viikonloppu 5-7.2.2021

Meneillään on opiskeluviikonloppu. Jo neljäs. Olemme siis yli puolen välin. Lähiopetusjaksoja, jotka muuttuivat zoom-etäopiskeluksi, on kuusi. Maaliskuussa meillä on edessä kurssin ainoa tentti. Jännittää jo tässä vaiheessa.

Aloitimme perjantai-iltana Taija Tuomisen johdolla proosan merkeissä. Ensimmäisen harjoituksen aihe oli kuvailla paikka, joka on itselle tärkeä. Vaihtoehtona oli paikka ennen ja nyt. Kirjoitin tietenkin vanhasta kodistamme Espoossa.

Villa Solvalla. Kotitalomme Espoossa oli unelma. Miehen Mikko-veli teki piirustukset, rakennusmiehet Pohjanmaalta urakoivat sen valmiiksi 1980-luvulla. Kartanonkeltaiseksi maalattu talo oli rinteessä, edessä lainehti niitty. Voikukat ja lupiinit kilpailivat väri-ilottelussa. Talon vierellä oli kallio, jonka reunalta löytyi kesäisin makeimmat metsämansikat. Lapset rakensivat omenapuiden oksille majan.

Tuli aika, jolloin alue kaavoitettiin ja idylli oli vain muisto. Niitylle kohosi vieri viereen pientaloja. Ennen niin avara maisema katosi. Pihaterassilta näkyi vastapäisen talon terassi. Emme vaipuneet epätoivoon, sillä ensijärkytyksen jälkeen ilahduimme, kun pikkuväki sai seuraa. Lapset juoksentelivat kavereiden kanssa talosokkelossa ja löysivät läheisiltä kallioilta retkikohteita. Kallion laelta näki merelle. Sammalikosta löytyi puolukoita ja suppilovahveroita. Pihajuhlat olivat yhteisiä huveja. Grillit kuumenivat ja lapset hyppivät tramboliineilla. Me isovanhemmat toivuimme pikkuhiljaa järkytyksestä.

Lauantaina aloitimme aamuharjoituksella. Tavoitteena oli miettiä ympäristö, joka johtaa takautumaan, sitten taas paluu nykyhetkeen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja hehkutin täysillä näyttelyäni Tapettiruusuja. Olin nopea ja sain myös lukea tarinan. Se ei ole itsestään selvää, sillä meitä etäopiskelijoita on seitsemäntoista.

Mama silmäili ympärilleen grafiikanpaja Paperihuoneella. Hän tunsi mielihyvää katsellessaan seinällä hymyileviä kuvankauniita neitosia. Hän oli askarrellut niitä joululoman aikana. Innoitus lähti viereisestä Askartelukaupasta. Siellä oli ollut myynnissä näytetapettirullia 50 sentin kappalehintaan. Mama oli ollut kuin karkkikaupassa. Hän valitsi hempeitä ruusuja ja pioneja, laululintuja ja bambunoksia. Tuntui, kuin hän olisi palannut kirsikankukkien tuoksuun Kiotoon.

Hän oli viettänyt siellä elämänsä onnellisimman loman. Viehätys piili äärimmäisen kauniissa temppeleissä, puistikoissa ja omaperäisessä kulttuurissa. Hän oli yrittänyt tavoittaa kollaaseillaan jotain idän mystiikasta. Kimonoihin puetut neitoset sulautuivat taustatapettiin.

Mama oli ollut nuoruudessaan ujo. Oli ollut hetkiä, jolloin hänkin olisi halunnut vajota tapettiin. Siitä oli kuitenkin kauan. Hän oli oivaltanut, että elämä on tässä ja nyt, iloineen ja suruineen. Hän silmäili matkalta tuomiaan lastenkirjoja Yumi ja Aoki. Mustahiuksiset, punaposkiset kimonoihin pukeutuneet pikkutytöt tuntuivat sanovan: Mama, jatka matkaa kanssamme. Mamasta näytti, että ne iskivät ymmärtäväisesti silmää.

