kultaisia muistoja

Eläkkeellä ollessani olen kirjoittanut lapsille ja lastenlapsille muistoksi mummin ja papan tarinan. Kaikkihan me haluamme jättää jäljen elämästämme. Jos omat vanhempani tai isovanhempani olisivat kirjoittaneet vaiheistaan, miten mielelläni olisin tutustunut heihin. Tallessa on vain haalistuneita valokuvia.

Oma tarinani alkaa tähtihetkistä, kun olin valmistunut vuonna 1972 TV1:n kuvaussihteerikurssilta. Seurustelimme tulevan aviomieheni Jussin kanssa ja tulevaisuus näytti kiehtovalta. En osannut aavistaa, että viisikymmentä vuotta myöhemmin asun yksin ja Jussi sinnittelee harhaisena hoivakodissa.

Koostin tarinan päiväkirjamerkintöjen pohjalta viimeisenä yhteisenä vuotenamme keväästä 2020 kevääseen 2021. Luin kirjoittamani ja kauhistuin, miten Jussin kunto romahti vauhdilla. Hän on edelleen hengissä, mutta muissa maailmoissa. Toivon, että se on onnellinen olotila.

KULTAISIA MUISTOJA

– Kolmosstudio, kolmekymmentä sekuntia, lähetyksenvalvojan ääni kuului kaiuttimista.

Ohjaamo hiljeni. Suoran lähetyksen jännitys tiivistyi. Ohjaaja Mirjam Himberg istui tyynen rauhallisena monitoriseinän edessä. Paikkani kuvaussihteerinä oli hänen vasemmalla puolellaan. Miksaaja istui Mirkun oikealla puolella sormet valmiina painamaan komennosta kuvat lähetykseen. Ääni- ja kuvatarkkaamot sijaitsivat väliseinien takana. Studio oli kerrosta alempana.

– Tunnus valmiina, kesto 35 sekuntia. Kymmenen, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, laskin ääni väristen sekunteja.

– Tunnukseen nyt, Mirkku komensi.

– Kakkonen valmiina, sen jälkeen ykkönen, varoitin, kun Pienten kananpoikien tanssin sävelet kantautuivat ohjaamoon. Kuvassa perhe istui aamukahvilla. Kukkokiekuun tunnus kajahti ja he ryntäsivät television ääreen. Mustavalkoinen tiibetinterrieri riemastui, hyppäsi pöydälle ja kaatoi lasten maitolasit.

Nauratti, kun katselin kohellusta. Tunnus oli kuvattu edellisenä kesänä kotonani. Meille oli hankittu koiranpentu. Kun kerroin töissä riehakkaasta tulokkaasta, ohjaaja Erkki Määttänen keksi idean. Pekku oppi roolinsa hetkessä. Jopa niin hyvin, että se vielä vanhoilla päivillään hyppäsi muina koirina pöydälle tarkkailemaan pihajänisten touhuja.

– Leena, mitä kirjoittelet?

Jussi oli herännyt ja kurkisti tukka pörrössä makuuhuoneen oven raosta.

– Työjuttuja, vaikka olenkin vapaalla. Taidan olla höpsö, kun tuntuu nostalgiselta muistella vanhoja hyviä aikoja. Tuli ikävä Pekkua.

– Oli se vaan hyvä kaveri. Eli melkein seitsemäntoista vuotta.

– Nukkuu nyt mökillä omenapuun alla kuono kohti järveä. Siitä tuli mieleen, lähdettäisiinkö laittamaan mökki kesäkuntoon? Ulkona on lupaavan näköinen kevätpäivä. Sääennuste lupaa lämmintä viikkoa.

– Lähdetään vaan. Mikä päivä tänään on? Onko meillä kahvia?

– Tänään on lauantai, tässä on päivän Hesari. Kahvia on termoskannussa ja kaurapuuroa kattilassa. Syö rauhassa. Kerään sillä aikaa varusteita. Olen pessyt lakanat ja pyyhkeet. Olisi hienoa, jos voisimme jäädä yöksi.

Kietaisin kuparinpunaiset kiharat sykerölle. Kotiasu, mustat legginsit ja lyhythihainen mustavalkoinen tunika tuntuivat mukavan pehmeiltä. Painoa oli kertynyt vyötärölle. Venyttelin ja vältin katsomasta peiliin. Avasin makuuhuoneen ikkunan. Liikenne Palokunnankadulla oli vilkasta. Valo siivilöityi pölyisten ikkunoiden läpi. Huokasin. Toivottavasti tytär suostuu pesemään ne syksyllä. Itse en halunnut enää kiipeillä kiikkerillä keittiötikkailla.

Tunsin vaativia katseita niskassani. Rivi tummahipiäisiä Unicef-mollamaijoja nökötti kirjahyllyn päällä.

– Anteeksi kultaset, pölytän teidät parvekkeella, edellisestä kerrasta onkin jo aikaa, lupasin.

Siivoaminen ei todellakaan kuulunut vahvuuksiini toisin kuin kokkaaminen. Rakastin keittokirjoja ja uusien reseptien kokeilemista. Julkaisin parhaiden kotiruokien kuvia ja ohjeita blogissani. Jussi oli oppinut, että kauniisti katettuihin annoksiin ei saanut koskea, ennen kuin kuvat oli otettu.

– Mikä päivä tänään on? Jussi kysyi.

– Lauantai edelleen. Laita mukavat vaatteet. Lähdetään kohta.

– Menen vielä hetkeksi lepäilemään.

Tunsin epämääräistä huolta, kun miestä väsytti jatkuvasti.

15.5.2020

Mökkimatka Hämeenlinnasta Hattulaan oli mukavan lyhyt. Matkaa oli vain kaksikymmentä kilometriä. Autolla se taittui vajaassa puolessa tunnissa. Koivut olivat lehdessä ja maisema hennon vihreä. Hyräilin keväthuumassa. En osannut aavistaa, että seuraavana keväänä olisimme autottomia.

Olen kesän lapsi. Heinäkuussa syntynyt, kesät auringonpaisteessa viettänyt. Vaivuin suloisiin muistoihin. Ruskeenkärki, Suvela, lapsuuden maisema. Kesämökki, harju lenkkipolkuineen, mustikkametsä, järvi, leikkikaverit naapurissa. Hiekka ruosteenruskeaa, ranta kivikkoinen, mäki mökiltä alas saunalle jyrkkä. Kivenkoloissa vaanivat käärmeet.

Koivut jo lehtii, koivut jo lehtii, loiskuen aallot rannoille lyö. Taitaa tulla kesä, isä lauloi mieskuorolaulua, kun hän starttasi Skodan mökkimatkalle. Juoksentelin kesät paljain jaloin. Naapurin lapset tömistelivät saappailla. Makea oli purrut kyykäärme. Hän esitteli ylpeänä mustanpuhuvaa säärtään vielä viikkoja myöhemmin.

Olin istunut edellisenä iltana kannettavan tietokoneen ääressä. Olin päättänyt kirjoittaa nuoruusmuistoja. Jos ei nyt, niin ei koskaan, mietin.. Kohta en muista mitään, mutta ei kyllä muista tuo ukkokultakaan.

Katsoin hellästi sohvalla tuhisevaa miestä. Pellavanvaalea tukka pilkisti huovan alta. Tämä oli tukevoitunut, makea maistui. Tuotko jotain pullanpuolta kaupasta? oli tuttu lause. Remppojakin oli. Jussi söi verenpaine- ja sokerilääkkeitä. Usein myös särkylääkkeitä kolotukseen. Uni ei tullut iltaisin. Nukahtamislääkkeen voimin mies nukkui aamuisin pitkään. Saman ikäinen, mutta usein muissa maailmoissa. Taitaa olla onnellinen olotila, mietiskelin.

Ole onnekas aina, hyvä mieleesi paina, jos vaikeaa ois, paha unhoita pois. Lasse-Isä oli kirjoittanut sanat kiiltokuvilla koristeltuun ystäväkirjaani 1950-luvulla. Ne antoivat lohtua vaikeina aikoina. Jussi oli nuoruuden rakastettuni. Yhteisiä vuosia oli kertynyt viisikymmentä. Jussi oli komea vaaleahiuksinen opiskelijapoika, kun tapasimme opiskelijatansseissa.

– Sihteeriniskijäiset, Jussi virnisti, kun muistelimme ensilempeä.

Oli Yrjönpäivä ja viikko vappuun. Ensimmäisen vuoden teekkariopiskelijat olivat kutsuneet bussilastillinen sihteeriopistolaisia illanviettoon Otaniemeen.

Oltiin niin sinisilmäisiä. Kuljettiin käsi kädessä eikä ymmärretty maailman pahuudesta mitään, kirjoitin päiväkirjaan. Vietettiin vappu yhdessä. Laulettiin hilpeinä Voi pientä juhlijaa, aamu alkaa sarastaa. Kello viisi on. Vaellat yössä yksinään, väsymys käy jo käpälään. Et löydä tietä kotoon.

Yllätin itseni kirjoittamalla runonsäkeet ensimmäisestä vapustamme.

Kuohuviiniä, serpentiinejä, lauluvihkot, kitara ja huuliharppu.

On riemulla pikkuiset siemenet, litikutileijaa ja siemenet,
ne on sinapinsiementä pienemmät, halitulihittu ja pienemmät.

Vappupäivä, silliä ja snapsit.

Gaudeamus igitur, hohtavan valkoinen teekkarilakki,
musta tuuhea tupsu.

Piknik Ullanlinnanmäellä, hyytävä tuuli, sadepilviä.

Oluttuopit Dipolin kaljakellarissa,
kulta kainalossa,
tulevaisuus kristallinkirkas.

Olemme viettäneet siitä lähtien kaikki vaput yhdessä. Jussi on pohjanmaan poika.  Rehti ja yritteliäs. Seurusteluaikana Alajärvellä käydessämme oli totuttelemista sikäläiseen elämänmenoon.  Välillä tuntui, että olin ulkomailla.  Puhetyylikin oli täysin erilaisia kuin kotipuolessa.  Hämmästelin mikä olin, kun sanoivat väkitukkoiseksi.

Tulin hyvin toimeen Eila-anopin kanssa.  Hän oli viisas nainen, joka sanoi, jokainen ottaa itselleen.  Hän ei puuttunut elämiseemme, vaikka asuimme yhdessä ennen avioliittoa.  Kyläkauppias appiukko Jaakko evästi poikaansa toteamalla, rahaa pitää olla, mutta sitä ei saa tuhlata.

Jussilla on viisi vuotta vanhempi isosisko Marja-Leena. Onneksi hän meni naimisiin, joten meistä ei tullut saman nimisiä. Pikkuveljiä on kaksi, Mikko Antero ja Esko Juhani. Veljeksillä on kadehdittavan hyvät välit toisin kuin minulla ainoan siskon kanssa. En nyt murehdi sitä, vaan ynnään elämän tähtihetkiä, päätin ja pyyhin silmäkulmaan pyrkivän kyynelen. Jussi on yksi niistä, samoin lapset ja nyt lastenlapset.

Sain syntymäpäivälahjaksi videon, jossa lastenlapset kertoivat kilvan, missä mummi on hyvä. Yhdessä leipominen sai eniten kiitosta. Letut, piparkakut ja suklaamuffinit olivat lasten mieleen. Missä pappa on hyvä? Hymyilytti, kun pikkupojat ylistivät kilvan kaatopaikkakuormien viemistä.

