-Mikä sinulla on Toivo? Oletko löytänyt uuden tyttöystävän? Helmin oli ihan pakko kysyä, kun mies oli muissa maailmoissa.

-Ei minulla ketään ole. Olen vain vähän alamaissa. Uusi vaatemallistoni sai kurjan vastaanoton. Olen kuulemma vanhanaikainen. Minä, minähän olen aikaani edellä. Kriitikot ovat typeriä. Kaikki ovat typeriä.

-Minäkin?

-Et sinä Helmi, mutta minä en vain jaksa. Olen lähdössä Intiaan mietiskelemään. Olen ihan hajalla.

-Onko sinulla matkarahaa?

-On ja ei, olen säästänyt edellisen malliston myyntiprovisiot. Elän perillä vedellä ja leivällä vaikkapa munkkiluostarissa. Ei se mitään maksa. Lentoliput olen jo ostanut.

Helmi oli sanaton. Miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä. Mutta voi tätä miehistä alemmuudentuntoa. No, eipä Toivolla ollut perhettä eikä mitään menetettävää. Ehkäpä hän löytää Intiassa itsensä. Helmi kyllä vähän epäili.

-Pidäthän kuitenkin yhteyttä. Minun tulee sinua ikävä.

-Katsotaan, en lupaa mitään. Toivo oli todella masentunut.

-Olkoon, en minä väkisin seuraan tuppaa. Helmi antoi olla. Mokomakin mörökölli.

Toivo pakkasi matkaan vain repun. Vaihtovaatteet, läppäri, puhelin, luonnoslehtiö, pesutarvikkeet, partakone, uimahousut, pyyhe. Näillä mies pärjää, hän arvioi. Niin ja tietysti passi, rahat ja luottokortti. Hän luopui vuokra-asunnostaan. Nyt olen koditon. Olen mies, jolla on jonkinlainen menneisyys mutta tulevaisuudesta ei tietoakaan. Nyt on aika päättää, mitä teen elämälläni.

Toivo osti viimeisen illan kunniaksi pullon kossua. Hän istui ypöyksin tyhjässä asunnossaan ja ryyppäsi murheeseen. Lento lähti aamulla varhain. Toivo myöhästyi koneesta. Hän itki. Miten elämä voi olla näin kurjaa. Auttaisikohan Helmi?

Helmi hämmästyi, kun ovikello soi.

-Toivo, sinunhan pitäisi olla jo lentokoneessa. Mitä ihmettä?

-Helmi, armaani, minusta ei ole mihinkään. Myöhästyin lennolta, päätä särkee ja minun on paha olo. Saanko tulla luoksesi?

-Tietenkin saat. Keitän sinulle kuumaa hunajateetä. Saat aspiriinia ja nukut kunnolla. Kyllä se siitä. Toivo katseli alta kulmien Helmin siistiä opiskelija-asuntoa.

-Näin kodikasta minulla ei ole koskaan ollut.

-Helmi, tuletko vaimokseni?

-Toivo, voi Toivo, nyt pää tyynyyn äläkä puhu hulluja. Nukut ensin ja jutellaan sitten myöhemmin.

Helmi ei tiennyt mitä ajatella. Toki hän Toivosta piti, mutta naimisiin. Ei vielä. Hänellä oli opinnot kesken ja pää täynnä suunnitelmia. Jos Toivo olisikin reipas ja omatoiminen, asiaa voisi harkita. Mutta ikimaailmassa hän ei ryhtyisi hoitamaan toisen mielenterveyttä. Siihen oli ammattilaisia.

Toivo nukkui koko päivän. Helmi antoi hänelle pehmonallen unikaveriksi.

-En voi mennä edes äidin luo, sillä äiti on kuollut. Taidan valita toiseksi parhaan vaihtoehdon. Menen isän luo. Hän on kyllä jo ikivanha, seitsemänkymppinen, mutta pärjää vielä kotitalossa. Siskotkin asuvat lähellä. Nähdään Helmi, kiitos kun huolehdit. Helmi veti henkeä. Ehkä näin oli parempi. En ikinä rupea omaishoitajaksi, hän päätti.

Joonatan tuli koulun jälkeen.

