Onko malesiassa tiikereitä?

Ystävätär oli nähnyt unen, jossa hän telmi leikkisän tiikerin kanssa.  ”Tuo minulle tuliaisiksi tiikeri”, hän toivoi.  Minä olin lähdössä neljän viikon lomamatkalle Malesiaan yhdessä mieheni Jussin kanssa.  Lupasin auliisti.  Tottahan tropiikista nyt tiikereitä löytyy.  Olin haaveillut reppuretkeilystä Aasiassa siitä lähtien, kun vuorotteluvapaalla kiersimme Thaimaan hiekkarantoja.  Nyt oli säästössä tarpeeksi lomapäiviä. Toteutimme aikeen helmikuussa.  Matkaa olisi kyllä kannattanut siirtää kuukaudella, mutta sitä emme lähtiessämme tienneet. Opiskelevat nuoremme sekä 16-vuotias tiibetinterrieri Pekku jäivät kotijoukoiksi.

Kuala Lumpur – suunnaton ostosparatiisi

Saavuimme Kuala Lumpuriin kiinalaisen uuden vuoden juhlahumuun.  Hevosen vuosi vaihtui vuohen vuodeksi.  Asiasta ei ollut epäilystäkään, sillä koko kaupunki oli koristeltu vuohenkuvin.  Värivalot hehkuivat palmuissa ja katujen ylle oli ripustettu punaisia lyhtyjä. Ilotulitteet paukkuivat korvia vihlovasti.

Katsellessamme kaupunkia korkeasta televisiotornista, yllätyin, miten väljästi ja viihtyisästi se oli rakennettu.  Pilvenpiirtäjät kohosivat sopuisasti vihreiden puistojen ja jokien lomasta.  Maailman korkeimmat tornit näkyivät maamerkkeinä kauas kaupungin laitamille asti.  KL osoittautui oikeaksi ostosparatiisiksi.  Poissa katujen helteestä, valtavissa ilmastoiduissa kauppakeskuksissa voi viettää aikaa päiväkausia. Vaatteet, kengät, laukut, tina, hopea ja elektroniikka oli edullista.

 

Me ostimme Sungei Wang-tavaratalosta retkellemme digikameran, josta oli paljon iloa.  Hauskinta oli, kun voi saman tein ”repiä” epäonnistuneet otokset ja säilyttää vain parhaat.

Palatessamme maaliskuun alussa uudemman kerran pääkaupunkiin, saimme kokea, miten kauppakeskukset olivat muuttuneet ”ostoshelveteiksi”.  Alennusmyynnit olivat alkaneet.  Huivipäiset muslimit, värikkäisiin sareihin pukeutuneet intialaiset, tummat kiinalaiset sekä katukuvassa hyvin erottuvat länsimaalaiset turistit tungeksivat sankkoina joukkoina tarjoustiskien äärellä.  Minulle riitti pelkkä kurkistus ovelta.

Iloinen maailmaa nähnyt kiinalainen taksinkuljettaja esitteli meille kaupunkiaan. ”Turistit tekevät hyvää Malesialle.  Turistit tuovat rahaa.  Money, heh-heh.”  Leveä naurunpurskahdus.  ”Länsirannikon kaupungit ovat hyviä, good shopping, heh-heh.”  Kun kerroimme aikovamme suunnistaa itärannikolle, hän oli tikahtua nauruun.  Kuka sinne nyt haluaisi mennä.  Siellähän asuu vain muslimeja.

 

Me halusimme.  Haaveissani näin itseni ruskeaksi paahtuneena itärannikon paratiisisaaren palmurannalla.  Snorkkelitkin oli matkassa.  Kun marssimme turisti-infoon, minulla kangasteli mielessä matkaohjeet Pulau Tiomanille.  Nuori virkailija pudisteli surullisena päätään. Monsuunisateiden aikana marraskuusta maaliskuuhun itärannikon turistipaikat ovat kiinni eivätkä isot jetit kulje saarille.  No, mielikuva palmurannasta rankkasateessa ei tarkemmin ajatellen houkutellutkaan..

