesi.

– Ei se ole työtä. Haluan omaa rahaa, uusia vaatteita ja tavata kavereita.

– Kuule Mirjami, työtoverini Tauno kyseli, tiedänkö ketään kesäapulaista, joka voisi hoitaa hänen sihteerinsä tehtäviä muutaman viikon ajan. Vakituinen apulainen on lähdössä lomamatkalle. Tauno on vanhan koulukunnan lääkäri. Muut hoitavat ajanvaraukset tietokoneella. Vaan ei hän.

– Isä, olet kultainen, soita heti. Se sopisi minulle hienosti. Mitä tehtäviin kuuluu?

– Sinun pitäisi hoitaa ajanvarauskirjaa, vastata puheluihin ja keittää kahvia. Vastaanotto on samassa lääkärikeskuksessa, jossa minäkin olen töissä. Tosin minä maltan pitää lomaa toisin kuin Tauno.

– Jippii, koska voin aloittaa? Mirri hyppeli innoissaan, vaikka työpaikka oli vasta suunnitteluasteella.

Siitä tuli kuitenkin totta.

Mirri puki ylleen siistit farkut ja hihattoman t-paidan. Kesäpäivä oli lämmin ja seuraavaksi viikoksi oli luvassa säätiedotuksen mukaan jopa tukalaa hellettä.

– Päivää Mirjami. Olen tohtori Tauno ja toivon, että pärjäämme hyvin. Neiti Koivikko, sihteerini, ehti jo lähteä, mutta tässä on ajan tasalla oleva varauskirja. Täydennä sitä sen mukaan, kun asiakkaat varaavat aikoja. Peruutuksia tulee silloin tällöin. Se on vähän kuin palapelin tekoa.

Tauno katsoi hyväksyvästi Mirriä. Tämän posket punoittivat innosta.

– Kyllä minä pärjään. Kiitos tohtori.

Hyvin hän pärjäsikin. Varauskirja täyttyi päivä päivältä, eikä taukoja juuri ollut.

Mirri tutki Ansan työpöydän laatikot eräänä harvinaisen rauhallisena päivänä. Pokkari Orjattaresi herätti hänessä outoa kiihkoa. Hän syventyi lukemiseen niin, että hätkähti, kun Tauno tuli aulaan.

– Mitä luet?

– Tämä on tulevaisuuden kuvaus, jossa maailma on mennyt sekaisin. Löysin kirjan Ansan laatikosta, Mirri selitti nolona.

– Vaimoni Vilma on lukenut sen myös ja haluaa katsoa kaikki jaksot televisiosarjasta. Minä en ymmärtänyt mitään, kun näin yhdestä osan, tohtori sano. – Lue vaan silloin kun täällä on hiljaista. Haluan että viihdyt.

Alkukesä oli kuuma. Vuosisadan helle, iltapäivälehdet otsikoivat. Vastaanotto oli vanhassa puutalossa, jossa ei ollut ilmastointia. Ikkunat olivat yötä päivää auki, mutta se ei paljon auttanut. Mirrillä oli valkoinen työtakki. Hän jätti napit auki helteen vuoksi. Takin alla oli vain tiukka toppi. Tohtorin katse osui turhankin usein tytön terhakoihin rintoihin.

– Mirjami, olet hoitanut työsi hienosti. Haluaisitko tulla päivän päätteeksi kanssani vaikkapa pirtelölle?

– Kyllä minulle siiderikin kelpaisi. Olen jo iso tyttö, Mirri hymyili.

Parin siiderin jälkeen tohtori siveli hänen poskeaan.

Mirri kehräsi.

– Sanoin, että olen iso tyttö, hän kuiskasi.

Tohtori iski silmää.

– Minulla on vastaanotolla lääkekonjakkia, tohditko maistaa?

Illasta tuli kostea. Mirri tunsi itsensä lähes aikuiseksi, kun tohtori hyväili häntä. Miehen kädet olivat vahvat ja samalla hellät. Ne tiesivät, mikä tuntui kiihottavalta.

Haluan tätä, nyt tai ei koskaan, Mirri ajatteli ja kiersi kätensä Taunon kaulaan.

Molemmat olivat vähän hämillään, kun kiihkon hetki oli ohi.

Tauno oli ollut varovainen ja käyttänyt kondomia. Mirri oli kokenut hetken kipua, mutta se oli mennyt nopeasti ohi. Hän oli nyt Nainen.

Voi kun olisi joku ystävä, jolle kertoa. Äidille ei voinut, isälle ei tietenkään ja Roosallekin kertominen arvelutti.

Seuraavat työpäivät olivat täynnä tihkuvaa jännitystä. Tohtori kävi juomassa kupillisen kahvia, kun asiakkaiden välissä oli vähänkin taukoa.

Mirri säteili. Vihdoin päivän viimeinen potilas lähti ja tohtori lukitsi oven.

– Soitin vaimolle, että jään ylitöihin, hän kuiskasi.

Toki Mirri tiesi, että Tauno oli naimisissa. Hänellä ja rouva Vilmalla oli kaksi pikkupoikaa. He olivat käyneet kerran vastaanotolla tapaamassa tohtoria. Vilma oli tyylikäs hoikka nainen. Mirri oli ihaillut hänen ryhtiään ja varmaa kävelyä korkokengissä. Pojilla oli ollut lippalakit takaperin päässään ja pieni kisa käynnissä.

– Tule tuonne vastaanoton puolelle. Tehdään olomme kotoisaksi. Toin mansikoita ja jääkaapissa on pullollinen kuohuvaa.

Mirri istuutui tohtorin sohvalle ja veti jalat alleen. Tauno kaatoi muovimukiin kuohuviiniä ja tarjoili tuoksuvia mansikoita. Mirri tunsi itsensä halutuksi. Häntä pyörrytti ja sydän tykytti. Viini kutitti nenää.

Tauno tuli istumaan viereen.

– Mirri, olet ihana. Saanhan pitää sinua hyvänä tänäänkin?

– Saat, Mirri kuiskasi.

Työviikot kuluivat kuin huumeessa. Mirri odotti joka päivä iltaa. Hän oli helpottunut, kun vanhemmat olivat mökillä. Muuten he olisivat ihmetelleet hänen pitkiä työpäiviään. Tohtori Taunon vaimo ja pojat olivat hekin perheen kesämökillä. Tauno kävi viikonloppuisin siellä, mutta kesäillat hän oli vapaalla.

Pian kuitenkin koitti päivä, jolloin oikea sihteeri palasi töihin. Neiti Koivikko tutki tarkkaan Mirrin kirjanpitoa.

– Olet hoitanut työsi hyvin, hän kiitteli.

Tauno tuli vaaleanpunainen neilikkakimppu kädessä paikalle.

– Kiitos Mirjami, on ollut ilo työskennellä kanssasi. Tässä sinulle vähän kukkia ja makeisia. Hän halasi Mirriä ja ojensi kimpun ja suklaarasian.

Mirri punastui ja pakeni.

– Olipa tytöllä kiire, neiti Koivikko ihmetteli.

– Mukava kun palasit Ansa, minulla on ollut sinua ikävä.

Tauno halasi sihteeriään.

– Koulutyttö oli herttainen, mutta sinä olet Suosikkisihteerini, hän hehkutti.

Ansa veti henkeä. Kyllä hän Taunosta piti. Tämä oli reilu työnantaja. Arvosti sitä, ettei hänen tarvinnut puuttua käytännön rutiineihin. Mutta ei Tauno ollut hänen unelmiensa mies. Oli heillä ollut pieniä helliä hetkiä, mutta nykyään molemmat muistelivat niitä aikuisuuden tuomalla ymmärryksellä.

– Tauno, palataan päiväjärjestykseen. Oletko ajatellut pitää yhtään lomaa?

– Vaimo on suunnitellut pitkän viikonlopun Milanossa, haluaa shoppailemaan. Vietämme loppukesällä kahden viikon loman Thaimaassa. Pojat ovat sisareni luona Italian matkan ajan ja tulevat tietysti aurinkolomalle mukaan. Kelpaako?

– Kelpaa mainiosti. Saat vähän taukoa rutiinista.

– Niin ja onhan minulla tiedossa lääkäripäivät Tukholmassa. Kultaseni, tulisitko mukaan?

– Höpöhöpö, siellä on hemaisevia naiskollegoja, jotka piirittävät sinua. Minä olisin vain tiellä. Molemmat nauroivat.

– Sinä ymmärrät minua paremmin kuin vaimoni, Tauno kehui.

Ansa oli viettänyt pitkästä aikaa lomaa. Hän oli kaivannut irtiottoa arjesta. Huoli vanhemmista painoi. Äiti ja isä olivat yli seitsemänkymppisiä. He asuivat kävelymatkan päässä Ansan kerrostalokaksiosta. Molemmat olivat olleet suhteellisen terveitä. Nyt isän muisti oli ruvennut rakoilemaan ja askeleet lyhentyneet.

– Ansa, olen huolissani. Raunolla on päivät jatkuvasti hukassa, äiti valitti.

Ansa kävi yleensä viikonloppuisin auttamassa heitä.

– Varaan ajan tohtori Taunolle. Hän on neurologi, Ansa rauhoitteli.

Aika löytyi jo seuraavalla viikolla.

– Jaaha, täältä tuleekin kaksi Koivikkoa, tohtori hymyili ja kutsui Ansan vanhemmat sisään. Tutkimusten, magneettikuvauksen ja muistihoitajan tapaamisen jälkeen kävi selville, että aivoverenkierrossa oli tukos. Lääkkeeksi tohtori määräsi lisää liikuntaa ja painonpudotusta.

– Tuostako nyt piti maksaa monta sataa euroa? isä tuhahti.

– Ja mamman leipomista pullista en luovu.

Elämä jatkui tasaisena diagnoosista huolimatta. Äiti kertoi aamuisin miehelleen, mikä päivä oli. Hän lähti Raunon kanssa päivittäin kävelylle ja laittoi terveellistä ruokaa. Raunon askeleet olivat verkkaisia.

Äiti valitti Ansalle.

– Oma kuntoni rapisee, kun en pääse enää reippaille lenkeille.

Ansa lupasi pitää isälle seuraa vapaa-aikoinaan. Sekä hän että äiti väsyivät. Elämästä oli tullut suorittamista. Rauno ei jaksanut lähteä kulttuuriharrastuksiin. Tutut taidemuseo- ja teatterikäynnit jäivät. Ennen äidin ja isän henkireiät, ulkomaanmatkat, olivat vain kaunis muisto. Pahinta olivat yöt. Sänky oli aamuisin märkä, vaikka Siiri patisti Raunoa laittamaan iltaisin vaipan. Tämä onnistui riisumaan sen yön tunteina.

– Ansa, näytät rasittuneelta. Varaa itsellesi joku virkistävä matka lomallasi, äiti vaati.

Ansa katseli äkkilähtötarjouksia. Loma jossain rantakohteessa ei innostanut. Hän tuntisi itsensä entistä yksinäisemmäksi.

– Lähde jollekin kiertomatkalle. Me papan kanssa maksamme.

Ansa tutki matkaesitteitä. Hän osallistui suurin odotuksin Balkanin kierrolle. Matka suuntautui uutuuskohteisiin Albaniaan ja Makedoniaan.

Opas oli loistava. Hän kertoi retkeläisille maiden värikkäästä historiasta ja nähtävyyksistä. Ansa oli varannut varmuuden vuoksi yhden hengen huoneen. Hän ei halunnut yli-innokasta tai kuorsaavaa huonetoveria. Matkaseurue koostui melkein pelkistä naisista. Heistä suurin osa oli opettajia. Muutama eläkeläismies oli matkassa, mutta ei sitä Unelmien Prinssiä, jonka Ansa toivoi vielä joskus kohtaavansa. Arvid, eläkeläisistä vilkkain, yritti tehdä sitkeästi tuttavuutta. Hän suuteli kädelle, istuutui ruokapöydässä viereen, kertoi vitsejä, tanssittikin, jos iltaravintoloissa oli musiikkia.

Ansa oli helpottunut, kun kymmenen päivän kierros oli ohi. Toki uudet maisemat olivat virkistäneet, mutta tiivis sosiaalinen elämä oli uuvuttavaa.

– Ansa, oliko hyvä loma? äiti uteli.

Ansa ei kehdannut valittaa, sillä matka oli ollut kallis.

– Lähdetään seuraavaksi porukalla kylpylään, hän lupasi.

Äiti oli tyytyväinen. Pienikin virkistys tuntui hyvältä ajatukselta.

36.

Mama Maddalena kipristeli varpaitaan. Hän nautti porealtaan pyörteistä. Nenää kutitti. Kylpylässä oli väkeä, sillä oli lauantaipäivä. Hän katseli, miten lapset kirmailivat värikkäissä uima-asuissa. Lastenaltaassa oli tungosta. Pieni sirkeäsilmäinen poika istui jättisuuren hiiren päällä. Sen kuonosta suihkusi vettä. Lapset kirkuivat, kun vesisuihku osui kohdalle.

– Varovasti äiti. Nuori vaaleahiuksinen nainen auttoi vanhempaa naista kiipeämään porealtaaseen. Tämä liukastui ja molskahti Maman jalkojen juureen. Mama auttoi hänet istumaan altaan penkille.

– Minusta on tullut näin vanhemmiten kömpelö. Tasapaino heittää, Siiriksi esittäytynyt nainen sanoi.

– Ei se minunkaan tasapainoni kovin hyvä ole. Yritän käydä kerran viikossa kuntosalilla. Viihdyn kuitenkin paremmin täällä kylpylän puolella, Mama kertoili.

– Hei, minä olen Ansa. Taidan tunnistaa sinut. Sinähän ennustat keskiaikamarkkinoilla? Ennustit minulle matkan. Se toteutui, mutta olisin kyllä vaihtanut sen mieluummin komeaan prinssiin.

– Prinssejä kaikki nuoret naiset toivovat. Haluaisin jakaa niitä enemmänkin, Mama sanoi.

Hän muisti Ansan. Tämä oli ollut kovasti kalpea, vaikka edellinen kesä oli ollut aurinkoinen.

– Tultiin äidin kanssa rentoutumaan. Isä on muistisairas ja tarvitsee jatkuvasti silmälläpitoa. Nyt hän pääsi Ilveskotiin hoitoon.

– Olen kuullut, että muistisairaudet ovat yleistyneet. Se on varmasti raskasta?

– Kyllä vain. Tuntuu, ettei omaa aikaa ole enää ollenkaan. On surullista katsoa, miten läheinen ihminen liukuu pois. Rauno pärjää vielä kohtalaisesti, kun autan pukemisessa ja laitan ruuan valmiiksi, Siiri kertoi.

– Hän täyttää ristisanatehtäviä ja olisi innokas pelaamaan korttia, mutta minusta ei ole kaveriksi.

– Korttipelit ovat tuttuja. Kelpaisinko minä? Mama kysyi spontaanisti.

– Se olisi suuri kunnia. Mitä jos tulisit käymään. Rauno palaa viikon kuluttua. Sopisiko silloin? Voin leipoa jotain hyvää.

Mama tuli lupauksensa mukaan seuraavalla viikolla. Hän katseli ympärilleen Siirin ja Raunon kodissa. Raskas tummanruskea sametilla verhoiltu sohvakalusto täytti puolet olohuoneesta. Seinällä oli valtava taulu-tv. Rauno istui sen äärellä ja katseli urheilua. Sieltä näytti tulevan jalkapalloa.

– Hankittiin maksullinen sporttikanava. Rauno viihtyy sen ääressä tuntikausia, Siiri selitti.  – Minä voin keskittyä käsitöihin.

Hän osoitti sohvapöydällä olevaa pinoa isoäidinneliöitä.

– Näistä tulee sängynpeitto. Virkkaaminen on kuin meditointia. Vie ajatukset arjesta.

Mama ei ollut käsityöihmisiä. Hän muisti inhonneensa kouluaikana erityisesti ompelukoneen käyttöä. Lanka meni ikävästi solmuun ja neulat katkeilivat. Saumat pyrkivät vinoon. Kotona äiti oli säännöllisesti purkanut ompeleet ja korjannut ne tasaisin pistoin. Mama ja äiti saivat todistukseen täyden kympin käsitöistä. Mamaa nolotti vieläkin muistaessaan äidin ilmeen, kun hän toi tekeleensä kotiin.

– Juodaan ensin kahvit. Kutsuin Ansankin, mutta hän sanoi haluavansa levätä vapaapäivänä. On raukka laihtunut ja jatkuvasti väsynyt. Hänelläkin on huoli Raunon kunnosta.

Siiri oli kattanut kahvit kotoisasti keittiöön. Siellä oli pyöreä pöytä, jota peitti punavalkoruutuinen vahakangas.

– Tämä on helppo pitää puhtaana. Raunolta kaatuu helposti kahvikuppi ja maitolasi, hän selitti. – Leivoin mustikkapiirakan. Se jos mikä on sotkevaista, mutta Rauno tykkää. Tässä on vaniljakastikettakin.

– Mitä korttipelejä sinä Rauno pelaat? Mama kysyi, kun mies oli malttanut tulla television äärestä keittiöön.

Hänen silmänsä kirkastuivat. Ajantaju saattoi olla hukassa, mutta kortit hän tunsi.

– Pasianssia, bridgeä, canastaa, kasinoa, raminaa, vaikka Mustaa-Maijaa, hän luetteli sujuvasti.

Siiri nauroi.

– Mitä minä sanoin. Jotkut asiat eivät katoa. Minä olen tosi huono noissa peleissä. Yritin opetella nuoruudessani bridgeä, mutta en ymmärtänyt säännöistä tuon taivaallista.

– Hyvä, aloitetaan Maijasta, Mama ehdotti. – Canasta on lempipelini, mutta kahdestaan se ei oikein onnistu.

Mama ja Rauno löivät korttia tunnin verran. Mama oli komentanut Siirin lenkille. Tämä oli ottanut kävelysauvat ja luvannut tulla ajoissa takaisin. Hän oli selvästi helpottuneen näköinen päästessään hetkeksi vapaalle.

– Käyn tuolla Ruutikellarinmäellä. Rintamamiestalojen pihoissa kukkii tähän aikaan vuodesta vaikka mitä. Ne ovat ilo silmälle, hän sanoi. – Harmittaa, kun meidän kerrostalon pihalla on vain asfalttia autopaikoilla.

– Sopiiko, että tulen taas viikon kuluttua? Mama kysyi lähtiessään.

– Rauno pelasi yllättävän hyvin. Päihitti minut moneen kertaan.

– Voi, jos mitenkään voit. Tämä on minulle suuri helpotus.

Mamalla oli hyvä mieli. Hän oli suunnitellut jo jonkin aikaa, että voisi tehdä vapaaehtoistyötä. Tämä oli sitä parhaimmillaan. Hän nautti pelaamisesta. Raunon silmissä oli ollut tunnistettava kipinä kilpailuhenkeä. Mama kuvitteli, miten charmikas hän oli ollut parhaina vuosinaan.

Prinssitkin vanhenevat, niin se vain on, hän tuumi.

– Mama, Rauno on joutunut sairaalaan. Se ensi sunnuntain peli pitää peruuttaa, Siiri soitti.

Hänen äänessään kuului hätäännys.

– Mitä tapahtui?

– Et tainnut huomata käydessäsi, että meillä on kylpyhuoneen yhteydessä pieni sauna. Rauno rakastaa löylyä ja haluaa saunaan lähes joka ilta. Hän pyörtyi eilen ja putosi lauteilta. Minä olin silloin suihkussa. Löysin hänet lattialta, enkä saanut ylös.

Soitin ambulanssin. Se tuli viidessä minuutissa. Kaksi nuorta naista tuli auttamaan. He tekivät melkoisesti töitä, ennen kuin saivat Raunon pyörätuoliin. Hän on nyt keskussairaalassa tutkittavana. Ottivat sydänfilmin ja tekivät kaikenlaisia kokeita. Olin mukana, mutta eivät huolineet minua yöksi. Piti tulla taksilla kotiin. Nyt olen huolesta sekaisin. En nukkunut viime yönä sekuntiakaan.

– Hyvä kun tutkitaan. Soittavat sinulle kyllä tuloksista. Yritä levätä, Mama rauhoitteli.

Rauno pääsi lääkärin kierron jälkeen kotiin. Hän oli muuten kunnossa, mutta takapuolessa oli tummanvioletti mustelma. Siiri kävi hakemassa hänet taksilla.

Ansa ryntäsi illalla paikalle.

– En päässyt kesken työpäivän. Miten isä jaksaa?

– Istuu tuolla television äärellä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sydänfilmi oli kunnossa, eikä mitään muutakaan vikaa löytynyt. Pyörtyminen johtui verenpaineen laskusta. Rauno on nyt saunakiellossa. Toivottavasti hän ei nosta kovaa meteliä, Siiri kertoi.

– Pelkäsin jo, että se oli vakavaa. Tauno sanoi, että kannattaa ottaa rauhallisesti päivä kerrallaan. Lupasi minulle vapaata, jos tilanne muuttuu pahemmaksi.

– Eiköhän tässä pärjätä niin kuin ennenkin. Taidan soittaa Mamalle, jos hän sittenkin pääsisi tulemaan.

37.

– Kuule Vilma, olen miettinyt Thaimaan matkaamme, Tauno sanoi. – Sopiiko, että lähdemme elokuussa, vaikka poikien koulu on jo alkanut? He saavat varmasti ekstralomaa. Tunnen rehtorin. Kunnon lepoloma olisi poikaa.

– Niin minäkin olen ajatellut. Saan töistä vapaata koska vain, Vilma sanoi.

– Hyvä, varaa hotelli meren rannalta, sellainen, jossa on uima-allas ja täysihoito. Haluan rentoutua, tohtori suunnitteli.

Vilma hymyili. Oli ihanaa, kun matkavaraus ei ollut rahasta kiinni. Hän oli lähtöisin vaatimattomasta kodista. Avioliitto hyvin toimeen tulevan Taunon kanssa oli ollut parasta, mitä hänen elämässään oli tapahtunut.

He olivat tavanneet opiskelijatansseissa Helsingissä. Vilman humanistiopinnot olivat jääneet kesken, kun esikoinen Jesse oli ilmoittanut tulostaan. Parin vuoden kuluttua syntyi Juuso. Lastenhoito kotona oli tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Nyt kun pojat olivat koululaisia, hän oli löytänyt miellyttävän työpaikan läheisen tavaratalon kosmetiikkaosastolta. Se oli osa-aikainen. Hänelle jäi mukavasti omaa aikaa.

Pojat mekastivat yläkerrassa. Tauno vetäytyi alakerran televisiohuoneeseen ja laittoi kuulokkeet korville. Hän nukahti pehmeälle nahkasohvalle.

Nuori tummasilmäinen thaityttö tarjoili hänelle orkideankukilla koristellun drinkin.

– Tulethan kanssani takahuoneeseen? tyttö houkutteli ja siveli Taunon hartioita.

– Tulen vähän myöhemmin, sitten kun vaimoni nukkuu, Tauno kuiskasi. – Hiero vielä vähän.

– Minne sinä lupasit mennä? Vilma kysyi ja jatkoi hieromista.

– Äh näin unta, tietysti sinun viereesi, Tauno hätkähti hereille.

Vilma hymyili ja sekoitti Taunolle tämän lempidrinkin. Hän tiesi hyvin, että miehellä oli silmää naiskauneudelle. Syrjähypyistäkin hän tiesi, mutta ei välittänyt. Niin hän ainakin vakuutti itselleen. Elämä oli liian hyvää, jotta hän olisi antanut joidenkin pikkujuttujen pilata sitä.

Hän piti itsestään hyvää huolta. Pukeutui kauniisti, meikkasi ja kävi kalliilla kampaajalla. Taunoa hän hemmotteli. Järjesti mukavia juhlia ystävien kanssa ja toimi erinomaisena emäntänä.

– Tauno, sopiiko että kutsun ensi viikonloppuna muutaman lääkärikollegasi perheineen meille pihajuhliin. Luvassa on poutaa ja illat ovat lämpimiä.

– Keitä olet ajatellut?

– Sinullahan oli se kollegasi Ramin koulutyttö kesätöissä. Ajattelin hänen perhettään ja sitten Mairea ja Tanea. Heillä on Mirjamin ikäinen tyttö Roosa. Taitavat olla luokkatovereita. Niin ja tietysti Ansa voi tulla myös. Pojat saavat kutsua omat kaverinsa. Grillataan pihvejä ja kasviksia. Minä valmistan näyttävän salaatin. Koristelen sen syötävillä kukilla. Aikuisille viiniä ja lapsille mehua. Jälkiruuaksi jäätelöä. Mitä sanot?

Tauno epäröi hetken. Mirri heille kylään? Toisaalta, jos hän kieltäytyisi, se herättäisi epäilyjä. Eiköhän tästäkin selvittäisi.

– Kultaseni, sinä järjestät aina onnistuneita juhlia. Sopii minulle.

– Äiti, minulla on vatsa kipeä, en voi lähteä mihinkään. Sitä paitsi ne ovat aikuisten juhlat, en tunne siellä ketään.

– Mirri, tohtori Tauno ja Vilma ovat kutsuneet työtovereita perheineen. Sinne tulee muitakin nuoria. Roosakin. Hänen isänsähän on töissä lääkärikeskuksessa. Oletko varma, ettet jaksa lähteä?

Äiti katsoi huolestuneen näköisenä, miten tyttö piteli vatsaansa. Tämän otsalla oli hikikarpaloita.

– Taitaa olla kuukautiset tulossa, mene vaan lepäämään. Emme ole isän kanssa myöhään.

Piha oli koristeltu värillisin lyhdyin. Grilli oli kuuma ja pihapöydässä oli Marimekon unikkoliina. Vilma hääräili pitkässä pellavamekossa emäntänä ja tarjoili alkumaljoja. Pojat hyppivät trampoliinilla saman ikäisten kavereiden kanssa.

Roosa tunsi itsensä yksinäiseksi. Miksihän Mirri ei tullut? Roosa ei välittänyt pikkulasten seurasta. Aikuisilla taas oli juttua keskenään.

– Kaunis neiti, saanko tarjota lasillisen siideriä? Tauno kysyi kohteliaasti.

Roosa rentoutui. Tohtori hymyili leveästi. Kuin susihukka Punahilkka-sadussa, Roosa huomasi ajattelevansa.

Oikeastaan juhlissa oli sittenkin mukavaa. Ruoka oli hyvää ja toinenkin pullollinen siideriä maistui.

Tauno oli helpottunut, mutta myös pettynyt, kun Mirriä ei näkynyt. Hän huolestui, kun kuuli tytön vatsakivusta. Mitään vaaraa ei pitänyt olla? Tämä luokkatoveri Roosa oli herttainen, mutta vielä pikkutyttö. Parempi niin, ei tullut kiusauksia.

Tauno vei vaimonsa tanssiin pihanurmikolle. Vilma heitti sandaalit jalastaan ja pyöri iloisesti paljain jaloin. Pian muutkin seurasivat musiikin kutsua. Ansa tunsi olonsa kotoisaksi, sillä isäntäväki oli tuttu ja naapurit mukavia. Roosan isä haki hänet tunnelmalliseen tangoon.

– Kiitos, meidän pitää lähteä, olen huolissani Mirjamista, Hille sanoi, kun kahvit ja konjakit oli juotu.

– Näin aikaisin? Olen varannut vielä yöpalaa, Vilma sanoi.

Hän oli hakenut kaupasta valmista janssoninkiusausta. Hän tiesi kokemuksesta, että se maistui juhlien loppuvaiheessa kaikille.

– Nauttikaa te vain. Me olemme kylläisiä ja ilta on ollut ihastuttava, Hille kiitteli.

Rami olisi jäänyt mielellään, mutta katsoi viisaammaksi lähteä samaa matkaa vaimon kanssa. Perherauha oli arvokkaampi kuin yömyssy. Sen voi nauttia kotonakin, hän lohdutti itseään.

– Voitko jo paremmin? äiti kysyi kotiin saavuttuaan Mirriltä. Tämä virnisti iloisesti.

– Joo, kuukautiset alkoivat, otin buranan ja voin jo ihan hyvin, tyttö sanoi.

– Terveisiä luokkatoveriltasi Roosalta. Kuulin, kun Tauno kehui sinun pärjänneen hyvin.

Mirriä harmitti, kun tohtori oli puhunut heistä. Kohta koko luokka tietäisi, mitä hän oli tehnyt kesäloman aikana.

38.

Noran kirjoituskurssi alkoi heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Noraa jännitti, millaisia oppilaita ilmestyisi. Hän oli huojentunut, kun ryhmä oli pieni ja puolet kirjoittajista tuttuja.

– Roosa, tosi kiva kun tulit, hän halasi lempioppilastaan.

– Joo, koulun blogi on vienyt sydämen, haluan kehittyä huippukirjoittajaksi, Roosa virnisti.

– Mirri, mukava tavata. Hauska kun te koululaiset innostuitte osallistumaan.

Esittelykierroksella kävi ilmi, että kaikilla oli kirjoituskokemusta ja innostusta.

Noran silmät säteilivät. Tästä tulisi hauskaa.

– Teemme pieniä harjoituksia ja saatte lukea ne ääneen. Muiden teksteistä oppii paljon. Koska tämä on vain viikon kurssi, kirjoittakaa kotitehtävänä novelli. Saatte lukea toistenne kirjoitukset ja kommentoida niitä. Minä annan henkilökohtaisen palautteen. Verryttelemme ensin. Kirjoittakaa pieni teksti, joka alkaa lauseella Aamulla tunsin oloni… Seuraavassa kappaleessa pitää esiintyä sana valo, sitä seuraavassa laskuvarjo ja viimeisessä kappaleessa yllätys ja loppusanoiksi vielä joku tuttu sananlasku, joka kiteyttää tarinanne. Nauttikaa.

Noran yllätykseksi Kimmo oli tullut kurssille. Tämä hymyili hieman hämillisen näköisenä ja sanoi tulleensa ihan vain Noran vuoksi. Tämä huomasi, että Kimmo vilkuili vähän väliä Mirriä. Tyttö ei ollut näkevinään. Hän istuutui mahdollisimman etäälle Kimmosta.

– Minulla ei ole mitään lomasuunnitelmia, joten ajattelin käyttää ajan hyödyksi, Kimmo selitti ja luki tekstinsä.

Tänään aamulla tunsin oloni kurjaksi. Päässä jyskytti. Se viimeinen viskipaukku taisi olla liikaa. Valo kivisti silmiä. Hautasin pään tyynyyn. Se ei auttanut. Herätyskello pirahti. Irvistin. Muistin, että olin ilmoittautunut laskuvarjokurssille.

Otin rohkaisuryypyn ja pyöräilin lentokentälle. Unohdin kypärän. Opettaja näytti paheksuvalta, mutta otti kyytiin, olinhan maksanut sievoisen summan kurssista.

Otin salaa toisen rohkaisuryypyn ja liitelin tuota pikaa kilpaa lintujen kanssa halki huikaisevan sinisen taivaan. Pyörähdin linnanpuiston nurmelle ja näin tähtiä.

Edessäni seisoi itse Mama Maddalena. Hän heilautti taikasauvaa. Lupasin rakastaa häntä ikuisesti, sillä päänsärky katosi. Kuin taikaiskusta. Halasin Mamaa ja tunsin taas eläväni.

Mama kutsui minut telttaansa ja pyysi nostamaan ohjekortin. Se oli Maljojen seitsikko Irstaus. Tunsin suurta häpeää ja lupasin parantaa tapani.

Ai niin se opetus. Sopisiko: ”Ei tippa tapa”.

Kurssilaiset riemastuivat. Ei tämä kurssi tainnutkaan olla kovin vakava. Luokassa oli leijunut lievä alkoholin tuoksu. Nyt sen alkuperä selvisi. Nora pidätteli nauruaan.

– Kuule Kimmo, sinulla on loistava huumorintaju. Jatka samaan malliin. Sitten on Mirrin vuoro.

Tyttö nousi seisomaan ja luki kuuluvalla äänellä.

Tänään aamulla tunsin oloni jännittyneeksi. Oli syntymäpäiväni. Kuulin äidin askeleet. Keittiöön syttyi valo. Laitoin silmät tiukasti kiinni. Ovi avautui hiljaa.

”Sä kasvoit neito kaunoinen, isäsi majassa”. Äiti ja isä lauloivat duettoa. Sain aamiaistarjottimen sänkyyn. Kaakaota, juustosämpylä ja suuri Fazerin sininen suklaalevy. Mikä ihanuus. Söin kaikki. Mahaa kivisti, mutta en välittänyt. Olisipa aina syntymäpäivä.

Lahjapaketista löytyi uusin Harry Potter. Laitoin lippalakin päähän ja suunnistin ulos. Asettauduin mukavasti riippumattoon. Aurinko paistoi koivun takaa. Siristin silmiäni. Taivaalla näkyi varjo. Erotin jo kaukaa, että joku heilutti minulle kättään.

Poikaystäväni oli päättänyt yllättää. Hän laskeutui pehmeästi puutarhaan ja ojensi minulle paketin.

”Hyvää syntymäpäivää”.

Paketista löytyi suuri Fazerin sininen suklaalevy.

Minä oksensin. Poikaystävä pelästyi.

”Et kai ole raskaana?”

Minä nauroin ja hieroin vatsaani. ”Ei makeaa mahan täydeltä.”

– Hyvä, hauskoja tarinoita. Kerron vielä vähän novellista. Se tarkoittaa, että kirjoitatte kohtauksen, jossa on dialogia. Kohtaus tapahtuu yhdessä paikassa ja yhden päivän aikana. Miettikää, mikä tila teitä puhuttelee. Käydään pieni kierros, niin pääsette alkuun.

– Kimmo: opettajanhuone. Mikä yllätys. Tuttu paikka.

– Mirri: lääkärin vastaanottotila. Kuulin että olit kesätöissä. On aina hyvä kuvailla tuttuja paikkoja.

– Roosa: Hämeen keskiaikamarkkinat. Hyvä. Kirjoittakaa kotona luonnos, käsitellään ne huomenna. Nyt hyvää päivänjatkoa. Minulla on huomenna yllätys. Nähdään tasan yhdeksältä.

39.

Lissun puhelin värähti. Sisko oli lähettänyt tekstiviestin.

Lentoni Helsinkiin laskeutuu ensi lauantaina kello 15:40. En tule yksin, vaan minulla on mukana suloinen pieni valkoinen villakoira. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan? Perin koiran ystävältäni Tarulta. Hän ei voinut pitää Fifiä, sillä poikaystävä sai allergiaoireita. Soitan, onko lento ajassa ja mihin bussiin ehdimme, terveisin Sanna ja Fifi, sydänystäviä

Hei Sanna, tervetuloa. Olen kesälomalla ja valmiina viettämään kesäpäiviä sinun ja Fifin kanssa. Kuinka pitkä lomasi on? Minulla on marttasiskojen kanssa pientä ohjelmaa, mutta muuten olen vapaalla, näkemisiin Lissu

Hämeenlinnassa satoi, kun Sannan bussi kaartoi linja-autoasemalle. Hänellä oli valtava matkalaukku ja kannettava kuljetuskori koiralle.

– Hei sisko, otetaan taksi. Aulangontielle on vain reilu kilometri, mutta tämä tavaramäärä kulkee helpoiten autolla, Lissu halasi Sannaa.

Taksikuski katseli alta kulmien koiran koria.

– Jos se ei sotke autoa, yritetään, hän sanoi yrmeästi.

Fifi haukkui vimmatusti vaistotessaan epäluulon.

– Keitin kahvit valmiiksi termoskannuun. Leivoin raparperipiirakankin, Lissu hehkutti, kun he saivat tavarat kannettua ylös kakkoskerrokseen. Fifi kirmasi tutkimaan paikkoja. Lehmukset reunustivat pihaa ja loivat mukavaa varjoa lasitetulle parvekkeelle.

– Käyn pissittämässä Fifin. Korkataan sen jälkeen punaviinipullo, Sanna suunnitteli.

Ilta sujui mukavasti kokemuksia vaihdellen. Kun Beaujolaispullo oli tyhjä, Sanna kaivoi laukustaan pullon Fernet Brancaa.

– Tämä on italialaista katkeroa. Terveysjuomaa, hän hymyili.

Lissun mielestä se maistui kaamealle. Mutta kun kolmas lasillinen oli menossa, hän huomasi pitävänsä siitä.

– Pääsitkö nauttimaan kuhafileistä? Sanna muisti kysyä.

– Voi ne olivat herkullisia, Lissu kuuli itsensä vastaavan. Sydänalasta kirpaisi. Olihan se totta. Ne olivat varmasti herkullisia, vaikka ohi menivät.

– Tapaanhan sinun Aimosi tällä viikolla?

– Hän on matkoilla, Lissu sanoi nopeasti.

Aamulla sade oli lakannut. Fifi halusi ani varhain lenkille. Sanna haukotteli ja lähti koiran kanssa pihalle.

– Täällä tuoksuu hyvälle, hän sanoi, kun tuli runsaan puolen tunnin kuluttua sisälle.

– Kahvia, puuroa, ruisleipää, puolukkahilloa, munakasta, olkaa hyvät, Lissu nauroi.

Hänestä oli hauskaa, että sai pitkästä aikaa kokata muillekin kuin itselleen.

– Ihanaa, minä olen tottunut juomaan pikaisesti kupillisen cappuccinoa ja hotkaisemaan croissantin. Aamiainen pitkän kaavan mukaan ilman kiirettä tuntuu ylelliseltä. Hesarikin vielä. Luulin että täällä luetaan Hämeen Sanomia.

– Kokeilin, mutta kyllästyin. Urheilua riittää sivukaupalla, mutta kulttuuria tuskin nimeksikään. Täällä on ilmaisjakelulehti Kaupunkiuutiset. Luen siitä menovinkit. Onko sinulla lomasuunnitelmia?

– Ajattelin vetää henkeä täällä ensimmäisen viikon. Siis jos sinulle sopii. Sen jälkeen lähden tapaamaan tuttuja Helsinkiin. Muistatko Elsan? Hän opiskeli yliopistolla ranskaa yhtä aikaa kuin minä. Hän lupasi majoittaa minut ja Fifin. Pakkohan se on käydä katsastamassa pääkaupungin näyttelyt ja yökerhot.

Lissu oli tyytyväinen. Hän oli pelännyt, että joutuisi viihdyttämään siskoa koko tämän loman ajan. Viikko tuntui kohtuulliselta.

– Kierretäänkö tänään katsomassa Hämeenlinnan nähtävyyksiä? Voidaan käydä kaupungilla lounaalla, hän ehdotti.

– Kuulostaa hyvältä. Muistan täältä vain Verkatehtaan, Taidemuseon, Wetterhoffin ja torin. Onko tänne putkahtanut gallerioita?

– Kyllä vain. Verkatehtaalla on Galleria Kone ja sen yhteydessä taidelainaamo. Uusin tulokas on Galleria Paperihuone tuolla satamassa. Se on suosikkini. Ostin tämän Mustan enkelin sieltä keväällä.

Sanna katsoi ihailevasti akvarellia.

– Osaisinpa maalata, hän huokasi. – Haaveilin siitä opiskeluaikana, mutta koskaan aika ei riittänyt.

Galleria Paperihuoneen ikkunalaudalla oli värikkäitä kuvia palmuista ja heleistä kukista.

– Saako koira tulla sisälle? Sanna huikkasi ovelta.

– Totta kai. Tuon raikasta vettä, Marlena vastasi.

Fifi tuli keittiöön nuuskimaan. Se latki vesikupin saman tien tyhjäksi.

– Näyttelyn nimi on Tropiikissa tuulee. Kävin lomamatkalla Malesiassa ja maalasin luonnossa, Marlena kertoili ja esitteli toinen toistaan hehkuvampia akvarelleja. Sanna ihasteli niitä vilpittömästi. Lissun mielestä ne olivat turhan värikkäitä.

– Olipa viehättävä paikka, Sanna sanoi, kun he kiipesivät Hallituskatua ylös torille. Siellä oli väkeä toisin kuin talvella. Vihannes- ja kukkamyyjien kojut loivat mukavan väriläikän kaupungin keskustaan.

– Tarjoan lomapäivän kunniaksi kahvit torilla, Sanna sanoi.

He istahtivat kirjaviksi maalatuille tuoleille aurinkovarjon alle. Sanna tyytyi kahvikupilliseen. Lissu valitsi sokerimunkin kahvin kaveriksi.

– Hyvää päivää, tekin olette tulleet nauttimaan auringosta.

Aimo ja Nora tulivat käsi kädessä paikalle.

– Sopiiko, että istahdamme hetkeksi seuraan? Aimo kysäisi.

Hän oli hyvällä tuulella ja halusi jakaa sitä muillekin. Lissu ei voinut muuta kuin nyökätä, vaikka hän olisi halunnut vajota maan alle.

– Minä olen Sanna, Lissun sisko ja sinä olet varmaankin Aimo. Hän on puhunut sinusta paljon. Onko tämä neito tyttäresi?

Nora näytti kieltämättä tyttöseltä. Hän oli koonnut rastansa sykeröksi päälaelle ja sitaissut iloisenkirjavan huivin sen ympärille. Valkoiset polvimittaiset caprit ja pinkinpunainen pellavatunika sopivat hyvin kesäpäivän aurinkoon. Jalassa oli valkoiset tennistossut. Aimo oli pukeutunut muodollisesti vaaleaan kesäpukuun.

– Hei, minä olen Nora, Lissun kollega. Opetan äidinkieltä. Olemme menneet Aimon kanssa kihloihin ja olen juuri muuttanut hänen luokseen, Nora kertoi vilkkaasti ja näytti sormusta.

Lissua huimasi. Sanna katsoi häntä hämmästyneenä.

– Minä luulin… hän aloitti. Tässä oli jotain outoa. Hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta.

– Teillä on viehättävä kesäkaupunki. Miten talvella? Onko täällä elämää?

– Hämeenlinna on todella parhaimmillaan kesällä. Meillä on hieno Vanajavesi ja Hämeen linna. Paljon puistoja ja upeita istutuksia. On kesätapahtumia kuten Linna Jazz ja Hämeen keskiaikafestivaalit. Talvella kaupunki on aika hiljainen, Aimo selosti kuin paraskin matkaopas.

– Pariisissa on päin vastoin. Se hiljenee kesäksi, kun kaikki lähtevät maaseudulle pakoon kaupungin hellettä, Sanna kertoi. – Kuulin, että olet kalamies. Lissu kehui kuhafileitäsi.

Aimo näytti hetken hämmästyneeltä.

– Tarjoan Vanajan kuhaa teille molemmille mielelläni jonain iltana, hän vastasi diplomaattisesti.

– Voi meillä on menoja, ehkä joskus toiste, Lissu sanoi nopeasti.

Hänen poskensa olivat punehtuneet ja kädet tärisivät. Kahvin juonnista ei tullut mitään. Sanna vilkaisi häntä huolestuneen näköisenä.

– Oletko sairas, näytät huonovointiselta?

– Päätä särkee, lähdetään jatkamaan matkaa. Ehkä ruoka auttaa, Lissu sanoi ja nousi saman tien, vaikka munkki oli koskematon.

Fifi hermostui, kun tuolin jalka kirskahti. Nora kumartui rapsuttamaan sitä korvien takaa.

– Oli mukava tutustua, hän sanoi ja tarkoitti sitä. Sanna oli tuonut tuulahduksen suuresta maailmasta. Nora suunnitteli, että he voisivat viettää kesällä pitkän viikonlopun Euroopassa. Pariisi kuulosti kiehtovalta. Hän vaihtoi Sannan kanssa puhelinnumeroita.

– Meillä on uusi gourmetravintola Uoma. Testataanko sitä, Lissu ehdotti, kun he pääsivät kävelykadulle.

– Minulle sopii. Vaikka kyllä ihan tavallinen suomalainen kotiruokakin kelpaisi, Sanna sanoi. Hän oli huolissaan Lissun voinnista.

Uoman salaattipöytä näytti ylelliseltä. Molemmat valitsivat mielensä alkupalat. Sanna tilasi pääruuaksi listalta parsarisoton ja Lissu maalaiskanan rintaa.

Mustaan esiliinaan pukeutunut tarjoilijapoika toi ne pöytään. Hänellä oli hauska sykerö päälaella. Annokset oli aseteltu tyylikkäästi isoille tummanharmaille keramiikkalautasille.

– Hyvää ruokahalua, hän toivotti kohteliaasti.

– Tämähän on kuin kotona Pariisissa, Sanna myhäili tyytyväisenä. – Risotto oli juuri sopivan kosteaa ja parsa taivaallista. Mutta kerro nyt ihmeessä Lissu, mitä sinun ja Aimon välillä on tapahtunut. Luulin, että sinä olet pian rehtorin rouva?

Lissu veti henkeä. Hän tunsi suorastaan pahoinvointia ajatellessaan Aimon ja Noran lempeä.

– Se tyttö on noitunut hänet, hän sanoi ja puristi veistä kädessään.

Sanna katsoi parhaaksi olla kyselemättä enempää. Tämä oli selvästi vakavaa. Lissu oli sen näköinen, että purskahtaisi kohta itkuun.

40.

Noran kirjoituskurssi jatkui.

– Mirri, aloita sinä. Kerro mitä novellissasi tapahtuu.

– Paikka on lääkärin vastaanottotila. Olen siellä kesätöissä. Asiakkaita on kolme, neljä odottamassa vuoroaan. Kaikki selaavat vanhoja naistenlehtiä. Tunnelma on kirjaimellisesti odottava. Äkkiä lääkärin vastaanottohuoneesta ryntää vanha mies ja huutaa: ”Murhaaja”. Kaikki säpsähtävät ja kiiruhtavat ulos.

Juoksen lääkärin huoneeseen. Hän makaa lattialla tajuttomana. Kaadan tohtorin päälle kylmää vettä. Tämä hieroo silmiään ja nousee.