Työelämä oli kokonaan toinen maailma, jatkoin. Epäilin, että tarinasta oli tulossa yhtä kirjava, kuin elämä. Otin tarotkortit esiin. Aleister Crowleyn pakka oli seurannut mukana jo parikymmentä vuotta. Istuin nuoruudessa hämärässä teltassa Mapusan markkinoilla Intiassa ja jännitin, mitä ikivanha turbaanipäinen ennustaja kertoo. Siitä alkoi elämän mittainen seikkailu mystiikan parissa.

Sekoitin pakan ja nostin kortin. Huoli, olisihan se pitänyt arvata. Huolenaiheita riitti. Ikä painaa, miehen vointi painaa, elämä on ehtoopuolella, siskon kanssa välit ovat olleet viileät typerän mökkiriidan jälkeen, tytär on jäänyt yksinhuoltajaksi, pojalla on kasvava perhe ja vapaa-aika minimissä. Nyt vielä tämä koronapirulainen.

Taidan nostaa toisen kortin. Lanttien kolmonen Toiminta, no hyvä, sitä tässä tarvitaankin mielen kohotukseksi.

Keitin pannullisen vahvaa kahvia, vaikka oli jo ilta. Jussi heräsi tuoksuun.

– Taidan pötköttää vielä hetken, hän sanoi ja käänsi kylkeä.

Hymähdin. Se oli tuttu lause.

Muistikirjan sivut täyttyivät vauhdikkaasti. Kirjoitin otsikon Mama Maddalenan tarina. Se näytti hyvältä. Sain kasteessa nimen Marja-Leena. Jussi kutsuu Leenaksi, työtoverit Marlenaksi. Ennustaessani Hämeen keskiaikafestivaalilla käytän nimeä Mama Maddalena. Jussillakin on kaksoisnimi Juha Heikki. Kotipuolessa kutsuvat Heikiksi, ystävät Jussiksi. Pohjanmaan vierailuilla en vieläkään oikein tiedä, puhunko Heikistä vai Jussista.

Mieleen muistui hullunkurinen tilanne, kun nuorin veli Esko tuli vaimonsa Arjan kanssa käymään mökillä. Rakel-äiti oli sanonut, että Leena on Jussin kanssa saunassa. Veli häkeltyi. Missä Heikki oli? Juttu selvisi ja päättyi helpottuneeseen nauruun.

Kouluvuodet. Olin tunnollinen oppilas. Voitin kirjapalkinnot raittiuskilpakirjoituksesta ja kuvaamataidosta. Kirjoituksen aihe on unohtunut, vaikka kai siinä viinan kirouksesta hehkutettiin. Piirustuskilpailun voittajatyö oli Paratiisin portti. Opettaja kehui hehkuvia värejä.

Ylioppilastutkinto. Kirjoitin aineesta ja reaalista ällän. Kielet sujuivat huonommin. Muistan, miten Järvenpään yhteiskoulun jumppasalissa oli hiiskumaton hiljaisuus. Vain eväspaperit rapisivat. Kotona äiti odotti kuuman kaakaon kera. En muistanut mitä olin kirjoittanut, kun äiti kyseli. Kokemus oli pyörryttävä.

Opiskelijaelämä. Muutin Helsinkiin. Jaoin yksiön lääkärinsihteeriopiskelija Tuula Vaaran kanssa Munkkiniemen Kadetintiellä. Viktor Klimenko asui viereisessä rapussa. Isä hämmästeli, miksi hankin asunnon kaukaa keskustasta. Hän oli asunut opiskeluaikanaan Kasarmikadulla. Tuulan isä omisti yksiön ja halusi tyttärelleen esiliinan. Meistä tuli Tuulan kanssa hyvät ystävät, enkä todellakaan kertonut tämän menoista. Tuulalla oli Lahdessa poikaystävä, joka ei ollut vanhempien mieleen. Minulle sopi mainiosti, että sain pitää asunnon viikonloppuisin yksin. Tai myöhemmin kaksin Jussin kanssa.

Opiskelu Helsingin Sihteeriopistossa ei ollut unelmani, mutta sen myötä sain harjoittelijapaikan Yleisradiosta ja pääsin vuoden kestävälle kuvaussihteerikurssille. Voi niitä aikoja. Taidan kirjoittaa enemmänkin villeistä vuosista. Se oli Elämää. Välillä huikeita onnistumisen hetkiä, naurua ja seikkailua, jopa romantiikkaa, välillä epätoivoa, pettymyksiä ja uupumusta.

Lapset. Saimme Jussin kanssa kaksi lasta. Miika Henrikki syntyi ennen kuin täytin kolmekymmentä, Anna Katariina runsaat kolme vuotta myöhemmin. Äitiysloma oli tervetullutta vaihtelua työkiireiden keskellä.

Lapsenlapset. Toivoin aluksi yhtä. Saa olla varovainen mitä toivoo, sillä sain vuoden välein neljä poikaa ja lopulta myös kauan kaivatun tytön. Pienokaiset hymyilivät kännykkäkuvissa. Miikan kirkassilmäiset lapset Otso Ilmari, Visa Henrikki ja Ulpu Eevi Amalia poseerasivat kaverikuvassa. Annan pojat Samu Emil ja Miska Aleksi pitivät toisiaan kädestä. Huokasin. Toivottavasti nämä lapsikullat löytävät paikkansa. On työttömyyttä ja rikollisuutta, ilmasto lämpenee ja katastrofit uhkaavat.

Ystävät. Hyviä ystäviä on kertynyt matkan varrella. Hauskinta ovat traditiot. Olemme viettäneet juhlahetkiä kuohuviinin ja laulukirjojen kera vappuina, uuden vuoden aattoina ja laskiaisina.

Eläkkeelle jääminen. Toimitusjohtaja Mikael Jungner ojensi minulle mitalin 35 vuoden työurasta vuonna 2007. Uskaltauduin jäämään vapaalle alle kuusikymppisenä. Sain omasta pyynnöstä kultaisen kädenpuristuksen. Sen jälkeen aloitin Uuden Elämän.

Jussi riimitteli: Kun muutostukipaketti Yleltä tuli, Leenan sydän suli.
Hän innolla paketin hyväksyi ja otti, olihan se odotettu lottopotti!

Jouduin tosin täyttämään kaksi ensimmäistä vuotta tunnollisesti työvoimatoimiston lomakkeeseen työtön – työtön – työtön.

– Tällainenkin päivä sinun piti kokea, ymmärtäväinen virkailija sanoi, kun kävin ilmoittautumassa kortistoon. – Emme laita sinua kursseille, pääset pian varhaiseläkkeelle.

Päätin jatkaa kirjoittamista yöunien jälkeen. Pyörin sängyssä ja mietin, miten jatkaisin. Mitä jos en osaakaan? Kirjoitan vain hajanaisia muistikuvia. Onko kukaan kiinnostunut? Lapset korkeintaan eikä heillä ole aikaa lukea. Sukututkimus on tätä päivää. Ehkä lapsenlapset kiinnostuvat joskus mummin tarinasta?

Olin lukenut häikäistyneenä Elena Ferranten Napoli -sarjan kaikki neljä osaa.

– En osaa ladata niin paljon tunnetta tarinaani, mutta yritän parhaani, mutisin ääneen.

Jussi höristi korviaan.

– Leena, kultaseni, tule istumaan viereeni. Haluaisin vähän puristella.

– Niinhän sinä aina. Onneksi on mitä puristella.

Jussi oli tullut vanhemmiten riippuvaiseksi seurasta. Hän oli aina kotona ja odotti että viihdytin. Kaipasin joskus omaa aikaa. Onneksi työhuoneeni oli kodin lähellä. Sinne on hyvä vetäytyä maalaamaan. Tosin Jussi muisti kysellä, koska tulet, mitä syödään, mitä meillä on tänään ohjelmassa.

Ennen oli toisin. Jussilla oli runsaasti menoja Espoon Sähkön ja myöhemmin Fortumin aikana. Hän kuului kansainväliseen työryhmään, joka vietti kosteita seminaaripäiviä Euroopan pääkaupungeissa. Pääsin silloin tällöin avecina mukaan.

Oli minullakin työmatkoja. Siihen aikaan, kun Anna ja Miika olivat pieniä, keikkoja oli ylen määrin. Jussi, mukavat naapurit sekä isovanhemmat auttoivat arjen pyörityksessä. Näin jälkikäteen huimaa ajatella, miten jaksoimme. Oli talonrakennushanke, lapset päiväkodissa ja myöhemmin koulussa, meillä Jussin kanssa työkuviot. Selvisimme hengissä. Nyt lapsilla on oma elämä ja me vietämme eläkepäiviä Hämeenlinnassa. Mökki on henkireikä.

Selasin Facebookia ja jäin miettimään, mitä hyvä elämä tarkoitti. Sosiaalisessa mediassa pyöri näin korona-aikana haasteita. Nyt meneillään on hyvä elämä haaste.

Hyvä elämä? Se tarkoittaa ensinnäkin, että perusasiat ovat kunnossa. Ruoka, juoma, terveys, uni, ihmissuhteet. Entä bonukset? Hyvään elämääni kuuluvat harrastukset. Opiskelen, kirjoitan, maalaan, käyn taidenäyttelyissä, elokuvissa, teatterissa, ravintolalounailla, kuntosalilla, uimassa. Matkustan. Käymme kesäisin Pohjanmaalla. Seuraan äkkilähtötarjouksia Välimerelle. Vietämme talvisin kuukauden Aasiassa. Se lyhentää mukavasti kaamosaikaa.

Mutta nyt kun kaikki pysähtyi, olen joutunut etsimään vaihtoehtoja. Elokuvia voin katsoa kotona ja taidenäyttelyjä verkossa. Ihmissuhteita voi hoitaa puhelimen avulla. Vietimme Ulpun kaksivuotispäiviä etänä videopuhelun päässä. Tyttö vilkutti rimpsumekko yllään ja söi hyvällä halulla kakkua. Me kuvittelimme, miltä se olisi maistunut. Korona-aika opetti, ettei mikään ole itsestään selvää. Korona-aika on opettanut myös uusia atk-taitoja. En vielä muutama kuukausi aikaisemmin osannut kuvitella, että istun tietokoneen äärellä kuulokkeet korvilla ja seuraan etäopetusta.

Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, kun kaarsimme siniharmaalla Skodallamme pihaan. Mökki oli talven jäljiltä peruskylmä. Avasin ovet ja ikkunat ja kannoin vuodevaatteet ulos tuulettumaan. Kun olin pyyhkinyt pölyt, imuroinut ja pessyt lattiat raikas kevään tuoksu tuntui hyvältä.

– Jäädään yöksi, sytytän takkaan tulen, Jussi lupasi.

Hetken kuluttua olohuoneeseen levisi sankka savu.

– Taisi olla vähän tukossa. Kyllä tämä tästä, Jussi rauhoitteli.

Tuuletin perusteellisesti. Savu hälveni ja pian koivuhalot rätisivät iloisesti.

– Hae meille lasilliset viiniä. Juhlistetaan mökkikauden avajaisia, Jussi ehdotti nenänpää nokisena.

Istahdin sohvalle Jussin viereen.

