mama matkustaa

TYKÄSTYIN RODOKSELLA MIELESTÄNI MAMAA ESITTÄVÄÄN TYYNYYN JA OSTIN SEN HETKEN HUUMASSA

Mama Maddalena mietti, mitä tekisi loppuelämällään. Hän istui kodikkaan kerrostalokaksion parvekkeella ja silitti Pörrö-kissaa. Se oli tullut vanhaksi ja nukkui päivät aurinkoläikässä pyöreällä nukkamatolla. Jos ilma oli kylmä, kissa valtasi sohvan nurkan. Se oli myös Maman lempipaikka. Kiistaa ei tullut, sillä hän otti mielellään kissan syliin.

– Mikä meidän kahden vanhan tässä on ollessa, hän kuiskasi Pörrön turkkiin.

Kissa kallisti päätään ja oli selvästi samaa mieltä.

Mama kävi keittämässä kupillisen inkivääriteetä. Se lämmitti ja rauhoitti levotonta mieltä. Mama pähkäili, miten jatkaisi lupaavasti alkanutta kirjailijanuraansa. Elämäkerta, autofiktio, niin kuin termi kuului, oli kirjoitettu. Samoin hellyttävät sadut lapsenlapsille. Nyt he olivat jo isoja eivätkä välittäneet Maman tarinoista. Kännykkäpelit ja kaverit olivat menneet edelle. Mamasta oli surullista, etteivät he halunneet tulla enää kesäisin mökille. 

– Teini-ikä on hankalaa. Sitä haluisi olla aikuinen, vaikka on vielä lapsi. Muistan sen omasta nuoruudestani. Halusin olla yksin kaupungissa, kun vanhemmat muuttivat kesäksi maalle. Oi sitä nuoruuden huumaa, Mama kertoi kissalle.

Pörrö oli vaipunut uneen eikä kommentoinut.

Taidan katsoa, mitä kortit kertovat, Mama päätti. Hän sekoitti tarotpakan ja valitsi sattumanvaraisesti kolme korttia.

Menneisyydessä Miekkojen Prinsessa rikkoi muureja ja taisteli paikan elämässä. Mama nyökytteli, niinhän se meni. Tämän päivän kortti kertoi Voimasta. Hyvä, sitä tarvitsen, Mama mietti ja nosti tulevaisuuden kortin. Siinä luki Menestys. Ehkä keksin vielä kirjoittamisen aiheita, Mama päätti.

Luovan kirjoittamisen opettaja oli kehottanut käyttämään vahvuuksia. Kyllä vain, muistot olivat voimavara. Hänhän voisi kirjoittaa pieniä novelleja. Lisämausteilla ja vain tuokiokuvia, ei mitään faktoja, hän innostui.

– Pörrö, kuuntele. Kirjoitan elämäni matkoista, kokkauksesta ja taide-elämyksistä. Miehet jätän omaan arvoonsa. Ei minusta enää ole seikkailemaan yksin maailmalla, mutta muistot pysyvät. Kirjoitan tähtihetkistä.  Nuorena ei osannut kuvitella, että tulee päivä, jolloin jalat ovat kankeat, kaihi vaivaa ja painoa on kertynyt huomaamatta. Pitäisi laihduttaa, mutta tiedän kokemuksesta, ettei siitä mitään tule.

Pörrö nosti päätään ja haukotteli. Mama oli taas vauhdissa. Toivottavasti saan pian iltapalaa, sen mielessä pyöri.

Mama otti kannettavan tietokoneen syliin ja aloitti listaamalla teemoja. Niin kirjoituskursseilla oli opetettu tekemään.

– Kirjoittakaa spontaanisti kaikkea mitä tulee mieleen. Seuraava vaihe on karsinta ja oikoluku. Voitte myöhemmin lisäillä makupaloja, jos teksti sellaista kaipaa. Tärkeintä on antaa tekstin virrata. Kyllä ne helmet erottuvat, opettaja oli ohjeistanut.

