mama matkustaa

TYKÄSTYIN RODOKSELLA MIELESTÄNI MAMAA ESITTÄVÄÄN TYYNYYN JA OSTIN SEN HETKEN HUUMASSA

Mama Maddalena mietti, mitä tekisi loppuelämällään. Hän istui kodikkaan kerrostalokaksion parvekkeella ja silitti Pörrö-kissaa. Se oli tullut vanhaksi ja nukkui päivät aurinkoläikässä pyöreällä nukkamatolla. Jos ilma oli kylmä, kissa valtasi sohvan nurkan. Se oli myös Maman lempipaikka. Kiistaa ei tullut, sillä hän otti mielellään kissan syliin.

– Mikä meidän kahden vanhan tässä on ollessa, hän kuiskasi Pörrön turkkiin.

Kissa kallisti päätään ja oli selvästi samaa mieltä.

Mama kävi keittämässä kupillisen inkivääriteetä. Se lämmitti ja rauhoitti levotonta mieltä. Mama pähkäili, miten jatkaisi lupaavasti alkanutta kirjailijanuraansa. Elämäkerta, autofiktio, niin kuin termi kuului, oli kirjoitettu. Samoin hellyttävät sadut lapsenlapsille. Nyt he olivat jo isoja eivätkä välittäneet Maman tarinoista. Kännykkäpelit ja kaverit olivat menneet edelle. Mamasta oli surullista, etteivät he halunneet tulla enää kesäisin mökille. 

– Teini-ikä on hankalaa. Sitä haluisi olla aikuinen, vaikka on vielä lapsi. Muistan sen omasta nuoruudestani. Halusin olla yksin kaupungissa, kun vanhemmat muuttivat kesäksi maalle. Oi sitä nuoruuden huumaa, Mama kertoi kissalle.

Pörrö oli vaipunut uneen eikä kommentoinut.

Taidan katsoa, mitä kortit kertovat, Mama päätti. Hän sekoitti tarotpakan ja valitsi sattumanvaraisesti kolme korttia.

Menneisyydessä Miekkojen Prinsessa rikkoi muureja ja taisteli paikan elämässä. Mama nyökytteli, niinhän se meni. Tämän päivän kortti kertoi Voimasta. Hyvä, sitä tarvitsen, Mama mietti ja nosti tulevaisuuden kortin. Siinä luki Menestys. Ehkä keksin vielä kirjoittamisen aiheita, Mama päätti.

Luovan kirjoittamisen opettaja oli kehottanut käyttämään vahvuuksia. Kyllä vain, muistot olivat voimavara. Hänhän voisi kirjoittaa pieniä novelleja. Lisämausteilla ja vain tuokiokuvia, ei mitään faktoja, hän innostui.

– Pörrö, kuuntele. Kirjoitan elämäni matkoista, kokkauksesta ja taide-elämyksistä. Miehet jätän omaan arvoonsa. Ei minusta enää ole seikkailemaan yksin maailmalla, mutta muistot pysyvät. Kirjoitan tähtihetkistä.  Nuorena ei osannut kuvitella, että tulee päivä, jolloin jalat ovat kankeat, kaihi vaivaa ja painoa on kertynyt huomaamatta. Pitäisi laihduttaa, mutta tiedän kokemuksesta, ettei siitä mitään tule.

Pörrö nosti päätään ja haukotteli. Mama oli taas vauhdissa. Toivottavasti saan pian iltapalaa, sen mielessä pyöri.

Mama otti kannettavan tietokoneen syliin ja aloitti listaamalla teemoja. Niin kirjoituskursseilla oli opetettu tekemään.

– Kirjoittakaa spontaanisti kaikkea mitä tulee mieleen. Seuraava vaihe on karsinta ja oikoluku. Voitte myöhemmin lisäillä makupaloja, jos teksti sellaista kaipaa. Tärkeintä on antaa tekstin virrata. Kyllä ne helmet erottuvat, opettaja oli ohjeistanut.

Olen innoissani, sillä tarinoita riittää. Olen ylpeä itsestäni, kun pääsin aloittamaan syyskuussa 2022 ensimmäisellä yksinäisellä lomamatkallani Rodoksella. Toivon, että unelmat kantavat kotisuomessakin.

Kutsun ystävät elämänmakuiselle matkalle. Olen nopea ja tuottelias, sana, jota inhoan, mutta se takaa, että tekstiä syntyy. Yllätyin, miten hauska on kirjoittaa tajunnanvirtaa. Aloitin ensimmäisestä patikkamatkastamme Lappiin ja hykertelin muistellessani hauskoja sattumuksia maailmalla.

– Jos ette tiedä, mistä kirjoittaa, kirjoittakaa ruuasta, viisas opettaja neuvoi.

Olen herkistellyt ennenkin ruokamuistoilla, mutta en anna sen haitata. Makumatkat ovat aina kiehtovia.

Näyttää siltä, että tästä on tulossa jatkokertomus. Lukemisen voi aloittaa minkä otsikon alta haluaa, teksti hyppelee ilman jatkumoa. Pysykää kanavalla.

PATIKOINTIA, HIIHTOA JA LASKETTELUILOA

Kartassa virhe, Jussi kirjasi, kun kuvittelimme olevamme Saariselän eteläpuolella Vintilätunturilla, mutta maastomerkit eivät täsmänneet. Olimme oikeasti viereisellä tunturilla, mutta sitä emme silloin tienneet.

Ensimmäinen rinkkaretkemme 1970-luvulla kesti huikeat kymmenen päivää. Hihkuimme nuoruuden huumassa, erämaa on armoillamme. Rankka vaellus kypsytti, sillä rinkat painoivat ja itärajalla pelkäsimme kohtaavamme karhuja.

Kun sade vihmoi, teltan pystytys oli taitolaji. Matkassa oli retkikeitin, jolla kuumensimme pussikeittoja ja paistoimme sään salliessa lettuja. Jussilla oli matkassa pieni pullo tummaa rommia. En muista koskaan syöneeni yhtä hyviä räiskäleitä, kuin ne rommilla ja sokerilla terästetyt.

Vaellus oli ensimmäinen tulikoe tulevasta yhteisestä elämästämme. Selvisimme voittajina ja olemme tehneet sen jälkeen lukuisia lapinmatkoja kahdestaan ja ystävien seurassa. Varoitan aina ensikertalaisia, että lapinhulluus voi iskeä ja siitä ei pääse yli muuta kuin uusilla retkillä.

Saariselästä tuli tukikohtamme, sillä Yleisradiolla on siellä maja, jota voi vuokrata edullisesti.

– Tuosta olen kateellinen, Lintu-Antti sanoi, kun patikoimme ruska-aikaan Kuukkelilammelle. Jussilla oli nimittäin seurassaan kolme kaunista naista. Minä tietenkin sekä sisko Jaana ja työkaveri Liisa.

– Arvaa vaan, miten kovilla olen näiden kanssa, Jussi heitti takaisin.

Noitanainen paistoi räiskäleitä. Pihalla kuukkelit lehahtivat lähelle herkkupalojen toivossa.

Näppäsin hauskimman kuukkelikuvan, kun olimme perheystävien Liin ja Kaizun kanssa Vellinsärpimäojalla. Kaizu laittoi leipäpalan kaljunsa päälle ja odotti, että rohkea kuukkeli tulee nappaamaan sen. Näin tapahtui, mutta minun kamerani oli liian hidas ikuistamaan tapahtuman. Ei hätää, photoshoppaamalla kuva onnistui ja herätti ansaittua hilpeyttä.

Minulla oli työelämän ansiosta toinenkin suosikkikohde. Nauhoitimme vuosikausia jouluohjelmia Luostolta, sillä siellä oli takuuvarmasti lunta. Tukikohtamme oli Loso-maja, johon mahtui koko joukkue. Myös Kelan hulppea hirsihuvila tuli tutuksi, kun ohjelmat olivat purkissa ja oli loppukaronkan aika. Majassa oli sauna, josta voi lasi-ikkunan takaa katsella uima-altaassa pulikoivia alastomia kollegoja.

Luoston sielu Kerttuli hemmotteli meitä. Hän kattoi ohjelmanteon jälkeen hotellin kabinettiin tillikermaista lohikeittoa tai poronkäristystä perunamuhennoksen ja puolukkahillon kera. Isäntämme Kelan ylilääkäri Antti tarjosi aitoa samppanjaa. Elämän tähtihetkiä, kirjoitin päiväkirjaan.

Luostolla opettelin harvoina vapaahetkinä laskettelemaan. Rinne oli vaativa. Ylhäältä mukavan loiva, keskeltä äkkijyrkkä ja alarinne oli helppo. Olisinpa malttanut pysytellä alhaalla, mutta hulluus iski, vaikka taitoa oli vähän. Nautin ylärinteen laskusta, mutta se loppui lyhyeen. Huomasin yhtäkkiä olevani huimaavalla jyrkänteellä sukset sen reunalla osoittamassa väärään suuntaan. Jos itku olisi auttanut, olisin turvautunut siihen. Oli pakko rohkaista mieli, kääntää sukset ja toivoa parasta. En tiedä, miten pääsin alas, mutta sen jälkeen alarinne riitti mainosti.

Ei laskettelu siihen loppunut, vaan joitakin vuosia myöhemmin olimme perheen ja Jaanan kanssa Zell am Seessä Alpeilla. Annan ryhmän nimi oli Edelweiss ja Miika lasketteli Alppisusien maineikkaassa joukossa. Meillä vanhemmilla oli valittavana helppoja ja vielä helpompia pitkiä rinteitä.

Jännittävin päivä oli Kaprunin jäätiköllä. Iltapäivällä kohosi sumu ja se teki maisemasta epätodellisen. Laskettelimme alas loivalta näyttävää rinnettä, mutta vauhti kiihtyi arvaamatta. Sydän hakkasi, kun vihdoin olimme ala-asemalla.

Monotanssit olivat päivien kohokohtia. Nautimme posket punaisina kermavaahdolla koristeltua rommikaakaota. Matkapakettiin kuului puolihoito. Minä ja Jaana olimme siihen aikaan kasvissyöjiä. Hovimestari kysyi aamuisin, mitä hyvää haluamme. Oli todella ylellistä nauttia kolmen ruokalajin illallinen, käydä kuumassa saunassa ja vaipua untuvatäkin alle nukkumaan.

Joitain vuosia myöhemmin olimme taas Alpeilla, nyt lähellä Salzburgia. Matkassa oli Jussin ja minun lisäkseni Anna laudan kera ja Liisa. En vieläkään ymmärrä, miten uskalsin laskea kaatumatta naisten syöksyrinnettä vauhdikkaan Liisan perässä.

Hän oli myös hiihtoloman aikaan seuranamme Lapissa. Jussi oli kuumeessa ja pysytteli sängyn pohjalla. Lähdimme kaksin hiihtämään. Päivä oli aurinkoinen ja retkestä tuli pitkä. Ihastelimme tykkylumen peittämiä korpikuusia ja poseerasimme punaposkisina valokuvissa.