”Vaihdan ammattia, nämä vainoharhaiset potilaat tekevät minusta lopun”, hän voihkii. ”Äskeinen potilas löi minua tuolla vasaralla päähän. Hän kuvitteli, että aion satuttaa, kun kokeilin refleksejä.”

– Sinulla on tässä draaman aineksia. Voit lisätä tarinaan lisää kuvauksia tunnelmasta ja miljööstä. Sitten Roosa. Sinä viet meidät markkinoille?

– Joo, olin viime kesänä Mama Maddalenan apuna, kun hän tulkitsi tarotkortteja. Novellissa on kuuma kesäpäivä ja markkinoilla paljon väkeä. Mama antaa vain hyviä ennustuksia. Minä teen lapsille kasvomaalauksia sillä aikaa, kun heidän vanhempansa ovat Maman luona.

– Hyvä, siinä on puitteet. Keksi tarinaan joku yllätys, niin siitä tulee kiinnostava. Sitten Kimmo. Sinun tapahtumapaikkasi taitaa olla minullekin tuttu?

– Ei sen jännittävämpää paikkaa olekaan, kuin koulun opettajahuone. Se on täynnä dramatiikkaa. Ollaan kahvitauolla ja ilmassa on kateutta ja mustasukkaisuutta. Leppoisa rehtori ei tiedä, että on aiheuttanut lähes tragedian rakastumalla äidinkielenopettajaan. Kuvaamataidon opettajakin on ihastunut tyttöseen, mutta hän on jäänyt kakkoseksi. Tilanne mutkistuu, kun käsityönopettaja pettyy nähdessään kihlasormuksen. Hän on kuvitellut olevansa pian rehtorinrouva.

Nora oli punastunut. Kimmon sanat olivat tosielämästä. Hän oli kärsinyt koulussa vallitsevasta myrkyllisestä ilmapiiristä.

– Aiotko kehitellä tästä murhatarinan? hän kysyi. Kimmo iski silmää.

– Odota, kun saat lukea koko tarinan. Tulet yllättymään.

Nora antoi kurssilaisille aamupäivän aikana harjoitustehtäviä. He saivat listata paikkoja, joissa olivat asuneet.

– Näiden kautta pääsette hyvin alkuun. Kuvailkaa joku teille tuttu paikka ja sijoittakaa tarinan henkilöt sinne, Nora sanoi. – Toinen hyvä harjoitus on muistella lapsuutta ja kirjoittaa ruokamuistoja. Pidetään tauko ja sen jälkeen vuorossa on lupaamani yllätys.

Kurssilaiset odottivat jännittyneinä, mitä tapahtuisi. He istuivat kahvihuoneessa ja vilkuilivat kelloa.

– Nora laittaa meidät varmaan esittämään dialogia? Kimmo tuumi. – Minä voisin esittää Mirri sinun aviomiestäsi.

– Siinä tarinassa meille tulisi nopeasti ero, Mirri sanoi ja irvisti.

– Päivää, täällä onkin paljon tuttuja, Mama Maddalena tervehti. – Nora pyysi minut vierailijaksi. En aio ennustaa teille, vaan kerron vähän fantasian kirjoittamisesta. Olen kuullut urani aikana niin paljon tarinoita, että voisin kirjoittaa pinon satukirjoja. Olette varmasti lukeneet satuja. Kertokaa, mitä elementtejä niissä on.

– Alkaa sanoilla Olipa kerran ja aina on onnellinen loppu, Roosa viittasi ensimmäisenä.

Mama nauroi. – Hyvin tiedät kummityttöni. Olemmehan lukeneet yhdessä monta satua. Jatkakaa te muut.

– Opetus, paha saa palkkansa.

– Yllättäviä käänteitä.

– Taikoja.

– Peikkoja ja haltijoita.

– Muodonmuutoksia ja supervoimia.

– Kyllä vain. Antakaa mielikuvituksen liitää. Saatte 15 minuuttia aikaa kehitellä omannäköisenne tarina. Vapaaehtoiset saavat lukea ääneen.

Mirri viittasi ensimmäisenä. Hänen silmänsä loistivat ilkikurisesti. Nora arvasi, että tyttö oli ladannut satuunsa tunnetta.

– Ole hyvä.

Mirri nousi seisomaan ja luki kuuluvalla äänellä.

Olipa kerran kaunis nuori neito, joka halusi tanssia. Hän ei kävellyt koskaan, vaan liiteli ja pyörähteli askareita toimittaessaan. Hänelle kasvoi siivet selkään ja tanssiminen oli entistä helpompaa. Hän hurmasi katsojat esiintyessään festivaaleilla.

Kauko-niminen poika katseli häntä himoiten. Neitomme ei pojasta välittänyt. Tämä oli näppynaamainen ja hänen kätensä olivat karvaiset. Hengitys haisi viskille.

Kauko päätti toimia. Hän pyydysti neidon verkkoon ja katkaisi tämän siivet.

– Tulethan minulle vaimoksi? hän kysyi ja päästi neidon vapaaksi.

Tämä iski poikaa kattilalla päähän ja juoksi pakoon. Poika kuoli ja tyttö oli siitä iloinen. Hänen selkäänsä kasvoi upouudet säkenöivät siivet ja tanssi jatkui.

Kurssilaiset nauroivat ja Mama taputti käsiään.

– Miten minusta tuntuu, että tässä on sinun tarinasi?

– Odottakaapa, kun kuulette minun versioni. Kimmo sanoi ja aloitti.

Kauko katseli ihastuneena, kun perhostyttö liiteli kuin keijukainen tanssilattialla. Hän oli kauniimpi kuin kuunsäde, herkempi kuin päivännousu. Hänet tahdon omakseni, Kauko ajatteli.

Hän taikoi tytön ympärille tähtien loisteesta näkymättömän verkon. Neito keinui siinä kuin silkkisessä riippumatossa.

– Kauko, prinssini, toit minut linnaasi. Tahdon olla ikuisesti sinun, neito kuiskasi ja moiskautti suukon prinssinsä poskelle.

He elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Sen pituinen se.

– Kimmo, se oli kaunis tarina. Taisit keksiä sen lennossa.

– Niinhän se tehtävänanto meni, Kimmo nauroi ja katsoi Mirriä. Tämä nosti kätensä ja nauroi.

– Panit paremmaksi, pisteet sinulle, hän sanoi.

– Kiitos Mama ja kiitos kurssilaiset. Kello on paljon. Saatte lähettää sähköpostissa novellinne minulle. Nauttikaa kirjoittamisesta, Nora sanoi päivän päätteeksi.

Häntä nauratti. Miten ihania nuoret olivatkaan. Täynnä elämäniloa ja kuitenkin niin epävarmoja. Hän tiesi, että kirjoittaminen selkeytti ajatuksia.

Nora muisteli omaa nuoruuttaan. Hänellä oli ollut poikaystävä, joka oli ollut välillä hellä ja rakastava. Sitten tuli masennuskausia, jolloin mikään ei ollut hyvin. Nora oli yrittänyt kaikkensa, mutta poika oli ollut epätoivon vallassa. Nora ei ymmärtänyt, mistä masennus johtui, sillä elämä oli ulkonaisesti hyvin. Molemmat olivat opiskelleet yhdessä ja arvosanat olivat hyviä.

Poika oli kiivastunut bileissä, kun Nora oli tanssinut toisen opiskelukaverinsa kanssa. Mykkäkoulu oli jatkunut viikkoja. Nora ei jaksanut katsella vihoittelua, vaan laittoi välit poikki. Seuraavalla viikolla poika oli tullut pullapussin kanssa katuvaisena Noran luo.

Hyvät ja huonot hetket jatkuivat, kunnes suhde kariutui lopullisesti. Poika löysi uuden ihastuksen. Nora oli saanut sijaisen paikan lukiossa. Kun pesti oli ohi, hän oli jäänyt työttömäksi, eikä ollut enää kiinnostava.

Nora oli ollut helpottunut päästessään muuttamaan pois Helsingistä. Äidinkielen opettajan paikka, vaikka olikin vain sijaisuus, oli parasta mitä hänelle oli tapahtunut. Elämänlaatu oli parantunut entisestään, kun hän oli muuttanut Aimon luo. Tämä oli tasainen ja luotettava. Ehkä vähän liiankin, sillä päivät eivät tuoneet yllätyksiä, ellei Nora niitä keksinyt.

Hän oli katsellut äkkilähtötarjouksia Rantapallo.fi -sivustolta. Viikonloppumatkat Pariisiin olivat yllättävän edullisia. Hän päätti soittaa Sannalle ja kysyä, missä kannattaisi asua. Kirjoituskurssi olisi pian ohi ja hän olisi vapaa lomailemaan. Niin Aimokin, sillä rehtorin loma jatkuisi vielä muutaman viikon.

Nora huomasi hyräilevänsä Edith Piafin laulua Non, je ne regrette rien.

Se oli totta, menneet olivat menneitä ja hänellä oli uusi elämä.

41.

Frodo ja Sam kiipesivät kauhistuttavan jyrkällä Tuomiovuorella. Klonkku hiiviskeli lähellä. Mordorin Silmä oli havainnut heidät. Sormus poltti Frodon paidan alla.

– Tämä on liian jännittävä. Minulla on vatsanahka koko ajan piukeana, vaikka tiedän kirjan luettuani, miten tässä käy, Roosa henkäisi.

Hän istui Juha-Matin kainalossa tämän huoneessa. He olivat istuneet tuntikausia elokuvan lumoissa. Elli oli tuonut pojan huoneeseen vadillisen voileipiä ja kannullisen kaakaota.

– Katsotaan huomenna loppuun, Juha-Matti ehdotti. Voin kertoa sinulle kummitustarinan näin illan kevennykseksi.

– Hassu, kerro pois.

Juha-Matti oikaisi selkänsä ja aloitti.

– Meillä kulkee suvussa 1600-luvulta perimätietona tarina Holappa-Heikistä, joka kätki isonvihan aikaan riikintaalereita Höykkijärven rantaan. Tarinan mukaan virvatulet loistavat juhannuksena ja johdattavat kuparirahojen luo.

Jukka-setä ja isä lähtivät etsimään aarretta. Toden totta, virvatulet loistivat suolammen rannalla. Ne kohosivat ja vaihtoivat paikkaa tuulenvireen mukana. Miehet olivat ymmällään, mistä pitäisi kaivaa. Tuuli nousi ja lammesta kuului haikeaa valitusta. Etsijät säntäsivät niiltä sijoiltaan pakoon. Aarretta ei ole vieläkään löydetty.

Kävin pikkupoikana lammella ihmettelemässä, mutta sen samea musta vesi pelotti. Isot pojat olivat kertoneet, että siellä asuu Näkki, joka nappaa pikkupoikia nilkasta ja vetää syvyyteen.

– Huh, nyt on tullut jännitystä tämän päivän osalle liikaakin. Nähdään huomenna, Roosa sanoi ja vilkutti lähtiessään. Hän hyräili pyöräillessään hiljaisen kaupungin halki.

– Mikäs noin laulattaa? äiti kysyi, kun Roosa tuli kotiin.

– Katseltiin Juha-Matin kanssa monta tuntia elokuvia. Hän on maailman paras ystävä, Roosa hehkutti.

Äitiä hymyilytti. Hän oli tyytyväinen, että tytär oli täynnä elämää. Ei kannattanut varoitella tulevista murheista. Jokaisen täytyy tehdä omat virheensä, hän tiesi.

– Sinulla on vielä muutama viikko lomaa. Nauti ja lataa akkuja talveksi, hän sanoi. – Suomessa on aurinkopäiviä turhan vähän. Minä olen istunut tänään puutarhassa aurinkovarjon alla. Olen malttanut laiskotella, lukea rakkausromaania ja tarjota Tanelle kaupan valmisruokaa.

– Hyvä äiti, sinä olet ajan hermolla, Roosa sanoi ja kiipesi yläkertaan. Hän kaivoi päiväkirjan patjan alta.

On ollut huikea päivä. Minua vähän ujostutti, kun tapasimme tänään J-M:n loman jälkeen. Hän antoi suukon poskelle ja kysyi, onko ollut ikävä. Minä vastasin, että vähän. En kehdannut sanoa, että paljon. Mummi tuli halaamaan ja Santeri-pappa kysyi, kuka olen. Mummi torui ja sanoi, Roosahan tässä, olette tavanneet. Pappa ei muistanut, mutta ei se mitään. En minä pappaa tullut tapaamaan vaan J-M:ää.

Istuttiin J-M:n huoneessa ja pidettiin kädestä. Pussattiinkin. En aio kertoa Mirrille mitään. Ei hänkään kerro. On salaperäisen oloinen, kun kyselen kesätöistä. Tohtori Tauno oli minun mielestäni turhan mairea. Vaistosin, että hänen ja Mirrin välillä oli jotain säpinää. Kimmokin katselee Mirriä himoiten. Nämä aikuisten jutut ovat hämmentäviä. Tapaan J-M:n taas huomenna. Elämä on jännittävää. Vatsanpohjassa nipistelee. Kuukautiset tulossa?

42.

Vilma pyörähteli olohuoneessa tyytyväinen hymy huulilla. Koti oli hetken aikaa yksin hänen. Siivooja oli käynyt, imuroinut ja pessyt lattiat. Asunto tuoksui raikkaalle. Vilma oli vaihtanut kesäksi läpikuultavat luonnonvalkoiset verhot. Lattialla oli bambumatto ja seinillä sisustustauluja. Hän ihaili Ikeasta ostamaansa valokuvaa helakan punaisista unikoista. Ne oli kuvattu upeasti vastavalossa. Tauno oli lääkäripäivillä Tukholmassa ja tulisi vasta sunnuntaiaamuna. Pojat olivat yökylässä kavereiden luona.

Nyt pitäisi keksiä jotain repäisevää, hän haaveili. Harmi kun kaikki työkaverit ovat mökeillä. Hän ei maalaiselämää kaivannut. Tosin muutama viikko Taunon hankkimalla luksusmökillä oli mukava lomailla, sillä pojat nauttivat uimisesta.

Lapsuudessa hän oli saanut kitkeä kasvimaata enemmän kuin tarpeeksi. Kaupasta sai nykyään pestyjä perunoita ja siististi pilkottuja kasviksia. Elämästä oli tullut mukavan helppoa. Pojille maistui pizza, hampurilaiset ja tortillat. Onneksi spagettikausi oli ohi. Hän muisti, miten oli kokannut joka viikonloppu rasvaista jauhelihaa, jota pojat kauhoivat suuhunsa ketsupin kera. Tauno oli yleensä niin kiireinen, ettei ehtinyt keskittyä ruokailuun. Ravintolaillat olivat toista. Silloin hän luki tarkkaan ruokalistan ja tilasi puoliraakoja pihvejä ja kyseli viinisuosituksia. Vilmaa puistatti. Hän valitsi useimmiten listalta kevyitä kalafileitä ja vihreää salaattia.

Puutarhajuhlissa hän oli jutellut Mairen kanssa resepteistä. Roosa oli kasvissyöjä. Maire kertoi ihastuneensa keittokirjaan, jolla oli hauska nimi Härkäpapua sarvista. Painos oli loppu, mutta hän lupasi lainata kirjan. Osasi kuulemma tyttären lempiruokaohjeet ulkoa. Vilma päätti soittaa Mairelle.

– Hei, täällä on Vilma. Jos olet kotona, voisin käydä hakemassa sen keittokirjan, mistä puhuttiin.

– Tule vaan. Minulla on pullataikina kohoamassa. Jos maltat istua hetken, saat lämpimäisiä.

– Ihanaa, minä en muista koska olen itse leiponut viimeksi. Haen tuoreet leivonnaiset K-Marketista.

Vilma otti autotallista tuliterän sähköavusteisen polkupyörän. Hän oli saanut sen Taunolta syntymäpäivälahjaksi. Tuuli tuntui hyvältä kasvoilla, kun hän kääntyi Mairen pihalle.

– Onpa hieno peli, Tane tuli ihastelemaan. – Kelpaisi meidän mammallekin.

– Haluatko koeajaa?

– Ilman muuta. Taitaa olla kalliskin?

– Sain mieheltäni lahjaksi. En kysynyt hintaa, Vilma sanoi.

Hän katseli, kun Tane kiersi sujuvasti pihan. Miehellä oli yllään polvipituiset trikooshortsit ja hihaton t-paita. Hän näytti hyväkuntoiselta. Ruohonleikkuri oli ollut juuri käytössä. Nurmikko tuoksui kesälle. Taunoja molemmat, mutta kovasti erilaisia, Vilma mietti. Hän ei osannut kuvitella, että hänen miehensä olisi ollut yhtä rento ja huoleton. Tai että joku olisi kutsunut häntä Taneksi.

– Tule sisään. Lupasin näyttää tytöille, miten pullapitko letitetään. Haluatko yrittää? Maire huikkasi ovelta.

– Tulen kuunteluoppilaaksi, Vilma pelästyi. Hän ei halunnut näyttää, miten kömpelö oli keittiöhommissa.

– Roosan olet tavannutkin puutarhajuhlissa, Maire sanoi, kun tytöt kopistelivat alas keittiöön.

– Päivää Vilma, mekin olemme tavanneet, Mirri sanoi.

Hänen poskensa hehkuivat keittiön kuumuudessa. – Olin kesäapulaisena lääkärikeskuksessa.

– Hyvänen aika, niin taisit olla. Muistaakseni sinulla oli valkoinen takki ja hiukset kiinni.

– Joo, piti olla virallisen näköinen. Nyt kun on vielä kesä, tykkään kulkea shortseissa ja topeissa, Mirri sanoi.

Vilma katsoi hänen lahkeista revittyjä polvihousujaan ja tiukkaa trikoopaitaa. Napakoru kimmelsi ja kiharat hiukset ulottuivat harteille. Tyttö oli hänen mielestään turhankin vetävän näköinen. Hän tiesi, että Tauno katseli mielellään nuoria naisia. No, tyttöhän on vasta lapsi, hän rauhoitteli itseään.

– Oppitunti alkaa. Tytöt oletteko pesseet kädet? Ottakaa esiliinat eteenne. Minä näytän ja te saatte jatkaa.

Maire pyöritti taikinasta neljä tasakokoista pötköä. Hän kiepautti ensin niistä kaksi yhteen ja sen jälkeen toiset kaksi. Kuin taikaiskusta hän sovitti palmikot yhteen.

– Se on helppoa. Tehkää samalla tavalla, niin saamme pellillisen upeita pitkoja. Kohotetaan niitä hetki. Sitten saatte voidella ne kananmunalla ja ripotella raesokeria pintaan, hän selosti.

Tytöt pyörittivät päätään pähkäillessään, miten päin kierteet sovitettiin yhteen. Maire sai näyttää parikin kertaa, ennen kuin pullapitkot olivat siistissä rivissä odottamassa uuniin pääsyä.

– Tule Vilma minun kanssani istumaan puutarhaan. Tytöt saavat huolehtia paistamisesta.

– Mirri, tohtorin rouva näytti aika hienolta. Tunnetko sinä hänet? Roosa kysyi, kun tytöt jäivät kahdestaan keittiöön.

– En todellakaan. Hän kävi pikkupoikien kanssa kerran tapaamassa miestään. Luulin, ettei hän edes huomannut minua.

– Olet ollut kamalan salaperäinen. Millainen tohtori oli? Kiusasiko hän sinua?

Mirri puri huultaan. Teki mieli kertoa Roosalle. Uskaltaisikohan?

– No jos välttämättä haluat kuulla. Meillä oli pieni romanssi. Tohtori oli uskomattoman ihana. Piti minua hyvänä, tarjosi kuohuviiniä ja mansikoita.

– Ei ole todellista. Olitteko te oikeasti sillain?

– Joo, ja se tuntui ihmeelliseltä.

– Mirri, en olisi ikinä uskonut. Me on Juha-Matin kanssa vain pussailtu. Etkö pelännyt, että tulet raskaaksi?

– Pelkäsin tietysti, vaikka Tauno käytti kortsua. Kun kuukautiset alkoivat, olisin voinut tanssia helpotuksesta.

– Tapaatteko vielä?

– Ei, se oli pelkkä kesäromanssi. Ei siitä mitään olisi tullut. En halua, että kukaan juoruaa. Lupaathan, ettet kerro kenellekään.

– En tietenkään, Roosa sanoi.

Hän ei tiennyt mitä ajatella. Aikuisten maailma tuntui yhtäkkiä pelottavalta.

43.

– Ihanaa toit lempihajuvettäni, kiitos. Vilma ei raaskinut kertoa, että olisi saanut sitä työpaikalta henkilökuntahintaan. Tauno oli tullut väsyneen näköisenä lääkäripäiviltä.

– Tuoksut itsekin vähän hajuvedelle.

– Myyjä suihkautti sitä näytteeksi, Tauno selitti vähän turhankin nopeasti.

– Minulla on kahvi valmiina ja usko tai älä, olen leiponut itse pullaa. Tai melkein itse, hän ajatteli. – Maire vähän auttoi.

– Minulle maistuisi nyt paremmin kylmä olut ja sillivoileipä, Tauno sanoi.

Vilma tunnisti hajuveden lisäksi alkoholin tuoksun.

– Mene suihkuun sankarimatkailija. Teen voileivän valmiiksi. Voit vetäytyä sen jälkeen lepäämään.

Tauno heräsi raskaan päiväunen jälkeen virkistyneenä. Oli mukava olla taas kotona. Lääkäripäivät olivat olleet uuvuttavat. Hän oli viettänyt illat ihastuttavan naiskollegan kanssa. Tämä asui Tukholmassa, mutta tuli kaveriksi paluumatkalle Turkuun tapaamaan sisartaan. He olivat nauttineet yökerhossa värikkäitä cocktaileja ja laulaneet duettoa karaokessa. Tauno värähti muistaessaan, miten hän innostui esittämään sooloa Mörri-Möykyssä.

– Kuule Vilma, tekisi mieli kunnon pihviä. Lähdetäänkö kaupungille haukkaamaan jotain?

– Lähdetään vaan. Pojat tulevat kotiin vasta myöhään. Annoin luvan pelata kännykällä ja lupasin tilata pizzat iltapalaksi, Vilma kertoi.

Hän oli soittanut pojille ja oli tyytyväinen, että sai viettää sunnuntaipäivän Taunon kanssa rauhassa.

Reskalla oli vilkasta. Ravintoloiden ulkopöydät olivat täynnä viimeistä sijaa myöten.

– Tuo Amarillon terassi vaikuttaa houkuttelevalta. Otetaan baaritiskin ääressä aperitiivit ja tarkkaillaan, kun joku pöytä vapautuu, Tauno ehdotti.

Vilma valitsi lonkeron ja Tauno ison tuopin Karhua. Kun lasit olivat tyhjät, pöytäkin löytyi.

– Medium plus pihvi minulle ja iso lasillinen talon punaviiniä. Voisin ottaa myös snapsin, Tauno tilasi.

– Minä voin kokeilla quesadilloja, Vilma sanoi. – Lasillinen talon valkoviiniä ja karahvillinen vettä, kiitos.

– Kyllä maistui, Tauno huokaisi, kun oli selvittänyt pihvinsä. – Se oli juuri sopivan mureaa ja valkosipulivoi herkullista. Miltä sinun meksikolaisannoksesi maistui?

– Hyvältä, vaikka en olekaan jalopenojen ystävä. Haluatko jälkiruokaa?

– Mitä jos tilataan espressot ja konjakit, Tauno ehdotti.

– Päivää kollega. Onko teillä joku juhlapäivä, kun lipitätte viinaa keskellä päivää?

– Hei Rami. Palasin aamulla lääkäripäiviltä ja teki mieli vähän rentoilla mamman kanssa, Tauno virnisti.

– Kyllä ne lääkäripäivät tiedetään. Jätin tänä vuonna suosiolla väliin, Mirrin isä vastasi ja iski Taunolle silmää.

– Kiitos viimeisestä, puutarhajuhlat olivat hienot, Ramin vaimo Hille sanoi. – Harmi kun Mirjami ei päässyt mukaan.

– Miten hän voi? Ei olla tavattu aikoihin, Tauno kysyi.

– Hyvinhän tuo. Minusta näytti, että hän aikuistui kesätyöviikkojen aikana. Tai on hän edelleenkin aikamoinen rasavilli. Aina menossa. Viihtyy illat ulkona kavereiden kanssa ja nukkuu aamuisin pitkään.

– Moi äiti ja iskä, oletteko päiväkävelyllä? Mirri oli tullut vanhempien huomaamatta paikalle Roosan kanssa.

– Hei Mirjami, Tauno tervehti. – Minne olette matkalla?

– Torille, saanko iskä vähän jätskirahaa?

Tytöt lähtivät saman tien. Tauno katsoi heidän peräänsä. Kuin kaksi villivarsaa. Toinen oli pitkäsäärinen ja kiharahiuksinen, toisella oli lyhyt poikatukka. Molemmat olivat ruskettuneet kauniisti kesän aikana. Tauno tunsi yhtäkkiä itsenä vanhaksi.

– Mekin tästä jatkamme matkaa, Mirrin vanhemmat sanoivat. – Oli hauska tavata. Poiketkaa meillä jossain välissä.

– Näyttävä pari tuo Tauno ja Vilma, Hille kommentoi, kun he kävelivät kotiin päin. – Millainen Tauno on työkaverina?

– Hän on arvostettu neurologi. Tekee pitkiä päiviä, mutta innostuu välillä irrottelemaan. Tänään taisi olla sellainen päivä, Rami sanoi. Hän ei välittänyt kertoa kosteista illanvietoista, joihin hänkin oli osallistunut edellisillä lääkäripäivillä.

44.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Tervehdys vuorten kupeesta uskomattoman kauniista laaksosta Vierwaldstetter järven rannalta. Kirjoitin viimeksi ravintolasta, joka on erikoistunut korikanaan. En osannut kuvitella, että kana houkutteli minut jäämään tänne koko kesäksi.

Paikka oli aluksi pieni, mutta sana kiiri ja asiakkaita riitti. Nyt isäntäväki on rakentanut terassin, josta on hienot näköalat järvelle ja Uri-Rostock vuorelle. Ravintolan ovessa oli ilmoitus, että he etsivät kesätyöntekijöitä.

En tiedä mikä minuun meni, mutta ilmoittauduin. Sain paikan, koska osaan sekä saksaa että englantia. Lähetin kiitollisia ajatuksia edesmenneelle saksanopettajalleni Lenkulle. Hänen ansiostaan pärjään hienosti. Osaan prepositiot vaikka unissani. Muistattehan saksanlukijat an, auf, hinter, in, neben, über, unter, vor, zwishen. En olisi uskonut, että niille tulee käyttöä.

Tilapäinen henkilökunta majailee päärakennuksen yläkerrassa. Minulla on pieni vinokattoinen kamari, jonka haahkanuntuvatäkin alle pujahdan iltaisin lopen uupuneena. Päivät ovat kiireisiä ja rappuja riittää. Työasuni on sievä kuin mikä. Siihen kuuluu polvipituinen musta avokaulainen hame. Minulla on valkoinen pitsiesiliina ja hilkka päässä. Hiukset solmin nauhalla niskaan. Työkengät ovat kankaiset, joissa on nilkan yläpuolelle ulottuva varsi. Varpaat ovat paljaat. Hankin korallinpunaista kynsilakkaa. Minäkö turhamainen? Kyllä vain.

Sovin MeSinkut lehden kanssa, että saatte kesän aikana päiväkirjamerkintöjä arjestani. Tosin päivät näyttävät olevan toistensa kaltaisia. Herään aamulla kuudelta. Syön keittiössä pikaisen aamiaisen ja riennän sitten kattamaan pöytiä. Ravintola avautuu kello 11, mutta puuhaa riittää. Autan keittiössä, sillä kaikki pitää olla valmista ennen asiakkaiden tuloa.

Olen ystävystynyt kokin kanssa. Hän on hurmaava hopeahiuksinen herra, joka taikoo makua kanakastikkeeseen. Olen yrittänyt ottaa selvää reseptistä, mutta hän vain nauraa kysymyksilleni. ”Salaisuus on yrteissä”, on ainoa vastaus, jonka olen saanut. Täällä vuoristossa kasvaa villinä ainakin timjamia, rosmariinia ja salviaa. Kasvaa toki paljon muutakin, jota en tunnista. Pysykää kuulolla, minulla on taatusti kesän mittaan paljon uusia juttuja kerrottavana, Miranda, tarjoilijatar

Vuorten yllä salamoi. Laakso oli peittynyt sadesumun taakse. Näköalaterassilla ei istunut ketään, vaikka lasikate esti pahimmat saderyöpyt. Tuuli heitti vettä reunimmaisten pöytien ja tuolien päälle. Miranda siirsi niitä syrjään apunaan tarjoilijapoika Leopold. Onneksi ravintola sulkeutuisi pian. Sisällä oli asiakkaita vähemmän kuin yleensä. Mirandaa paleli ohuessa hamosessa. Varpaat olivat märät.

– Tule, pihistetään keittiöstä vähän rommia, ettet vilustu, Leopold virnisti.

– Miten aiot päästä kotiin sateessa ja tuulessa? Miranda huolehti, kun he olivat sulkeneet ovet.

– Pyöräily märillä teillä on vaarallista. Ajattelin jäädä torkkumaan tuonne taukohuoneeseen, Leopold sanoi ja ravisteli märkiä hiuksiaan. Rommi oli saanut molempien posket hehkumaan.

Taukohuoneesta kuului jyrisevä kuorsaus. Kokki oli päätynyt samaan ratkaisuun. Hän makasi kovalla puusohvalla, joka tärisi hänen allaan.

– Ei tuolla pysty nukkumaan. Tule ylös minun huoneeseeni hetkeksi, Miranda ehdotti omaksi hämmästykseen.

Ilta oli vielä nuori ja hän kaipasi puheseuraa. Leopold oli oppinut työssään kohtuullisen hyvää englantia. Hän kertoi käyneensä iltakurssilla, jossa harjoiteltiin keskustelua.

– Voin tullakin. Haen viinikellarista meille pullollisen talon valkkaria.

Leopold rojahti Mirandan viereen tämän sängyn päälle. Huoneessa ei ollut muita istuimia. Hän kaatoi molempien lasit piripintaan.

– Maista, toin vähän leipää ja vuohenjuustoa kaveriksi.

– Kyllä kelpaa. Miten olet viihtynyt täällä?

– Jos et kerro kenellekään, paljastan salaisuuden. Asun kotona tuolla kylässä. Meillä on pihapiirissä vanha aitta. Siitä saisi pienellä rahalla ja talkoilla viihtyisän ravintolan. Opettelen täällä ammatin ja perustan yrityksen. Toivottavasti jo pian, sillä kummitäti jätti pienen perinnön.

– Kuulostaa hienolta. Mistä saat henkilökuntaa?

– Ajattelin pestata ensimmäiseksi sinut.

– Älä naurata, voin suostuakin.

– Vakavasti puhuen. Koulukaverini Bobi on parhaillaan kokkikurssilla. Hän on lupautunut osakkaaksi. Äiti ja isä, vaikka ovatkin jo iäkkäitä, ovat hankkeessa mukana. Kylältä löytyy työttömiä nuoria, jotka taatusti tulevat hommiin.

Salama paukahti vuoren rinteeseen. Mirandan sydän hypähti. Hetken kuluttua kuului mahtava jyrähdys. Leopold kietoi kädet hänen ympärilleen.

– Anna minun suojella sinua.

Miranda antoi. Tuntui epätodellisen ihanalta, kun joku piti hyvänä.

Leopold ei ehtinyt koko yönä taukohuoneeseen.

Kokki haukotteli aamulla leveästi, kun nuoret tulivat alakertaan.

– En ole aikoihin nukkunut näin makeasti. Ukkosilma saa minut aina tainnoksiin, hän sanoi ja kaatoi mustaa kahvia mukeihin. – Ehdin leipoa jo sämpylöitä. Maistuuko?

Miranda ei tiennyt mitä ajatella. Huumaava yö haahkanuntuva täkin alla, nyt vahvaa kahvia ja voita tihkuvia sämpylöitä kirsikkahillon kera. Elämä yllätti.

Olenko valmis? Taidan olla. Tämä on jotain muuta, kuin ahertaminen pikkukaupungin koulussa. Sitä paitsi Poldi on suloinen, hän huomasi ajattelevansa.

lähettäjä: miranda@gmail.com
vastaanottaja: noranora@gmail.com
otsikko: elämä yllättää

Hei ja tervehdys täältä Sveitsistä, olet ehkä lukenut matkaraporteistani, että olen hullaantunut kanaan. Se kuulostaa absurdilta, mutta on niin totta. En koskaan ennen ole syönyt näin hyvin. Voisi kuvitella, että yksipuoliseen ruokavalioon kyllästyy. Ei pidä paikkansa, korikana maistuu päivä päivältä paremmalta. Yritän edelleen selvittää, mitä yrttejä kokki käyttää kastikkeeseen. Vilkutin silmää, mutta hän vain nauroi.

Mutta asiaan. Vietän todellakin täällä koko kesän. Sovin kolmen kuukauden pestin. Se tarkoittaa, että tulen takaisin vasta, kun syyslukukausi on meneillään. Sinnittele siihen asti. Tai oikeasti, jos haluat jatkaa sijaisuutta, se sopii. Saan kohtuullista palkkaa kesätöistä ja matkaraportit tuottavat mukavasti lisäansioita.

Olen saanut seuraa. Täällä on mukava tarjoilijapoika Leopold, joka taitaa olla vähän ihastunut minuun. Myönnän, minäkin olen ihastunut. Hän on vaaleatukkainen ja pisamanenäinen. Vanhemmat asuvat kylällä. Hän kutsui minut käymään heidän luonaan. Frau Gertrud on pieni ja vilkas mummo, joka puhui minut läkähdyksiin. Ymmärsin vain osan, mutta sanoma oli, että olen liian laiha ja hän yrittää syöttää minulle herkkuja. Herr Hubert oli hiljaisempi. Hän poltti piippua ja tarjosi minulle ja Poldille kotipolttoiset snapsit.

Viihdyn paremmin kuin hyvin. Toivottavasti sinäkin, terveisin Miranda, sveitsitär

45.

– Kuule Nora, Kimmo soitti. Hän vetää viikonloppuna pienen maalauskurssin tuolla Aulangon rannassa. Tekisi mieli osallistua. Haluaisitko sinäkin?

Nora nosti kädet ilmaan. – Enhän minä osaa. Olen maalannut koulussa vain vesiväreillä.

– Se on kurssi, Kimmo opettaa. Lupasin, että hän voi hakea koululta akryylivärejä. Keräämme sitten pienen materiaalimaksun. Sääennuste on hyvä. Otetaan se retken kannalta.

Nora mietti. Ehdotus oli yllättävä. Olisihan se uusi aluevaltaus.

– Okei, tulen mukaan, mutta älä sitten naura yrityksilleni.

– Hyvä tyttö, niin sitä pitää, Aimo halasi.

Rannalla oli pitkä laituri ja hieno hiekkapoukama. Kimmo oli varannut kaikille maalauspohjat, värit ja siveltimet.

– Tehkää ensin luonnoksia. Katsotaan ne yhdessä ja sen jälkeen pääsette tositoimiin, Kimmo ohjeisti.

Hän ilahtui nähdessään tuttuja kasvoja. Joukossa oli muutama uusi oppilas. Kaikki löysivät luonnosta kiinnostavia maalauskohteita.

Nora ja Aimo istahtivat rantakiville. Heillä oli termospullossa kahvia ja eväänä tuoreita Aimon leipomia sämpylöitä.

– Ota suuri sivellin ja maalaa ensin pohja. Akryyli kuivuu tuulessa nopeasti. Voit maalata useita kuultavia kerroksia, Kimmo opasti Noraa. Hän kumartui Aimon mielestä turhankin lähelle näyttäessään mallia.

Nora oppi nopeasti. Hänen käsialansa oli suurpiirteistä. Hän hahmotteli väriläikkiä ja lopputulos oli lähes abstrakti.

Aimo maalasi tarkasti. Hänen siveltimensä piirsi rantakukkia ja veden välkettä. Yhteisessä katselussa molemmat saivat kiitosta.

– Jatketaan huomenna, olette olleet ahkeria, Kimmo kehui päivän päätteeksi.

– Nyt tekisi mieli pizzaa ja punaviiniä, Nora haaveili, sillä hänelle oli tullut kylmä iltapäivän aikana. Järvellä oli puhaltanut puuskainen tuuli.

– Sopiiko, että otetaan tuolta Starista kuuma pizza mukaan? Istutaan kotona takkatulen ääressä ja minä tarjoilen viiniä, Aimo ehdotti.

Molempien posket punoittivat, kun Frutti di Mare pizza oli syöty puoliksi ja Espiritu de Chile pullo oli tyhjä.

– Tämä onni ei voi olla todellista, Nora huokasi ja vaipui Aimon kylkeä vasten raskaaseen uneen.

Sunnuntaipäivä ja maalauskurssin päätös tuli turhan nopeasti.

– Kuule Kimmo, sinähän voisit järjestää syksyllä koululla halukkaille tällaisen vapaamuotoisen kurssin. Keräät pienen maksun, niin saat taskurahaa.

– Minä ja Aimo ilmoittaudumme mukaan, Nora sanoi.

Hän oli innostunut maalaamisesta. Se oli kuin meditointia. Sai keskittyä katsomaan, mitä kankaalle syntyi. Hän ei ollut tiennytkään olevansa koloristi. Kimmo oli kehunut hänen värisilmäänsä.

Kimmo ilahtui. Hän suunnitteli heti, miten rakentaa luokan eteen asetelmia. Rekvisiittaa löytyisi runsaasti, kiitos siitä koulun näytelmän.

– Akryylivärien valikoimasta löytyy kultaa, hopeaa ja pronssia. Lavastan ensimmäiseksi Kuninkaan salin, hän ilahtui. – Tai osan siitä, sen verran kuin luokkaan mahtuu.

– Kristallikruunullekin koittaa uusi elämä, Aimo myhäili.

46.

Linnanpuistossa oli väkeä enemmän kuin Lissu muisti nähneensä koskaan. Aurinkoinen sää ja ilmaiskonsertti oli houkutellut kaupunkilaiset piknikille. Hänellä oli eväskori käsivarrella ja huopa kainalossa.

– Istahdetaan tähän rantakoivujen alle, Lissu ehdotti Sannalle. Fifi veti hihnasta ja oli selvästi innoissaan tuoksuista.

– Hei Lissu, majoittukaa tähän minun ja Tanen viereen, Maire huikkasi tunnistaessaan marttasiskonsa. – Sinä olet varmaankin Lissun sisko, teissä on samaa näköä?

– Kyllä vain, pikkusisko. Minulla on ollut huikean hieno lomaviikko täällä Hämeessä. Jatkan huomenna matkaa Helsinkiin.

– Sopisiko yhteinen piknik? Minulla on kylmälaukussa pastasalaattia ja kanankoipia sekä aamulla leipomiani kaurasämpylöitä. Puuroa jäi yli. Pyöräytin lopusta sämpylät. Ripottelin taikinan sekaan kuivaamiani nokkosia, Maire esitteli.

– Meillä on täytettyjä patonginpätkiä ranskalaiseen tapaan ja pullollinen kuohuvaa, Sanna sanoi. Hän poksautti tottuneesti pullon auki ja tarjosi kertakäyttöpikareista maljat. – Salut, toivotan mukavaa päivää.

– Kyllä Roosaa nyt harmittaa, kun hän ei tullut mukaan. Tiedän, että hän olisi halunnut kuulla pariisilaiselämästä, Maire sanoi.

– Kaupunki on upea, mutta työnteko on raskasta. Minä lataan akkuja ja sukellan työhelvettiin taas viikon kuluttua, Sanna kertoi.

Hän täytti pikarit uudelleen. – Nautitaan tämä kylmänä. Minulla on pullollinen roseta ruokajuomaksi.

– Olet varustautunut hyvin. Nyt on upea ilma, juomat maistuvat näin ulkona kaikkein parhailta, Tane kommentoi tyytyväisenä. Hän tiesi, että Mairen korissa ruokajuomina oli vain vettä ja termospullollinen kahvia.

– Lissu, sinulla on vielä hulppeasti lomaa jäljellä. Onko suunnitelmia, kun siskosi lähtee? Miten romanssi Aimon kanssa sujuu? Maire kysyi.

Lissun sydän hypähti kurkkuun. Miksi ihmeessä hän oli höpöttänyt marttojen kevätretkellä suhteesta, jota ei ollut.

– Meillä on nyt kesätauko. Aimolla on kiireitä, hän sanoi ja varoi vilkaisemasta Sannan suuntaan. Mairekaan ei jatkanut, sillä hän oli nähnyt Aimon kulkevan kaupungilla Noran seurassa. Vaikeita nämä suhteet, hän mietti. Onneksi minulla ja Tanella menee hyvin.

Mies levitti parhaillaan kertakäyttöastioita piknikhuovan päälle. Jazz soi taustalla ja Vanajavesi välkkyi kirkkaana.

– Tullaan linnanpuistoon taas elokuun puolessa välissä. Silloin on Hämeen keskiaikafestivaali ja tunnelma on aivan toinen, Tane sanoi. – Täällä kulkee pitkäpukuisia neitoja ja ratsastavia urhoja. Torikojut pullistelevat rihkamaa ja nuotiot palavat. Tavernassa tarjotaan sahtia ja sikapossua.

– Minä käyn joka kesä päivittämässä kohtaloni Mama Maddalenan tarotteltassa. Hän on aivan mahtava, Maire kertoi Sannalle.

– Harmi, etten ole enää silloin täällä. Kiinnostaisi kovasti.

– Mama ennustaa myös kotona. Soita hänelle. Hän mainostaa, että lupaa vain hyviä ennustuksia.

Sanna sai ajan vielä samaksi illaksi. Hän soitti Maman ovikelloa. Tämä tuli avaamaan ja varoitti. – Tule vikkelästi, ettei Pörrö karkaa. Se on ollut levoton koko päivän.

Kissa tuli kiehnäämään jalkoihin. Sanna silitti sen pörröistä turkkia.

– Istutaan lasiverannalle. Olen avannut ikkunat, kun on näin kaunis ilta, Mama jutteli ja toi Sannalle lasillisen punaherukkamehua. – Tämä on viimevuotista. Parasta juoda pois ennen kuin saadaan uutta satoa, hän sanoi.

Mehu oli kylmää ja kirpeää. Sanna katseli ympärilleen. Parvekkeelta näkyi Vanajavedelle.

– Sinulla on hieno näköala. Asut keskellä kaupunkia järven rannalla, hän kehui. – Toista meillä Pariisissa. Minun ikkunastani näkyy vastapäisen talon seinä. Saan kurkotella pitkälle, että näen taivaan.

– Pikkukaupungissa on puolensa. Olen asunut täällä koko ikäni, Mama sanoi ja levitti kortit pöydälle. – Sinulla oli jotain kysyttävää?

– Ei sen kummempaa, kuin mitä teen elämälleni. Viihdyn matkaoppaan ammatissa, mutta se on uuvuttavaa. Olen pitkälti yli kolmekymppinen, eikä sitä oikeaa ole ilmestynyt. Ei ole miestä eikä lapsia, Sanna selosti.

Hänen kohteensa vaihtuivat niin usein, ettei pysyviin suhteisiin ollut mahdollisuutta. Romansseja toki oli ollut, mutta ne olivat loppuneet lyhyeen.

– Nosta kolme korttia niin katsotaan, Mama sanoi.

Hän oli sytyttänyt parvekkeen pöydälle kynttilän. Se savutti vähän. Tuoksu toi joulun mieleen.

– Menneisyys: Lanttien kakkonen Muutos. Kortissa on uudistumisen symboli käärme, joka on kietoutunut kahdeksikon muotoon. Se kuvastaa äärettömyyttä ja kasvun mahdollisuutta. Olet selvästi kaivannut seikkailuja.

– Kyllä vain. Lähdin jo nuorena maailmalle.

– Tämä päivä Vaunut. Tämä kortti ei sinun kohdallasi kaipaa juurikaan tulkintaa. Vaunut kuvaavat todellista matkaa tai vaihtoehtoisesti matkaa omaan sisimpään. Sinulla taitaa matkoja riittää?

– Enemmän kuin tarpeeksi. Aloitin oppaat hommat hetken huumassa. Olin opiskellut Helsingin yliopistossa ranskaa. Pariisista tuli vakiokohde. Talveksi lähden Algeriaan. Onhan se jännittävää, mutta tosi raskasta. Asiakkaat eivät ymmärrä, että me oppaatkin tarvitsemme joskus vapaa-aikaa ja yöunta. He soittelevat usein vielä myöhään, Sanna selosti.

– Minä haaveilin joskus lentoemännän ammatista. Kun tiedän, miten he tekevät pitkiä päiviä epämukavissa olosuhteissa ja nukkuvat mitä kummallisimpiin aikoihin, en kadehdi, Mama kertoi. – Mutta katsotaan vielä, mitä tulevaisuus sinulle lupaa.

– Nyt jännittää.

– Kohtalo. Tämä on yksi valttikorteista. Kohtalonpyörä pyörii vakaana energiapyörteiden ja salamoiden keskellä. Se kuvastaa sinun elämääsi. Vaikka ympärilläsi kuohuu, elämä jatkuu. Ole valmis löytämään oma totuutesi matkalla kohtaamisistasi pettymyksistä huolimatta. Näen tässä varoituksen sanan. Älä luota sinisilmäisesti kaikkeen, mitä sinulle kerrotaan.

Sanna katsoi Mamaa hämmästyneenä. Mitä tämä yritti sanoa? Tiesikö Mama jotain, mitä hän ei ollut ymmärtänyt?

– Toivotan sinulle hyvää matkaa Pariisiin. Pidä hyvää huolta sisarestasi, Mama sanoi.

Pörrö tuli eteiseen saattelemaan. Sanna kumartui silittämään ja kuiskasi sen korvaan, toivottavasti nähdään taas. Tuo sinun emäntäsi on tietäjä. Olen utelias.