Olen innoissani, sillä tarinoita riittää. Olen ylpeä itsestäni, kun pääsin aloittamaan syyskuussa 2022 ensimmäisellä yksinäisellä lomamatkallani Rodoksella. Toivon, että unelmat kantavat kotisuomessakin.

Kutsun ystävät elämänmakuiselle matkalle. Olen nopea ja tuottelias, sana, jota inhoan, mutta se takaa, että tekstiä syntyy. Yllätyin, miten hauska on kirjoittaa tajunnanvirtaa. Aloitin ensimmäisestä patikkamatkastamme Lappiin ja hykertelin muistellessani hauskoja sattumuksia maailmalla.

– Jos ette tiedä, mistä kirjoittaa, kirjoittakaa ruuasta, viisas opettaja neuvoi.

Olen herkistellyt ennenkin ruokamuistoilla, mutta en anna sen haitata. Makumatkat ovat aina kiehtovia.

Näyttää siltä, että tästä on tulossa jatkokertomus. Lukemisen voi aloittaa minkä otsikon alta haluaa, teksti hyppelee ilman jatkumoa. Pysykää kanavalla.

PATIKOINTIA, HIIHTOA JA LASKETTELUILOA

Kartassa virhe, Jussi kirjasi, kun kuvittelimme olevamme Saariselän eteläpuolella Vintilätunturilla, mutta maastomerkit eivät täsmänneet. Olimme oikeasti viereisellä tunturilla, mutta sitä emme silloin tienneet.

Ensimmäinen rinkkaretkemme 1970-luvulla kesti huikeat kymmenen päivää. Hihkuimme nuoruuden huumassa, erämaa on armoillamme. Rankka vaellus kypsytti, sillä rinkat painoivat ja itärajalla pelkäsimme kohtaavamme karhuja.

Kun sade vihmoi, teltan pystytys oli taitolaji. Matkassa oli retkikeitin, jolla kuumensimme pussikeittoja ja paistoimme sään salliessa lettuja. Jussilla oli matkassa pieni pullo tummaa rommia. En muista koskaan syöneeni yhtä hyviä räiskäleitä, kuin ne rommilla ja sokerilla terästetyt.

Vaellus oli ensimmäinen tulikoe tulevasta yhteisestä elämästämme. Selvisimme voittajina ja olemme tehneet sen jälkeen lukuisia lapinmatkoja kahdestaan ja ystävien seurassa. Varoitan aina ensikertalaisia, että lapinhulluus voi iskeä ja siitä ei pääse yli muuta kuin uusilla retkillä.

Saariselästä tuli tukikohtamme, sillä Yleisradiolla on siellä maja, jota voi vuokrata edullisesti.

– Tuosta olen kateellinen, Lintu-Antti sanoi, kun patikoimme ruska-aikaan Kuukkelilammelle. Jussilla oli nimittäin seurassaan kolme kaunista naista. Minä tietenkin sekä sisko Jaana ja työkaveri Liisa.

– Arvaa vaan, miten kovilla olen näiden kanssa, Jussi heitti takaisin.

Noitanainen paistoi räiskäleitä. Pihalla kuukkelit lehahtivat lähelle herkkupalojen toivossa.

Näppäsin hauskimman kuukkelikuvan, kun olimme perheystävien Liin ja Kaizun kanssa Vellinsärpimäojalla. Kaizu laittoi leipäpalan kaljunsa päälle ja odotti, että rohkea kuukkeli tulee nappaamaan sen. Näin tapahtui, mutta minun kamerani oli liian hidas ikuistamaan tapahtuman. Ei hätää, photoshoppaamalla kuva onnistui ja herätti ansaittua hilpeyttä.

Minulla oli työelämän ansiosta toinenkin suosikkikohde. Nauhoitimme vuosikausia jouluohjelmia Luostolta, sillä siellä oli takuuvarmasti lunta. Tukikohtamme oli Loso-maja, johon mahtui koko joukkue. Myös Kelan hulppea hirsihuvila tuli tutuksi, kun ohjelmat olivat purkissa ja oli loppukaronkan aika. Majassa oli sauna, josta voi lasi-ikkunan takaa katsella uima-altaassa pulikoivia alastomia kollegoja.