 

Aurinkolomalla länsirannikon paratiisisaarella

Turistitoimisto suositteli meille länsirannikon lomasaaria Langkawia ja Penangia.  Koska olimme ne jo aikaisemmilla matkoillamme nähneet, valitsimme pienen paikallisten suosiman Pulau Pangkorin. Saaren pääsi kiertämään päätietä pitkin.  Ainoa bussi oli tarkoitettu koululaisille, mutta onneksi hauskat vaaleanpunaiset taksit olivat halpoja.

Majoituimme rauhalliselle Teluk Nipahin rannalle.  Low seasonin aikaan saimme ilmastoidun bungalowin tai hotellihuoneen tingittyä paikassa kuin paikassa 50 ringettiin yö eli maksoimme 12,50 euroa.

Ensi töiksemme lähdimme ”aamuviileydessä” retkelle rantapoukamaan, jossa turkoosinvihreä vesi välkkyi houkuttelevasti.  Ostimme katukojusta evääksi vesipullon sekä auringon kypsyttämiä hedelmiä. Kuvittelin olevani kovastikin viisas, kun ripustin tertun peukalonmittaisia banaaneja Jussin repun hihnoihin.  Eiköhän rohkea apina lähtenyt seuraamaan meitä.  Se ei välittänyt Jussin uhkailuista mitään.  Päästäkseni sitkeästä seuralaisesta eroon, heitin sille lopulta banaanin.  Otus kuori sen näppärästi ja pisti poskeensa.  Kostoksi minä sain napattua siitä hellyttäviä kuvia. Loppumatkan Jussi kulki apinanhätistelykeppi kädessä.

 

Rannalla oli hauska katsoa, miten muslimiperheet pulikoivat matalassa vedessä vaatteet päällä, naisilla huivit päässä.  Villi luonto oli lähellä.  Ihastelimme merikotkien kaartelua taivaalla sekä puissa hyppeleviä huvittavan näköisiä paksunokkaisia sarvilintuja. Jouduin toteamaan, että apinoita oli helpompi kuvata kuin lintuja. Saarella kun olimme, tarjolla oli iloksemme tuoretta kalaa sekä mereneläviä. Suosikkiravintolassamme indonesialaisessa Takana Juossa kokki grillasi valkosipulivoilla sivellyt kalat banaaninlehteen käärittyinä.  Makuelämys oli sanoin kuvaamaton!

Retken jälkeen jalkani turposi.  Ihmettelin, mistä sain kovia patteja, jotka kehittivät vesikellon.  Jussi ryhtyi tohtoriksi, puhkaisi rakkulat neulalla, desinfioi ginillä ja voiteli betadinella.  Jalka pelastui mutta gini loppui, kun potilas ja tohtori joivat loput lääkkeeksi.  Syyllinenkin paljastui, kun kangastossustani löytyi seuraavana aamuna peukalonpään kokoinen kiiltävänvihreä koppakuoriainen.  Jatkossa muistin tarkistaa kengät.  Olisihan siellä voinut olla vaikka skorpioni.

Vaihdoimme ahkerasti internetviestejä kotijoukkojen kanssa. Ystävätär vastasi: ”Hei, kaukomatkaajat!  Kiitos matkakertomuksestanne – seuraamme teitä herkeämättä muina kulkukoirina.  Joko olette bonganneet tiikerin – odotan malttamattomana!”  Olisikohan tiikereitä vuoristossa?

 

Vuoriston viileydessä

Keski-Malesiassa sijaitseva Cameron Highlands teki meihin vaikutuksen upeilla maisemilla, kun viikkoa myöhemmin ajelimme paikallisbussilla ylös serpentiinitietä.