Sen jälkeen harjoittelimme dialogia. Meidän perheessä jännitysnäytelmä seuraa toistaan.

– Mama, tekisi mieli jotain hyvää, Jussi sanoi. Hän oli äärettömän tyytyväinen itseensä, sillä päivittäinen ulkoilulenkki oli sujunut mallikkaasti. Miehellä oli toisessa kädessä kävelysauva, Maman käsi toisessa. Rollaattorikin oli hankittu, mutta mies ei halunnut ottaa sitä käyttöön, vaikka kävely oli muuttunut töpöttelyksi. Alamäessä askeleet kiihtyivät siinä määrin, että Maman piti jarrutella. Mies oli kaatunut monesti. Pienikin tuulenpuuska sai hänet tolaltaan. Viimeksi ostoskeskuksen liukuovi oli yllättänyt. Avuliaat nuoret miehet olivat tarttuneet kainaloista ja nostaneet miehen pystyyn. Mama oli herännyt edellisenä yönä siihen, kun mies putosi sängystä. Älykello ranteessa oli näyttänyt 3.06.

– Morituri te salutant, sängyn alle menevät tervehtivät, Jussi sanoi. Peitto oli pudonnut hänen mukanaan. Mies köllötti hämmentyneen näköisenä lattialla puoliksi peiton alla.

– Pääsetkö, ylös? Mama kysyi pelästyneenä.

– Enköhän.

Mustelmia ei näkynyt. Onneksi. Mama mietti, mitä seuraavaksi. Siitä ei ollut kauan, kun mies oli pyörtynyt saunaan. Oli ollut pakko tilata ambulanssi, sillä hänen voimansa eivät riittäneet nostamaan riuskaa miestä pystyyn.

– Mitä hyvää haluaisit?

– Jotain pullanpuolta olisi kiva saada kahvin kanssa.

– Leipomaan en rupea, mutta voin käydä K-Marketissa.

– Tuo samalla sokeritonta Coca-Colaa. Meillä taitaa olla vielä tilkka tummaa rommia jäljellä.

– Vain lääkkeeksi, Mama sanoi.

Mies söi kourakaupalla lääkkeitä. Oli sokeritauti ja kohonnut kolesteroli ja ties mitä.

– Vain lääkkeeksi, Jussi hymyili. – Maistuu varmaan sinullekin.

– Otan rommia mieluummin teen kanssa. Tai lettujen kostukkeena.

– Mama, lintuseni, paista meille pino lettuja. Rakastan sinua, Jussi innostui.

Mama paistoi. Miehellä oli merkkejä alkavasta muistisairaudesta ja Mama arveli olevansa pian omaishoitaja. Kaikki, mikä teki miehen onnelliseksi, oli nyt elämässä arvokasta. Itketti ja suretti. Elämä on, Mama kirjoitti päiväkirjaan.

Päivän kolmas tehtävä antoi mahdollisuuden jatkaa samoilla linjoilla.

Jussi soitti, perhana, pudotin autonavaimet penkkien väliin. Pitäisi olla taskulamppu, voitko tulla jeesaamaan?

Mama veti untuvatakin päälleen ja kiirehti autohalliin. Mies haroi epätoivoisesti paksuilla sormillaan kapeaa väliä kuljettajan ja pelkääjän paikkojen välillä. Autohalli oli jäätävän kylmä. Mama sytytti kännykkään taskulampun. Avain kiilteli jossain tavoittamattomissa. Hän otti avuksi pitkävartisen autoharjan. Onnistui. Jussi oli kiitollinen.

– En ymmärrä, miten se sinne luiskahti. Kiitos Mama, kun tulit avuksi.

Mama oli helpottunut, että tästä ongelmasta selvittiin vähällä. Haasteita oli riittänyt. Juss illa oli kaukosäädin autotallin ritiläoveen. Patteri oli ilmeisesti viimeisillään, sillä ovi ei auennut. Nipussa oli avain, jolla oven sai auki. Ongelma oli, että mies ei ehtinyt takaisin autoon, ennen kuin ritiläovi sulkeutui.