47.

MESINKUT LEHDEN MATKARAPORTTI

Tervehdys Mirandalta. Olen nykyään ammattitaitoinen tarjoilija vuoristohotellissa Vierwaldstetter järven rannalla. Elämä yllättää. Niin kuin edellisessä raportissani kerroin, olen täällä kesätyöntekijänä. Pestini päättyy kohta. Mutta ei siinä kaikki. Jään tänne. Se oli yllätys itsellenikin. Ystäväni, rakastettuni Leopold kosi viikko sitten. Vastasin Jawohl. Minusta tulee Frau Miranda. En olisi voinut kuvitella Suomesta lähtiessäni, että sydämeni jää Sveitsiin.

Meillä on suuria suunnitelmia. Poldi haluaa perustaa oman pikkuravintolan vanhempiensa tontille Altdorfiin. Siellä on vanha aitta, joka soveltuu tarkoitukseen pienin korjauksin. Hänen isänsä on puuseppä, joten apua on luvassa. Leopoldin hyvä ystävä Bobi on käynyt kokkikurssin ja on valmis tulemaan keittiöhommiin. Minulla on nyt vankka kolmen kuukauden kokemus tarjoilijan ammatista.

Tästä on tulossa seikkailu. Ruokalistalla on tietysti kanaa, vaikka emme pystykään kilpailemaan paikallisen ravintolan kanssa. Minä olen ehdottanut listalle suomalaisia herkkuja kuten karjalanpaistia ja lihapullia. Mietin, onnistuisiko ruisleivän teko. Luovuin ajatuksesta, sillä paikalliset eivät ole tottuneet sellaiseen.

Olemme suunnitelleet, että erikoistumme laatuviineihin. Tuttavani Maurice on luvannut hankkia meille erinomaisia Loiren laakson viinejä. Järjestämme hänen johdollaan maistelutilaisuuksia. Ajattelin kutsua Juha Berglundin kunniavieraaksi, kunhan olemme niin pitkällä.

Raportoin jatkossa, miten edistymme. Kirjoittelen iltaisin päiväkirjaa. Jos hyvin käy, julkaisen aikanaan romaanin. Olen miettinyt nimen valmiiksi. Miranda ja Leopold, hullunrohkeat kananpaistajat. Vai olisiko Villiyrteissä sen salaisuus parempi?

En malta olla paljastamatta, että ensi kesänä pihapiirissämme tepastelee pikku-Poldi tai pikku-Mira. Gertrud-mummi syöttää minulle jatkuvasti omatekoisia hedelmäpiiraita ja tarjoilee terveysvaikutteista yrttijuomaa, joka luvalla sanoen maistuu kaamealle.

Miranda, tuleva äiti

ps. vannoituneille sinkuillekin voi käydä näin, pitäkää varanne

lähettäjä: noranora@gmail.com
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: onnea iloa ja pitkää ikää

Koska häät pidetään? Tulen viivana paikalle, jos kutsut. Lupaudun kummiksikin. Olen innosta piukea. Romanssinne eteni pikavauhtia. Tiesin, että olet päättäväinen, kun Se Oikea osuu kohdalle. Mutta kuka olisi uskonut, että löydät onnen vieraalta maalta. Tosin maailma on nykyään kansainvälinen. En ole käynyt Sveitsissä, mutta kuvittelen MeSinkut lehden valokuvien perusteella, että asut satumaailmassa. Poldi komeilee kuvissa rinnallasi rakastuneen leveä hymy kasvoillaan. Olen tosi onnellinen puolestasi. Toivotan teille molemmille kaikkea hyvää, halit Nora

ps. lähdemme Aimon kanssa viikonloppumatkalle Pariisiin. Jos se on minusta kiinni, siitä tulee kuherteluloma

48.

Nora pukeutui sitruunankeltaiseen kesämekkoon. Nyöritetyt sandaalit ja tyylikäs olkalaukku sopivat täydellisesti asuun. Aimolla oli iänikuinen vaalea kesäpukunsa. Nora oli ostanut hänelle pilkullisen silkkihuivin, jonka mies oli kietaissut paidankauluksen alle.

– Aimo, ei lippalakkia. Tuolla hattuhyllyllä on lierihattu. Se sopii paremmin matkalle. Pidä kiirettä, taksi odottaa portilla.

Helsinki-Vantaan lentokentällä oli ruuhka. Ilmeisesti kaikki kesälomalaiset halusivat matkustaa johonkin lämpimään, sillä heinäkuu oli ollut kolea ja sateinen.

– Tapasin kaupassa käydessäni Kimmon ja kuulin, että Lissu on lähtenyt Kreikkaan. Olen yllättänyt, sillä hän on aina puhunut kotimaanmatkailun puolesta, Aimo kertoi.

– Äh, anna Lissun touhuta mitä haluaa. Tämä on meidän matkamme enkä halua kuulla Lissusta sanaakaan, Nora sanoi kipakasti. – Katsoin viime hetken säätiedotusta. Pariisissa on helle. Säätiedotus lupaa jopa 30 astetta.

– Vietetään siestaa ilmastoidussa huoneessamme, Aimo ehdotti tyytyväinen hymy huulillaan.

Nora oli hoitanut matkajärjestelyt. Hän näki jo silmissään, miten he istuvat hämyisessä bistrossa, syövät hyvin ja juovat samppanjaa. Lemmiskely hotellihuoneessa tulisi bonuksena.

Pariisi huokui kuumuutta. Metrossa oli suorastaan läkähdyttävää. Nora tutki karttaa ja piti lukua asemista. – Seuraavana on meidän pysäkkimme Barbes-Rochechouart.

Hän oli hikinen ja tunsi itsensä maalaiseksi katsellessaan siroja pariisittaria, jotka kulkivat korkeissa koroissa päivänvarjojen alla. He näyttivät suihkunraikkailta helteestä huolimatta. Aimon pellavapuku oli ryppyinen. Hän pyyhki silkkihuivilla otsaansa.

– Olikohan tämä sittenkään hyvä ajatus, mies sanoi.

– Mennään suihkuun ja nautitaan sen jälkeen kylmät oluet, Nora suunnitteli.

Hotellihuone oli pieni ja parhaat päivänsä ohittanut. Tummanpunainen kokolattiamatto oli miltei puhki kulunut. Tapeteissa kiersi ruusuköynnöksiä. Samoin päiväpeitteessä. Valtava sänky täytti lähes koko tilan. Wc:hen mahtui vain yksi kerrallaan. Suihkukoppi näytti turhan pieneltä.

– Täällä on bidee, Nora ilahtui. Aimokin tuli hämmästelemään.

– Siinä on hyvä pestä hikiset jalat, hän nauroi.

– Yritäpä vaan. Minä näytän missä jalat pestään, Nora torui.

Aimo kaappasi hänet syliinsä ja kellisti vuoteelle. – Tämä on ainoa paikka, mihin mahdumme molemmat, hän sanoi.

Ilta oli jo pitkällä, kun he suoriutuivat ulos. Lähikorttelista löytyi Aimon kaipaama bistro. Paikka oli lähes täynnä, mutta kohtelias tarjoilijapoika raivasi heille pöydän ikkunan äärestä.

– Lasilliset pernod’ta näin aluksi. Tutkimme ruokalistaa, Aimo tilasi tottuneesti.

– Meillä on tänään tarjolla appelsiiniankkaa grillikasvisten kera, tarjoilija ehdotti.

– Minulle sopii, on kunnon nälkä, Nora sanoi.

– Hyvä, tilaamme sitä ja tuokaa pullollinen talon valkoviiniä, Aimo sanoi. Hän oli pelännyt joutuvansa tulkkaamaan sanakirjan avulla ruokalistaa.

Tarjoilija palasi hetken kuluttua mukanaan kaksi lasillista samean harmaata juomaa, korillinen maalaisleipää ja valkosipulivoita. Nora pyyhki suupieliään syötyään kaksi tukevaa viipaletta. – Hyvää, hän mumisi.

Talon valkoviini oli vihertävää ja kevyesti kuplivaa. Se sai hymyn Aimon suupieliin.

– Hedelmäistä, hän totesi maistettuaan ja kaatoi molempien lasit täyteen. Ankka oli paahdettu kullankeltaiseksi. Kasvikset olivat rapeita ja mustaherukkahillo toi mukavaa kirpeyttä annokseen.

– Mitä haluat jälkiruuaksi? Aimo kysyi, kun molempien lautaset olivat tyhjät.

– En jaksa edes ajatella, Nora sanoi ja kohotti lasiaan. – Voisin kyllä ottaa vielä vähän tätä erinomaista viiniä.

– Saat toki. Hinta on hyvin kohtuullinen, Aimo sanoi vilkaistuaan ruokalistaa. Hän heilautti kättään. Tarjoilija tuli heti paikalle.

– Maistuiko? Tuon teille vielä talon tarjoaman jälkiruuan.

– Kaksi pulloa viiniä, tukeva illallinen ja paahtovanukas, olen enemmän kuin tyytyväinen, Nora huokasi, kun he palasivat hotellille. – En jaksa sanoa edes kissa.

– Mmm, ei sinun tarvitse sanoa mitään. Aimo suuteli hekumallisesti. Ilta oli täyttänyt kaikki odotukset. Hän tunsi itsensä jälleen nuoreksi mieheksi. Nora kietoi kädet hänen kaulaansa.

– Kyllä tämä matka taisi sittenkin olla hyvä idea, Aimo kuiskasi.

Sanna oli heitä vastassa seuraavana aamuna hotellin aulassa.

– Tervetuloa Kuutamomatkojen kaupunkikierrokselle. Meillä on edessä pitkä ja kiintoisa päivä, hän sanoi ja halasi molempia. – Hauska että tästä tuli totta. Bussi on lähes täynnä, mutta varasin teille hyvät paikat. Auto on ilmastoitu. Penkeillä on vesipullot, sillä tässä helteessä pitää juoda paljon.

Fifi istui etupenkillä. Se heilautti häntää, kun tunnisti Noran ja Aimon.

– Koira rakastaa näitä bussiretkiä. Onneksi asiakkaat suhtautuvat myönteisesti. Kerron aina etukäteen, että allergiset tietävät valita jonkun toisen oppaan bussin. Kaikki on sujunut toistaiseksi hyvin.

Päivän ohjelma oli tiukka, juuri niin Sanna oli ennakoinut. Nora ja Aimo olivat voipuneita, kun he pääsivät takaisin hotellille.

– En kyllä jaksaisi lähteä illalliselle, mutta en kehdannut kieltäytyäkään, kun Sanna kutsui, Nora voihkaisi ja nosti jalat tuolille.

– Käydään suihkussa. Ehditään levätä hetki ennen kuin on aika lähteä. Illallisaika on myöhään. Tarjoan aperitiivin. Kelpaisiko samppanja?

– Aimo, sinä hemmottelet minua jatkuvasti. Taidan tykätä siitä, Nora nauroi ja piristyi.

Pariisin ilta sykki valoja. Katulyhdyt tuikkivat Seinen rantakadulla.

– Onpa viehättävä paikka. Nora katsoi ympärilleen vanhassa ravintolassa. Julkisivua kierteli visteriaköynnös. Se kukki heleän violetein tertuin. He olivat Citén saarella lähellä Notre Damen katedraalia.

– Kiertoajelu oli mahtava. Näimme päivän aikana enemmän Pariisia kuin kuvittelimmekaan, Aimo kiitteli Sannaa. – Hienoa, kun jaksoit lähteä vielä näin illalla meidän kanssamme ulos.

– Minusta on mukava tavata tuttuja. Fifi kyllä moitti, kun jätin sen kotiin. Käänsi takapuolensa, kun yritin tarjota sille sen herkkua raakaa maksaa. Livisti sängyn alle ja mulkoili, kun lähdin, Sanna nauroi. – Halusin esitellä teille suosikkiravintolani. Paikan erikoisuus on kateenkorva. Oletteko maistaneet sitä aikaisemmin?

Aimo innostui. Hän rakasti ruokaseikkailuja.

– En minä ainakaan. Kerro lisää.

– Kateenkorva paistetaan voissa kullanruskeaksi. Se tarjotaan savoijinkaalipedillä kirpeän kastikkeen kanssa. Sen salaisuus on runsas määrä pernod’ta ja dijonsinappia. Annos koristellaan vesikrassilla, Sanna selosti.

– En osaa verrata tätä mihinkään tuntemaani, Aimo mietti maistellessaan annosta. – Maku on mieto ja hienostunut.

Ruokailun jälkeen Nora ilmoitti menevänsä puuteroimaan nenäänsä. Sanna käytti tilaisuutta hyväkseen jäädessään kahden Aimon kanssa.

– Anteeksi että kysyn suoraan, mutta olen ihmetellyt, miksi suhteesi Lissun kanssa loppui. Ymmärsin hänen viesteistään, että teillä meni hyvin.

Aimo katsoi häntä hämmästyneenä.

– Ei meillä ole koskaan ollut suhdetta. Lissu paistaa hyviä pullia ja tarjoilee niitä liikaakin. Katrin kuoleman jälkeen olen ollut poikamies siihen asti, kun Nora tuli elämääni.

Sanna ei uskonut korviaan. Lissu oli vakuuttanut hänelle jatkuvasti, miten Aimo on ihastunut häneen ja hääkellot soisivat tuota pikaa.

– Mikä teidät on saanut noin vakaviksi? Nora kysyi palattuaan.

– Juteltiin Lissusta. Hän on lähettänyt ihania kuvia Korfulta, Sanna sanoi nopeasti.

– Kerro terveisiä, että olemme täällä hyvissä käsissä, Nora kuittasi. – Meidän on nyt aika kiittää ja päästää sinut vapaalle. Ajattelimme huomenna kävellä Montmartrelle. Emme suunnittele muuta ohjelmaa. Katselemme katuelämää ja nautimme suuren maailman tunnelmasta, Nora sanoi.

Aimo otti häntä käsipuolesta ja suukotti Sannaa molemmille poskille.

– Merci, au revoir Mademoiselle.

– Rapsuta Fifiä meidänkin puolesta, Nora huikkasi lähtiessään.

Helle jatkui. Nora ja Aimo katselivat katuvilinää Place du Tertrellä. He istuutuivat bistroon aurinkovarjon alle juomaan lasilliset kylmää valkoviiniä. Taiteilijat olivat levittäneet maalaustarvikkeensa torille. Turistit istuivat malleina paikalleen jähmettyneinä.

– Nora, annetaanko tuon pitkätukkaisen hipin näköisen miehen piirtää meistä muotokuva. Hänen esillä olevat työnsä ovat taidokkaita, Aimo kysyi.

Norasta ajatus oli viehättävä.

– Istukaa vieretysten ja katsokaa toisianne, taiteilija kehotti.

Hän piirsi sujuvasti punaliidulla hämmästyttävän tunnistettavan muotokuvan kymmenessä minuutissa.

Nora antoi suukon Aimon poskelle, kun mies kääri piirroksen rullalle.

– Kehystetään tämä kotona ja laitetaan seinälle, hän suunnitteli. – Meille jää hieno muisto hienosta matkasta.

– Kuin kaksi kyyhkyläistä, Aimo nauroi ja pörrötti Noran rastahiuksia.

Piirustus ripustettiin matkan jälkeen takan viereen. Noralla oli tapana katsella sitä iltaisin. Hän näytti kuvassa nuorelta ja rakastuneelta. Aimon ilme oli tyyni. Vain hymynpilke silmäkulmassa kertoi onnellisesta päivästä.

49.

Maire katseli ympärilleen Galleria Paperihuoneella. ”Kaikki nämä kuolleet silmät – Alla dessa döda ögon”, hän luki näyttelyjulisteesta. Esillä oli mustavalkoisia kuvia kaksikielisestä runokirjasta. Roosa oli tullut mukaan, vaikka ei martta ollutkaan. Hän oli ystävystynyt Marlenan kanssa. Tämä oli kehottanut osallistumaan rohkeasti illanviettoon. Maire oli ilahtunut, kun tyttö osoitti kiinnostusta taiteeseen.

– Päivitän koulun blogia. Ajattelin kulttuurikatsausta, Roosa selitti.

– Perheenjäsenet ovat tervetulleita marttailtoihin. Houkuttelin isääsikin, mutta hän oli kiinnostuneempi television jalkapallo-ottelusta, Maire sanoi.

– Tervetuloa martat. Minulla on ilo esitellä teille kaksi uusinta näyttelyämme. Illan ohjelmassa on sekä taidetta että pieni kirjoitushaaste näiden kuvien innoittamina. Mutta tulkaa ensin ottamaan kahvia ja piirakkaa.

Puheensorina täytti hetkessä gallerian. Marlena jännitti, mitä martat pitävät rahkapiirakasta. Hän oli leiponut aamulla. Taisi jäädä keskeltä vähän raa’aksi, hän pelkäsi. Martat kehuivat kuitenkin tarjottavia asiaankuuluvasti.

Marlena oli levittänyt jakkaroita galleriaan. Osa martoista istui rivissä ikkunalaudalla. Kaikilla oli pahvimukillinen kahvia kädessä ja piirakanpalat epämukavasti polvilla. Kuolleet silmät tuijottivat heitä. Lissu oli istuutunut Mairen viereen.

– Nämä kuvat ovat pelottavia, hän sanoi. – Piirakka on hyvää. Voisin ottaa toisenkin palan.

Maire oli samaa mieltä. Hän oli ilmoittautunut kulttuuri-iltaan ensimmäisten joukossa. Lissu kertoi kaivanneensa tuuletusta. Hän yritti jatkaa juttua kouluhuolista, mutta Marlena keskeytti kilauttamalla lusikalla juomalasia.

– Jos kahvit on juotu, kerron illan ohjelmasta. Saatte kierrellä katselemassa kuvia ja lukea niihin liittyvät runonpätkät suomen ja ruotsin kielellä. Yhdistävä tekijä on pelko. Tuolla grafiikanpajan puolella on täysin toisenlainen tunnelma. Olen vedostanut sarjan pastellinsävyisiä maisemia otsikolla Satumaa. Niiden yhdistävä tekijä on rauha tai haave. Valitkaa yksi tai useampia ja kirjoittakaa tunnelmista. Voitte myös kuvitella, että kirjoitatte pelon tai haaveen näkökulmasta. Vapaaehtoiset saavat lopuksi lukea tarinansa ääneen.

– Hauska tehtävä, Maire totesi katsottuaan molemmat näyttelyt. Tekisi mieli kirjoittaa maisemista, mutta taidan valita sittenkin nämä tummasävyiset kuvat.

– Samat sanat. Mielessä myllertää. Ehkä kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia, mutta ääneen en suostu lukemaan, Lissu sanoi ja ryhtyi työhön. Hän otsikoi kirjoituksen kauhuksi. Hän pelästyi itsekin, mitä mielen syövereistä kumpusi.

Varo. Jos et vielä usko minuun, niin panen parastani. Hakkaan rumpua niin että pääkuoresi tärisee. Vaihdan triangeliin, helise, kilise, ding, dong. Annan rumpupalikoiden tanssia. Valot välkkyvät. Sirisivät, sähisevät, viiltävät. Loppua ei tule. Sirkkeli halkaisee tajuntasi. Lopulta hellitän. Väsyn tähän riehumiseen. Olkoon tällä kerralla, odotapa ensi kertaa. Hymyilen häijysti.

Mitä jos eksytän sinut. Vien suureen tuttuun mutta tuntemattomaksi muuttuneeseen kouluusi. Työpaikallesi. Saat vaeltaa kerros kerrokselta autioita käytäviä, etsit luokkaasi, kaikki on outoa, hätäännyt, missä ovat oppilaat, missä työtoverit. Mietit unessa, sinunhan pitäisi olla lomalla, mitä ihmettä täällä teet. Jäikö työtehtävät kesken, korjasitko kokeet, hoiditko kaiken. Saat paniikkikohtauksen, sinähän olet vapaalla, haluat herätä. Tämä on painajaista.

Olisiko tämä parempi? Olet lähdössä matkalle, jollekin ihanalle aurinkolomalle. Näet jo miten palmut huojuvat merituulessa. Myöhästyt lentokoneesta, passi unohtui kotiin, lentoliput ovat hukassa, rahapussi on varastettu, apua luottokortti pitää kuolettaa, mihin pitää soittaa, kännykkää ei löydy. Puret hampaita yhteen, paikat irtoavat, suu on täynnä sahanteräviä piikkejä.

Heräät hikisenä. Helpotut, kun aamuauringon kajo kuultaa keltaisten verhojen takaa. Riittäisikö tämä tällä erää? Mutta odota, ensi yöksi keksin sinulle jotain uutta mukavaa.

Lissu tunsi, miten hänen sydämensä tykytti. Siinä se oli. Kauhu konkreettisena. Hän kääntyi katsomaan, miten Mairen tarina edistyi.

– Kuvittelen, miltä pelosta itsestään tuntuu. Tämä on kiehtovaa. Luen kohta ääneen.

Kun kaikki olivat valmiit, Maire viittasi ensimmäisenä. Oli pakko jakaa pelontunne.

– Ole hyvä. Kerro ensin, mikä kuva sinua puhutteli, Marlena kehotti.

– Tuo, jossa on tyhjät kasvot. Se on hyytävä. Kirjoitin pelosta.

Usko, Toivo, Rakkaus. Miten naurettavaa. Ei niihin enää kukaan usko. Tämän päivän sana on Pelko. Minä hallitsen maailmaa. Minulla on valtaa ja voimaa. Tuulet ja rankkasateet, hirmumyrskyt, tulvavedet, muovisaasteet ja kulkutaudit riemastuttavat minua. Kauhu ja epätoivo, siinäpä ilonaiheita.

Olen ahkera. Kun synnyit, otin äitisi valtaani. Riittääkö maito, toimiiko vatsa, hengitätkö, miksi itket. Kun kasvoit, meistä tuli kaverit. Osaatko läksyt, pärjäätkö kokeissa, saatko kavereita, kiusataanko sinua. Löydätkö oman rakkaan, saatko lapsia, suoriudutko työelämässä. Pysytkö terveenä, riittääkö rahat, kuka sinua hoitaa vanhana. Kumpi lähtee ensin, liikuntakyky vai muisti.

Pikkukiusat kuten kummitukset, hämähäkit, pimeys, lentäminen, suljetut tilat, ne kuuluvat arkipäivään. Sinun ja kaltaistesi kauhistus ja ahdistus huvittavat minua. Epävarmuus ja kateus ovat suosikkejani. Ruokin niillä mieltäsi. Riitätkö, pärjäätkö, syrjäydytkö. Elämä ei ole reilua. Kaivaudun mieleesi. Saan sinut epäilemään itseäsi, läheisiäsi, päättäjiä.

Ahdistut, turhaudut, menetät yöunesi, hermosi reistailevat. Saat paniikkikohtauksia. Haet apua, saat pillereitä. Nukut huonosti. Tulen uniisi, piinaan sinua, ajan sinut hulluuden partaalle. Hellitän hetkeksi. Sitten kiihdytän. Kyhmy rinnassa, kaadut jäisellä kadulla, joudut sairauslomalle. Kauhusi kasvaa. Minä nautin.

Kuolema. Kaikki nuo kuolleet silmät. Sinun silmäsi. Kirkkokansa veisaa: Jok’ ainut askel sun matkallas, on askel kohti sun kuoloas. Minä kuljen joka askeleella vierelläsi. Saatan sinut määränpäähän. Puristan rinnasta vielä lähtöhetkellä. Olen voittanut. Vai olenko? Menetin sinut.

Marttasiskot taputtivat spontaanisti.

– Oikeaan osuit. Pelko vie järjen, he kommentoivat.

Lissu katsoi Mairea.

– En tiennytkään, että sinä olet kokenut tuollaisia tunteita. Elämäsi näyttää tasapainoiselta.

– Nykyään kaikki on hyvin, mutta on minulla ollut epätoivon hetkiä.

Roosa oli kuunnellut äitinsä kirjoitusta hämmentyneenä. Oliko äidillä ollut todellisia pelkotiloja? Hän oli aina kuvitellut, että aikuisten maailma oli vakaa ja turvallinen. Tuntui, kuin äiti olisi tullut läheisemmäksi.

– Löytyykö toisenlaisia tunnelmia? Roosa, arvaan että sinun tarinasi on valoisampi, Marlena kysyi.

– Kirjoitin satumaasta. Kuvat ovat kuin runoja. Niiden nimet saivat mielikuvituksen lentoon. Päivän nousu, Kasteiset kalliot, Siintävät vuoret.

– Lue vaan, on virkistävä kuulla nuorten ajatuksia.

Roosa aloitti ensin hiljaisella äänellä, mutta pääsi pian tunnelmaan.

Haave. Lennättäisin sinua. Antaisin sinulle siivet kantapäihin. Voisit liidellä kevyesti yli kasteisen ruohikon, yli purojen, järvien, kauas meren taakse.

Antaisin sinun uida lämpimässä vedessä kukkien keskellä. Et väsy, vaan nautit, miten vesi kannattelee ja hyväilee ihoasi. Ilma on lämmin ja täynnä tuoksuja, perhosia, linnunlaulua, kevään odotusta, naurua. Tuuli tuo tullessaan savua, sauna lämpiää.

Hellisin sinua auringonpaisteella, kesäsateella, utuisilla aamuilla, tuulen tuiverruksella, takkatulella. Kiihottaisin mielikuvitustasi menneen maailman tunnelmilla, musiikilla, seikkailukertomuksilla. Veisin sinut elokuviin katsomaan klassikoita. Esittelisin sinulla maailman taidemuseoiden aarteet, saisin sinut haltioitumaan. Antaisin sinulle taikasiveltimen.

Onneksi meillä on haaveita. Onhan.

– Hyvä Roosa. Se oli kaunista. Tulkaa jatkossakin katsomaan näyttelyjä. Tänne on vapaa pääsy. Laittakaa ennen lähtöä nimet ja sähköpostiosoitteet vieraskirjaan, niin saatte avajaiskutsut. Niin ja muistakaa jatkaa kirjottamista, Marlena kehotti.

– Kiitokset, ilta oli mahtava, martat huikkasivat lähtiessään.

Marlena oli tyytyväinen. Oli ihana saada kannustusta. Martat olivat kehuneet hänen maisemakuviaan. Jospa joku menisi kaupaksi, se antaisi uskonvahvistusta, hän haaveili.

Gallerian pyörittäminen oli välillä pitkästyttävää. Kaupunkilaiset katselivat uteliaina ikkunan takaa, mutta harva uskaltautui sisälle. Jo pelkästään sana galleria herätti kunnioitusta.

– Maksaako tämä? moni kysyi tullessaan.

Marlena oli laittanut oveen kyltin, jossa luki: Tervetuloa – Welcome. Ei pääsymaksua – Free income.

Kun Kaupunkiuutisten toimittaja oli lukuisten pyyntöjen jälkeen suostunut tulemaan avajaisiin ja kirjoittanut jutun, tilanne oli helpottunut. Kun martat levittävät omilla jakelukanavillaan taiteen ilosanomaa, saan varmasti lisää kävijöitä, Marlena toivoi.

Hän laittoi oveen tukevan munalukon. Vaihtokassa oli pieni, mutta se oli kelvannut parikin kertaa varkaille. Poliisit eivät olleet kiinnostuneet, vaikka Marlena oli tehnyt rikosilmoituksen. Kyseessä oli aivan liian mitätön summa. Hän oli joutunut vaihtamaan lukon. Se oli ollut käsittämättömän kallista.

50.

– Hei Marlena. Iloinen tervehdys sai hänet kääntymään. Ansa oli tulossa töistä kauppakassi kädessään. He olivat tutustuneet, kun tyttö oli käynyt vanhempiensa kanssa galleriakierroksella.

– Kävelläänkö yhtä matkaa? Meillähän on sama suunta tuonne Aulangontielle, hän kysyi. – Minulla on kerrottavaa. Isä on päässyt hoivakotiin. Äiti ja minä olemme helpottuneita.

– Voi miten hyvä kuulla. Olet näyttänyt väsyneeltä jo kauan. Hienoa, että äitisi saa hengähtää välillä. Onko teillä suunnitelmia?

– Sain ylimääräisen viikon loman. Tohtori Tauno sanoi, että olen sen tarpeessa. Hän lupasi selvitä omin voimin. Kaikki varaukset pitäisivät olla kunnossa. Tekisi mieli lopettaa, mutta en voi jättää Taunoa pulaan. Tiedätkö ketään, joka olisi kiinnostunut?

– Mietin, että voisin tehdä jotain muutakin kuin päivystää puolityhjässä galleriassa. Olen laittanut kaupungille anomuksen, jos saisin palkattua jonkun pitkäaikaistyöttömän. Kaipaan kipeästi lisätuloja. Mutta teillä on jotain suunnitteilla?

– Olemme lähdössä äidin kanssa risteilylle Visbyyn. Se on pakettimatka, johon sisältyy kiertoajelu perillä. Toivottavasti ei ole kovin tuulista. Minä tulen helposti merisairaaksi.

– Koska lähdette?

– Ensi viikolla. Innostuin matkasta niin, että ostin uuden kesämekon.

Ansa heilautti Muoti-Siskojen paperikassia.

– Se on keltavihreä, kuulemma viimeisintä kevätmuotia.

Marlena otti kännykän esiin.

– Ilmatieteen laitos lupaa ensi viikolle aurinkoista säätä ja heikkoa tuulta. Kerro äidilli terveiset. Teille tulee varmasti mukava matka.

Marlena tunsi itsensä yksinäiseksi. Hämeenlinna oli viehättävä kesäkaupunki, mutta romanssi olisi tervetullut. Taidan hakea Hätilän K-Supermarketista jotain hyvää iltapalaa, hän suunnitteli hyvästellessään Ansan.

Asunto Aulangontiellä oli kodikas. Hän katseli, miten ikkunan edessä olevat lehmukset loivat mukavan varjon lasitetulle parvekkeelle. Jääkaapista löytyi avaamaton valkoviinipullo. Marlena kumosi lautaselle kaupan salaattibaarista ostamansa annoksen ja istuutui parvekkeelle. Ansan ehdotus työpaikasta kutkutti. Hän oli ilmoittautunut Hämeen kesäyliopiston ja Turun yliopiston järjestämään kulttuurihistorian perusopintokokonaisuuteen. Lukukausimaksu ylitti budjetin. Lisäansiot tulisivat tarpeeseen.

Valkoviini maistui mukavan hapokkaalta. Olisi ollut mukavaa, jos Ansa olisi ehtinyt istumaan kaveriksi. Tämä oli kuitenkin rientänyt äitinsä luokse.

– Katsotaan yhdessä, mitä pakataan matkaan. Äiti ei ole aikoihin päässyt kotoa minnekään. Hänkin on nyt täpinässä, Ansa oli kertonut.

– Millainen se sinun tohtori on? Marlena oli udellut.

– Voi, Tauno on mukava. Tosin hän on hyvin tarkka. Edellyttää, että asiakkaat tulevat ajallaan ja päivärutiinit toimivat. Taukoja ei juuri ole. Siis hänellä. Minulla on hyvää aikaa lukea asiakkaiden välissä romaaneja.

Se kuulosti Marlenan mielestä hyvältä. Hän voisi ottaa mukaan kannettavan tietokoneen ja opiskella. Jos saan päivystäjän, tämä on elämäni tilaisuus, hän päätti ja kaatoi vielä lasillisen viiniä. Ilta-aurinko kultasi lehmukset. Marlena piti sitä hyvänä enteenä.

Uusi kesämekko istui Ansan päälle hienosti. Lämmin väri korosti hänen kalpeita kasvojaan ja sorjaa vartaloa. Äiti oli pukeutunut tyylikkääseen jakkupukuun.

– Kiva kun löydettiin tämä vaatekaapista. En ole käyttänyt hametta aikoihin, hän sanoi, kun Ansa kehui, miten hyvältä hän näytti.

– Onneksi meillä on lyhyt matka kävelytietä asemalle. Pääsemme junalla kätevästi Helsinkiin ja bussi vie satamaan. Pidä äiti kiirettä, Ansa huolehti.

– Tullaan, tullaan, onko hattuni suorassa? äiti kysyi ja kohensi hiuksiaan.

– Tule nyt, juna ei odota.

Ravintolavaunussa oli vain pari asiakasta heidän lisäkseen. Ansa houkutteli äidin nauttimaan pikkupullollisen kuohuviiniä.

– En muista, koska olen ollut näin huoleton. Toivottavasti Rauno viihtyy hoivakodissa.

– Soitin aamulla hoitajille ja he vakuuttivat, että kaikki on hyvin. Isä on löytänyt peliseuraa, Ansa raportoi.

Meri oli peilityyni, kun he pääsivät risteilylaivalle. Ansa ja Siiri istahtivat kannelle ja nauttivat auringonpaisteesta. Meri kimmelsi ja tuuli hyväili ihoa.

– Ihanaa, tätä olen kaivannut, Siiri huokasi onnellisena. Hän päätti unohtaa huolet matkan ajaksi.

Perillä Visbyssä kiertoajelubussi odotti satamassa. Matkassa oli parikymmentä henkeä. Riehakas miesseurue majoittui peräpenkeille.

– Sikaosasto, maksoi mitä maksoi, yksi heistä uhosi.

Matkaopas rauhoitti tilanteen tottuneesti.

– Kierrämme ensin täällä Visbyssä ja jatkamme lounaan jälkeen matkaa saaren ympäri. Näette upeita maisemia ja rannan tuntumassa myös raukkeja. Tiedättekö mitä ne ovat?

Yhtään kättä ei noussut.

– Ne ovat kalkkikivimuodostelmia, jotka ovat jääneet jäljelle, kun aallot ovat huuhdelleen niitä ympäröivän hiekan mereen. Niissä voi nähdä jännittäviä hahmoja, opas selitti.

Ansa ja Siiri ihailivat köynnösruusuja, joita kiipeili jopa navettojen seinustoilla. Visbytä ei turhaan mainostettu ruusujen kaupungiksi.

Ohjelma oli täynnä nähtävyyksiä. He olivat tyytyväisiä päivän antiin, mutta uupuneita palatessaan illalla takaisin laivaan.

– Menen suihkuun ja nukkumaan saman tien, Siiri sanoi päästessään pieneen hyttiin.

– Etkö jaksa tulla illalliselle? Ansa huolehti.

– Mene sinä vain. Päätä särkee ja olen väsynyt.

– Ota disperiini ja nuku hyvin, Ansa sanoi.

Hän lähti yksin ruokasaliin. Buffetpöydässä oli tarjolla herkkuja. Ansa keräsi lautaselle alkuruuaksi siianmätiä, sipulisilppua ja smetanaa sekä pyöreitä kullankeltaisia perunoita. Tarjoilija tuli kysymään, mitä hän halusi ruokajuomaksi.

– Kevyttä kuivaa valkoviiniä, kiitos.

Ansa istui yksin ja katseli, kun bussissa ollut miesjoukkue innostui ryyppäämään. Hän ei tunnistanut, mitä kieltä he puhuivat.

Illallisen jälkeen Ansa oli kahden vaiheilla lähteäkö nukkumaan vai istuako hetki tanssisalongissa. Taidan katsoa keskiyön shown, hän päätti. Olenhan lomalla ja matka on aamulla ohi.

Tanssijat olivat pukeutuneet hopeanhohtoisiin ihonmyötäisiin trikoihin. Musiikki soi korviahuumaavan kovalla. Diskovalot välkkyivät ja meno oli vauhdikasta. Ansa oli tilannut sinisen cocktailin. Se oli ällöttävän makea. Hän ajatteli paeta hyttiin heti, kun show olisi ohi.

– Hei, saanko luvan? Yksi häirikköporukan miehistä kumarsi ennen kuin hän ehti lähteä. Tanssisalongissa soi hidas valssi. Ansa oli niin pyörryksissä, ettei voinut muuta kuin suostua.

– Olen katsellut sinua koko matkan ajan, Hugoksi esittäytynyt mies sanoi hyvällä englannin kielellä. – Anteeksi, kun olemme pitäneet meteliä. Olemme hollantilaisia rekkakuskeja ja hetken vapaalla. Työnantaja maksoi matkamme, hän selitti. – Siksi meillä on vauhti päällä.

Hän suuteli Ansan kättä ja pyöritti tätä tanssilattialla vauhdikkaasti. Ansa tunsi itsensä hetken prinsessaksi. Hänellä oli komea prinssi, joka vakuutti rakastavansa vaaleita pohjoismaisia naisia. Tai siis nyt vain yhtä.

– Tule kanssani baaritiskille. Tarjoan sinulle hollantilaisen snapsin. Sitä et voi vastustaa.

Ei Ansa halunnutkaan. Hetkessä oli taikaa. Äiti, tohtori Tauno, isä ja arkielämä unohtuivat. Hän seurasi Hugoa baariin ja sen jälkeen tämän hyttiin.

Yö oli säkenöivä. Ikkunasta näkyi tähdenlento. Ansa ei tiennyt mikä oli totta, mitä hetken huumaa.

Hugo tarjoili geneveriä. Silitti hiuksia ja hieroi olkapäitä. Vaikka hän oli isokokoinen, kädet olivat lempeät.

Ansa sulki silmänsä ja nautti. Olen vihdoinkin elänyt, oli hänen viimeinen ajatuksena ennen nukahtamista.

Missä minä olen? Ansa havahtui, kun auringonsäteet pilkahtivat hytin ikkunasta. Iso karvainen mies makasi hänen vieressään kapeassa punkassa.

Ansa hätääntyi. Mitä äiti sanoisi?

Hän säntäsi pystyyn ja etsi kuumeisesti vaatteitaan.

Hugo heräsi, kun  Ansa törmäsi kylpyhuoneen oveen.

– Darling, no hurry, hän sanoi lempeästi.

Ansa nyyhkäisi.

– En tiedä mikä minuun meni.

Hugo kietoi hänet syleilyyn.

– Esittele minut äidillesi. Haluaisin kovasti olla osa sinun ja äitisi elämää.

Ansa puhkesi itkuun. Tämä oli kerralla liikaa.

– En voi, en pysty. Sovitaanko, että vaihdetaan viestejä. Minun on nyt pakko kiiruhtaa, hän sai sanottua ja juoksi pakoon.

Sydän oli pakahtua. Tämä ei ollut todellista.

Ansa oli kuin kuumeessa laivaristeilyn jälkeen. Äiti ihmetteli, miten hänestä oli yhtäkkiä tullut levoton.

Ansa ja Hugo olivat vaihtaneet sähköpostiviestejä lähes päivittäin. Nyt Hugo oli kirjoittanut tulevansa Suomeen.

Olen järjestänyt vapaan viikonlopun. Saanhan tulla tapaamaan sinua?

Ansa oli vastannut myöntävästi.

Tohtori Taunokin oli huomannut, että jotain oli tekeillä. Hänen ennen niin tyyni ja rauhallinen sihteerinsä oli kuin muissa maailmoissa. Ajanvarauksissa tapahtui enemmän kuin kerran sekaannuksia. Hän valitti kotona Vilmalle ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Vilma nauroi.

– Ilmassa on selvästi rakastumisen oireita.

– Ei kai nyt Ansa?

– Hyvä mies, etkö ole huomannut, että tytön biologinen kello tikittää. Eikö hän ole jo yli kolmekymppinen?

– Taitaa olla. En ole koskaan ajatellut, että hän voisi jättää minut.

Ei Ansakaan ollut osannut kuvitella, miltä tuntuu olla rakastunut.

Hugo tuli ja kosi. Noin vain. Veti sormuksen taskustaan ja halasi Ansaa, kun tämä sai sanottua suostuvansa. He kävelivät käsi kädessä Siirin luo. Tämä kertoi aavistaneensa jotain, vaikka tytär ei ollut kertonut kaikkea. He lähtivät kolmistaan Café Laurellille kakkukahville.

Ansa tunsi liitelevänsä. Hän muuttaisi Hollantiin. Mikä riemastuttava ajatus. Elämästä tulisi seikkailu.

Hugo katsoi häntä lempeästi.

– Minulla on pieni talo kanavan rannalla. Viihdyt siellä varmasti. Odotan kovasti, että saamme sinne myös pikkuhugoja.

Ansa punastui. Hän epäili, että ensimmäinen heistä oli jo tulossa.

51.

– Ansa, et voi jättää minua. Miten tulen toimeen? Tohtori Tauno oli kauhuissaan.

– Minulla on ehdotus. Juttelin ystäväni Marlenan kanssa. Hän on saanut galleriaan kaupungin tuella päivystäjän. Hänellä on nyt aikaa tehdä jotain muuta. Kysyin varovasti, olisiko hän kiinnostunut osa-aikatyöstä täällä. Haluaisitko tavata hänet?

– Jos on pakko, Tauno nurisi. – Niin ja jos opetat työtehtävät. Minun aikani ja kärsivällisyyteni ei riitä.

– Sovittu. Kutsun Marlenan käymään. Keitän kahvit ja haen meille jotain hyvää K-Marketista.

Marlena tuli iltapäivällä, kun viimeiset asiakkaat olivat lähteneet.

– Päivää, olisi mukavaa vaihtelua olla oikeissa töissä, Marlena nauroi ja kertoi galleristin arkipäivästä. – Olen tottunut tulemaan ihmisten kanssa toimeen. Tosin kävijöitä oli vain muutama päivässä. Täällä taitaa olla vilkkaampaa.

Tauno katsoi hyväksyvästi tyttöä. Tämä vaikutti välittömältä ja itsevarmalta.

– Voit aloittaa heti, kun Ansa on opastanut sinut alkuun. Tervetuloa tiimiin, Tauno kuittasi ja palasi työpöydän ääreen. Hänellä oli vielä paperitöitä.

Ilmassa oli kipinää. Tyttö oli kaunis ja hänen silmänsä olivat vilkkuneet kutsuvasti. Hmm, ehkä tämä Ansan lähtö ei lopulta ollut hassumpi ajatus, hän huomasi ajattelevansa.

Marlena oppi nopeasti rutiinit. Ansa oli vinkannut, että kannattaa pitää lukemista mukana hiljaisten hetkien varalta.

– Olen tottunut, galleriassa ehti lukea enemmän kuin tarpeeksi, hän nauroi. – Tosin siellä voi päivystyksen ohessa tehdä omia juttuja. Maalasin akvarelleja enemmän kuin koskaan.

– Olen katsellut kyllästymiseen asti noita valkoisia seiniä, Ansa oli sanonut. – Jos Tauno suostuu, voisit pitää täällä pop up -näyttelyn.

Taunolla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän arveli, että asiakkaat viihtyisivät odotellessaan, kun heillä olisi muutakin ajanvietettä kuin vanhat kuvalehdet.

Marlena vihelteli, kun hän ripusti viikonlopun aikana töitä seinille. Näyttely sai huomiota jopa paikallislehdessä. Tuttu toimittaja kävi ottamassa kuvia ja julkaisi jutun otsikolla Päivä prinsessana. Marlena rakasti akvarellitekniikkaa. Hän maalasi ohuita kuultavia kerroksia, jolloin lopputulos oli kevyt.

– Turhamaisia akvarelleja, hän nauroi, kun asiakkaat ihastelivat niitä.

– Haluaisin ostaa nämä kaksi kauneinta prinsessaa kotiin, ovathan ne myytävinä? Vilma kysyi käydessään ohimennen tapaamassa Taunoa.

– Totta kai, saat henkilökuntahintaan. Otatko ne heti mukaan? Voin tuoda tilalle uusia, Marlena hymyili.

Vilma esitteli hankintansa illalla Taunolle. Mies katsoi tauluja. Ne olivat hänen mielestään turhan koristeellisia. Mutta jos Vilma piti niistä, se sopi hänelle.

– Ovat yhtä kauniita kuin taiteilija itsekin. Olen tyytyväinen, kun asiat ovat järjestyneet.

– Oletko kuullut mitään Ansasta? Vilma kysyi.

– Sain töihin postikortin. Kuvassa oli Van Goghin iiriksiä. Ansa kirjoitti viihtyvänsä ja kutsui meidät käymään. Mitä sanoisit elokuisesta viikonlopusta Amsterdamissa?

– Voi, se olisi ihanaa. Voidaan ottaa pojat mukaan. Se olisi hauskaa vaihtelua.

Vilma hyräili. Oli mukava suunnitella matkaa. Hän voisi ostaa uuden tyylikkään matka-asun.

Vilma oli iloinen, kun mies vaikutti nykyään elämäänsä tyytyväiseltä.

Prinsessat hymyilivät seinällä salaperäisen näköisinä. Vilma oli ottanut unikkotaulun pois. Se oli näyttänyt turhan räikeältä keveiden akvarellien rinnalla.

52.

Tauno oli ihastunut. Uusi tyttö oli hyvän näköinen ja tehokas. Asiakkaiden välissä ei juuri ollut taukoa. Hänellä oli tapana istahtaa Marlenan seuraksi työpäivän päätteeksi. Juttua riitti niin opiskelusta kuin vapaa-ajan harrastuksista.

– Vaimoni Vilma on ihastunut maalauksiisi. Hän esittelee vieraillemme pitsihelmatyttösiä, joita osti näyttelystäsi.

– Hieno juttu. Galleriatyöntekijäni on kertonut, että siellä käy nykyään entistä enemmän vierailijoita. Hän on myynyt akvarellejani ansiokkaasti. Niiden maalaaminen on ilo.

Molemmat olivat tyytyväisiä, kun päivät sujuivat rutiinilla. Tauno oli ottanut tavaksi tuoda Marlenalle tuoreen kukkakimpun perjantaisin.

– Ajattelet sitten minua vapaa-ajallasi, hän kiusoitteli.

Marlena huomasi todellakin ajattelevansa Taunoa turhankin usein. Mies oli komea ja mukava. Kyseli hänen opinnoistaan ja muisti kehua kampausta ja siroja sääriä. Työtakki ei ollut erityisen pukeva, mutta se sai hänet tuntemaan itsensä ammattilaiseksi.