– Tule rohkeasti perässä, latu on hyvä, anna mennä, Liisa huikkasi ja lähti laskemaan tunturin rinnettä niin että lumi pölisi. Ei auttanut muu kuin seurata, vaikka vatsanpohjaa nipisteli. Lasku tuntui kestävän ikuisuuden. Polvet tärisivät vielä majalle päästyämme. Kuuma sauna ja kylmä olut rauhoittivat kummasti.

Jussilla oli tapana tehdä talvisin Lapin hiihtovaellus opiskelutovereiden Sepon, Veikon ja Riston kanssa. Miehet suunnittelivat ruokalistat etukäteen ja pakkasivat rinkat niin, että paino väheni tasaisesti. Jussi kertoi ensimmäisen retken jälkeen, miten he olivat olleet puolikuolleita tarvottuaan umpihangessa iltamyöhään ennen kuin pääsivät majapaikkaan. Porukka olisi halunnut painua saman tien nukkumaan, mutta Risto, joka oli tarkka poika, ilmoitti, että ohjelmassa lukee letunpaistoa ja vadelmakiisseliä. Ei auttanut, kun sinnitellä hereillä niin kauan, että iltapala oli syöty.

MATKOILLA SATTUU JA TAPAHTUU

Työmatkat eivät olleet mitään palkintomatkoja, vaikka kollegat joskus kateellisina niin kuvittelivat. Usein ne olivat rankkoja, yöunet jäivät vähiin ja kommelluksia sattui.

Olin kuvausmatkalla Prahassa, mutta kuinka ollakaan, laukkuni joutui jostain käsittämättömästä syystä Rodoksen koneeseen. Olimme tekemässä Itse asiassa kuultuna ohjelmaa Lieko Zachovalovasta. Heti ensimmäisenä iltana meillä oli kutsu cocktailtilaisuuteen Suomen suurlähetystöön. Mitä tehdä, kun olin lähtenyt aamulennolle mukavissa pehmeissä olohousuissa. Onneksi olin sentään ymmärtänyt laittaa pellavajakun t-paidan päälle. Seurueen herrahenkilöistä ei ollut apua ja kaupat olivat ehtineet mennä kiinni. Niin sitten edustin Yleisradiota tilaisuuteen sopimattomissa housuissa.

Sain Finnairilta lahjakortin, jonka turvin pystyin ostamaan vaihtovaatteet ja pesutarvikkeet. Tämä onnistui vasta kolmantena kuvauspäivänä. Tavaratalon myyjät katsoivat pitkään, kun nappasin tangolta ensimmäiset sopivat housut ja paidan. Olin karannut kesken lyhyen ruokatauon ostoksille. Laukkukin löysi tiensä Prahaan, mutta vasta lähtöpäivänä.

Toinen katastrofi sattui muutamaa vuotta myöhemmin Roomassa. Olimme tutulla joukkueella tekemässä ohjelmaa piispa Paul Verschurenista. Lähdimme kuvaaja Jorman kanssa illalla tutustumaan kaupunkiin. Digikamerat olivat silloin uusinta huutoa. Meidät pysäytti tumma mies, joka tarjosi kameraa todella edullisesti. Innostuin ja pyysin Jormaa tarkistamaan, että se oli kunnossa. Tämä arveli, että kamera oli todennäköisesti varastettu, mutta priima. Kävin nostamassa tarvittavat rahat pankkiautomaatista. Tapasimme hämäräperäisellä parkkipaikalla. Myyjä näytti kameraa, laittoi sen paperikassiin ja häipyi rahojen kanssa. Hykertelin tyytyväisenä. Olinhan nyt huippuhienon kameran omistaja.

Tyrmistys oli melkoinen, kun avasin paketin hotellihuoneessa ja totesin ostaneeni kilon karkeaa merisuolaa! En tänä päivänä ymmärrä, miten kaveri teki silmänkääntötempun. Matkassa ollut toimittaja Leo kertoi myöhemmin pelastaneensa monta piinallista illanistujaista kertomalla, miten hupelo kuvaussihteeri hänellä oli.

Yksi pelottavimmista matkakokemuksista oli, kun olimme saada venäläisenmafian miehet hermostumaan. Olimme tutun kuvausryhmän kanssa kiertäneet Karjalaa ja paluumatkalla pysähdyimme Petroskoihin. Vietimme viimeistä iltaa hotelli Pohjolan ravintolassa. Ihmettelimme, kun sinne saapui tummapukuisia miehiä mustilla autoilla ja heidän vanavedessään kuvankauniita pyntättyjä nuoria naisia.

– Taitaa olla mafian kuukausikokous, Leo tuumi.

Kuvausryhmämme pojat, tai oikeammin ikämiehet, Jorma ja Seppo eivät saaneet silmiään irti kaunokaisista. Kun tanssimusiikki alkoi, he joivat rohkaisuryypyt ja kävivät kumartamassa neitosia tanssiin. Nämä kieltäytyivät kopeasti päätä pudistaen. Leo loi varottavan katseen poikiin ja sanoi, eiköhän lähdetä, sulhasmiehet voivat olla vaarallisia suuttuessaan. Poistuimme vähin äänin ja vedimme henkeä, kun kukaan ei lähtenyt perään.

Heinäkuinen Pariisi oli tukahduttavan kuuma. Paluulentoon oli muutama tunti aikaa. Kalevi Sorsa oli esitellyt työhistoriansa tärkeitä paikkoja Itse asiassa kuultuna ohjelman kuvauksissa. Ihailimme, miten tottuneesti hän oli syönyt lounastauolla vadillisen ostereita.

– Mitä jos vietämme ennen lähtöä ylellisen tuokion juomalla lasilliset samppanjaa Montparnassella ja katselemme suurkaupungin elämää nyt, kun ohjelma on kuvattu, Leo ehdotti.

Halpaa lystiä se ei ollut, mutta jäi muistoihin yhtenä tähtihetkistä.

Olen kokenut maailmalla ylpeyttä meistä suomalaisista. En kuitenkaan tiennyt, miten suuresti meidän Harri Holkeriamme arvostettiin. Leo, Jorma ja minä olimme Belfastissa ja kiidimme Harrin aikataulun mukaan Storemountiin, jossa Pohjois-Irlannin neuvottelijat kokoontuivat. Tunsin olevani keskellä päivän politiikkaa, kun seurasin kameran takaa neuvotteluja. Itse asiassa kuultuna ohjelma siitäkin syntyi.

Opin ymmärtämään niinä vuosina, että menestyvän julkisivun takana kaikki ovat tavallisia ihmisiä. Jokainen haluaa antaa hyvän kuvan itsestään kameran edessä. Ammatin iloja oli jutella puuterihuisku kädessäni arkisista asioista. Rauhoittelin esiintymisjännityksestä kärsiviä ja annoin käytännön neuvoja kuvausaikatauluista ja pukeutumisesta.

Minusta kehittyi myös erinomainen kuuntelija. Esiintyjien lisäksi myös työtovereilla oli tapana purkaa sydäntä iltaisin soittoruokaloissa. Matkatyöt tai keikat, niin kuin niitä kutsuimme, eivät olleet helppoja, sillä koti-ikävän iskiessä vapaa-aikaa kulutettiin baareissa. Moni koki avioeron ja hukutti surun kaljatuoppiin. En tiedä mikä minua varjeli, sillä houkutuksia kyllä riitti.

– Ei se vaihtamalla parane, Leon toimittajavaimolla Paulalla oli tapana sanoa. Leo oli hänen kolmas aviomiehensä, mutta ero siitäkin liitosta tuli.

Työtoverini Liisa meni naimisiin saatuaan Tuomas-pojan vuotta aikaisemmin, kun minun esikoiseni Miika syntyi. Avioliitto ei kestänyt muutamaa vuotta pitempään ja Liisasta tuli yksinhuoltaja. Hän otti takaisin tyttönimensä Kauppinen. Se on minunkin tyttönimeni, vaikka emme sukulaisia olekaan. Pasilan käytävillä liikkui kuitenkin sitkeä huhu, että olemme serkuksia.

Liisa on ainoa työtoveri, jonka kanssa olemme pitäneet yhteyttä myös eläkkeelle jäätyämme. Liisa käy Hämeenlinnassa tuore itse leivottu unelmatorttu tai toskakakku kainalossa. Jussi rakastaa hänen tuomisiaan. Käymme yhdessä teatterissa ja pelaamme iltaisin canastaa. Liisa väittää joka kerran, ettei muista säännöistä mitään ja päihittää sen jälkeen minut mennen tullen.

Korttipeli on pelastanut matkoilla monta pitkää iltaa. On kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka nauttivat pelistä ja sellaisia, jotka eivät. Miniäni Laura kuuluu ensimmäisiin. Hänen silmänsä alkavat loistaa kiihkosta, kun hän tekee canastan toisensa perään.  Jaana kuuluu jälkimmäisiin, Hän heitti eräällä lapinmatkallamme huonot kortit käsistään ja ilmoitti, ettei enää koskaan suostu pelaamaan kanssamme. Sisko on ollut aina kipakka samoin kuin äiti. Minä ja isä olemme tasaisempia.

Jussi on rauhallinen pelaaja, joka säästelee hyviä kortteja loppuun asti käsissään. Sitten hän tyynen rauhallisesti yllättää ja lopettaa kierroksen hyvällä pistesaaliilla.

Tarotkortit eivät ole perinteisiä pelikortteja, vaikka niissä onkin neljä maata. Maljat ovat veden elementti, Miekat ilman, Sauvat tulen ja Lantit maan. Tein taidekoulun lopputyön otsikolla Maa – ilma – vesi – tila. Tuli tuntui liian vaativalta.

Sain korttipakan perheeltä syntymäpäivälahjaksi kesällä 1995.  Vasta vuosia myöhemmin oivalsin, että niitä voi käyttää myös tarinoiden kertomiseen.  Puhun mieluummin tulkinnasta kuin ennustamisesta. Jännitän itsekin, kun käännän kortit erilaisissa tapahtumissa. Ilokseni ne yleensä ovat positiivisia ja tummasävyiset olen oppinut kääntämään varoituksen sanoiksi. Ainoastaan sydänystävä Ulla nosti pelkästään tuhoa ennustavia kortteja. Hätkähdin ja surin pitkään, sillä hän kuoli muutamaa vuotta myöhemmin rintasyöpään.

Mahjong on ollut yksi suosikkipeleistämme mökillä. Muurin rakentaminen oli tarkkaa puuhaa. Sääntöjen tulkitseminen oli joka kerralla haaste. Nautin jännityksestä, vaikka pelin kulku oli verkkainen. Houkuttelimme myös Liin ja Kaizun pelin tiimellykseen. Lii viis veisasi säännöistä ja keräsi vain vihreitä louhikäärmeitä.

Olen pelannut pokeria rahasta pitkillä bussimatkoilla Neuvostoliitossa. Istuin perällä sikaosastossa kollegojen kanssa. Panoksena olivat lähes arvottomat kopeekat.