– Hyvä meidän tässä on olla. Takka ja punaviini lämmittävät suloisesti. Huomenna haravoin pihan. Tehdään kunnon lenkki Ruskeenkärkeen ja ihastellaan sinivuokkoja.

Jussi kohensi takkatulta.

– Onko meillä makkaraa?

– Kalkkunanakkeja, haenko?

– Hae vaan ja sinappia kiitos.

16.5.2020

– Taidan mennä hetkeksi lepäilemään, Jussi sanoi aamukahvin jälkeen. – Jatka sinä omia hommiasi.

Helpotuin. Nyt aloittaisin oikeasti. Vatsassa kihelmöi. Mökin kirjahyllyssä oli rivi käsin kirjoitettuja päiväkirjoja. Avasin ensimmäisen. Olin saanut pienen punakantisen kirjan syntymäpäivälahjaksi. Teksti alkoi: Rakas päiväkirja. Tänään on minun yhdeksänvuotispäiväni. Lyhyitä muistiinpanoja oli aluksi lähes joka päivä. Sen jälkeen kirjoitukset harvenivat.

Uppouduin tekstiin. Tunsin myötähäpeää nuoruuden vuodatuksille. Olin oppinut lukemaan kuusivuotiaana. Löysin kodin kirjahyllystä Kyllikki Mäntylän novellikokoelman, jolla on jännittävä nimi Nukkenainen. Miten voi olla yhtä aikaa nukke ja nainen? Tavasin ensimmäisen sivun, jossa Lea-Liisa istuu pienellä valkoisella tuolilla ja imee peukaloa. Luvun nimi kuulosti hienolta. Tabula rasa. Hämmennyin uusista sanoista ja tarinoissa avautuvasta oudosta maailmasta. Luku, jonka otsikko on Leipäsusi, jäi vaivaamaan, mutta en kehdannut kysyä vanhemmilta, mitä se tarkoitti.

Ensimmäinen lapsuusmuisto? Valokuvakansioissa oli runsaasti isän ottamia mustavalkoisia kuvia. Vauvakuvia rusetti päässä, vaikka silkinhienoa vaaleaa tukkaa oli vain muutama suortuva. Pullea pikkutyttö sormi suussa. Isä oli runoillut kuvan alle: Marja-Leena pottatuolin takaa, ilmekin on vakaa, puheen aikoo pitää, vaikkei paljon ikää.

Ensimmäiset puusukset. Kuvasta heräsi muisto hyvästä ystävästä. Olin saanut sukset kuusivuotiaana joululahjaksi ja laskettelin varovasti kotipihalta naapuritalon pihalle. Kaatua muksahdin lettipäisen tytön eteen.

– Kuka sinä olet, minä olen Tuire?

– Marja-Leena.

– Luulin sinua pojaksi, kun sinulla on ruskea haalari ja tukka pipon alla, tyttö nauroi.

Meistä tuli pian ystävät ja koulutoverit. Aamuiset kävelymatkat sujuivat mukavasti yhdessä. Koulutie Hämeenlinnan ammattikoululta Seminaarin koululle kulki Lahdensivuntietä pitkin. Siihen aikaan ei tunnettu koulukyytejä. Matkan varrella oli Tandefeltin sekatavarakauppa. Siinä oli erikseen maito- ja leipäosasto, välioven takana hedelmät. Olin tavannut tekstiä Siirtomaatavarat – Kolonialvaruhandel moneen kertaan. Tunsin vieläkin, miten eksoottisilta ensimmäiset appelsiinit ja banaanit tuoksuivat. Liha- ja kalaosastolle johti erillinen ulko-ovi. Siellä oli kiiltävät tiskit ja vahva kalanhaju.

Jatkoin valokuvakansion selaamista. Olin serkkupoikien kanssa uimassa. Kuvaa katsellessa alkoi naurattaa. Serkkujen Sylvi-äiti jaksoi kertoa kyllästymiseen asti tarinaa, kun hän oli odottanut tyttöä ja minun vanhempani poikaa. Olin kiitollinen, että olin nuoruudessa oppinut kymmensormijärjestelmän. Nyt siitä oli hyötyä. Naputin tutun tarinan hetkessä.

Kaksivuotiaan Karin huulet väpättivät. Poika oli kalpea. Hän oli saanut kolme kuukautta sitten pikkuveljen. Kari oli toivonut kovasti pikkusiskoa. Väinö-isän sisaren perheeseen oli syntynyt tyttövauva.

– Mennään katsomaan pientä Marja-Leenaa. Viedään tuliaisiksi Sinikka-nukke. Tytöt tykkäävät nukeista. Sylvi laittoi Eero-vauvan vaunuihin ja otti Karia kädestä.

– Äiti voidaanko vaihtaa? Jos Marja-Leena muuttaisi meille ja Eero jäisi Rakel-tädin kotiin.

Sylvi hymyili. – Vaihdetaan pois. Kyllä heille varmasti potra poika kelpaa.

– Hauska kun tulitte. Olen leiponut unelmatorttua ja Kari saa mansikkamehua. Kukkiakin, kiitos. Ja pikkuiselle paketti. Olettepa te huomaavaisia, Rakel toivotti vieraat tervetulleiksi.

– Missä vauva on? Kari kysyi malttamattomana.

– Odottakaa, se on päiväunilla, mutta herää varmaan kohta.

Hetken kuluttua vauvan sängystä kuului vaativa huuto.

– Marja-Leena on kova syömään, vaikka onkin vasta näin pieni.

Rakel nosti vauvan syliinsä. Se oli pieni kuin linnunpoikanen. Kädet ja jalat olivat laihat tikut. Vauvassa ei ollut niin minkäänlaista pyöreyttä. Neito oli vasta muutaman viikon ikäinen ja syntynyt keskosena.

Karin naama venähti. Ei hän tuollaista ruipeloa halunnut. Eero-veli sentään oli pullea ja nauravainen. Tyttöhän suorastaan kiljui.

Sylvi rauhoitti kauhistuneen näköistä poikaa. – Ei vaihdeta, jos et halua. Oikeastaan kaksi pikkupoikaa on juuri hyvä meille. Voit käydä katsomassa serkkuasi, kun hän kasvaa.

Kari rauhoittui ja ahmi toisen palan unelmatorttua.

Sylvi-täti eli 98-vuotiaaksi. Aina kun kävin kylässä, täti muisteli episodia. Se oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen.

Kari-serkku naureskeli. – Olisi ollut ihan kiva saada sinut siskoksi. Eero-veli on ollut oikea kiusankappale.

– Mistä tiedät millainen kiusankappale minä olisin ollut? Mutta tiedän tasan tarkkaan mistä puhut. Tunnethan pikkusiskoni Jaanan. Hän on oikea riiviö ja minä saan syyt päälleni. Isosiskon osa ei ole helppo.

– Ei isoveljenkään, Kari totesi.

Sylvi-täti rullasi rollaattorin pihalle. Hän pääsi liikkumaan huonosti, sillä kihti vaivasi.

– Kari, tuo keittiöstä kahvitarjotin tänne ulos. Istutaan ja minä voi kertoa teidän lapsuudesta. Oletteko kuulleet tarinan, kun Kari halusi vaihtaa sinut Marja-Leena Eeron kanssa?

Eero-serkku vietti kesälomia mökillämme. Olimmehan lähes samanikäisiä. Yksi pulma oli. Saunamökki oli valmis, muta puucee vasta tekeillä. Isä oli kaivanut ensi hätään tontin laitaan kuopan ja sen päällä oli pari riukua. Pojalla oli vatsa kovalla. Asiointi riu’ulla ei onnistunut.

Äiti maanitteli. – Tässä luumukiisseliä. Se tepsii.

Poika tuhersi itkua. Kun mikään ei auttanut, isä käynnisti vanhan Skodamme.

– Ajetaan kaupunkikotiin. Siellä on sisävessa.

Muistelen, että lapsuudessani kesät olivat aina aurinkoisia. Tarkistin tilastoista, oliko tämä harhaa. Ei ollut, 1950-60 luvuilla oli huippulämpimiä kesiä. Vietimme lomapäivät järvessä. Kilpailimme, kumpi sukeltaa useamman kerran.

– Nyt molemmat saunaan lämmittelemään, äiti komensi. – Eero on ihan sininen ja tärisee.

Läheisen maatalon Viljo-isäntä oli kylvänyt peltohernettä. Palot olivat herkkua. Kun ne pullistelivat, Eero keksi. – Käydään illalla poimimassa. Isälläsi on tuolla nurkalla rulla mustia muovisäkkejä.

Näin tehtiin. Mutta eihän vanhemmilta mikään pysynyt salassa.

– Palautatte herneet heti ja pyydätte anteesi, äiti läksytti.

Lilja-täti nauroi. – Voi veikkoset, kyllä pellossa herneitä riittää. Hakekaa vaikka toinenkin pussillinen.

Valokuvakansiosta löytyi luokkakuvia. En muistanut läheskään kaikkien luokkatovereiden nimiä. Lettipäisen Tuiren tunnistin oitis. Tekstiä alkoi syntyä.

Aloitin syksyllä 1956 kansakoulun. Kavereita löytyi pihapiiristä. Kouluun oli matkaa pari kilometriä. Kävelimme tyttöporukassa reput selässä. Osasin lukea ja kirjoittaa. Ainekirjoitus ja piirustus olivat lempiaineita. Kevään tultua rupesin saamaan kokeista huonoja numeroita. Vanhemmat ihmettelivät. En kehdannut tunnustaa, että en nähnyt liitutaululle kirjoitettuja kysymyksiä. Kävin teroittamassa luokan edessä lyijykyniä ja luin samalla tehtävät. Opettaja rupesi epäilemään, ettei kaikki ole kunnossa.

– Tyttö hyvä, miksi et kertonut? Olisin siirtänyt sinut ensimmäiseen pulpettiin.

Sain silmälasit. Sellaiset kissamalliset. Kuvittelin olevani hyvinkin tyylikäs.

Pojat kiusasivat. – Rillipää.

Se sattui. Tuire sai hammasraudat. Poikien mielenkiinto suuntautui nyt häneen.

– Ei välitetä, ne on ihan tyhmiä, lohdutimme toisiamme.

Hymyilytti. Kun Anna oli alaluokilla, useimmat hänen luokkatovereistaan saivat hammasraudat. Tyttö väänsi itkua, hänkin haluaisi.

Muisto välitunnilta putkahti mieleen. Irmeli kertoi vuolaasti viikonlopustaan. – Olin eilen Linnanmäellä. Siellä esiintyi mahtava laulaja, jonka nimi oli Polakka.

Kuuntelin hämmästyneenä. Polakkahan oli vehnäleipä.

– Tyhmä, sen nimi on Paul Anka, luokan besserwisser Tappi tiesi.

Irmeli nolostui. – Niinhän minä sanoin, hän yritti oikaista.

Muut nauroivat. Polakka jäi elämään omaa elämäänsä Irmelin harmiksi. Nauratti vieläkin, kun muistin tämän loukkaantuneen ilmeen.

Koulussa järjestettiin runsaasti kilpailuja.

– Meillä on huomenna raittiuskilpakirjoitus. Paras saa kirjapalkinnon, opettaja kertoi.