Luoston sielu Kerttuli hemmotteli meitä. Hän kattoi ohjelmanteon jälkeen hotellin kabinettiin tillikermaista lohikeittoa tai poronkäristystä perunamuhennoksen ja puolukkahillon kera. Isäntämme Kelan ylilääkäri Antti tarjosi aitoa samppanjaa. Elämän tähtihetkiä, kirjoitin päiväkirjaan.

Luostolla opettelin harvoina vapaahetkinä laskettelemaan. Rinne oli vaativa. Ylhäältä mukavan loiva, keskeltä äkkijyrkkä ja alarinne oli helppo. Olisinpa malttanut pysytellä alhaalla, mutta hulluus iski, vaikka taitoa oli vähän. Nautin ylärinteen laskusta, mutta se loppui lyhyeen. Huomasin yhtäkkiä olevani huimaavalla jyrkänteellä sukset sen reunalla osoittamassa väärään suuntaan. Jos itku olisi auttanut, olisin turvautunut siihen. Oli pakko rohkaista mieli, kääntää sukset ja toivoa parasta. En tiedä, miten pääsin alas, mutta sen jälkeen alarinne riitti mainosti.

Ei laskettelu siihen loppunut, vaan joitakin vuosia myöhemmin olimme perheen ja Jaanan kanssa Zell am Seessä Alpeilla. Annan ryhmän nimi oli Edelweiss ja Miika lasketteli Alppisusien maineikkaassa joukossa. Meillä vanhemmilla oli valittavana helppoja ja vielä helpompia pitkiä rinteitä.

Jännittävin päivä oli Kaprunin jäätiköllä. Iltapäivällä kohosi sumu ja se teki maisemasta epätodellisen. Laskettelimme alas loivalta näyttävää rinnettä, mutta vauhti kiihtyi arvaamatta. Sydän hakkasi, kun vihdoin olimme ala-asemalla.

Monotanssit olivat päivien kohokohtia. Nautimme posket punaisina kermavaahdolla koristeltua rommikaakaota. Matkapakettiin kuului puolihoito. Minä ja Jaana olimme siihen aikaan kasvissyöjiä. Hovimestari kysyi aamuisin, mitä hyvää haluamme. Oli todella ylellistä nauttia kolmen ruokalajin illallinen, käydä kuumassa saunassa ja vaipua untuvatäkin alle nukkumaan.

Joitain vuosia myöhemmin olimme taas Alpeilla, nyt lähellä Salzburgia. Matkassa oli Jussin ja minun lisäkseni Anna laudan kera ja Liisa. En vieläkään ymmärrä, miten uskalsin laskea kaatumatta naisten syöksyrinnettä vauhdikkaan Liisan perässä.

Hän oli myös hiihtoloman aikaan seuranamme Lapissa. Jussi oli kuumeessa ja pysytteli sängyn pohjalla. Lähdimme kaksin hiihtämään. Päivä oli aurinkoinen ja retkestä tuli pitkä. Ihastelimme tykkylumen peittämiä korpikuusia ja poseerasimme punaposkisina valokuvissa.

– Tule rohkeasti perässä, latu on hyvä, anna mennä, Liisa huikkasi ja lähti laskemaan tunturin rinnettä niin että lumi pölisi. Ei auttanut muu kuin seurata, vaikka vatsanpohjaa nipisteli. Lasku tuntui kestävän ikuisuuden. Polvet tärisivät vielä majalle päästyämme. Kuuma sauna ja kylmä olut rauhoittivat kummasti.

Jussilla oli tapana tehdä talvisin Lapin hiihtovaellus opiskelutovereiden Sepon, Veikon ja Riston kanssa. Miehet suunnittelivat ruokalistat etukäteen ja pakkasivat rinkat niin, että paino väheni tasaisesti. Jussi kertoi ensimmäisen retken jälkeen, miten he olivat olleet puolikuolleita tarvottuaan umpihangessa iltamyöhään ennen kuin pääsivät majapaikkaan. Porukka olisi halunnut painua saman tien nukkumaan, mutta Risto, joka oli tarkka poika, ilmoitti, että ohjelmassa lukee letunpaistoa ja vadelmakiisseliä. Ei auttanut, kun sinnitellä hereillä niin kauan, että iltapala oli syöty.