– Saat elokuussa kahden viikon palkallisen loman. Olen menossa vaimon ja poikien kanssa Thaimaahan. Vilma on ostanut matkalaukullisen uusia mekkoja, Tauno kertoi Marlenalle.

– Loistavaa. Ehdin silloin viimeistellä lopputyöni kaikessa rauhassa.

– Etkö haaveile etelän matkoista?

– Nyt ei ole varaa. Enkä muutenkaan tahdo matkustaa yksin.

– Lähtisin kanssasi koska vain, mutta perhe taitaisi pitää sitä pahana.

– Älä hassuja puhu.

Marlena jäi miettimään Taunon sanoja. Tämän silmissä oli ollut houkutus. Parasta unohtaa ukkomiehet, hän vakuutti itselleen.

53.

Kesä jatkui kuulaana. Tuntui, että koulu alkoi turhan varhain. Noralla oli herätessään ennakkoaavistus, että tänään tapahtuisi jotain ennalta odottamatonta. Pieni lintu oli lentänyt ikkunaan ja makasi nyt pökertyneenä kukkapenkissä.

Nora pukeutui ensimmäisen koulupäivän kunniaksi värikkääseen kesämekkoon. Hän katsoi auringonpaisteessa kimaltelevaa kihlasormusta. Tämä onni ei voi olla kestävää, hän huomasi ajattelevansa. Kolea tuulenvire sai värisemään, kun hän avasi ikkunan.

Kesä oli ollut ihmeellinen. Hän oli tuntenut olonsa kotoisaksi Aimon rinnalla. Molemmat olivat antaneet tilaa toisilleen. Yhteiset hetket olivat olleet juhlaa. Aimo hemmotteli herkkuruuilla ja tarjoili niiden kanssa laatuviinejä.

Nyt pitää taas tottua kouluruokaan, Nora ajatteli. Mutta onhan meillä viikonloput.

Hän hyräili valmistautuessaan lähtemään. Aimo oli mennyt edeltä.

Opettajat olivat koolla, kun Nora saapui opettajahuoneeseen. Lissu oli keittänyt pannullisen vahvaa kahvia. Pullaakin oli tarjolla. Kaikki juttelivat kilvan kesälomamatkoistaan.

Lissu sai muut hämmästymään kertomalla, että oli viettänyt kokonaista kaksi viikkoa Kreikassa. Hänen poskensa punoittivat epäilyttävästi. Oliko hän nauttinut jotain muutakin kuin kahvia?

– Kollegat, en ole ennen uskaltautunut yksin matkaan, mutta nyt rohkaisin mieleni. Vietin uskomattoman upean loman Korfulla. Asuin pikkukylässä saaren pohjoisrannalla. Odotan jo seuraavaa lomaa. Sydämeni jäi sinne. Toin tuliaisia. Ihastuin retsinaan. Nimikoin kaikille oman pikkupullon tätä nektaria. Nauttikaa se vasta kotona.

Opettajatoverit olivat hämillään. Ei heillä ollut tapana tuoda henkilökohtaisia tuliaisia. No, Lissulta voi odottaa tällaista tempausta.

– Viidenkympin villitys, rehtori nauroi. Hän oli jäänyt Noran kanssa istumaan muiden lähdettyä. Nora oli luvannut tiskata kahvikupit.

– Maistaisimmeko tätä jumalten juomaa? Aimo kysyi ja korkkasi oman pullonsa. – Minulla on ollut pientä vatsakatarria. Tämä voisi toimia lääkkeenä.

– Tiedätkö, minä en voi juoda omaani. Minulla on liima-allergia ja retsinassa on hartsia. Saan siitä näppylöitä ja sitä sinä et halua nähdä, Nora nauroi.

– Minä en näppylöitä pelkää. Sallitko että juon sinunkin pullollisesi? Olen tänään näin lukukauden alkamisen kunniaksi vähän riehakkaalla tuulella, Aimo sanoi.

Ne jäivät hänen viimeisiksi sanoikseen. Mies muuttui siniseksi kasvoiltaan ja kaatui lattialle.

Nora kirkaisi ja ravisteli miestä.

– Sydänkohtaus, ambulanssimiehet totesivat. He yrittivät elvytystä, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Nora piteli Aimoa kädestä ja itki.

Poliisit halusivat kuulustella häntä vielä samana iltana.

Nora kertoi, mitä muisti kahvihetkestä, tuoreista pullista, retsinasta.

– Käydään koululla, poliisit sanoivat.

Nora huomasi, että toiselta labyrinttia vartioivalta Minecraft-hahmolta oli lyöty pää poikki. Se lojui maassa surullisen näköisenä.

Nora avasi opettajahuoneen oven. Kahvikupit olivat tiskialtaassa saippuaveden peitossa. Hän ei muistanut, oliko laittanut ne itse likoon vai oliko joku käynyt opettajahuoneessa hänen poissa ollessaan. Aimon retsinapullo oli pöydällä, mutta hänen nimikkopullonsa oli poissa.

– Outoa, olen varma, että se jäi pöydälle. Ehkä se putosi lattialle, kun Aimo kaatui, Nora ihmetteli.

Pulloa ei löytynyt. Ruumiinavauksessa paljastui, että kuolinsyy oli myrkkykeison juurakosta uutettu myrkky. Mistä se oli peräisin, siitä ei ollut aluksi tietoa. Aimon pullo tutkittiin, mutta siinä ei ollut mitään epäilyttävää. Sen sijaan kahvipannusta löytyi pieni määrä uutetta. Se oli outoa, sillä kaikki olivat juoneet kahvia. Miksi vain Aimo menehtyi? Epäiltiin, että Aimon vatsavaivat yhdessä kasvimyrkyn kanssa olivat kuolinsyy.

– Oliko hän masentunut? Olisiko hän voinut ottaa myrkkyä itse? poliisit kyselivät. – Oliko hänellä vihamiehiä?

Nora pudisti päätään kaikkiin kysymyksiin. Ei, Aimo oli ollut täynnä elämäniloa. Vihamiehistäkään ei ollut tietoa.

Opettajia kuulusteltiin. Kaikki olivat hämmästyneitä ja peloissaan. Outoa oli, että vain Aimo oli kuollut. Muilla ei ollut edes oireita. Vaaniko koulussa murhaaja?

Lissu oli kalpea ja hänen kätensä tärisivät. Noraa jäi vaivaamaan hänen ahdistuksensa. Oliko se järkytystä vai jotain muuta?

Kimmolla oli paha krapula.

Tapaus jäi selvittämättä. Poliiseilla ei ollut todisteita ketään vastaan.

Mama Maddalena luki tapauksesta paikallislehdestä. Hänen vihreät silmänsä välähtivät, kun hän luki tapahtumien kulusta. Ei, Aimo ei taatusti tehnyt itsemurhaa. Päin vastoin. Hän oli aloittanut uuden elämän Noran kanssa.

Entä Nora? Nuori ja rakastunut. Vai oliko se vain teeskentelyä? Aimo oli tehnyt testamentin ja jättänyt koko omaisuutensa kihlatulleen. Oliko se murhan syy?

Käsityönopettaja Lissu oli valittu Aimon jälkeen rehtoriksi. Oliko hän niin kunnianhimoinen, että raivasi Aimon tieltään? Sitä oli vaikea kuvitella.

Mama mietti. Jokin kuviossa ei ollut kohdallaan. Lehtijutussa kerrottiin retsinapulloista. Miksi ne oli nimikoitu? Kaikkihan olivat samanlaisia. Entä jos myrkky olikin kadonneessa pullossa?

Hetkinen, hän oivalsi, että se oli Noran pullo.

– Nora, Mama täällä. Minua jäi askarruttamaan se kadonnut retsinapullo. Sehän oli sinun?

– Kyllä, mutta minä en juonut sitä. Aimo joi.

Mama värähti. Niin tietenkin. Miten en sitä heti nähnyt? Myrkky oli tarkoitettu Noralle. Kuka hänet halusi raivata tieltään?

Lissu, kaiken takana oli Lissu. Ei hän rehtorinvirkaa havitellut vaan rehtoria itseään. Kuinka katala teko.

lähettäjä: noranora@gmali.com
vastaanottaja: miranda@gmail.com
otsikko: uutisia

Olet varmasti lukenut netistä koko tragedian. Aimon hautajaiset pidettiin viikko sitten. Voitko kuvitella, hän testamenttasi minulle koko omaisuutensa. Talon ja huonekalut, taulut ja korut. Olen nyt upporikas ja onneton. En voi jäädä siihen taloon. Jäljellä on vain haikeat muistot. Rakastin Aimoa.

Laitoin talon myyntiin. Et arvaa, kuka sen osti. Lissu! Kaikista ihmisistä juuri Lissu. Otti kuulemma suuren pankkilainan. Ei edes tinkinyt. Olen järkyttynyt. Otin mukaani vain muotokuvan, jonka eräs taiteilija piirsi meistä Pariisin matkallamme. Minua itkettää aina kun katson sitä.

Mutta on minulla iloisiakin uutisia. Sanoin itseni saman tien irti koulusta. Lissu vaikutti helpottuneelta. Suostuthan hoitamaan opetuksen etänä sieltä matkaltasi siihen asti, kun Lissu löytää sijaisen?

Koululaisilla on oma blogi. Päivitimme nimen ja järjestimme otsikkokuvakilpailun. Nimeksi tuli Koulu Labyrintin takana. Kimmo otti valokuvan rakentajista, jotka seisovat keskellä kivikäytäviä kädet ilmassa. Välitunnit ovat nykyään yhtä juhlaa, kun lapset kirmailevat kivien keskellä. Roosa vastaa blogista. Laitan sinulle käyttöoikeudet, niin pääset kirjoittamaan opettajan näkökulmasta.

Kimmokin on lähtenyt. Hän sai apurahan ja kehittelee omaa kuvanveistoprojektia. Hän sai idean Minecraft-hahmoista. Lissu on pulassa yrittäessään löytää sijaisia. Hän opettaa rehtorintoimen ohella edelleen käsitöitä ja valvoo kuvaamataidon tunteja. Ei käy kateeksi. Yrittää patistaa muita tekemään ylitöitä. Halukkaita ei ole juurikaan ilmaantunut.

Mietin, mitä teen elämälläni ja rahoillani. Pikkuveljeni Pekka on ollut vaikeuksissa. Maksoin hänen velkansa. Poika on nyt kuntoutuksessa. Hänellä on päihde- ja mielenterveysongelmia, mutta ennuste on hyvä.

Kiitos kun kutsuit minut käymään luonasi. Skippaan sen tällä kerralla, mutta pidän mielessä. Olen nimittäin seuraamassa sinun esimerkkiäsi. Otin yhteyttä MeSinkut lehden toimitukseen. Kysyin, haluavatko he lähettää vielä yhden reippaan sinkun maailmalle. Asko, se mukava poika, kertoi, että kyllä vaan ja seuraava kohde on Aasia. Teemana on reppuretket. Se sopii minulle kuin nakutettu. En jää suremaan, vaikka sydämeni on raskas.

Mama Maddalena sanoi, että kun luottaa itseensä, niin elämä kantaa.

Voi hyvin ja pysy terveenä, Nora, leski

54.

Elän unelmaani. Minulla on talo, josta olen haaveillut. Olen Emäntä. En kuitenkaan Rouva, sillä Aimoa ei ole. Hän on kuollut. Se on suuri vääryys. Kuvittelen, että hän on täällä kanssani. Teen hyvää ruokaa ja katan kahdelle. Illat ovat pahimpia. Vaellan huoneesta toiseen. Juttelen Aimolle. Kerron, että jos hän olisi valinnut minut, miten ihanaa meillä olisikaan. Katselen yökaudet vanhoja romanttisia elokuvia. Jokaisella sankarilla on Aimon silmät. Kun he suutelevat, tunnen Aimon huulet omillani.

Olen ottanut konjakkia pahimpaan ikävään. Se helpottaa hetken. Kun ahdistaa, otan lisää. Katsovat jo Alkossa minua pitkään. En välitä. En välitä mistään. Hoidan koulutyön, mutta olen sisältä tyhjä. Miten elämässä näin kävi?

Vielä lasillinen konjakkia. Se helpottaa. Hetkeksi. Painajaisunet ovat kaameita. Havahdun ja kuvittelen, että se oli vain unta. Kun tajuan, että olen itse tuhonnut kaiken, vaivun pohjattomaan suruun. Sydämeni hakaa ja pelkään saavani kohtauksen.

Siitä olen ylpeä, että pelastin nahkani tiputtamalla kahvipannuun tipan myrkkyä ambulanssin lähdettyä. Seurasin koulun pensasaidan takaa, mitä tapahtuu. Oli järkytys nähdä, että Nora oli hengissä. Luulin, että pyörryn. Ei sen niin pitänyt mennä. Hermostuin niin, että huitaisin toiselta kaameista portinvartijoista pään pois.

Poliiseja oli helppo huijata. Eivät he olleet kiinnostuneet kadonneesta pullosta, kun myrkky löytyi kahvista. Epäilen, että Nora arvasi, mutta hänellä ei ole todisteita. Ymmärsi kuitenkin sanoa itsensä irti. Tämä etäopetus on hyvä idea. Vastustin sitä ensin, mutta Kimmo selitti, että näin kannattaa toimia, kun sijaisia on lyhyellä varoitusajalla vaikea löytää. Hyvä, kun Miranda suostui, vaikka hänellä on uusi elämä. Sääli, että Kimmokin on lähtenyt. Opetan tällä hetkellä myös kuvaamataitoa. Töitä on paljon, mutta ne vievät ajatukset pois ikävästä.

Odotan, että kouluun palaa normaali arki. Opettajatoverit väistelevät minua. Epäilevätkö he jotain? En välitä. Mutta tämä syyllisyyden kanssa on raskasta. Elämästä on kadonnut ilo. Tarkastaja kävi. Hän ihmetteli, miten koulussa on yhtäkkiä kolmen opettajan vajaus. Onko täällä huono ilmapiiri? hän kysyi.

Aimon kuolemasta liikkuu kaikenlaisia huhuja. Opettajatoverit kyselivät, enkö pelkää henkeni puolesta nyt, kun olen rehtori. Minuun meni piru ja vastasin, että mikä nyt pahan tappaisi. Eivät nauraneet. Tarjosin kahvit ja leivoin pullaa. He katselivat kahvikannua epäluuloisesti. Joivat kuitenkin, kun kaadoin ensin itselleni kupillisen.

PIKKUKAUPUNGIN KOULU – OSA 2

55.

Telttakylästä kohosi savunkiehkura. Mama Maddalena siristi silmiään. Elokuun aurinko kultasi Vanajaveden rannan ikivanhat hopeapajut ja veden päälle kaartuvat koivut. Telttakatos hehkui paahteessa. Mama siirsi korituolinsa läheisen pihlajan kapeaan varjoon. Kristallipallo kimmelsi sateenkaaren väreissä.

Mamalla oli ollut hyvä päivä. Hänellä oli paljon kanta-asiakkaita, jotka tulivat kesä toisensa jälkeen päivittämään kohtalonsa.

Mama oikaisi selkänsä. Pellavapuvun taskussa kilisi kolikkoja. Ennustus maksoi viisi pentaakkelia. Pari tyytyväistä asiakasta oli antanut tippejäkin. Mama näki jo mielessään, miten käyttäisi rahat. Sarjalippu Aulangon kylpylään oli parasta, mitä hän tiesi. Porealtaan kuohujen ajatteleminen sai hyvälle tuulelle.

Hän muisti ensimmäisen käyntinsä tarot-ennustajan luona parikymmentä vuotta aikaisemmin. Työelämässä oli vastoinkäymisiä ja pitkäaikainen suhde oli juuri päättynyt. Hän oli tuntenut itsensä mitättömäksi. Äkkilähtötarjous Intian Goaan oli ollut arjen pelastus. Hän oli kävellyt Mapusan markkinoilla. Vanha turbaanipäinen mies oli houkutellut.

– Kaunis neito, päivitän kohtalosi.

Mama oli uskaltautunut hämärään telttaan. Sitä valaisi vain pieni tuikku. Mies oli pyytänyt kääntämään seitsemän korttia.

– Keskity, viimeisin on tärkein. Se kertoo elämästäsi seuraavien kuukausien ajan, ennustaja oli sanonut.

Mama oli katsonut kauhistuneena kortin kuvaa. Siinä oli alaston mies vatsallaan maassa ja hänen selästään törrötti kahdeksan miekkaa.

– Älä pelästy. Tämä kortti on Miekkojen kahdeksikko Häirintä. Se varoittaa, ettet tee vähään aikaan mitään radikaaleja muutoksia. Ota rauhallisesti, niin kaikki menee hyvin, ennustaja oli neuvonut.

Mama oli ollut varovainen. Sylkäissyt olan yli mustan kissan nähdessään ja varonut kulkemasta tikapuiden alta.

Elämä oli jatkunut normaalisti, kun hän oli palannut kotimaahan. Ennustus oli unohtunut, kunnes hän näki antikvariaatin ikkunassa tarotpakan.

Hän muisti, miten oli istunut tuntikausia sohvan nurkassa, tutkinut kortteja ja lukenut niiden merkityksiä ohjekirjasta. Ajantaju oli unohtunut, kun hän oli uppoutunut mystiikkaan. Kortit tulivat pian tutuiksi ja hän oli harjoitellut ennustamista ystäville. Pian hän sai kutsuja vierailta, kun sana oli kiirinyt.

Mama oli katsellut päivän mittaan, miten Roosa oli tehnyt taitavalla kädellä lapsille kasvomaalauksia. Nyt markkina-alueella kirmasi pieniä keijuja ja sotureita. Tyttöset olivat saaneet sulilla koristellut siivet selkäänsä ja pojat puumiekat. Juha-Matti oli veistellyt niitä iltapuhteina. Roosa oli maalannut miekkoihin sahalaitakuviot ja onnea tuottavat silmät.

Mama sydän oli pakahtua, kun hän näki, miten Roosa säteili ilta-auringon valossa ruusunpunaisessa keskiaikahameessa. Hän oli kietonut punottuja nauhoja hiuksiinsa.

– Mama, minulla on ollut mahtava päivä. Täällä markkinoilla on jännittävää. Saanko tulla sinun luoksesi yöksi?

– Totta kai saat. Soita äidillesi, niin hän tietää, että olet turvassa eikä kukaan viikinki ole ryöstänyt sinua.

Roosa hätkähti. Mistä Mama arvasi?

Eräs viikinkipoika oli todellakin kierrellyt teltan ympärillä ja iskenyt Roosalle silmää. Tämä oli vastannut kipakasti, että hänellä on poikaystävä, Härmän Häjy. Poika oli vetäytynyt vähin äänin telttaleiriin sukulaistensa luo.

– En ole nähnyt sitä komeaa pohjalaispoikaa, jonka kanssa olet kulkenut, Mama sanoi.

– Juha-Matti lähti serkkujensa luokse. Hän oli lautatarhalla kesätöissä. Tänä viikonloppuna on serkun häät. Minäkin sain kutsun, mutta valitsin mieluummin nämä festivaalit.

– Kuulehan, haetaanko meille jotain hyvää iltapalaa ja mennään aikaisin nukkumaan? Huomenna on viimeinen markkinapäivä ja paljon ohjelmaa.

– Sopii, käykö hampurilaiset?

– Käy, meillä on ollut raskas päivä. Ehkä raskas iltapala on paikallaan, Mama myöntyi.

Molemmat olivat raukeita tuplajuustohampurilaisten ja coca-colan jälkeen.

– Haluatko Roosa nostaa illan päätteeksi onnenkortin?

– Tietenkin haluan, tyttö nyökkäsi. Hän sekoitti tottuneesti pakan.

Maman silmät tuikkivat, kun hän käänsi Roosan nostaman kortin.

– Rakastavaiset. Kas kas, sinulla on tiedossa ihana elämä. Sinä rakastat ja sinua rakastetaan.

Roosan posket hehkuivat.

– Mama, nyt on sinun vuorosi. Minä tulkitsen, hän sanoi nopeasti. – Mama, nostit Taikurin. Pitihän se arvata. Sinä olet itse Taikuri. Jaat onnea ympärillesi.

Mama sulki silmänsä. Päivä oli ollut täynnä jännitystä. Miten hyvältä tuntuikaan, että hänellä oli ystäviä.

56.

Sawwadee – tervetuloa Chaweng Resortiin. Kuvankaunis thaityttö tarjoili Vilmalle, Taunolle ja pojille vastapuristettua ananasmehua. Lasit oli koristettu orkideankukilla.

– Löytyykö olutta? Tauno kysyi.

– Singhaa ja Changia, tyttö hymyili virheettömän valkoisilla hampaillaan.

– Hienoa, voitko tuoda huoneeseemme pari pulloa Singhaa, pojille coca-colaa ja vielä paikallista thaiviskiä.

– SangSom, kyllä vain, otatteko jäitä myös?

– Kyllä kiitos.

Vilma pudisti päätään. Hän oli lukenut matkaoppaasta, että Aasiassa piti välttää jääpaloja, vihreää salaattia ja majoneesia.

Tauno ei välittänyt. – Älä nyt rupea tiukkapipoksi. Tämä on hieno hotelli. Kyllä he pitävät hygieniasta huolen.

Jesse ja Juuso olivat kirmanneet ulkoaltaalle.

– Iskä, päästäänkö heti uimaan?

– Majoitutaan ensin. Katsotaan sitten, Tauno sanoi.

Thaityttö antoi hänelle avaimet ja näytti tietä viehättävään puutarhan ympäröimään bungalowiin. Bougainvillet kukkivat tilavalla terassilla ja meri välkkyi houkuttelevana altaan takana.

– Upeaa, mennään heti uimaan, Vilma innostui.

– Otetaan ensin paukut. Meillä on kaksi viikkoa aikaa. Ehditään tehdä vaikka mitä. Pojat voivat pulahtaa. Hyvä kun ovat käyneet uimakoulun.

Vilma rauhoittui. Kaikki näytti lupaavalta. Bungalow oli ylellinen ja maisema trooppisine kasveineen unelma. Pojat kiljuivat ilosta lämpimässä altaassa. He kisailivat, kumpi pääsee kiipeämään ensimmäisenä muovikrokotiilin päälle. Vilma nauroi, kun krokotiili kiepsahti ympäri ja pojat sen mukana.

– Meillä on nälkä. Koska syödään? Pojat tulivat terassille vettä valuen. Molemmilla oli hartiat punaisina auringosta.

– Apua, unohdin laittaa teille aurinkovoidetta. Nyt pian suihkuun. Onneksi otin aloe veraa mukaan, Vilma huolehti.

Hotellissa oli lukuisia ravintoloita. Tauno arveli, että pojat tarvitsivat aikaa totutella thairuokaan.

– Mennään aluksi tuohon italialaiseen. Pojat saavat pizzaa ja me voimme valita jotain muuta, hän ehdotti.

– Ei tämä maistu oikealta, Juuso valitti tilattuaan suosikkinsa kinkkuananaspizzan.

– Ei niin, Jesse säesti. Kotona saa paljon parempia.

– Pojat, maassa maan tavalla, Tauno sanoi. – Voimme tällä lomalla maistella maailman parhaita makuja. Aloitetaan huomenna aamiaisella. Luin hotellioppaasta, että tarjolla on sekä länsimaista että aasialaista ruokaa. Maistellaan vähän kaikkea. Opettajanne odottaa teiltä pojat matkaraporttia. Ehdotan, että kirjoitatte joka päivä mitä olette tehneet, mitä syöneet, mistä olette pitäneet ja mistä ette.

– Ääh, kuulostaa läksyiltä. Kai se on pakko, pojat nurisivat. He söivät pizzansa mukisematta, mutta suunnittelivat siitä kunnon kritiikkiä.

Aurinko painui kukkuloiden taakse. He olivat Koh Samuin itärannikolla, joten upeista auringonlaskuista mereen ei voinut haaveilla. Pojat olivat nukahtaneet heti illallisen jälkeen.

Vilma ja Tauno istuivat terassilla ja joivat thaiviskipullon loppuun.

– Ihana olla vapaalla ja nauttia auringosta, Vilma sanoi.

– Niin ja perheen seurasta, Tauno halasi vaimoaan. Hänellä oli harvinaisen pehmeä olo. Vilma painautui hänen kainaloonsa.

– Mennäänkö yöuinnille? Meri on tyyni ja pojat nukkuvat.

Rantahiekka helli jalkapohjia. He riisuivat vaatteensa hiekkatöyräälle ja uskaltautuivat alasti sametinpehmeään veteen. Vilmaa huimasi. Tämä oli Elämää. Heillä ei ollut puutetta rahasta. Ainoa ongelma oli, että Tauno oli aina töissä. Nyt Tauno oli ainakin loman ajan hänen.

Toisin kävi. Vilma huomasi päivä toisensa jälkeen olevansa yksin ja vahtivansa poikia. Tauno häipyi runsaan buffetaamiaisen jälkeen omille teilleen. Hän kertoi käyvänsä kuntosalilla ja hieronnassa.

– Täällä hotellissa on loistava spa. Kokeile sinäkin, hän kehotti. Tauno tiesi, että Vilma karttoi vieraiden ihmisten kosketusta.

– Ei kiitos. Minulle riittää uima-allas. Saat olla tänään poikien kanssa. Rantakadulla näyttää olevan useita räätäleitä. Ajattelin teettää puvun.

Vilma lähti korot kopisten matkaan. Tauno laittoi aurinkolasit silmilleen ja istahti aurinkovarjon alle. Jesse ja Juuso heittelivät palloa altaassa.

– Iskä tule mukaan, he huutelivat.

– Lepään hetken, tulen kohta, Tauno vastasi. Hän tilasi allasbaarista oluen.

– Oliko mukava shoppailla? Tauno kysyi iltapäivällä, kun Vilma palasi isoa paperikassia heiluttaen.

– Räätäli oli intialainen. Hänellä oli turbaani ja pitkä kaapu. Kangasvalikoima oli valtava. Valitsin himmeää mustaa silkkiä. Siitä tulee upea juhlapuku talveksi. Ostin keveitä silkkitoppeja ja huiveja arkikäyttöön.

Vilma kumosi sängyn päälle välkehtivän pinon kirkasvärisiä asusteita. Hänen silmänsä loistivat onnistuneen ostospäivän jälkeen.

– Tule istumaan terassille. Sekoitan sinulle cocktailin, Tauno myhäili.

Hän tunsi olevansa hyvä isä vietettyään pari tuntia poikien kanssa altaalla.

Seuraavat päivät olivat mukavan viihtyisiä. Vaikka aurinko paahtoi kuumasti, mereltä kävi vilvoittava tuuli. Pojat olivat ruskettuneet tasaisesti vesileikeissä. Vilma viihtyi parhaiten varjossa. Hotellin tytöt olivat ihailleet hänen vaaleaa ihoaan. Vilma oli huomannut rohdoskaupassa käydessään, että tarjolla oli laaja valikoima vaalentavia voiteita.

– Näitä ei kotimaassani tarvita. Siellä kaikki haluavat saada kunnon rusketuksen, hän oli nauranut. Myyjät olivat kauhistelleet.

Pojat halusivat meriretkelle. He olivat harjoitelleet snorklausta rantavedessä. Vilma lupautui lähtemään mukaan. Hän varasi olkalaukkuun vesipullot ja kookosöljyä. Jesse ja Juuso laittoivat lippalakit päähän ja pukeutuivat uimashortseihin ja t-paitoihin.

– Heippa iskä, tullaan vasta illalla.

– Heippa, pitäkää hauskaa. Minä täällä lepäilen.

Pojat pettyivät laivalaiturissa, sillä meriretki oli peruutettu. Puuskainen tuuli oli saanut meren kohisemaan. Valkoharjaiset aallot löivät rantaan. Vilman aurinkohattu lensi mereen. Hän kietaisi turkoosinsinisen silkkihuivin päähänsä ja komensi pojat paluumatkalle.

Bungalowin ovella oli sirot kullanväriset tossut Taunon sandaalien vierellä. Siivooja varmaan, Vilma arveli ja kurkisti ovesta. Hän vetäisi henkeä nähdessään ruskeahipiäisen thaitytön Taunon kanssa vuoteessa. Molemmat olivat ilkialasti. Tytöllä oli tummat suorat hiukset, pyöreät rinnat ja keinuva takapuoli. Hän istui kahareisin Taunon päällä. Mies oli hiessä, vaikka katossa pyöri tuuletin. Soittimesta kuului rentouttavaa musiikkia.

– Pojat, vikkelästi altaalle. Iskä nukkuu. Ei herätetä häntä, Vilma sanoi ja painoi kevyesti oven kiinni.

– Tehän pian palasitte, Tauno oli tullut altaalle ja tunnistanut perheensä.

– Joo, merellä oli mahtava myrsky, pojat kertoivat kilpaa.

– Miten päiväsi on sujunut? Vilma kysyi viattomasti.

– Lepäilin vain, nyt tekee mieli uimaan ja kunnon paukku sen jälkeen.

– Tuo minullekin, taidan olla sen tarpeessa.

57.

– Marlena, toin sinulle tuliaisia. Tohtori Tauno tuli töihin ruskettuneena ja levänneenä. Loma oli selvästi tehnyt hyvää. Hän ojensi sihteerilleen pienen paketin. Sieltä paljastui kaulakoru, jossa kimalteli sinisafiireja.

– Tämä on upea, mutta aivan liian hieno minulle.

– Valitsin sen sinisten silmiesi tähden. Toin myös pullollisen thaiviskiä. Se maistuu kaamealle, mutta saa posket hehkumaan. Jos sinulla ei ole työpäivän jälkeen kiire, voisimme testata.

– Sopii, sain harjoitustehtävät valmiiksi ja voin hyvin juhlia. Onko sinulla vapaailta?

– Vilmalla on menoja. Hän haluaa esitellä naapurin rouville räätälillä teettämänsä silkkipuvun. Pojat ovat yökylässä kavereiden kanssa. Heillä oli jo kova ikävä peliseuraa.

– Olet oikeassa, ei tätä voi hyväksi kehua, Marlena sanoi maistettuaan juomaa.

– Haen jääkaapista pullon coca-colaa ja jäitä. Ne auttavat.

Kun pullo oli tyhjä, molempien posket punoittivat juuri niin kuin Tauno oli ennakoinut. Hän siveli Marlenan hartioita. Tämä ei pannut vastaan. Hän oli kaivannut Taunon seuraa. Miten kauan siitä oli ollutkaan, kun hän oli ollut kenenkään miehen kanssa.

Kello oli pitkälti yli puolen yön, kun molemmat havahtuivat.

– Nyt on pakko kiitää kotiin. Otetaan taksi. Saatan sinut asunnollesi, Tauno huolehti.

Marlena oli hämillään. Mikä häneen oli mennyt. Ilta oli ollut suloinen, mutta nyt tuli hätäännys. Mitä jos Vilma saisi tietää?

Hän oli aamulla kalpea, mutta niin oli Taunokin.

– Vilma suuttui, kun tulin myöhään. Sanoin olleeni kavereiden kanssa, mikä oli tottakin, Tauno kertoi.

– Tämä ei voi toistua. En halua sekoittaa perhe-elämääsi.

– Meillä oli mykkäkoulua jo lomamatkalla. Vilmalla taitaa olla joku ikäkriisi. Hän valittaa, ettei minulla ole koskaan aikaa hänelle. Naisella on kaikki mitä hän voi toivoa. On ylellinen koti, lapset ovat isoja eikä rahahuolia ole. Mitä hän voi enää toivoa?

– Rakkautta, hellyyttä, yhdessäoloa, Marlena luetteli sujuvasti.

– Äh, ne ovat ylimainostettuja. Minulle ura on tärkeintä, Tauno sanoi ja suukotti Marlenaa. – Sinä olet hyvä kakkonen.

– Eihän sinulla ole kiire työpäivän jälkeen? Tauno kysyi tullessaan hakemaan iltapäivällä kupillisen kahvia.

– Ei, miten niin?

– Toin tullessani pullollisen cavaa. Haluaisin tarjota sinulle jotain parempaa kuin eilinen juoma.

Marlena mietti. Hänellä oli aavistus, ettei tästä hyvää seuraisi. Mutta mitä pahaa lasillisesta kuohuviiniä olisi?

– Tämä on ihanan kylmää ja kuplivaa, hän ihasteli, kun he olivat jääneet kahden.

– Istutaan tuohon odotushuoneen sohvalle. Viimeiset asiakkaat ovat lähteneet ja se on mukavampi kuin minun työhuoneeni.

Tauno kietoi kätensä Marlenan ympärille. Tyttöä huimasi. Hänellä oli hyvä ja turvallinen olo. Tauno avasi hänen puseronsa napit ja hyväili paljaita rintoja.

– Iskä, iskä, tultiin hakemaan sinua jäätelölle. Äiti lupasi.

Kirkkaat pojanäänet kaikuivat käytävästä. Pojat tupsahtivat paikalle ennen kuin kumpikaan ehti tehdä mitään. Vilma käveli perässä. Hän pysähtyi ja kalpeni, kun näki miehensä ja Marlenan sohvalla.

– Tulkaa pojat, isällä näyttää olevan tärkeitä hommia, hän sanoi.

Marlena veti kiireesti takin päälleen ja pakeni paikalta. Vilma heitti hänen peräänsä kylmän katseen. Sen jälkeen Tauno sai kuulla kunniansa.

– Olen sulkenut silmäni sinun naisjutuiltasi. En jaksa enää. Haluan eron, hän huusi.

Vaikka elämä oli mukavaa, hänelläkin oli rajansa. Oli ollut helppo esittää tietämätöntä, mutta tämä oli liikaa.

Taunon elämästä tuli ankeaa. Kotona vallitsi mykkäkoulu. Töissä hän joutui hoitamaan itse ajanvarukset, sillä Marlena oli sanonut itsensä irti.

Tauno ei voinut moittia häntä. Vilma oli esittänyt jääkuningatarta ja vaatinut, että tytön piti lähteä välittömästi.

Taidan lähteä tuulettumaan Tukholmaan, hän päätti ex tempore. Edessä oli viikonloppu.

Hän vihelteli laivamatkalla ja kumosi baarissa pari tuplaviskiä. Perillä hän otti taksin ja antoi kollegansa osoitteen Söderissä. Heillä oli ollut mukava pieni romanssi taannoin lääkäripäivillä.

Tauno soitti hienon jugendtalon ovikelloa iso ruusukimppu kädessä.

– Hejssan, mitä ihmettä? Inge-Britt kysyi avatessaan aamutakissa oven.

– Tuli ikävä, Tauno sanoi ja mojautti suukon naisen poskelle.

– Kuka siellä on? möreä ääni kysyi makuuhuoneen puolelta.

– Saanko esitellä, tässä on Tauno Suomesta ja tässä Björn, kihlattuni, Inge-Britt sanoi lievästi kiusaantuneena.

– Vai sellainen kollega, että tullaan oikein ruusujen kanssa.

– Anteeksi, en tiennyt kihlauksesta. Onnea, Tauno sai sanottua ja perääntyi rappukäytävään.

Kotimatkalla laivalla hän joi päänsä täyteen ja sammui baaritiskille.

58.

Vilma oli hätääntynyt. Turvallisesta elämästä oli pudonnut yhtäkkiä pohja pois. Hän toivoi, että olisi malttanut olla sanomatta, että halusi erota. Miten hän tulisi toimeen? Palkka kemikaaliosastolla oli naurettavan pieni. Hän teki osapäivätöitä. Pojat kuluttivat rahaa ja vaatteita ja heillä oli aina nälkä. Tietysti Tauno osallistuisi menoihin, mutta tuttu huolettomuus olisi mennyttä.

Hänen ylpeytensä ei kuitenkaan antanut periksi luovuttaa.

– Olen pahassa pulassa, hän uskoutui kahdelle lähimmälle työtoverilleen. Naiset istuivat hotelli Vaakunan baarissa. Vilma vaistosi, että he kuuntelivat myötätuntoisina, mutta olivat salaa vahingoniloisia. Vilman luksuselämä oli aiheuttanut työpaikalla kateutta. Muiden mielestä hän teki töitä vain huvikseen, kun he joutuivat tekeemään pitkiä päiviä. Molemmat olivat nuoria ja yksinhuoltajia.

– Päivää, täällähän on tuttuja. Osastopäällikkö Rolf tervehti kohteliaasti. Hän oli tullut yömyssylle. Vaakuna oli hänen kantapaikkansa.

– Istu Rolle meidän pöytään. Kaivataan hyvää seuraa.

– Tuolla tanssisalin puolella musiikki soi. Tuletko Vilma pyörähtämään kanssani?

Naiset katsoivat kateellisina, kun Rolf tarttui Vilmaa käsivarresta ja vei hänet tunnelmalliseen valssiin. He olivat näyttävä pari. Rolfilla oli pukevasti harmaata ohimoillaan. Hän oli pukeutunut rennosti farkkuihin ja puvuntakkiin. Paidan alta pilkisti silkkihuivi. Vilmalla oli hänen Thaimaassa teettämäänsä istuva kotelomekko ja hän oli kietonut värikkään huivin hartioilleen. Kengissä oli huikean korkeat korot.

– Jotkut ovat syntyneet kultalusikka suussa, työtoverit sanoivat ja päättivät lähteä jatkoille kahdestaan.

– Ota joku näyttävä cocktail, minä tarjoan, Rolf kehotti, kun he palasivat pöytään.

Vilma valitsi Caipirinhan ja Rolf Irish coffeen.

– Kuulin, kun puhuitte ongelmista. Eihän sinulla voi sellaisia olla?

Vilma purskahti itkuun. Häntä hävetti, mutta yhtäkkiä hänen oli pakko kertoa. Rolf kuunteli hämmästyneen näköisenä. Hän oli kuvitellut, että kauniilla ja itsevarmalla Vilmalla oli onnellinen avioliitto.

– Anteeksi, en yleensä itke. Nyt vaan tuli sellainen olo, että en jaksa enää.

– Tiedätkö, et ole ainoa onneton. Olen kokenut samaa tuskaa. Muistatko vaimoni Birgitan? Hänelläkin oli mielestäni kaikki hyvin. Kävi kuitenkin niin, että hän ikävystyi kotona. Emme saaneet yrityksistä huolimatta lapsia. Birgitta löysi jonkun epämääräisen muusikon ja karkasi hänen kanssaan Espanjan aurinkorannikolle. Tutut kertoivat nähneensä heidän esiintyneen turistipaikoissa. Minä sain postikortin, jossa oli tumma flamencotanssijatar ja tekstissä luki, ettei hän aio tulla takaisin Suomeen. Birgitta oli ottanut nuoruudessaan laulutunteja ja hänellä oli kaunis vähän käheä ääni. Onnea ei tainnut kuitenkaan kestää kauan, sillä viina oli halpaa ja elämä epävakaata. Huumeitakin oli liikkeellä. Birgitta kuoli vajaa vuosi sitten yliannostukseen. Olen nykyään leskimies.

– Hyvänen aika, en tiennyt. Olet kokenut oikean tragedian. Minun murheeni ovat pieniä, Vilma sai sanottua. Hän oli kuunnellut vaiti.

– Siellä soi hidas kappale. Eiköhän pyörähdetä vielä vähän aikaa. Saatan sinut sitten kotiin.

59.

Keittiön seinäkello tikitti. Se ei ollut ennen vaivannut, mutta nykyään koti oli liian hiljainen. Rolf oli viettänyt poikamieselämää vaimonsa lähdettyä. Siihen alkoi tottua, vaikka elämä tuntui tyhjältä. Iltakävely Vanajaveden rantareitillä ja yömyssy Vaakunassa olivat rauhoittaneet häntä. Yöuni oli kuitenkin katkonaista. Hän näki edelleen unta Birgitasta tanssimassa tummat hiukset hulmuten ja silmät loistaen. Taisin olla hänelle liian tavallinen, hän ajatteli. Kuvittelin, että kaunis koti ja hyvät tulot riittävät.

Rolf oli katsellut Vilmaa jo pitkään ihailevasti. Nainen oli näyttävä ja hoiti asiakaspalvelua tyylikkäästi. Hän oli saanut vakioasiakkaita, jotka tulivat hakemaan ehostusvinkkejä. Vilma loihti heille taidokkaasti säteilevät silmät, maalasi kulmat ja huulet, tasoitti meikkivoiteella ihon.

– Kaikki naiset haluavat näyttää kauniilta, Vilmalla oli tapana sanoa.

Nuoremmat työtoverit ottivat oppia. Rolf oli tyytyväinen, kun he pitivät itsestään huolta ja esittelivät asiantuntevasti uutuustuotteita.

– Te olette parhaita mannekiinejamme, hän kiitteli.

– Vilma, lähdetkö lounaalle kanssani? Työvuorosihan loppuu kahdelta. Ehdimme hyvin Piparkakkutaloon.

– Sopii, kotona on jääkaappi lähes tyhjä. Tauno on Tukholmassa ja pojat kavereiden luona, Vilma hymyili. Hän oli saanut hengähdystauon Taunon ilmoitettua viikonloppumatkasta.

Piparkakkutalossa oli menneen maailman tunnelmaa. Huonekalut olivat kuin vanhan kartanon saleista. Vilma ja Rolf istuutuivat kodikkaasti pyöreän pöydän ääreen ja tutkivat ruokalistaa.

– Toast Skagen, Piparkakkutalon pippuripihvi, omatekoista jäätelöä, sopii minulle, Rolf päätti.

– Minä jätän pihvin väliin, mutta iso katkarapusalaattiannos maistuu, Vilma valitsi.

Yhteisistä lounaista tuli tapa. He saivat lohtua toistensa seurasta.

Eräänä päivänä Rolf rykäisi ja näytti yhtäkkiä ujolta.

– Haluaisitko tulla katsomaan, miten asun? Olen varannut kotiin vähän syötävää ja juotavaa.

Vilma katseli ympärilleen. Rolfilla oli tilava huoneisto punatiilisen talon ylimmässä kerroksessa Vanajaveden rannalla. Järvi välkehti auringonkilossa. Katetulla parvekkeella oli mukavan näköinen korituoliryhmä.

– Minulla on tapana istua parvekkeella lukemassa shaali ympärilläni, Rolf esitteli.

– Näköala on upea. Kyllä sinun kelpaa.

– Huoneet saisivat olla valoisampia. Olen ajatellut vaihtaa keveämmät verhot ja uusia sohvanpäälliset. En ole kuitenkaan jaksanut, Rolf kertoi.

Tummanpunaiset samettiverhot olivat kieltämättä raskaat.

Vilma kuvitteli, miltä olohuone näyttäisi, jos hän saisi vapaat kädet suunnitella sisustuksen.

– Syödään keittiössä. Siellä on kodikasta, Rolf ehdotti.

Keittiö oli tilava ja putipuhdas. Valkoiset kaapit hohtivat ilta-auringon valossa. Verhoissa lenteli oranssinvärisiä perhosia.

– Tämä on todella viihtyisä, Vilma kiitteli. – Sinulla taitaa käydä siivooja?

– Kyllä vain. Yksi marttatuttu käy kerran viikossa. Mutta asiaan. Toivottavasti pidät nepalilaisesta ruuasta. Tilasin Siddharthasta take away annoksen.

Rolf kantoi pöytään kaksi styroxpakkausta. Toisessa luki Butter Chicken, toisessa Palak Paneer. Lisäksi tarjolla oli vastapaistettua naanleipää. Pakkaukset olivat kuumia, sillä lähetti oli tuonut ne hetki sitten.

– Voi miten hyvää. Tuntuu, kuin olisin ulkomailla, Vilma hymyili.

Rolf kaatoi korkeisiin laseihin tummaa olutta.

– Tämä sopii vahvan ruuan kanssa. Odotahan kun saat maistaa jälkiruokaa.

Vilma huokasi tyytyväisenä. Mangolassi ja makea nepalilainen tee olivat herkullinen yhdistelmä.

Rolf tuli istumaan Vilman viereen.

– Vilma, pidän sinusta kovasti. Voisitko kuvitella yhteistä elämää minun kanssani?

Vilma ei tiennyt mitä sanoa. Hän oli ollut täysin varma, että ero Taunosta ratkaisisi kaiken. Hän pääsisi epäluuloista ja tuntisi itsensä vapaaksi. Sitoutuminen Rolfiin arvelutti. Heillä oli mukavaa yhdessä, mutta mies suhtautuisi kahteen vilkkaaseen poikaan?

– Arvaan mitä ajattelet. Sinulla on pojat, jotka tarvitsevat huomiota. Olen aina kaivannut lapsia. Itselläni ei ole sisaruksia. Birgitan kanssa yritimme saada lasta. Olimme tutkimuksissa ja kokeilimme hoitoja. Vikaa ei löytynyt kummastakaan, mutta lapsia ei vaan kuulunut. Mietimme jopa adoptiota, mutta vaimoni ei ollut siihen valmis. Minusta olisi hienoa, jos saisin viettää aikaa poikien kanssa. Olen aika hyvä jalkapallossa, hän nauroi.

– Pojat rakastavat pallopelejä. Taunolla ei ole koskaan aikaa pelata heidän kanssaan.

– Voitaisiinko kokeilla? Tuo pojat käymään. Keksin kyllä jotain.

– Äiti, tyhmää, me halutaan pelata pleikkarilla eikä lähteä mihinkään kylään, pojat valittivat, kun Vilma ehdotti heille vierailua Rolfin luokse. Oli perjantai-ilta eikä Tauno ollut tullut vielä töistä.

– Pojat, teille tekee hyvää tehdä jotain muutakin kuin pelata. Rolf-setä lupasi tarjota iltapalaa. Nyt vaihdatte reippaasti siistit vaatteet. Lähdetään. Sinne on kävelymatka.

– Päivää nuoret miehet. Minä olen Rolle ja taikuri. Katsokaa tarkasti.

