elämä ylösalaisin

LOPPUVUODEN 2021 MIETTEITÄ

– Miehenne kunto ei tule palautumaan leikkauksia edeltävälle tasolle. Nyt on aika valmistautua palveluasumiseen, nuori tukevasti raskaana oleva lääkäri katsoi minua sinisillä silmillä. Olin näkevinäni niissä myötätuntoa. Ehkä sääliäkin.

Vedin henkeä ja yritin pidätellä kurkkuun noussutta palaa.

– Jos miehenne sydän pysähtyy, emmehän elvytä, sillä sen jälkeen elämänlaatu on entistä heikompi. Hoitajien pitää tietää miten toimia, lääkäri jatkoi tasaisella äänellä.

Tunsin pakokauhua. Halusin huutaa pois pahan olon. Oltiinko jo näin pitkällä? Ymmärsin, ettei ollut kenenkään etu, että mies viruisi voimattomana sairaalassa. Kaikki oli vaan käynyt liian nopeasti. En ollut henkisesti varautunut, että olin jo käytännössä yksin. Koti oli siisti ja hiljainen, illat yksinäisiä ja valvotut yöt ahdistavia.

Pahin painajainen alkoi kaksi kuukautta sitten. Jussilla oli todettu pään magneettikuvausten perusteella aivoatrofia, kulumia aivoissa. Oireina oli muisti-, pissi- ja kävelyvaikeuksia. Tunsin oloni onnekkaaksi, kun Jussi pääsi Kanta-Hämeen keskussairaalan neurologin lähetteellä aivoleikkausjonoon Taysiin. Kaivattu vuoro tuli lokakuun alussa. Ajoimme toivorikkaina Kela-taksilla Tampereelle. Jussi otettiin neurologiselle vuodeosastolle valmistaumaan toimenpiteeseen ja minä majoituin kalliiseen potilashotelli Norlandiaan. Sunttileikkauksen piti olla rutiinitoimenpide. Potilaan aivoihin asennettiin putki, jota myöten aivopainetta säädeltäisiin.

– Pidämme miestänne yön yli tarkkailussa ja aivokuvauksen jälkeen pääsette kotiin, ystävällinen lääkäri lupasi.

Toisin kävi. Leikkaus onnistui teknisesti hyvin, mutta Jussi oli sen jälkeen niin sekava, ettei kotiin pääsystä ollut toivoa. Mies siirrettiin paaritaksiin ja minä istuin viereen pitämään kädestä. Määränpäänä oli Vanajaveden sairaalan vuodeosasto. En arvannut, että tulen viettämään siellä päivittäin aikaa tulevat kuukaudet.

Mies ahdistui. Hän ei tiennyt missä oli, mitä oli tapahtunut, miksi häntä pidettiin häkissä, joksi hän sairaalasänkyä kutsui. Yritin turhaan vakuuttaa, että laidat ovat ylhäällä hänen turvallisuutensa vuoksi. Pelko ja paniikki johtivat traagiseen putoamiseen, kun hän halusi pois sängystä. Kun mies ei onnistunut laskemaan laitoja, hän kekseliäänä insinöörinä ruuvasi sängynpäädyn irti ja karkasi käytävälle. Seuraavana yönä ahdistus paheni. Mies kiipesi laitojen yli, putosi, löi päänsä ja sai aivoverenvuodon.

Hänet kiidätettiin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Anestesialääkäri varmisti matkan aikana, että mies selviää hengissä perille. Lääkäri soitti, että tilanne on vakava. Vuorossa oli toinen aivoleikkaus.  Valvoin koko yön odotellen tietoja sairaalasta. Suunnittelin, keitä hautajaisiin kutsutaan ja mitä tarjotaan. Mies on ollut innokas kalamies. Siis tillikermaista lohikeittoa, ruisleipää, kasvissyöjille vihreää salaattia, jälkiruoksi suklaakakkukahvit.

Jussi palautettiin onnistuneen leikkauksen jälkeen Kanta-Hämeen keskussairaalan neurologisen vuodeosaston valvontayksikköön ja sieltä takaisin Vanajaveden sairaalaan. Tragedia jatkui. Sairaalabakteeri MRSA oli seuraava koettelemus. Mies joutui eristyshuoneeseen, sai aivoinfarktin ja lepäilee nyt vuodepotilaana. Kuntoutusta jatketaan, mutta kun jalat tuskin liikkuvat ja syöminenkin on vaikeaa, ennuste on huono. Tarvitaan kaksi hoitajaa nostamaan hänet sängystä ja taluttamaan rollaattorin avulla huoneessa sijaitsevaan wc:hen.

