KESÄ KAUNEMMILLAAN

Mama avasi joka-aamuiseen tapaan parvekkeen oven ja veti sisään raikasta ilmaa. Sääennuste lupaili ennätyskuumaa päivää. Silloin parvekkeelle ei olisi asiaa. Mama päätti juoda kahvikupillisen mukavassa korituolissa. Tämä on onnea, hän tuumi ihastellessaan juuri avautuneita oranssinpunaisia krassinkukkia.

Mama tiesi, että kukkia pitäisi kasvattaa vain parvekkeen sisäpuolella, mutta minkäs teet, kun köynnökset kurottivat versoja ristikkokaiteen läpi valoa kohti. Jos joku protestoi, hän on pikkumainen, Mama puhisi itsekseen hakiessaan toisen kupillisen. Puhelin pirahti juuri kun hän palasi.

— Hyvää huomenta Mama, Anni täällä. Ehtisitkö poiketa luonani? Tarvitsen vähän apua.

— Totta kai, tuonko jotain tullessani?

— Ei tarvitse, keitin juuri kahvia, siitä riittää sinullekin.

Mama harmitteli, että oli ehtinyt siemaista satsikupillisenkin. Hän kiirehti matkaan, joka ei ollut pitkä. Anni asui naapuritalossa, mutta ulos ei tarvinnut mennä, sillä rakennusten välissä oli yhdyskäytävä.

— Mikä hätänä? Mama kysyi hengästyneenä.

— Sain tilaamani verhot, mutta renkaat eivät sovi kiskoon. Pyysivät liikkeestä lähettämään kuvia. Sinä olet näppärämpi kuin minä. Tyttö tulee hoitamaan homman, kun tietää systeemin.

Mama oli tyytyväinen voidessaan auttaa. Hän näppäili kuvia ja lupasi lähettää ne sähköpostilla.

— Olet aarre, miten voin korvata apusi? Anni kysyi.

Hän oli vielä yöpaidassa, helmenharmat kiharat olivat somasti pörrössä. Anni kertoi katsoneensa jalkapalloa aautunneille asti.

— Ei tästä ollut vaivaa, Mama rauhoitteli ja kieltäytyi päättäväisesti kahvista. Kolmas kupillinen aamutuimaan olisi ollut liikaa.

***

Mama avasi sähköpostin ja ilahtui huomatessaan päivän kirjoitushaasteen, jossa tehtävänä oli kertoa tarina elämään vaikuttaneesta henkilöstä. Mama käytti kirjoittajan vapautta. Esikuvaa ei tarvinnut kaukaa hakea.

Tunsin kerran räiskyvän sielunsiskon,
pienikokoisen ja pippurisen,
hymy herkässä, sanat soljuvia,
silmissä tuiketta.

Ikää kertyi, elämänilo ei sammunut
vaikka vauhti hidastui ja askeleet lyhenivät,
huumorintaju ja kiinnostus elämän ilmiöihin säilyivät.

Vierailin hänen luonaan hoivakodissa,
Täällä on vain vanhoja ihmisiä, hän puheli
unohtaen olevansa itsekin seniori-iässä.

Kun päivien määrä oli loppusuoralla,
hän kuiskasi, olen elänyt täysillä,
huumorilla selviää kaikesta,
muista pilke silmäkulmassa.

***

Mama, Tia ja Anni kävivät yhdessä lounaalla alakerran ravintolassa. Tarjolla oli paneerattua turskaa kirpeän tilli-jogurttikastikkeen kera.

— Ihan kelvollista, Tia kommentoi.

— Pakastekalaa, Anni tunnisti. — Tällaisia fileitä saa kaupan pakastealtaasta paljon edullisemmin.

— Onhan tässä kaverina runsaasti salaattia ja pullakahvit ja mikä parasta, hyvää seuraa, Mama tasoitteli.

Ruokakeskustelut olivat jokapäiväisiä. Mama protestoi pakasteseistä, Tia ja Anni yksimielisesti kaali-jauhelihapadasta, josta maku puuttui.

— Muistatteko viime sunnuntaina tarjottua kukkoa viinissä, se oli maukasta. Erityisesti kokonaiset herkkusienet, Mama halusi ajatella positiivisesti.

— Minä tarjoan ensi viikolla itse kokattua kantarellikastiketta uusien perunoiden kera, Anni julisti. — Tyttärenpoikani toi ihka ensimmäisiä sieniä tuliaisiksi. Saatte jälkiruoaksi mansikkaveneitä, joita ostin jäätelöautolta.

— Hemmottelet meitä, kyllä kelpaa, Tia huokasi ihastuneena.

— Sopiiko, että tulette huomenna minun luokseni. Tarjoan syntymäpäivän kunniaksi jotain suolaista, lehtikuohua, mansikoita ja jäätelöä, Mama yllätti. — Kutsun Ellunkin. Mahdumme loistavasti ruokapöytäni ääreen.