MATKOILLA SATTUU JA TAPAHTUU

Työmatkat eivät olleet mitään palkintomatkoja, vaikka kollegat joskus kateellisina niin kuvittelivat. Usein ne olivat rankkoja, yöunet jäivät vähiin ja kommelluksia sattui.

Olin kuvausmatkalla Prahassa, mutta kuinka ollakaan, laukkuni joutui jostain käsittämättömästä syystä Rodoksen koneeseen. Olimme tekemässä Itse asiassa kuultuna ohjelmaa Lieko Zachovalovasta. Heti ensimmäisenä iltana meillä oli kutsu cocktailtilaisuuteen Suomen suurlähetystöön. Mitä tehdä, kun olin lähtenyt aamulennolle mukavissa pehmeissä olohousuissa. Onneksi olin sentään ymmärtänyt laittaa pellavajakun t-paidan päälle. Seurueen herrahenkilöistä ei ollut apua ja kaupat olivat ehtineet mennä kiinni. Niin sitten edustin Yleisradiota tilaisuuteen sopimattomissa housuissa.

Sain Finnairilta lahjakortin, jonka turvin pystyin ostamaan vaihtovaatteet ja pesutarvikkeet. Tämä onnistui vasta kolmantena kuvauspäivänä. Tavaratalon myyjät katsoivat pitkään, kun nappasin tangolta ensimmäiset sopivat housut ja paidan. Olin karannut kesken lyhyen ruokatauon ostoksille. Laukkukin löysi tiensä Prahaan, mutta vasta lähtöpäivänä.

Toinen katastrofi sattui muutamaa vuotta myöhemmin Roomassa. Olimme tutulla joukkueella tekemässä ohjelmaa piispa Paul Verschurenista. Lähdimme kuvaaja Jorman kanssa illalla tutustumaan kaupunkiin. Digikamerat olivat silloin uusinta huutoa. Meidät pysäytti tumma mies, joka tarjosi kameraa todella edullisesti. Innostuin ja pyysin Jormaa tarkistamaan, että se oli kunnossa. Tämä arveli, että kamera oli todennäköisesti varastettu, mutta priima. Kävin nostamassa tarvittavat rahat pankkiautomaatista. Tapasimme hämäräperäisellä parkkipaikalla. Myyjä näytti kameraa, laittoi sen paperikassiin ja häipyi rahojen kanssa. Hykertelin tyytyväisenä. Olinhan nyt huippuhienon kameran omistaja.

Tyrmistys oli melkoinen, kun avasin paketin hotellihuoneessa ja totesin ostaneeni kilon karkeaa merisuolaa! En tänä päivänä ymmärrä, miten kaveri teki silmänkääntötempun. Matkassa ollut toimittaja Leo kertoi myöhemmin pelastaneensa monta piinallista illanistujaista kertomalla, miten hupelo kuvaussihteeri hänellä oli.

Yksi pelottavimmista matkakokemuksista oli, kun olimme saada venäläisenmafian miehet hermostumaan. Olimme tutun kuvausryhmän kanssa kiertäneet Karjalaa ja paluumatkalla pysähdyimme Petroskoihin. Vietimme viimeistä iltaa hotelli Pohjolan ravintolassa. Ihmettelimme, kun sinne saapui tummapukuisia miehiä mustilla autoilla ja heidän vanavedessään kuvankauniita pyntättyjä nuoria naisia.

– Taitaa olla mafian kuukausikokous, Leo tuumi.