Eläydyin aiheeseen, vaikka viinan kirot eivät olleet tuttuja. Meillä ei viinaa, ei edes viiniä käytetty. Olin lukutoukka. Kyllä kirjoista tietoa löytyi. Oliver Twist oli tuoreessa muistissa. Annoin mielikuvituksen kiitää ja kirjoitin köyhistä surkeissa oloissa elävistä työmiehistä, jotka tuhlasivat palkkarahansa viinaan. Hehkutin nälkiintyneillä lapsilla, tuhkarokolla ja tietämättömyydellä. Voitin kirjapalkinnon. Opettaja katsoi vähän viistosti. Ihmetteli, oliko minulla omakohtaisia kokemuksia.

Piirustus oli ainekirjoituksen ohella lempiaine. Muistelin lämmöllä ensimmäisiä riemukkaita hetkiä, kun sain julkisia kiitoksia.

– Meillä on tänään näytetunti. Tulkaa parhaat piirtäjät tänne luokan reunalle. Opettajakollegat voivat seurata työskentelyänne.

Nuori kuvaamataidon opettajakokelas antoi ohjeita. Häntä jännitti. Otsalle oli kohonnut hikipisaroita. Sivellintä pitelevä käsi tärisi. Luokassa oli odottava hiljaisuus, kun arvostelijat saapuivat. He istuutuivat luokan seinustalle asetetuille tuoleille.

– Kerron teille tarinan, opettaja aloitti ääni väristen.

Hän kastoi siveltimen veteen ja loihti vihreälle liitutaululle kohtauksen toisensa jälkeen. Kun edelliset kuivuivat, hän maalasi tilalle uusia. Viidakon eläimet kerääntyivät lähteelle ja pakenivat yhtenä mylläkkänä alkuasukkaita, jotka yrittävät pyydystää ne paisteiksi.

– Nyt lapset, teidän vuoronne.

Opettaja oli saanut itsevarmuutta, kun hänen osuutensa oli ohi. – Maalatkaa räiskyvä nuotio ja siihen silhuetteina alkuasukkaiden tanssi. He ovat saaneet pahkasian vartaaseen. Kuvitelkaa, että on yö, rummut pärisevät ja kaikki odottavat nälkäisinä rasvaisia lihakimpaleita.

Sekoitin sitruunankeltaista ja hehkuvaa punaista. Nuotio loisti tummaa taustaa vasten. Varjot tanssivat tulenliekkien valossa. Spontaani vesivärimaalaukseni sai kehuja.

– Minusta tulee isona taiteilija, kerroin kotona.

– Luulin, että sinusta tulee sadunkertoja, isä nauroi.

– Jatkan kirjoittamista, voin kuvittaa ne. Lue isä minulle iltasatu.

Olin isän tyttö. Painauduin tämän kylkeen ja odotin jännittyneenä jokailtaista tarinaa. Äiti oli enemmän käytännön ihminen. Hän piti kodin siistinä ja leipoi tuoretta pullaa. Isä piti enemmän kaupan pullasta. Muistelin huvittuneena, miten äiti yritti parastaan, mutta isä ei osannut sitä arvostaa. Mieleen tulivat lapsuuden lempiruoat. Äiti oli loistava kokki. Silloin, kun olin sairaana, ruoka ei maistunut.

Olin kuumeessa. Makasin painavan täkin alla yläkerran makuuhuoneessa. Näin levottomia unia. Äiti hääräili vieressä huolestuneen näköisenä.

– Ota tästä kuumaa mustaherukkamehua. Sekoitin siihen hunajaa, hän maanitteli.

Poltin kieleni ja kieltäydyin ottamasta lisää.

– Laitan sinulle jotain oikein hyvää, äiti lupasi.

En jaksanut vastata. Vaivuin kuolemaa muistuttavaan horrokseen.

– Lempiruokiasi, äiti oli tullut ylös rappuja tarjotin kädessään. – Tässä on suklaavanukasta ja vaniljakastiketta, hän houkutteli.

Maistoin äidin mieliksi lusikallisen. Herkut maistuivat sahajauholta. Purskahdin itkuun. Oliko kuume vienyt makuaistin? Käännyin seinään päin ja kieltäydyin syömästä. Äiti oli neuvoton.

Isä rauhoitteli illalla. – Kyllä tyttö syö taas hyvällä halulla, kun paranee. Riittää, että hän juo tarpeeksi vettä.

Kun kuume laski, voin tosiaankin paremmin. Keittiöstä tulvi hernekeiton tuoksu. Se ei ollut lempiruokaani, mutta kelpasi parin päivän paaston jälkeen. Sisko oli syönyt hyvällä halulla suklaavanukkaan ja vaniljakastikkeen. Hän näytti kieltään, kun kyselin niiden perään

Muitakin herkkuja tuli mieleen. Niitä oli saunankiukaalla paistettu makkara, isän savustamat lahnat, joita syötiin sormin rantakivillä, äidin mökillä tekemä viili talkkunajauhojen kanssa, sateenkaarikakku syntymäpäivillä, äidin köyhät ritarit, jotka hän paistoi voissa ja tarjosi kermavaahdon ja puolukkahillon kera. Lipeäkala oli inhokki. Äiti valmisti sitä jouluisin, koska se kuului perinneruokiin. Hän sai syödä kalan yksin, sillä kukaan muu ei siitä pitänyt.

Äidin tragedia oli, että hänellä olisi ollut halua opiskella, mutta sisarussarja oli suuri ja äiti kuopus. Aino-sisko annettiin tuttavien perheeseen ottotytöksi, sillä ajat sodan jälkeen olivat vaikeat. Sisaruksista vanhimmat valmistuivat opettajiksi. Vietin lapsuudessa lomaviikkoja äidin vanhimman sisaren Eevan ja tämän viisi vuotta nuoremman Lea-siskon luona Lempäälässä.

Muistan vieläkin, miten ihanaa on päästä kesäloman alkajaisiksi tyhjään luokkahuoneeseen. Lattia kiilteli vastalakattuna ja tuoksui puhdistusaineelta. Luokan perällä oli lasiovinen kirjakaappi. Sain lainata vapaasti lukemista. Vetäydyin iltaisin vintille ja kuuntelin, kun sade ropisi ikkunalaudalle. Luin valoisina kesäöinä tyttökirjan toisensa jälkeen. Nokkela Neiti Etsivä oli suosikkini. Vatsanpohjaa nipisteli, kun seurasin mukana vaarallisille varjostusretkille. Serkkupojilla Eerolla ja Karilla oli pino Jerry Cottoneita. Ne ovat hurjan jännittäviä. En kertonut pojille, että nukahdin kyynel silmissä lukiessaan Anni Swanin Iris-rukkaa.

Idylliset kesät loppuvat aikanaan. Kävin tapaamassa tätejä opiskeluaikana. Eeva-täti oli uskovainen. Järkytyin, kun täti kutsui katsomaan talon remontoitua saunaa. Hän istahti pukuhuoneeseen ja laittoi oven lukkoon.

– Marja-Leena, mikä on sinun sielusi tila? Olethan uskossa?

En tiennyt mitä sanoa. Kyllä minä kirkkoon kuuluin, mutta ei perustanut juurikaan uskon asioista. Tilanne oli kiusallinen. Mutisin jotain ympäripyöreää ja pakenin heti, kun täti avasi oven. Vierailut loppuvat siihen.

Muistelin isän perhettä. Sisaruksia oli seitsemän. Tyttöjä viisi ja poikia kaksi. Isä oli kertonut, ettei heilläkään eletty leveästi. Lapsuudessa syötiin Albin-isän pyydystämää kalaa, perunoita kasvimaalta sekä metsästä poimittuja marjoja ja sieniä. Kun Lasse kasvoi, hänen Kalle-enonsa tunnisti nuoressa miehessä opinhalun. Hän kustansi tämän opinnot ja niin isä valmistui opettajaksi. Hän toimi Hämeenlinnan ammattikoulussa puutyölinjalla. Osasin jo pienenä tavata EH-KAK, Etelä-Hämeen Keskusammattikoulu.

Käytännön tehtävien lisäksi isä opetti teoriaa. Taide- ja tyylihistoria tulivat jo varhain tutuiksi. Sain naputella pienellä Olivetti matkakirjoituskoneella isän laatimia koekysymyksiä. Kalkeeripaperin avulla tehtävä sujui joutuisasti. Paitsi jos tuli kirjoitusvirheitä, silloin homma piti aloittaa alusta. Jos joku olisi kysynyt keskellä yötä doorilaisten, joonialaisten ja korinttilaisten pylväänpäiden eroja, olisin tunnistanut ne välittömästi.

Isästä tuli mieleen talvinen pakkaspäivä.

– Leenuska, olet jo iso tyttö. Jaksat kyllä kävellä kotiin. Enää kolme katulampun väliä, isä sanoi kannustavasti.

Taisin olla viisi-kuusivuotias. Kun täytyi olla reipas, olin isän mielestä iso. Muulloin olin perheen pienin, jota isä hemmotteli. Olimme olleet luistelemassa. Ylläni oli punaisen luistelupuvun päällä harmaa teddyturkki ja valkoiset puuvillaiset damaskit. Pakkanen oli kireä.

– Isi, minun sukkiani palelee, valitin.

Lause jäi elämään. Minua kiusoiteltiin monta kertaa jälkeen päin, vieläkö sukkiani palelee.

Entä se helteinen kesäpäivä, kun kävin naapurin puolella uimassa. Heillä oli pieni hiekkakaistale toisin kuin meillä. Minulla oli röyhelöiset pikkupöksyt, jotka riisuin rantakivelle. Aikani pulikoituani äiti huusi syömään. Riensin nakuna kotipihalle ja äiti kietoi froteepyyhkeen ympärilleni. Muistin vasta iltapäivällä, että pikkuhousut unohtuivat.

– Onko minun pöksyjäni näkynyt? kysyin naapurin Jorma-sedältä.

Tämä kiusoitteli minua vielä isona tyttönäkin, oletko viime aikoina hukannut pikkuhousujasi.

– Kyllä nolotti, nauroin kertoillessaan tarinoita Jussille.

– Kyllä minäkin muistan Annikin ja Jorman. Heillä ei ollut omia lapsia, taisit olla heille rakas.

– He olivat loistavia naapureita. Isä uisteli usein kuhaa Jorman kanssa. Kävivät Pyterillä asti. Annikki oli innokas tekemään kivitöitä. Hän rakensi rinteeseen hienot kiviportaat. Hän tuli kerran esittelemään löytämäänsä nuolenpäätä. Hän erehtyi näyttämään sitä asiantuntijoille ja Museovirasto kiinnostui välittömästi. Kävi ilmi, että mökkimaastossa oli aikoinaan viikinkien leiri ja hautapaikkoja. Arvoesineitä löytyi myöhemminkin ja ne ovat nyt Hämeen linnassa.

– Teidän puolelta ei löytynyt mitään?

– Ei onneksi. Annikki sanoi, että löydöistä oli vain riesaa.

– Jännittävää. Muistanko oikein, kun TV2:n Rauta-aikaa kuvattiin, viikinkiveneitä näkyi Vanajanselällä.

– Kyllä vain. Eletään keskellä historiaa. Voitaisiin käydä joskus linnakierroksella. Otetaan nuoriso mukaan, innostuin. – Rupesi väsyttämään tämä muistelu. Vaikka lapsuudessa oli paljon mukavia hetkiä, oli siellä riitasointujakin. Parasta kuitenkin oli hyvät kaverit. Tuiren kanssa olen pitänyt yhteyttä kaikki nämä vuodet. Olenhan hänen vanhemman tyttärensä Päivin kummi.