— Ei tarvitse kahta kertaa kutsua, Tia innostui. — Mutta eiköhän siirrytä pelipöydän ääreen.

Anni ja Mama olivat odottaneet jo kutsua. Tialla oli aina Skippo-kortit rollaattorin korissa.

***

Mama hyräili kattaessaan pöydän. Hän valitsi lukuisista Thaimaasta tuoduista kukkakuvioisista pöytäliinoista heleimmän. Marimekon lautasetkin olivat kukikkaat, mutta sointuivat väreihin.

Edellissyksyn tatit olivat sulaneet sopivasti. Mama laittoi ne pannulle, lisäsi tuoretta sipulia ja runsaasti kuohukermaa. Mausteiksi riittivät aromisuola ja rouhittu mustapippuri sekä timjami. Mama oli tottunut käyttämään valmista lehtitaikinaa. Mutta mutta, kaulinta ei löytynyt. Onneksi jääkaapissa oli puoliksi juotu valkoviinipullo.

Mama virnisti, kaatoi itselleen pienen lasillisen, pesi pullon ja käytti sitä kaulimena. Hätä keinot keksii, hän tuumi tyytyväisenä itseensä. Tattipiirakasta tuli mehevä.

— Täällä tuoksuu ihanalta, vieraat ihastelivat tullessaan sovittuun aikaan.

Maman posket punoittivat kuuman lieden ja viinin yhteisvaikutuksesta. Hän herkistyi kuunnellessaan onnittelulaulua availlessaan tuliaspaketteja. Vihreät kuulat olisivat herkkuhetkiä varten, raikas parfyymi tuoksui ylelliseltä ja pullollinen Rieslingiä olisi illan ilo. Ei toki koko pullo, lasillinen tai kaksi vain, hän vakuutti itselleen ja tiesi olevansa väärässä.

— Mama, olet tuonut iloa päiviimme. Tiedätkö, mitä täällä puhutaan? Anni kysyi.

— Toivottavasti ei mitään ikävää, Mama huolestui välittömästi.

— Olemme kuulemma kova korttijengi.

Mama purskahti hersyvään nauruun.

— Niinhän me olemme!

***

Peli jatkui iltapäivällä. Tia, Anni ja Mama saivat olla tällä kertaa rauhassa. Osa asukkaista istui lehtienlukupöydän äärellä.

— Juorukerho, sinne en suostu menemään, Tia tokaisi kuunnellessaan kovaäänistä väittelyä. Aihe jäi epäselväksi.

— Ei välitetä muiden mielipiteistä. Pääasia, että viihdymme keskenämme ja meillä on mukavaa ajanvietettä, Anni kiteytti kaikkien ajatukset.

Tia oli tapansa mukaan johdossa ensimmäisen kierroksen jälkeen. Hän yritti opastaa Annia, kun tämä innostui laittamaan pöydällä olevia apukortteja pöytään, vaikka oman pinon käyttäminen olisi ollut järkevää.

— Anna minun pelata omalla tavallani, Anni hermostui.

Niin vain kävi, että hän voitti kierroksen. Mama myhäili, sillä hänelle pelaaminen oli huvia eikä voitto ollut tärkeää. Hän jakoi kortit vielä yhtä kierrosta varten. Tia oli vaatinut revanssia. Hänen hyvä onnensa petti, kortit eivät osuneet kohdilleen.

— Nyt tekisi mieli sanoa kova sana. Kivi, Tia tuskastui hävitessään pelierän Mamalle.

Mama vain nauroi ja sanoi seuraavana päivänä olevan uusi mahdollisuus.

***

Mama ja Tia kävelivät sateen jälkeen pihalla katsastamassa laatikkoviljelmiä.

— Hernekeppejä puuttuu, Mama huomasi ja haravoi katseellaan omenapuiden alle.

Kyllä vain, muutama oksa löytyi sopivasti.

— Onpa ikävän kolea keli, taitaa olla poikatuuli, Tia sanoi.

Mama kohotti katseensa kysyvästi.

— No kun se pyrkii hameen alle, Tia hymähti.

***

Nuori väsyneen oloinen nainen itki.

— Mikä hätänä? Mama kysyi huolustuneena.

— Saanko istua hetkeksi seuraksesi. Olen menossa katsomaan äitiä, mutta kastuin sateessa enkä jaksa ihan heti.

— Istu veikkonen, kenen tytär olet?

— Karoliinan, hän on 94-vuotias ja asuu yksin neljännessä kerroksessa. Tämä on aivan väärä paikka. Hän oli hetken kuntoutuksessa ja hänen piti päästä ympärivuorokautiseen hoitoon, mutta paikkoja ei kuulemma ole. Äiti on vuodepotilas eikä pysty edes itse syömään. Ei kenelläkään ole aikaa syöttää häntä. Käyn joka päivä katsomassa, vaikka olen työelämässä ja minulla on pienet lapset. Olen aivan nääntynyt.