Ympärillä oli  rehevää sademetsää, miehen korkuisia puusaniaisia, herkkiä bambuja sekä huikaisevan vihreitä teeviljelmiä usvaisten  kukkuloiden rinteillä.  Sää oli kuin Suomessa kesällä, sateista ja suorastaan koleaa.  Eikä tiikereitäkään näkynyt.  Emme viipyneet siellä kuin pari päivää.  Seuraavan sähköpostiviestin lähetin itärannikolta, jonne uskaltauduimme sateita pelkäämättä:

 

 

”Tervehdys Etelä-Kiinanmeren aurinkoiselta korallihiekkarannalta! Viime sunnuntaina ajelimme seitsemän tuntia ilmastoidulla bussilla Ipohista Kota Bharuun.  Matkustaminen on ällistyttävän halpaa.  Bussiliput maksoivat 18 ringetteä hengeltä eli 4,50 euroa!  Kaupunki oli eksoottisin tähän asti näkemistämme.  Se kuuluu Kelantanin osavaltioon, jonka väestöstä 95% on muslimeja. Todellinen huivipäiden kaupunki. Jännittävin oli kuitenkin ruuantuoksuinen yötori.  Katukojuissa sai maistella aasialaisia herkkuja pikkurahalla. Jopa sinistä riisiä. Todella värikästä meininkiä. Otimme runsaasti valokuvia teidänkin iloksenne!”  

 

 Itärannikolla huivipäiden keskellä

Huivipäiset  muslimitytöt hymyilivät mielellään valokuvissa toisin kuin riksankuljettajat, jotka pääsääntöisesti näyttivät nukkuvan kymmenin lampuin koristelluissa ajoneuvoissaan.

 

Paikallisväestön lisäksi suosikkikuvauskohteitani olivat moskeijoiden kultaiset sipulit sekä loisteliaan värikkäät buddhalaiset, kiinalaiset ja hindutemppelit.  Vain auringon hehkuva lämpö ja suitsukkeen tuoksu jäi puuttumaan kuvista.

 

Kota Bharussa neljä sirkeäsilmäistä koulutyttöä piiritti meidät ”Mistä olette kotoisin?  Mistä pidätte ja mistä ette pidä maassamme?  Kirjoittakaa kouluvihkoihimme jonkun tunnetun suomalaisen runoilijan säkeitä ja kääntäkää ne englanniksi!”  Siinäpä haastetta.  Tyttöjen englanninopettaja oli antanut läksyksi haastatella turisteja. Pienen miettimisen jälkeen saimme paperille pari säettä Eino Leinon ”Hymyilevästä Apollosta”.  Tytöt tirskuivat tyytyväisinä, kun runon idea selvisi heille.  Jussi innostui vielä piirtämään kouluvihkoon Euroopan kartan (ei muuten mitään helppo tehtävä) sekä selvittämään EU:n ja euron.  Veikkaanpa, että tytöt tietävät nyt enemmän Euroopasta kuin heidän opettajansa.  Lopuksi otimme puolin ja toisin ryhmävalokuvia.

 

Sekä tyttöjen kanssa jutellessamme että lähes joka puolella Malesiaa totesimme tulevamme kouluenglannilla mainiosti toimeen. Vain kalastajakylissä saimme arvailla malajinkielisestä ruokalistasta, mitä söisimme.  Sekin pulma ratkesi yleensä näyttämällä ruokakattiloista, mitä riisin tai nuudeleiden joukkoon halusi.  Paikallinen ruoka oli erittäin maukasta ja erittäin edullista.  Meidän kahden hengen lounaslaskumme oli yleensä noin 10 ringetteä eli 2,50 euroa. Aivan yhtä edullista ja mielestäni vieläkin maukkaampaa oli intialainen ja kiinalainen ruoka.

Kukkahuivinen muslimityttö keitteli porisevalla vokkipannulla banaaneja kadun varressa.  Täytyihän niitä maistaa.  Ringetillä  (25 sentillä) sai kuusi puolikasta.  Jussi eksoottisen vaalean tukkansa ansiosta sai vielä lahjaksi seitsemännen.  Yllättäen välipala oli raikas, banaanit eivät olleet lainkaan makeita.