– Sinulta kaikki onnistuu, esimieheni Pekka kommentoi, kun kahmin pöydästä kolikkopinon. Niillä rahoilla ei rikastuttu eikä myöskään päivärahoilla.

Toin lapsille tuliaisia matkoilta. Moskovassa oli lasten tavaratalo, josta sai ostaa hurmaavia käsinukkeja. Toin koko sarjan, josta riitti iloa päiväkotiin asti. Venäläiset piirretyt elokuvat olivat taidokkaasti tehtyjä. Meillä katseltiin suden ja jäniksen välillä pelottaviakin seikkailuja ja luettiin Fedja-setä, kissa ja koira kirjaa. Lapset jaksoivat toistaa: Kuka siellä, posteljooni Petskin, toin teille Pörriäisen, kuka siellä, posteljooni Petskin.

Jos joku ei tunne tarinaa, kysyjä oli puhuva papukaija.

Anna rakasti pienenä pehmoleluja. Toin tyttärelle Moskovasta jättisuuren Osku virtahevon, joka taitaa olla edelleen tallessa. Toin myös paikallisia makeisia, kunnes Anna ja Miika kyllästyivät niiden makuun. Opin jatkossa ostamaan suklaapatukat paluumatkalla R-kioskista.

Meille aikuisille kannoin tuoksuvia marinoituja valkosipulinkynsiä ja pietarinlimppuja. Käytössä on edelleen sinivalkoisia Berjoskasta ostamiani kahvikuppeja. Löysin yllättäen Hämeenlinnan Fidasta sarjaan täydellisesti sopivan teekannun. Se oli pakko ostaa nostalgisena muistona Neuvostoliitosta, jota ei enää ole.

MAISTA JA MAUSTA

Näin ammattikokit kehottavat tekemään television kokkikisoissa. Jaksan edelleen innostua MasterChef Australiasta. Tehtävänannot ovat mielikuvituksellisia ja jännitän parhaiden puolesta. Ykkössuosikkini oli taannoin hurmaava nauravasilmäinen Reynold, joka taikoi uskomattomia jälkiruokia. Upein niistä oli Harry Potter kirjoista tuttu siivekäs sieppi. Vaikka tuomarit ovat vaihtuneet, Mel, Andy ja Jock täyttävät hyvin Mattin, Garyn ja Georgen paikat. Hurmaavin heistä on Andy, jonka muistan, kun hän ei halunnut omalla kilpailukaudellaan kaksintaistella kaveriaan Beniä vastaan.

Äiti oli hyvä kokki, jonka täytekakut, tuulihatut ja unelmatortut olivat taidonnäytteitä. Kotiruoka oli hyvää, mutta eksotiikkaa siinä ei ollut. Tutustuin etnomakuihin vasta aikuisena. Hurmaannuin, kun maailmanmatkaaja sisko tarjosi thailounaan Helsingissä. Maistoin ensimmäistä kertaa tulista tom yam keittoa. Se oli menoa kertaheitolla.

Myös kiinalaiset maut kolahtivat. Kantapaikkamme oli pitkään helsinkiläinen China. Muistan paperikanan tuoksun ja rapeakuojriset palat. Myöhemmin sushit, nepalilainen ja vietnamilainen keittiö tulivat tutuiksi. Kun muutimme Hämeenlinnaan, pidin pahana, ettei kaupungissa ollut ensimmäistäkään nepalilaista ravintolaa, Nyt niitä on kaksi ja vielä aito intialainenkin.

Sitruunanruoholta ja limetinlehdiltä tuoksuva katkarapukeitto on edelleen thairuokasuosikkini. Ihastuimme Jussin kanssa myös tuliseen papaijasalaattiin. Opimme matkoillamme tilaamaan som tamin ja kun tarjoilija kysyi spicy? vastasimme sujuvasti spicy. Saimme todellakin tulisia ja vielä tulisempia annoksia, jotka nautimme Singha oluen kera.

Vaikka pidänkin chilistä, liika on liikaa. Olimme rinkkaretkellä kuvankauniilla Phi-Phi saarilla ja suosimme kansanpaikkoja. Tilasimme vihreää currya ja saimme annoksen, jota en kahden lusikallisen jälkeen pystynyt syömään. Tyydyin pelkkään riisiin, mutta Jussi pelasti kasvoni ja pisteli hyvällä halulla molempien kulholliset.

Tom yamin ohella myös kookosmaitoon keitetty tulinen laksa on herkku vailla vertaa. Tutustuimme siihen ensimmäisen kerran Kota Bharun yömarkkinoilla. Tarjolla oli mielikuvituksellisia maistiaisia. Opaskirja hehkutti, että sieltä saa jopa sinistä riisiä. Vain mullahin kutsu rukoushetkeen sai torin hetkeksi hiljenemään.

Aamuisin herkuttelimme kuumalla makealla teellä ja vastapaistetuilla roteilla, jotka tarjottiin maukkaan linssimuhennoksen kera. Eikä maksanut paljon.

Banaaninlehtikala kuului herkullisimpiin elämyksiin. Olimme Pankorin saarella Malesian länsirannikolla. Pikkukylän paras ruokapaikka oli nimeltään Takanajuo. Siellä oli nimikkopöydät eri kansallisuuksille. Piti olla nopea, sillä pöydät täyttyivät välittömästi, kun ravintola avautui illalla auringon laskettua.

Olimme olleet lahdenpoukamassa uimassa. Olin ehtinyt vaihtaa kuivat vaatteet, kun Jussi tuli merestä ja päätti pyyhkiä hiekkaiset varpaat kirkkaan vihreään sammalmättääseen. Se oli pahemman laatuinen virhe, sillä sadat polttavat muurahaiset riemastuivat. Jussi kirmasi vauhdilla takaisin veteen. Taisi häneltä päästä muutama kirosanakin. Minua nauratti ja harmitti, kun ei ollut videokamera matkassa.

Ehdimme kuitenkin illalliselle. Kalastajat olivat saaneet kelpo saaliin ja kokki grillasi tuoreita kaloja ulkotulella. Kun banaaninlehteen kääritty paketti tuotiin pöytään, söimme kuuman kookosmaidolla, limetillä ja valkosipulilla maustetun kalan sormin. Ateria jäi yhtenä parhaista muistojen kirjoon.

Kunnostauduimme matkoilla maistelemalla ennakkoluulottomasti erilaisia juomia. Thaimaa ei todellakaan ole viinimaa, mutta olut on hyvää. Samoin tuorepuristetut eksoottiset hedelmämehut. Pillillä juotava kookosmehu suoraan kuoresta oli virkistävää, mutta hapotonta. Opimme maistelemaan myös thaiviskejä, joilla ei ollut mitään tekemistä oikean viskinmaun kanssa. Monet lisäsivät lasiin jääpaloja ja coca-colaa, mutta me totuimme nauttimaan pikkupullollisen SangSomia eli laulukirjaa, joksi sitä kutsuimme, yömyssyksi raakana. Ikimuistoisia hetkiä oli, kun istuimme rantabungalowin terassilla, kuuntelimme aaltojen kohinaa ja tähtitaivas tuikki kirkkaana. Palmut huojuivat merituulessa, härkäsammakot mylvivät ja lähitalon kukot valmistautuivat aamuherätykseen.

Jussi harjoitteli jo opiskeluaikana teekkarikavereiden kanssa jaloa kotiviinin teon taitoa. Pojat hakivat Tapiolasta liikenteen keskeltä ruusunmarjoja ja lisäsivät keitokseen rusinoita. Viini oli makeankirpeää ja prosentteja löytyi.

Jussin sisko Leenalla oli pihapiirissä punaherukkapensaita. Niistä syntyi myöhemmin mainiota kotiviiniä. Veimme Leenalle tuliaisia, kun ensimmäinen sato kypsyi. Hän ei pahemmin välittänyt happamasta juomasta, vaan tarjoili meille seuraavana kesänä pullotustamme. Miten ollakaan, maku oli jalostunut lähes sherryksi. Omat pullomme oli juotu jo syksyn mittaan.

Hauskin kotiviinikokemus oli, kun järjestimme yhteiset satavuotisjuhlat Kauklahden pihapiirissä. Jo juhlapäivän valinta osui kohdalleen. Olen syntynyt 0607 ja Jussi 0809. Jos 0708 osuu viikonlopuksi, juhlimme silloin, suunnittelin.

Elokuun seitsemäs oli sopivasti lauantai. Olimme kantaneet pihalle pöytäryhmiä ja rakentaneet kesäkeittiöön suojakatoksen sateen varalle. Jussin Leena-sisko ja tämän mies Keijo saapuivat Pohjanmaalta jo edellisenä iltana. Leena kysyi pahaa aavistamatta, voivatko he auttaa. Hän ei arvannut, että sai viettää illan Keijon kanssa saunan pesuhuoneessa kuorimassa säkillisen perunoita.

Juhlapäivänä muuripadallinen kalakeittoa kiehui ulkotulella ja sata litraa kotiviiniä odotti kellarissa. Olimme koemaistaneet naapurin Arjan ja Sepon kanssa erät ja nimenneet neljä parasta. Miika oli printannut pulloihin etiketit Chateau de Solvalla. Vierailla oli hauskaa, kun he tilasivat Emännän antavaa, Isännän letkeää, Miikan kipakkaa ja Annan heleää.

Tunnelma oli huipussa, kun Jaanan poikaystävä Raimo ja hänen kaverinsa jammailivat auringonlaskuun asti vanhaa jazzia. Vieraat viihtyivät, viiniä ja soittoa riitti ja kesäyö oli ihmeellinen. Olin vihjannut, että oma taskumatti olisi mukava lahja. Sain neljä. Nököttävät nyt lähes käyttämättöminä olohuoneen vitriinissä.

INCREDIBLE INDIA

Anttilan hinta, Stockannin laatu, innokkaat kaupustelijat huutelivat, kun puikkelehdimme auringonpalvojien ja rantahiekalla harhailevien lehmien seassa etsien rauhallista keidasta. Jussilla oli todellakin käsivarrella Anttilan muovikassi, jossa oli uima-asumme. Loppuviikolla kassin punavihreä kuviointi oli haalistunut lähes olemattomiin.

 Olimme lomamatkalla Lasse-isän, Jaanan ja Jussin kanssa ensimmäistä kertaa Goassa Rauhallista keidasta ei löytynyt kertaakaan kahden viikon matkamme aikana. Oppaamme Timo Monto kiteytti sanonnan parempi katsoa kuin katua, muotoon parempi katsoa katua. Lehmänläjiä oli kaikkialla.

Kun lopulta istuuduimme rantatuoleille ja vedimme henkeä hikisen tarpomisen jälkeen, innokkaat myyjät ympäröivät meidät välittömästi. Jo se, että suostuimme katsomaan, mitä heillä oli tarjolla, oli ostolupaus. Jaana ja minä ihastuimme värikkäisiin silkkihuiveihin ja ostimme tinkimättä pari. Se oli pahemman laatuinen virhe. Kun myöhemmin opimme tinkimisen jalon taidon, se oli rannalla myöhäistä. Sana oli kiirinyt, mitä olimme maksaneet ensimmäisistä huiveistamme.