— Hyvänen aika, eivätkö hoitajat käy hänen luonaan?

— Käyvät kiireellä seitsemän kertaa päivässä ja arvaa vaan, mitä ne käynnit maksavat. Äiti saa 1700 euroa eläkettä, mutta se ei riitä mihinkään. Olemme joutuneet siskon kanssa ottamaan lainaa maksaaksemme laskut.

— Eihän se niin voi mennä, Mama päivitteli.

— Kuntoutuskeskuskuksen lääkäri kirjoitti lausunnon, että äiti pärjää täällä. Ei todellakaan pärjää. Aion nostaa protestin, Irjaksi esittäytynyt tyttö sanoi uhmakkaasti.

— Olet oikealla asialla, ei tämä ole mikään hoitokoti, Mama vakuutti ja katsoi myötätuntoisesti kyyneleitä pyyhkivää tyttöä.

***

Mama jäi miettimään, miten moni ikäihminen joutui sinnittelemään jaksamisen äärirajoilla. Samoin heidän läheisensä. Mama oli kuvitellut muuttavansa palvelutaloon, jossa edellytettiin asukkaiden tulevan toimeen omissa kodeissaan. Toki lisäpalveluja oli saatavilla, mutta öisin ei ollut päivystystä.

Totuus oli toisenlainen. Puistomeressä asui muistisairaita, jotka eivät osanneet asuntoihinsa, unohtivat osallistua järjestettyyn ohjelmaan, eivät muistaneet käyneensä juuri syömässä ja tulivat uudelleen. Käsilaukut ja avaimet olivat jatkuvasti hukassa.

Toki parempikuntoisiakin oli. Mama jaksoi hämmästellä, miten virkeä ja elämänhaluinen lähes satavuotias Tia oli. Häntä kymmenen vuotta nuorempi Anni oli innostunut urheilusta. Hän katseli yökaudet tv-lähetyksiä ja vakuutti, että se piti hänet lyhyistä unista huolimatta virkeänä.

***

— Minä haluan oppia Skippoa. Pelaan poikani kanssa Unoa, mutta tämä näyttää kiinnostavammalta, filippiiniläinen tuikkivasilmäinen lähihoitaja Clara veti tuolin itselleen ja istahti Maman, Tian ja Annin seuraan.

— Mukava kun tulit, onko sinulla tauko? Mama kysyi ystävällisesti.

— Oma tauko, haluan viettää sen kanssanne.

— Selvä, jaan kortit, niin opetamme sinua, Mama sanoi ja sekoitti pakan.

Clara oppi nopeasti, vaikka yrittikin laittaa pöytään useita samannumeroisia kortteja Unon tapaan.

— Minä ostan pelikortit itselleni. Tämä on kiva peli, Clara kommentoi saatuaan pikakoulutuksen.

— Tule toistekin, Anni kehotti ja tarkoitti sitä. Oli mukava saada uusia kavereita.

***

— Hei, olen Mia. Viivi on lomalla ja sijaistan häntä muutaman viikon. Aloitetaan tämä muistinvirkistystuokio kevyellä hartiajumpalla, poninhäntähiuksinen nuori ohjaaja tervehti.

Mama vilkaisi ympärilleen. Osanottajia oli vain kuusi, vaikka moni muukin olisi tarvinnut aivojumppaa.

— Jaan teille suomalaisia sananlaskuja, joista puuttuu sanoja. Kyseessä on eläinten nimiä. Täyttäkää rauhassa ja ratkaistaan sen jälkeen arvoitukset yhdessä.

Maman mielestä tehtävä oli aivan liian helppo. Kyllä hän tiesi, että kateus vie kalatkin vedestä, pieni on silakka joulukalaksi, kyllä koira koiran tuntee ja ihminen on ihmiselle susi. Aika raadollisia totuuksia, hän ajatteli.

Mama tiesi kaikki vastaukset, sillä sananlaskut olivat tulleet elämän varrella tutuiksi. Osa muistisairaista ei tiennyt ensimmäistäkään.

Toinen tehtävä on todellakin muistiharjoitus.

— Laitan seitsemän esinettä pöydälle. Saatte katsella niitä hetken, mutta ette saa kirjoittaa. Peitän sen jälkeen esineet ja otan kolme pois.

Mama hätkähti. Tässä olisi oikea haaste. Hän ei ollut koskaan pitänyt muistipeleistä.

Tehtävä oli kuitenkin yllättävän helppo, sillä esineillä oli yhteys. Mama tunnisti, että kiinnostava korttipakka oli kadonnut, samoin kynä ja istuinalusta. Hän henkäisi helpotuksesta. Vielä ei ollut mitään menetetty.