Kota Bharun kulttuurikeskuksessa oli mahdollista nähdä itärannikolle tyypillisiä esityksiä.  Kuten leijanlennätystä, hyrränpyöritystä ja varjonukketeatteria.  Niin luulin.  Harmikseni totesin kuitenkin, että  sesonki niidenkin osalta alkoi vasta maaliskuussa.  Pettymyksiä oli sattunut muillekin.  Internetissä käydessämme vaihdoimme matkakokemuksia parin reppuretkeläispojan kanssa.  He olivat uhmanneet helmikuun monsuunisateita ja käyneet pikkuveneellä suosituilla Perhentian turistisaarilla.

”Merenkäynti oli niin kovaa, että porukka voi huonosti. Saarilla oli vain muutama majoituspaikka avoinna, rannat siivoamatta ja vesi sameaa.  Kaiken lisäksi satoi ja tuuli koko ajan.  Snorklaamista ei voinut ajatellakaan”.  Se siitä haaveesta.

”Lihat kanan, lihat kiri, lihat kanan – lintas!” varoituskyltti kadun varressa herätti meissä hilpeyttä.  Kielitaidon kasvaessa tulkitsimme sen tarkoittavan ”katso ensin oikealle, sitten vasemmalle, vielä kerran oikealle – mene”.  Varoitus oli aiheellinen.  Malesiassa on vasemmanpuoleinen liikenne eikä jalankulkijoita ole juurikaan ajateltu. Joskus tuntui, että vilkasliikenteisiä katuja joutui ylittämään henkensä kaupalla.

”Avas kanak-kanak”, varokaa lapsia –kyltti oli tarpeen sekin. Tienvarsilla näimme paljon koulupukuisia lapsia odottelemassa bussia tai pyöräilemässä reput selässä, tytöillä valkoiset huivit tuulessa hulmuten.  Paikalliset eivät kävele. He ajavat moottoripyörillä ja autoilla.  Turistit puolestaan ajavat maailman halvimmilla takseilla.

 

Itärannikolta saimme lähetettyä postikortit Suomeen.  Etsiskelystä huolimatta en löytänyt tiikerikorttia.  Kirjoitin ystävättärelle, että kelpaisiko oranki näin alkajaisiksi.  Malesiassa on orankien suojelualueita ainakin Borneon saarella.  Sielläkin haaveilin käyväni, mutta karttaa tutkiessa välimatkat tuntuivat kovin pitkiltä.  Vastaus tuli sähköpostissa: ” Kiitos orankista!  Söpöhän sekin on mutta AJATTELIN kyllä tiikeriä kuitenkin… ”  

 

Eteläkiinanmeren rannalla autiolla hiekkarannalla

Lonely Planet, mainio matkaoppaamme, houkutteli meidät kaupunkiloman jälkeen tutustumaan itärannikon kalastajakyliin.  Paikallisbusseihin hypätessä saa olla tarkkana.  Olimme matkalla kuvaukselliseen Marangiin, mutta jostain kohtalon oikusta satuimmekin Merangiin..

Päätimme oitis, että sinne me oikeasti halusimmekin.  Varsinkin kun saimme asuttavaksi kodikkaan bungalowin palmupuutarhasta ja usean kilometrin pituisen korallihiekkarannan melkeinpä kahdestaan käyttöömme.  Turistikausi ei ollut kylissäkään vielä alkanut.

Valokuvasin innokkaasti kalastajaveneitä sekä rantatuulessa liehuvia batiikkikankaita, kun silmiini sattui mitä sievin tiikerikissaperhe.  Ihanaa, tuossapa vihdoinkin melkein aitoja tiikereitä tuliaisiksi!  Vähän jäi kuitenkin kaivertamaan, ettei tehtävä ollut vielä kunnolla suoritettu..  Ne kun olivat kissoja.  Autio ranta rupesi yllättävän pian ahdistamaan. Kirjoitin seuraavassa kalastajakylässä jatkosuunnitelmista otsikolla ”Lähdössä Suurelle Seikkailulle”:

 