Voiko stressistä saada näppyjä? Minä sain. Pyörin yökaudet sängyssä ja toivoin, että aamu tulisi. Miten elämästä oli yhtäkkiä tullut pelottavaa? Olen ollut valmis kohtaamaan uuden päivän täynnä tarmoa ja uteliaisuutta. Nyt vaellan zombiena enkä saa mitään aikaiseksi. Ystävät kannustavat, olet vapaalla, tee jotain mikä piristää päiviäsi. Käy teatterissa ja taidenäyttelyissä. Helppoahan se on vierestä sanoa.

Vietän päivät katsoen kelloa, koska on vierailuaika, mitä ostan tuliaisiksi, hedelmiä vai miehen kaipaamia makeita herkkuja? Nostavatko ne liikaa verensokeria? Onko kännykkä, kotiavaimet, rahakukkaro ja maski mukana? Masentavimpia on hetket, kun mies nukkuu lähes koko vierailuajan eikä seuraavana päivänä tiedä vaimokullan käyneen. Hän näkee näkyjä. Milloin ambulanssi kiidättää ympäri Keski-Suomea tai metrojuna vie ilmaiseksi Korsoon, milloin sairaalahuoneessa vierailee outoja ihmisiä. Kysyin viime käynnilläni, mikä häntä hymyilytti.

– Katso, miten hassusti nuo ihmiset ovat pukeutuneet ja miten pyöreät rinnat tuolla naisella on, hän osoitti sormella ovelle ja vaipui jatkamaan uneksuntaa.

Hoitajat raportoivat, että mies on sekava, mutta ruokahalussa ei ole moittimista. Sydäntä särkee, kun Jussi ehdottaa, että otetaan taksi, lähdetään yhdessä kotiin ja laitetaan sauna kuumaksi. Kun kysyn hoitajilta ennustetta kuntoutuksen edistymisestä ja kotiuttamisesta, he vastaavat, että katsotaan päivä kerrallaan. Olen kuullut heidän mantransa liian monta kertaa. En halua vain odottaa, vaan toivon konkreettista hoitosuunnitelmaa ja palautetta miehen kunnosta.

Olen ollut vajaan vuoden omaishoitaja. Kunnioitan vilpittömästi muita samassa tilanteessa olevia. Jatkuva huoli nakertaa sisuskaluja. Raha-asiat eivät ole niistä vähäisimpiä. Pankki antoi vuosia sitten auliisti asuntolainaa. Laskin, että viimeinen erä on maksettu, kun täytämme 80-vuotta. Jos Jussi joutuu kalliiseen pitkäaikaishoitoon, miten ihmeessä selviän lainanlyhennyksistä.

Takaiskuja on tullut pitkin matkaa. Pahin niistä oli, kun mies menetti helmikuussa ajokortin.

– Kyllä minä ajaa osaan, hän puuskahti tuohtuneena.

– En sitä epäilekään, mutta reaktiokyky ja refleksit ovat hidastuneet, olet vaarana itsellesi ja muille autoilijoille, neurologi totesi tyynen rauhallisesti ja katsoi miestä myötätuntoisena.

Minä en ole ajanut sitten nuoruusvuosien enkä aio opetella ajotaitoa uudelleen vanhoilla päivilläni. Minunkin reaktiokyvyilläni on rajansa. Myin auton, vaikka mies kuvitteli olevansa vielä joskus ajokunnossa. Kotipiirimme kaventui. Anoin kaupungilta palveluseteleitä vapaa-ajan virkistystä varten. Anomus hylättiin ilman perusteluja. Tyydyimme kävelemään lähikorttelissa. Mies pärjäsi aluksi kävelysauvan varassa. Pidin häntä toisesta kädestä. Se oli virhe, sillä hän riuhtaisi muutaman kerran pelätessään kaatuvansa niin voimaperäisesti, että sain revähtymän, joka kiusaa vielä kuukausien jälkeen. Nauroin, että hänen intiaaninimensä voisi olla ”mies, jonka tuulenpuuska voi kaataa”. Rollaattoria mies ei halunnut opetella käyttämään. Niinpä työnsin häntä lyhyet matkat pyörätuolilla ja lääkärissä kävimme Kela-taksilla.

Vietimme helteiset kesäkuukaudet mökillä. Idylli särkyi, kun mies sairastui angiinaan. Kuume nousi eikä hän jaksanut kävellä ruokapöydästä makuuhuoneeseen, vaan pyörtyi lattialle. Kaksi nuorta ensihoitajaa saivat tehdä töitä, ennen kuin onnistuivat kantamaan tajuttoman miehen ambulanssiin. Ensiavun jälkeen mies vietti viikon toipilaana Ilveskodissa. Sen jälkeen en uskaltanut jäädä hänen kanssaan kaksin maalle.

Omaishoitajan työhöni kuului arjen pyöritys. Miehellä on kävelyongelmien lisäksi muistikatkoja ja pidätysvaikeuksia. Kesällä pesin mökillä märkiä lakanoita nyrkkipyykissä niin kuin äiti aikoinaan. Itku ei ollut kaukana, kun mies sai koronapiikin seurauksena pahan ripulin. Valopilkkuna olivat kuukauden kolme vapaapäivää. Tytär huolehti silloin isästään ja pääsin hetkeksi vetämään henkeä.