Lasse-isä seurasi huvittuneena kaupankäyntiä. Hän oli lähtenyt matkaan vain kevyen ruskean nahkasalkun kera. Sieltä löytyi vaihtovaatteet, partakone ja pelikortit. Isällä oli pitkät housut ja pitkät kalsarit. Kävimme ensi töiksemme hankkimassa hänelle sortsit. Isä näytti koomiselta, kun kasvot ja käsivarret olivat ruskettuneet, mutta jalat vitivalkoiset. Loppuviikolla ne punersivat reippaasti.

Lähdimme Jaanan kanssa kahdestaan Mapusan markkinoille. Isä jäi mieluummin hotellin altaalle lepäilemään ja Jussi piti seuraa. Elämäni muuttui sillä matkalla, sillä sain ensi kosketuksen tarotkortteihin. Ne tuntuivat pelottavilta ja kiihottavilta. Kiihko ei ole sammunut vieläkään.

Kotiin palattuamme toivoin saavansa kortit syntymäpäivälahjaksi. Sama pakka on seurannut mukanani viimeiset 27 vuotta. Ennustin aluksi perhepiirissä ja myöhemmin Mama Maddalenan nimellä Hämeen keskiaikafestivaalilla. Pentaakkelit ensimmäiseen soolomatkaan Kreikkaan ansaitsin antamalla vain hyviä ennustuksia.

Juhlimme isän syntymäpäivää hotellimme altaalla. Olimme vihjanneet henkilökunnalle tapauksesta. Isä oli iloisen yllättynyt, kun tarjoilijapoika kantoi sädetikuin valaistun kakun pöytään. Muutkin turistit yhtyivät onnittelulauluun. Illassa oli tunnelmaa, kun sadat lyhdyt heijastuivat altaan tummaan veteen. Taivaalle oli noussut kuunsirppi. Isä muisteli syntymäpäiväänsä vielä kauan.

Toivotimme Jaanalle ja isälle hyvää kotimatkaa ensimmäisen viikon jälkeen. Osallistuimme Jussin kanssa Aurinkomatkojen kultaisen kolmion kierrolle, joka suuntautui Delhiin, Agraan ja Jaipuriin.

Matka oli kuin suoraan itämaisesta satukirjasta. Delhi oli käsittämättömän vilkas ruuhkainen ja äänekäs suurkaupunki. Kun retkibussi pysähtyi linnoituksille, myyjä- ja kerjäläisjoukko ympäröi meidät välittömästi.

– Kulkekaa päättäväisesti ohi, älkää katsoko sivuillenne, se on ainoa tapa edetä, opas neuvoi.

Vaikka tuntui julmalta, opimme nopeasti.

On kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka ovat nähneet Taj Mahalin ja sellaisia, jotka eivät ole, kirjoitin kotiväelle postikorttiin. Kuuluimme ensimmäisiin onnellisiin. Poseerasimme hautamuistomerkin edessä. Tarinan mukaan kupolin mallina oli ollut nuoren orjatytön rinta. Minulla oli kuvissa kirkkaan oranssi tunika ja valkoiset housut. Jussilla lyhythihainen kauluspaita ja shortsit. Näytimme nuorilta rakastavaisilta.

Jaipurissa tunsin olevani keskellä elokuvaa. Se oli eksoottisin näkemäni kaupunki. Kuvittelin itseni haareminaiseksi, joka sai katsella vain ristikon läpi elämää Hawa Mahlissa, Tuulten temppelissä. Valokuvat olivat haalistuneet punaruskeiksi, mutta värikäs tunnelma, kosteankuuma ilma, tuoksut ja äänet palasivat elävästi mieleen.

Retkeen kuului elefanttiratsastus. Pelkäsin istuessani korkealla heiluvassa kyydissä. Onneksi Jussi oli turvallisesti vieressä. Valokuvaajat parveilivat ympärillä. Ihmettelin, näkisinkö kuvaa koskaan.

Kyllä vain. Kävelimme seuraavana päivänä Jaipurin kadulla. Tumma nuori mies viittilöi ja esitteli ylpeänä elefanttikuvan. Totta kai se piti lunastaa. En edelleenkään ymmärrä, miten ihmeessä mies tunnisti meidät väen tungoksessa.

Jaana oli oppaana Kairossa ja unohti kotimatkalla taksin takapenkille räätäliltä hakemansa silkkipaidan. Hetken harmitus vaihtui iloksi, kun kuljettaja toi paketin aamulla Aurinkomatkojen hotellille ja tunnisti Jaanan. Valkoiset hampaat välähtivät hymyyn, kun sisko antoi runsaat tipit.

Kierrolla oli täysihoito. Olin siihen aikaan kasvissyöjä ja kuvittelin, että kyllästyn nopeasti linsseihin ja okraan. Hotellit olivat tasokkaita ja ruokien monipuolisuus ja herkullisuus yllätti. Vatsataudit eivät kiusanneet toisin kuin monia muita seurueen jäseniä. Aamiaisella otettiin aina luku, kuinka monta puuttui.

Jaana eteni oppaan urallaan ja sai toivoa kohteita. Intia oli yksi niistä. Tutustumismatkasta sisko kertoi, ettei muista siitä muuta kuin kaamean ripulin. Hän oli maannut bussin takapenkillä ja toivonut hartaasti kestävänsä seuraavaan wc:hen asti.

Hulppeat muistot tulivat mieleen, kun tyttären poika Miska lauleskeli pienenä Lipuli, lipuli, lipuli on mälkää kakkaa.

Minullakin on kokemusta äkkiarvaamattomista ripuleista. Ensimmäinen sattui Luxorissa. Olimme taas kerran Jaanan vieraina Jussin ja työtoveri Liisan kanssa. Sisko vei meidät illalliselle kunnianarvoiseen Winter Palaceen. Hän kertoi huvittuneena, että moni turisti oli saanut siellä ripulin. Emme hätkähtäneet, vaan nautimme puutarhan puolella herkullisen illallisen. Saimme jopa tiskin alta alkoholijuomia, vaikka oli ramadanin aika. Turisteille kaikki oli sallittua.

Liisa herätti meidät aamuyöllä ja kyseli Immodiumia. Minä olin seuraava potilas ja Jussi kolmas. Kun palasimme Kairoon, Jaana tarjosi läksiäislounaan huikean hienossa ravintolassa. Join kalpeana teetä ja yritin maistella keittoa, mutta mikään ei pysynyt sisällä, sillä vatsassa kiersi edelleen ikävästi.

Toisen kerran vatsatauti iski Tunisiassa. Olin karannut äitiyslomalla Sousseen Jaanan matkalle. Oli kierretty kamelimarkkinat, käyty Tunisin sokkeloisella basaarialueella sekä retkellä sinivalkoisessa Sidi Bou Saidissa ja Karthagon raunioilla. Olin tuudittautunut mukavaan lomatunnelmaan, kun ripuli iski salakavalasti. Olin aamulla häpeissäni, kun petivaatteet olivat likaantuneet. Jaana nauroi, etten todellakaan ollut ensimmäinen ja tarjosi lasillisen Fernet Brancaa lääkkeeksi.

Palasimme joitakin vuosia myöhemmin Jussin kanssa nostalgiamatkalle Goaan. Se oli vaurastunut turistitulvan myötä. Emme olleet tunnistaa vanhoja maisemia.

Aurinkomatkat hehkuttivat retkellä, jossa eletään kuin maharadzat aikoinaan. Bussi vei yksityiselle rannalle, jonne oli pystytetty ylellisiä telttoja. Niissä oli parivuode ja oma kylpyhuone. Hienohiekkaiselle rannalle oli katettu herkkuja notkuva buffetpöytä. Samettisessa yössä kuului rumpujen pärinä. Muistelin, miten katselin kirkasta tähtitaivasta. Yöllä painauduin Jussin kainaloon ja toivoin, että elämä jatkuisi yhtä ihanana.

Hyviä hetkiä ja hyviä matkoja riitti lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Minulla oli tapana sanoa, matkustetaan niin kauan, kun olemme terveitä ja se tuntuu hyvältä. Miten oikeassa olinkaan. Tuli aika, jolloin Jussin kunto romahti ja hän joutui aivoverenvuodon ja aivoinfarktin jälkeen pysyväispaikalle hoivakotiin. Istuu pyörätuolissa ja näkee harhoja.

Silmiin nousi kyyneleet. Olin valvonut ja murehtinut, mutta piristynyt ymmärrettyäni, että elämän pitää jatkua. Ei kukaan kiitä, jos suren yksin kotona.

AIKAMATKA HAIKEISSA TUNNELMISSA

Intro. Kynäilijät ryhmämme kirjoitusaiheet ovat aina yllättäviä. Lokakuussa 2022 teemme aikamatkan. Hetken ihmeteltyäni päädyin lähtemään makumatkalle. Tekstien pitää olla lyhyitä, joten tässä hipaisu tutusta ja itselleni rakkaasta teemasta.

Sadepisarat rummuttavat ikkunalautaa. Istun shaali hartioilla pienellä parvekkeellani ja luen dekkaria. En pysty keskittymään, sillä olo on haikea. Syysmasennusta, arvelen. Aurinkoiset mökkipäivät ovat ohi ja mittaamattoman pitkä talvi edessä. Pinkinpunaiset krysanteemit huojuvat puuskaisessa tuulessa, sillä pidän sitkeästi parvekelasit auki. Yrtit viihtyvät. Basilika, rosmariini ja timjami ovat suosikkejani. Kastelen korianterin ja hurmaannun sen aromaattisesta tuoksusta.

Haen lasillisen valkoviiniä ja lähden mielikuvituksen siivin aikamatkalle Bangkokiin. Istuudun pieneen kansankuppilaan Chao Praya joen rannalle. Kuuntelen vieraiden äänten sorinaa ja nautin kuumankosteasta lämmöstä, jota laiska tuuletin yrittää viilentää. Tilaan lempiannokseni tulista sitruunanruohon ja tuoreen korianterin tuoksuista katkarapukeittoa tom yam. Makuhermot hyrisevät. Tunnistan perusmaut suolaisen, makean, karvaan, happaman ja umamin. Henkäisen onnesta. Thairuoka on makujen ilotulitusta.

Täytän lasini ja jatkan aikamatkaa. Vuorossa on 1980-luvun Neuvostoliitto. Asun hotelli Nationalissa Punaisen torin laidalla. Kristallikruunut kimaltavat katutasossa sijaitsevassa ravintolassa. Mustiin pukeutuneet komeat tarjoilijapojat kantavat kohotetuin käsivarsin suuria hopeatarjottimia, joissa on keittokulhoja. Yksi heistä laskee eteeni valkoisella liinalla peitetylle pöydälle vadillisen tuoksuvia blinejä ja jääpalojen päällä keikkuvan lasiastian mustaa kaviaaria. Seuralaiseni tilaa tottuneesti sata grammaa vodkaa ja pullollisen puolikuivaa samppanjaa. Kohotamme maljat. Olemme nuoria ja loistava tulevaisuus kimaltelee silmissä. Emme osaa kuvitella, että joidenkin vuosien päästä Neuvostoliittoa ei enää ole.