Kolmannesta tehtävästä lähes kaikki selvisivät. Mia aloitti laulujen alkusäkeillä ja muiden piti jatkaa. Kalliolle kukkulalle, Minun kultani kaunis on ja Taivas on sininen ja valkoinen olivat jääneet hyvin mieleen.

— Ensi kerralla uudet tehtävät, Mia lopetti ja toivoi saavansa enemmän osanottajia.

***

17-vuotias kesänuori Unna oli innokas oppimaan uusia pelejä. Mama myhäili opettaessaan hänelle Rummikubia. Unna ymmärsi heti pelin idean ja oli täysillä mukana, kun Anni ja Raikku liittyivät seuraan.

Tia oli ilmoittanut jo aamulla lepäävänsä, sillä hän oli huonovointinen. Mama oli käynyt tarkistamassa tilanteen ja todennut, ettei mitään isompaa hätää ollut.

— Arvasin, että pidät minusta huolta, Tia oli hymyillyt ja vakuuttanut, että hänellä oli valmista ruokaa.

Peli sujui mallikkaasti. Mama oli huojentunut, sillä häntä oli painanut Raikun syrjintä.

— Eikö juoda pullakahvit? Anni kysyi heidän jäätyään kaksin.

Maman mielestä se oli hyvä idea, vaikkei hän makeasta välittänytkään. Molemmat haikailivat kahvimukien viemästä ulos puutarhaan, mutta sitkeä sade jatkui jo toista päivää.

— Viikonloppuna lämpenee, odotettavissa on jopa hellettä, Mama totesi katsoessaan sääennustetta puhelimen näytöltä.

— Sitä odotellessa, Anni totesi haukatessaan sokeria tihkuvaa dallaspullaa.

***

Palvelulinjan pikkubussissa oli tunnelmaa. Nuori kuljettaja oli pyyhkinyt hikeä otsalta yrittäessään mahduttaa autoon lastenrattaat ja viisi rollaattoria. Onneksi pari niistä meni sujuvasti kasaan. Anni oli ahtautunut kapealle kahden istuttavalle penkille tukevan vanhan rouvan kainaloon. Maman oli vaikea kätkeä hymy, kun rnaiset joutuivat pitämään toisistaan kiinni lukuisissa mutkissa.

Perillä kauppakeskuksessa oli mukavan viileää hikisen matkan jälkeen. Annilla oli pankkiasioita. Mama kierteli itsekseen ja henkäisi ihastuksesta nähdessään tuoretorin tarjonnan. Hän ei katsonut hintalappuja, vaan osti kotimaisia mansikoita ja herneitä sekä uusia perunoita.

Anni tuli sopivasti paikalle ja hihaisi jo kaukaa huomatessaan Maman.

— Et usko, miten minulle kävi tuolla yläkerrassa. Pankissa oli nuori hyvännäköinen mies. Menin aivan sekaisin ja lähdin tyytyväisena saatuani asiat hoidettua. Kuulin takana nimeäni kutsuttavan. Se pankin mies juoksi perääni ja huusi, rouva unohditte rollaattorinne.

— Hyvänen aika, miten se on mahdollista?

— No niin vain kävi, Anni hekotti. — Mitä olet ostanut?

— Kaikkea hyvää, haen vielä kaupasta sillipurkin, voisin elää näillä eväillä koko kesän, Mama kehui.

Anni oli samaa mieltä ja valitsi itselleen mehevän tummanpunaisia kirsikoita. Hän kehui edellisellä kauppareissulla ostaneensa varhaiskaalia.

— Siitä saa maukasta salaattia. Suikaloin hienoksi, lisäsin vähän porkkanoita, suolaa, rouhittua pippuria ja etikkaa. Kokeile.

Mama kierteli valtavassa kaupassa ja hämmästeli valikoimaa. Mukaan tarttui vielä tuoreita kaurasämpylöitä, vahvaa goudajuustoa, luonnonjogurttia ja hunajaa.

— Laitetaanko elämä risaiseksi ja käydään hampurilaisilla, Anni ehdotti. Hän kaipasi lepohetkeä ennen hetkistä bussimatkaa takaisin.

Mama ei muistanut, koska oli viimeksi herkutellut pikaruualla. Hän valitsi kalaversion, Anni pihvin. Molemmat maistuivat syntisen hyviltä. Paluumatka sujui hyvin, sillä nyt rollaattoreita oli vain neljä kyydissä.

— Saisivat hankkia näitä menopelejä enemmän. Tarve vain lisääntyy, Mama tuumi, kun he pääsivät turvallisesti takaisin.

Tia odotteli aulassa ja ilahtui tuliaisista.

— Olette te vaan hyviä ystäviä, hän hymyili ja maistoi makeita herneitä.