outoja kuvia – luku 28

Mama Maddalena soitti ystävälleen.

-Kuulepa Ellinoora, minulla on sinulle ehdotus. Pääsetkö lähtemään sieltä lastentarhastasi muutamaksi päiväksi virkistäytymään kanssani? Ajattelin viedä sinut aivan erityiseen taidenäyttelyyn täällä kotimaassani. Tiedän, ettet halua olla pitkään poissa lapsikultiesi luota. Tarvitsemme suurien taidemuseoiden kiertämiseen aikaa. Tai itse asiassa voisimme tehdä niihin virtuaalimatkan. Istumme vain nojatuoliin, nautimme kuplajuomia ja surffaamme netissä. Mutta asiaan. Amos Rexissä on juuri avattu ainutkertainen René Magritten näyttely. Sinne on pitkät jonot, mutta minulla on suhteita.

Ellinoora riemastui. Puuhapäivät linnassa ja illat lapsukaisten ja Henrikin kanssa olivat hänen elämänsä parasta aikaa. Mutta vaihtelu toden totta virkistäisi.

-Tulen viivana, tapaammeko lipunmyyntitiskillä.

-Elli, minulla on pressikortti. Pääsemme molemmat ohi jonon. Laita mukavat kengät jalkaan, niin jaksat kiertää. Museo ei tosin ole iso, mutta aikaa siellä kuluu.

Rouvat olivat tohkeissaan.

-Onpa outoja kuvia, tällaisia minä näen joskus unissani, Elli huomasi. Katso tuotakin, se taitaa olla taiteilijan omakuva. Mutta miksi hänellä on niin pitkä nenä, että se ulottuu piippuun asti?

-Surrealismia, kultaseni. Tässä lukee: ”Surrealismi perää valve-elämälle samaa vapautta kuin minkä koemme unissamme”. Olet oikeilla jäljillä.

-Tiedän, että lapset rakastaisivat näitä maalauksia. Poutapilviä ja lintuja ja sateenvarjoja. Onkohan museokaupassa myytävänä kuvakirja näistä maalauksista?

-Onpa hyvinkin. Voit viedä kaikille kullanmuruille oman.

Kuningatar Ellinoora palasi kotiin pää täynnä uusia ajatuksia. Mitähän Mikke tuumii näistä kuvista? Tosin hänellä on villi mielikuvitus itselläänkin. Mutta nämä ovat hämäävän yksinkertaisia ja kuitenkin tosi outoja. Nyt tiedän, voimme surfata lasten kanssa netissä. Roope voi koota kuvat yhteen kansioon ja opimme kaikki uusia juttuja. Mitäpä jos järjestän tietokilpailun? Vai olisiko parempi, jos kaikki valitsevat lempikuvansa ja esittelevät ne sitten muille. Tai voisimme printata niitä ja pelata muistipeliä. Ellinoora oli pyörällä päästään. Jännittäviä mahdollisuuksia oli aivan liikaa.

-Nyt tiedän, kysyn Henrikiltä neuvoa. Ties vaikka hänkin innostuu taideseikkailusta.

Lapset lähtivät innolla mukaan uuteen leikkiin. Roope toimi johdattelijana. Hän oli istunut pitkän tovin Ellin ja Henrikin seurassa pohtimassa, miten saada lasten mielenkiinto heräämään.

-Saatte jokainen paperiarkin, jossa on kuvia maailman hienoimmista taideteoksista. Saatte myös sakset. Tällaiset lasten sakset, jotka eivät ole liian terävät. Leikatkaa sellaiset kuvat, joista pidätte Tässä on liimapuikot kaikille. Yhdistelkää sitten kuvat niin, että teette oman taideteoksen. Laitamme ne lopuksi päiväkodin seinälle kaikkien nähtäville.

Lapset leikkelivät paperia kieli keskellä suuta. Vaikka kaikilla oli samat kuvat, lopputulokset olivat tyystin erilaisia. Poikia hevoset, soturit ja miekat viehättivät. Tyttöjen kollaaseissa oli koiria, kukkia ja prinsessoja. Yksi erosi muista.

-Mikke, mitä sinun kuvasi esittää?

-Tämä on abstrakti. Halusin sommitella vain värejä ja muotoja, poika selitti. -Mikke, sinä olet aikaasi edellä. Mihin vielä ehditkään.

Roopekin osallistui leikkiin. Hänen kollaasissaan hevoset olivat ylösalaisin, prinssit ja prinsessat leijuivat taivaalla ja meri kuohui paperin laidalla.

-Ope on hassu. Ei noin voi tehdä, lapset kommentoivat.

-Tätä kutsutaan naivismiksi, Roope nauroi. Odottakaa vaan. Seuraavaksi rakennamme installaatioita ja saatte esittää performansseja.

-Mitä ne ovat?

-Malttakaa, kaikki aikanaan. Meillä on vielä paljon opittavaa. Mutta nyt sakset talteen ja korkit liimapuikkojen päähän. Kokki Kekäle tuolla jo huhuilee välipalalle.

-Tiedätkö mitä Helmi. Me käytiin luokan kanssa katsomassa sama näyttely.

-Mitä pidit? Minäkin olen nähnyt sen. Sain jonottaa tunnin.

-Joo, ne oli kyllä tosi kummallisia. Piirsimme kuvistunnilla vähän samanlaisia. Tai erilaisia, mutta nekin oli outoja juttuja. Minä piirsin lentävän hevosen. Se oli sellainen satukuva. Suuret siivet ja tulenliekkejä ja ukkospilviä. Likat piirsi taas niitä tylsiä prinsessoja ja barbeja.