Olen laihtunut, mikä kuulostaa hyvältä, mutta ei ole. Jouduin tai oikeammin pääsin omaishoitajille tarkoitettuun terveystarkastukseen. Eläkkeelle jäätyäni kukaan ei ole ollut kiinnostunut voinnistani, mutta nyt tiukkailmeinen hoitaja katseli silmälasien takaa pyöreää olemustani ja lateli ikäviä totuuksia. Kolesteroli oli koholla ja veren rasva-arvot huonot maksa-arvoista puhumattakaan. Olen kieltämättä turvautunut ahdistavina hetkinä viinin tuomaan unohdukseen.

Lupasin tehdä parannuksen. Seuraava laboratoriotesti on kuukauden kuluttua. Sinnittelen siihen asti ilman alkoholia ja välttelen kovia rasvoja ja huonoja hiilihydraatteja. Lenkkeilen sadesäätä pelkäämättä, käyn kuntosalilla ja yritän tuntea itseni hyväksi ihmiseksi. Kaikki tämä pimeänä marraskuuna, jolloin tekisi mieli vaipua talviuneen ja herätä vasta kevätauringon myötä. Ymmärrän hyvin, että omaishoitajat halutaan pitää terveinä, jotta voimme jakaa kasvavaa hoitotaakkaa. Kuulumme mieheni kanssa suuriin ikäluokkiin. Meitä syyllistetään eläkemenojen kasvusta. Hoitotarve on tulevina vuosina huipussa.

Tunnen olevani loukussa. Miten reippaasta miehestäni on tullut yhtäkkiä raihnas vanhus? Mikä hänen tulevaisuutensa olisi, jos en välittäisi ja jaksaisi kannustaa kuntoutumaan?

Kirjoittaminen on henkireikä. Kun pahin kriisi iski, purin tuskaani runomuodossa.

Aivoissa kulumia, mitä ne ovat?
Liikaa käytetty, yritän lievittää kipua.
Valkotakkinen lääkäri katsoo osaaottavasti.
Miehenne tilanne ei kohene, parasta totutella, hänen muistinsa huononee.
Huolestun, soitan lapsille.
Papalla on aivosairaus, päivät ovat hukassa, en jaksa, en halua huoltajaksi.
Mama, me olemme tukena.
On pakko jaksaa.

Huomaan koronakeväänä olevani tuore omaishoitaja.
Kipuilen, näen painajaisunia, en pysty, en kykene.
Mama, sinä pystyt, tytär vakuuttaa.
Helppo hänen on puhua, kaukana toisella paikkakunnalla, olen yksin, ansassa.

Mama, kultaseni, kyllä me pärjätään.
Mies tulee liki, ottaa syliin, silittää.
Itken pois tuskan.
Haluan uskoa, me pärjätään, yhdessä.

Minulla on hyvä tukiverkosto. Lapset soittavat joka päivä, samoin Jussin sisarukset. Olen saanut myös keskusteluapua. Olen ymmärtänyt, että olen onnekas, kun saan ikääntyä vaikeuksista huolimatta vapaasti ja nauttia niistä hetkistä, jotka minulle on suotu. Kirjoitin omaan hoitotahtoon, ettei minuakaan vakavan sairaskohtauksen yllättäessä elvytetä ja toivon tuhkausta kuoleman kohdatessa.

Vanhempani on haudattu Hattulan Pyhän Ristin kirkon vanhalle hautausmaalle. Sinne minäkin ja Jussi päädymme aikanaan, sillä sukuhaudassa on tilaa tuhkauurnille. Sytytin pyhäinpäivänä kynttilät haudalle rakkaiden muistoksi ja kuvittelen, että jonain päivänä lapset sytyttävät kynttilät meidän muistoksemme.

There is one comment

  1. Terttu Aalto

    Voi Leena🌺 On teillä ollut niin rankka vuosi. Niin muuttuu tämä maailma ihan toiseksi, kun terveys pettää. Hyvä asia on, että Hämeenlinnassa saa vielä hoitoa ja lääkkeitä. On tärkeää, että pidät itsestä myös huolta. Omaisen hoiva ja sairauden seuraaminen on raskasta ja kuluttavaa jokaiselle. Olet osannut hyvin kuvata tapahtumien virtaa ja tuntojasi tässä blogissa. Tästä on varmaan apua monelle, joka on samassa tilanteessa. Monelle on vaikea sanoittaa omaa synkkää oloa.
    Toivottavasti Jussille löytyy apua nyt Tampereelta❣️ Voimia sinulle joulun odotukseen🕯️💞 Terttu ja Immo

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.