– Sain apua naapuritalosta. Sieltä tuli reipas rouva, joka oli katsellut parvekkeelta, kun yritin turhaan monta kertaa, Jussi kertoi. Sinun Mama pitäisi olla aina mukana. Elämästä on tullut yhtä tuskaa, Jussi valitti.

– Haen Clas Olssonilta uuden patterin, Mama lupasi. Kaikki käytännön asiat olivat jääneet hänen vastuulleen. Miten ihmeessä selviämme jatkossa? hän pähkäili. Luojan kiitos, mies pystyy vielä ajamaan autoa. Entä sitten, jos kortti otetaan pois? Olemme jumissa kaupunkiasunnossa.

Pelkkä ajatuskin riipaisi. Mamalla oli ajokortti, mutta hän ei ollut ajanut sitten nuoruusvuosien. Ystävät kannustivat kokeilemaan. Mama oli yli seitsemänkymppinen. Eihän ajotaito ikää kysynyt, mutta häntä pelotti. Myydään auto ja ajetaan taksilla, hän lohduttautui. Se helpotti hetkeksi.

Sunnuntain teemana oli näkökulmat sekä hyvä aloitus ja lopetus. Myös tunnetilat puhuttivat. Kirjoitin fiktiota mustasukkaisuudesta, vaikka proosakurssilla oltiinkin.

Katjan kädet tärisivät.

– Ota kupillinen kahvia, minulla on uudet mokkakupit, Milla sanoi ja toi pöytään vadillisen sateenkaaren värisiä macaronileivoksia.

Katja tarttui kaksin käsin pieneen kuppiin ja vei sen huulilleen. Kieli paloi. Hänen poskensa punehtuivat. Mieleen tuli Hyacinthin naapuri, mikä hänen nimensä nyt olikaan. Kahvikuppineuroosi, ei kai.

Katja oli rakastanut, pettynyt ja nyt masentunut. Ihastuksen kohde Jani oli löytänyt toisen. Työtoverin, Katjaa nuoremman, pirteämmän, paremman näköisen.

– Tytönheitukka, hän uskoutui Millalle. – En ymmärrä, mitä Jani näkee hänessä.

– Älä huoli, kyllä Jani huomaa, että Mari on pintaliitäjä. Ei hän kauan jaksa. Sinun aikasi tulee vielä.

Katja purskahti itkuun. Lohdutuksen sanat olivat liikaa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja hylätyksi. Alussa kaikki oli ollut kuin unta. Jani oli ollut hellä rakastaja. Tuonut kukkia ja tarjonnut kosteita ravintolaillallisia. Kuin huomaamatta, hän oli viipynyt Katjan yksiössä, vaikka kotona odotti vaimo ja pari pikkumiestä. Katja ei ollut välittänyt, sillä mies oli kertonut eron olevan lähellä.

Mutta nyt, Mari ja Jani, hän ei halunnut ajatella.

– Kuule, minulla on jääkaapissa pullo valkoviiniä. Maistuuko?

Kun toinen pullollinen oli menossa, Katjan päässä pyöri. Millan kasvot punoittivat. Hän oli myötätuntoinen, mutta näkikö Katja niissä vahingoniloa. Ystävä oli sinkku. Hänen miessuhteensa olivat kariutuneet yksi toisensa jälkeen. He olivat nyt ikään kuin samalla viivalla. Katja ryhdistäytyi.

– Pakko lähteä, kiitos kun jaksoit kuunnella murheitani.

– Soitellaan, tsemppiä, Milla sanoi ja kaatoi viimeisen tilkan pullosta omaan lasiinsa. Katja ymmärsi, ettei ystävänkään elämä ollut helppoa.

Saimme kotitehtäväksi kirjoittaa 5-6 sivua proosaa ja sen lisäksi sivun verran kuvausta kirjoittamisesta, kysymyksiä opettajalle ja palautetta itselle.

Meillä etäopiskelijoilla on suunnitelma, että tapaamme vapaamuotoisesti kävelyretken merkeissä. Ehdotin, että starttaamme Galleria Paperihuoneelta.