-Minä olen ruvennut pitämään sinun prinsessasaduistasi, Joonatan yllätti Helmin. – Kerro joku uusi, mutta haluan että siinä on mukana se kaamea noita Mama Maddalena. Helmiä huvitti. Mama oli tunkenut itsensä satuihin ihan huomaamatta. – Minäpä yritän.

Mama Maddalena oli palannut merenrannalta takaisin Hämeen keskiaikamarkkinoille. Kultaiset hiukset pilkistelivät huivin alta. Tarotkortit olivat mukana niin kuin aina. Muisto prinssi Robertista hiveli vieläkin. – Kunpa hän tulisi tänne taas. Voisin lähettää hänen uniinsa kuvan kuutamoprinsessasta. Hänet löytää vain täältä pohjolasta. Mama nosti itselleen onnenkortin. Se oli narri. – Kas kas, vielä minä häntä narraan.

Prinssi Robert tunsi outoa kaipuuta. Prinssi Mikael oli hylännyt hänet. Olo yksinäisenä poikamiehenä ei ollut mukavaa. Robert näki unen. Siinä kalpea kuutamoprinsessa säteili tähtitaivaan valossa. Silmissä tuikki säkenet. Mistä hänet löydän? Voisikohan ennustajaeukko auttaa? Prinssi satuloi hevosensa, otti miekkansa ja lähti matkaan. Kesä oli jo pitkällä. Satoi kaatamalla ja yöt olivat pilkkopimeitä. Minä hullu, haikailen unen perään, hän tuskaili. Pakko oli kuitenkin jatkaa matkaa.

Mama Maddalenan teltan edustalta kohosi savu. Eukko paistoi räiskäleitä. – Mitään näin hyvää en ole syönyt ikinä, prinssi kehui ja pisteli poskeensa letun toisensa perään. Mama hymyili. Hyvinhän tämä edistyi. Tie miehen sydämeen käy lettujen kautta. – Tuota, et satu tuntemaan erästä kuutamoprinsessaa? Robert muisti asiansa. – Taidan tunteakin, mutta hän asuu kaukana Lapin maassa. – Anna minulle ohjeet, lähden heti. – Malta hetki poikaseni, pääset kyllä matkaan, mutta viivy sitä ennen yö teltassani.

Prinssi Robert ratsasti päivän toisensa jälkeen. Maisemat muuttuivat karuiksi. Maman tuohelle piirtämä kartta ohjasi hänen kulkuaan. Tuolla näkyivät Nattaset. Ja tuolla Kiilopää. Taidan olla lähellä. Jo oli aikakin. Prinssi tunnisti Maman piirtämän seidan. – Kuutamoprinsessa asuu kodassa, jonne seita sinua ohjaa. Prinssiä jännitti. Tässä hän oli matkalla tapaamaan unessa näkemäänsä kuvaa. Oliko oikeaa prinsessaa olemassakaan. Prinsessaa, joka asui kodassa, ei linnassa. Robertia alkoi epäilyttää koko touhu. – Eihän minulla ole lahjojakaan, hän huomasi.

Kuutamoprinsessan veli Lassi oli kuullut vieraan hevosen kavioiden kopseen. – Se ei taida olla poro, hän ihmetteli outoa ääntä. – Kukas se sinä olet? – Äh, olen tainnut eksyä. Olen prinssi Robert ja kuulin, että täällä asuu kaunis kuutamoprinsessa. – Niin, entäs sitten. – Äh, tuota, no en tiedä. Saisinko kuitenkin tulla tapaamaan häntä?

Lappilaiset olivat vieraanvaraisia. Prinssi sai siis astua pimeään kotaan. Keskellä oli tuli, joka sai varjot hyppimään seinillä. Kuutamoprinsessa oli ujo. Hän katseli vierasta säikkyen. Prinssi mikälie, eihän täällä juuri kulkijoita näkynyt. Robertkin oli hämillään. Neito oli todella kaunis kuin kuunsäde, mutta eihän heillä ollut mitään yhteistä. Ei hän tiennyt lappilaisista mitään. Keskustelu oli kankeaa. Prinssille tarjottiin rieskaa ja poronkäristystä puolukkahillon kera. Hän irvisteli. Ei hän ollut koskaan moisia ruokia maistellut. Yritti kuitenkin urheasti.

-Haluatko tulla huomenna kanssamme hillasuolle? – Mikä se on, prinssi ihmetteli. – Upeita, maku kuin parhailla kutsuilla, hän kiitteli kun sai maistaa kirpeitä ja mehukkaita marjoja. Mutta suo oli upottava. Prinssi kasteli jalkansa ja illalla hänellä oli kuumetta. Nyt tarvitaan noitatohtoria, lappilaiset huolehtivat. Prinssi sai niin vahvoja rohtoja, että houraili. – Kaunis kuuprinsessa, tule omakseni, hän vaikeroi koko yön. Kuuprinsessa laittoi kylmiä kääreitä Robertin otsalle. – Onkohan mies tosissaan, hän pohti. Kyllä minulle prinssi kelpaa. Olenkin aina halunnut nähdä maailmaa.

Robert toipui nopeasti hellien käsien kosketuksen voimasta. – Hyppää taakseni ratsun selkään. Vien sinut kotilinnaani. Mutta matkalla käymme tervehtimässä Mama Maddalenaa. Ilman häntä en olisi koskaan löytänyt sinua.

Tarina jatkuu luku 4