Rolfilla oli päässään silinterihattu. Hän kumarsi, otti hatun päästään ja sieltä lehahti lentoon valkoinen papukaija. Pojat tuijottivat silmät ympyröinä.

– Siistiä, miten sinä sen teit?

– Taikurit eivät paljasta koskaan temppujaan. Mutta jos haluatte, voin opettaa teille muutaman jekun, joilla voitte hämmästyttää kavereitanne. Nyt on valinnan paikka. Mitä pojat haluatte syödä ja juoda?

– Pizzaa, hampurilaisia, tortilloja, kokista, pojat luettelivat yhteen ääneen.

– Pojat rakastavat roskaruokaa, vaikka yritän tarjota heille kaikkea terveellistä. Vilma nauroi.

– Millaisen pizzan haluatte?

– Kinkku-ananas, ei valkosipulia ja saadaanko ranskiksia kanssa?

– Saatte ja ketsuppia. Entä sinulle Vilma?

– Kevyt vihreä salaatti oliiviöljyn kera, kiitos.

Lähetti toi pizzalaatikot tuossa tuokiossa. Pojat hotkivat annoksensa ja vaikuttivat tyytyväisiltä. Vilma siemaili salaatin kanssa kylmää valkoviiniä. Hyvinhän tämä sujuu, hän ajatteli toiveikkaana.

– Onko Totoro teille tuttu? Rolf kysyi, kun pizzat oli syöty.

– Onks se joku piirretty? Juuso kysyi.

– On, japanilainen elokuva. Siirtykää olohuoneeseen. Katsokaa vaikka vähän alusta, jos se kiinnostaa. Vaihdetaan johonkin muuhun, jos haluatte. Löytyy Mikki-Hiiri ja Toy Story ja Itse ilkimys.

– Voidaan me katsoa, Jesse myöntyi.

Pojat lumoutuivat Totoron tarinasta. He istuivat vierekkäin sohvalla ja imeskelivät mehujäätä. He havahtuivat vasta, kun lopputekstit pyörivät ruudulla.

– Minulla on monta muutakin Miyazakin elokuvaa. Haluatteko tulla toistekin?

– Joo, saadaanko herkkuja kanssa?

– Minulle sopii, mutta neuvotelkaa äitinne kanssa.

Tauno istui alakerran televisiohuoneessa viskilasi kädessä, kun Vilma ja pojat palasivat.

– Teillähän meni myöhään. Olitteko elokuvissa?

– Niinkin voi sanoa, vai mitä pojat?

– Oltiin yhden taikurin luona, syötiin pizzaa ja katsottiin mahtava elokuva, pojat kertoivat yhteen ääneen.

– Kuka se sellainen taikuri oli?

– Yksi äidin tuttu. Se oli aika vanha, mutta ihan kiva.

– Nyt pojat käsi- ja hammaspesulle. Sitten suoraan nukkumaan. Meillä on iskän kanssa vähän aikuisten juttuja.

– Haluat asumuseron? Oletko pähkähullu? Miten aiot pärjätä? Minulta et saa penniäkään. Entä pojat? Tauno huusi pää punaisena. Hän oli kumonnut viskilasinsa kerralla.

– Voitaisiinko puhua järkevästi? Minä olen täysin kyllästynyt sinun naisjuttuihisi. Tiesin Ansasta. Tiesin Mirjamista. Herranjestas, koulutyttö. En olisi ikinä uskonut, että ryhdyt moiseen. Thaityttö bungalowissamme. Entä se hemaiseva naislääkäri Tukholmassa. Tämä Marlenan juttu oli viimeinen pisara.

Tauno painoi päänsä. Vilma oli oikeassa. Hän oli irrotellut liikaa. Mutta asumusero? Ei tullut kuuloonkaan.

– Pojista en luovu, hän kuuli itsensä sanovan.

– Oletko kuullut yhteishuoltajuudesta? Pojat voivat asua joka toinen viikko luonasi. Saat huolehtia heidän läksyistään ja kuljettaa harrastuksiin, hoitaa pyykit ja valmistaa ruuat.

– Missä sinä sitten asut?

– Esimieheni Rolf on ehdottanut, että muutan hänen luokseen koeajaksi. Hänellä on tilava huoneisto. Pojat saavat oman huoneen ja koulumatka on lyhyt.

Tauno paiskasi lasinsa seinään ja lähti ovet paukkuen ulos. Hänen elämänsä oli pirstaleina. Menköön loputkin.

Tuttu baarimikko katsoi häntä ymmärtäväisesti.

– Tiukka paikka. Ota tuikku murheeseen.

60.

Lissu oli romahtanut. Vastuu rehtorina ja sen lisäksi oppituntien hoitaminen oli käynyt ylivoimaiseksi. Hän oli saanut mielialalääkkeitä, mutta ne saivat väsyneeksi ja itkuiseksi. Konjakki yömyssynä auttoi. Hetkeksi. Painajaisunet herättivät hänet muutaman tunnin unen jälkeen. Aimo, hänen rakas Aimonsa syytti häntä unessa kuolemastaan.

Lissun kurkkua kuristi. Ei hän Aimoa halunnut tappaa. Syyllinen oli Nora, nuori sijainen, joka oli vietellyt rehtorin. Aimo oli hänen. Vain hänen. Tyttö oli noita. Onneksi hän sanonut itsensä irti heti tragedian jälkeen. Nora oli katsonut Lissua sen näköisenä, että aavisti tämän olleen murhan takana.

Poliisit olivat pudistaneet päätään. Todisteita ei ollut, eikä syyllistä koskaan löydetty. Koulutyö oli jatkunut näennäisesti normaalina, mutta epäluulon ilmapiiri leijaili ilmassa.

Lissu sai sairauslomaa. Kuvaamataidon opettaja Pipsa suostui sijaiseksi. Hän oli tullut kouluun Kimmon lähdettyä toteuttamaan itseään kuvanveistäjänä. Pipsa oli innoissaan työpaikasta. Hän kävi ylikierroksilla ja arveli, että rehtorin sijaisuus antaisi hänelle tarpeeksi haastetta.

Lissu vaelsi onnettomana tyhjässä asunnossa. Hän oli ostanut Aimon kodin hulluuden puuskassa. Hän oli toivonut löytävänsä sieltä rauhan. Toisin kävi. Aimon haamu kulki hänen rinnallaan ja syytti. Pankkilainakin painoi.

– Sisarenne on vakavasti sairas, lääkäri soitti Sannalle Ranskaan. – Epäilen kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kirjoitan lähetteen hoitoon. Hän pääsee kuitenkin todennäköisesti muutaman kuukauden kuluttua kotiin. Olisiko sinulla mahdollisuus palata Suomeen?

Sanna kauhistui. Hänellä ja Lissulla oli ikäeroa melkein kymmenen vuotta. Pitäisikö hänen ryhtyä isosiskon omaishoitajaksi? Toisaalta matkaoppaan työ Pariisissa oli käynyt raskaaksi. Päivittäiset kiertoajelut ja turistien opastaminen kyllästyttivät. Hän tiesi, että Lissulla oli hulppea asunto Hämeenlinnassa. Voisin pitää taukoa, hän tuumi. Ehkä löydän sieltä jotain työtä.

Sanna pakkasi matkalaukkunsa ja sanoi itsensä irti. Hänen esimiehensä pahoitteli.

– Olet hyvä työntekijä. Jos muutat mielesi, tervetuloa takaisin, hän toivotti.

Sanna järkyttyi saapuessaan Lissun luo. Hänen pieni valkoinen Fifi-koiransa kierteli ympäriinsä ja murisi. Asunto oli surkeassa kunnossa. Lissu ei ollut jaksanut pestä astioita. Niitä oli pinossa keittiön tiskialtaassa ties kuinka pitkältä ajalta. Vaatteita lojui ympäriinsä. Sisko makasi sohvalla lääketokkurassa.

– Ei hyvältä näytä. Herää Lissu. Sanna tässä.

– En halua hoitoon. Hyvä kun tulit. Et saa pakottaa minua. Kyllä tämä tästä. Huomenna piristyn, Lissu kuiskasi.

Sanna tilasi ambulanssin. Lissu oli muissa maailmoissa. Sanna oli kiitollinen, ettei hän pannut vastaan. Lissu sai hoivakodista oman huoneen. Sanna lupasi käydä joka päivä katsomassa.

Asunnolle palattuaan hän pani hihat heilumaan. Siivottavaa riitti. Hän tuuletti vuodevaatteet ja latoi kaikki löytämänsä vaatteet pesukoneeseen. Onneksi keittiössä oli tiskikone.

Aamulla kaikki näytti paremmalta. Hän imuroi ja pesi lattiat. Asunto rupesi pikkuhiljaa näyttämään kodilta. Sanna vei tavaransa vierashuoneeseen. Fifi makasi tyytyväisen näköisenä sängyn päällä.

– Hyvä tyttö. Tämä on nyt meidän kotimme. Sanna pörrötti Fifin turkkia.

– Tehdään olemme viihtyisäksi, hän sanoi ja avasi kannettavan tietokoneen. Ranskankielenopettajan paikkoja ei ollut tarjolla. Entä tämä? Lissun koulussa oli avoinna sekä käsityön- että äidinkielenopettajan paikat. Sanna oli suorittanut artenomin tutkinnon ennen matkaoppaaksi ryhtymistään.

– Kelpaisinko minä? hän kysyi Fifiltä. Tämä heilutti iloisesti korviaan.

– En taida mitään menettääkään, jos kirjoitan hakemuksen.

Sanna yllättyi iloisesti, kun Pipsa kutsui hänet haastatteluun.

– Hei, Lissu on tehnyt opetussuunnitelman koko kevääksi. Kun noudatat sitä, pärjäät hienosti. Tervetuloa kouluun, hän sanoi.

Sanna tunsi liitelevänsä. Uusi elämä oli tässä ja nyt.

Rehtorin huoneen ulkopuolilla oli toinenkin hakija. Hänellä oli toiselta puolelta lähes kaljuksi ajetut hiukset. Toisella korvalla keikkui veikeä poninhäntä. Korvissa ja ranteissa kilisi hopearenkaita. Hän oli pukeutunut pitkään afromekkoon.

– Hei, olen Sini. Tulin kokeilemaan, saisinko äidinkielen opettajan paikan. Täällä tuntuu olevan yllättävän monta paikka tarjolla.

– Onnea matkaan. Toivottavasti tavataan pian opettajahuoneessa.

Sini sai paikan, sillä hänellä oli loistavat paperit eikä muita hakijoita ollut.

– Mikä sai sinut hakeutumaan pikkukaupungin kouluun? Pipsa kysyi uteliaana.

– Olen vegaani ja yritän elää luonnonmukaisesti. Hämeenlinna tuntui sopivan kokoiselta maalaiselämään.

Sini ei kertonut, että hän pakomatkalla pienten rötösten takia.

– Yritämme pysyä ajan hermolla. Oppilaat kirjoittavat omaa blogia otsikolla Koulu labyrintin takana. Huomasit varmaan pihalla kivikäytävät. Tutustu tekstiin, niin pääset työn alkuun.

Sini vihelteli. Hän oli polttanut sillat takanaan. Hän oli jäänyt kiinni näpistelystä ja huumekokeiluista. Kaikki oli nyt kuitattu ja hän oli valmis aloittamaan alusta. Vanhat kaverit olivat nauraneet, kun hän oli kertonut muuttavansa pois Helsingistä.

– Et sinä siellä kauan viihdy, he kuittasivat.

Sini ei vähästä säikkynyt. Hän oli vuokrannut pienen yksiön Lahdensivuntieltä. Sieltä oli lyhyt kävelymatka koululle. Hän oli levittänyt futonin lattialle ja lastannut kirjat keittiön pöydälle. Hän istahti patjan päälle ja avasi kannettavan tietokoneen.

Hei kamut. Täällä ollaan. Olen pannut tuulemaan. Aloitan uudessa työpaikassa ensi viikolla. Asunto on lähellä ja kaupunki vaikuttaa olevan ok. Olen ilmoittautunut joogakoulu Kajoon. Kokeilen vaihteeksi tervehenkistä elämää. Kokkaan pienessä keittiössä vegaaniruokaa. Järjestän tuparit, kunhan ehdin. Kutsu seuraa, Sini, toivioretkeläinen

Sini suuntasi illalla kulkunsa keskikaupungille. Voudin kellarista kuului iloinen puheensorina. Hän puikahti sisälle ja ravisti sadepisarat hiuksistaan.

– Lonkero jäillä kiitos, hän tilasi baaritiskillä.

Sini tunsi katseet niskassaan. Uusi eksoottisen näköinen tyttö herätti kiinnostusta. Varsinkin kun hän istui yksin. Pari urhoa kävi tekemässä tuttavuutta, mutta Sini torjui heidät tottuneesti.

Tauno tuijotti tyttöä kiinteästi. Näin kaunista neitosta hän ei muistanut nähneensä koskaan. Korvarenkaat kilisivät iloisesti jääpalojen tahtiin, kun Sini siirtyi juomaan gin tonicia.

– Saanko tarjota vielä yhden? Tauno kysyi ja istui baaritiskille tytön viereen.

Sini kääntyi katsomaan valmiina hätistämään ei toivotun seuralaisen pois.

Taunon siniset silmät saivat hänet toisiin ajatuksiin.

– Istu vaan, minä olen Sini, mutta ystävät kutsuvat Giniksi, hän nauroi ja kilisti lasiaan.

Tauno tilasi vikkelästi uuden ginin tytölle ja tuplaviskin itselleen.

– Olen muuttanut juuri kaupunkiin ja teen kartoitusta kiinnostavista miehistä, Sini sanoi veitikkamaisesti.

Tauno oli heti valmis jatkamaan. – Löysit juuri yhden.

Kevätilta ehti tummeta, ennen kuin Sini ja Tauno olivat valmiit lähtemään.

– Mennäänkö teille? Sini kysyi tuttavallisesti.

Tauno hämääntyi. Hän ei ollut tottunut moiseen suorapuheisuuteen. Hän mietti, oliko kotona siistiä. Uteliaisuus voitti.

– Mennään vaan. Sinne on lyhyt matka. Tässä kaupungissa kaikki on lähellä.

Sini katsoi uteliaana ympärilleen. Miehen vaatteita oli tuolien selkämyksillä. Poikien tavaroita oli levällään, mutta naisen kädenjälkeä ei näkynyt.

– Olen nykyään asumuserossa. Vaimo lähti yllättäen toisen miehen matkaan. Meillä on kaksi villiä poikalasta. He ovat nyt äitinsä luona, mutta tulevat taas ensi viikolla tänne. Olen joka toinen viikko yksinhuoltajaisä, Tauno selitti vaivaantuneena.

– Ei se mitään. Kiva kun sain tulla. Onko sinulla jotain juotavaa?

– Giniä ei taida löytyä, mutta viskiä kyllä, kelpaako?

– Kelpaa toki. Ajattelin vähän irrotella ennen kuin työt alkavat. Olen opettaja.

Tauno hämmästyi. Hän oli arvellut, että tyttö oli ulkonäön perusteella taiteilija tai muusikko.

– Kiva kämppä sinulla. Taidat olla varakas?

– No jaa, lääkärin tulot ovat kohtalaisen hyvät. Vaimo ja pojat verottavat siitä suurimman osan.

– Kävipä tuuri, ensimmäinen ilta ja löysin heti tohtorin. Kippis.

Molemmat nauroivat. Sini painautui Taunon kainaloon. Tälle tuli hiki. Pahus, olisi pitänyt ottaa sinisiä pillereitä, mutta enpä arvannut, hän tuskaili.

Sini oli taitava. Hän riisui tuota pikaa Taunon paidan ja avasi housujen vetoketjun. Tauno ei pystynyt pidättelemään hekumaa.

– Ota rauhallisesti. Yritetään myöhemmin uudelleen. Voin nukkua tässä sohvalla, Sini sanoi ja kietoi huovan ympärilleen.

Tauno ei malttanut nukkua koko yönä. Tyttö oli kuin luonnonlapsi. Piti hyvänä ja nukahti saman tien.

Aamulla sade piiskasi ikkunoita. Tauno oli hiipinyt keittiöön. Sini heräsi kahvintuoksuun.

– Hmm, ei hassumpaa. Minulla onkin sudennälkä.

– Voin paistaa kananmunia ja pekonia, Tauno ehdotti.

– Ei sinulla sattuisi olemaan mitään vihreää? Olen kasvissyöjä, Sini kertoi.

– Ainoa vihreä taitaa olla nuutunut salaatinkerä, Tauno sanoi katsoessaan jääkaappiin.

– No, pala paahtoleipää kahvin kanssa riittää, Sini sanoi ja voiteli rapeaa leipäviipaletta. – Minun täytyy nyt lähteä, hän sanoi niukan aamiaisen jälkeen.

Tauno jäi katsomaan Sinin perään. Hän tajusi, ettei ollut pyytänyt puhelinnumeroa. Mikä tomppeli minä olenkaan, hän harmitteli.

Sinistä ei näkynyt pariin viikkoon jälkeäkään. Tauno istui ilta toisensa jälkeen Voudin kellarissa ja odotti turhaan näkevänsä tytön.

Puhelin pirahti eräänä lauantaiaamuna.

– Nyt panettaa, oletko kotona? Sini kysyi mutkattomasti.

Tauno siivosi hätäisesti makuuhuoneen. Hän ehti hädin tuskin vaihtaa lakanat, kun ovikello soi.

– Onko reitti selvä? tyttö kysyi ja riisui saman tien hupparinsa.

– Otatko kahvia?

– Siiderin mieluummin, oli eilen vähän rankka ilta. Kaverit olivat tupaantuliaisissa. Karkasin, sillä kämppä oli täynnä tupakansavua. Ei auttanut, vaikka ikkunat olivat auki. He heräilevät siellä krapulaisina. Sovittiin, että käydään porukalla päivällä pizzalla. Voin rentoilla kanssasi siihen asti.

– Siideriä ei ole, mutta iso pullo giniä löytyy. Tuon sinulle paukun sänkyyn.

– Ihanaa, juuri sitä tarvitsen. Tule nallekarhu viereen.

Tauno jäi katsomaan, kun Sini pukeutui puolen päivän aikaan ja heitti lentosuukon hyvästiksi. Vuodevaatteet olivat mytyssä ja ginipullo puolillaan.

Aika vauhdikas tyyppi tämä tyttö, enkä vieläkään tiedä hänen puhelinnumeroaan, Tauno huomasi liian myöhään. Tai näenhän minä, mistä numerosta hän soitti.

Näytössä luki kuitenkin salainen numero.

Tauno kaatoi itselleen tukevan ryypyn ja asettui television ääreen. Pojat löysivät hänet siitä iltapäivällä.

– Iskä sinä nukuit. Tultiin jo tänään, kun äidillä ja Rolle-sedällä on menoa. Eihän haittaa? Yritettiin soittaa, mutta et vastannut kännykkään, he selittivät kilvan.

– Äiti vei meidät päivällä pizzalle. Arvaa kuka me nähtiin siellä? Meidän uusi äikänopettaja Sini. Sillä oli paljon kavereita. Ne nauroivat ja kertovat tuhmia vitsejä. Kuultiin kun Sini kertoi komeasta rakastajasta. Mikä se on? Äiti sanoi, että satuolento. Ei me uskottu. Äiti komensi meidät nurkkapöytään, eikä me kuultu enempää.

Läheltä piti. Mitähän pojat olisivat sanoneet, jos olisivat löytäneet alastoman opettajansa täältä. Tauno värisi pelkästä ajatuksesta.

Hän näki yöllä unta uljaasta kotkasta. Hän tunsi, miten ilmavirta tarttui siipiin ja hän leijaili vapauden huumassa. Taivas tummeni ja jättisuuri naaraskotka vaani keltaisin silmin pesäpuun oksalla. Hän kutistui pieneksi pelosta. Naaras levitti siipensä ja rääkäisi. Tarttui Taunoon kynsillään ja ravisteli. Tauno vikisi ja heräsi omaan kauhuunsa.

Vilma ja Rolf eivät kertoneet kenellekään muutosta yhteiseen osoitteeseen. Jotenkin kaikki kuitenkin tiesivät. Vilma huomasi, että työtoverit suhtautuivat häneen eri lailla kuin ennen.

– Sinä olet kiivennyt arvoasteikossa ylöspäin, Rolf nauroi.

Vilma heitti häntä tyynyllä.

Uusi koti oli viihtyisä. Vilma oli ensi töikseen vienyt tummat verhot ja raskaat matot kierrätyskeskukseen. Hän oli hankkinut tilalle keveitä heleänvärisiä tekstiilejä. Ikkunalaudalla hehkui valkoinen orkidea. Lahja Rolfilta.

Kun aurinko paistoi lasitetulle parvekkeelle, Vilma nautti iltapäivisin siellä päiväunet. Hän oli virkeällä mielellä, vaikka tunsikin itsensä välillä oudon väsyneeksi.

– Rintasi ovat pyöristyneet somasti, Rolf sanoi, kun Vilma pukeutui keveään pitsiaamutakkiin.

– Minulla on aavistus, mitä se tarkoittaa. Kerron sinulle, kun tiedän varmasti, Vilma sanoi ja halasi miestä.

Vilma varasi ajan tutulta gynekologilta. Ramilla oli vastaanotto samassa lääkärikeskuksessa, jossa Tauno työskenteli.

– Kyllä vain, olet raskaana ja näytät voivan hyvin, Rami vahvisti. – Saanko onnitella Taunoa?

– Älä ihmeessä. Meillä on meneillään asumusero, eikä Tauno todellakaan ole isä. Sinullahan on vaitiolovelvollisuus.

– Kiusoittelin vain, kun olet perhetuttu. Olen kyllä kuullut tilanteestanne. Tässä kaupungissa mikään ei pysy salassa. Toivotan onnea. Onhan lapsi toivottu?

– Kyllä vain. Lopetin pillereiden syönnin heti, kun muutimme Rolfin kanssa yhteen.

– Tietävätkö pojat?

– Eivät vielä, mutta ovat toivoneet pikkusiskoa tai veljeä.

Vilmaa jännitti, kun palasi kotiin. Pojat olivat onneksi Taunon luona. Hän poikkesi Café Laurellille ja osti laatikollisen värikkäitä macaronleivoksia. Hänellä oli yllättäen makeannälkä.

– Meidän pieni perheemme kasvaa ensi talvena, hän kertoi illalla Rolfille.

He istuivat parvekkeella ja pitivät toisiaan kädestä. Pöydällä oli kannullinen vihreää teetä ja leivosvati.

Rolf halasi Vilmaa.

– Aavistin, että jotain tällaista on tulossa. Olen sanaton. Olet antanut minulle maailman kalleimman lahjan. Jääthän heti pois töistä?

– En malta ihan vielä. Voin hyvin ja minulla on kanta-asiakkaita.

– Lupaan hemmotella sinua. Ota toinenkin leivos.

61.

– Mama, kaikki menee pieleen. Viihdyin lääkärikeskuksessa, mutta nyt se on loppu. Pilasin itse mahdollisuuteni, Marlena nyyhkytti.

Hän istui Mama Maddalenan sohvalla. Pörrö-kissa hyppäsi viereen. Marlena silitti sitä. Pehmeä turkki tuntui lohdulliselta.

– Tyttöseni. Elämässä on ylä- ja alamäkiä. Anna ajan kulua, se helpottaa ja haalistaa kipeät muistot. Sinähän teet taidetta. Moni taiteilija ammentaa kuviinsa iloa ja surua. Oletko ajatellut jatkaa gallerialla?

– Taitaa olla pakko, jos haluan pyörittää sitä edelleen. Päivystäjäni lopettaa pian, eikä uudesta ole tietoa. Näyttelyt on myyty vuoden loppuun, joten se antaa minulle puuhaa. Tulen kyllä toimeen, kun elän pienellä budjetilla, Marlena kertoi.

– Oletko tutustunut kaupungin muihin taiteilijoihin?

– Jonkin verran. Liityin Hämeenlinnan Taiteilijaseuraan. Tiedän, että graafikot etsivät kaupungista työtilaa. Mietin, voisinko perustaa gallerian yhteyteen grafiikanpajan. Heillä on prässi, mutta sinne tarvitaan paljon muutakin.

– Kuulostaa hyvältä. Voit periä heiltä vuokraa, niin saat lisätuloja. Ehkä voitte jakaa päivystysvuorojakin.

Marlenan silmät kirkastuivat. Ajatus oli kutkuttava. Hänen ei tarvitsisi olla yksin. Hän voisi myös itse kokeilla grafiikantekoa.

– Mama, kiitos. Kypsyttelen ajatusta. Piristit minua kummasti.

62.

– Hei, meillä graafikoilla on täällä Hämeessä oma yhdistys.

Reipas Paperihuone ry:n puheenjohtaja Petronella tuli esittäytymään.

– Jäseniä on noin 30 ja pajatyöskentelyyn sitoutuneita kuusi. Meillä on tällä hetkellä työtilat Kantolanniemellä vanhalla perunatehtaalla. Ne ovat aika ankeat. Tämä työhuone keskellä kaupunkia ja vielä järven rannalla on unelma.

– Galleria pyörii omalla painollaan. Tämän viereisen huoneen voi tosiaan kalustaa työpajaksi ja tuolta pihan puolelta löytyy pari toimistohuonetta, Marlena esitteli. – Niin ja täällä on myös pieni keittiö ja kaksi wc:tä.

– Luuletko että voisimme tehdä toisesta happohuoneen? Tarvitsemme vesipisteen ja turvallisen paikan rautakloridille.

– Kyllä varmaan. Mitä muuta?

– Meillä on iso tukeva pöytä, jonka päällä leikkaamme paspoja. Se vie aika paljon tilaa.

– Tule katsomaan alakertaan. Siellä on iso huone ja sen lisäksi varastotilaa.

– Tämä on täydellinen, Petronella ihasteli. – Voimme sijoittaa tänne myös kuparinleikkurin ja akvatintaruiskun. Seuraavaksi neuvottelemme varmaan vuokrasta?

– Minulle riittää, että saamme yhdessä katettua huoneiston vuokran. Galleria tuottaa sen verran, että tulen toimeen. Täytyy kuitenkin varmistaa taloyhtiöltä ja isännöitsijätoimistolta, ettei heillä ole mitään huomautettavaa.

63.

Mama käveli Arvi Karistonkadulla. Hän pysähtyi katsomaan Galleria Paperihuoneen näyteikkunaa. Tuettua elämää, julisteessa luki. Kuvassa oli kukkaköynnös, joka oli sidottu tukilangoilla kehikkoon. Hän astui sisälle ja ihaili taidokkaasti maalattuja tauluja.

– Katri on kuukauden taiteilija. Kukilla on tukikeppi tai sidoslankoja. Hän haluaa kertoa, että taiteilijatkin tarvitsevat tukea. Apurahoja ja teosmyyntiä.

– Hienoja maalauksia. Ne ovat liian suuria minun seinilleni. Toivottavasti ostajia löytyy, Mama sanoi kohteliaasti.

Hän oli ilahtunut, kun kaupungin kulttuurielämä oli vilkastunut Galleria Paperihuoneen myötä.

Sini oli valloittanut oppilaat. Hän halusi oppia nopeasti tuntemaan heidät.

– Aloitetaan tutustumiskierroksella, hän ehdotti. – Kirjoittakaa kolme sanaa vierustovistanne. Sellaisia, jotka kuvastavat hänen luonnettaan.

Oppilaat vilkuilivat toisiaan ja hihittivät. Tässä on joku jekku takana, he arvasivat.

– Antakaa nyt laput sille, josta kirjoititte. Jokainen saa sanoa nimensä ja lukea kuvauksen itsestään ääneen.

Oppilaat riemastuivat ja hämmästyivät. Luokan ujoin sai kuulla olevansa kaunotar. Kaverukset kutsuivat toisiaan lempinimillä. Urheilijapoika kuuli olevansa leuhka ja luokan priimus hikipinko. Kaikilla oli hauskaa.

– Sain jo hyvän kuvan teidän luonteistanne. Ajattelin, että aloitamme äidinkielen tunnit pienillä kirjoitusharjoituksilla. Luin koulun blogia. Se kaipaa kevennystä. Päivitän kirjoituksianne otsikolla Valopilkkuja. Aloitetaan. Katsokaa ikkunasta ulos ja kirjoittakaa tunnelmista. Aikaa on viisi minuuttia.

Ulkona satoi ja päivä oli harmaa. Valopilkkuja ei näkynyt. Sini luki seuraavan viikon aikana tarinoita. Hän päivitti niistä riemastuttavimmat blogiin.

Katsoin luokan ikkunasta ja näin sadekeijun. Se ravisteli sinistä pilveä, niin kuin äiti mattoja. Sadekuuro kasteli koulun pihalla palloa potkivat pojat. He olivat litimärkiä ja jättivät kuraisia jälkiä lattiaan, kun juoksivat sisälle. Opettaja oli vihainen ja komensi pojat riisumaan kengät. He olivat hassun näköisiä, kun hiukset olivat märät. Kaisa 1A

Juoksen labyrintissä. Seuraavalla tunnilla on matikan kokeet. Minua jännittää. Sade alkaa. Se kastelee kivet liukkaiksi. Kompastun ja lyön polveni. Siihen sattuu. Nousen ylös ja voihkin. Polvessa on haava ja siitä vuotaa verta. Koulun kello soi. Onnun eteenpäin, mutta joudun umpikujaan. Myöhästynkö kokeista? Sade yltyy, enkä näe, minne pitäisi suunnistaa. Paniikki iskee. Pyörryn. Kun herään, opettaja Sini seisoo edessäni ja auttaa pystyyn. Hän pörröttää hiuksiani ja kannustaa kävelemään. Nojaan hänen olkapäähänsä. Opettaja tuoksuu hyvältä. Ehdin kokeisiin ja huomaan, että tiedän vastaukset. Hajuveden tuoksu seuraa kotimatkalla. Olen kuin huumeessa. Unto 4B

Hypitään pikkuveljen kanssa pihalla vesilätäköissä. Rolle-setä huutaa parvekkeelta: ”Tulkaa katsomaan, mitä Kalle on oppinut”. Me juostaan portaat ylös. Kalle on valkoinen papukaija. Se istuu sedän pään päällä ja kirkuu. Rolle-setä heittää pienen pallon ilmaan. Kalle nousee siivilleen ja ottaa pallon lennosta kiinni. Pallotellaan kolmistaan ja Kalle saa aina kopin nokkaansa. Rolle-setä on kiva. Paljon kivampi kuin iskä. Se istuu kotona sohvalla ja juo viskiä. Antaa meidän pelata yömyöhään. Äiti ei anna. Asutaan vuorotellen äidin ja iskän luona. Meille syntyy pian vauva. Äidillä on jättisuuri vatsa. Toivotaan pikkusiskoa. Äiti sanoi, että niin hänkin. Jesse 3A

Sini oli päätellyt, että Jesse ja Juuso olivat Taunon poikia. Huvitti, kun hän sai sisäpiirin tietoa lasten vanhemmista. Näillä ei tainnut olla aavistustakaan, mitä kaikkea lapset näkivät.

Sini ja Sanna ystävystyivät. He vaihtoivat kuulumisia kahvimukien ääressä opettajahuoneessa. Sini kertoi oppilaiden kirjoituksista. Sanna nauroi. Hän oli vähän kateellinen, miten helposti Sini oli sopeutunut. Sanna seurasi tarkasti Lissun laatimaa opetussuunnitelmaa. Hän olisi kaivannut jotain omaperäistä, mutta ei ollut uskaltanut ehdottaa uudistuksia. Oppilaat eivät perinteisistä käsitöistä innostuneet.

– Haluisivat tehdä fantasiavaatteita, Sanna huokasi. – Ei meillä ole siihen resursseja.

– Järjestetään joku tempaus, Sini suunnitteli. – Pop up tapahtumat ovat tätä päivää. Esityksiä, taidenäyttely, buffetpöytä.

– Hei, hyvä idea. Kysytään liikunnanopettajalta, jos hän harjoittaisi oppilaiden kanssa tanssiesityksiä. Me voisimme käsityötuntien jälkeen jäädä vapaaehtoisten kanssa ompelemaan asut.

– Ehdotetaan Pipsalle, että hän voisi teettää kuvistunneilla taidetta näyttelyksi asti. Minun oppilaani saavat kirjoittaa sketsejä. Vuorotellen laulua, tanssia ja pieniä näytelmänpätkiä, Sini innostui.

Pipsa näytti hankkeelle vihreää valoa. Hänelle oli kunnia-asia, että oppilaat ja heidän vanhempansa olivat tyytyväisiä.

64.

Koulun voimistelusali komeili värivaloissa. Tuolit oli sijoitettu ympyrän muotoon. Keskellä oli tilaa esityksille. Opettajat, oppilaiden vanhemmat, sisarukset ja ystävät odottivat jännittyneinä, mitä tapahtuisi. He olivat saaneet epämääräisiä vihjauksia, että odotettavissa oli yllätyksiä.

Pitkään yönmustaan mekkoon pukeutunut Pipsa astui esiin. Kuiske vaimeni.

– Tervetuloa. Saanko esitellä uudet opettajamme Sinin ja Sannan. He ovat tämä esityksen kantavat voimat.

Yleisö taputti.

Sini oli häikäisevä ilmestys tiukassa napapaidassa ja haaremihousuissa. Sanna oli pukeutunut tyylikkääseen kotelomekkoon. Yleisön joukossa istuva Tauno ei tiennyt, kumpaa olisi ihaillut enemmän. Sini oli hänen unelmiensa nainen, mutta kovasti häilyväinen. Sopivasti pyöreä Sanna teki vaikutuksen.

– Esitys alkaa. Istukaa tukevasti, esitys alkaa, Pipsa sanoi ja kilisti kelloa.

Valot sammuivat. Vieno musiikki kajahti saliin. Harsohamosiin pukeutuneet tytöt pyörähtivät lavalle. Musiikki vahvistui ja tanssi alkoi ensin hitaana, mutta vauhti kiihtyi musiikin myötä. Vanhemmat taputtivat. He eläytyivät tunnelmaan.

Ekaluokkalaisen kuoro valloitti sydämet. Sanat unohtuivat, mutta innostus oli käsin kosketeltava. Yläluokkalaisen pienet näytelmäkatkelmat kertoivat koulun arjesta. Opettajat punastelivat, kun nuoret paljastivat heidän vahvuutensa ja puutteensa.

Pipsa taputti käsiään.

– Virallinen ohjelma on ohi. Ruokasalissa on tarjolla makeaa ja suolaista. Kaikki oppilaiden itse valmistamia. Ripustimme sinne myös taidenäyttelyn. Nauttikaa

Kahvi, vadelmamehu, tuoreet pullat ja pienet suolaiset pizzapiirakat tekivät kauppansa. Koulun virkistysrahastoon kertyi mukava summa.

Pipsa oli tyytyväinen. Hän suunnitteli, että voisi viedä kuvisoppilaat taidenäyttelykierrokselle. Hän katseli, miten yleisö kierteli katsomassa oppilaiden piirustuksia. Nämä olivat saaneet vapaat kädet toteuttaa itseään. Valikoima oli riemunkirjava.

Paikallislehden toimittaja otti kännykällä runsaasti kuvia.

– Julkaisen jutun lauantain lehdessä. Tuleehan tästä traditio? hän kysyi.

Pipsa ei ollut ajatellut niin pitkälle, mutta päätti oitis, että tapahtuma yhdisti koulun ja oppilaiden perheet.

– Kyllä vain. Mietimme jatkossa, mitä esitämme. Tämä pop up tempaus syntyi spontaanisti. Jos käytämme enemmän aikaa, voimme panostaa asuihin ja esityksiin, hän sanoi.

– Hienoa, tulen mielelläni tekemään juttuja, toimittaja sanoi. – Pikkukaupungissa kaikki uusi kiinnostaa lukijoita.

65.

Ylioppilaskirjoitukset olivat ohi. Mirri ja Roosa olivat lukeneet yhdessä. Molemmat läpäisivät kirkkaasti. Roosa sai äidinkielen kokeesta laudaturin. Hän lähetti kiitollisia ajatuksia entiselle opettajalleen Noralle, joka oli kannustanut häntä kirjoittamaan tarinoita. Hän oli ihastunut Sinin kevyeen tapaan innostaa heitä lukemisen ja kirjoittamisen pariin.

Mirri oli esiintynyt pop up tempauksessa. Hän huomasi olevansa entistä kiinnostuneempi tanssista ja näyttelemisestä. Kaikki oli alkanut Adalmiinan helmestä. Hän oli käynyt kevään aikana Miniteatterin harjoituksissa. Meneillään oli Salaisen puutarhan harjoitukset.

– Meidän ohjaaja Tommi on mahtava. Hän panee uusimaan kohtaukset monta kertaa, kunnes on tyytyväinen. Osaan kaikkien vuorosanat ulkoa.

Tytöt istuivat Roosan huoneessa. Maire oli leiponut korvapuusteja. Tytöillä oli sokerimuruja suupielissä.

– Makeaa elämää, Mirri nauroi. – Ollaan seurusteltu Tommin kanssa salaa. Hän on pyytänyt minua muuttamaan luokseen heti, kun koulu on ohi.

– Ei voi olla totta. Mitä äitisi ja isä sanovat?

– En ole kertonut vielä. He suunnittelevat muuttoa Turkuun. Isälle on tarjottu sieltä uutta työpaikkaa. En todellakaan halua mukaan. Minulla on treffit Tommin kanssa. Pärjäile.

Roosa oli pettynyt. Hän tunsi äkkiä jääneensä yksin. Hänen poikaystävänsä Juha-Matti oli menossa armeijaan. Mitä hän tekisi?

– Tule Bella, lähdetään lenkille.

Pieni mustavalkoinen tiibetinterrieri höristi korviaan ja hyppäsi pystyyn. Kyllä se sanan lenkille tunnisti.

– Muutan Tommin luo. En todellakaan lähde minnekään Turkuun, olen täysi-ikäinen, Mirri kertoi kotona.

– Tyttökulta, meille olet aina lapsi. Tuo tämä Tommi käymään. Emmehän edes tunne häntä.

Tommi vaikutti kiusaantuneelta saadessaan kyläkutsun. Seurustelu Mirrin kanssa oli kiehtovaa, mutta ei hän aikonut vakiintua. Suhteesta tumman somalitytön kanssa oli seurauksena kiharahiuksinen Peter, joka oli nyt kuusivuotias. Poika asui äitinsä luona, mutta vietti usein viikonloppuja hänen kanssaan. Peter oli vilkas ja innokas jalkapalloilija. Tommi vietti tuntikausia hänen kanssaan kentällä. Mirrille hän ei ollut pojasta kertonut.

– Päivää, olen Tommi ja toimin nykyään Miniteatterissa ohjaajana. Olen ammatiltani urheiluhieroja, mutta kulttuuri on vienyt sydämen. Mirri on yksi lahjakkaimmista oppilaistani. Hänestä tulee vielä upea näyttelijä. Tommi esittäytyi. Hän oli pukeutunut maripaitaan ja jalassa oli siistit farkut.

– Päivää Tommi, taidat olla muutaman vuoden Mirjamia vanhempi?

– Täytin juuri kolmekymmentä.

– Sinulla on elämänkokemusta enemmän kuin meidän tyttärellä. Oletko tosissasi, että haluatte muuttaa yhteen?

– Eihän siinä ole mitään pahaa. Seurustelemme ja yhdessä asuminen tulee edullisemmaksi kuin jos molemmilla olisi oma asunto. Kuulin, että te olette muuttamassa pois Hämeenlinnasta.

– Näin on. Mirri on tervetullut luoksemme koska vain, jos siltä tuntuu, Rami vahvisti.

Hän piti näkemästään. Tommi oli komea ja itsevarman oloinen. Hän sanoi illalla Hillelle, että tytöllä kävi tuuri. Hyvän näköinen mies ja charmikas.

– Mirri on aivan liian nuori ja kokematon. Minulla on tunne, ettei tämä pääty hyvin, Hille niiskutti.

Mirri oli tyytyväinen, että tapaaminen vanhempien kanssa oli ohi. Hän pakkasi vaatteensa ja kirjansa banaanilaatikoihin. Isä lastasi ne autoon.

– Minne ajamme?

– Tommi asuu Aulangontiellä. Hänellä on kaupungin vuokra-asunto. Lupasin osallistua vuokranmaksuun heti, kun saan töitä.

– Millaisia töitä olet ajatellut?

– Menen varmaan kaupan kassalle. Hätilän K-Supermarketissa oli ilmoitus, että he hakevat kesätyöntekijöitä. Voin sovitella vuorot niin, että pääsen teatterille harjoituksiin ja näytöksiin.

– Mikäpä siinä. Muista, että voit pyytää meiltä apua aina, kun tarvitset. Miten opiskelusuunnitelmat?

– Ehdin kyllä. Voin ruveta pikkuhiljaa lukemaan pääsykokeisiin. Haluan oikeaksi näyttelijäksi.

Tommin kaksio oli kaaoksen vallassa. Vaatteita ja lehtiä lojui kaikkialla. Tiskialtaassa oli pesemättömiä astioita ja pizzalaatikoita oli eteisessä pinoittain. Keskellä lattiaa oli kauko-ohjattava kilpa-auto.

– Sori, minun piti siivota, mutta kavereiden kanssa meni illalla pitkään, Tommi pahoitteli.

Hän oli juuri herännyt ja haukotteli leveästi.

Rami kohotteli kulmiaan. Alku ei vaikuttanut lupaavalta.

– Iskä, kiitos. Kyllä me pärjätään. Huomenna on sunnuntai. Siivoamme yhdessä.

– Hyvä on, en kerro äidille muuta kuin, että pääsit perille.

Mirri oli ihmeissään. Kyllä hän oli käynyt Tommin asunnolla ennenkin, mutta tämä oli uutta.

Mies vaikutti nololta.

– On ollut vähän rankkaa. Kyllä tämä tästä. Tule viereen. Minulla on kossupullo jääkaapissa. Tehdään paukut ja painutaan pehkuihin.

Seuraavana aamuna Mirri heräsi kahvin tuoksuun. Tommi oli kietonut aamutakin ylleen suihkun jälkeen.

– Hyvää huomenta. Saako olla kupponen kahvia, paistettuja munia ja pekonia, hän virnisti.

– Voi Tommi, mahtavaa.

– Haluan että sinulla on hyvä olla täällä. Laitetaan paikat kuntoon ja mennään sen jälkeen ulos syömään.

Mirri henkäisi. Hän oli hetken kuvitellut, että tämä oli virheliike. Tommi oli taas hurmaava oma itsensä. Aikuinen mies, johon hän oli palavasti ihastunut.

Koska sunnuntaina ei ollut lounastarjouksia nuoret tyytyivät noutopizzaan. He istuivat illalla Rantakasinolla ja katselivat tyynelle järvenselälle.

– Mitä olet ajatellut tehdä kesälomalla, sitten kun teatterissa on tauko? Mirri kysyi Tommilta. Miehen kasvot synkkenivät.

– Pakko keksiä jotain. Täytyy raapia vuokrarahat kokoon. Olin viime kesänä asfalttitöissä. Sain mukavasti rahaa talveksi, mutta nyt säästöt ovat loppu.

– Entä hierontahommat?

–Tässä kaupungissa on enemmän kuin tarpeeksi hierojia. Nyt on avattu thaihierontapaikkojakin. Ei ole markkinoita.

– Minä aloitan kaupan kassalla viikon kuluttua. Lupasivat opastaa alkuun. Osallistun vuokranmaksuun heti, kun saan ensimmäisen tilin.

– Hyvä homma. Mukava kun olet täällä. Saitko vaatteet mahtumaan komeroon?

– Hädin tuskin. Voinko vallata ikkunanpuoleisen hyllyn kirjoille?

– Siitä vaan. Minulla on hyvä valikoima klassikkonäytelmiä. Voidaan lukea yhdessä.

– Vau, mikä kokoelma elokuvia. Pannaanko joku pyörimään?

Mirri istui sohvalle Tommin kainaloon. Hän tunsi itsensä lähes aikuiseksi. Oma koti miehen kanssa ja vapaus tehdä mitä tahtoo. Tai oli siinä tietysti rajansa. Ensimmäiseksi piti päättää, miten talousasiat hoidetaan.

– Perustetaan ruokarahasto. Molemmat laittavat liikenevät rahat talouskukkaroon. Syödään kotona, se tulee halvemmaksi, Mirri suunnitteli. Hän näki jo itsensä hyörivän keittiössä essu edessä. Vähän niin kuin äiti. Ei sentään. Hän pudisti päätään. Tuntui helpommalta ostaa valmisruokia. Niitä löytyi usein tarjouksista.

Järjestely sopi Tommille. Hän ei juurikaan välittänyt, mitä söi. Pääasia, ettei nälkä yllättänyt ja jääkaapissa oli olutta. Mirri ei oluesta välittänyt. Se väsytti ja turvotti. Hän joi siiderin tai lonkeron silloin tällöin näytösten jälkeen.

Mirri oli yksin kotona pari viikkoa myöhemmin. Ovikello pirahti.

– Moi, oletko sinä iskän uusi nainen?

Tummakiharainen noin seitsemänvuotias poika oli ovella.

Mirri hämmästyi. – Moi, minä olen Mirri. Kuka sinä olet?

– Peter. Tommi on minun isä. Ollaan oltu äidin kanssa matkoilla, mutta tultiin eilen takaisin. Asutaan tuossa naapuritalossa.

– Tommi on töissä, mutta tule sisään. Otatko limpparia tai jotain?

– Onko jäätelöä?

– Ei, mutta voin keittää kaakaota.

– Onko herkkuja kanssa?

– Suklaata löytyy.

– Kelpaa.

Tommi löysi Mirrin ja Peterin television äärestä. Suklaalevystä oli vain muruset jäljellä.

Tommi heitti pojan ilmaan.

– Mahtavaa, olet kasvanut. Siitä on aikaa, kun nähtiin. Mennäänkö huomenna kentälle?