”Meihin on iskenyt joku kummallinen matkakuume.  Täällä Cheratingissa on kaikkea mitä ihminen voi toivoa: hiekkaranta kasuariinipuiden varjossa, vihreä meri sukellella, hyviä ruokapaikkoja, oluttakin myynnissä itärannikon kuivan kauden jälkeen. Aktiviteetteja tarjolla: shoppailua, batiikkikurssi, jokiretkiä..  Mutta ei muuta kuin menoksi.  Sukellamme huomenna ikivanhaan sademetsään Taman Negaran kansallispuistoon, joka sijaitsee täällä Pahangin alueella. Matkaopas  ei luvannut, että kulkija näkee varmuudella villieläimiä kuten elefantteja ja tiikereitä (joita elelee viidakossa oikeasti noin 300 kappaletta!), mutta taatusti enemmän moskiittoja ja iilimatoja kuin koskaan ennen elämässään..  Taidamme olla ihan hulluja.  Jännittää jo valmiiksi!”  

 

Viidakkoseikkailulla

Taman Negara oli kuin UKK:n kansallispuisto siirrettynä viidakkoon. Puiston keskellä Tembeling-joen varressa oli Kuala Tanahin kylä kaikkine palveluineen. Sitä ympäröi laaja sademetsä.  Kylän läheisyydessä oli hyvin merkityt ja hyvin tallatut polut. Nyt oli onneksi kuivaa, mutta sateella polut ovat mutaisia ja viidakko täynnä moskiittoja. Kansallispuistossa voi harrastaa viidakkovaellusta, eläinten katselua juomapaikoilla erityisissä tarkkailutorneissa öiseen aikaan, voi käydä lepakkoluolissa, voi tehdä jokiretkiä ja kokeilla jopa koskenlaskua.

 

Saavuimme alueelle ilta-auringon pehmeässä valossa. 40 km:n matka pitkällä kapealla jokiveneellä oli vaikuttava. Rehevä sademetsä pystysuorine rinteineen reunusti jokea.  Bongasimme matkan varrella muutaman kirkkaansinisen kuningaskalastajan. Perillä minulle oli ensimmäinen haaste kävellä kapeata lankkua illalliselle joessa kelluville ravintolalautoille. Jussi huolestui välittömästi, miten aion selvitä viidakon riippusilloista..

 

Kansallispuistossa kaikki oli superlatiivissa. Sademetsä oli maailman vanhin, riippusillat eli canopy walkway maailman pisin, 430m. Selvisin siitä kuitenkin kunnialla, vaikka kulkeminen 25 metrin korkeudessa puiden latvojen yläpuolella kiikkerää siltaa pitkin olikin hurja kokemus.

Vaelsimme kaksi päivää kahdestaan viidakossa jyrkkiä polkuja ylös ja alas. Vaikeimmissa paikoissa oli köydet kulkijan apuna. Valitsimme ensimmäisenä päivänä helpon 3,5 tunnin kierroksen. Saimme tuhrattua siihen melkein tupla-ajan ja tulimme likomärkinä ja janoisina takaisin. Kyllä tuore limettimehu maistui.  Eläimiä emme nähneet paljoakaan, keskipäivällä kun kuljimme.  Ei tiikereitä, ei edes karjuntaa.  Vain lintuja, pitkähäntäisiä oravannäköisiä jyrsijöitä ja suuria värikkäitä perhosia. Vaikuttavimpia olivat punapeppuiset viidakkofasaanit sekä iso varaani, jota jahtasin kameran kanssa tiuhaan viidakkoon asti.

Onneksi en ollut liikkeellä sandaaleissa, vaan olin vuokrannut varrelliset vaelluskengät kyläkaupasta.

