Kynäilijöiden syyskuun kirjoitusten inspiraation aiheet löytyivät kuvista. Valitsin oman taidenäyttelyn grafiikanvedoksen sekä taiteilijaystävä Pirjon akvarellin. Käytän mielelläni kuvia, sillä ne saavat mielikuvituksen lentoon. Niin nytkin.

Ruskeenkärki. Lapsuuden maisema. Kesämökki, harju lenkkipolkuineen, mustikkametsä, järvi, leikkikaverit naapurissa. Hiekka ruosteenruskeaa, ranta kivikkoinen, mäki ylämökiltä alas saunalle jyrkkä. Kivenkoloissa vaanivat käärmeet.

”Koivut jo lehtii, koivut jo lehtii, loiskuen aallot rannoille käy.Taitaa olla kesä”, isä lauloi mieskuorolaulua, kun hän starttasi Skodan mökkimatkalle.

Leena oli juoksennellut lapsena kesät paljain jaloin. Naapurin lapset tömistelivät saappailla. Makea oli purrut kyykäärme. Hän esitteli ylpeänä mustanpuhuvaa säärtään vielä viikkoja myöhemmin tapauksesta.

Nyt Leenan lastenlapset juoksentelivat paljain jaloin. Käärmeitä ei ollut näkynyt enää vuosiin. Lasten mielikuvitus oli rajaton. Rantavedessä ui krokotiileja. Iltaisin puiden humistessa aaveet väijyivät kuusenoksien takana. Pojista nuorin Miska syöksyi papan peiton alle taskulamppu kädessä. ”Onks huumuja näkynyt”, hän kyseli jännityksestä piukeana.

Keittiöstä tulviva lettujen tuoksu karkoitti aaveet hetkessä. Iltasadun jälkeen poikaset uinuivat päivän leikeistä uupuneina.

”Ne on parhaimmillaan nukkuessaan”, Jussi huokasi ja kohensi takkatulta. ”Tule Leena hetkeksi tänne sohvalle viereeni. Otetaan lasillinen viiniä niin jaksetaan taas huominen päivä näiden veijareiden kanssa”.

Roosa istui huoneessaan ja mökötti. Epäreilua, kukaan ei ymmärrä minua. Äiti on tyhmä, äidin uusi poikaystävä on tyhmä, Barbiet ovat tyhmiä. Nuket tuijottivat häntä syyttävän näköisinä. Roosa näytti niille kieltä.

Kaikki muut saavat mennä kotihippoihin. Miksi minä en saa? Olen jo ihan terve vaikka äiti sanoo että olen toipilas. Hän paiskoi nukkeja tyynyillä. Minä karkaan enkä tule ikinä takaisin. Hän näki mielessään, miten äiti itkee ja katuu katkerasti. Kyynelet vierivät poskille.

-Roosa, tule iltateelle, äiti huhuili. Kun tyttö ei vastannut, äiti kurkisti huoneeseen. Ikkunaverhot lepattivat mutta Roosaa ei näkynyt.

-Se on piilossa, anna tytön olla. Mennään me katsomaan James Bondia. Quantum of Solace alkaa juuri, poikaystävä houkutteli. Äiti antoi periksi. Teini-ikäinen tytär kävi hänen hermoilleen.

Roosa oli hypännyt ikkunasta. Sen hän oli tehnyt monesti ennenkin. Minne menisin? Jonnekin, mistä kukaan ei löydä minua, hän päätti.

-Kaunis neito, hyppää ratsuni selkään. Kiidätän sinut isäni Kuninkaanlinnaan. Siellä on tarjolla simaa ja leivoksia, musiikkia ja tanssia. Roosan edessä seisoi komea mustatukkainen nuorukainen valkoisen hevosen selässä.

-Olen Prinssi Janus.

-Minä olen Prinsessa Roosa, tyttö niiasi. Hän kiipesi Januksen taakse ja piti tiukasti kiinni, kun ratsu nousi siivilleen ja kiiti musteensiniselle taivaalle. Roosan vaalea tukka liehui tuulessa. Tuntui luonnolliselta leijua pilvien yläpuolella.

-Voi vitsi, minulla on vain yöpaita päällä, miten voin tulla Kuninkaanlinnaan? hän pelästyi. Sade oli alkanut vihmoa ja tyttö oli hetkessä märkä. Janus nauroi.

-Tiedätkö, minulla on kahdet kasvot. Näen sinut hienona tanssiaispukuisena Prinsessana. Näen sinut myös hemmoteltuna koulutyttönä, joka kiukuttelee äidille. Haluatko seurata minua iloihin, joista ei ole paluuta. Vai haluatko palata kotiin, tehdä läksyt ja käydä koulun kunnialla loppuun?

Roosa purskahti itkuun.

-Tyttökulta, onko sinulla kuumetta. Puhut aivan levottomia. Simaa ja tanssia. Tuon sinulle kuumaa mustaherukkamehua ja aspiriinia. Saat olla huomenna pois koulusta, äiti rauhoitteli. Roosa kietoi kädet hänen ympärilleen.

-Anteeksi kun sanoin sinua tyhmäksi, hän nikotteli. Se Prinssi oli ihan kamala. Yritti pussata väkisin.

-Taisit nähdä unta. Laulan sinulle unilaulun. Mutta miksi yöpaitasi on kostea?