Vetäydyin makuuhuoneeseen. Taivas oli harmaa keltaisen verhon takana. Jussin tasainen kuorsaus kuului pian sohvalta.

17.5.2020

Luin edellisenä päivänä kirjoittamani tekstin. Koulumaailma pyöri edelleen mielessä.

Seminaarinkoulun ruokasali oli tilava. Luokan pojat kantoivat keittiöstä ämpärin jokaiseen pitkään pöytään. Keitettyjen perunoiden tuoksu täytti salin. Perunat olivat jauhoisia ja kuoret olivat halkeilleet. Olin ensimmäisellä luokalla. Äiti oli opastanut ennen koulun alkua, että jokaisen pitää osata kuoria perunat ja solmia kengännauhat. Tuhersin itkua, kun nauhat olivat umpisolmussa ja perunat epämääräinen kasa lautasella.

Nyt muutaman kouluviikon jälkeen kaikki sujui. Lautasella oli kaksi sievästi kuorittua perunaa ja kauhallinen ruskeaa kastiketta. Jälkiruuaksi tarjolla oli vispipuuroa. Posket hehkuivat, kun vatsa oli täynnä. Kelpasi jatkaa koulupäivää.

Käsityötunnit olivat tuskaa, sillä lanka tahtoi mennä solmuun ja pistot olivat epätasaisia. Äidillä oli tapana purkaa aikaansaannokset ja korjata vauriot. Saimme äidin kanssa käsitöistä todistukseen kirkkaan kympin. Minusta ei tullut käsityöihmistä. Mutta kirjoittaminen sujui.

– Tehdään luokkalehti, saatte keksiä nimen. Valitaan yhdessä päätoimittaja, joka kerää muiden kirjoitukset. Monistan ne opettajanhuoneessa, äidinkielen nuori tehokas opettajakokelas suunnitteli.

– Tämä oli yksi tähtihetkistäni, kerroin Jussille, joka oli löytänyt kahvin kaveriksi mökkikorppuja. – Lehden nimeksi tuli Tuikku ja minut äänestettiin päätoimittajaksi. Tosin ensimmäinen numero oli katastrofi. Innostuin tehtävästä niin, että lyhensin luokkatoverini Liisan tarinan aika voimaperäisesti. Siinä oli paljon turhaa höpötystä.

– Mitä Liisa? Jussi kysyi.

– Taidat arvata, ettei tykännyt. Hyvä kun ei lyönyt minua. Huusi, että hänen kirjoituksensa oli pilattu.

– Entä opettaja?

– Kehui, että juttu oli hyvin jäsennelty eikä niin ylitsepursuava kuin Liisan ainekirjoitukseet. Liisa leppyi ja otti kehut vastaan.

– Eikö teillä ollut joku kirjoittajapiiri?

– Oli, perustettiin Tuiren ja Kaarinan kanssa salaseura. Kirjoiteltiin pieniä juttuja, piirrettiin kuvia ja supatettiin salaisuuksia. Se oli kivaa aikaa. Nyt meillä on Linnan Marttojen kanssa lukupiiri ja Kynäilijöiden kanssa kirjoittajapiiri ja minä käyn Vanajaveden opiston kursseilla maalaamassa. Mikään ei ole muuttunut sitten nuoruuteni.

Jussi nauroi. – Sinua ei pitele mikään. Saisit viettää enemmän aikaa minun kanssani.

– Vietetään laatuaikaa aina kun olen paikalla. Minulla on lettutaikina vetäytymässä. Keittelin sen kanssa tuoretta omenasosetta. Herkutellaan.

– Leena, sinä tiedät mistä miehet tykkäävät. Jussi halasi ja istahti television ääreen. – Täältä tulee Lentoturmatutkina, lempiohjelmani.

– Älä sitten kerro minulle niitä kauhujuttuja, kun seuraavan kerran olemme lähdössä matkaan.

20.5.2020

Valokuvakansio oli jäänyt polttelemaan. Kääntyilin aamuyöllä sängyssä. Pikkusiskon syntymä oli odotettu tapaus. Nousin aamukuudelta kirjaamaan tunteita, jotka alkuinnostuksen jälkeen kääntyivät pettymyksen puolelle.

– Meille on syntynyt kaksoset, hihkuin eräänä kuulaana helmikuun aamuna koulussa vuonna 1957. Olin reipas ekaluokkalainen ja suunnattoman ylpeä isosiskon roolista. – Ne syntyi Höyhensaarilla ja äiti oli kamalan kipeä. Kukaan ei tiennyt, että vauvoja on kaksi. Ei lääkärikään.

Seuraavana päivänä olin hiljainen tyttö.

– Mikä on, oletko jo käynyt katsomassa vauvoja? opettaja kysyi.

Nyyhkytin. – Niitä on enää yksi. Se on surkean pieni. Veli kuoli illalla. Äiti sanoi, ettei se jaksanut elää. Veli on nyt enkelinä taivaassa.

Opettaja otti kädestä. – Vie äidille terveisiä. Se oli Jumalan tahto.

Hautajaispäivä oli kevättalven kylmin. Seisoin äidin ja isän kanssa hytisten Kalvolan kirkon hautausmaalla. Lunta oli kinoksiksi asti. Jaana-vauva nukkui lampaanvillalla vuoratussa kopassa. Itketti. Minulla oli vaaleanharmaa teddyturkki ja villamyssy. Varpaita paleli. Pidin äitiä kädestä. Tällä oli talvitakin alla musta leninki ja rinnassa kameekoru. Sitä hän käytti vain juhlahetkinä. Äiti tärisi kylmästä. Ohuet nailonsukat eivät lämmittäneet. Illalla äidin jalat olisivat punaisenkirjavat pakkasen puraisusta ja isä hieroisi niihin pahanhajuista linimenttiä. Sukulaisia oli kerääntynyt paikalle vain muutama. Toimitus oli nopeasti ohi. Pappikin taisi palella. Veti karvalakkia korville.

Kotona äiti tarjosi vieraille kahvia perheen parhaista Myrna kupeista. Hän oli leiponut komean pullakranssin. Maistelin kielen päällä pinnalle ripoteltua raesokeria. Se oli harvinaista herkkua.

– Poika ehti saada hätäkasteen. Nimeksi tuli Lauri isän mukaan. Tytöstä tulee Jaana Anneli.

Äiti oli lukenut uutta Jaana nimistä naistenlehteä.

– Hyvä ettei lukenut Jallua, isä vitsaili, vaikka hänellä oli pala kurkussa. Ainoa poika, nyt haudassa. Olisi saanut jäädä siskon asemasta henkiin.

Jaana kasvoi nopeasti, vaikka oli syntynyt keskosena. Hän huusi jatkuvasti. Koliikkia, kyllä se menee ohi, tuttavat tiesivät. Äiti näytti riutuneelta. Hänen ennen niin reippaat askeleensa olivat muuttuneet hiiviskelyksi. Kotona piti olla sipi hiljaa silloin kun Jaana nukkui. Äidin permanenttikiharat olivat muisto vain.

– Rakel, sinun pitäisi hakea apua. Näytät surkealta, Sylvi-täti patisti.

Pitelin korvia, kun sisko kiljui. Olisi saanut kuolla sekin, toivoin salaa. Sisko hiljeni, kun rupesi saamaan oikeaa ruokaa, perunaa ja kastiketta. Rauhoituin. Olin odottanut kovasti leikkikaveria, mutta ei rääpäleestä ollut seuraa. Roikkui perässä, teki kiusaa ja sotki leikit. Kantelin.

– Marja-Leena sinä olet isompi. Kyllä sinun pitää ymmärtää, äiti torui.

En ymmärtänyt. Sisko kiusasi ja minua moitittiin. Epäreilua, tuhisin ja nipistin Jaanaa. Tämä innostui huutamaan entistä enemmän. Huutakoon, en välitä. Pahuksen kiusankappale.

Olin niin uppoutunut tarinaan, ettei kuullut, kun Jussi kumartui katsomaan valokuvia.

– Hei, teillä on ollut hieno Skoda. Isäsi taisi tykätä ajella?

– Tykkäsi, tehtiin pitkiä kesälomareissuja sukulaisten luo. Haluatko kuulla, mitä kirjoitin tämän kuvan innoittamana?

– Lue vaan, mutta tuo ensin minulle jotain juotavaa. Janottaa niin.

– Pitääkö syödä niitä kamalia sipsejä. Tuon, tuon.

Jussi kulautti lasillisen Annan tekemää punaherukkamehua.

– Hyvää ja kirpeää. Nyt olen valmis kuuntelemaan.

Kun Skodamme Suvelahan starttaa, kyydistä ei unohdeta Marttaa. Näin isä riimitteli, kun ajoimme kohti Hattulaa. Olin alle kouluikäinen. Suvela oli ja on edelleen kesämökkimme. Martta oli äidin sisko ja minun kummitätini. Maru oli tädeistä läheisin. Hän jaksoi pelata lautapelejä ja kiinnostua koulukuulumisista.

Martan kohtalo oli surullinen. Kun sisarukset lähtivät Iittalan kotitalosta, hän jäi hoitamaan vanhaa Aleksi-isää. Kun tämä kuoli, kävi ilmi, että talo oli Sylvi-tädin puolison Väinön nimissä. Tämä oli toiminut insinöörinä Iittalan lasitehtaalla. Siellä sattui tuhoisa räjähdysonnettomuus vuonna 1952. Väinö kuoli ja Sylvi jäi kahden pikkupojan yksinhuoltajaksi. Hän peri talon, eikä sisaruksilla ollut siihen mitään sanomista.

Martta muutti Paavo-veljensä yläkerran kamariin Järvenpäähän. Kun Paavon perhe kasvoi, lapsia oli viisi, Martta sai taas lähteä. Hän asui alivuokralaisena ja kävi tehtaassa töissä. Kävin usein kylässä. Maru keitteli kaakaota ja neuloi minulle villapuseroita. Meillä oli hyviä hetkiä yhdessä.

Maru söi mielialalääkkeitä ja oli viimeisinä vuosinaan muistisairas. Hän kyseli 70-vuotisjuhlissaan, ketä täällä juhlitaan. Kävimme Jussin kanssa katsomassa häntä hoivakodissa. Tädillä on välillä kirkkaita hetkiä, välillä ei. En tiennyt, miten olisin suhtautunut, kun Maru kyseli, mitä äidillesi kuuluu. Tämä oli ollut kuolleena jo vuosia. Kun selitin, Maru purskahti itkuun ja kysyi, miksei kukaan ollut kertonut hänelle. Jäin miettimään sisarusten elämänkohtaloita. Ehkä äidillä ja Paavo-enolla asiat olivat parhaiten, koska heillä oli perhe.

– Aloitit Skodasta ja päädyit suremaan Marun kohtaloa, Jussi sanoi.

Ryhdistäydyin ja jatkoin.