Kuvausryhmämme pojat, tai oikeammin ikämiehet, Jorma ja Seppo eivät saaneet silmiään irti kaunokaisista. Kun tanssimusiikki alkoi, he joivat rohkaisuryypyt ja kävivät kumartamassa neitosia tanssiin. Nämä kieltäytyivät kopeasti päätä pudistaen. Leo loi varottavan katseen poikiin ja sanoi, eiköhän lähdetä, sulhasmiehet voivat olla vaarallisia suuttuessaan. Poistuimme vähin äänin ja vedimme henkeä, kun kukaan ei lähtenyt perään.

Heinäkuinen Pariisi oli tukahduttavan kuuma. Paluulentoon oli muutama tunti aikaa. Kalevi Sorsa oli esitellyt työhistoriansa tärkeitä paikkoja Itse asiassa kuultuna ohjelman kuvauksissa. Ihailimme, miten tottuneesti hän oli syönyt lounastauolla vadillisen ostereita.

– Mitä jos vietämme ennen lähtöä ylellisen tuokion juomalla lasilliset samppanjaa Montparnassella ja katselemme suurkaupungin elämää nyt, kun ohjelma on kuvattu, Leo ehdotti.

Halpaa lystiä se ei ollut, mutta jäi muistoihin yhtenä tähtihetkistä.

Olen kokenut maailmalla ylpeyttä meistä suomalaisista. En kuitenkaan tiennyt, miten suuresti meidän Harri Holkeriamme arvostettiin. Leo, Jorma ja minä olimme Belfastissa ja kiidimme Harrin aikataulun mukaan Storemountiin, jossa Pohjois-Irlannin neuvottelijat kokoontuivat. Tunsin olevani keskellä päivän politiikkaa, kun seurasin kameran takaa neuvotteluja. Itse asiassa kuultuna ohjelma siitäkin syntyi.

Opin ymmärtämään niinä vuosina, että menestyvän julkisivun takana kaikki ovat tavallisia ihmisiä. Jokainen haluaa antaa hyvän kuvan itsestään kameran edessä. Ammatin iloja oli jutella puuterihuisku kädessäni arkisista asioista. Rauhoittelin esiintymisjännityksestä kärsiviä ja annoin käytännön neuvoja kuvausaikatauluista ja pukeutumisesta.

Minusta kehittyi myös erinomainen kuuntelija. Esiintyjien lisäksi myös työtovereilla oli tapana purkaa sydäntä iltaisin soittoruokaloissa. Matkatyöt tai keikat, niin kuin niitä kutsuimme, eivät olleet helppoja, sillä koti-ikävän iskiessä vapaa-aikaa kulutettiin baareissa. Moni koki avioeron ja hukutti surun kaljatuoppiin. En tiedä mikä minua varjeli, sillä houkutuksia kyllä riitti.

– Ei se vaihtamalla parane, Leon toimittajavaimolla Paulalla oli tapana sanoa. Leo oli hänen kolmas aviomiehensä, mutta ero siitäkin liitosta tuli.

Työtoverini Liisa meni naimisiin saatuaan Tuomas-pojan vuotta aikaisemmin, kun minun esikoiseni Miika syntyi. Avioliitto ei kestänyt muutamaa vuotta pitempään ja Liisasta tuli yksinhuoltaja. Hän otti takaisin tyttönimensä Kauppinen. Se on minunkin tyttönimeni, vaikka emme sukulaisia olekaan. Pasilan käytävillä liikkui kuitenkin sitkeä huhu, että olemme serkuksia.

Liisa on ainoa työtoveri, jonka kanssa olemme pitäneet yhteyttä myös eläkkeelle jäätyämme. Liisa käy Hämeenlinnassa tuore itse leivottu unelmatorttu tai toskakakku kainalossa. Jussi rakastaa hänen tuomisiaan. Käymme yhdessä teatterissa ja pelaamme iltaisin canastaa. Liisa väittää joka kerran, ettei muista säännöistä mitään ja päihittää sen jälkeen minut mennen tullen.

Korttipeli on pelastanut matkoilla monta pitkää iltaa. On kahdenlaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka nauttivat pelistä ja sellaisia, jotka eivät. Miniäni Laura kuuluu ensimmäisiin. Hänen silmänsä alkavat loistaa kiihkosta, kun hän tekee canastan toisensa perään.  Jaana kuuluu jälkimmäisiin, Hän heitti eräällä lapinmatkallamme huonot kortit käsistään ja ilmoitti, ettei enää koskaan suostu pelaamaan kanssamme. Sisko on ollut aina kipakka samoin kuin äiti. Minä ja isä olemme tasaisempia.