Istuimme jo varhain seuraavana aamuna kelluvassa jokiravintolassa aamiaisella.  Tarjoilijapoika kantoi meille kuumaa roti-leipää suoraan pannulta ja toi juotavaksi vahvaa makeaa teetä sekä vastapuristettua mangomehua.  Kuuntelimme syödessämme naapurinpöydän nuorten australialaispoikien yöretkiseikkailua. Pojat pistelivät hyvällä halulla poskeensa banaanipannukakkuja ja kuvailivat seikkaperäisesti, miten olivat yöpyneet eläinten tarkkailutornissa.  Moskiittoparvien ininä kaikui vieläkin heidän korvissaan. Yöseuralaisina oli ollut suuria hämähäkkejä ja jättisuuria rottia, jotka etsivät röyhkeästi syötävää poikien repuista.  Lopuksi saimme nähdä punaiset jäljet molempien säärissä.  Puroja ylittäessään pojat olivat tehneet tuttavuutta iilimatojen kanssa.  Minua puistatti.  Päätin välittömästi, että yövaellukset ja lepakkoluolat saavat minun puolestani jäädä kokematta.  Olin aivan tyytyväinen jungle trekkingiimme.

 

Mutta Jussi vasta tyytyväinen oli, kun kävimme veneretkellä Orang Asli kylässä alkuperäisheimon luona.  Jussi nimittäin voitti heimopäällikön puhallusputkikisassa!  Muistoksi hän sai pari aitoa nuolta kotiin vietäviksi.

 

paluu viidakosta sivistykseen

Oli milteipä kulttuurishokki palata viidakosta takaisin Kuala Lumpuriin.  Puhelias intialainen nuorimies kuljetti meidät jokivenerannasta minibussilla, jälleen kerran edullisesti.  Poika esitteli matkan varrella öljypalmuja.  Palmuöljyn tuotanto on Malesiassa ”number one”.  Näimme myös kumipuita, mutta niillä ei ole enää yhtä suurta taloudellista merkityistä kuin aikaisemmin.  Puolivälissä matkaa ystävällinen kuljettajamme pysäytti auton pienen ruokakojun äärellä ja tarjosi meille maittavan kasvis-tofu-lounaan vahvojen maustekastikkeiden kera.

Saimme häneltä myös hyvän vihjeen, kun kyselimme paikallisten suosimia ruokapaikkoja KL:ssä. Hän suositteli  ”foodstalleja”, joissa ruokaillaan pressukatosten alla pitkien pöytien ääressä.  Kojujen ylitsepursuavasta tarjonnasta minuun kolahti eniten tulinen riisi-kasvismuhennosannos, joka tarjottiin banaaninlehdeltä ja syötiin sormin.  Lisänä kuumaa naan-leipää ja virkistävää raitaa.

 

Huvittavin kokemus puolestaan oli käynti kasvisravintolassa, jossa oli tarjolla mm. aidonnäköisiä kanankoipia ja pihvejä, kaikki soijasta.  ”Pelkkää huijausta”, oli Jussin mielipide.  En minäkään ymmärrä, miksi kasvissyöjille tarjotaan ”lihaa”. Vaikka maistelimme koko retkemme ajan ennakkoluulottomasti katukeittiöiden ruokia ja joimme jääpalajuomia auringonpaahteessa, minkäänlaisia vatsavaivoja ei ollut.

Lähtöpäivänä Kuala Lumpurissa kävimme katsomassa taidekeskuksen näyttelyn.  Esillä oli mitä hienoimpia malesialaisia käsitöitä.  Läpikuultavaa batiikkia, kultalangoin kudottuja songket-kankaita, leijoja ja hyrriä, soittimia, hopeaesineitä sekä taidokkaasti kaiverrettuja puutöitä. Kävellessäni kaikessa rauhassa palmupuutarhaan pystytetyissä näyttelyteltoissa havahduin yhtäkkiä. Tuulenvireessä liehui värikkäitä batiikkikankaita.

Edessäni hyppi laumoittain tiikereitä.  Keltajuovaisia, karjuvia, loikkivia, riehakkaita tiikereitä.  Kymmenittäin, sadoittain.  Kun tuijotin ällistyneenä leikkisiä tiikerinpentuja, aika pysähtyi.  Juuri näin tämän matkan pitikin päättyä.

Marjaleena Etula
kirjoitettu Luovan kirjoittamisen kurssilla keväällä 2003