Automme lastattiin kesäkuun alussa ruukkukasveja myöten. Mökkiloma alkoi. Lapsuuden kesinä sukulaiset vierailivat ahkerasti. Jos nukkumapaikkoja ei riittänyt kaikille, käyttöön otettiin saunan lauteet ja telttamajoitus. Isä rakensi sievän leikkimökin. Toimitimme siellä Vekkuli-Ville nimistä lehteä. Minä olin Tähtisilmä, Eero Onnennuoli ja naapurin Maritta Auringonkukka. Haaveilimme kaukomaiden ihmeistä. Haaveet kantoivat. Maritasta tuli lentoemäntä, Eerosta merimies ja minäkin olen ehtinyt matkustella palmurannoilla.

Skoda oli vaaleanharmaa. Rekisterinumero oli HU-47. Autolla käytiin mökkimatkojen lisäksi tapaamassa sukulaisia. Hilda-mummo asui Lahdessa isän Helmi-sisaren kanssa. Myös sisarukset Aino ja Aune sekä Pauli-veli asuivat siellä. Kaarin-sisko oli muuttanut Pieksämäelle. Minulla oli siellä kuusi poikaserkkua. Muistelin, miten mielellään isä oli käynyt katsomassa entistä kotiseutuaan. Hän oli syntynyt Varkaudessa ja työskennellyt nuoruudessaan Haapakoskella.

Kunpa tietäisin enemmän isovanhemmistani. Isän Albin-isä oli töissä Ahlströmin tehtailla. Hänen kuoltuaan Hilda-mummo muutti Lahteen. Pauli oli töissä UPO:lla. Sisaruksista vanhin Aino hoiti omien sanojensa mukaan taloutta hienoissa perheissä. Hän muisti lähettää joka vuosi syntymäpäiväkortin. Pauli perusti aikanaan perheen, samoin Aune ja sisaruksista nuorin Siiri. Toivo oli puolustusvoimien palveluksessa. Kävimme usein Suomenlinnan kasarmeilla, jossa he asuivat. Serkut Eila, Olli ja Ilpo olivat mukavaa seuraa, kun kirmailimme valleilla. Pidämme nykyään aivan liian vähän yhteyttä sukulaisiin. Olen tavannut serkkuja vain hautajaisissa. Ainoa valopilkku on ollut Ilpo, joka on kutsunut sukulaiset lasten ristiäisiin ja viimeksi nuorimmaisen ylioppilasjuhliin. Mutta nyt taisin taas eksyä sivupoluille. Minunhan piti kirjoittaa Skoda-autoista.

Kun aikoinani menin naimisiin ja ensimmäinen lapsemme syntyi vuonna 1978, oli aika hankkia oma auto. Se oli merkiltään Skoda 120L. Jussi sanoi, että L tarkoittaa Luxusta. Väriltään se oli punainen. Poika uinaili tyytyväisenä vaunun kopassa takapenkillä. Siihen aikaan ei turvakaukaloista ollut tietoakaan.

Perhe kasvoi ja pian takapenkillä istui kaksi lasta ja vilkas koiranpentu. Kesälomamatkoilla sinne ahtautui myös sisareni ja lasten serkkupoika Tero. Jussi pysäytti välillä auton ja komensi kaikki takapenkkiläiset ulos jäähylle. Se oli aikaa ennen kännykkäpelejä.

Lapset varttuivat ja me halusimme pienen irtioton työelämästä. Vuorotteluvapaa oli ajan ilmiö. Ostimme uuden auton, aivan tuliterän. Se oli merensininen Skoda Octavia. Lähdimme Jussin kanssa kahdestaan kiertämään Eurooppaa. Teini-ikäiset lapset jäivät epäilyttävän tyytyväisen näköisinä vilkuttamaan. Matka taittui ensin rahtilaivalla Saksaan, sieltä kukkivien tulppaanipeltojen halki Ranskaan, Espanjaan ja Portugaliin. Oli kevät ja maisema heleän vihreä. Koimme riemullista vapautta, sillä matkareittimme eteni tunnelmien mukaan. Paluulippu oli kuitenkin hankittu, joten riemulla oli rajansa. Kiire yllätti. Huristimme takaisin laivarantaan Saksan moottoriteitä pitkin. Tunnelmaa oli siinäkin, kun sateentihkussa kuuntelimme c-kaseteilta Sinuhea.

Kaksi viimeisintä autoamme ovat nekin olleet Skoda-merkkisiä. Skoda Suberb oli dieselauto ja nykyinen Skoda Fabia pieni ja ketterä automaattivaihteinen menopeli. Haaveilen, että seuraava automme on ympäristöystävällinen sähkö- tai hybridiskoda.

En osannut tässä vaiheessa aavistaa, että Fabia jää viimeiseksi autoksemme.

– Skoda-tarinat pelittivät. Mutta olihan meillä välillä Saab ja Nissan Sunny, Jussi tarkkana miehenä kommentoi.

– Niitä ei lasketa, tämä oli Skodan ylistyslaulu, sanoin tomerasti ja hain itsellenikin lasillisen mehua. Lukeminen oli saanut äänen käheäksi.

– Sinulla on ajokortti. Koska ajattelit aloittaa taas ajamisen?

– Luultavasti en koskaan. Sain nuorena melkoisen kammon, kun liukastelin isän punaisella Triumfilla jääkelillä. Olin saanut kortin vasta edellisenä kesänä ja olin epävarma ajotaidostani.

– Et ole koskaan kertonut. Mitä tapahtui?

– Onneksi ei mitään, mutta pelästyin. Olimme viettämässä ystäväni Pilin kanssa pyhäinpäiväviikonloppua mökillä. Meillä oli matkassa turvamies, Pilin mustaturkkinen Jeppe-koira. Nukuimme saunamökissä, paistoimme makkaraa, kuiskuttelimme tyttöjen juttuja ja joimme pari siideriä.

Heräsimme aamulla lumisateeseen. En huolestunut ennen kuin iltapäivällä, kun piti lähteä paluumatkalle. Auto suti pihamäessä eikä suostunut nousemaan tielle. Minä kaasutin ja Pili työnsi. Jeppe juoksenteli hädissään ympärillä. Lopulta sain auton tielle. Henkäisin helpotuksesta. Turhan varhain, sillä keli oli petollisen liukas.

Olimme jo lähellä Järvenpäätä, kun käänsin risteyksessä rattia turhan vauhdikkaasti. Auto pyörähti menosuuntaan. Pelästyimme molemmat ja Jeppe haukkui hengenhädässä. Tärisin, kun jätin Pilin ja Jepen kyydistä ja ajoin etananvauhtia kotiin. En suostunut ajamaan sinä talvena enää kertaakaan.

– Aika rajua, mitä isäsi sanoi?

– En kertonut. Kyllä hän vähän ihmetteli, mihin ajointoni katosi.

28.5.2020

Ulkona satoi. Selasin vanhoja päiväkirjoja. Niitä oli kertynyt vuosien varrella aikamoinen pino. Ei ollut helppoa saada omasta käsialasta selkoa.

Tarinat sukulaisista olivat jääneet askarruttamaan. Eero ja Kari olivat serkuista läheisimmät. Vietin lapsuudessa huolettomia kesälomapäiviä Iittalassa. En ymmärtänyt, miksi Sylvi-täti asui äidin isossa kotitalossa yksin poikien kanssa. Miksi Martta-täti ei ollut enää siellä? Talo oli aivan radan vieressä. Junanvihellykset kuuluivat sisälle asti. Niihin tottui helposti. Meillä oli leikkipaikkana iso pihapiiri. Kävimme läheisessä Äimäjärvessä uimassa. Ei haitannut, vaikka ranta oli mutainen. Polku kulki lehmäaitauksen läpi.

– Varo liukumiinoja, pojat hihkuivat, kun kirmasimme heinikon läpi.

Minä kaupunkilaistyttönä opin niinä kesinä nauttimaan maaseudun iloista. Talossa oli iso keittiö. Muistan ihailleeni sinivalkoisia lautasia. Aamupuuro katosi nopeasti siitä ilosta, että näki pohjalta paljastuvan maisemakuvan. Kerään itsekin sinivalkoista keramiikkaa. Ihastus taitaa olla peräisin lapsuuden kultaisista muistoista.

Sylvi-tädillä oli oikea ruokahuone, jossa oli komea barokkikalusto. En muista koskaan istuneeni pöydän ääressä. Se oli vieraita varten. Olohuoneessa oli hieno lasikaappi. Siellä oli uniikkikappaleita Iittalan lasia. Tädillä oli miehensä kuoleman jälkeen alennuskortti lasimyymälään. Myös äiti hankki kauniita lasiesineitä. Niitä sitten jaoimme siskon kanssa vanhempiemme kuoleman jälkeen. Sulassa sovussa vielä siinä vaiheessa.

Yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta. Ne olivat poikien valtakuntaa. Muistelen haikeana suloisen kiireettömiä sadepäiviä, jolloin loikoilimme sängyn päällä ja luimme sarjakuvalehtiä.

Puin sadetakin ylleni ja lähdin ulos. Metsän tuoksu oli huumaava. Kävelin hiekkatietä Ruskeenkärkeen. Saniaiset olivat käpertyneet hauskoiksi kiemuroiksi. Ketunleivät kukkivat valkoisina mättäinä. Käännyin paluumatkalle matalalla paikalla. Siellä tie oli niin kapea, että järvi näkyi molemmilta puolilta. Tuuli riepotti Hattulan kalamiesten pitkää venelaituria, mutta toisella puolella oli tyyntä.

Kun palasin, keittiössä tuoksui kahvi. Muiskautin suukon Jussin nenänpäähän ja istuuduin pöytään. Kahvi oli kuumaa ja laihaa. Kurkistin keittimeen. Suodatinpussi oli kaksin kerroin. Keitin vähin äänin uuden pannullisen.

– Mitä meillä on tänään ohjelmassa?

– Ollaan lomalla. Vietetään mökkipäivä, ulkona sataa. Lueskellaan ja katsotaan joku elokuva. Saat lounaaksi lempiruokaasi lihaperunasoselaatikkoa, kerroin.

Olin varannut kaupasta valmisruokia, sillä arvelin mökillä riittävän puuhaa ilman kokkaustakin.

– Menen vielä hetkeksi lepäilemään, Jussi sanoi ja vetäytyi makuuhuoneen puolelle.

29.5.2020

Mietin, miten jatkaisin tarinaa. Tähtihetket olivat kiinnostavia. Yksi sykähdyttävimmistä elämyksistä oli valintakokeet Yleisradion kuvaussihteerikurssille. Hakijoita oli useampi sata ja kurssille otettiin vain kaksitoista. Televisiomaailma kiehtoi.

– Kuvaile minkä näköiset henkilöt haastattelivat sinua edellisessä huoneessa? pirteä vaaleahiuksinen Anna-Maija Pelkonen kysyi.

Testaajia oli useita peräkkäisissä huoneissa. Meidän hakijoiden piti kertoa motivaatiosta ja tehdä samalla näppäryyttä vaativia harjoituksia. Leikkelin terävillä saksilla koukeroista kuvaa ääriviivoja pitkin ja kerroin samalla, mikä sai minut hakemaan kurssille.

– Olen käynyt sihteeriopiston, minulla on pika- ja konekirjoitus hallussa. Olen ollut harjoittelijana Kesäkadulla. Yleisradion ilmapiiri on tullut tutuksi. Olen ollut ylioppilaskirjoitusten jälkeen Itävallassa töissä. En pelkää uusia haasteita, luettelin vähäisiä ansioitani.