– Päihitän sinut koska vain. Olen harjoitellut, poika nauroi.

– Nähdään, kerro äidille terveiset.

– Nyt olet selityksen velkaa, Mirri katsoi kysyvästi Tommia. – Et ole kertonut pojasta mitään. Etkä pojan äidistä.

– Ei ole mitään kertomista. Tavattiin teatterilla. Jemila on tanssija. Notkea kuin mikä. Vietettiin muutama yö yhdessä ja Peter syntyi. Jemila lähti kotiin Somaliaan ja on yksinhuoltaja omasta halustaan. Opin tuntemaan pojan vasta pari vuotta sitten, kun hän palasi Suomeen. Käydään Peterin kanssa pelaamassa futista. Jemila sai kaupungin vuokra-asunnon ja tekee nykyään siivoushommia.

Mirri oli järkyttynyt. Tommi oli kertonut tapauksesta kuin se olisi jokapäiväistä. Hän aavisti, ettei tummapintaisella Jemilalla ollut helppoa. Poika vaikutti kuitenkin tasapainoiselta.

– Onko muita yllätyksiä tiedossa?

– Ole rauhassa. Peter käy täällä välillä, muita lapsia ei tietääkseni ole.

Mirri rauhoittui. Hänestä oli hauska kuunnella pojan juttuja ja pelata lautapelejä. Hän istui usein kentän laidalla ja seurasi pallopeliä. Omia kavereita oli kuitenkin ikävä. Roosa oli Helsingissä ja kävi vain harvoin Hämeenlinnassa.

Kesällä Mirri ihmetteli, kun ruokahalu oli tiessään. Makea kyllä maistui. Hän kuittasi ruokatunnit suklaalevyllä.

– Olen lihonut, vaikka syön tosi vähän, hän valitti Tommille. – Aamuisin on huono olo ja minua väsyttää jatkuvasti.

Tommi katsoi häntä tutkivasti. – Et kai ole raskaana?

Mirri hätääntyi. Kuukautiset olivat myöhässä, mutta hänellä oli kierukka.

– Apua, en voi mitenkään olla.

– Tee testi, niitä saa apteekista.

Raskaustesti näytti positiivista. Mirri oli kauhuissaan. Ei hän voinut ryhtyä äidiksi näin nuorena. Toisaalta abortti kuulosti kauhealta.

– Tommi, selvitäänkö, jos pidän lapsen?

– Mirri, päätös on sinun. Tunnustan kyllä olevani isä, mutta naimisiin en halua.

Mirri ei tiennyt mitä ajatella. Hänestäkö äiti? Aikuisten maailma pelotti. Hän soitti äidille.

– Voi tyttöseni. Arvasin, ettei tämä teidän yhteen muuttamisenne ollut hyvä ajatus. Tule kotiin, pidämme sinusta ja vauvasta huolta.

Mirri itki. Ei hän halunnut kotiin. Hänellä oli koti Tommin luona. Nyt kotileikki oli muuttunut vakavaksi.

Tommi jatkoi elämää tavalliseen tapaan. Teatterilla oli harjoitukset kesälläkin. Taukoa oli tiedossa vasta elokuussa. Mirri ei osallistunut harjoituksiin, sillä työ kaupassa oli raskasta. Kesä oli kuuma ja häntä väsytti jatkuvasti.

– Äiti kysyi, haluaisitko tulla käymään meillä, Peter kysyi eräänä kesäpäivänä.

– Hän on leiponut ja haluaa tutustua sinuun.

– Voin minä tulla. Nyt hetikö?

– Joo, mennään yhdessä.

– Päivää, olen kuullut sinusta paljon. Peteristä on hauska käydä teillä, Jemila tervehti ja halasi Mirriä. Tämä häkeltyi. Tilanne oli enemmän kuin outo.

– Olin marttojen ruokakurssilla. Leivoin karjalanpiirakoita. Tule maistamaan.

Mirri istuutui keittiön pöydän ääreen. Jemilalla oli yllään värikäs afrikkalainen sari. Pöytäliina ja verhot olivat upeasti kuvioitua kangasta.

Jemila siveli lämpimien piirakoiden päälle voisulaa.

– Halusin, että joku suomalainen maistaa leipomuksiani. En ole varma, ovatko ne oikeanlaisia.

– Nämä ovat ihania. Paljon parempia kuin kaupan valmispiirakat.

– Hyvä, sitten rauhoitun. Peter on kertonut, että odotat vauvaa. Sehän tarkoittaa, että poika saa pikkusiskon tai veljen. Siksi halusin tutustua sinuun.

Mirri ei ollut ajatellut asiaa, mutta Jemila oli oikeassa.

– Kaikki on niin uutta. Kerro, miltä lapsen saaminen tuntuu.

– Voi, tulet rakastamaan sitä. Peter on minulle kaikki kaikessa. Jos haluat, voin olla tukihenkilösi. Tommi on kyllä mukava, mutta hän ei ota vastuuta mistään. Onko sinulla omaisia lähellä?

– Perhe muutti Turkuun. Äiti tulee kyllä avuksi, jos tarvitsen. Yritän pärjätä omillani, Mirri sanoi. Hänestä tuntui hyvältä, kun joku ymmärsi.

– Hyvä, pidetään toisistamme huolta. Olen iloinen, että Tommi viettää aikaa Peterin kanssa. Sinä voit tulla tänne koska haluat.

Olohuoneesta kuului ääniä. Peter rummutti ja taustalla soi rytmimusiikkia.

– Kuulin, että olet tanssija. Olisi hauska nähdä millaisia tansseja osaat.

– Afrikkalainen musiikki on veressä. Tule mukaan, näytän askeleet.

Mirrillä oli hauska päivä. Hän, Peter ja Jemila olivat pyörähdelleet musiikin tahdissa.

Mirri oli hikinen ja reipas tullessaan kotiin. Hänellä oli tuomisina rasiallinen karjalanpiirakoita.

– Mmm, nämä ovat hyviä, Tommi kiitteli.

– Peterin äiti leipoi ne. Kävin hänen luonaan. Hän on oikein mukava. Miksi teille tuli ero?

Tommi vilkaisi Mirriä. Hänen ilmeensä oli vaikeasti tulkittava.

– No, meillä oli vähän aikaa tulinen suhde. Niin kuin näit, hän on kaunis ja notkea. Lumosi minut tanssillaan. Mutta siinä oli kaikki. Meillä ei ollut mitään yhteistä. Hän puhui silloin vain muutaman sanan suomea ja englantikin oli huteraa. Ei ollut yhteistä kieltä, ei yhteistä taustaa. Kyllästyimme molemmat, kun ensi huuma oli ohi. Jemila halusi kotiin, kun Peter oli syntynyt. Onneksi hän palasi. Poika on hauska tapaus eikä Jemila kanna minulle kaunaa.

– Hän sanoi, että Peter odottaa kovasti siskoa tai veljeä.

– Hyvä niin. Meillähän on kohta suurperhe.

Molemmat nauroivat. Tuntui hyvältä, kun oli ystäviä ympärillä.

66.

Roosa tutki Helsingin Sanomista vuokralle tarjotaan -palstaa.

Vuokrataan opiskelijatytölle yksiö Munkkiniemessä toisen tytön kanssa. Yhteydenotot sähköpostilla waaranpaikka@gmail.com.

Roosa päätti uskaltaa. Hän vastasi, että oli päässyt opiskelemaan taidekouluun ja etsi asuntoa Helsingistä. Hän sai paluupostissa vastauksen tulla esittäytymään.

– Hei, minä olen Tuikku ja tämä tiukkapipoinen herra on isäni. Hän omistaa yksiön ja haluaa minulle kaverin esiliinaksi. Hän pelkää, että katoan Helsingin yöelämään.

– Päivää Roosa. Tyttäreni puhuu asiaa. Jos päätät muuttaa tänne, toivon että opiskelette ahkerasti ja pidätte huolta toisistanne.

Roosa nyökkäsi. Hän ainakin halusi opiskella tosissaan. Mitä Tuikku tekisi, siihen hän tuskin pystyisi vaikuttamaan.

– Minulle sopii. Otin opintolainan, joten pystyn maksamaan vuokran. Ruokakulut voimme varmaan jakaa, hän suunnitteli.

Kalustettu yksiö oli kodikas. Isosta ikkunasta näkyi pihapuutarha. Sen edessä oli pyöreä pöytä. Vastapäisellä seinällä oli sänky ja sen yläpuolella tilava nukkumaparvi. Keittiönurkkauksessa oli kaikki tarvittava. Kylpyhuone oli pieni, mutta toimiva.

– Toivon, että ystävystytte. Voit minun puolestani muuttaa heti kun sinulle sopii, Tuikun isä sanoi.

Roosa huokasi helpotuksesta. Nyt hänellä oli asunto luvassa ja opiskelupaikka. Ihmeellistä.

– Tule istumaan, minulla on laukussani vähän juotavaa, Tuikku sanoi, kun isä oli lähtenyt.

– Vanhemmat asuvat Hyvinkäällä. He ovat mukavan kaukana. Isä esittää tärkeää, mutta hän on oikeasti ihan kiva.

– Mitä ne puheet sinun vahtimisestasi tarkoittivat?

– Isä ei hyväksy poikaystävääni. Hän ei ole isän mielestä tarpeeksi hyvä minulle. Topi on kirvesmies ja hirmuisen mukava. Olemme seurustelleet salaa jo pari vuotta. Äiti ja isä yllättivät meidät kerran. Topilla on nyt porttikielto meille. Niin ja tänne myös. Mutta älä välitä. Tapaan hänet joka viikonloppu Porvoossa. Jos he kyselevät jotain, et tiedä missä olen. Selvä?

– Selvä, olen sinun puolellasi.

– Saat pitää kämpän itselläsi viikonloput. Onko sinulla poikaystävä?

– Ei taida olla. Seurustelin yhden Juha-Matin kanssa, mutta hän on nyt armeijassa Tikkakoskella. Emme ole tavanneet sen jälkeen, kun hän lähti. Epäilen, että hän on löytänyt uuden tyttöystävän. En ole saanut muuta kuin pari tekstiviestiä, joissa hän kertoo olevansa kiireinen.

– Käy opiskelijatansseissa. Siellä tapaa poikia, jolla isän sanojen mukaan on Tulevaisuus. Minulle riittää Topi.

Tuikku näytti komean tummatukkaisen pojan kuvaa kännykästään.

– Hän on suloinen. Tapasimme lavatansseissa kesämökkimme lähellä Hirvijärvellä. Emme voi todellakaan tavata täällä, sillä isällä on avain. Hän voi tulla yllätyskäynnille koska vain. Toivottavasti se ei haittaa sinua.

– En usko. Aloitan taidekoulussa ensi viikolla. Luulen, että se vie aikani kokonaan. Tiedätkö, löytyisikö täältä läheltä työhuonetta? Maalaamme öljyväreillä ja liuottimet haisevat.

– Kannattaa kysellä koululta. Varmaan joku haluaa jakaa tilan kanssasi. Se on edullista ja kätevää. Mutta maista nyt tästä. Tervetuliaismalja. Kippis. Tämä on vermuttia. Suoraan isin viinakaapista. Hänellä on siellä niin paljon juomia, ettei hän huomaa pientä vajausta.

Punainen vermutti oli makeaa ja vahvaa. Roosa oli tottumaton juomaan alkoholia. Olihan hän Mirrin kanssa kokeillut, mutta ei ollut innostunut. Tämä meni kuitenkin tutustumisen piikkiin. Lasillisen jälkeen hän hyvästeli Tuikun. Tämä ojensi hänelle avaimen.

– Minulla on kutina, että pärjäämme hyvin.

– Niin minäkin uskon. Tulen viikonloppuna. Iskä on luvannut tuoda tavarani autolla. Minulle ei ole juuri muuta kuin vaatteita ja maalaustarvikkeet.

– Sopii, jaetaan vaatekaappi puoliksi. Jos haluat, voidaan kokata vuoroviikoin.

– Hyvä homma. Nähdään.

Roosalla oli kutkuttava tunne, että tästä seuraisi jotain jännittävää. Hän hyppäsi nelosen raitiovaunuun ja jatkoi junalla matkaa Hämeenlinnaan.

– Äiti, olen aika innoissani. Taidekoulu on ollut jo pitkään haaveeni ja kämppä Tuikun kanssa voi toimia.

– Olen iloinen puolestasi. Helsingistä ei ole pitkä matka kotiin. Voit tulla vaikka joka viikonloppu.

Taidekoulu Alfa sai Roosan sydämen sykkimään. Koulu sijaitsi Arabianrannassa. Hän joutui nousemaan varhain, sillä matka Munkkiniemestä koululle kesti lähes tunnin. Perillä odotti kahvintuoksu ja innokkaat opiskelukaverit. Opettajat eivät päästäneet heitä helpolla. Ensimmäinen lukukausi alkoi perinteisellä piirtämisellä.

– Opetamme taiteen perustekniikat. Kun hallitsette ne, voitte lähteä irrottelemaan, Eila-opettaja kertoi alkajaisiksi.

– Tänään piirrämme kahvinkeittimen, Irina virnisti ensimmäisellä tunnilla. Kuvataideluokassa komeili kokonaista kolme antiikkista kahvinkeitintä.

– Tämä taitaa olla uusi kokemus. Muistakaa, että mittasuhteet ovat tärkeitä. Piirtäkää huolellisesti.

Roosa ahersi koko hikisen kesäisen lauantaipäivän. Tehtävä ei ollut helppo. Irina ei ollut tyytyväinen vinoihin ja epäsuhtaisiin yrityksiin.

– Saatte kotitehtäväksi piirtää leivänpaahtimen, hän läksytti. Ensi kerralla tuon kipsipäät malleiksi.

Perusopintoihin kuuluivat ismit. Impressionismi ilahdutti Roosan esteettistä silmää. Hän maalasi kevyillä väreillä hetken tunnelmia. Abstrakti ekspressionismi sitä vastoin sai hänet lähes paniikkiin. Roosa ei osannut eikä halunnut maalata räiskyvillä väreillä ei esittäviä töitä. Seuraava kauhistuksen kohde oli omakuva kubistiseen tyyliin. Silloin ei voinut kuin irrotella.

Roosa sai Juha-Matilta kortin. Poika kertoi menneensä kotipuolessa naapurin tytön kanssa kihloihin. Hän pahoitteli, ettei ollut kirjoittanut aikaisemmin. Tyttö oli raskaana ja Juha-Matti tunsi velvollisuudekseen mennä hänen kanssaan naimisiin. Hän kertoi, että he olivat viettäneet vain yhden illan yhdessä kohtalokkain seurauksin. Tyttö oli lestadiolaisesta perheestä kotoisin. Juha-Matti arveli kyynisesti, että jälkikasvua oli odotettavissa jatkossakin.

Roosaa kirpaisi. Miten helposti miehet olivat vietävissä. Parempi näin, hän yritti ajatella. Roosa tekstasi: Onnea, toivon sinulle ja morsiamelle kaikkea hyvää.

Hän oli tyytyväinen, että pystyi olemaan kohtelias, vaikka koville otti.

67.

– Aloitetaan uuden näytelmän harjoitukset. Kiirettä pitää, Tommi kertoi kesälomatauon jälkeen Mirrille. He istuivat aamiaispöydässä. Mirrille ei kahvi maistunut. Hän joi omenamehua ja siveli paahtoleipien päälle hunajaa.

– Mikä kappale?

– Valittiin porukalla Pikku Prinssi. Tunnethan tarinan?

– Joo, olen lukenut kirjan. Sehän on satu.

– Siinä on paljon elämänviisautta. Minulla on se tuolla hyllyssä. Voitaisiin lukea tekstiä yhdessä illalla.

Mirri ilahtui. Oli hauska olla mukana ryhmässä, vaikka hän ei lavalle päässytkään. Vatsa oli kasvanut, mutta hänen olonsa oli parantunut. Vauvan syntymään oli vielä pari kuukautta aikaa. Hän teki kaupassa töitä vain osa-aikaisesti. Rahasta oli tiukkaa. Äiti lähetti paketteja, joissa oli tuoreita leipomuksia, hilloja ja marjamehuja. Kun Mirri oli asunut kotona, hän ei ollut juurikaan arvostanut kotiruokaa. Nyt paketit ilahduttivat. Hän yritti syödä vauvan takia paljon hedelmiä ja kasviksia. Tommi kantoi kotiin hampurilaisia ja pizzaa. Niiden tuoksu sai Mirrin voimaan huonosti.

– Kävin Fidassa. Löysin edullisen vauvankorin ja ostin pieniä vaatteita, Mirri esitteli Tommille.

Tämä katsoi hajamielisen näköisenä.

– En minä niiden päälle mitään ymmärrä. Mutta hyvä, kun varaudut. Saadaan varmaan vaunut halvalla kierrätyskeskuksesta.

– Käydään yhdessä katsomassa.

– Ehtiihän sitä. Minulla on vielä ylimääräiset harjoitukset. Ensi-ilta on jo lokakuussa.

Mirri jäi yksin kotiin. Tuntui, että hän oli jatkuvasti yksin. Hänellä oli ikävä Roosaa. Onneksi sähköposti oli olemassa.

lähettäjä mirrimirjami@gmail.com

Vastaanottaja: rosaliina@gmail.com

otsikko: kuulumisia

Hei Roosa. Istun yksin kotona ja ajattelin sinua. Vauva potkii jo. Se tuntuu epätodelliselta. Voin hyvin ja syön suklaata joka päivä. Neuvolassa sanottiin, että painoa on tullut vähän liikaa. Laskettu aika on pian. Tulethan kummiksi? Kävin ultrassa ja siellä kysyttiin, haluanko tietää, onko vauva tyttö vai poika. En halunnut. Molemmat ovat tervetulleita nyt, kun olen tottunut ajatukseen. Tommi ei paljon vauvasta piittaa. Olisi ihana, jos olisit täällä.

Olen saanut ystävän. Afrikkalainen Jemila asuu naapuritalossa ja hemmottelee omatekoisilla leivonnaisilla. Olenhan kertonut sinulle Peteristä? Hän käy meillä usein. Poika on kiharatukkainen hurmuri. Elämä on muuttunut nopeasti koulun jälkeen. Tunnen olevani aikuinen turhan varhain. Olisi ollut kiva bailata vielä, mutta näillä mennään. Kerro kuulumisia, terveisin Mirri

Lähettäjä: rosaliina@gmail.com

Vastaanottaja: mirrimirjami@gmail.com

otsikko: kiireitä

Hei Mirri. Tulisin mielelläni istumaan iltaa kanssasi, mutta taidekoulussa riittää hommia. Meillä on joka viikko hurjasti kotitehtäviä. Maalaamme koululla alastonmallia ja kotona siitä versioita. Kritiikki on onneksi kannustavaa. Kuvittelen aina maalatessani, että mittasuhteet ovat kunnossa. Katseluissa opettaja huomauttaa virheistä ja vasta silloin näen ne. Mikähän siinä on, että muiden virheet huomaa, mutta ei omia. Kaverit ovat mukavia ja taitavia. Minusta tuntuu, että en ikinä opi maalaamaan tarpeeksi hyvin. Sain vuokrattua koulun läheltä pienen työhuoneen. Olen siellä enemmän kuin kotona.

Kämppäkaveri Tuikku on sihteeriopistossa. Hän on railakas tyyppi. Tykkää käydä juhlimassa ja viettää viikonloput poikaystävän luona Porvoossa. Minä olen tavannut yhden kivan tyypin, joka opiskelee Otaniemessä. Hänen nimensä on Heikki. Käydään yhdessä elokuvakerhossa. Juha-Matin ja minun suhde on ohi. Elämä on. Tässä tärkeimmät. Terveisiä Tommille ja suukkoja vauvamasulle. Tulen käymään heti kun vauva on syntynyt, terveisin Roosa

68.

Mirri istui neuvolan odotushuoneessa. Hän selaili hajamielisesti naistenlehtiä. Mielessä poltteli kysymys, syntyykö vauva etuajassa. Hän oli tuntenut pieniä supistuksia jo viikon verran. Selkää särki ja olo oli voimaton.

– Päivää Mirjami. Taidetaan olla samalla asialla.

Vilma oli kävellyt sisään Mirrin huomaamatta.

– Päivää, niin taidetaan.

Vilma käveli huoneen perälle. Hän ei todellakaan aikonut rupatella kevyesti Mirrin kanssa. Epäily kalvoi. Oliko Tauno isä? Sellaista ei voinut kysyä.

Mirri aprikoi samaa. Oliko Tauno Vilman lapsen isä? Hänen oli vaikea kuvitella tohtoria vaihtamassa vaippaa.

Tapaamisesta jäi epätodellinen tunnelma. Mirri koetti ajatella muuta palattuaan kotiin. Hän oli huolissaan, millainen isä Tommista tulisi. Hän aavisteli, että vauvanhoito jäisi hänen harteilleen.

Pieni vaaleanpunainen tyttövauva syntyi ensimmäisten lumihiutaleiden myötä. Mirri oli yksin kotona, kun lapsivesi meni. Hän hätääntyi. Missä Tommi oli? Tämä ei vastannut puhelimeen.

Poltot tulivat säännöllisin välein. Mirri pakotti itsensä toimimaan ja tilasi taksin. Oli pakko pärjätä.

Synnytys tuntui kestävän ikuisuuden. Tommi ei edelleenkään vastannut puhelimeen. Mirri laittoi tekstiviestin.

Hän oli väsymyksestä turta, kun vauva vihdoin syntyi.

Tommi tuli sairaalaan krapulaisena.

– Onpa pieni rääpäle, hän vilkaisi vauvaa ja halasi Mirriä. – Onko se terve?

– Sai täydet pisteet, vaikka syntyikin vähän ennenaikaisesti, Mirri kertoi.

Hän oli täysin vauvan lumoissa. Se tuhisi hänen kainalossaan ja hamusi rintaa. Kivut olivat lakanneet kuin taikaiskusta. Tuntui ihmeelliseltä, että hän oli nyt äiti.

– Soitin kotiin. Äiti ja isä lupasivat tulla avuksi. Toivottavasti pääsen jo huomenna pois.

– Hieno juttu. Tulen sinua ja vauvaa hakemaan.

Tommi vihelteli. Ehkä elämä palautuisi nyt ennalleen. Mirri oli ollut viimeiset kuukaudet väsynyt ja ärtynyt. Tommi oli paennut kotoa ja viettänyt iltoja kavereiden kanssa. Se oli ärsyttänyt tyttöä entisestään. Nyt hänellä on puuhaa vauvan kanssa ja minä saan olla rauhassa, Tommi tuumi luottavaisena.

Mirri valvoi alkuinnostuksessa vauvan hyvinvointia jatkuvasti. Hän malttoi tuskin nukkua, vaan kävi tarkistamassa monta kertaa yössä, että tyttö varmasti hengitti. Kun tämä inahtikin, Mirri tarjosi rintaa.

Tommi vetäytyi olohuoneen sohvalle nukkumaan.

Mirri väsyi. Hänen silmiensä alla oli varjot unenpuutteesta. Hän tunsi olevansa aina yksin vauvan kanssa, sillä Tommi palasi kotiin vasta myöhään. Vanhemmat olivat olleet viikon verran apukäsinä, mutta nyt he olivat taas Turussa. Äiti soitti päivittäin. Mirri vakuutti hänelle kaiken olevan hyvin. Iltaisin hän itki silkasta väsymyksestä.

– Oletko miettinyt tytölle nimeä? Tommi kysyi.

– Olen, ajattelin että Lumikukka olisi hyvä. Tyttöhän syntyi ensimmäisen lumisateen aikaan.

– Mikäpä siinä. Pidetäänkö nimiäiset?

– En millään jaksa järjestää juhlia. Mutta tytölle pitää hankkia kummit. Pyydän Roosaa.

– Minulla on pari kaveria, jotka varmasti suostuvat. Tarjotaan noutopizzaa ja juhlajuomia, Tommi suunnitteli.

Mirri ompeli ohuesta pellavakankaasta tytölle pitkän valkoisen mekon juhla-asuksi. Hän kattoi olohuoneen pöytään kertakäyttöasiat. Ne saisivat kelvata. Vieraita oli tulossa vain muutama. Hän laittoi vähän poskipunaa, jotta ei näyttäisi kovin kalpealta.

Ovikello soi. Mirri riensi avaamaan vauva sylissään.

– Roosa, ihana kun pääsit tulemaan. Tässä on Lumikukka, Mirri halasi ystäväänsä.

– Totta kai tulin. Voi miten pieni hän on. Sinä näytät hyvältä. Olet laihtunut entisiin mittoihisi.

– Joo, ruoka ei maistu. Mutta katso miten upeat rinnat minulla on. Lumikukka imee jatkuvasti, Mirri nauroi. – Tule peremmälle. Täällä on pari Tommin kaveria.

– Moi, Tuomas, näyttelijä ja Rane, muusikko, pojat esittelivät itsensä.

Tommi tarjoili kaikille kuohuviiniä.

– Maljat Lumikukan onneksi, hän kehotti. Kaikki kilistivät.

Ovikello soi. Lähetti kantoi pinon pizzalaatikoita.

– Meidän näköiset juhlat, Mirri sanoi ja availi pakkauksia.

Lumikukka oli nukahtanut ja uinaili vauvankorissa.

Roosa katseli ympärilleen. Pieni kaksio oli täynnä vauvan tavaroita. Eteisessä oli vaunut ja kylpyhuoneessa pieniä vaatteita kuivumassa. Ilmassa leijui imelä tuoksu. Sohvalla oli pehmoleluja ja korin yläpuolella värikäs mobile. Tuntui, että Mirri eli täysin eri maailmassa kuin hän.

– Miten teillä menee? Roosa kysyi, kun hän istui ruokailun jälkeen makuuhuoneessa sängyn päällä. Mirri imetti Lumikukkaa.

– Tämä on ihanaa ja kamalaa. Olen vaan niin väsynyt. Vauva herää monta kertaa yössä syömään ja minun uneni jää vähäisiksi. Tommi on aina töissä tai kavereiden kanssa ties missä.

– Eikö äitisi voi tulla avuksi?

– Hän ja isä olivat täällä, kun Lumikukka syntyi. Meillä oli kamalan ahdasta ja Tommi hermostui. En halua enää äitiä tänne.

– Voin tulla ensi viikonloppuna, niin saat nukkua välillä.

– Se olisi ihanaa. Olet tosi ystävä.

Lumikukka röyhtäisi ja pulautti Mirrin olkapäälle maitovanan. Mirri nauroi.

– Ainakin tyttö on tyytyväinen, kun saa vahvaa maitoa.

Tommi ilmoitti muina miehinä joululomalla, että hän on saanut uuden työpaikan Raumalta.

– Etsivät teatteriin kokenutta ammattilaista. Olivat ihastuneita nähtyään Pikku Prinssin. Saan vapaat kädet ohjata syksyn näytökset. Tämä on elämäni tilaisuus. Sinä pärjäät varmasti hienosti Lumin kanssa. Tulen kyllä käymään, kun työt antavat myöten.

Mirri ei osannut sanoa mitään. Mies lähtisi ja hän jäisi yksin huolehtimaan vauvasta.

Menköön mokoma, hän ajatteli, vaikka sydäntä kylmäsi. Turvaverkkoa ei ollut ja rahasta oli tiukkaa.

– Kai minä pärjään, onko minulla vaihtoehtoja?

– Hei, et ole ainoa äiti, joka hoitaa omaa lastaan. Mikä teidän kahden on täällä ollessa? Hyvä asunto ja kaupat lähellä. Lähden heti uuden vuoden jälkeen. Teatteri lupasi järjestää majapaikan.

Tommi hehkui intoa. Mirri yritti olla iloinen hänen puolestaan, mutta sai kasvoilleen vain vaisun hymyn.

– Mirriseni, ostin pullollisen kuohuvaa työpaikan kunniaksi. Nostetaan malja.

– Voin maistaa, mutta vain lasillisen. Imetän vielä, niin kuin hyvin tiedät.

– Lumikukkakin saa vähän ilojuomaa iskän onneksi. Kippis.

Tammikuu tuli liian nopeasti. Tommi pakkasi matkalaukkuun vaatteensa ja otti kannettavan tietokoneen mukaan. Hän halasi Mirriä ja suukotti Lumikukkaa.

– Soitellaan, hän huikkasi ja lähti.

Mirri jäi tuijottamaan suljettua ulko-ovea. Miten miehille kaikki oli näin helppoa. Hän tunsi jääneensä vankilaan. Lumikukka oli suloinen vauva. Söi ahneesti ja itki harvoin. Mutta elämä pienessä asunnossa kahdestaan lapsen kanssa ahdisti.

Ulkona paukkui pakkanen. Mirri puki Lumikukalle toppahaalarin ja peitteli hänet vaunuihin. Kirpeä ilma sai hänet haukkomaan henkeä. Silmiä kirveli. Kävely lumisella kadulla teki kuitenkin hyvää. Hänellä oli punaiset posket, kun he palasivat pitkältä lenkiltä. Televisiosta tuli Hercule Poirot. Mirri otti Lumikukan syliinsä sohvalle. Molemmat nukahtivat ennen kuin elokuva loppui.

69.

Sanna oli turhautunut. Koulutyö tuntui puuduttavalta. Hän oli Pariisissa asuessaan tottunut kiertelemään taidenäyttelyissä ja käymään konserteissa. Olihan Hämeenlinnassakin pari galleriaa ja Verkatehtaalla sekä teatteri että musiikkiesityksiä. Se oli kuitenkin kalpea varjo siitä, mitä Pariisi tarjosi.

Hän istui Sinin kanssa ravintola Uomassa. Siellä oli raikas tuulahdus ranskalaisesta keittiöstä. Molemmat olivat syöneet herkullisen basilikarisoton ja juoneet lasilliset valkoviiniä.

– Sini, mitä teet kesälomalla? Sanna kysyi. Hänellä oli kaipuu aurinkolomalle.

– Tekisi mieli maailmalle. Olen yrittänyt säästää vähän palkasta, mutta se on vaikeaa.

– Samat sanat. Kuvittelin, että opettajan työ on innostavaa, mutta huomaan puurtavani samojen juttujen kanssa viikosta toiseen.

– Minä viihdyn työssäni, mutta kesällä olen vapaa. Ilmoittauduin Pentinkulman päiville. Teemana on Elävä Linna. Se on kiinnostavaa. Osallistun heinäkuussa luovan kirjoittamisen työpajaan.

– Käsitöissä ei ole juurikaan luovaa. Enemmänkin perinteitä, Sanna huokasi. – Jos haluat lomallasi Pariisiin, minulla on siellä parikin tuttua, joiden asunto on elokuussa tyhjillään. He pakenevat lomillaan hellettä Välimerelle. Vuokraavat asunnot edullisesti.

Sinin silmät kirkastuivat.

– Olen aina haaveillut Pariisista.

– Siellä on loppukesällä hiljaista ja tukahduttavan kuuma. Mutta Pariisi on aina Pariisi. Kyselenkö vähän?

– Voi Sanna, näen jo itseni vaeltamassa Seinen rannalla, Sini haaveili.

lähettäjä: sanna-maarit@seminaarinkoulu.fi

helituulikki@kuutamomatkat.fi

otsikko: tervehdys suomesta

Hei Heli. Olen kotiutunut pikkukaupunki Hämeenlinnaan. Täällä on kotoisaa, mutta Pariisiin on ikävä. Asun hulppeasti tilavassa omakotitalossa Fifin kanssa. Koulussa menee hyvin. Oppilaat ovat mukavia, vaikka eivät juuri käsitöistä innostu. Käyn lähes päivittäin katsomassa sisartani Lissua. Hän on hoivakodissa. Mieli järkkyi, kun koulun entinen rehtori kuoli.

Mutta on minulla asiaakin. Oletko menossa taas elokuussa Välimerelle? Jos kaipaat vuokralaista, opettajatoverini Sini olisi valmis tulemaan Pariisiin, terveisin Sanna

lähettäjä: helituulikki@kuutamomatkat.fi

vastaanottaja: sanna-maarit@seminaarinkoulu.fi

otsikko: tervehdys pariisista

Sannukka, olipa mukava kuulla sinusta. Olemme kaivanneet nauruasi. Töissä on kiireitä, niin kuin hyvin tiedät. Olen todella loman tarpeessa, vaikka kesään on vielä matkaa. Ystäväsi Sini on tervetullut. Riittää, että hän pitää paikat kunnossa ja kastelee kukat. Ilmoittele tarkemmin aikataulusta. Jos olen ehtinyt lähteä, jätän avaimet naapuriin. Voi hyvin ja pidä yhteyttä, Heli

Sini ilahtui uutisesta. Hän suorastaan leijaili, kun kuvitteli lomamatkan ihanuutta. Hän tekstasi Taunolle. Et arvaa, mitä teen kesällä. Matkustan Pariisiin. Kevätlukukausi koulussa sujuu nyt vauhdilla, kun mukavaa kesätekemistä on tiedossa.

Tauno mietti, huolisiko Sini hänet seuralaiseksi. Hän epäili kuitenkin, ettei pysyisi tämän vauhdissa. Tekstiviesti tarkoitti vain, että tytön oli pakko saada purkaa iloaan jollekulle. He olivat tavanneet muutaman kerran, mutta aina Sinin ehdoilla. Tauno oli kyllästynyt kissa ja hiiri -leikkiin.

Olen liian vanha tähän, hän ajatteli ja kaatoi itselleen tukevan viskin.

70.

Mirrin mielestä kevät eteni turhauttavan hitaasti. Suojakelit toivat mukanaan liukkaat kadut. Mirri teki päivittäin lenkin Lumikukan kanssa. Hän odotti kärsimättömästi ilmojen lämpenemistä ja sitä, että vauva kasvaisi.

Lumi täytti huhtikuussa puoli vuotta. Mirri syötti hänelle kärsivällisesti marja- ja hedelmäsoseita. Tyttö maiskutti ja pulautti puolet suustaan. Mirriä nauratti ja harmitti. Pyykkiä riitti. Onneksi talossa oli pesukone ja kuivaushuone.

Peter kävi usein ja toi tuulahduksen ulkomaailmasta. Mirri antoi hänelle avaimen, sillä hän ei halunnut ovikellon pirahduksen herättävän päiväunilla uinuvaa vauvaa.

Tommi soitteli harvakseltaan, mutta ei ehtinyt käydä kertaakaan kevään aikana. Mirristä tuntui, että hän ei edes kunnolla muistanut, miltä mies näytti. Tämä valitteli kiireitään ja kehui näyttelijätiimiä. Mirri olisi antanut mitä vain, että olisi saanut olla mukana.

Arjen pyöritys sai hänet masentumaan. Elämässä ei ollut muuta kuin vauva, imetys, vaipanvaihto, kaupassakäynti ja jatkuva unenpuute. Lumikukka nukkui Mirrin vieressä ja heräsi parin tunnin välein yöllä syömään. Mirri sinnitteli jaksamisen rajoilla. Tuntui, ettei päivällä ja yöllä ollut eroa. Hän kuittasi omat ateriansa voileivillä ja suklaalla.

Tommista ei kuulunut viikkoihin mitään. Mirri päätti, ettei soita. Viettäköön mies poikamiespäiviä, jos niin halusi. Äiti soitti silloin tällöin ja Mirri esitti reipasta. Hän vakuutti voivansa hyvin. Puheluiden jälkeen hän itki. Hän ei jaksanut käydä suihkussa eikä pitää huolta itsestään. Elämä oli yhtä harmaata sumua.

Ovi kolahti. Peter ja Jemila tulivat sisään. Jemila kauhistui. Mirri nukkui vuoteessa kuulokkeet korvillaan. Lumikukka itki vieressä. Hän oli litimärkä ja makuuhuoneessa tuoksui makea vauvankakka.

– Herää, minä tässä Jemila.

Mirri havahtui. Hänen silmänsä olivat sameat.

– Otin buranan. Päätä särkee, enkä ole nukkunut aikoihin, hän sai sanottua.

– Nuku vaan. Vaihdan Lumin vaipan. Jaksatko imettää?

– Joo, anteeksi, olen niin väsynyt.

– Jatka uniasi sitten, kun vauva on syönyt. Minä hoidan häntä ensi yön. Voimme nukkua Peterin kanssa olohuoneen sohvalla. Vien vauvan korin sinne.

Mirri vaipui kuolemankaltaiseen horrokseen. Jemila toi Lumikukan syömään muutaman tunnin välein. Mirri tuskin huomasi sitä. Hän nukkui lähes vuorokauden ympäri. Peter kävi välillä kurkkimassa makuuhuoneessa, mutta Jemila nosti sormen huulilleen.

– Annetaan Mirrin nukkua. Lähdetään me Lumikukan kanssa vaunukävelylle.

Mirri heräsi sekavan oloisena. Hän oli nähnyt unta pissiputouksesta ja vaippavuoresta. Kaiken yläpuolella ukkonen jyrähteli. Hän hieroi silmiään. Sitten nousi paniikki. Missä Lumikukka oli?

Mirri säntäili pienessä asunnossa ympäriinsä. Vaunut olivat poissa. Oliko Lumi ryöstetty? Hän ei muistanut Peterin ja Jemilan käyntiä.

Eteisessä kopisi. Hänen hengityksensä tasaantui. Retkeläiset palasivat reippaina. Peter kantoi kahta höyryävää pizzalaatikkoa.

– Toinen on kinkkuananas. Ei tiedetty mistä sinä pidät. Valittiin Frutti di Mare. Kelpaako?

Mirri purskahti itkuun.

– Totta kai kelpaa. Te olette ihania. Miten Lumikukka voi?

– Hienosti. Nukkuu nyt, mutta herää varmaan kohta nälkäisenä. Syö nyt, niin jaksat imettää.

Mirri luki ilmaisjakelulehti Kaupunkiuutisista, että Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri HUK haki näyttelijöitä taustakuoroon. Mirri tunsi palavaa halua ilmoittautua, mutta minne hän Lumikukan panisi. Hän kertoi haaveestaan Jemilalle, joka oli poikennut käymään.

– Minulla on 15-vuotias siskontyttö, joka haluaisi kesätöihin. Hän on tottunut hoitamaan pikkusisaruksia. Hän voisi hoitaa Lumia silloin, kun olet harjoituksissa ja näytöksissä.

Mirrin silmät kirkastuivat. Olisiko se mahdollista? Se oli liian hyvää ollakseen totta.

– Voi se olisi ihanaa. Minulla ei ole paljon rahaa, mutta teatteri maksaa jonkinlaista palkkaa. Se voisi toimia.

Mirri halasi Jemilaa.

– Sinä olet ihmeellinen. Pelastit juuri päiväni ja luultavasti loppuelämäni.

Jemila hymyili. Hän jos kuka tiesi miltä yksinhuoltajan arki tuntui.

Mirri laittoi Juha Tapion kasetin soimaan. Hän lauloi sen tahdissa kappaletta Tykkään susta niin että halkeen. Jemila kuunteli lumoutuneena.

– Sinulla on kaunis ääni. Mitä kesäteatterissa esitetään?

– Kappale on Kaksi puuta. Tunnen ohjaajan. Olen aika luottavainen.

Ohjaaja oli ihastunut Mirriin silloin, kun he molemmat olivat olleet mukana Miniteatterissa. Häntä oli harmittanut, kun Tommi oli lumonnut tytön. Hän ei kantanut kaunaa, vaan ilahtui nähdessään Mirrin.

– Sinun äänesi sopii Juha Tapion kappaleisiin. Hienoa, että saat asiat järjestymään. Pääset ilman muuta mukaan.

Mirrin ilme kirkastui sitä mukaa, kun harjoitukset etenivät. Lumikukka oli oppinut imemään tuttipulloa. Mirri lypsi tunnollisesti äidinmaitoa, mutta totutteli pikkuhiljaa vauvan juomaan myös vastiketta. Se teki kaikkien elämästä helpompaa.

Ami osoittautui viehättäväksi kiharatukkaiseksi pyöreäkasvoiseksi tytöksi. Lumikukka nauroi hersyvästi nähdessään hänet. Ami otti tytön syliinsä ja pyörähti tämän kanssa tanssiaskeleita.

Mirri katseli tyytyväisenä. Hän keitti tytöille kaakaota ja jätti heidät tutustumaan toisiinsa.

Jemila keitti hänelle teetä.

– Miten voin kiittää sinua. Lumikukka ihastui välittömästi Amiin.

– Voit varmaan hankkia minulle ja Peterille vapaaliput esitykseen.

– Ilman muuta. Hienoa, että Ami ja Lumi ystävystyivät heti.

– Ami on tottunut leikkimään pikkusiskojen kanssa. Lumikukka on nyt yksi heistä, vaikka onkin vähän vaaleampi kuin muut. Mene vaikka elokuviin. Saat vähän virkistystä.

Mirri vietti vapaaillan ensimmäistä kertaa Lumikukan syntymän jälkeen. Hän istui Bio Rexissä, söi ison pahvirasiallisen popcornia ja joi coca-colaa. Hän tunsi olevansa aivan eri maailmassa kuin arkena.

– Otetaan uusiksi. Taustakuoro, laulakaa kovempaa. Teidän äänenne pitää kuulua takariviin asti. Orkesteri valmiina, ohjaaja Otto komensi.

Harjoituksia oli lähes joka päivä ennen ensi-iltaa. Mirri nautti. Hän tunsi ennestään suurimman osan näyttelijöistä.

– Mitä kummitytölle kuuluu? rumpali Rane kysyi heti ensimmäisenä harjoituspäivänä.

– Tule katsomaan. Tyttö kasvaa ja opettelee kävelemään. Nousee pystyyn sohvaa vasten ja kupsahtaa kumoon vähän väliä. Taidan laittaa hänelle kypärän, Mirri nauroi.

– Voin tullakin. En ole nähnyt Tommia aikoihin. Mitä hän puuhaa nykyään?

– Kunpa tietäisin. Häipyi Rauman teatteriin ja taitaa jäädäkin. Soittaa joskus, mutta ei ole käynyt Hämeenlinnassa koko keväänä.

– Kuka Lumikukkaa hoitaa, kun sinä olet täällä?

– Naapurin tyttö Ami. Hän jaksaa leikkiä Lumin kanssa. Tyttö hihkuu joka kerran, kun Ami tulee.

Ensi-iltana satoi. Vain osa katsomosta oli katettu. Näyttelijät olivat litimärkiä ennen kuin esitys oli ohi. Otto kiitti heitä vuolaasti.

– Tarjoan kuohuviinit kanttiinissa. Säätiedotus lupaa jatkossa poutaa. Sekä Hämeen Sanomien että Kaupunkiuutisten toimittajat olivat paikalla. Huomisissa lehdissä on arvostelu. Toivottavasti he pitivät näkemästään.

Lehdet hehkuttivat kehuja. Otto ja näyttelijät olivat innoissaan. Katsomo täyttyi päivästä toiseen. Rane piti tauoilla Mirrille seuraa.

Hän tuli eräänä kauniina kesäpäivänä käymään. Lumikukka vierasti hetken, mutta tottui pian. Mirri keitti kahvia ja kurkisti olohuoneeseen. Rane soitti helistimellä Ukko Nooaa ja Lumi keikkui tahdissa.

– Tytöstä tulee selvästi muusikko, Rane nauroi ja heitti Lumikukan ilmaan.

Tämä kikatti.

– Mennään porukalla piknikille linnanpuistoon, Rane ehdotti. Toin tuoreita croissanteja. Laitetaan kahvi termospulloon.

Mirri ilahtui. Oli hauska lähteä retkelle.

Lumikukka istui tyytyväisenä rattaissa. He levittivät huovan nurmikolle ja nauttivat kauniista kesäpäivästä. Lumi konttasi ja poimi apilankukkia.

– Ei kukkia suuhun, Mirri komensi ja antoi tytölle banaanin.

Lumi nukahti paluumatkalla.

– Haluatko tulla meille katsomaan jonkun elokuvan? Mirri kysyi. Hänestä oli hauska, kun sai hyvää seuraa.

Eteisen ovi kolahti, kun molemmat olivat syventyneet Hobittien matkaan.

– Tervehdys, ovatko minun tyttöni kotona?

Tommi oli tullut yllättäen. Hän katseli alta kulmien, kun tapasi Ranen Mirrin viereltä sohvalta.

– Et sitten ilmoittanut tulostasi, Mirri hämmästyi.

– Ajattelin yllättää. En tiennyt, että sinulla on seuraa.

– Rane tuli katsomaan kummityttöä.

– Niinpä näkyy ja sinua myös. Missä Lumikukka on?

– Nukkuu parvekkeella vaunuissa. Käytiin ulkona.

– Minä tästä lähdenkin, Rane perääntyi.

Tommi heitti reppunsa eteiseen ja istuutui Mirrin viereen.

– Mikä tämä kuvio on? Onko Rane täällä paljonkin?

– Ei todellakaan. Tuli käymään, kun olen aina yksin Lumin kanssa. Sinua ei ole näkynyt aikoihin. Tuskin tunnet tytärtäsi.

– On ollut kiireitä. Ensi-ilta on syyskuun alussa. Meillä on nyt taukoa, mutta palaan parin viikon kuluttua Raumalle.

– Hyvä, voitkin hoitaa tyttöä silloin, kun olen esityksissä.

Tommi kiemurteli. Hän oli ajatellut viettävänsä rentouttavan loman. Lapsenvahtina toimiminen ei kuulostanut siltä.

Lumikukka heräsi. Hän tuijotti alta kulmien vierasta miestä.

– Se on isi, sano hei, Mirri yritti.

Lumikukka purskahti itkuun. Tommi perääntyi. Hän oli yrittänyt tulla halaamaan tyttöä.

– Anna hänen tottua, Mirri sanoi ja meni vaihtamaan vaipan.

Tommi tunsi itsensä ei toivotuksi vieraaksi. Koti oli täynnä Lumin leluja ja kylpyhuoneessa kuivui rivissä pieniä vaatteita.