Jussi on rauhallinen pelaaja, joka säästelee hyviä kortteja loppuun asti käsissään. Sitten hän tyynen rauhallisesti yllättää ja lopettaa kierroksen hyvällä pistesaaliilla.

Tarotkortit eivät ole perinteisiä pelikortteja, vaikka niissä onkin neljä maata. Maljat ovat veden elementti, Miekat ilman, Sauvat tulen ja Lantit maan. Tein taidekoulun lopputyön otsikolla Maa – ilma – vesi – tila. Tuli tuntui liian vaativalta.

Sain korttipakan perheeltä syntymäpäivälahjaksi kesällä 1995.  Vasta vuosia myöhemmin oivalsin, että niitä voi käyttää myös tarinoiden kertomiseen.  Puhun mieluummin tulkinnasta kuin ennustamisesta. Jännitän itsekin, kun käännän kortit erilaisissa tapahtumissa. Ilokseni ne yleensä ovat positiivisia ja tummasävyiset olen oppinut kääntämään varoituksen sanoiksi. Ainoastaan sydänystävä Ulla nosti pelkästään tuhoa ennustavia kortteja. Hätkähdin ja surin pitkään, sillä hän kuoli muutamaa vuotta myöhemmin rintasyöpään.

Mahjong on ollut yksi suosikkipeleistämme mökillä. Muurin rakentaminen oli tarkkaa puuhaa. Sääntöjen tulkitseminen oli joka kerralla haaste. Nautin jännityksestä, vaikka pelin kulku oli verkkainen. Houkuttelimme myös Liin ja Kaizun pelin tiimellykseen. Lii viis veisasi säännöistä ja keräsi vain vihreitä louhikäärmeitä.

Olen pelannut pokeria rahasta pitkillä bussimatkoilla Neuvostoliitossa. Istuin perällä sikaosastossa kollegojen kanssa. Panoksena olivat lähes arvottomat kopeekat.

– Sinulta kaikki onnistuu, esimieheni Pekka kommentoi, kun kahmin pöydästä kolikkopinon. Niillä rahoilla ei rikastuttu eikä myöskään päivärahoilla.

Toin lapsille tuliaisia matkoilta. Moskovassa oli lasten tavaratalo, josta sai ostaa hurmaavia käsinukkeja. Toin koko sarjan, josta riitti iloa päiväkotiin asti. Venäläiset piirretyt elokuvat olivat taidokkaasti tehtyjä. Meillä katseltiin suden ja jäniksen välillä pelottaviakin seikkailuja ja luettiin Fedja-setä, kissa ja koira kirjaa. Lapset jaksoivat toistaa: Kuka siellä, posteljooni Petskin, toin teille Pörriäisen, kuka siellä, posteljooni Petskin.

Jos joku ei tunne tarinaa, kysyjä oli puhuva papukaija.

Anna rakasti pienenä pehmoleluja. Toin tyttärelle Moskovasta jättisuuren Osku virtahevon, joka taitaa olla edelleen tallessa. Toin myös paikallisia makeisia, kunnes Anna ja Miika kyllästyivät niiden makuun. Opin jatkossa ostamaan suklaapatukat paluumatkalla R-kioskista.

Meille aikuisille kannoin tuoksuvia marinoituja valkosipulinkynsiä ja pietarinlimppuja. Käytössä on edelleen sinivalkoisia Berjoskasta ostamiani kahvikuppeja. Löysin yllättäen Hämeenlinnan Fidasta sarjaan täydellisesti sopivan teekannun. Se oli pakko ostaa nostalgisena muistona Neuvostoliitosta, jota ei enää ole.