Kolmannen lasillisen myötä lennän Finnairin sinivalkoisin siivin Rodokselle. Vaahtopäiset aallot lyövät rantakivikolle. Meri on uskomattoman smaragdinvihreä. Tilaan kreikkalaisen salaatin, grillattua mustekalaa ja pihkalle tuoksuvan pullollisen retsinaa. Hengitän suolaista tuulta, nautin lempeistä auringonsäteistä ja kukkivista oleantereista. Ne tekevät lomasta lähes täydellisen. Vain rakas puuttuu viereltäni.

  • Eikö voitaisi joskus viettää loma, jonka ohjelmaa ei ole suunniteltu etukäteen? Oltaisiin mökillä tai kuljettaisiin sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä, Jussi kysyi usein.
  • Voi sinua, jos haluamme lähteä sateisena kesänä ulkomaille, kaikki järkevän hintaiset matkat on myyty loppuun, parahdin.
  • Tuntuu ahdistavalta, kun ei voi vain olla ja puuhata sitä, mikä tuntuu hyvältä.
  • Arvaan, uistelet iltakaudet järvellä ja minä valvon odotellessani.
  • Mutta kyllä tuore kala sinullekin kelpaa.
  • Kyllä kelpaa, mutta haluan lomalta muutakin. Maailma on täynnä taideaarteita ja kulttuuria.

Kävimme tällaista sananvaihtoa usein ennen kesälomaa. Kyllä Jussi viihtyi matkoilla ja kehui jälkeen päin vuolaasti ruokaelämyksiä ja retkiä.

Kun ikäännyimme, huolestuin, sillä miehen askeleet lyhenivät ja entinen tarmo oli hävinnyt. Taidan ottaa nokoset, oli tuttu lause.

Suunnittelin edelleen lomamatkat, mutta nyt piti ottaa huomioon, että hotelleissa oli hissi ja mukavuudet. Hintataso nousi ja meistä entisistä reppuretkeläisistä tuli lähes luksusmatkaajia.

Sekin ilo loppui Jussin sairastumisen myötä. En lannistunut, vaan päätin jatkaa elämää. Vietin huolettoman lomaviikon yksin Rodoksella. En suunnitellut etukäteen mitään vaan nautin, että olin vapaa.

Ymmärsin kaikkien yhteisten vuosien jälkeen, että Jussi oli ollut oikeassa.

GRILLATTUJA SARDIINEJA JA KUIVATTUA TURSKAA PORTUGALISSA

Jos sisko on opas, ei voi välttyä matkakuumeelta. Muistelin hieman kateellisena, miten hurmaavalta pikkusisko oli näyttänyt Aurinkomatkojen oransseissa asuissa. Jaana oli hoikka, vaaleahiuksinen ja kadehdittavan ruskea, kun hän oli vastassa ensimmäisessä kohteessaan Cascaisissa Portugalissa. Olimme Lasse-isän kanssa kahdestaan, sillä Rakel-äiti oli joutunut sairaalaan hermosärkyjen vuoksi.

– Tervetuloa linnakierrokselle, Jaana oli toivottanut, kun bussillinen turisteja oli löytänyt paikkansa.

– Kuule tyttäreni, olen opettanut tyylihistoriaa, kertaa vielä aikakaudet, isä ei malttanut olla oikaisematta Sintran linnassa.

– Älä kerro muille, eivät turistit oikeasti muista mitään kierroksen jälkeen, Jaana yritti rauhoitella posket kuumottaen. Hän lupasi viedä meidät vapaapäivänä Lissaboniin syömään ja illalla Estorilialiin tanssimaan.

Katsoin ihaillen, kun komea tarjoilijapoika toi kokonaisen merianturan hopeavadilla tarjolle ja ruoti sen näppärästi. Maku oli suussa sulava sitruunaviipaleiden ja helmeilevän valkoviinin kera. Arvelin, että siskon palkan täytyi olla huikea, kun hän tarjosi loistavan illallisen kristallikruunujen alla.

Myöhemmin kävi ilmi, että ravintola oli matkatoimiston suosituskohde ja oppaita hemmoteltiin, koska he toivat maksavia asiakkaita. Paxeja, niin kuin Jaana heitä kutsui.

Olin matkan jälkeen niin täpinässä, että hehkutin haluavani Portugaliin uudelleen. Tilaisuus tuli, kun kuusivuotias etuhampaansa pudottanut Anna ja runsaat kolme vuotta vanhempi isoveli Miika kinusivat kesälomamatkaa. Suomessa oli harvinaisen kolea heinäkuu.

Tutkimme tarjouksia ja päädyimme varaamaan viikon matkan Albufeiraan. Emme pettyneet, sillä auringonpaiste ja leppoisa merituuli hellivät. Meriretki lähisaarelle oli ikimuistoinen. Vene ankkuroitiin hiekkapoukamaan ja miehistö pystytti hiiligrillin. Paistuvien sardiinien tuoksu houkutteli uimarit syömään. Tarjolla niiden lisäksi oli ämpärillinen tomaatti-sipulisalaattia. Istuimme rantakivillä auringonpaisteessa märät uikkarit yllä ja söimme kalat sormin. Se oli lähiruokaa parhaimmillaan.

Kuivattu turska, paikallisella kielellä bacalhau, oli kauhistus. Jussi maisteli sitä mielenkiinnolla, minä en. Kunnes tuli hetki, jolloin päädyimme vuokra-autolla pikkukylän ravintolaan, jossa ei ollut tarjolla muuta kuin kalakeittoa. Jussi ja lapset söivät, minä en.

Caldo verde eli lehtikaalikeitto sen sijaan oli herkullista ja sitä oli yleensä aina tarjolla. Muistan myös suussa sulavan herkulliset vaniljaleivokset. Yhtä hyviä olen saanut vain Hongkongissa. Siellä oli pieni koju, johon paikalliset jonottivat. Niin mekin emmekä pettyneet.

Kävimme Portugalissa monta kertaa. Toimittajaystävä Ossi hankki Caldas da Rainchasta Lissabonin pohjoispuolelta asunnon ja tarjosi meille osuutta. Kävimme katsomassa, mutta emme halunneet sitoutua. Lapset olivat pieniä ja kerrostaloasunto ei ollut rannalla.

Mielenkiitoisin retkikohde oli Fatima, joka oli pyhiinvaelluspaikka. Näimme, miten kristityt ihmiset etenivät vaivalloisesti polvillaan kohti pelastusta. Sanotaan, että Neitsyt Maria oli ilmestynyt siellä noin vuonna 1917 kolmelle lapselle. Kaupunki oli tehnyt ihmeestä kaupallisen menestystarinan, sillä näyteikkunat olivat täynnä uskonnollisia muistoesineitä.

LEVADASEIKKAILUJA MADEIRALLA

Äiti oli viherpeukalo, joka sai harvinaisetkin kukat menestymään. Mökillä oli kukoistava viherhuone vesialtaineen. Orkideat viihtyivät. Äidin haave oli saada bougainville kukkimaan, mutta se mokoma kasvatti vain lehtiä.

Madeiralla äiti hullaantui. Valokuvakansiosta löytyi satoja kuvia Funchalin kasvitieteellisestä puutarhasta. Isäkin viihtyi leskeksi jäätyään talvikuukausina vehreällä saarella. Hänellä oli suosikkihotelli Funchalin keskustassa kukkatorin vierellä. Ravintoloissa syöminen onnistui vähäiselläkin kielitaidolla, sillä annoksista löytyi värikuvat.

Kävimme lasten kanssa isää katsomassa ja teimme bussiretkiä ympäri saarta. Palasimme lukuisia kertoja saarelle Jussin kanssa kahdestaan ja kerran myös Jussin Esko-veljen ja Arjan kanssa. Valitsimme helpon levadan ja patikoimme leveää polkua hiljakseen rinnettä alas. Loppumatkalla Jussin jalat kieltäytyivät toimimasta. Olimme onneksi jo kaupungin laidalla. Ei auttanut muu, kuin soittaa taksi hakemaan väsynyt matkamies.

Joitain vuosia aikaisemmin olimme lähes uhkarohkeita. Valitsimme keskivaikean Portelan levadan. Kapea polku kulki rotkon reunalla. Näköalat olivat huikeita. Hankalimmissa kohdissa kulkijoiden turvana oli ohut rautalanka. Pähkäilimme, käännymmekö takaisin, kun polku kapeni entisestään. Olimme kuitenkin ohittaneet jo monta hankalaa kivikkoa, joten vaihtoehto ei houkutellut. Minä selvisin sisulla, mutta Jussi harkitsi jo kahlaamista vesikanavassa. Kun lopulta pääsimme polun loppupäähän, helpotus oli melkoinen.

Kuvittelimme seuraavalla matkalla Kanarialla olevamme edelleen reippaita vaeltajia ja ilmoittauduimme huolettomasti retkelle Maskan rotkoon. Jyrkkä kivikkoinen polku oli sateiden jäljiltä lähes olematon. Opaspoika Iiro ohjeisti, että ensimmäisen laskun jälkeen on vielä mahdollisuus kääntyä takaisin. Me käännyimme suosiolla. Olin kuvitellut, että seuraamme loivaa puroa ja kävelemme leppoisasti rinnettä alas meren rantaan, josta oli luvassa venekuljetus takaisin lähtöpisteeseen. Totuus oli toisen näköinen.

AMAZING THAILAND

Suosikkikohteemme Thaimaa polttelee edelleen. Kuukausi kulttuurikaupunki Chiang Maissa jäi Jussin ja minun viimeiseksi yhteiseksi lomamatkaksemme. Palasimme Bangkokista viimeisten joukossa maaliskuussa 2020 koronan puhaltaessa niskaamme.

Kaikki alkoi eräänä kesänä 1900 luvulla, jolloin Jaana houkutteli meidät kahden viikon kaupunkilomalle Bangkokiin. Hän ei ollut itse mukana, mutta vakuutti, että pärjäämme. Asuimme hulppeasti Aurinkomatkojen hotelli Naraissa Silom Roadilla. Hotellin aamiainen oli yksi parhaista, jota muistelen kaiholla vieläkin. Tarjolla oli häikäisevän hieno kattaus idän eksotiikkaa.

Matkassa oli karttoja ja opaskirjoja, joten pärjäsimme loistavasti. Huomasimme nopeasti, että kätevin tapa liikkua suurkaupungissa oli hypätä jokilaivaan. Chao Praya kiemurtelee kaupungin läpi. Piti olla nopea, sillä laiva pysähtyi laitureille vain hetkeksi.

Teimme mieleen painuvimman retken Kwai-joelle. Asuimme kelluvassa hotellissa floatelissa, uimme vuolaassa joessa antaen virran viedä lautoilta myötävirtaan ja kiipesimme viimeisen kohdalla ylös. Hirvittää näin jälkikäteen ajatella, mihin virta olisi vienyt, jos emme olisi tavoittaneet lautan rappuja.

