RIPUSTUSJOUKKUE LEENA JA JUSSI

Ajelimme maanantaina 18.8. vesisateessa ja ruuhkassa Kauklahdesta Länsiväylää pitkin Helsingin kaapelitehtaalle.  Onnekkaasti löysimme näyttelytilamme takaoven, jonka kautta oli helppo tuoda maalaukset sisälle juryn silmien alle.  Palasimme puolen päivän jälkeen katsomaan, minne itse kunkin työt oli sijoitettu ripustusta varten.  Suurimmat ja näyttävimmät maalaukset pääsivät korkeille kiviseinille, pienemmät sermeille.

Minulta kelpuutettiin näyttelyyn seitsemän maalausta – sermeille.  No, olin tyytyväinen, että ne muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden.  Suurin puute oli, että ne ovat ikkunaseinällä ja valo tulee takaa.  Ei hyvä.  Kääntelimme spotteja, mutta olisin toki toivunut enemmän kirkkautta.  Varsinkin kun naapuriseinillä oli tosi värikkäitä töitä.  Nyt omani näyttävät turhan tummilta.

Kokoonnuimme oman ryhmämme kanssa ripustuksen jälkeen kaapelitehtaan ravintolaan purkamaan päällimmäisiä tuntemuksia.  Kaikki olivat aivan voipuneita päivän jännityksesta ja fyysisestä työstä.  Ripustus ei ole mikään kevyt urheilulaji.   Niin se vaan on, että vaikka kaikki maksoimme yhtä suuren näyttelymaksun, osalla on tuplamäärä seinätilaa kuin toisilla. Elämä ei ole tasa-arvoista taiteenkaan saralla.  Väsymys ja pettymys purkautui viinilasien ääressä, mutta siitäkin selvittiin toinen toistamme tukien.