MAISTA JA MAUSTA

Näin ammattikokit kehottavat tekemään television kokkikisoissa. Jaksan edelleen innostua MasterChef Australiasta. Tehtävänannot ovat mielikuvituksellisia ja jännitän parhaiden puolesta. Ykkössuosikkini oli taannoin hurmaava nauravasilmäinen Reynold, joka taikoi uskomattomia jälkiruokia. Upein niistä oli Harry Potter kirjoista tuttu siivekäs sieppi. Vaikka tuomarit ovat vaihtuneet, Mel, Andy ja Jock täyttävät hyvin Mattin, Garyn ja Georgen paikat. Hurmaavin heistä on Andy, jonka muistan, kun hän ei halunnut omalla kilpailukaudellaan kaksintaistella kaveriaan Beniä vastaan.

Äiti oli hyvä kokki, jonka täytekakut, tuulihatut ja unelmatortut olivat taidonnäytteitä. Kotiruoka oli hyvää, mutta eksotiikkaa siinä ei ollut. Tutustuin etnomakuihin vasta aikuisena. Hurmaannuin, kun maailmanmatkaaja sisko tarjosi thailounaan Helsingissä. Maistoin ensimmäistä kertaa tulista tom yam keittoa. Se oli menoa kertaheitolla.

Myös kiinalaiset maut kolahtivat. Kantapaikkamme oli pitkään helsinkiläinen China. Muistan paperikanan tuoksun ja rapeakuojriset palat. Myöhemmin sushit, nepalilainen ja vietnamilainen keittiö tulivat tutuiksi. Kun muutimme Hämeenlinnaan, pidin pahana, ettei kaupungissa ollut ensimmäistäkään nepalilaista ravintolaa, Nyt niitä on kaksi ja vielä aito intialainenkin.

Sitruunanruoholta ja limetinlehdiltä tuoksuva katkarapukeitto on edelleen thairuokasuosikkini. Ihastuimme Jussin kanssa myös tuliseen papaijasalaattiin. Opimme matkoillamme tilaamaan som tamin ja kun tarjoilija kysyi spicy? vastasimme sujuvasti spicy. Saimme todellakin tulisia ja vielä tulisempia annoksia, jotka nautimme Singha oluen kera.

Vaikka pidänkin chilistä, liika on liikaa. Olimme rinkkaretkellä kuvankauniilla Phi-Phi saarilla ja suosimme kansanpaikkoja. Tilasimme vihreää currya ja saimme annoksen, jota en kahden lusikallisen jälkeen pystynyt syömään. Tyydyin pelkkään riisiin, mutta Jussi pelasti kasvoni ja pisteli hyvällä halulla molempien kulholliset.

Tom yamin ohella myös kookosmaitoon keitetty tulinen laksa on herkku vailla vertaa. Tutustuimme siihen ensimmäisen kerran Kota Bharun yömarkkinoilla. Tarjolla oli mielikuvituksellisia maistiaisia. Opaskirja hehkutti, että sieltä saa jopa sinistä riisiä. Vain mullahin kutsu rukoushetkeen sai torin hetkeksi hiljenemään.

Aamuisin herkuttelimme kuumalla makealla teellä ja vastapaistetuilla roteilla, jotka tarjottiin maukkaan linssimuhennoksen kera. Eikä maksanut paljon.

Banaaninlehtikala kuului herkullisimpiin elämyksiin. Olimme Pankorin saarella Malesian länsirannikolla. Pikkukylän paras ruokapaikka oli nimeltään Takanajuo. Siellä oli nimikkopöydät eri kansallisuuksille. Piti olla nopea, sillä pöydät täyttyivät välittömästi, kun ravintola avautui illalla auringon laskettua.

Olimme olleet lahdenpoukamassa uimassa. Olin ehtinyt vaihtaa kuivat vaatteet, kun Jussi tuli merestä ja päätti pyyhkiä hiekkaiset varpaat kirkkaan vihreään sammalmättääseen. Se oli pahemman laatuinen virhe, sillä sadat polttavat muurahaiset riemastuivat. Jussi kirmasi vauhdilla takaisin veteen. Taisi häneltä päästä muutama kirosanakin. Minua nauratti ja harmitti, kun ei ollut videokamera matkassa.