– Haemme kurssille nuoria, joilla on elämänkokemusta, Tuula Virtanen selosti viimeisessä haastatteluhuoneessa. – Sinulla on hyvät mahdollisuudet, sillä tiedät toisin kuin monet muut, mihin olet hakemassa. Muista kuitenkin, että kuvaussihteerin ammatti ei ole oikotie toimittajaksi.

Tulokset tulivat kahden viikon kuluttua. Olin ratketa ilosta, kun ymmärsin päässeeni. Anna-Maija ja Tuula toimivat vastaavina opettajina, mutta alan ammattilaiset kurssittivat meitä omissa aineissaan.

Studiotyöskentely Merimiehenkadun harjoitustiloissa oli alkujärkytyksen jälkeen hauskimpia oppiaineita. Olimme innoissamme, kun Tuula ja Anna-Maija kutsuivat meidät koolle.

– Kuvaussihteerin työssä on monia puolia riippuen siitä, millä tekniikalla ohjelmia kuvataan. Filmituotannossa hoidatte käytännön järjestelyjä, lyötte klaffia ja huolehditte kuvausraporteista. Studioilla toimitte ohjaajan oikeana kätenä. Kuvaussihteeri ennakoi tulevan tilanteen ja huolehtii, että kaikki ovat tietoisia ohjelman etenemisestä. Nauhoituksissa kohtaukset voidaan ottaa uusiksi, mutta suorissa lähetyksissä virheisiin ei ole varaa. Inserttien viimeisten sekuntien laskeminen on tärkeää, jotta miksaaja osaa palauttaa kuvan takaisin studioon. Teidän kunnia-asianne on, ettei kuva mene mustille.

Kuuntelimme jännittyneinä. Mihin olimme ryhtymässä? Jo nyt tuntui, että vastuu painoi.

Tuula hymyili ja rauhoitti tunnelmaa. – Tämä on oikeasti ihanaa työtä. Jokainen päivä tulee olemaan erilainen. Teistä itsestänne riippuu, miten teitä kohdellaan. Voitte kertoa vapaasti, että olette vielä harjoittelijoita. Haluatteko nähdä käytännössä, miten studiolla toimitaan?

Totta kai halusimme.

– Esittelen täällä harjoitusstudiolla toimivat tekniikan edustajat. Arto Kaivanto on taitava kuvaaja ja Jaska Ketola ammattitaitoinen äänittäjä. He ohjaavat teitä. Saatte toimia vuorotellen kameramiehinä, äänittäjinä, kuvatarkkailijoina, miksaajina, studio-ohjaajina, maskeeraajina, puvustajina, järjestäjinä, lavastajina, juontajina sekä tietenkin kuvaussihteereinä ja ohjaajina. Oletteko valmiit?

Nyökyttelimme innokkaasti, vaikka tuntui, että kerralla tuli liikaa haasteita.

– Esitämme demon ohjaamon komennoista. Tässä on ajolista. Siihen on merkitty lyhyen uutiskatsauksen kulku. Minä ohjaan ja miksaan, Anna-Maija skriptaa. Ritva, olisitko sinä lukija? Arto on kamerassa ja toimii samalla studio-ohjaajana, Jaska hoitaa äänityksen, tarkkailee kuvaa ja käynnistää insertit, Tuula kertoi.

Ritu sipaisi puuteria nenänpäähänsä ja istuutui tärkeän näköisenä studion pöydän ääreen. Hänellä oli uutissähke edessään. Siihen oli merkitty tekstin lisäksi insertin paikka. Jaska sääti pöytämikrofonin.

Tuula jatkoi, kun olimme ryhmittyneet hänen ja Anna-Maijan taakse. – Näette monitoreissa Ritvan, siis uutistenlukijan, inserttien startit sekä nimitekstin, joka on vidikonkameralla. Muita tekstejä ei nyt ole, joten kenenkään ei tarvitse vaihtaa plansseja.

Anna-Maija esitteli nimitekstin, jossa komeili teksti uutistenlukija. Se oli tehty irtokirjaimilla mustalle pahvipohjalle.

Ohjaamossa oli hiirenhiljaista, kun esitys alkoi.

– Tunnus valmiina, kymmenen sekuntia, Anna-Maija sanoi ja laski sekunnit.

– Tunnukseen nyt, Tuula komensi ja miksasi kuvan isoimpaan monitoriin.

– Kesto 15 sekuntia, seuraavaksi kamera ykkönen, Anna-Maija jatkoi ja laski taas viimeiset kymmenen sekuntia.

– Ykköseen nyt ja merkki lukijalle, nimiteksti, Tuula komensi.

Ritu aloitti tekstin lukemisen värisevällä äänellä.

– Inserttivaroitus, Anna-Maija sanoi. Hän seurasi tekstiprinttiä.

– Inserttiin nyt.

– Kesto 1’23, viimeiset sanat ”toiveita paremmasta”, sitten ykköseen ja merkki lukijalle. Viisi-neljä-kolme-kaksi-yksi.

– Ykköseen nyt.

Ritu luki reippaasti uutissähkeen loppuun. Hän huomasi jännityksen lauettua nauttivansa tilanteesta.

– Kuva ja ääni himmenevät nyt, Tuula sanoi.

Kaikki taputtivat. Esitys oli sujunut mallikkaasti.

Tunsin outoa kiihkoa. Joku päivä minäkin istuisin ohjaajan vieressä ammattitaitoisena kuvaussihteerinä. Suorien lähetysten mahdollisuus tuntui kaukaiselta.

En arvannut, että niistä tulisi jokaviikkoinen rutiini.

– Laitan nauhan pyörimään. Katsotaan se yhdessä, Tuula sanoi.

– Ääneni kuulostaa kamalalta ja näytän järkyttävän paksulta, Ritu parahti.

Muut nauroivat, mutta hymy hyytyi seuraavien viikkojen aikana. Halusimme uskoa, että kamera valehteli.

Filmikuvausjaksolla sain oman sekuntikellon ja oman klaffin. Nämä kuvaussihteerin työvälineet seurasivat mukanani koko työuran ajan. Opimme napauttamaan klaffin terävästi ennen jokaista kohtausta. Filmi ja ääni kulkivat eri nauhoilla. Leikkaaja pyöritti filmin ja cordiksi kutsutun ääninauhan leikkauspöydän rullien ympäri. Kun hän kohdisti klaffin sulkeutumisen kuvassa ja pamauksen äänessä, filmi oli synkassa. Myös klaffin merkinnät olivat tärkeitä etenkin kalliille negatiivifilmille kuvattaessa. Laboratoriossa kehitettiin vain käyttöotot. Kuvaussihteeri merkitsi ne kuvausraporttiin ja laboratorio tunnisti otot klaffin kuvasta.

Sekuntikello oli pyöreä ja siinä on punainen nyöri, jotta sen voi ripustaa kaulalle. Kuvaussihteeri mittasi kuvausten kestot. Myöhemmin kuvanauhalla pyörivä aikakoodi korvasi kellon, mutta uran alkuvaiheessa sellaista ei ollut vielä keksitty.

– Tiedättekö, mitä klaffivirheellä tarkoitetaan? kouluttajat kysyivät klaffiharjoitusten jälkeen.

– Ei ainakaan huonoa napautusta, naureskelimme.

– Kun pääsette osallistumaan näytelmätuotantoon, huomaatte, miten tärkeä rooli kuvaussihteerillä on. Hänen tehtävänsä on kaiken muun ohella huolehtia jatkuvuudesta. Käytännön syistä otoksia ei useinkaan kuvata kronologisessa järjestyksessä. Interiöörikuvat kuvataan peräkkäin, sitten eksteriöörit. Kuvitelkaa tilanne, että päähenkilö lähtee suutuspäissään paitasillaan ovesta ulos pakkaseen. Voi olla, että ulkokuvien vuoro on vasta myöhemmin. Jos tarinamme sankari ilmestyy ovesta takki päällä, sitä kutsutaan klaffivirheeksi.

Kurssiohjelmassa oli paljon muutakin kuin klaffinlyöntiä ja hauskanpitoa studiolla. Peter von Bagh johdatti elokuvien pariin. Venäläiset klassikot Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin ja Alaksandr  Dovzhenkon Maa tekivät valtavan vaikutuksen. Ritva ”Renkku” Renqvist opetti filminleikkausta. Analysoimme näkemiämme elokuvia kohtaus kohtaukselta. Matti Kassilan Elokuu tuli katseltua useaan kertaan.

Vuoden kurssiin kuului teoriajaksojen ohella käytännön harjoittelujaksoja. Vietin kesän 1972 Tampereen Tohlopissa. Siellä pääsin oikeisiin töihin. Skriptasin Filmikalenteria Frenckellin studiolla. Ensimmäinen nauhoitus sai perhoset lepattamaan vatsanpohjassa. Ohjaaja Untamo Eerola oli kärsivällinen.

– Otetaan uusiksi, jos jotain menee pieleen, hän rauhoitteli.

Kaikki sujui hyvin ja opin nopeasti pitämään nauhoituksista. Työtoverit suhtautuivat harjoittelijaan suopeasti.

– Haluatko lähteä viikon työkeikalle, Ulla Huhanantti, joka jakoi töitä, kysyi.

– Minne?

– Helsinkiin, Untamo tekee dokumenttia taiteilija Rauni Liukosta.

Olin vähän pettynyt, kun keikka suuntautui kotikaupunkiin. Työ vei kuitenkin mennessään. Kuvausryhmä oli mukava ja aihe kiinnostava. Rauni teki savimuotit oikeiden ihmisten päälle. Hänen Ruuhkaratikastaan tuli myöhemmin menestystarina. Kuvauspäivät olivat aurinkoisia ja viikko hurahti nopeasti.

Opin Tampereen kesän aikana rutkasti käytännön työntekoa. Kuvaussihteerin tärkein tehtävä oli ennakoida tulevat tilanteet. Kun kaikki sujui, kuvaussihteeri oli näkymätön. Mutta jos joku juttu ei ollut kohdallaan, kuvaussihteeri juoksi ja hoiti asiat kuntoon.

Romanssimme Jussin kanssa jatkui. Olimme kurssikaveri Katri Ruotsalaisen kanssa vuokrannut kesäksi kollega Laine Penttiseltä tämän tyhjillä olevan asunnon Kalkusta. Meillä molemmilla oli oma huone ja sen lisäksi iso olohuone ja keittiö. Yllättäen Jussi innostui tulemaan seuraksi. Hän ilmoittautui Tampereen kesäyliopistoon lukemaan venäjää. Harjoittelimme yhdessä läksyjä. Suhuäänteet olivat kompastuskivi varsinkin sanassa opettajatar. Kun vuorossa oli hammaslääkärikappale, opin sujuvasti lausumaan venäjäksi ”avatkaa suunne”. Tulevilla Neuvostoliiton matkoilla siitä ei ollut juurikaan hyötyä.

Vietimme vapaapäivät tutustuen Tampereen nähtävyyksiin. Lempiravintolamme oli Hevosenkenkä, joka tarjosi jättisuuria spagettiannoksia ruokalappuhinnalla. Toinen vähän ylellisempi ruokapaikka oli Tiiliholvi, lappupaikka sekin.

Vanhemmat eivät katsoneet hyvällä, että elin synnissä poikaystävän kanssa. Pikkusisko oli avarakatseisempi ja kävi tervehtimässä meitä.

