Polskimme uimahallissa.  ”Kevyttä hölkkää, polvet korkealle!”  Näin meitä vauhditti liikunnanohjaajamme Irina.  ”Kipittää, kipittää, nopeat jalat”.  Vieressäni kipittävä Aili oli punainen kuin rapu ja yritti parhaansa.  Ikää hänellä oli jo reippaasti yli 80 vuotta.  Minä nuorempana kipitin tarmokkaasti vieressä.  Niin kipitti kolmekymmentä muutakin seniori-ikäistä.   Hiki tuli, vaikka uimahallin vesi oli viileää.

”Minulla on neljä pojanpoikaa”, Aili kertoili jo seuraavalla uintitapaamisellamme.  Hän ei ollut tuppisuuhämäläinen.  Minä ilahduin ja panin paremmaksi.  ”Minullakin on näitä poikakultia neljä ja vielä tyttövauva kaupan päälle”, hehkutin.  Siitä alkoi ystävyytemme.  Vaihdoimme kerran viikossa kuulumisia.  Tuntui, että lastenlapsemme olivat mukana uima-altaassa.

Joulun jälkeen Ailia ei näkynyt.  Hätäännyin.  Mitä hänelle kuului?  Oliko sairas vai peräti kuollut?  Minulla ei ollut yhteystietoja.  Tuttavuutemme perustui vain vierekkäisiin uima-allaspaikkoihin.  Odotin sydän pamppaillen tapaanko häntä enää koskaan.  Miksi en kysynyt sukunimeä, puhelinnumeroa?

Kunnes helmikuussa taas tapasimme.  Ilo oli molemminpuolinen.  Hän oli ollut kaihileikkauksesta ja siitä toipuminen kesti muutaman viikon.  Sitten yksi pikkupojista sairastui ja Ailia tarvittiin lastenvahdiksi.  Yhteiset vesijumppatapaamisemme jatkuivat kuin taukoa ei olisi ollutkaan.   Huomasin, että elämässä kaipaa jatkuvuutta.  Sitä pitää itsestään selvyytenä.  Rytmi sekoaa, kun kaikki ei ole niin kuin on tottunut.  Nyt minulla on Ailin puhelinnumero.  Lupasimme soitella, jos on tiedossa pitempia uintitaukoja.  Rauhoituin ja nautin jokaisesta tapaamisestamme.  Ailin iloinen nauru kutsuu minua altaalle, vaikka mieli olisi maassa.