La 13.6.2015

• ylellinen aamiainen piazzan tornissa
• kävely Batumin rantabulevardilla
• Mersu-autolla rannikkoa seuraten kohti pohjoista
• taidekierros kreivin palatsissa ja lounas Zugdidissa
• matka jatkui ylös Kaukasus-vuoristoon
• tornikiipeily ja museo perillä Mestiassa
• majoittuminen perhehotelli Manonis Guesthouseen

 

Batumin ranta oli sorakivinen niin kuin Mustan meren rannat muuallakin. Kaksi reipasta seurueemme neitosta ehti käväistä eilen uimassa. Tänään siihen ei ollut enää aikaa.

 

 

Katsastimme pikaisesti rantabulevardin upeat kukkaistutukset ja kävimme rannassa kääntymässä.

Matka jatkui merenrannan tuntumassa kohti horisontissa siintävää Kaukasusta. Näimme tien varressa neuvostoaikaisia parhaat päivänsä ohittaneita kylpylärakennuksia. Tie erkani Potin kohdalta sisämaahan.

 

Zugdidissa Leolla oli meille yllätysohjelmaa. Vaikka oli kesälauantai, kreivin palatsin puistossa oli väenpaljous. Koululaiset jonottivat sisälle palatsiin. Niin mekin. Matkanjohtajamme kävi kiivaan sananvaihdon ovivartijoiden kanssa vedoten kiireiseen aikatauluumme. Sisälle päästettiin vain pieni ryhmä kerrallaan.

 

Onneksi Leolla oli sana hallussaaan, sillä pääsimme ripeästi kiertämään kauniit sisätilat. Sieltä löytyi mm. Napoleonin sisarenpojalle kuuluneita kuvia kuuluisasta enostaan.

Lounaalla oli tarjolla lihapataa ja meille erikoisruokavaliolaisille matkan ensimmäiset kala-annokset. Niillä eväillä jaksoimme istua iltapäivän ja illan tunnit kuumassa autossa. Tie kiemurteli yhä ylemmäs vuoristoon ja maisemat olivat hätkähdyttävän upeat. Alhaalla rinteet olivat vihreitä, yltäällä lumihuippuisia.

 

Joki ja vuolaat kosket halkaisivat maisemaa. Tien varressa kukki värikkäitä tuntemattomia kukkia ja pensaita. Lehmiä ja tummakarvaisia sikoja kulki vapaana tien vierellä ja välillä keskellä väylääkin.

 

Määränpäämme Mestian kylä löytyi vihreästä laaksosta vuorten keskeltä. Ennen majoittumista meillä oli ohjelmassa kiertokäynti kylän torneilla ja museossa. Tornikiipeily oli taitolaji. Huterat tikkaat johdattivat rohkelikkoja tasolta toiselle. Minä kiipesin kolmet ja totesin, että olen kykyjeni äärirajoilla. Niin totesi moni muukin.

 

 

Museo oli yllättävä. Venäläinen Larissa selosti ja Leo tulkkasi. Istuimme koko ryhmä hämärässä pirtissä, joka oli rakennettu 1200 luvulla. Siinä oli asustellut koko suku, noin 30 henkeä. Talvella myös lehmät ja sonnit majailivat siellä omissa karsinoissaan tuvan kahdella seinustalla. Talonväellä oli makuusijat pilttuiden yläpuolella eläinten lämmössä. Kesällä karja siirtyi ulos ja väki kerrosta ylemmäs nukkumaan. Ruoka valmistui tulen päällä olevalla suurella kivipaadella ja lihat savustuivat katonrajassa tulisijan yläpuolella. Tuvan kauniit puukoristelut olivat peräisin 1400-luvulta.

 

Jännittäviä olivat myös tarinat tornien historiasta. Luulimme niitä puolustustorneiksi ja sitä ne olivatkin. Mutta ei ulkopuolisia vihollisia vastaan, vaan heimoriitojen varalta. Jos joku suku loukkasi toista, häviöllä olijat menivät torniin turvaan ja ampuivat ympärillä ratsastavia vastustajia ikkuna-aukoista.

 

Ilta hämärtyi ja ilma viileni 1500 metrin korkeudessa, kun lopulta pääsimme majapaikkaamme. Emäntä oli kattanut tuvan puolelle herkkuja notkuvat pitopöydät. Ruokailun jälkeen kaikki vetäytyivät vähin äänin pikkuruisiin huoneisiin lepäilemään.

Tarina jatkuu otsikolla ”Kaukasukselta kivennäisvesilähteille”