Bangkokin jälkeen ihastuimme paratiisisaari Phuketiin. Kävimme siellä monta kertaa. Emme halunneet asua turistikeskus Patongilla, vaan valitsimme majapaikoiksi rahallisen Katan ja Karonin. Kun rohkenimme lähteä vuosituhannen vaihteessa vuorotteluvapaamme aikaan seitsemäksi viikoksi Thaimaahan ja Malesiaan, tukikohtamme oli Fantasy Hill Katalla. Jätimme sinne talvivaatteet säilöön ja lähdimme kiertämään aurinkorantoja vain kevyet rinkat selässä.

Ensimmäinen kohteemme oli kookospalmusaari Koh Samui. Palasimme lukuisia kertoja pohjoisrannan bungalowkylään Po Bangiin. Palmujen varjostama hiekkapoukama Sun Beamiissa oli paratiisi. Emme arvanneet, että joitakin vuosia myöhemmin syysmyrsky vie rantahiekalle rakennetut bungalowit mennessään.

Ihastuimme Koh Samuilta lähdettyämme Koh Phi Phihin. Uimme ja snorklasimme smaragdinkirkkaassa vedessä. Näin elämäni upeimmat korallit Coral Bayssa. Luin myöhemmin, että The Beach elokuva oli kuvattu sen maisemissa. Järkytyimme, kun joitakin vuosia myöhemmin tsunami pyyhkäisi saariryhmän yli.

Vaihdoimme saariseikkailut eläkevuosien myötä kulttuurikaupunki Chiang Maihin. Se sijaitsee pohjoisen vuoristossa. Ilmanala on hieman viileämpi kuin etelässä ja elämä todella edullista. Buddhalaistemppeleitä oli joka korttelissa. Vaihdoimme hotelleja vanhan kaupungin tuntumassa, mutta palasimme aina Top North Guest Houseen, joka oli edullinen. Sen valtteina oli hyvä sijainti muurien sisäpuolella, iso uima-allas ja tilava huone terasseineen. Upein kokemus oli nähdä mieletön lyhtyjuhlakulkue ja sadat palavat taivaalle lähetetyt lyhdyt. Ikävä jäi, mutta en osaa kuvitella lähteväni yksin Jussin ja minun suosikkikohteeseen.

BALI – TICKET TO PARADISE

Herkistelin sateisena sunnuntaipäivänä Hämeenlinnan Bio Rexissä balitunnelmissa. Loistavat näyttelijät Julia Roberts ja George Clooney osallistuivat paratiisissa tyttärensä häihin. Me emme Jussin, Tertun ja Immon kanssa olleet häämatkalla, mutta nautimme eksoottisen saaren tunnelmista. Olimme käyneet Jussin kanssa jo kerran aikaisemmin ja houkuttelimme ystävät mukaan.

Asuimme Amedissa suomalaisten omistamassa Santaibalissa. Siellä oli kaikki kohdallaan. Ylellinen parivuode bungalowissa moskiittoverkon alla, aamukahvit terassilla, uima-allas palmujen katveessa ja tummahiekkainen ranta vieressä.  Osuimme saarelle seremonia-aikaan. Seurasimme ihmeellistä ogoh-ogoh kulkuetta, joka karkoitti pahat henget. Seuraava päivä oli silence day, jolloin uskoteltiin, että saari oli kuollut. Valoja ei sytytetty eikä kukaan liikkunut, eivät turistitkaan. Saimme viettää aikaa hotellialueella, mutta rannalle ei ollut asiaa.

Bali on eksoottisin paikka, jossa olen käynyt. Tutustuimme jännittäviin temppeleihin paikallisiin saronkeihin pukeutuneina. Miehillä oli vekkulit turbaanit. Kulttuurikaupunki Ubudissa ihastelimme kecac tulitanssia pimeässä yössä. Mahtava barong oli suosikkini.

Balilaiset nimet ovat hauskoja. Perinteisesti ensimmäinen lapsi sukupuolesta riippumatta on Wayan, toinen Made, kolmas Nyoman ja neljäs Ketut. Sen jälkeen kierto alkaa alusta. Minä olisin siis Wayan, Jussi Made.

Ensimmäisellä Balin matkallamme vaihdoimme ylellisen viikon jälkeen majapaikkaa läheiseen kylään, jossa hinnat olivat edullisia. Tilasimme noudon Santaibaliin. Nouto tuli. Kaksi nuorta miestä skoottereilla. Ilmoitin kauhistuneena, etten suostu. Poika lupasi ajaa oikein hiljaa ja oikein varovasti. Siinä sitten vilistimme ohi riisipeltojen ja selvisin hengissä. Perille päästyämme Jussi tarjoili minulle paikallista pontikkaa vatsahermojen rauhoittamiseen. Se tehosi.

EKSOOTTISIA ELÄINTARINOITA

Upea ystävällismielinen vihreänkirjava gekko jakoi pienen merenrantabungalowin kanssamme Perhentian saarilla Malesian itärannikolla. Nimesimme sen Gekkoseksi. Loppuviikolla majassa majaili myös Rouva Gekkonen. Seurasimme huvittuneina niiden kuhertelua. Pienempiä siroja gekkoja näimme rinkkaretkillä usein.

Kohtasimme Tiomanin saarella pelottavampia liskoja. Ne olivat isoja ja kulkivat vapaina. Paikallisten asukkaiden mielestä ne olivat vaarattomia, mutta he varoittivat menemästä liian lähelle, sillä neulanterävän hännän heilautus voi sattua. Mutta mitä tehdä, kun meriretkellä rantauduimme hienolle rannalle ja levitimme sarongit korallihiekalle. Kun palasin uimasta, suuri lisko lekotteli rantapyyhkeeni päällä. Jussi oli tilanteen tasalla ja otti hienon valokuvan minusta ja liskosta.

Yksi upeimmista elämyksistä oli käydä yöuinnilla Koh Samuilla sametinpehmeässä meressä. Häikäistyimme ihastuksesta, kun ympärillä oli sädehtivää planktonia. Ne kiilsivät uimareiden ympärillä pimeässä kuin tulikärpäset.

Koh Samuilla tutustuimme tokkee liskoon. Se äänteli läpitunkevasti tokkee – tokkee. Emme koskaan nähneet sitä, mutta ääni oli kantava. Kun kysyimme rantatavernan isännältä, mikä lisko se oli, hän vastasi ”tokkee”.

Eksoottisin matkoilla tapaamamme lintu oli hauskan näköinen sarvinokka. Olimme Pangkorilla Malesian länsirannikolla. Linnut lentelivät rantapuissa uimaretkiemme ilona. Taman Negaran kansallispuistossa näimme kirkkaan sinisiä kuningaskalastajia. Olimme tutustuneet niihin aikaisemmin vain Kingfisher olutpullojen etiketeissä.

Koh Samuilla Mustiksi nimeämämme koira adoptoi meidät. Musta takkuturkkinen koira seurasi uskollisesti rantaretkillä. Jos se ylitti reviirinsä, muut koirat hätistivät sen pois. Kun palasimme bungalowiimme, Musti odotti häntä heiluen verannalla.

Lähetimme ystäville hellyttävän kuvan, jossa Jussilla ja minulla oli sylissä pandavauvoja. Tosiasiassa näimme niitä vain lasin takaa Chiang Main eläintarhassa. Valokuvaaja otti meistä kuvan pallot sylissä. Hetken kuluttua pallot oli korvattu pandankuvilla. Tulos oli hämmästyttävän luonnollinen.

Apinoista emme pitäneet. Ne olivat röyhkeitä ja vikkeliä varkaita. Jussi ripusti eräällä rantaretkellä tertun sormenpään kokoisia banaaneja repun päälle. Se oli virhe, sillä nälkäinen apina lähti seuraamaan. Jussi yritti häätää sen kepillä, mutta luovutti ja heitti kerjäläiselle banaanin.

Äänettömät hyttyset ja moskiitot iskivät hämärän tultua. Suojauduimme pitkillä hihoilla ja paikallisilla karkotteilla. Jussi osti tennismailan näköisen sähkövempaimen, jota hän heilutti uhkaavasti ennen nukkumaan menoa majoissamme.

Pangorilla kangastossuuni eksyi kiiltäväkuorinen vihreä ötökkä, joka puri kipeästi. Jalka turposi, mutta henkeni pelastui, kun Jussi lääkitsi potilasta sisäisesti ja jalkaa ulkoisesti pontikalla.

Iilimato oli ilkeä tuttavuus. Oppaamme Aji antoi Borneolla meille kepakot, joilla kopistelimme sademetsän puita ja pensaita sademetsäretkellä. Karkoitimme niiden avulla käärmeet, opas selitti. Varoin askeleitani, sillä kuvittelin iilimatojen lymyilevän mutaisessa maassa. Erehdyin, sillä niitä näkyi pensaiden oksilla.

On kahdenlaisia ihmisiä, sellaisia joita iilimato on purrut ja sellaisia, joita ei, Jussi totesi lakonisesti pyyhkiessään veristä nilkkaansa retken jälkeen. Olin tyytyväinen, että kuuluin jälkimmäiseen ryhmään.

Kävimme samalla retkellä valtavassa lepakkoluolassa, jossa kakka haisi. Paikalliset ketterät nuoret miehet kiipeilivät huterilla korkeilla bambutikkailla keräämässä pääskysen pesiä. Ne olivat kultaakin arvokkaimpia. Öisin oli vartija paikalla. Jussi oli innoissaan, minä kärsin ja yritin vältellä maassa olevia ulosteita ja torakoita. Maistoimme pääskysenpesäkeittoa, joka oli ylimainostettua. Se oli hapotonta ja vain hunajaripaus teki siitä juotavan. Pärjään ilmankin.

En ole koskaan ratsastanut Suomessa, mutta matkoilla tuli istuttua hevosen, norsun ja kamelin selässä. Kokemukset olivat ikimuistoisia, mutta kerta riitti. Elefanttisafarille en koskaan halunnut, kun kuulin tuttavien hurjista kokemuksista.

MUSLIMIMAA MALESIA

Aloitimme Malesiaan tutustumisen Kuala Lumpurista. Se oli mielestäni paljon modernimpi kuin ruuhkainen Bangkok. Kaupungissa on paljon puistoja ja tavarataloissa houkuttelevia tavaroita. Suosikkini oli Sungei Wang, josta ostin useammatkin varvassandaalit. Myös Pasar Seni eli kauppahalli oli mieletön paikka. Hankimme sieltä tuliaiset, sillä eksoottista valinnanvaraa riitti.

Asuimme Bukit Bintangin alueella, jossa oli runsaasti herkullisia ruokapaikkoja. Alor kadun varrella sai valita lukuisista vaihtoehdoista. Mikkihiiren kuvilla somistetusta ravintolasta sai suussa sulavia meren eläviä, jotka oli wokattu runsaan valkosipulin ja chilin kera.

