”Mikä ohjelma on vaikuttanut elämääsi, koskettanut, naurattanut tai sykähdyttänyt? Mistä Ylen ohjelmasta tai nettisisällöstä olet oppinut? Kirjoita tarinasi ja lähetä kuva oheisella lomakkeella. Osa tarinankertojista saa kutsun syksyn Sinun tarinasi – Yle 90 -juhlalähetykseen. Julkaisemme kuvia ja tarinoita myös nettisivuillamme.”

Minä osallistuin mitään pelkäämättä kisaan.  Hehkutin tietysti ikiomaa Kukkokiekuu -ohjelmaani.  Se oli sydäntä lähellä koko 1980-luvun ja osin vielä seuraavaakin vuosikymmentä.  Tässä se nyt on – iloksemme:

”Yleisradio hakee opiskelijoita vuoden kestävälle kuvaussihteerikurssille.” Oli vuosi 1970. Minä olin juuri valmistunut sihteeriopistosta ja etsin omaa paikkaa työelämässä. Ilmoitus kolahti. En tiennyt mihin hain, mutta sille tielle jäin 35 vuodeksi.

Koskettavin televisio-ohjelma urani aikana oli lauantaiaamujen suora lähetys Kukkokiekuu. Se oli television historiassa jotain aivan uutta. Olin mukana kesällä 1981 suunnitteluseminaarissa Tukholmassa. Go’morron Sverige oli esikuvamme. Ideanikkarit Pekka Holopainen ja Leo Lehdistö kokosivat ympärilleen ennakkoluulottoman tiimin. Heidän lisäkseen juontajina aloittivat Seppo Seppälä ja Mari Valkama. Minä toimin skriptana ja teatteriohjaaja Mirjam Himberg ohjasi.

Työryhmäamme kuului loistavia muusikkoja kuten Pirjo ja Matti Bergström sekä hanuritaituri Jani Uhlenius. Olimme aikaamme edellä, sillä jo silloin studiokeittiössämme valmistui herkullisia gourmetruokia. Huippukokit Eero Mäkelä ja Gero Hottinger tekivät niin suuria annoksia, että nälkäinen studiotiimikin sai maistiaisia suoran lähetyksen jälkeen – jos oli nopea. Meillä oli studiossa myös viikottainen taidenäyttely. Liekö kipinäni kuvataiteisiin syntynyt jo silloin.

Kukkokiekuu -ohjelmaa tehtiin 15 vuotta. Alkuaikoina suorat lähetykset menivät kirjaimellisesti taivaan tuuliin, sillä niitä ei taltioitu. Ei edes vhs-kaseteille, sillä niitä ei ollut vielä keksitty. Vain kuvaussihteerien arkistointiraportit ovat tv-arkistossa jäljellä.

Kukkokiekuu-aika tuntuu nyt vuosien jälkeen kaihoisalta. Ihailin Pekan ja Leon suvereenia yhteistyötä. He saivat työryhmän hehkumaan. Suorissa lähetyksissä oli taianomaista tunnelmaa, sillä kaikkien oli heittäydyttävä ennakkoluulottomasti mukaan. Kommelluksia sattui, se kuului pelin henkeen. Olin ohjaamossa, kun viikon taiteilija soitti suoraan lähetykseen, että yksi hänen abstrakteista tauluistaan on ylösalaisin. Minusta kaikki työt näyttivät samanlaisilta, mutta siitäkin selvittiin.

Elämän tähtihetkiä olivat suorat lähetykset Pasilan ulkopuolelta. Jouluohjelmat Luostolta tuntuivat lähes lomamatkoilta, vaikka teimmekin pitkiä työpäiviä kuvausryhmän ja ulkolähetysauton kanssa. Vähäisinä vapaa-aikoinamme laskettelimme Luoston rinteillä. Minä olin aivan vihreä aloittelija, mutta opin nopeasti kollegojen iloisessa seurassa.

Kukkokiekuu-ohjelman lisäksi olin kuvaussihteerinä eläkeläisten omassa Tiistaitiima -ohjelmassa. Lapinmatkoilla nauhoitimme myös Tiimoja. Vietimme Kelan majalla lukuisia iloisia illanviettoja. Jani Uhlenius säesti toivelaulujamme aamutunneille asti. Muistan ensimmäisen Kukkokiekuu -lähetyksen jälkeisen tunnelman. Kerttu Heikkilä, Luoston sielu, oli kattanut meille lähtöaterian. Tarjolla oli kermaista lohikeittoa ja aitoa shamppanjaa. Kela taisi maksaa laskun. Tunsin olevani oikeassa ammatissa.

Myöhemmin pääsin mukaan myös ulkomaan keikoille. Kukkokiekuu -lähetyksiä tehtiin vuosittain silloisesta Neuvostoliitosta. Olin mukana Riiassa, jossa Jani soitti yhdessä Raimond Paulsin kanssa Miljoona miljoona ruusua. Olin mukana myös Tallinnassa, Tbilisissä, Moskovassa, Petroskoissa ja Viipurissa. Gruusiassa isännät hemmottelivat meitä. Pöydät notkuivat herkkuja ja maljapuheita pidettiin. Petroskoissa palelin, sillä komea Pohjola-hotelli oli jäätävän kylmä. Viipurissa solistivieraamme Jaakko Ryhänen innostui houkuttelemaan kokonaisen orkesterin seuraavan aamun suoraan lähetykseen taustajoukoiksi. Äänisuunnittelijamme Jaakko Eräpuu oli kauhuissaan äänikanavien riittävyydestä. Raz dva tri -kurssin myötä pärjäsin mainiosti. Osasin venäläiset aakkoset ja osasin lukea ruokalistat. Vatsatauti ei vaivannut, sen takasi annos vodkaa ruuan kanssa.

Kuvaussihteeriurani huippu oli työmatka Sahalinin saarelle. Toimittajat olivat kyllästyneet jokavuotisiin yhteistyöohjelmiin ja ehdottivat seuraavaksi kohdetta, johon ei suomalaisilla ollut pääsyä sitten Kekkosen. Vaan mepä pääsimme. Kuumankostea Juzhno-Sahalinsk oli eksotiikkaa parhaimmillaan.

Nyt kun olen ollut vapaalla työelämästä jo useita vuosia, muistelen lämmöllä kaikkea sitä hullunrohkeaa, mitä elämä toi tullessaan. Useimmat Kukkokiekuu -ajan työtoverini ovat kuolleet. Niin Leo, Pekka ja Mirkkukin. He elävät rakkaissa muistoissa. Näen vieläkin unia suorien lähetysten jännityksestä. Se oli Elämää Suurella kirjaimella. Mutta ei eläkeläisen elämässäkään ole valitettavaa. Kouluttauduin vielä seniori-iässä mitään pelkäämättä kuvataiteilijan ammattiin. Ainakin voin sanoa, että työuran myötä olen uskaltanut elää täysillä.

Marjaleena Etula
kuvaussihteeri ja kuvataiteilija