– Miten olette pärjänneet? hän kysyi, kun Mirri tuli takaisin Lumi sylissään. Hän oli pukenut tytölle sievän mekon ja harjannut tämän hiukset. Päälaella keikkui hauska saparo.

– Mitä luulet? Et ole vaivautunut käymään. Olen saanut apua exältäsi Jemilalta. Hänen sisarentyttärensä Ami hoitaa Lumia silloin, kun olen teatterilla. Niin että kyllä me pärjätään ilman sinuakin.

– Älä ole katkera. Ei minullakaan ole ollut helppoa. Näyttelijät ovat hankalia. Raumalla on monta diivaa, jotka kilpailevat rooleista. Olen välillä helisemässä heidän kanssaan.

– Pitäisikö sinua sääliä, kun saat olla vapaana tekemässä Tärkeitä Juttuja.

Ilta päättyi mykkäkouluun. Tommi meni nukkumaan olohuoneen sohvalle ja Mirri vetäytyi Lumikukan kanssa makuuhuoneeseen.

Mirri tarjosi aamulla puuroa ja kahvia.

– Eikö ole mitään herkkuja? Tommi kysyi toiveikkaana.

– Millä rahoilla kuvittelet minun ostavan herkkuja. Hyvä kun saadaan voita leivän päälle, Mirri kivahti.

– Minulla on tänään päivänäytös. Opettele tuntemaan tyttäresi ja pidä hänelle seuraa. Vaippoja on kylpyhuoneen kaapissa ja puhtaita vaatteita lipaston laatikossa. Jääkaapissa on äidinmaidon vastiketta ja Piltti-soseita. Lumi pitää kovasti ruusunmarjasta. Pärjäilkää. Minä lähden nyt lenkille ja sen jälkeen teatterille.

Mirri painoi oven kiinni ja oli poissa.

Tommi istui hölmistyneen näköisenä pöydän ääressä. Lumikukka kitisi makuuhuoneessa. Tommi nosti hänet varovasti pinnasängystä. Vaippa oli litimärkä. Hän pyyhki hikeä otsalta.

– Kuule, kyllä me tästä selvitään. Äidillä oli vähän menoja, Tommi tyynnytteli tyttöä.

Lumikukka yltyi itkemään. Tommi vaihtoi kömpelösti vaipan ja laski tytön huovan päälle lattialle. Tämä nousi konttausasentoon ja rupesi tutkimaan lelujaan. Tommi lämmitti tuttipallon ja nosti tytön syliinsä. Ruoka rauhoitti molempia. Tommi hyräili tuttuja lastenlauluja. Lumi röyhtäisi tyytyväisenä ja nauroi, kun Tommi kutitti hänen jalkapohjiaan.

Mirri löysi heidät umpiunessa iltapäivällä palatessaan teatterilta. Tommi nousi tukka pörrössä ja suukotti Mirriä.

– Meillä on ollut Lumin kanssa kiva päivä. Ollaan leikitty ja laulettu ja syöty kaikkea hyvää.

– Hyvä, sitä toivoinkin. Toin meille hampurilaiset. Herkutellaan.

71.

Mama tunsi olevansa raittiin ilman tarpeessa. Hän käveli linnanpuistoon. Kolea tuuli puhalsi niin, että hänen piti kietoa huivi tiukemmin hartioilleen.

– Päivää Mama, reipas tytönääni sai hänet nostamaan katseensa.

– Päivää Mirri, en ole nähnyt sinua aikoihin. Saanko kurkistaa vaunuihin?

– Lumikukka on unessa. Käyn mielelläni vaunulenkillä, sillä tyttö nukkuu ulkona paremmin kuin sisällä.

– Miten olet pärjännyt? Mama kysyi.

Mirri näytti hänen mielestään kovin kalpealta ja väsyneeltä.

– Yksinhuoltajan arki on mitä on. Aina on väsy. Tommi on käymässä kotona, mutta lähtee pian taas Raumalle, Mirri kertoi.

– Tule Lumikukan kanssa joskus käymään, Mama sanoi.

– Voin tullakin, esiinnyn kesäteatterissa, mutta näytökset ovat pian ohi. Olisi mukava rupatella ja päivittää kohtalo, Mirri sanoi pilke silmissään.

Mama keitti kotiin palattuaan pannullisen tummapaahtoista kahvia. Hän mietti, miten onnekas oli selvittyään elämän ruuhkavuosista. Eläkepäivien ilo oli, että vihdoinkin oli aikaa tehdä juuri sitä, mikä miellytti. Tai olla tekemättä.

Mama huokaisi. Raukaisi. Taidan ottaa päivätorkut. Pörrö hyppäsi sängyn päälle Maman viereen. Meillä on mukava kahdestaan, Mama sanoi ja silitti kissan pehmeää turkkia.

72.

Mirri ja Lumikukka olivat kahdestaan kotosalla. Oli lauantai ja Mirrillä vapaapäivä. Tommi oli lähtenyt ulos.

– Huhuu, Tommi oletko kotona? Minä täällä Jolanda, joku huuteli postiluukusta. Mirri meni katsomaan.

– Kuka sinä olet? vieras nuori nainen kurkisti oven raosta.

– Kuka sinä olet? Mirri kysyi.

– Olen Tommin tyttöystävä ja halusin yllättää. Oletko siivooja tai jotain?

– En todellakaan, Mirri harmistui.

– Saanko tulla sisään? Missä Tommi on? Olemme seurustelleet Raumalla koko kevään. Olen hänen suosikkinäyttelijänsä. Tommi kertoi käyvänsä täällä Hämeenlinnassa entisessä asunnossa hakemassa pikaisesti tavaroitaan. Hän on luvannut muuttaa asumaan kanssani.

– Kuulehan nyt neiti suosikki. Tommi sattuu olemaan minun poikaystäväni ja meillä on yhteinen lapsi.

– Siitä hän ei ole kertonut mitään. Minä häivyn, tyttö hermostui ja paiskasi oven kiinni raivoissaan.

Mirri jäi katsomaan hänen peräänsä. Jotain tällaista hän oli uumoillut, vaikka ei halunnut tunnustaa edes itselleen, että oli jäänyt toiseksi.

Tommi palasi illalla muina miehinä. Hän toi pussillisen munkkeja ja suukotti Lumikukkaa.

– Mitä iskän pikkukulta.

– Minä sinulle kullat näytän, Mirri sanoi vihaisena. – Mikä juttu sinulla on raumalaisen näyttelijänplantun kanssa?

Tommi nolostui. Mistä Mirri tiesi hänen suhteestaan Jolandaan?

– Yksi tuttu vaan. Tiedäthän sinä, että näyttelijät juoksevat perässäni.

– Niinpä, ihan Hämeenlinnaan asti. Lähde ihmeessä hänen peräänsä. Tyttöparka näytti olevan korviaan myöten rakastunut. Minä olen saanut tarpeekseni. Saat luvan maksaa meille elatusapua, mutta sinua en enää halua nähdä.

Mirri heitti Tommin repun eteiseen ja sulkeutui Lumin kanssa makuuhuoneeseen. Tommi katsoi viisaimmaksi perääntyä. Oikeastaan se oli helpotus. Hänen elämänsä oli nyt Raumalla ja Jolanda kävi kuumana. Hän oli pelännyt kertoa asiasta Mirrille.

Välimatka tekee meille hyvää, hän lohduttautui.

– Jemila, se mies on hulttio. Uskoin häneen ja näin kävi.

Mirri itki Jolandan keittiön pöydän ääressä. Tämä tarjoili hänelle vahvaa teetä. Peter leikki olohuoneessa Lumikukan kanssa. Sieltä kuului riemunkiljahduksia.

– Meitä on nyt kaksi exää. Veikkaan että tämä Jolanda on seuraava, Jemila sanoi.

Mirri hymyili kyynelten läpi.

– Taidat olla oikeassa. Tommi on ikuinen pikkupoika, joka kaipaa ihailua. Kuinkahan kauan tämä uusi tyttö jaksaa?

– Tasan tarkkaan niin kauan, kun heillä menee hyvin. Haluaisin olla kärpäsenä katossa, kun Tommi löytää taas uuden rakkaan.

– Jolanda varmaan pistää häntä paistihaarukalla munaskuille.

Mirri näki silmiensä edessä miehen kiemurtelevan lattialla ja tytön nauravan hekumallisesti.

73.

Intohimorikos. Eturivin ohjaaja kuollut. Uhri löydettiin puukotettuna Hämeenlinnan Uudesta Kesäteatterista. Onko tyttöystävä syyllinen?

Iltapäivälehtien lööpit kirkuivat. Mirri kauhistui. Hän tunnisti Tommin epäselvistä kuvista. Sydän läpätti, kun poliisit ottivat yhteyttä.

– Tämä Tommi oli poikaystäväsi ja lapsesi isä. Tiedätkö, mitä tapahtui? Sinähän esiinnyit eilisessä näytöksessä, poliisit kysyivät.

Mirriä huimasi.

– Kyllä, olin ehtinyt antaa Tommille vapaalipun ennen kuin heitin hänet ulos. En nähnyt häntä esityksen jälkeen.

– Tämä tapahtui väliajalla. Mies oli tuupertunut pöytään ja tarjoilijat kävivät herättelemässä, kun toinen näytös alkoi. Kävitkö tauolla terassilla?

– Kävin pikaisesti. Hain pullollisen Jaffaa ja palasin näyttämön taakse.

– Sinulla oli tilaisuus ja motiivi. Tommilla taisi olla uusi suhde Raumalla.

– Mistä te sen tiedätte?

– Meillä on tietolähteemme. Pidätämme sinut kuulustelua varten.

– Tyttäreni Lumikukka on naapurissa hoidossa. Voinko ottaa hänet mukaan?

– Soita naapuriin. Pääset kyllä yöksi kotiin.

Mirri ei tiennyt mitä ajatella. Kaikkien koettelemusten jälkeen hän oli syytettynä taposta. Päässä pyöri. Jolanda? Oliko tyttö vielä kaupungissa?

Hän kertoi epäilyistään. Poliisit ottivat hänen sanansa vakavasti. Kävi kuitenkin ilmi, että Jolanda oli lähtenyt aamujunalla takaisin Raumalle.

Mirri oli pulassa. Yllättäen Rane tuli puolustamaan häntä.

– Seurasin Mirriä väliajalla ja voin vannoa, että näin kun hän haki tiskiltä pullon keltaista Jaffaa ja palasi saman tien näyttämölle, Rane kertoi kuulustelussa.

– Voiko joku vahvistaa kertomuksesi?

– Yksi näyttelijöistä, Tuomas oli kanssani. Kysykää häneltä.

– Joo, Rane ja minä ollaan Lumikukan kummeja. Mirri on ystävämme. Rane taitaa olla vähän pihkassa häneen. Minäkin näin, että Mirri poikkesi vain hakemaan juotavaa, Tuomas kertoi.

– Oliko Tommilla vihamiehiä?

– Tommi oli hurmuri. Voin kuvitella, että täällä Hämeenlinnassa on enemmänkin hylättyjä tyttöystäviä, Rane arveli. – Afrikkalainen Jemila on yksi heistä. Hänellä ja Tommilla on yhteinen poika Peter.

Jemila kutsuttiin kuulusteluun. Hän vakuutti, että olisi puukottanut mielellään Tommin jo vuosia sitten, jos olisi väkivaltainen. Hän oli hoitanut tapahtuman aikana Lumikukkaa ja Peteriä.

Poliisi päästi hänet välittömästi takaisin kotiin.

Puukko löytyi läheisestä metsiköstä. Sen alkuperä ei selvinnyt, eikä siitä löytynyt sormenjälkiä. Poliisit olivat ymmällään. Puukotus oli tapahtunut keskellä väentungosta. He hämmästelivät, kuinka kukaan ei ollut huomannut mitään. Tarjoilijat olivat nähneet miehen nuokkuvan pöydässä, mutta se ei ollut mitenkään epätavallinen näky kesäloma-aikana.

Mirri tärisi vielä kotiin päästyäänkin. Lumikukka tuhisi hänen vieressään. Miten elämä voi koetella näin? Ei hän Tommia surrut. Tämä oli saanut sen, mitä oli ansainnut. Lumikukka ei tulisi koskaan tuntemaan isäänsä. Mutta kuka hänet surmasi? Oliko Tommin menneisyydessä lisää Jolandoja?

Mirri päätti kysellä vaivihkaa Miniteatterin aikaisilta tutuiltaan. Hän hämmästyi, miten moni näyttelijä oli ollut ihastunut Tommiin. Löytyi Tupu ja Malla ja Pirjo ja Jane. Kun hän kyseli lisää, puskaradio kertoi Tellestä, Raijasta ja Anitasta. Mirri ei paljastanut tietojaan poliisille. Ei ollut hänen asiansa syyttää ketään, vaikka mieli teki.

– Miten ihmeessä olin niin lapsellinen, että uskoin mieheen, jonka taustasta en tiennyt mitään, Mirri parahti.

Jemila kuunteli vaiti. Hän tiesi, että surua hoidettiin puhumalla.

– En olisi ikinä voinut vahingoittaa lapseni isää, Mirri nyyhki.

– Et tietenkään. Joku muu se oli. Minä epäilen edelleen tätä Jolandaa. Hän liukeni turhan nopeasti matkoihinsa. Voisiko hänellä olla apuri?

– Kiinnostava ajatus. Niin ja missä hän vietti yönsä?

Poliisit soittivat Jolandalle. Tyttö kuulosti murheen murtamalta, mutta hänen äänessään oli vaikeasti tulkittava sävy.

– Veljeni Jore asuu Janakkalassa. Hän kävi noutamassa minut autolla luokseen yöksi. Aamulla hän saattoi junalle. En käynyt lähelläkään kesäteatteria, hän selitti itsevarmasti.

– Anna veljesi yhteystiedot. Hän saa varmistaa kertomuksesi.

Jore saapui poliisiasemalle hartiat kyyryssä. Hän vaikutti vihamieliseltä.

– Sisko on kokenut kovia. Kukaan mies ei saa loukata häntä, jos minä voin vaikuttaa asiaan. Jolanda kertoi, että tämä Tommi oli valehdellut hänelle. Vanhemmat olivat jo innoissaan. He odottivat kihlausta ja häitä. He pettyivät kuullessaan, ettei mieheen voinut luottaa. Jolanda oli illalla poissa tolaltaan ja kuulin, kun hän parkui puhelimessa.

– Missä olit kesäteatterinäytöksen aikana?

– Kotona ja yksin, Jore sanoi nopeasti.

Hän ei suostunut sanomaan muuta. Ei, hän ei tiennyt tapauksesta mitään. Ei, hän ei tuntenut Tommia ja kuuli sisarensa suhteesta vasta eilen.

Poliisit päästivät hänet menemään, vaikka uumoilivatkin, että mies tiesi enemmän kuin kertoi. Jore oli tumma hipiältään samoin kuin sisarensa.

– Romaaniverta, toinen poliiseista arveli. – He ovat äkkipikaisia. Laitetaan poika tarkkailuun.

Aika kului eikä juttu selvinnyt. Mirri ja Lumikukka sekä Jemila ja Peter osallistuivat pieniin hautajaisiin. Tommin vanhemmat ja pari sukulaista olivat paikalla. Tyttöystäviä ei näkynyt. Tommin äiti tuli halaamaan Mirriä.

– Pidä yhteyttä. Jatkamme matkaa Lappiin heti tilaisuuden jälkeen. Vaikka asumme kaukana, toivoisimme näkevämme Lumikukan kasvavan. Tulkaa käymään joskus.

Mirri ei tiennyt mitä sanoa. Hän oli tavannut Tommin vanhemmat vain kerran aikaisemmin. Nämä olivat silloin menossa Kanarialle viettämään pitkää talvilomaa. Tommi oli vienyt heidät lentokentälle. Mirri oli ollut viimeisillään raskaana, eikä innostunut kestitsemään vieraita. Hän oli tyytynyt tarjoamaan kahvia ja kaupasta raakapakasteena ostamiaan viinereitä. Tommin äiti oli kehunut, miten hyvän tyttöystävän hänen poikansa oli saanut, kun tämä jaksoi leipoakin. Mirriä oli hävettänyt, mutta hän oli ottanut vaitonaisena kiitokset vastaan.

Muistotilaisuutta Mirri ei jaksanut järjestää. Jemila otti häntä kädestä.

– Tällaisena päivänä ei pidä olla yksin. Tule meille. Sytytetään kynttilä Tommin muistoksi. Ei hän ollut paha. Hän halusi elää täysillä, mutta näin vain kävi. Osaatko yhtään kuvitella, kuka vihasi häntä näin paljon?

Mirri pudisti päätään. Hän oli hämmentynyt kaikesta tapahtuneesta. Puukotus, hautajaiset, tieto lukuisista tyttöystävistä, oma sinisilmäisyys. Siinä oli enemmän kuin hän pystyi käsittelemään.

– Kuule Jemila. Voisiko Lumi olla sinun luonasi yötä? En imetä enää ja tyttö saa syödä tavallista ruokaa. Haluaisin vain nukkua. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen.

– Totta kai Lumikukka saa nukkua täällä. Lepää aamulla pitkään. Tuon tytön päivällä. Uni tekee sinulle hyvää.

Mirri laahusti kotiin. Pölyhiukkaset tanssivat ilta-auringon valossa. Lumin leluja oli joka puolella pientä asuntoa. Mirri heittäytyi sängylle vaatteet päällä ja veti peiton silmilleen. Hän vaipui kuolemanraskaaseen uneen. Tommin ja Jolandan silmät vilkkuivat ilkkuen. Tyhmä tyttö, uskoit rakkauteen. Se on vanhanaikaista. Vapaat suhteet ovat ajan sana.

Ovikellon rimputus herätti hänet painajaisesta.

– Rane täällä, avaa ovi.

Mirri kompuroi tokkuraisena eteiseen.

– Moi, halusin tulla varmistamaan, että pärjäät. Sinulla on ollut raskas päivä.

Ranella oli mukanaan kylmälaukku. Sieltä löytyi valkoviinipullo ja lohileipiä.

– Suruun kannatta syödä. Laitoin ruispalojen päälle kantarellituorejuustoa, kylmäsavulohta ja tuoretta tilliä. Maista. Nämä ovat tosi hyviä.

Mirri olisi halunnut ryömiä takaisin peiton alle. Ranen huolehtiminen tuntui kuitenkin hyvältä. Hän haki keittiön kaapista maitolasit. Rane kaatoi molemmille piripintaiset maljat.

– Suruun kannattaa myös juoda. Mutta vain lääkkeeksi.

– Voi Rane. Miten jaksat huolehtia minusta? Tunnen itseni aivan surkeaksi, Mirri sanoi.

Rane kietoi kätensä hänen ympärilleen.

– Mirri kulta. Pidän sinusta. Toivon, että sinäkin pidät minusta, vaikka olenkin vain tällainen soittajapoika. Tommi oli hyvä kaveri, mutta ei hänestä isäksi olisi koskaan ollut. En silti olisi toivonut näin kurjaa kohtaloa. Yritämme Tuomaksen kanssa selvittää, kuka on puukotuksen takana. Onko sinulla mitään salaista tietoa?

– Ei todellakaan. Tuntuu, että en tiennyt Tommin elämästä yhtään mitään. Tämä Jolandakin tuli ihan puun takaa.

– Mietittiin Tumpin kanssa, että tytön taustoja kannattaa tutkia. Tunnetko tämän veljen Joren?

– En todellakaan. Enkä halua. Toivon, että voin elää Lumin kanssa rauhassa. Tommi on kuollut enkä halua, että kukaan uhkaa meitä. Antakaa olla, se on poliisien asia.

Rane katsoi Mirriä mietteliäästi. Tämä oli tietenkin oikeassa. Asioiden penkominen voisi olla vaarallista. Toisaalta pieni salapoliisinkipinä kutkutti.

– Otathan vielä lisää valkkaria? Saat nukuttua paremmin.

– Keitä mieluummin kupillinen vahvaa teetä. En ole juonut Lumin syntymän jälkeen alkoholia ja tämä menee päähän. Lopetin imettämisen vasta hiljan.

Rane laittoi vedenkeittimen päälle. Keittiössä oli kodikasta. Mirrillä oli hyvä värisilmä. Hän oli ommellut värikkäät verhot ja pöydän päällä oli Marimekon vahakangas.

– Löysin Fidasta. Se oli vähän kulahtanut, mutta sopi sisustukseen. Sain halvalla, Mirri kertoi.

– Haluatko että lähden? Rane kysyi, kun Mirri oli juonut mukillisen teetä, johon hän oli sekoittanut ison lusikallisen hunajaa.

– Joo, olen ihan poikki. Mutta jos haluat nukkua vieressäni, se sopii. Olen niin yksin.

Rane pujahti peiton alle Mirrin viereen. Miten hyvältä tytön lämpö tuntuikaan.

Mirri nukahti heti. Rane katseli hänen tummia kiharoitaan ja posken pehmeää nukkaa. Hänen mielikuvituksensa kiiti. Mirri ja hän, Lumikukka ja ehkä vielä pikku-Rane. Mahtava perhe, jossa kaikki laulaisivat ja soittaisivat.

Nuoret heräsivät ovikellon pirahdukseen. He olivat nukkuneet puoleen päivään asti. Rane veti nopeasti farkut jalkaan ja herätti Mirrin. Tämä nousi kalpeana. Päätä särki ja hän ei hetkeen muistanut, mitä oli tapahtunut. Oliko hän ollut Ranen kanssa? Ei voinut olla totta. Kyllä hän miehestä piti, mutta kipinä puuttui.

– Hohoi, Jemila huuteli eteisestä. – Tultiin Lumin ja Peterin kassa. Olethan jo hereillä?

Rane tervehti nopeasti.

– Kävin moikkaamassa Mirriä. Minun pitää nyt kiitää, hän sanoi ja kopisteli saman tien rappukäytävässä. Jemila katsoi oudosti Mirriä.

– Saitko heti lohduttajan? hän kysyi.

– Rane on Lumin kummi ja hyvä ystävä. Hän toi minulle vähän evästä, Mirri sanoi.

Häntä harmitti, että piti tehdä tiliä tekemisistään. Olo oli syyllinen, vaikka mitään ei ollut tapahtunut. Siis toivottavasti ei ollut tapahtunut.

– Lumikukka nukkui hyvin Peterin vieressä. Nyt hänelle tuli äitiä ikävä, Jemila sanoi. – Jätän teidät kahden, mutta voit tulla koska tahansa meille.

– Kiitos Jemila. Olet ystävä. Hei Peter, nähdään.

74.

Sini ja Sanna kävelivät torilla. Heinäkuun lopulla kaupunki oli hiostavan kuuma.

– Hyvää harjoitusta Pariisille, Sanna naurahti. – Poiketaanko Ison Huvilan terassille?

– Sopii, tori on nähty. Tekee mieli kylmää siideriä.

Naiset istahtivat värikkäille puutarhatuoleille. Sanna kertoi kunnostaneensa pihalleen pienen kasvimaan. – Rucola on tosi maukasta, vaikka vähän reikäistä, hän kehui. – Salaatti kasvaa hyvin, samoin tomaatintaimet. Odotan hyvää satoa. Kylvin myös kehäkukkia ja istutin auringonkukan taimia. Ne ovat kasvaneet huikean korkeiksi, mutta eivät kuki vielä. Tämä on minulle ihan uutta.

– Minulle ei ole edes kaktuksia. En muista koskaan kastella, Sini nauroi. – Ei tarvitse nyt miettiä, kuka niitä hoitaisi. Lähden heti elokuun alussa matkaan. Kiitos vielä, että teit sen mahdolliseksi.

– Lähetä postikortti.

– Sopiiko Eiffel-tornin kuva?

– Sopii, se on kaamean ruma. Silti minun on sitä ikävä. Mutta elämä on nyt täällä.

– Hyvää päivää kauniit neidot.

Tauno käveli kahden pikkupojan kanssa ja tervehti opettajia.

– Hyvää päivä, istu seuraan. Hei Jesse ja Juuso, oletteko nauttineet kesälomasta?

– Joo, ollaan vaihteeksi iskän kanssa. Ei saada äidin luona nukuttua, kun vauva itkee aina.

– Joko vauvalla on nimi? Sanna kysyi uteliaana.

– Satu Ilona, äidin mielestä se on kaunis nimi, Jesse kertoi. – Iskä, saadaanko jäätelöt?

– Käykää hakemasta tuolta kioskista, Tauno sanoi ja antoi pojille kolikoita. – Voin istua hetken teidän hyvässä seurassanne. Tuonko baaritiskiltä lisää siideriä?

– Älä tuo minulle, täytyy lähteä, Sini sanoi nopeasti.

Sanna katsoi häneen hämmästyneenä.

– Mikä kiire sinulle tuli?

– Täytyy pakata. Lähden Urjalaan huomenna. Heippa.

Sanna ja Tauno jäivät kahdestaan istumaan. Puhe siirtyi luontevasti kouluun. Tauno kiitteli, että pojat olivat Sinin ansiosta innostuneet kirjottamaan mielikuvitustarinoita. Koulun blogi oli saanut pienet kirjailijanalut vauhtiin. Sanna sanoi, että kaikki pisteet rehtori Pipsalle. Hän suhtautui ennakkoluulottomasti luoviin ideoihin.

– Kerro, miten olet viihtynyt pikkukaupungissamme suuren maailman jälkeen, Tauno kysyi.

Pojat olivat kertoneet, että Sanna oli toiminut Pariisissa matkaoppaana.

– Olen viihtynyt. Täällä on sellaista rauhaa, mitä ei koskaan koe suurkaupungissa. Asunto on minulle ja koiralleni liian suuri. Se on oikeasti Lissun. Muistat varmaan hänet? Sisko joutui hoivakotiin, eikä taida palata. Tekisi mieli laittaa talo myyntiin, mutta en voi tehdä mitään. Lissun eläkerahat menevät pankkilainan lyhennyksiin ja hoitomaksuihin.

– Etsin itselleni ja pojille uutta kotia. Nykyinen muistuttaa jatkuvasti ex-vaimostani. Se ahdistaa.

Keskustelu jäi kesken, kun pojat palasivat. Molemmilla oli jättisuuret jäätelötötteröt käsissä.

– Iskä, mennään. Lupasit pelata palloa meidän kanssa.

­– Mennään, mennään, hei vaan Sanna. Oli kiva tutustua.

Sanna jäi istumaan täyden siiderilasin ääreen. Hänen poskiaan kuumotti. Taunon charmi oli tehnyt vaikutuksen. Oliko Sinillä joku juttu hänen kanssaan? Tuntui, ettei Sini halunnut tavata Taunoa. Siinä oli jotain outoa.

75.

Sini katseli ympärilleen Urjalan yhtenäiskoululla. Se oli toista kuin vanha seminaarinkoulu Hämeenlinnassa. Tämä oli ultramoderni älykoulu. Valot syttyivät automaattisesti ja ovissa oli sähkölukot. Niina-opettaja oli joutunut vannomaan, ettei missään tilanteessa hukkaisi kallisarvoista avainta. Piti antaa sydän ja maksa panteiksi, hän nauroi.

Oppilaita oli vain kymmenen. Kaikki opettajia. Niina laittoi heidät heti töihin. Hän antoi pieniä harjoitustehtäviä. Sini nautti saadessaan pitkästä aikaa kirjoittaa, mitä mieleen juolahti. Häntä jännitti, millaista palautetta opettaja antaisi ennakkoon lähetystä tekstistä.

Sini oli pähkäillyt, mitä kirjoittaisi. Hän muisti erään opettajansa sanat. Kirjoittakaa asioista, jotka ovat teille tuttuja. Käyttäkää vahvuuksianne.

Hän oli selaillut vanhoja päiväkirjoja. Muistoja oli kertynyt opiskeluaikaisista poikaystävistä ja lomamatkoista. Hän päätyi kirjoittamaan kokemuksistaan ensimmäisellä Kreikan lomalla. Otsikoksi tuli Merimieskapakassa.

Olin ensimmäisellä lomamatkalla Kreikassa yksin. Olin säästänyt kesätöistä rahaa ja halusin irrotella. Päädyin Agios Nicholaukseen Kreetalle. Se oli kuvankaunis pikkukylä. Kävelin laguunin rannalla ja ihailin värikkäitä kalastajaveneitä. Asuin pienessä perhehotellissa rannan tuntumassa.

Levitin suuren froteepyyhkeen karkealle hiekalle ja nautin auringonsäteistä samoin kuin kaikki muutkin turistit. Ei kestänyt kuin hetken, kun kaksi komeaa nuorukaista piiritti minut.

– Minä olen Yorgos ja minä Manolis, pojat esittäytyivät. He olivat ruskeita ja komeita ja molemmilla oli hohtavan valkoiset hampaat. Sudenhampaat, ajattelin.

– Tule nauttimaan pullollinen olutta rantatavernaan kanssamme, he houkuttelivat.

Menin, oli kiihottavaa kulkea kahden hyvännäköisen pojan seurassa.

– Tämä Mythos maistuu kuumana päivänä, sanoin kohteliaasti.

– Maista, tämä on paikallista rakia, pojat tarjosivat. Kulautin pienen lasillisen ja tunsin, miten posket punehtuivat. Pojat kehuivat vuolaasti vaaleita hiuksiani.

– Vetäydyn siestalle, muistan sanoneeni toisen rakin jälkeen.

– Tule illalliselle kanssamme, pojat pyysivät. Tuolla kauempana rannalla on vaatimaton merimieskapakka. Sieltä saa kylän parasta kalaruokaa. Noudamme sinut kahdeksalta.

Lupasin. Ei ollut hauska mennä yksin syömään.

Pojat odottelivat hotellin edessä, kun tulin suihkunraikkaana ulos. Emäntä katsoi perään tuiman näköisenä. Heilautin kättä. Olin pukeutunut siihen aikaan muodikkaaseen trikoiseen housuhameeseen. Asuvalinta oli täysin väärä, sen sain huomata myöhemmin.

Pojat johdattivat rannalle. Kapakan kirkkaat valot loistivat pimeässä illassa. Paikka oli karu. Siellä oli baaritiski ja pitkät lankkupöydät. Ne oli päällystetty paperiliinoilla. Paikalla oli kreikkalaisia nuoria, jotka polttivat estotta sisätiloissa. Meren puoleiset ikkunat olivat selkoselällään. Savu ei häirinnyt. Iloinen puheensorina kuului ulos asti.

– Meillä on tänään tarjolla simpukoita, kokki tuli keittiön puolelta kertomaan. – Kalastajilla on ollut hyvä päivä. Höyrytän äyriäiset ja valelen ne valkosipulilla ja sitruunalla maustetulla oliiviöljyllä, hän kuvaili illan makunautintoa. – Lisään lopuksi tuoretta timjamia ja salviaa.

Yleisö taputti.

Hetken kuluttua keittiöstä tulvi mahtava tuoksu. Kokki kantoi pöytiin kukkuraiset vadit höyryäviä simpukoita ja kimpaleet maalaisleipää. Pojat kaatoivat laseihin kirpeää viiniä.

– Tämä on retsinaa, oletko ennen maistanut? he kysyivät vinosti hymyillen.

En ollut. Maistoin uteliaana. Tunsin pihkan tuoksun.

– Hmm, tähän täytyy tottua, sanoin hienovaraisesti.

– Kaadetaan lisää, pojat nauroivat ja täyttivät lasini piripintaan.

Simpukat olivat suussa sulavia.

– Miten näitä kotiloita syödään? kysyin.

– Se on helppoa, odota niin näytämme, Yorgos sanoi.

Hän väänsi yhden haarukan piikeistä vaakasuoraan ja kaivoi otuksen kotilon sisältä. – Purista päälle sitruunaa, se on hyvää, hän kehui.

Se oli elämäni paras illallinen. Rupesin pitämään myös retsinasta.

– Nyt kuppi kreikkalaista kahvia ja lasillinen rakia, pojat ehdottivat.

Minulle maistui. Yhtäkkiä hätkähdin, kun ikkunapöydässä roihahti. Kytevä tupakannatsa oli sytyttänyt paperiliinan tuleen.

Baarimikko asteli tyynen rauhallisesti paikalle ja tukahdutti liekit sammutuspeitteellä. Hän kääri hiiltyneen liinan simpukankuorineen kasaan ja pudotti roska-astiaan. Hetken kuluttua pöydässä oli uusi puhdas valkoinen paperi ja ruokailu jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ruoka ja juoma tekivät tehtävänsä.

– Missä täällä on vessa? kysyin pojilta.

– Mene tuonne ulos, se löytyy nurkan takaa.

Löysin käymälän, jossa oli vain jalanjäljet. Kirosin asuani, sillä minun piti riisuutua melkein ilkosilleni, ennen kuin kyykistyin pissille. Palasin nolona lahkeet märkinä.

Salin täytti kreikkalainen musiikki. Nuoret miehet astuivat parketille, tai oikeammin lautalattialle ja aloittivat tanssin. Katselin häkeltyneenä, miten Zorbaksen sävelet siivittivät heidän askeleensa yhä kiivaampaan tahtiin. Tämä ei ollut mikään turistiesitys, vaan se kumpusi kiihkeästä elämänilosta.

– Tule mukaan, opetamme, Manolis kehotti.

Siemaisin rakilasillisen pohjaan ja uskaltauduin lattialle. Poikien käsivarret harteillani tapailin askeleita.

– Kuuntele rytmiä, Yorgos kuiskasi.

Sydämeni hakkasi musiikin tahdissa. Löysin askeleet ja huomasin nauttivani. Yö oli pehmeän kostea ja hikiset miehet vierelläni kuin antiikin jumalat.

– Saatamme sinut hotellille, he lupasivat, kun paikka suljettiin aamuyöllä.

Kävelimme käsi kädessä. Oleanterit tuoksuivat huumaavasti. Yö oli musteensininen.

Emäntä oli ovella vastassa.

– Herrat lähtevät nyt kiltisti kotiin, hän sanoi tomerasti. – Sinä Sini menet nukkumaan.

Tottelin, olin aivan pyörällä päästäni ihanan illan jälkeen. Pojat häipyivät vähin äänin.

Aamiaisella emäntä torui.

– Ole varovainen, nämä pojat ovat hullaantuneet pohjoismaalaisten naisten vaaleaan kauneuteen. Älä ole liian sinisilmäinen.

Suikkasin suukon hänen pullealle poskelleen.

– Kiitos täti, kun huolehdit.

Palaute oli kannustavaa.

– Lisää vielä kuvauksia, houkuttele lukija mukaan, Kreikka on monen suomalaisen sydäntä lähellä, Niina ehdotti.

Sinin päässä pyörivät jo uudet aiheet. Hän päätti ottaa Pariisiin mukaan kannettavan tietokoneen. Hän arveli, että iltaisin olisi hyvää aikaa kirjoitella. Ajatus oli hykerryttävä.

76.

Sanna itki. Lääkäri hoivakodista oli soittanut.

– Otan osaa. Sisaresi Lissu on kuollut. Hän oli ottanut yliannoksen unilääkkeitä. Ihmettelimme, miten hän oli saanut niitä käsiinsä. Kävi ilmi, että hän oli kätkenyt iltaisin jaetut lääkkeet käsilaukkuunsa. Olemme pahoillamme, että näin pääsi käymään.

Sanna oli järkyttynyt. Hän oli kuvitellut, ettei Lissu ollut enää tietoinen arkielämästä. Käynnit hoivakodissa olivat olleet surullisia. Lissu oli maannut sängyssä, eikä puhunut mitään. Sanna tunsi syyllisyyttä. Hänen olisi pitänyt yrittää enemmän.

Sanna peri Lissun omaisuuden ja Lissun velat. Lapsia ja muita sukulaisia ei ollut. Kiinteistövälittäjä Riitta lupasi hoitaa talon myynnin.

– Tämä on hyvässä kunnossa ja hyvällä paikalla. Melkein kaupungin keskustassa. Uskon, että kaupat syntyvät tuota pikaa, Riitta sanoi.

Valokuvaaja kävi ottamassa näyttävät kuvat. Ostajaehdokkaita kävi, mutta kukaan ei uskaltanut sitoutua, ennen kuin oma asunto oli myyty.

Sanna soitti Taunolle.

– Muistat varmaan, kun tavattiin Ison Huvilan terassilla. Sanoit, että etsit uutta asuntoa. Olisitko kiinnostunut katsomaan taloani? Sisareni on kuollut ja haluan muuttaa johonkin pienempään. Tämä on yhdelle ihmiselle aivan liian suuri ja kallis.

– Voin tulla käymään. Saanko tulla tapaamaan sinua? Se olisi mukavampaa kuin neuvotella kiinteistövälittäjän kanssa.

– Tule vaan. Sopiiko huomenna illalla? Siivoilen vähän. Näet pohjapiirroksen ja kuvat Oikotieltä.

– Sopii, nähdään, Tauno sanoi.

Sanna pani tuulemaan. Hän vei matot ulos ja luuttusi lattiat. Pullataikina kohosi sopivasti sillä aikaa. Kun ovikello kilahti, hän pyyhkäisi hien otsalta ja kiirehti ovelle. Taunolla oli viinipullo tuliaisina.

– Ajattelin, että sinulla on kukkia pihassa. Toin pullollisen kuohuvaa. Laita se hetkeksi kylmään, hän sanoi. – Pojat olisivat halunneet tulla mukaan, kun erehdyin kertomaan käyväni katsomassa asuntoa. Ehtivät nähdä, jos tästä tulee totta.

Sanna tunsi olonsa ujoksi. Komea mies seisoi hänen ovellaan, eikä hän osannut sanoa mitään järkevää. Fifi kävi nuuhkaisemassa Taunoa. Sanna oli tyytyväinen, ettei koira haukkunut.

– Tule sisään. Tehdään tupatarkastus, hän sai sanottua.

Tauno katseli arvostelevasti sisustusta. Hänen mielestään pohjaratkaisu oli hyvä, mutta pinnat kaipasivat remonttia. Laaja piha oli viihtyisä. Pojilla olisi tilaa pelata palloa.

– Tästä saisi pienellä rahalla kelvollisen. Hintapyyntösi ei ole paha. Onko siinä tinkimisen varaa?

– Aina vähän. Mutta tule nyt kahville. Leivoin pullaakin.

Sanna ja Tauno istuivat kotoisasti keittiön pöydän äärellä. Kuohuviini oli ehtinyt jäähtyä. Sannalla oli kutkuttava tunne, että kaupat voisivat syntyä. Tuntui haikealta, sillä hän oli viihtynyt. Toisaalta ajatus keskikaupungille muuttamisesta hiveli.

– Mietin vielä. Oma asuntokin pitää laittaa myyntiin, Tauno sanoi lähtiessään.

– Ei minulla ole kiirettä. Pankki ehtii saada rahansa, Sanna sanoi.

Hän poskensa hehkuivat ilta-auringon valossa. Hän kierteli pihassa. Fifi kirmaili vapaana. Miten ihmeessä viihdyt kerrostalossa kaupungissa? Sanna sanoi koiralle.

Fifi heilutti häntäänsä. Sen elämä oli ihanaa, kun mami oli kotona ja ulkona oli tilaa juoksennella.

77.

Kesäteatterin kausi päättyi elokuussa. Ranea ja Tuomasta kiehtoi ajatus, että he voisivat selvittää, kuka puukotuksen takana oli.

– Joku hullu, joka oli katsonut liikaa väkivaltaohjelmia, Tuomas arveli.

– Minä epäilen, että juttu liittyi Tommin naisiin. Heitä oli aivan liikaa. Mustasukkaisuutta ilmassa.

– Mirri väittää, ettei tiedä mitään. Jolandan ilmestyminen oli outo juttu. Minä epäilen hänen veljeään. Molemmat ovat ulkonäöstä päätellen romaneja. Heillä veri kuohuu. Mitä jos seurataan vaivihkaa tätä velipoikaa?

Rane ja Tuomas ottivat selvää, missä Jore asui. He kiertelivät Janakkalassa ja löysivät osoitteen perusteella vanhan rintamamiestalon. Maali halkeili ja pihapiirissä oli vanhoja mopoja. Rikkaruohot olivat vallanneet pienen kasvimaan.

Pojat kurkkivat aidan takaa, mutta eivät tohtineet mennä pihalle. Ranen mielessä iti suunnitelma.

– Kyselin vähän ja tiedän, että Jore on hanttihommissa Myllymäellä yhdellä rakennuksella. Tilipäivä on perjantaina. Veikkaan, että hän menee juhlistamaan sitä kavereiden kanssa lähipubiin. Mekin voitaisiin mennä.

Haalariasuinen miesporukka valtasi Nalle Pubin nurkkapöydän. Rane ja Tuomas istuivat baaritiskillä. Siitä oli hyvä näköala baariin. Naurunremakka seurasi toistaan, kun työmiehet hakivat baaritiskiltä tummaa olutta. Tämä näytti olevan heidän kantapaikkansa. Jore oli jatkuvasti äänessä. Hän kuului kehuvan itseään. Kaikista sanoista ei saanut selvää.

Porukka hajaantui kolmannen tuopillisen jälkeen. Jore oli mopolla liikkeellä. Hän lähti ajamaan vauhdilla. Pojat jäivät katsomaan. Heillä ei ollut selvää suunnitelmaa jatkotoimista.

– Tullaan ensi viikolla uudelleen. Istutaan lähemmäs, jos vaikka kuultaisiin jotain tapaukseen liittyvää, Tuomas ehdotti.

Kului viikko ja toinenkin. Perjantai-illat pubissa olivat puuduttavia, mutta pojat olivat sitkeitä. Kolmannella viikolla onnisti.

Rane istui yksin pubissa. Hän luki hajamielisesti Kaupunkiuutisia ja kuunteli puolella korvalla naapuripöydän jutustelua. Työmiehet olivat juhlatuulella. He hakivat baaritiskiltä oluttuoppien lisäksi snapseja. Jore kuului rehvastelevan.

– En minä ole mikään turha jätkä. Pistin puukolla siskolikan sulhasta. Se ei päästänyt inahdustakaan. Kuoli kuin sika. Se oli pettänyt siskoa. Täytyihän minun puolustaa perheen kunniaa.

– Missä se tapahtui?

– Kesäteatterissa. Lehdetkin kirjoittivat jutusta. Kukaan ei osannut epäillä minua.

– Miten sinä kesäteatteriin päädyit?

– Seurasin sitä jätkää. Livahdin metsän puolelta sisälle, kun näytös oli alkanut. Hain väliajalla tuopin ja istuin sen viereen penkille. Tökkäsin puukon kylkeen ja häivyin.

– Tietääkö systeri?

– Ei, vaikka taitaa arvata. Se on löytänyt uuden miehen. Oikein insinöörin. Mamma tykkää. Taitaa olla vauvakin tulossa. Meikäpoika laittoi kerralla perheen asiat kuntoon.

Rane harmitteli, ettei ollut äänittänyt keskustelua. Tuomaskaan ei ollut paikalla. Mutta nyt hän tiesi. Vatsanpohjassa kutkutti. Tommi oli kuollut, mutta hän tekisi kaikkensa, että syyllinen jäisi kiinni.

– Voidaan kertoa poliiseille, mitä kuultiin, mutta se on vain sana sanaa vastaan. Meillä ei ole todisteita.

– Voitaisiin pakottaa se tunnustamaan.

– Miten muka? Mennäänkö sanomaan sille, että tiedetään kaikki. Mene poika kertomaan poliisille, tai me suututaan.

– Tehdään kiusaa. Tehdään elämä niin hankalaksi, että sillä ei ole muuta vaihtoehtoa.

Ranen mielikuvitus kiiti. – Lähetetään uhkauskirjeitä.

– Ei taida tehota. Repii ne ja nauraa päälle.

– Istu alas ja rauhoitu, minulla on suunnitelma. Lähetetään joka viikko kirje ja tehdään samalla jotain pieniä kolttosia. Odotetaan, että Jore hermostuu.

Tuomas oli epäileväinen, mutta innostui pikkuhiljaa Ranen suunnitelmasta.

– Ostetaan pino tuhmia kortteja ja keksitään hurjia tekstejä. Otetaan printit ja liimataan ne kertakäyttöhanskat kädessä kortteihin. Ei viedä postiin vaan tiputetaan Joren postilaatikkoon.

Molempia nauratti. Pila voisi toimia.

Pojat valitsivat Tavastilan Euro-kaupassa kortteja, jossa oli hemaisevia pyllynkuvia.

Jore hämmästyi, kun löysi seuraavalla viikolla postilaatikosta mainospostin lisäksi kortin, jonka kuvapuolella komeili tanssityttöjä helmat korvissa. Hän luki korvat punaisina. Tiedämme, että puukotit ystävämme kesäteatterissa. Tunnusta paha tekosi poliisille. Kaksi silminnäkijää.

Jore pelästyi ja harmistui. Hän repi kortin ja päätti olla välittämättä siitä. Poikien kujeita, hän aavisteli. Että pitikin mennä kehuskelemaan.

Seuraavalla viikolla kortissa oli kolme elefantinpyllyä. Et ole tunnustanut, varoitamme, kostotoimia luvassa. Kaksi silminnäkijää.

Jore pyörähti ympäri. Seurasiko joku häntä. Kortti lensi roskikseen. Pahuksen pojat, ei heillä ollut todisteita.

Aamulla Joren mopon renkaat olivat tyhjät. Hän kirosi. Myöhästyminen töistä tiesi rahanmenetystä. Ei auttanut kuin juosta bussipysäkille ja toivoa ehtivänsä. Hän mulkoili työpaikalla kavereitaan. Oliko joku heistä kiusanhenki? Miehet käyttäytyivät niin kuin aina ennenkin. Jore ei kertonut postikorteista, vaan nieli kiukkunsa.

Seuraavalla viikolla ei tapahtunut mitään. Jore tuudittautui jo rauhaan, kunnes uusi postikortti säväytti. Nyt kuvassa oli aasi, joka pissasi ohdakepellolla. Et ole uskonut varoituksiamme. Seuraavaksi koet jotain ikävää, jos et mene tunnustamaan tekoasi. Kaksi silminnäkijää.