Miika vietti ylioppilaskirjoitusten jälkeen opiskeluvuoden Penangin yliopistossa. Kävimme tietenkin katsomassa poikaa. Lensimme Phuketista ja kiertelimme viikonlopun saarella katselemassa nähtävyyksiä. Kun poika palasi Suomeen, emme olleet tuntea häntä, kun olimme vastassa lentoasemalla. Iho oli tasaisen ruskea, samoin ennen vaaleat hiukset. Miika oli värjännyt tukan, kun ei kestänyt jatkuvaa silittelyä. Tyttöystävä Laura luuli seurustelevansa tummahiuksisen pojan kanssa, kunnes huomasi vaalean juurikasvun.

Kiersimme rinkkaretkillä sekä länsirannikkoa että itärannikkoa.  Lomailimme paratiisisaarilla Pulau Pankor, Langkawi, Tioman ja Perhentian usein hyvinkin alkeellisissa oloissa. Kansallispuisto Taman Negaraan pääsi vain jokiveneellä. Retkellämme alkuasukaskylässä Jussin hymy oli leveä, kun hän voitti päällikön puhallusputkikisassa.

Jussin työpaikalle Espoon Sähköön tuli harjoittelija Kenny Malesiasta. Hän kävi kevättalvella mökillämme Jussin kanssa kalassa. Kennyn hymy ulottui korviin, kun hän lähetti kotiväelle valokuvan itsestään pilkkihaalareissa. Vierailimme muutaman kerran KL:ssä Kennyn ja tämän esimiehen Roslyn vieraina. Ymmärsimme arvostaa, kun meidät kutsuttiin kylään Roslyn kotiin. Yleensä vieraille tarjottiin ateria jossain hyvässä ravintolassa. Niin meillekin ensimmäisellä matkalla. Istuimme japanilaisessa ravintolassa ja tarjolla oli talon parhaita herkkuja. Kotivierailulla Roslyn vaimo tarjosi lihaa, kalaa ja kasviksia, kun ei tiennyt, oliko meillä ruokarajoitteita. Asiaan kuului pienet lahjat puolin ja toisin.

Kun olimme lähdössä Borneolle, Kenny tarjosi ihanan illallisen malesiankiinalaisessa ravintolassa, jossa tarjoilijat täyttivät pienet teekupit jokaisen siemauksen jälkeen. Illasta ei kuitenkaan tullut raitis, sillä siirryimme syötyämme yökerhoon. Kennyn Borneolta kotoisin oleva tyttöystävä Ani liittyi seuraan, kun pöytään kannettiin litran viskipullo. Kysyin tytöltä, mitä nähtävyyksiä hän suosittelee kotisaarellaan. Ei siellä ole mitään nähtävää, Ani tokaisi.

Olimme eri mieltä, kun lensimme Kota Kinabaluun ja matkustimme sieltä bussilla vuoriston kautta Sandakaniin. Olin lukenut opaskirjat ja halusin luontoretkelle. Löysimme opaspoika Ajin, joka vei meidät veneretkelle Kotakinabanangan joelle. Näimme vekkuleita nenäapinoita, villiorangin ja paljon uteliaita apinoita sekä upeita lintuja.  Toinen hauska retki suuntautui orankien suojelukeskukseen. Olimme ruokintapaikalla, kun metsien mies iso oranki tallusteli paikalle. Turistit lakosivat vilkkaasti sen tieltä.

Kävimme Malesiassa monta kertaa. Ruokasanasto oli aluksi hämäävää, mutta opimme nopeasti. Nasi goreng, paistettu riisi ja nasi mee, paistetut nuudelit olivat perusruokaa. Tykästyin laksaan, joka oli vahvaa kookosmaitopohjaista keittoa. Makea tee ja jääkahvi olivat hyviä janojuomia samoin kuin tuorepuristetut hedelmäsmoothiet. Pohjoisessa kulkiessamme oli kuivia osavaltioita, joissa ei alkoholia tarjoiltu. Huomasimme nopeasti, että kiinalaisiin ravintoloihin voi luottaa, sillä niistä löytyi aina olutta.

VIETNAM-NAM

Ensimmäinen matkamme suuntautui pääkaupunki Saigoniin ja rantalomakohde Nha Trangiin. Jussin ja minun lisäksi matkassa oli Jaana ja tämän opasystävä Mimi. Kiersimme pakolliset nähtävyydet, joista sodan aikaiset Chu-chun tunnelit olivat vaikuttavimpia.

Kävellessämme rantahietikolla, paikalliset töllistelivät uteliaina meitä vaaleita pohjoismaalaisia. Eräs mustahiuksinen pojanpallero puhkesi itkuun nähdessään Jussin. Ehkä tämä muistutti hänen mielestään jättiläistä.

Teimme viiden taalan meriretken, johon kuului maittava lounas ja kelluva baari. Kippari ankkuroi paatin suojaiseen lahteen ja heitti mereen pelastusrenkaita. Hyppäsimme perästä ja siemailimme renkaisiin nojaten muovimukeista makeaa viiniä. Retki huipentui hupaisaan koriveneajeluun.

Tutustuimme myöhäisemmillä lomamatkoilla Hanoihin sekä Unescon suojelukohtaisiin Hoi Aniin ja keisarilliseen Hueen

Hoi Ann oli kirjaimellisesti kuvankaunis. Keskustan läpi virtaava joki oli valaistu sykähdyttävin lyhdyin. Rannalla oli vanhoja koristeellisia taloja, temppeleitä, teehuoneita ja kutsuvia ravintoloita. Olin ihastunut vietnamilaiseen ruokatarjontaan. Kun Jussi maisteli asiantuntevasti lihapitoista Pho-keittoa, minä nautin grillatuista merenelävistä kalakastikkeen kera. Osallistuimme jopa kokkikurssille ja herkuttelimme sen päätteeksi tukevasti. Vietnamilaiset osaavat herkän maustamisen taidon.

Keisarillinen Hue sijaitsi Parfyymijoen rannalla. Hauskat lohikäärmeveneet keinuivat rannalla odotellen turisteja kyytiin. Kielletty kaupunki oli salaperäinen suljettu maailma. Kävimme siellä ensin kahdestaan ja toisen kerran opastetulla retkellä. Jussilla oli jo silloin ongelmia liikkumisen kanssa. Retkeen sisältyi lukuisia temppelikäyntejä. Korkeat kiviraput olivat liikaa, joten mies odotteli bussin vierellä. Vaikeudet jatkuivat, kun Jussi sai kuumetta ja oli lähes vuodepotilas. Minä hain apteekista särkylääkkeitä ja kaupasta evästä. Olin huolissani, miten mies selviää paluulennolle. Vedin molempien matkalaukut terminaaliin taksimatkan jälkeen – olimme tässä vaiheessa jo luopuneet rinkoista – ja pääsimme koneeseen. Jussi ei muistanut jälkikäteen loppumatkasta mitään.

MISSÄ ON TURIN?

Jussi kertoi eräänä keväisenä päivänä töistä tullessaan, että hänellä on tiedossa työmatka pohjois-Italiaan johonkin pieneen paikkaan nimeltä Turin.  Tai ei niin pieneenkään, on siellä lentokenttä.  ”Lähdetkö mukaan?”  Tottahan toki.  Ehdotus kuulosti mielenkiintoiselta.  Vasta lentoaikatauluja tutkiessamme meille selvisi, että olimme lähdössä Torinoon.

ensimmäinen päivä
sunnuntai 5.6.2005
elämykset

  • lento Lufthansalla Münchenin kautta Torinoon
  • majoittuminen hotel Plazaan lähelle Lingotton kongressikeskusta
  • tutkimusretki kaupungille
  • näimme Torinon kuuluisat käärinliinat
  • ensimmäinen pizzamme (tuoretta parsaa)

Yöunet jäivät vähiin, koska palasimme lauantai-iltana myöhään pohjanmaalta ylioppilasjuhlista.  Herätyskello pärähti soimaan sunnuntaiaamuna jo kello 5:20. Lentoasemalla oli mielettömän pitkät jonot, mutta ihmeen hyvin ne lopulta vetivät.  Münchenissä koneen vaihto sujui joutuisasti, sillä tapasimme suomalaiset tutut Karin ja Merjan, joilla oli sama matkakohde.  Aika kului rupatellessa hyvän saksalaisen oluen äärellä.

Torinossa paistoi aurinko, kun olimme puolen päivän aikaan perillä.  Tuntui, että taksi vie meidät jonnekin kauas keskustan ulkopuolelle, kun ajoimme hotellille. Myöhemmin kävi ilmi, että matkaa ydinkeskustaan oli vain pari kilometriä.  Bussit 1, 34 ja 35 kulkevat hotellin ohi Via Nizzaa muutaman minuutin välein.  Hotelli on vanhahtavan oloinen, huone on pieni, mutta tapetin kukkakuviot suuret.  Aamiainen on eurooppalaiseen tapaan vaatimaton: kahvia, sämpylöitä, croissantteja, marmeladia.  Tarjolla ei ole mitään tuoretta.

Päiväunien jälkeen lähdimme virkeinä tutkimusretkelle kaupungille.  Opaskirjat olivat hehkuttaneet kaupungin hienoja piazzoja Italian kauneimmiksi.  Petyimme, sillä ensi talven olympiakisat ovat aiheuttaneet koko kaupunkikuvaan Kamppi-ilmiön.  Torit olivat yhtä rakennustyömaata.  Piazza San Carlon hienot barokkikirkot näki vain verkkoaidan takaa.  Piazza Castello oli sentään paikallaan.  Siellä oli suuri kansanjuhla meneillään.  Väkeä oli muutenkin viikonlopun ansiosta liikkeellä runsaasti.  Keskustan hienoissa holvikäytävissä oli maalaismarkkinat.  Tarjolla oli paikallisia viinejä ja juustoja.  Innostuimme maistamaan ja ostamaan molempia kotiin vietäviksi.  Hotellihuoneessamme on onneksi jääkaappi, joten säilyvyys on taattu.

Tärkein käyntikohteemme oli katsastaa kuuluisat Torinon käärinliinat.  Näimme niistä luonnollisen kokoiset kuvat Duomossa.  Käärinliinoissa erottuu selvästi mieshahmo.  Kuulimme perusteellisen italiankielisen selostuksenkin, mutta emme tulleet siitä yhtään viisaammiksi. Täällä kaikki informaation ruokalistoista turistioppaisiin asti on pelkästään italiaksi.  Englannin kielen taitoisia ei juuri tapaa.

