Koronavuosi 2020 iski päin kasvoja. Merkkejä oli havaittavissa jo maaliskuun alussa, kun lähdimme hyväuskoisina neljän viikon lomamatkalle Chiang Maihin. Kiinalaiset puuttuivat katukuvasta, mutta muuten elämä siellä oli aluksi entisen oloista. Välttelimme kauppakeskuksia ja katumarkkinoita.

Maaliskuun loppupuolella, kun kotimatka lähestyi, asuimme aavekaupungissa. Hotellissamme oli enemmän henkilökuntaa kuin turisteja. Palvelut pelasivat, kaupat ja suurin osa ravintoloista oli auki, mutta kadut olivat autiot. Vain tuk-tukien kuljettajat kutsuhuutoineen olivat kimpussa, kun uskaltautui ulos. Meillä oli huoli, pääsemmekö ajoissa halpalentoyhtiön koneella Bangkokiin ehtiäksemme Finnairin koneeseen paluulennolle Suomeen. Pääsimme, onneksi. Jouduimme tietenkin kahden viikon kotikaranteeniin. Se sujui mallikkaasti ihan siitä ilosta, että oli Suomessa eikä jumissa Thaimaassa.

Vietimme huhtikuun hiljaiseloa ja siirryimme toukokuussa mökille. Kesälomien myötä nuorisokin uskaltautui sinne. Paha koronamaailma tuntui olevan kaukana, kun lapset juoksentelivat aurinkoisina päivinä nakuina pihapiirissä.

Kunnes tuli syksy ja tilanne paheni huolestuttavasti. Opimme Jussin kanssa käyttämään maskia aina, kun liikuimme julkisissa tiloissa. Henkireikiä oli pieni kuntosaliryhmämme, joka jatkui viikoittain. Paha takaisku tuli, kun vesijumpasta katosi ilo saunojen sulkeuduttua ja lempiopettajan sairastuttua. Joulukuussa uimahalli suljettiin kokonaan ja elämä pyöri entistä enemmän kotiympyröissä.

Galleria Paperihuoneella oli kesällä vain ikkunanäyttelyt. Syksyn myötä jatkoimme gallerianäyttelyjen merkeissä, mutta pidimme huolta, että avajaisissa oli turvallista. Tragikoomista oli, miten juoda pillillä valkoviiniä maskin takaa. Käyn lähes päivittäin työhuoneellani, joka sijaitsee gallerian kellarikerroksessa. Kesällä maalasin mökillä japanihenkisiä kimononeitoja. Nyt olen jatkanut samaa teemaa temperaväreillä. Uusin aluevaltaus on affresco a strappo -tekniikka, jossa kuva maalataan pigmenteillä kostealla laastipohjalle. Ripustimme marraskuussa ystäväni Paulan kanssa freskonäyttelyn Galleria Paperihuoneelle otsikolla ”Kuvia hiekassa”. Saimme runsaasti tykkäyksiä ja yllätykseksemme osa freskoista myytiin. Taiko – taidekauppa verkossa – on toiminut. Olen myynyt sen kautta maalauksiani enemmän kuin ikinä uskalsin toivoa. Vaikka välityspalkkio on hulppeat 30%, se kannustaa maalaamaan aktiivisesti.

Lapset ja lapsenlapset ovat käyneet luonamme Hämeenlinnassa. Me olemme vältelleet pääkaupunkiseutua. Toistaiseksi olemme kaikki terveitä. Matkoja ei ole suunnitteilla, vaikka kaukokaipuuta onkin. Lenkkeilemme, kokkaamme, luemme ja katsomme elokuvia entistä ahkerammin. Suosikkisarjani MasterChef Australia ilahdutti iltojamme 64 jakson verran. Surin, kun suosikkini Reinold ei voittanut vaan jäi kolmanneksi.

Opiskelurintamalle kuuluu hyvää, vaikka kaikki onkin nykyään etänä. Sain suoritettua kulttuurihistorian perusopinnot aikataulussa. Urakka oli melkoinen, sillä luettavaa oli todella paljon. Kurssin ainoa tentti meni rimaa hipoen läpi, mutta opintopäiväkirjoista sain komeat neloset. Se antoi uskoa jatkaa elämänikuista opiskelua. Aloitin lokakuussa kirjoittamisen perusopinnot Hämeen kesäyliopiston ja Jyväskylän yliopiston opintokokonaisuudessa. Olen ihastunut, sillä opettajat ovat erinomaisia ja antavat kiinnostavia harjoitustehtäviä. Tuorein niistä oli fakta- ja fiktioharjoitus, jossa piti kirjoittaa 5-7 liuskaa omaa tekstiä. ”Kirjoittakaa vaikka elämäkertanne”, opettaja Taija Tuominen ehdotti. Elämäkerta seitsemään liuskaa osoittautui lähes ylivoimaiseksi, mutta yritystä oli. Joulukuun puolessa välissä on edessä runouden oppijakso. Olen taas kerran kaukana mukavuusalueelta. Runot eivät ole minun juttuni, mutta kiinnostaa toki nähdä, miten tästäkin selviydytään.

Ikääntyminen ja terveys huolestuttavat. Minä pärjään edelleen hyvin, sillä liikunta sujuu eikä isompia remppoja ole. Jussin kunto on romahtanut. Pään magneettikuvaus kertoi, että aivoissa on kulumia(!) Niiden seurauksena miehen kävely on hidastunut, muisti pätkii ja tasapaino horjuu. Huomaan olevani perheessämme se, joka hoitaa lähes kaikki käytännön toimet. Onneksi Jussilla sujuu autolla ajo edelleen. Vaikka minullakin on ajokortti, en ole ajanut sitten nuoruusvuosien. Vaikea kuvitella, että joskus vielä ajaisin.

Odotan jatkossa, että tästä pirullisesta koronasta päästään eroon ja elämä palautuu normaaliksi. Tai ainakin vähemmän pelottavaksi. Olemme molemmat valmiit ottamaan rokotteen heti, kun niitä on saatavissa. Odotan tulevia matkoja, vaikka huoli painaa, miten Jussi selviytyy. Odotan, että harrastustoiminta elpyy. Linnan marttojen lukupiiri on inspiroinut lukemaan sellaisia kirjoja, joita en muuten olisi löytänyt. Vilkkaat keskustelut lukuelämyksistä ovat antaneet virikkeitä. Odotan enemmän yhteistä aikaa lastenlasten seurassa. Nuorimmainen pikku-Ulpu täyttää huhtikuussa jo kolme vuotta. Lapsenlapsista vanhin, Otso on yhdeksän, pikkuveli Visa täytti marraskuussa seitsemän, Annan elohopeaakin vilkkaammat pojat ovat sopivasti syntyneet vuoden viiveellä serkuistaan. Samu on nyt kahdeksan ja eskarilainen Miska kuusi. Kun kaikki viisi ovat yhtäaikaa paikalla, vauhtia riittää. Paitsi silloin, kun kaikilla on pelikone tai tabletti käsissään. Miten ihmeessä olemme aikanaan tulleet toimeen ilman näitä nykyajan ihmeitä?

Marjaleena päivitti tekstin 3.12.2020 Hämeenlinnassa