Ehdimme kuitenkin illalliselle. Kalastajat olivat saaneet kelpo saaliin ja kokki grillasi tuoreita kaloja ulkotulella. Kun banaaninlehteen kääritty paketti tuotiin pöytään, söimme kuuman kookosmaidolla, limetillä ja valkosipulilla maustetun kalan sormin. Ateria jäi yhtenä parhaista muistojen kirjoon.

Kunnostauduimme matkoilla maistelemalla ennakkoluulottomasti erilaisia juomia. Thaimaa ei todellakaan ole viinimaa, mutta olut on hyvää. Samoin tuorepuristetut eksoottiset hedelmämehut. Pillillä juotava kookosmehu suoraan kuoresta oli virkistävää, mutta hapotonta. Opimme maistelemaan myös thaiviskejä, joilla ei ollut mitään tekemistä oikean viskinmaun kanssa. Monet lisäsivät lasiin jääpaloja ja coca-colaa, mutta me totuimme nauttimaan pikkupullollisen SangSomia eli laulukirjaa, joksi sitä kutsuimme, yömyssyksi raakana. Ikimuistoisia hetkiä oli, kun istuimme rantabungalowin terassilla, kuuntelimme aaltojen kohinaa ja tähtitaivas tuikki kirkkaana. Palmut huojuivat merituulessa, härkäsammakot mylvivät ja lähitalon kukot valmistautuivat aamuherätykseen.

Jussi harjoitteli jo opiskeluaikana teekkarikavereiden kanssa jaloa kotiviinin teon taitoa. Pojat hakivat Tapiolasta liikenteen keskeltä ruusunmarjoja ja lisäsivät keitokseen rusinoita. Viini oli makeankirpeää ja prosentteja löytyi.

Jussin sisko Leenalla oli pihapiirissä punaherukkapensaita. Niistä syntyi myöhemmin mainiota kotiviiniä. Veimme Leenalle tuliaisia, kun ensimmäinen sato kypsyi. Hän ei pahemmin välittänyt happamasta juomasta, vaan tarjoili meille seuraavana kesänä pullotustamme. Miten ollakaan, maku oli jalostunut lähes sherryksi. Omat pullomme oli juotu jo syksyn mittaan.

Hauskin kotiviinikokemus oli, kun järjestimme yhteiset satavuotisjuhlat Kauklahden pihapiirissä. Jo juhlapäivän valinta osui kohdalleen. Olen syntynyt 0607 ja Jussi 0809. Jos 0708 osuu viikonlopuksi, juhlimme silloin, suunnittelin.

Elokuun seitsemäs oli sopivasti lauantai. Olimme kantaneet pihalle pöytäryhmiä ja rakentaneet kesäkeittiöön suojakatoksen sateen varalle. Jussin Leena-sisko ja tämän mies Keijo saapuivat Pohjanmaalta jo edellisenä iltana. Leena kysyi pahaa aavistamatta, voivatko he auttaa. Hän ei arvannut, että sai viettää illan Keijon kanssa saunan pesuhuoneessa kuorimassa säkillisen perunoita.

Juhlapäivänä muuripadallinen kalakeittoa kiehui ulkotulella ja sata litraa kotiviiniä odotti kellarissa. Olimme koemaistaneet naapurin Arjan ja Sepon kanssa erät ja nimenneet neljä parasta. Miika oli printannut pulloihin etiketit Chateau de Solvalla. Vierailla oli hauskaa, kun he tilasivat Emännän antavaa, Isännän letkeää, Miikan kipakkaa ja Annan heleää.

Tunnelma oli huipussa, kun Jaanan poikaystävä Raimo ja hänen kaverinsa jammailivat auringonlaskuun asti vanhaa jazzia. Vieraat viihtyivät, viiniä ja soittoa riitti ja kesäyö oli ihmeellinen. Olin vihjannut, että oma taskumatti olisi mukava lahja. Sain neljä. Nököttävät nyt lähes käyttämättöminä olohuoneen vitriinissä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.