Illan hämärtyessä löysimme piazza Solferinon läheltä kodikkaan pizzerian, jossa oli ulkoterassi.  Valitsimme pitkältä listalta pizzan, jonka täytteenä oli tuoretta parsaa.  Lisäksi otimme runsaan salaatin sekä kannullisen talon viiniä.  Jälkiruokagrappan jälkeen olimme kylläisiä ja tyytyväisiä ja unisia.

toinen päivä
maanantai 6.6.
elämykset

  • retki maaseudulle Astiin, jossa maistoimme kuplivaa Asti spumantea
  • lounaaksi täydellinen menu: primi piatti, secondo piatti, dolce ja kahvi
  • coctail-kutsut kongressikeskuksessa
  • illallisella toinen pizzamme (tuoretta rucolaa)

Jussin kongressin avajaiset olivat vasta maanantai-iltana. Niinpä päätimme käyttää päivän retkeilyyn.  Maanantaina kaikki kaupungin museot olivat kiinni, joten meitä ei pidätellyt Torinossa mikään.  IC-junalla matka Astiin kesti vain puoli tuntia.  Matkaa sinne on kilometreissä noin 60. Sanoimmekin, että niin kuin Riihimäellä olisi käynyt. Maisemat tosin olivat vihreämmät.  Matkalla näkyi maissipeltoja ja punaisia unikkoja.  Perillä viiniköynnökset peittivät kukkuloiden rinteet.  Harmittelimme, kun meillä ei ollut Astin karttaa.  Kiersimme laitakaupungin kautta, ennen kuin päädyimme keskusaukiolle.  Sieltä löytyi turistitoimisto ja karttakin.  Kaupunki oli hyvin viehättävä vanhoine rakennuksineen.  Astissa oli pakko maistaa paikallista Asti spumantea, joka kupli oikeaoppisesti.

Lounaspaikka oli sekin hyvin tyypillinen italialainen, joka tarjosi edullisen 8,80 euron menun.  Listalta sai valita alkuruuan, pääruuan, salaatin ja kahvin sekä talon viiniä.  Minä urakoin ison lautasellisen tagliatelli all’arrabbiataa, joka on italialainen suosikkini.  Jussi valitsi risoton. Pääruuaksi Jussi sai halsterilla paistettua kanaa, minä herkullisen kalafileen.  Molemmille tuotiin vielä suuret kipot salaattia.  Jälkiruuaksi saimme tuoretta ananasta ja kupin espressoa.  Lähes tunnin bussimatkalla takaisin Torinoon oli hyvä sulatella tukevaa lounasta.  Minä ostin asemalta kolmen päivän Torino-kortin, jolla voi vapaasti ajella busseilla ja joka oikeuttaa ilmaiseen sisäänpääsyyn museoihin.  Hintaa kortilla on 17 euroa, mutta opaskirja vakuutti, että kahden museokäynnin ja bussimatkan jälkeen se on jo maksanut itsensä.

Illalla kongressikeskus tarjosi osanottajille coctailit. Minäkin pääsin mukaan, vaikka en virallinen kurssilainen ollutkaan.  Tarjolla oli kuohu- ja valkoviiniä sekä pieniä cocktail-paloja.  Suomalaiset kongressivieraat olivat hyvin edustettuina paikalla.  Hotellille palatessamme tapasimme illalla tulleet Jussin kollegat.  Kävimme vielä illan tiimellyksessä porukalla syömässä herkulliset rucolapizzat, vaikka ei nälkä ollutkaan.

kolmas päivä
tiistai 7.6.
elämykset

  • Jussi aamulla kongressiin
  • Leena kaupungin iloihin
  • käynti modernin taiteen museossa
  • lounas rouvien Merja ja Arja kanssa Torinon vanhimmassa kahvilassa
  • Jussin kanssa Po-joen rannalla
  • illallisella kolmas pizzamme (tuoretta artisokkaa)

Jussi lähti työtovereidensa kanssa heti aamiaisen jälkeen kongressikeskukseen.  Minä suunnistin tottuneesti bussilla kaupungille.  Vaihdoimme tekstiviestejä matkalla tapaamamme Merjan kanssa.  Hän oli ehtinyt aamukahville opettajakollegansa Arjan kanssa.  Minä ehdotin, että tapaamme lounasaikaan.  Näin minulle jäi aamupäivä vapaaksi.  Käytin sen kiertelemällä modernin taiteen museossa.  Katsoin sekä pysyvät kokoelmat että taidemaalari De Pisisin näyttelyn.  Olin tyytyväinen kulttuurikierrokseen, koska siellä oli paljon sykähdyttäviä taideteoksia.  Siis muutakin kuin kummallista kokeilevaa nykytaidetta.

Tapasimme piazza Castellolla.  Ehdin istua vartin verran penkillä ja nauttia heleästä auringonpaisteesta, ennen kuin rouvat saapuivat.  Merja oli ehtinyt testata Torinon vanhimman kahvilan ja opasti tottuneesti meidät sinne.  Oli ylellistä istua valtavien kristallikruunujen alla lounaalla.  Minä valitsin salaatin ja risoton, Merja ja Arja ottivat 13 euron menun, joka sisälsi pihvit, jälkiruuan ja kahvin. Olimme kaikki tyytyväisiä valintoihimme, sillä ruoka oli maistuvaa ja lasku kohtuullinen näin hienossa ympäristössä.

Minä ennätin nauttia pienen päivälevon hotellilla, ennen kuin Jussi kotiutui kongressistaan.  Hän oli tyytyväinen seminaarin antiin, mutta kallis 30 euron lounas oli ollut pohjanoteeraus.  Ruoka oli kylmää ja se oli tarjottu pahvilautasilta.  Lisäksi porukka oli joutunut syömään seisoviltaan.

neljäs päivä
keskiviikko 8.6.
elämykset

·        Jussi aamulla kongressiin
·        Leena kaupungille rouvien kanssa
·        opastettu kiertokäynti Palazzo Realessa
·        kierros egyptiläisessä museossa ja Saubada-galleriassa
·        Jussilla kongressi-illallinen
·        Leenalla paikallista viiniä ja paikallista juustoa 

Minä suunnistin keskustaan Arjan hotelliin Majesticiin, jossa meillä oli tapaaminen puoli kymmeneltä.  Rouvat jo odottelivat loisteliaassa aulassa, kun saavuin.  Joimme cappuccinot lähikahvilassa, jonka seuralaiseni olivat jo edellisenä päivänä testanneet.  Kahvi oli sekä esteettinen että kulinaarinen nautinto.  Pinnalla oli taidokas vaahdosta muotoiltu kukka-asetelma.

Palazzo Realeen saavuttuamme kävi ilmi, että sisään pääsi vain ryhmän mukana. Käytimme tunnin odotteluajan hyödyksi ja suuntasimme ostoksille.  Merja oli lukenut, että tavaratalo Upim on edullinen.  En tiedä, onko 29 euron t-paita edullinen, mutta sellaisen kuitenkin ostin.  Merja sanoi, että se näyttää italian auringolta, väri kun on heleä oranssi kukkakuvioiden kera.  Hän löysi mustavalkokukkaisen puseron, joka oli hyvin tyylikäs.

Palattuamme  lähtöpisteeseen kuuntelimme kiltisti tunnin opastuksen – italiaksi.  Silmän iloa riitti sitäkin enemmän, sillä Savoijin ruhtinaiden palatsi oli muhkean komea, kulta ja kristallit kimmelsivät.  Olisimme halunneet kierroksen jälkeen levähtää hetken linnan puutarhassa, niin kuin opaskirja suositteli.  Aikomus jäi haaveeksi, sillä puutarha – niin kuin moni muukin historiallinen kohde – oli rakennustyömaan keskellä ja yleisöltä suljettu.

Ravintola Brek sen sijaan oli avoinna ja hyvin suosittu. Sieltä saa itse kerätä ateriansa buffetpöydistä edulliseen hintaan.  Minä valitsin alkuruuaksi kasviksia ja pääruuaksi pennejä kermaisen sienikastikkeen kera.  Hinta viinin kera oli alle 10 euroa.  Istuimme pihaterassilla ja nautimme lomasta.  Tunsimme itsemme hyviksi ihmisiksi, kun olimme ehtineet nauttia sekä kulttuurin että shoppailun iloista hyvästä ruuasta puhumattakaan.

Jatkoimme kulttuurikierrosta Jussin kanssa iltapäivällä. Opaskirjan mukaan Torinossa on maailman toiseksi hienoin egyptiläinen museo.  Ykkönen on tietysti Kairossa. Pääsimme Torino-korteilla ilmaiseksi sisään.  Kiersimme pitkään ja hartaasti ensimmäistä salia, jossa oli hyvin vanhoja pikkuesineitä.  Kun jatkoimme matkaa, totesimme, että museo onkin laajempi kuin arvasimmekaan.  Esillä oli upeita veistoksia, kokonaisia hautaholveja, muumioita ja taidokkaita sargofageja.  Jussi lähti kierroksen jälkeen vauhdilla automuseoon, jossa oli kongressi-illallinen.  Niin kallis, että minä päätin nauttia mieluummin viiniä ja juustoa itsekseni.  Varsinkin, kun valitukset ala-arvoisesta kongressilounaasta oli tuoreessa muistissa.

Jussin lähdettyä minä jatkoin kulttuurikierrosta kaikessa rauhassa.  Samassa rakennuksessa on myös Saubada-galleria.  Siellä oli sali toisensa jälkeen vanhaa italialaista taidetta.  Tummasävyisiä suurikokoisia kultaraamisia öljyvärimaalauksia.  En tiedä missä muut turistit olivat, sillä minä kiersin salit melkein yksikseni.  Totesin, että vaikka taulut olivat mestariteoksia, minua puhutteli enemmän nykytaide.

Katselin kaupungin iltaelämää hetken museokierroksen jälkeen.  Ilta oli leppeä ja tuoksuja täynnä.

viides päivä
torstai 9.6. lähtöpäivä
elämykset

  • Jussi seminaarissa
  • Leena Molen näkötornissa ja elokuvahistorian museossa
  • paluulento kello 17:15 – 22:45 Münchenin kautta Suomeen

Torstaipäivä Torinossa sujui vauhdikkaasti.  Jussi lähti kiltisti seminaariin ja minä tuttuun tapaan kaupungille.  Kiersin Molen näköalatornissa olevan elokuvahistorian museon.  Siellä olisi viihtynyt vaikka koko päivän.  Esillä oli maailman parhaita elokuvia, julisteita, lavasteita, valokuvia.  Pari tuntia siellä meni.  Sen jälkeen en ehtinytkään muuta kuin pizzalle.  Kiersin takaisin asemalle Po-joen vartta.  Hyppäsin Viktor Emmanuelilla raitiovaunu 16:een, jonka pysäkkikartalla luki Porto Nuevo.  Se oli kuitenkin virhe, sillä ratikka poikkesi sivukaduille ja minä löysin itseni kaukaa aseman takaa, kun hyppäsin kyydistä. Kysymällä sain oikean suunnan selville.  Asemalla olin kymmentä vailla kaksi.  Meillä oli Jussin kanssa treffit hotellilla kahdelta.

Onneksi kännykät on keksitty.  Jussi poimi minut sujuvasti taksin kyytiin aseman nurkalta.  Niin olimme jopa etuajassa lentoasemalla, jossa ei ollut minkäänlaisia jonoja.  Tapasimme kaksi suomalaista Jussin seminaarikaveria, joiden kanssa siemailimme lasilliset viiniä ja rupattelimme. Kotona olimme vasta lähempänä puolta yötä.  Sen verran matka-aikaa kertyi koneen vaihdon johdosta.  Kotimainen taksikuski tiesi kertoa, että luvassa on lämmin viikonloppu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.