-Hei, näin Toivon pihalla. Se näytti ihan omituiselta.

-Toivolla on nyt vähän vaikeaa. Annetaan hänelle aikaa toipua. Me voitaisiin tehdä jotain kivaa. Haluaisitko sadun vai lettuja. Joonatanin silmät loistivat.

-Kyllä kiitos, molempia.

-Minäpä kerron sinulle, miltä tuntuu, kun kun saa yllättäen toivoa jotain kivaa.

TOIVOMUSLÄHDE

Olipa kerran suuren suuri kuiva hiekkaerämaa. Sen laidalla asusti köyhä paimentolaisperhe.

-Mitä paimentolainen tarkoittaa?

-Se oli perhe, jolla oli muutama kameli, mutta ei juuri muuta. He asuivat savimajassa ja elivät kamelinmaidolla. Lähistöllä kasvoi muutama kitulias palmu. Vettä he saivat pienestä lähteestä, joka kuin ihmeen kaupalla pulppusi kuivinakin aikoina. Isä Joosef tähyili taivaanrantaan.

-Kuulkaapa pojat, nyt on pidettävä majan ovi tiukasti kiinni. Saamme kohta niskaamme hiekkamyrskyn. Rakeet ropisivat savimajan kattoon sellaisella voimalla, että mökki tärisi. Lapset pitelivät korviaan. Heillä oli myös vuohi. Se pelkäsi yhtä paljon kuin perhekin. Maja voisi hajota hetkellä millä hyvänsä. Lapset kietoivat kätensä vuohen kaulaan ja rauhoittivat sitä. Oli hyvä olla tiiviisti yhdessä.

Aamulla myrsky oli mennyt ohi. Mutta missä oli kaivo? Se oli hautautunut syvälle hiekkakinoksen alle.

-Kaikki miehet lapioihin, isä komensi. Miehiä tai oikeammin poikia ei ollut monta. He kaivoivat koko päivän. Lopulta kuunvalossa he saivat vedenpilkahduksen esiin. Mitä kummaa. Vesi kimalsi smaragdinvihreänä. Ennen se oli ollut kirkasta. Isä ja pojat maistoivat varovasti. Ihan hyvää, paitsi että vesi maistui oudon makealta.

-Taikavettä, olen veden haltija, saatte toivoa, pian pian, toiveita olkaa hyvät, lähde soitteli sulosäveliä. Isä ei uskonut korviaan. Taikavettä, eihän sellaista ole. Pojat innostuivat.

-Toivomme jäätelöä ja popcornia ja molemmille omat kännykät.

-Stop, ei liikaa toiveita. Yksi kerrallaan.

-No jos sitten jäätelöä. Hetkessä molemmilla oli herkkutötterö kädessä. Isä ei tiennyt mitä uskoa.

-No, jos minulle sitten nakkimakkara.

-Ole hyvä, haluatko myös sinappia? Isä juoksi makkara kädessään majaan.

-Rouvaseni tule pian, olemme löytäneet toivomuslähteen. Äiti kipitti yöpaidan helmat liehuen paikalle.

-Kiltti toivomuslähde, saisinko minäkin jotain?

-Hyvä rouva, mitä haluaisit?

-Olen kuullut nuoruudenlähteestä, oletko sinä sellainen?

-En, ikävä kyllä. Toteutan vain pieniä toiveita. Sopisiko Lumenen kasvovoide? Äiti nauroi.

-Oikeastaan se on ihan hyvä. Ja saisinko myös vuohelle tuoretta ruohoa ja kameleille vähän jyviä. Näillä pärjäämme, kiitos kovasti.

-Joo, ymmärsin kyllä, ettei kannata toivoa mahdottomia. Mutta haaveitahan pitää olla. Olen lotonnut äidin kanssa, mutta emme todellakaan ole voittaneet rahoja safarimatkaa varten.

-Hei, minulla on huomenna vapaapäivä. Mennäänkö Korkeasaareen?

-Mennään, siellähän on ne Ellinooran sirkuksen eläimetkin.

-Niinpä onkin, sinä muistit. Meille tulee mukava retkipäivä. Lupaan sinulle jäätelön.

Tarina jatkuu – luku 25