Jore pelästyi. Hänen unensa oli katkonaista. Aamulla kaikki näytti olevan kuitenkin hyvin. Syysaamu oli seesteinen ja mopo toimi. Vatsa oli kuralla.

Kotiin palatessaan hän aavisti ikävyyksiä, sillä pihalla haisi. Joku pirulainen oli kipannut kottikärryllisen tuoretta hevosenlantaa ulkorapuille. Hänen oli pakko kahlata kasan yli päästäkseen sisälle. Lemu oli kaamea. Kun hän sai lakaistua lantakasan pois, hän päätti käydä kyselemässä naapureissa, olivatko he nähneet tihutyön tekijät.

Naapurin vanha emäntä kertoi katselleensa ikkunasta ja nähneensä kaksi mustiin huppareiden pukeutunutta miestä kottikärryjen kanssa. Hän oli arvellut, että Jore oli päättänyt viimein kunnostaa kasvimaan. Poikien ulkonäöstä hän ei osannut sanoa mitään. Kukaan muu ei ollut huomannut mitään epätavallista.

Joren sydän jyskytti. Hän aavisti, että tämä oli vasta alkua. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Poliisille ei tietenkään voinut ilmoittaa. Kavereille kertominen hävetti.

Hän päätti juoda itsensä humalaan. Onneksi oli viikonloppu. Päässä jyskytti, kun hän heräsi myöhään aamupäivällä. Pihalle oli pystytetty salko. Tuulessa liehui viiri, jossa luki suurin mustin kirjaimin MURHAAJA. Naapurin pikkupojat osoittelivat sitä sormella.

Jore hoippui ulos ja kaatoi salon. Hän poltti viirin saunan uunissa. Naapurit olivat nähneet viestin ja katsoivat häntä epäluuloisesti.

– Poikien pilaa, hän mutisi väkinäisesti.

Jore otti lopputilin ja lähti vähin äänin vanhempiensa luo Raumalle. Nämä olivat ihmeissään, sillä miestä ei ollut näkynyt aikoihin.

– Syysloma, hän kuittasi ja valtasi yläkerran vierashuoneen. Hän nukkui unia näkemättä lähes vuorokauden.

Äiti kolisteli portaissa.

­– Herää poika syömään. Miten ihmeessä olet noin väsynyt? Sait kummallisen postikortin. Tässä lukee suurin kirjaimin, että et pääse pakoon. Mitä se tarkoittaa?

Joren silmissä sumeni. Kiusaajat jahtasivat häntä ja tiesivät, missä hän oli. Pakopaikasta oli tullut vankila.

– Jotain tyhmää pilaa. Ei siitä kannata välittää, hän sai sanottua.

Äiti tyytyi siihen. Hän lastasi Joren lautaselle karjalanpiirakoita ja munavoita. Iso mukillinen vahvaa kahvia rauhoitti vatsahermoja. Jore mietti, mitä tekisi. Elämästä oli tullut piinaa.

Seuraavassa kortissa luki: Jätämme sinut rauhaan, kun käyt ilmoittamassa puukotuksesta poliisille. Kaksi silminnäkijää.

Äiti luki kortin ja kauhistui. Oliko hänen poikansa tappanut jonkun?

Jore tunnusti äidille, sillä tämä ei jättänyt häntä rauhaan.

– Minun oli ihan pakko puolustaa Jolandaa, hän selitti surkeana.

– Kyllä minä poika sinulle taivaan merkit näytän. Eikö me olla papan kanssa opetettu, että kunnia on tärkeä, mutta ei se oikeuta tappamaan ketään. Me lähdemme nyt yhdessä poliisin puheille.

Jore seurasi mammaa surkean näköisenä. Hän tunsi itsensä pikkupojaksi.

Poliisi kuunteli hänen tunnustustaan vakavan näköisenä.

– Hyvä kun saadaan tämäkin tapaus selvitettyä. Saat aikanaan kutsun oikeudenkäyntiin, poliisi sanoi.

Jore veti henkeä helpotuksesta. Ehkä näin oli sittenkin parasta. Hermot olivat riekaleina.

– Nyt olet kotiarestissa oikeudenkäyntiin asti, äiti sanoi. Hän otti Jorea käsipuolesta ja kaksikko poistui vähin äänin.

Lehdet otsikoivat: Kunniamurha, kesäteatteripuukotus selvinnyt.

Rane ja Tuomas riemastuivat. Heidän suunnitelmansa oli toiminut. He eivät kertoneet kenellekään halaistua sanaa omasta osuudestaan.

Mirri oli yllättynyt luettuaan lehdestä, mitä oli tapahtunut. Hän soitti Roosalle.

– Onko sinulla ensi viikonloppuna kiireitä? Minulla on tiedossa lauantaina vapaailta. Naapurin Ami on luvannut hoidella Lumikukkaa. Haluaisin jutella. On tapahtunut niin paljon, että olen pyörällä päästäni.

– Tulen mielelläni. Olen luvannut käydä kotona. Äiti kyselee jatkuvasti, koska tulen. Hän kertoi, että Bella ikävöi jatkuvasti. Tavataanko kaupungilla?

– Joo, sopiiko Popinossa seiskalta?

– Sopii, kiva nähdä.

Mirri ja Roosa olivat kasanneet salaattipöydästä kukkuralliset lautaselliset herkkuja. Tarjoilija kantoi pöytään tirisevän kuuman kasvispizzan. Hän oli puolittanut sen valmiiksi. Tyttöjen suut levisivät hymyyn.

– Näyttää hyvältä. En muista, koska olen syönyt viimeksi ulkona, Mirri sanoi.

– Sama täällä. Eletään Tuikun kanssa pienellä budjetilla. Kerro nyt, mikä mieltäsi painaa, Roosa sanoi.

– Olin Tommin kuoleman jälkeen ihan lamassa. Onneksi Jemila ja Peter pitivät minua pystyssä. Olen saanut Lumikukalle päiväkotipaikan. Se helpottaa elämää. Minulla on vihdoinkin vähän omaa aikaa. Tosin se hupenee kokkaamiseen, siivoamiseen ja pyykinpesuun. Yritän ehtiä käydä lenkillä ja uimassa, Mirri kertoi.

Roosa kuunteli otsa rypyssä. Miten erilaista heidän elämänsä olikaan.

– Miten teatteri?

– Kesäteatterin jälkeen ei sillä saralla ole mitään tiedossa. Mutta minulla on suunnitelmia. Kävin kampaajalla. Tiedäthän Hiushuoneen vastapäätä asuntoani. Ihailin Tessan hopeanharmaata kampausta. Hän kertoi miettineensä, että voisi ottaa oppisopimuksella avukseen kampaajaharjoittelijan. Kysyin, kelpaisinko minä. Tessa katsoi ensin hämmästyneenä, mutta hymyili. Sanoi, että tietysti kelpaan, jos tunnen kiinnostusta alaan. Aloitan ensi viikolla. Vähän jännittää.

– Voi miten hienoa. Saat ammatin ja pääset mukaan työelämään. Älä kuitenkaan unohda laulua, tanssia ja näyttelemistä.

– Kaikki aikanaan. Meidän lähellä on Eräs-teatteri. Ehkä käyn kysymässä, löytyisikö sieltä joku rooli.

– Mirri, sinä olet ruvennut elämään. Onko uusia isäkandidaatteja?

– Äh, ei. Lumikukan kummit käyvät välillä moikkaamassa, mutta romantiikkaa ei ole ilmassa. Miten itse?

– Olen kulkenut teekkaripoika Heikin kanssa. Meillä on mukavaa. Leikimme viikonloppuisin kotia, kun Tuikku on Porvoossa poikaystävän luona. Tuikun isä kävi kerran yllätysvierailulla. Olin silloin yksin. Hän kysyi, missä Tuikku on. Kerroin sujuvasti, että lenkillä. Isällä oli onneksi kiire. Ei jäänyt odottamaan.

– Olen ihan täynnä. Pizza oli ihanaa. Tuletko käymään vielä meillä? Täytyy päästää Ami vapaalle, Mirri kysyi.

– En taida. Äiti ja Bella odottavat kotona. Toivottavasti äiti ei ole paistanut pizzaa, Roosa nauroi.

Lumikukka nukkui, kun Mirri tuli.

Ami haukotteli.

– Meillä oli kivaa. Paistoin pakastepizzan ja Lumi söi Kipparin kalaherkkua.

– Hyvä, kiitos sinulle. Olet aarre, Mirri halasi Amia.

Tämä heilautti kättään ja lähti iloisesti hypellen.

Mirri hymyili. Elämä tuntui taas hyvältä.

78.

Kesä oli kääntynyt syksyn puolelle ja koulu oli alkanut. Sannan asuntokaupat eivät olleet vieläkään toteutuneet. He olivat tavannut Taunon kanssa muutaman kerran. He olivat käyneet illallisella Piparkakkutalossa ja istuneet sen jälkeen Voudin kellarissa yömyssyillä. Tauno kertoi laittaneensa asuntonsa myyntiin. Hän arveli, että kaupoista voisi tulla piankin totta.

Sanna valitteli, että hänen talonsa ei ollut mennyt kaupaksi. Pitää varmaan alentaa hintaa, hän huokasi.

Vanajavedeltä puhalsi kylmä tuuli, kun Sanna soitti Maman ovikelloa.

– Tule sisään. Mukava nähdä sinua, Mama toivotti.

– Kiitos, elämäni on jumissa. Tulin kysymään, onko valopilkkuja näkyvissä, Sanna hymyili.

Mama ohjasi hänet parvekkeelle. Pörrö-kissa nosti päätään korituolista.

– Istu mukavasti. Täällä on vielä lämmin. Tuon sinulle kupposen inkivääriteetä. Keittelin juuri ison kattilallisen, Mama rupatteli.

Hän levitti tarotkortit ja pyysi Sannaa nostamaan kolme.

Sannaa jännitti. Hän muisti, kun Mama oli ennustanut hänen elämäänsä pyörremyrskyä. Hän oli toden totta tuntenut olevansa myrskyn silmässä seuratessaan Lissun elämän hiipumista.

– Tämä ensimmäinen kortti kertoo menneisyydestä. Se on Lanttien viitonen Huoli. Toivottavasti huolesi jäävät nyt taka-alalle. Toinen kortti kertoo tästä hetkestä. Miekkojen seitsemän Turhautuminen. Vaivaako joku asia sinua? Mama kysyi huolestuneen näköisenä.

– Olen laittanut talon myyntiin, mutta varteen otettavaa ostajaa ei ole löytynyt. Näyttöjä on joka viikonloppu. Siivoan ja lähden pitkille kävelylenkeille Fifin kanssa, kunnes näyttö on ohi. Onhan tämä aika turhauttavaa.

– Kuulostaa kurjalta. Nosta nyt kortti tulevaisuudelle.

Mama näytti Sannalle korttia, jossa kultakolikot kiiltelivät.

– Elämä kirkastuu, Mama lupasi. – Tämä kortti on Lanttien kymppi Rikkaus. Kortti kertoo elämän rikkaudesta, mutta voi tarkoittaa konkreettisesti rahantuloa. Sinun tapauksessasi tulkitsen, että talon myyntiä.

Sannan silmät olivat kirkastuneet. Ajatus oli kutkuttava. Hänen elämänsä rauhoittuisi, vaikka muutto ei houkutellutkaan.

– Nosta vielä yksi kortti. Katsotaan, minne rikkaus sinut johdattaa.

Sannaa huimasi. Hän halusi uskoa, että elämällä oli hänelle jotain ihanaa tarjottavana. Viimeinen kortti oli ollut Maljojen yhdeksikkö Onnellisuus.

– Mama, haluan uskoa sinuun ja kortteihin. Kiitos, tämä ilta oli ihmeellinen. Inkivääritee oli hyvää. Miten valmistit sen?

– Pilkoin tuoretta inkivääriä kattilaan ja kaadoin kiehuvaa vettä päälle. Haudutin ja lisäsin tummaa ruokosokeria. Se antaa hyvän unen.

– Mama, puhumme aina, kun käyn täällä vain minun murheistani. Kerro, mitä sinun elämääsi kuuluu? Ennustat muille, katsotko myös itsellesi kortteja^?

– Katson kyllä. Varsinkin silloin, kun kirjoittaminen on jumissa.

– Mitä kirjoitat?

– Olen yrittänyt jotain elämäkerrantapaista, mutta juoni on hukassa. Eksyn jatkuvasti sivuraiteille.

– Mama, vilkaise koulun blogia. Se löytyy otsikolla koululabyrintintakana.fi. Oppilaat kirjoittavat pieniä tarinoita. Ne on jaoteltu aiheiden mukaan. Sieltä löytyy dekkariosio, vinkkejä läksyjenlukuun, opettajien kommentteja ja tietysti ajankohtaista palsta. Yhdellä silmäyksellä näkee, mikä kiinnostaa.

Maman silmät kirkastuivat. Oma blogi? Olisiko se mahdollista? Hän selaili sivustoa. Ajatukset risteilivät. Hänen ei tarvitsisi pähkäillä tarinan juonen edistymistä. Hän voisi kirjoittaa, mitä mieleen tulee ja lokeroida ne valmiiden otsikoiden alle. Ihana ajatus.

– Miten tuollainen blogi perustetaan? Onko se vaikeaa ja kallista? Mama kysyi varovasti.

– Mama, se on ällistyttävän helppoa. Nykyään löytyy valmiita pohjia, joita voi kokeilla ilmaiseksi. Autan sinut mielelläni alkuun.

– Minun täytyy vähän sulatella tätä, Mama sanoi.

Mielikuvitus kiiti. Hän mietti blogille nimeä.

– Tuli tällainen hassu ajatus mieleen. Kirjoittelin ensimmäisellä kaukomatkalla sähköpostilla ystäville matkakuulumisia. Otsikoin ne hikipisaroiksi, sillä Thaimaassa oli läkähdyttävän kuuma. Voisiko sellaista nimeä käyttää?

– Mama olet verraton. Se on hyvä nimi ja helppo muistaa. Anna palaa. Mieti rauhassa, millaisia palikoita – siis otsikoita – haluat. Soita, kun olet valmis tositoimiin, Sanna nauroi.

– En taida nukkua ensi yönä. Tästä tulee jännittävää.

Mama istui lempinojatuolissaan ja piirsi jalkalampun valossa kaavakuvan otsikkosivusta. Aamuaurinko pilkisti verhojen lomasta, kun hän oli tyytyväinen. Pörrö käänsi kylkeä sohvalla ja haukotteli.

Nyt pannullinen vahvaa kahvia, Mama suunnitteli. Sen jälkeen lähden tuulettamaan aivojani. Nukkua en malta, ennen kuin projekti käynnistyy.

Mama soitti reippaan aamukävelyn jälkeen Sannalle. Puhelin sai soida pitkään, ennen kuin Sanna vastasi. Oli lauantai ja aamu-unet maittoivat kouluviikon jälkeen. Sanna piristyi nopeasti ja lupasi tulla heti aamupalan jälkeen.

Mama ja Sanna istuutuivat tietokoneen ääreen. Mama esitteli yöllä piirtämäänsä kuvaa. Sanna katsoi sitä otsa kurtussa.

– Ei mikään ihan helppo toteutettava, hän tuumi. – Haluatko kaikki osiot näkyviin otsikkosivulle? Se on hyvä ajatus. Lukijat näkevät yhdellä silmäyksellä kiinnostuksen kohteet. Tarvitsemme näiden otsikoiden lisäksi hyvän etusivukuvan. Oletko miettinyt sitä?

Ei, Mama oli keskittynyt aiheisiin. Sanna oli oikeassa. Kuvat olivat tärkeitä kiinnostuksen herättäjiä. Sanna silmäili ympärilleen Maman olohuoneessa.

– Minulla on ehdotus. Voin ottaa sinusta ja Pörröstä valokuvan. Mitä jos istuudut tuohon korituoliin ja levität tarotkortit pöydälle eteesi. Ota Pörrö syliin.

Mama haki kirjavan huivin harteilleen, sipaisi harjalla hiuksia ja laittoi hiukan punaa poskiin.

– Miltä näytän? hän kysyi jännittyneenä.

– Näytät hyvältä. Ole vain oma itsesi ja keskity kortteihin. Otan useita kuvia. Valitaan yhdessä paras.

Päivä oli pitkällä, kun ensimmäinen versio Maman blogista valmistui. Otsikko hikipisarat.net komeili näytön ylälaidassa. Sen alla oli neljä otsikkoa. Ensimmäisessä luki Sanataidetta.

– Voit tallettaa kirjoitelmia. Näetkö, tässä vieressä on palkki, jossa lukee kategoriat. Voit järjestää tekstit niiden avulla, Sanna opasti.

Mama näki mielessään, että otsikoisi jutut ja se antaisi mahdollisuuden kirjoittaa juuri siitä aiheesta, joka oli päällimmäisenä mielessä. Hän huojentui ja päätti heti Sannan lähdettyä testata.

Toisen otsikossa luki Maman keittiö. Mama oli suunnitellut pitkään järjestävänsä repaleisen reseptikokoelmansa. Nyt oli oiva tilaisuus tallettaa lempiohjeet tietokoneelle. Hän kertoi Sannalle, että voisi kokata herkut ja ottaa niistä valokuvat.

– Mainio ajatus. Voin tulla koemaistamaan, Sanna hymyili.

Kolmas otsikko oli nimetty Ajankohtaiseksi. Mama suunnitteli kirjottavansa joka aamu kuvauksia arjesta ja miksei juhlastakin. Kuka minun eläkeläisen elämästä kiinnostuu, kirjoitan omaksi ilokseni, hän tuumi.

– Et arvaa Mama, miten moni lukee blogeja. Eläkeläisiä on paljon. He ovat kiinnostuneita virikkeistä, Sanna kommentoi. – Odota vaan, veikkaan että saat nopeasti seuraajia. Niin ja voit itsekin seurata blogeja, jotka kiinnostavat sinua. Listalta voi löytyä tuttuja.

Maman päässä pyöri. Uutta tietoa ja mahdollisuuksia tuntui olevan kerralla liikaa.

– Sanna, miten voin kiittää sinua?

– Kutsu syömään, kun ensimmäiset herkut valmistuvat, Sanna ehdotti. Hän oli tyytyväinen, että oli osannut auttaa Maman alkuun. Hän tiesi, että tämä selviäisi omatoimisesti jatkossa.

– Pörrö, tämä on ollut paras päivä ikinä, Mama sanoi ja halasi kissaa Sannan lähdettyä.

Pörrö kehräsi.

– Tule kanssani peiton alle. Nyt kaipaan kunnon päiväunia. Sen jälkeen käärin hihat ja aloitan, Mama suunnitteli.

79.

Tauno huomasi viihtyvänsä Sannan seurassa. Siniä hän ei ollut nähnyt aikoihin. Sanna oli kertonut, että Sini oli ihastunut Pariisiin ja aikoi jäädä sinne. Matkatoimistosta oli luvassa töitä, kun Sini oli kertonut käyvänsä kielikurssilla. Sopeutumista helpotti, että bussikierrokset oli suunnattu suomalaisille.

– Hyvä, kun eivät kyselleet enempää. Olen löytänyt ihanan tummaihoisen basistin, joka on vienyt sydämeni. Olen muuttanut hänen luokseen ja nautin elämästä täysillä. Tämä on täydellinen kielikurssi, Sini oli kertonut Sannalle luottamuksellisesti. Sanna oli toivottanut hänelle railakasta syksyä. Hän oli luvannut hakea Sinin vähäiset tavarat vuokra-asunnosta varastoon.

Pipsa ei ilahtunut Sinin suunnitelmista. Hän pähkäili, mistä saisi Sinille seuraajan. Koulussa oli harjoittelijoita, mutta he tarvitsivat ohjausta.

Äidinkielen opettajien jatkuva vaihtuminen huolestutti myös oppilaiden vanhempia. Sini oli luvannut hoitaa opetuksen etänä siihen asti, kun seuraaja löytyisi.

Tauno oli kypsytellyt rohkeaa ajatusta mielessään. Hän päätti yllättää Sannan.

– Haluaisin tulla vielä kerran katsomaan taloasi, hän soitti.

– Tule vaan. Olen kotona. Päivällä oli näyttö, mutta kukaan ei käynyt. Kaupoista ei taida tulla mitään, Sanna huokasi.

Tauno harppoi pitkin askelin pihaan. Syyshortensiat kukkivat upeasti. Sanna istui ulkona puutarhakeinussa Fifi vierellään. Hän oli kattanut pöydälle teepannun, ruusukuvioiset mukit ja vadillisen munkkeja.

– Tule herkuttelemaan. Haudutin Maman ohjeen mukaan inkivääriteetä ja paistoin munkkeja. Teki mieli jotain hyvää, Sanna kutsui.

Fifi loikkasi keinusta tervehtimään Taunoa.

– Näyttää hyvältä. Toin sinulle kukkakimpun ja pullollisen oikeaa samppanjaa. Toivon, että meillä on tänään syytä juhlaan.

– Hyvänen aika, miten herttaista. Aiotko oikeasti ostaa talon? Sanna hämmästyi.

– Kyllä vain, mutta minulla on muutakin mielessä, Tauno sanoi ja istuutui Sannan viereen keinuun. Sanna kaatoi molempien mukeihin teetä.

– Käyn viemässä juhlajuoman hetkeksi kylmään, Sanna sanoi ja kiiruhti sisälle. Hänen sydämensä hakkasi.

– Sanna, meillä on ollut mukavaa yhdessä. Olen ollut kovin yksin vaimoni lähdettyä. Avioero on hoidettu ja olen taas poikamies. Minä ja pojat kaipaisimme naista taloon. Tai voisimme muuttaa jonkun ihanan naisen luo. Mitä tuumisit, jos asuisimme kaikki täällä? Pojat tosin vain joka toinen viikko. He ovat jo niin isoja, etteivät tarvitse muuta kuin vähän silmälläpitoa ja jatkuvasti ruokaa.

Sanna oli kuunnellut pää pyörällä. Hän, Tauno, Jesse ja Juuso täällä? Ajatus oli häkellyttävä. Hän oli aina kaivannut perhettä. Nyt hän saisi sekä miehen että kaksi pikkupoikaa. Kyllä, se olisi ihanaa.

– En tiedä mitä sanoa, tämä tuli niin äkkiä. Tarkoitatko, että ostaisit talon? Asuisimme yhdessä kuin aviopari? Susipari?

– Ajattelin tehdä sinusta kunniallisen naisen. Vien vihille, jos suostut, Tauno sanoi ja suuteli Sannaa. Tätä huimasi. Hänestäkö rouva?

– Pitää sulatella. Eiköhän samppanja ole jo jäähtynyt tarpeeksi.

Sanna pakeni. Eteisen peilistä hän näki, miten silmät loistivat kirkkaina ja posket hehkuivat helakan punaisina. Maman kortit olivat luvanneet rikkautta ja onnellisuutta. Tässä sitä nyt oli tarjolla kukkurapäin. Entä rakkautta? Sanna oli nähnyt Taunosta märkiä unia. Hän ei ollut rohjennut toivoa mitään. Kosinta oli parasta, mitä elämässä oli tapahtunut.

– Kilistetään, lupaan miettiä asiaa, Sanna sanoi.

Hän ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta.

Kun pullo oli tyhjä, Sanna nojasi Taunon olkapäähän. Hänellä oli kevyt ja luottavainen olo. Tauno siveli hänen hiuksiaan.

– Sanna, minä ihastuin sinuun heti kun tapasimme. Kokeillaan, miltä yhteinen elämä maistuu. Ei sinun tarvitse päättää heti.

Sanna kietoi kädet Taunon kaulaan.

– Ei minun tarvitse miettiä. Voit muuttaa tänne vaikka heti. Vaihdoin aamulla vuoteeseen puhtaat ruusukuvioiset lakanat.

80.

Maman elämä oli kirkastanut blogin myötä. Hän heräsi aamuisin mieli kirkkaana. Oli hauska päivittää arjen iloja. Hän kirjoitti säätiloista, päiväkävelyistä ja kokkauksesta. Hän huomasi nauttivansa ruoasta entistä enemmän, sillä kauniisti katetut ateriat antoivat elämäniloa. Vaatehuoneessa pölyttyneille pöytäliinoille ja vanhoille astioille tuli yllättäen käyttöä, kun hän kuvasi annokset. Kaupassa käynti oli seikkailu. Hän hurmaantui värikkäistä vihanneksista ja tuoreista yrteistä. Hän poikkesi usein kaupungin lukuisilla kirpputoreilla. Mukaan tarttui lisää astioita ja Maman rakastamia pitsiliinoja. Mihin näiden kanssa joudunkaan, hän siunaili ja kasasi ostoskoriin vielä pari hurmaavaa käsityötä.

– Elämänlaatuni on kohentunut tämän tietokoneen ansiosta, hän nauroi esitellessään Mairelle blogiaan.

Tämä oli kiinnostunut.

– Voisinkohan minäkin? Olen kyllä täysi tumpelo tietokoneen kanssa. Roosalla on taiteilijasivut. Hän esitteli niitä kotona käydessään. En löytänyt, kun olisin halunnut katsoa myöhemmin.

– Pyydä, että Roosa laittaa sivut suosikkeihin. Löydät ne jatkossa klikkaamalla otsikkoa. Voin auttaa sinua perustamaan blogin. Se on helppoa. Keksit hyvän nimen ja mietit, mitä haluat kirjoittaa.

– Voisin päivittää marttojen ruokareseptejä. Säästän lehdet, mutta en koskaan löydä juuri sitä ohjetta, jota tarvitsisin.

– Maire, martoilla on omat sivut. Reseptit löytyvät verkosta, Mama tiesi.

– No, voisin päivittää omia kasvisruokaversioita.

Maire ei lannistunut. Hänestä oli kehittynyt taitava kokki Roosan kasvissyöntivaiheen aikana.

– Hyvä ajatus. Seuraan kävijätilastoja. Ruokasivut ovat ehdottomasti ykkössuosikkeja, Mama sanoi ja näytti Mairelle pylväät. Niistä näki päivittäiset sivustolla kävijät.

– Kiehtovaa, Maire henkäisi. Seuraatko muiden sivustoja?

– Et arvaakaan, kuinka monta tuttua olen löytänyt verkosta. Muistathan Noran, joka lähti Aimon kuoleman jälkeen reppuretkelle Kaakkois-Aasiaan. Olen seurannut hänen matkaraporttejaan MeSinkut lehdestä. Nyt löysin googlaamalla hänen henkilökohtaisen bloginsa. Tyttö viettää railakasta elämää Phuketissa Thaimaassa. Hyvä, että hän on toipunut tragediasta.

– Millä hän elää? Ei varmastikaan äidinkielen opettajana, Maire uteli.

– Tiesitkö, että Nora peri Aimon omaisuuden, joka ei ollut ihan vähäinen. Tytöllä olisi varaa viettää luksuselämää. Se ei kuitenkaan ole hänen tapaistaan. Hän on ystävystynyt suomalaisten sukeltajien kanssa. He ovat samoja kavereita, jotka auttoivat turisteja tsunamin aikana. Nora kirjoittaa olevansa apuna snorklaus- ja sukellusretkillä. Kuvissa tyttö on kadehdittavan ruskea ja näyttää onnelliselta. Hän ei taida palata Suomeen vielä pitkään aikaan.

– Toivon hänelle pelkkää hyvää. Tytöllä oli rankkaa, kun mies kuoli niin yllättäen. Nora oli hyvä opettaja samoin kuin Sini. Harmi, ettei kumpikaan viihtynyt pitempään täällä Hämeenlinnassa. Kuulin, että Sini on jäänyt Pariisiin, Maire kertoi.

– Kyllä vain. Sanna kertoi, että hänellä on hurmaava miesystävä ja töitä matkatoimistossa. Ei koskaan tiedä, missä onni kohtaa. Todella ihanaa, kun se kohtaa Pariisissa, Mama sanoi ja näytti vähän haikealta.

– Oletko löytänyt muita tuttuja? Maire jatkoi. Hän ei halunnut, että Mama uppoutuu Pariisin kaipuuseen.

– Olen, muistathan Mirandan? Näillä äidinkielenopettajilla on ollut vauhti päällä. Miranda ihastui Sveitsiin ja jäi hoitamaan pientä maalaisravintolaa miehensä Leopoldin kanssa. Hänkin kirjoittaa blogia ja romaani on tekeillä. Kertoo, millaista arki vieraassa maassa on. Hänellä on pieni vaaleatukkainen poika. Kuvista päätellen aivan isänsä näköinen. Maailmasta on tullut nykyään kansainvälinen, Mama kertoili.

Hän oli kattanut pöytään vastaleivottuja madeleineleivoksia. Ohje oli löytynyt marttojen ruokasivuilta.

– Odota, otan kuvan. Sen jälkeen saat herkutella, Mama sanoi tomerasti ja asetteli leivokset suoraan riviin. Hän kaatoi mokkakuppeihin espressoa.

Mairea nauratti.

– Ei minulla ole kiirettä, kuvaa rauhassa.

Pörrö hyppäsi pöydälle ja killitti leivosvatia.

– Pörrö on varsinainen linssilude. Haluaa tulla keikistelemään, Mama hymyili ja otti kännykkäkameran esiin. – Otan aina varmuuden vuoksi useita kuvia. On sitten valinnanvaraa, hän selitti. – Mutta nyt olen valmis. Herkutellaan. Löydät kuvan ja reseptin blogistani, hän virnisti.

81.

Marlena suorastaan liiteli. Hän oli käynyt ripustamassa Café Laurellin seinille kuusi tuoreinta akvarelliaan. Kahvilassa oli naulat valmiina vaihtuville näyttelyille. Hän kantoi kädessään leivoslaatikkoa. Kaupunki näytti elokuun auringon valossa kotoisalta. Torilla oli väkeä ja komeat kukkaistutukset toivat väriläikkiä. Hän soitti Maman ovikelloa.

– Päivää Mama. Toin tuliaisia. Kävin Café Laurellilla ja oli ihan pakko ostaa näitä lempileivoksiasi.

– Tule sisään. Arvaan jo, mitä sinulla on paketissa. Keitän meille vahvat kahvit.

– Ihanaa, olen sen tarpeessa. Minulla on niin paljon kerrottavaa, että oli ihan pakko poiketa.

– Mukava kun muistat minua. Istu parvekkeelle ja tee olosi mukavaksi. Siellä on tyynyjä ja huopia, jos tuuli tuntuu viileältä.

Pörrö seurasi Marlenaa ja hyppäsi korituoliin. Mama tuli hetken kuluttua tarjottimen kanssa.

– Macaron leivokset ovat herkkuani, hän hymyili.

– Kyllä ne minullekin maistuvat. Mama, olen lukenut blogiasi. Ruokasivusi saa veden kielelle. Olen lukenut myös tarinoitasi. Niistä tulee hyvä mieli. Kuvia voisi olla enemmänkin.

– Selasin äsken kansioita. Harmittaa, kun monet ovat epätarkkoja ja värit ovat hukassa.

– Saanko katsoa?

Marlena selasi filmikameralla kuvattuja otoksia. Mama oli oikeassa. Laatu ei todellakaan ollut nykypäivän tasoa.

– Näistä välittyy ajankuva, hän sanoi. – Voi, oletko sinä tässä upeassa kuvassa?

Mama kurkisti, mitä Marlena tarkoitti. Hän hymyili.

– Glamouria vuosikymmenien takaa. Olin kuvaussihteerinä tekemässä suoria lähetyksiä Linnan juhlista kymmenen vuotta. Se ei ollut mikään unelmaprojekti vaan oikeasti raskas, sillä suunnittelukokoukset alkoivat jo syyskuussa. Palavereja riitti ja minä sain kirjoittaa muistioita toisensa perään. Suorassa lähetyksessä oli oma jännityksensä. Kaiken piti onnistua, sillä ohjelma oli Suomen katsotuin. Pääsimme miljoonalukuihin.

Marlena katsoi Mamaa kunnioittavasti. – Olet ollut monessa mukana. Kirjoita ihmeessä kokemuksista. Pääsit kuvasta päätellen osallistumaan myös juhliin.

– Kyllä vain. Koko tiimi sai kutsukortit. Minulla taitaa olla niitä vieläkin tuolla laatikon pohjalla. Meidät puettiin, kammattiin ja meikattiin viimeisen päälle. En ole koskaan nähnyt yhtä komeita herroja kuin meidän tekniikan pojat mustissa puvuissa. Erehdyin ensimmäisen lähetyksen jälkeen kirjaamaan puvustajamme nimen lopputeksteihin. Hän soitti seuraavana aamuna kiukkuisena ja sanoi, älä koskaan enää tee sitä. Hänen tuttavansa olivat ilkkuneet, sinäkö olit pukenut vieraat niihin uskomattomiin luomuksiin.

Marlena nauroi. – Mitä tehtäviisi kuului?

– Lähetyksissä oli aina kaksi kuvaussihteeriä. Toinen meistä istui ohjaajan apuna ulkolähetysautossa. Toinen kulki kuvausryhmän mukana linnan saleissa kirjaamassa, mitä kuvattiin. Vaihdoimme vuosittain osia. Meillä oli lupa käyttää linnassa oikoteitä. Juoksin monesti pitkin keittiörappuja ja liukastelin jäisellä sisäpihalla viemässä kuvattuja kasetteja valtiosalin salaoven takana olevaan koostamoon. Arvaa vaan, miten sydän hakkasi, kun minulla oli pitkä iltapuku ja korkokengät. Saleissa oli valtava tungos kättelyjen aikana. Siellä sai pujotella ja pyydellä jatkuvasti anteeksi, jotta pääsi etenemään. Aina kuitenkin selvittiin.

– Millaista juhlissa oli?

– Ensimmäisenä vuonna olin niin pyörällä päästäni lähetyksen jälkeen, etten muista juuri mitään. Myöhemmin opin nauttimaan boolista ja uskomattoman ihanasta tarjoilusta. Uskalsin hakea myös tekniikan poikia tanssiin. Heillä kun oli tapana unohtua boolimaljojen ääreen ja valomerkki tuli aikaisin. Menimme kyllä useimmiten jatkoille. Sain tanssia jalkani kipeiksi.

Marlena oli kuunnellut henkeä pidätellen. Hän selasi kansiota ja huomasi, että Mamalla oli kuvissa tyylikäs pitkä musta hame ja toinen toistaan kimaltavampia yläosia.

– Minulle tehtiin Yleisradion puvustossa mittojen mukaan käytännöllinen hame, jossa oli kunnon halkio liikkumisen helpottamiseksi. Erilaiset topit ja paljetein koristellut puserot saivat asun näyttämään uudelta vuosi vuodelta. Lempiasuni oli musta kimaltava pusero, jossa komeili upea tiikeri. Mama näytti Marlenalle kuvaa.

– Mama, sinun pitää skannata nämä ja laittaa blogiin. Olen mykistynyt. Olit paljon matkoilla. Oliko ilmassa romantiikkaa?

– Kysy vaan, kuinka paljon. Pikemminkin erotiikkaa. Kaikki olivat nuoria, keikat olivat pitkiä, koti kaukana, vapaa-aikaa vietettiin yhdessä. Juotiin viiniä vähän turhankin reippaasi. Tuli mustasukkaisuutta ja eroja. Olisi minullakin ollut ottajia, mutta palasin aina kiltisti perheen luo.

Marlena huomasi, että Maman silmät tuikkivat ilkikurisesti. Hän arveli, että romansseja oli ollut. Mama kaatoi lisää kahvia kuppeihin ja vaihtoi nopeasti puheenaihetta.

– Marlena, sinulla oli kerrottavaa. Eiköhän nämä kuvat ole jo nähty.

– Olen onnesta piukea, sillä sain tänään tietää, että olen saanut paikan Hämeenlinnan Taidemuseosta. Se on unelmien täyttymys.

– Onneksi olkoon. Miten galleria pärjää ilman sinua?

– Minulla on nyt varaa palkata päivystäjä. Ei tarvitse jännittää jatkuvasti, löytyykö hommaan pitkäaikaistyöttömiä. Minulla on itse asiassa tuttu Petri, joka on valmis jatkamaan. Odotan malttamattomana, että saan tehdä työtä, jota rakastan. Suunnittelen myös opintojen jatkamista työn ohessa.

– Hauska kuulla. Olet elämänmittaisella matkalla.

Mama halasi Marlenaa.

Tämä jatkoi. – Minulla on muutakin asiaa. Tulin esittämään sinulle pyynnön. Vietämme ensi viikolla taiteiden yötä. Galleria on avoinna iltayhdeksään. Esittelemme grafiikan menetelmiä ja tietenkin meneillään olevia näyttelyjä. Haluaisimme lisäksi ohjelmaa, joka houkuttelisi kävijöitä poikkeamaan. Ongelma on edelleen, että ihmiset katsovat näyteikkunoiden takaa sisälle, mutta eivät tohdi poiketa. Ajattelin, jos suostuisit tulkitsemaan tarotkortteja, niin saisimme yleisöä.

­– Tulen mielelläni. Mutta en näyteikkunaan.

– Ei tietenkään. Voimme laittaa pöydän ja tuolit takahuoneeseen.

– Kuulostaa hyvältä. Tulen mielelläni, Mama sanoi. ­– Miten galleriassa muuten menee?

– Hyvin, meillä on mukava työyhteisö ja näyttelytila on myyty vuoden loppuun asti. Järjestämme syksyn aikana pieniä grafiikankursseja. Kaupungista on löytynyt yllättävän monta kiinnostunutta. Mutta nyt minun pitää jatkaa matkaa. Kiitos Mama kahvista.

– Kiitos sinulle leivoksista, Mama sanoi ja otti viimeisen.

82.

Taiteiden yötä vietettiin elokuun viimeisenä perjantaina. Ilma oli syksyisen kirpeä ja poutainen. Torilla oli karaokea, remontin jälkeen avatussa kirjastossa avoimet ovet ja ravintoloissa elävää musiikkia. Kaupunkilaiset olivat liikkeellä. Galleria Paperihuoneen ikkunassa komeili värikäs tarotilmoitus.

Ilta alkoi vaisusti. Tiina-Kristiina kaiversi puupiirroslaattoja ja tarjoili harvoille kävijöille inkivääriteetä Marlena esitteli näyttelyä.

Mama oli sisustanut takahuoneeseen kodikkaan sopen. Hän oli pukeutunut mustiin ja sitaissut kaulaan kuunsirpeillä kuvioidun huivin. Kullanhohtoinen aurinkokoru ja hopean väririksi maalatut kynnet täydensivät asun. Mama oli sytyttänyt tuikun ja laittanut itämaisin kuvioin painutulle pöytäliinalle kristallin. Se kimalteli kynttilän valossa. Oven edessä oli sermi.

Marlena istahti Maman vierastuolille ja huokasi.

– En tiedä oliko tämä hyvä ajatus. Taitaa tulla hiljainen ilta.

– Ilta on vielä nuori. Veikkaan, että täällä on kohta jono, Mama sanoi ja siemaili inkivääriteetä.

– Nosta onnenkortti. Käytetään tilaisuutta hyväksi, kun on rauhallista.

Marlena sekoitti pakan. Yksi korteista halusi tulla esiin. Mama käänsi sen. Kuvassa kaksi alastonta lasta kirmaili hehkuvan auringon alla.

– Aurinko tietää sinulle onnellisia päiviä. Nauti elämästä äläkä murehdi turhia.

– Mama, osaat olla aina kannustava, Marlena hymyili.

Tiina-Kristiina kurkisti sermin takaa. – Hei keskeytinkö, täällä on joukko tyttöjä. He kaikki haluavat ennustuksen.

– Kutsu ensimmäiset sisään. Lupaan vain hyviä ennustuksia.

Illasta tuli menestys. Mama puhui äänensä käheäksi. Marlena kantoi hänelle kuplavettä ja lisää inkivääriteetä. Kävijät hehkuttivat, että olivat saaneet loistavia ennustuksia. Sana kiiri nopeasti ja jono kasvoi. Kun tuli aika sulkea ovet, moni jäi pettyneenä odottamaan seuraavaa kertaa.

Marlena halasi Mamaa.

– Miten voin kiittää sinua? Olemme saaneet uusia jäseniä grafiikanyhdistykseen ja moni on luvannut tulla toisenkin kerran katsomaan näyttelyjä.

– Tule taas rupattelemaan ja macaron leivokset kelpaavat aina, Mama myhäili.

83.

Roosa valmistui taidekoulusta hyvillä arvosanoilla. Hän toivoi, että olisi Hämeenlinnassa ja voisi käydä tapaamassa Mamaa. Oli aika päättää, mitä hän tekisi seuraavaksi.

– Mama, voisitko ennustaa etänä? hän kysyi puhelimessa.

– Totta kai tyttöseni. Otetaan skypeyhteys.

Roosa katseli näytöltä, kun Mama levitti kortit viuhkan muotoon. Hän keskittyi ajattelemaan, mitkä niistä vetivät puoleen.

– Valitsen vasemmalta reunalta ensimmäisen ja neljännen, oikealta reunalta kakkosen, Roosa sanoi.

Mama käänsi kortit yksitellen. Hän hymyili ilkikurisesti.

– Roosa, sinun elämäsi näyttää aurinkoiselta. Näetkö, Mielihyvä, Saavutus ja Lanttien Prinsessa. Nauti elämästä ja voi olla, että saat kokea pian myös äitiyden iloa.

Roosa lähetti Mamalle lentosuukon.

– Kiitos Mama, lähdenkin tästä nauttimaan elämästä Heikin kanssa. Voi hyvin ja pysy terveenä.

Mama nosti itselleen onnenkortin. Se oli Rakastavaiset. Mama rutisti Pörröä. Kissa vinkaisi ja hyppäsi lattialle. Mama nauroi. Ehkä elämällä on vielä jotain tarjottavaa minullekin, hän tuumi. Kortit tietävät.

84.

Sanna ja Tauno olivat ripustaneet pihalle värikkäitä lyhtyjä. Ne loivat tunnelmaa syyskuiseen iltaan. Avaralle katetulle terassille oli katettu pitkä pöytä.

– Tervetuloa elonkorjuujuhlaamme, Sanna toivotti iloisesti pitkä mekko yllään.

Maire ojensi hänelle tuoksuvan pullapussin. – Ihanaa, kun kutsuit meidät.

Roosa ja Heikki tulivat kättelemään. – Oli ihan pakko tulla, kun kuulimme juhlista, Roosa hehkutti onnellisen näköisenä.

– Päivää Mirri, sinulla on ihastuttava pikkutyttö. Tauno tuli halaamaan.

Mirri punastui. Tuntui, että heidän yhteisestä kesästään oli ikuisuus. Lumikukka hurmasi vieraat leveällä hymyllä.

– Tauno, oli ystävällistä kutsua meidätkin. Vilma hymyili pikkuinen Satu-tyttö sylissään. Rolf näytti hieman vaivaantuneelta.

– Mukava nähdä sinua Vilma, Tauno sanoi ja tarkoitti sitä. Hän oli tyytyväinen uuteen elämänvaiheeseen. Pojat Jesse ja Juuso juoksentelivat puutarhassa ja heittelivät palloa Fifille.

– Marlena, sinäkin ehdit Taidemuseolta tänne. Mukava kun tulit. Nyt kaikki pöytään. Saatte tänä iltana pelkästään kasvisruokaa. Grilli on kuuma. Tauno kypsentää maissintähkiä, kesäkurpitsoita, tomaatteja ja chilipalkoja. Pöydässä on omalta kasvimaalta kaivettuja uusia perunoita, keitettyjä punajuuria, sienisalaattia, vihreää salaattia ja yrttejä. Nauttikaa, Sanna selosti selvästi ylpeänä.

– Kasvissyöjän taivas, Roosa huokasi.

– Kyllä nämä minullekin kelpaavat, Heikki sanoi. – Vaihtelua hampurilaisten ja pizzan jälkeen.

– Hyvää iltaa, vieläkö yksi vieras mahtuu seuraan? Mama Maddalena tuli hieman hengästyneenä paikalle.

– Mama, odotimmekin jo sinua. Olet lämpimästi tervetullut. Tule istumaan kunniapaikalle tänne pöydän päähän.

– Reumatismi vaivaa, siksi olen myöhässä. Mutta onhan meille kaunis syysilta aikaa nauttia herkuista.

– Maistuuko lasillinen kylmää valkoviiniä? Tauno kysyi kohteliaasti.

– Totta kai ja snapsikin kelpaisi.

Se sai kaikki nauramaan. Tauno kaateli auliisti koskenkorvaa halukkaille.

– Meillä on ollut vaiherikas vuosi. Olen onnellinen, että olemme selvinneet siitä vähäisin kolhuin. Omasta puolestani olen iloinen, että olen löytänyt Sannan. Olemme menneet kihloihin. Sopiihan, että kilistämme maljat.

Illasta tuli onnistunut. Vanhat kaunat oli unohdettu, laulu raikui ja musiikki soi. Tauno suuteli morsianta, joka hihitti hillittömästi.

– En olisi ikinä uskonut, että onni odotti Hämeenlinnassa, hän nikotteli posket punaisina.

Mama taputti käsiään.

– Minulla on teille häälahja. Kortit kertoivat, että tämä vuosi on erinomaisen hyvä vauvavuosi. En ihmettelisi, jos se koskisi teitäkin. Tarjoan kaikille tämä vuoden pienokaisille ilmaisen vauvauintikurssin Aulangon kylpylässä.

Vilma ja Mirri hihkuivat. Heikki silitti Roosan vatsaa.

– Voi olla, että se koskee meitäkin, hän kuiskasi.

Mama heilautti kättään. Sadat pienet tulikärpäset kohosivat taivaalle ja rätisivät iloisesti. Fifi ryömi pöydän alle. Kaikki taputtivat.

– Olen tainnut kohdata huipputaikurin, Rolf kuiskasi Vilmalle.