-Hauska että teidän opettaja antaa tuollaisia tehtäviä. Minun kouluaikanani piirrettiin vaan asetelmia. Ne oli tylsiä. Minulla on tulla piirustuspaperia, haluatko jatkaa satukuvia.

-Joo, voisin piirtää lentävän traktorin.

-Anna mennä.

VILLIHEVOSIA

Joonatan, piirsit hienon kuvat lentävästä hevosesta. Kiva kun näytit sen minulle. Keksittäisiinkö yhdessä siitä satu?

-Joo, sinä saat aloittaa.

Olipa kerran kaukana Venäjän aroilla pieni kyläpahanen. Talonpojat raatoivat peltotilkuillaan. Maa oli kivistä ja kovasti kuivaa. Sateita ei kuulunut. Pieni Natalia-tyttö leikki kotipihalla laihan koiranpennun kanssa. Hän heitti sille keppejä. Koira hyppeli innoissaan.

-Olisipa minulla antaa sinulle mehevä luu. Mutta meillä ei ole kuin nahistuneita nauriita ja laarin pohjalla vähän jyviä. Onneksi kanat jaksavat vielä munia.

-Natalia, käypä hakemassa purosta ämpärillinen vettä. Tyttö lähti matkaan koiranpentu kintereillään. Puro oli lähes kuiva, mutta aina sieltä puoli sangollista liikeni. Mitä, kivikossa loikoili pullea kiiltäväsuomuinen kalanvonkale.

-Nyt äiti riemastuu, saamme tuoretta kalaa illalliseksi.

-Tyttöseni, älä unta näe. Minä olen veden haltija. Olen seurannut, miten ahkera olet. Toteutan yhden toiveesi, mutta toivokin viisaasti.

Natalia ei pelännyt yhtään. Kyllähän tässä maassa haltijoita riitti. Ei hän tosin aikaisemmin ollut nähnyt niitä kalan muodossa, mutta kerta ensimmäinenkin.

-Nyt Joonatan on sinun vuorosi. Mitähän Natalia toivoo?

-Eikös tämä juttu alkanut hevosista. Ja aroillahan laukkaa villihevosia. Nyt tiedän. Kuuntele, tästä tulee jännää.

Natalia mietti. Hän oli aina toivonut omaa hevosta, mutta perheellä oli vain laiska aasi.

-Kiltti haltija, haluaisin oman ratsun, sellaisen jolla voisin kiitää tuulen lailla pitkin aroa.

-Hyvin toivottu tyttöseni. Katso, näetkö tuon pölypilven taivaanrannassa. Sieltä on tulossa kokonainen villihevoslauma. Valitse tarkkaan, yksi niistä on kohta omasi. Osoita vain sormellasi, niin se tulee lauhkeana luoksesi. Mutta se ei ole mikä tahansa ratsu. Tulet hämmästymään.

Natalia katsoi silmä tarkkana lähestyvää laumaa. Valkonen, mustapilkkuinen ori iski hänelle silmää.

-Haltija, tuo kaikista komein, voisinko saada sen.

-Hyvin valittu, se on lentävä runoratsu. Miten ihmeessä sen bongasitkin.

-Se valitsi minut ja minä sen.

-Saanko jatkaa, tästähän tulee oikeasti jännittävää. Helmi oli jo tarinan lumoissa.

-Natalia nousi ratsun selkään. Se käveli kiltisti ja koiranpentu pyöri jaloissa. -Tyttö, minne unohdit vesiämpärin? Ja mistä ihmeestä olet löytänyt noin komean hevosen?

-Äiti, puron haltia lahjoitti tämän minulle. Äh, ämpäri unohtui. Kipaisen hakemaan.

Äiti jäi hämmästyneenä katsomaan, kun tytär pyyhälsi matkaan. Kyllä minäkin haltijoihin uskon, mutta tämä oli jo ylenpalttista. Ettei vaan ole joku taika, joka raukeaa puolen yön aikaan?

Ratsu seisoi pihassa vielä aamullakin. Natalia kävi taputtamassa ja toi sille perheen viimeset jyvät.

-Kuulepa Pegasos, veisitkö minut niitylle, niin saat syödä vatsasi täyteen ruohoa ja minä voisin kerätä meille villiyrttejä nauriiden kaveriksi. Ratsu höristi korviaan. Se ja Natalia olivat samalla aaltopituudella.

-Helmi, minä haluan nyt jatkaa. Tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi.

-Jatka toki, sitä toivoinkin.

Pegasos ja Natalia lähtivät matkaan. Kun kotikylä jäi taakse, ratsu levitti siipensä ja kohosi ilmaan. Natalia piti lujasti kiinni sen harjasta. Tämä oli menoa. He lensivät aron yli läheisille vihreille kukkuloille. Siellä kasvoi villiomenapuita. Natalialla oli kangaskassi mukana. Hän täytti sen omenoilla ja virnisti.

-Nämä ovat parempia kuin nauriit. Kiitos Pegasos, nyt saamme vatsat täyteen ja vitamiineja siinä ohessa.

Koko perhe oli tyytyväinen, kun tytär ja ratsu palasivat illalla hidasta ravia kotimökille.

-Natalia, olet hyvä tyttö. Mistä löysit näin mehukkaita omenia? Minulla on vielä vähän jauhoja jemmassa ja kanalasta saamme tuoreita munia. Leivon meille iltapalaksi mehevän omenapiirakan. Natalia hymyili leveästi.

-Riittäähän siitä pala Pegasoksellekin?

-Varmasti riittää.

-Hyvä Joonatan, sinussahan on sadunkertojan ainesta. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Tarina jatkuu – luku 29

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.