Olisin ilman epäilyksen häivää päiväkirja. Muisteluja on tullut kirjoitettua vuosien varrella. Olen monta kertaa haikaillut, olisivatpa vanhempani kirjoittaneet elämänsä tarinan muistiin. Lukisin sen mielelläni. Mutta ei. Löysin äidin ja isän kuoltua heidän kihlausaikaisen kirjeenvaihtonsa. Äiti oli laittanut lehteen kirjeenvaihtoilmoituksen nimimerkillä ”kuopus”. Hän oli seitsemän hengen sisarussarjan nuorin. Isäni vastasi ilmoitukseen ja niin kahden nuoren rakastavaisen kirjeet sinkoilivat Pieksänmäen (isä) ja Iittalan (äiti) välillä. Kirjeenvaihto kertoi sodanjälkeisen ajan pulasta ja toivosta paremmasta tulevaisuudesta.

Kirjeet loppuivat siihen, kun äiti-Rakel ja isä-Lasse menivät naimisiin 10.7.1948 Kalvolan kirkossa ja muuttivat yhteen. Äiti kirjoitti vielä jossain vaiheessa, että hän taitaa olla raskaana. Minä synnyin heinäkuussa 1949. Olisin kovasti toivonut saavani lukea varhaislapsuudestani. On minulla vauvakirja tallella, mutta siinä on vain mittoja ja painoja ja käden- sekä jalankuvia. Ei mitään tunnelmointia.

Itse olen kirjoittanut poikani Miikan ja tyttäreni Annan vauvakirjoihin tunnelmia heidän kehityksestään. Olen kirjoittanut päiväkirjaa päivien kulusta ennen ja jälkeen lasten syntymien. Täytyy häpeäkseni tunnustaa, että niinä vuosina kun lapset olivat pieniä, arjen pyöritys vei kaiken ajan. Valokuvia löytyy mutta hyvin vähän kirjoitettua ajankuvaa. Ja kun muistelen sitä aikaa, elämä oli kuin sumua.

Varhaisimmat päiväkirjani ovat käsin kirjoitettuja ja pursuavat piirroksia ja muistilappuja. Tietokoneaikana kirjoittelin tuokiokuvia koneella ja talletin ne printteinä kansioihin. Myöhemmin siirryin wp-tiedostomuotoihin ja siirsin päiväkirjamerkinnät ulkoiselle kovalevylle. Siellä ne ovat visusti tallessa, vaikka en saakaan niitä nykyisellä open office ilmaisohjelmallani auki. Niin ja tämä on nykypäivää – kirjoitan huolettamasti tunnelmakuvia omaan blogiin kaikkien kiinnostuneiden luettaviksi. Olen todennut, ettei tässä seniori-iässä ole mitään menetettävää. Tietotulva on sitä luokkaa, että minun päivieni tapahtumat kiinnostavat vain läheisiä.

Olen toki saanut riemastuttavaa palautetta vierailtakin. Silloin tällöin tupsahtaa ihailijapostia. Se jos mikä antaa uskonvarmuutta jatkaa maalaamista. Myös matkatarinat kiinnostavat, sillä kirjoitan konkreettisista kokemuksista. Lukijat pääsevät seurassani virtuaalimatkoille. Jussi ei juurikaan lue blogiani – minähän olen ollut mukana – hän kommentoi. Innostuu kuitenkin kuuntelemaan, kun luen matkoilla kertomuksia aikaisemmista seikkailuistamme. Huomaan itsekin, miten paljon on unohtunut ja miten tarinat palauttavat tunnelmat mieleen.

Tässä taitaa käydä niin, että aikanaan lapsilla on liikaakin materiaalia perheemme elämänvaiheista. On kirjoitettua tekstiä, on valokuvia, on videokuvia. Niin ne videot, ne ovat tallessa vhs-kaseteilla. Ne pitäisi siirtää vähintäänkin dvd-levyille tai mieluummin kovalevylle tai muistitikuille. Tekniikka kehittyy koko ajan päätä huimaavaa vauhtia. Onneksi lapset ymmärtävät tietotekniikan päälle. Ehkäpä muistot säilyvät vielä lastenlapsillekin.