Paluu syksyllä Helsinkiin ja kuvaussihteerikurssille oli riemukas. Kaikilla oli runsaasti kerrottavaa kommelluksista. Anna-Maija ja Tuula kertoivat meidän saaneen hyvää palautetta.

– Saatte ruveta suunnittelemaan lopputyötä, he sanoivat. – Teette itse käsikirjoituksen ja valitsette näyttelijät. Tai oikeammin saatte avustaa toinen toisianne. Oikeisiin näyttelijöiden meillä ei ole varaa. Koulutusstudion ammattilaiset Arto ja Jaska kuvaavat ja äänittävät. Renkku auttaa teitä filminleikkauksessa.

Mietin otsa kurtussa aihetta. Olin lapsesta asti rakastanut satuja. Miksi en kirjottaisi tekstiä itse? Käsikirjoitus syntyi yön tunteina ruutuvihkoon. Tyttö ja Tumma olento oli mustanpuhuva tarina onnettomasta rakkaudesta. Harmi, että filmi ei ole enää tallessa. Tai voi olla, mutta saavuttamattomissa. Filmikelat arkistoitiin jonnekin kellarivarastoon. Jäljellä on vain muistikuvat. Ehkä niin on hyvä, sillä nuoruuden tekeleillä on tapana haalistua.

Muistan kuvaustilanteen jännityksen. Vaaleahiuksinen pikkusisko näytteli onnetonta tyttöä ja kurssikaveri Pipsa Poskela Tummaa olentoa. Tarinaan kuului näyttävä tanssiaiskohtaus. Vain Prinssi puuttui, sillä kaikki kurssilaiset olivat naisia. Kuvaaja Arto tarjoutui viemään tarinan tytön parketille. Hän laittoi kameran jalustalle ja pyysi minua tarkkailemaan kuvaa.

Kun kaikkien filmit valmistuivat, järjestettiin Suuri Katselu. Me kurssilaiset saimme raikuvat kättentaputukset. Todistukset jaettiin vähän ennen joulua.

– Tiedättekö, teistä oikein kilpaillaan. Toimituspäälliköt haluavat kaikki töihin. Olemme ottaneet toiveenne huomioon. Onnea matkaan! opettajat hehkuttivat.

Näin unen. Istuin valtavassa salissa, kuin näyttämöllä. Tunsin itseni pieneksi ja araksi. Katselin varpaisiini. Huomasin, että mansikanpunainen kynsilakka oli lohkeillut. Kun uskalsin varovasti silmäillä ympärilleni, mustavalkoinen shakkiruutuinen parketti häikäisi. Vedin henkeä. Se oli juuri sellainen, josta olin uneksinut. Innoittajana oli ollut hollantilainen taidemaalari Johannes Vermeer. Hänen huikeissa maalauksissaan ruudut hohtivat ikkunasta siivilöityvän auringon valossa.

Nostin vastahakoisesti katseeni ylös. Tulipunainen aurinko säteili koboltinsinisellä taivaalla. Missä ihmeessä olin? Tila oli hiljainen, ei edes metsän huminaa tai lintujen ääniä kuulunut.

– Tyttöseni, olet itsetutkiskelun valtakunnassa. Kerro, mitä toivot ja mitä pelkäät.

Kaikuva ääni sai minut hätkähtämään.

– Toivon menestystä uralla, ikiomaa perhettä ja terveyttä, sopersin.

– Etkö toivo rikkautta ja ylellisyyttä? Ylitsevuotavia maljoja, loistoautoja, huvipursia?

– Eivät ne ole minua varten. Ihan tavallista elämää, kiitos, vakuutin.

Oliko kysyjä hyvä haltija? Saisinko toivoa niin kuin saduissa? Nipistin käsivarttani. Tiesin, että pitäisi osata toivoa viisaasti.

– En ole haltija, olen pieni lapsi sisälläsi. Kerro nyt peloistasi.

– Pelkään epäonnistumista, hylätyksi tulemista, köyhyyttä, sairautta, luettelin vikkelästi.

– Sinusta itsestäsi riippuu, miten maailma vastaa. Mieti, millaisen tunnelman tuot, kun astut vieraita täynnä olevaan huoneeseen. Ilahtuvatko muut, tulevatko tervehtimään, kyselevät kuulumisia? Vai eikö kukaan huomaa sinua? Peräydytkö nurkkaan ja toivot olevasi muualla? Voit tuoda tullessasi lämpöä, valoa ja rakkautta. Älä unohda huumoria. Tai jos olet huonolla tuulella, voit huomaamattasi kylvää riidan siemeniä

Hätkähdin hereille. Olin illalla miettinyt, uskallanko tarttua uusiin haasteisiin. Uni kumpusi jostain syvältä alitajunnasta. Aamulla tunsin olevani valmis uuteen elämään.

Ensimmäinen työpaikkani sijaitsi Asiaohjelmien toimituksessa Helsingin Lemuntiellä. Elettiin 1970-lukua, joka oli kiihkeän poliittista aikaa. Kuvaussihteereillä oli oma ammattiyhdistys. Kauhistuin, kun huomasin istuvansa samassa huoneessa Kuvaussihteerit ry:n puheenjohtaja Leena Franssilan ja sihteeri Pirjo Rovin kanssa. Toisaalta se oli jännittävä sukellus outoon maailmaan. Marxilainen opintopiiri oli jotain aivan uutta.

– Marlena, sinä olet käynyt sihteeriopiston, rupea yhdistyksen sihteeriksi, Pirjo pyysi.

Kokoukset olivat puuduttavia ja pöytäkirjojen kirjoittaminen työlästä. Naputin kirjoituskoneella yhdistyksen tiedotteita iltakaudet. Keväällä kollegat päättivät aloittaa lakkotaistelun parempien palkkojen ja työehtojen toivossa. Huomasin istuvansa Teknisten ja Erikoisammattien liiton toimistossa Kruunuhaassa jakamassa lakkovahtivuoroja.

Piinaa kesti kokonaista kuusi viikkoa. Lakosta seurasi, että oma ammattiyhdistys lopetettiin aikanaan ja kuvaussihteerit liittyivät Radio- ja televisiotoimittajien liittoon.

Miten naiiveja olimmekaan. Uskoimme solidaarisuuteen. Niin vain jäimme isojen jalkoihin. Ammatillinen yhteenkuuluvuus kuitenkin säilyi. Olimme ylpeitä osaamisestamme. Toimenkuvaakin yritimme muotoilla, mutta se osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Sääli, että tänä päivänä televisiomaailmassa ei ole enää kunniakasta ammattinimikettä. Kuvaussihteereistä on tullut tuotantokoordinaattoreita. Mikä kaamea sana.

– Leena, mitä sinä kirjoitat? Jussi huhuili.

– Kirjoitan Jussi on kiva, Jussi on kiva.

– Kuulostaa hyvältä, jatka vain.

– Ajattelin kokata meille jotain hyvää. Onko ehdotuksia?

– Tekisi mieli pizzaa.

– Hyvä, jos pakastepizza kelpaa. Meillä on ainakin mozzarellaa.

– Sopii hyvin.

Laitoin uunin kuumenemaan. Viipaloin pizzan päälle tuoreita tomaatteja ja sipulirenkaita. Keittiöön levisi kutkuttava tuoksu. Jussi havahtui television äärestä. Hän haki jääkaapista kaksi oluttölkkiä ja istuutui pöytään. Levitin kuuman pizzan päälle tuoretta rucolaa ja nostin pöytään.

– Leena, olet huippukokki, Jussi sanoi ja haukkasi ison palan.

Olin tyytyväinen, kun sain kiitosta pienellä vaivalla. Päätin yllättää Jussin seuraavalla kerralla jollain vähän vaativammalla paistoksella. Voisin tehdä sieni- tai fetapinaattipiirakan. Olen paistanut erilaisia versioita nuorison juhliin. Alkuaikoina tein kunnianhimoisesti taikinan itse, mutta totesin pian, että kaupan valmis voitaikina toimi hyvin. Kaulin sen ohueksi, esipaistoin pohjaa kuumassa uunissa noin viisi minuuttia, lisäsin täytteet ja sommittelin taikinasta sievän ristikon päälle. Sitten koko komeus uuniin vajaaksi puoleksi tunniksi.

Olen saanut kiitosta erityisesti sienipiiraista. Hymyilen, kun joku kysyy reseptiä.

– Salaisuus on, että kuullotan sienet ja sipulisilpun ja lisään seokseen vähän vehnäjauhoja ja runsaasti kuohukermaa. Maustan yrttisuolalla ja rouhitulla mustapippurilla. Niillä aineilla ei voi tulla kuin hyvää.

1.6.2020

Aamut olivat ihanan valoisia. Heräsin varhain, kun aurinko pilkisti makuuhuoneen keltaisten verhojen takaa. Ne olivat Annan käsialaa. Hän oli opiskellut tekstiilialaa ja painanut kangasta. Muru lastenvaatemallisto oli ollut hurmaava. Oli sääli, kun tyttären piti luopua siitä. Lasten syntymän jälkeen Anna ei pystynyt pyörittämään yksin firmaa.

Kävin pihalla haistelemassa kevättä. Peipposet lauloivat ja suvituuli suhisi koivujen latvoissa. Järvi lainehti syvän sinisenä.

Jussi oli yllättäen herännyt tällä välin. Hän oli laittanut kahvin tippumaan. Oli ihana istua kaikessa rauhassa kupposen äärellä. Sujautin pari leipäviipaletta paahtimeen.

– Mitä haluat päälle?

– Voita ja hunajaa. Opin Annan pikkupojilta. Se on hyvää.

Jussi istahti pöytään ja levitti edellisen päivän Helsingin Sanomat. Postipoika toi tuoreen lehden postilaatikkoon vasta iltapäivällä. Istuuduin omalle paikalleni valkoisen lasipöydän päätyyn, laitoin lukulasit päähän ja syvennyin pieneen vihkoseen.

– Mitä luet noin kiinnostuneena?

– Uskoisitko, Yleisradion puhelinluetteloa. Ajattelin kirjoittaa vähän muistoja työelämästä, mutta nimet ovat hukassa. Onneksi on tämä salainen ase.

– Kyllä minultakin nimet unohtuvat, mutta en anna häiritä, Jussi totesi ja haukkasi hunajaleipää. – Lepään vielä hetken. Saat kirjottaa rauhassa.

Otin tietokoneen esille. Työura oli ollut pitkä ja vaiheikas. Työskentelin asia- ja dokumenttiohjelmissa. Kun Teema-kanava aloitti, siirryin Kulttuurin osaamiskeskukseen (toimituksista oli toden totta tullut osaamiskeskuksia). Työnkuvassa oli kuvaussihteerin tehtävien lisäksi tuotantopäällikön ja projektituottajan vastuuta.

Päätin aloittaa nuoruusvuosista. Otin hyvän asennon ja kiidin mielikuvituksen siivin 1970-luvulle.

En tiedä oliko se kollegojen hurttia huumoria, kun tein ensimmäisen keikkani ensimmäisenä työpäivänäni kuvaussihteerinä. Kyseessä oli suora jumalanpalvelus Turun tuomiokirkossa. Ohjaaja Mauri Kalima otti minut kyytiin moottoritien rampilta. En todellakaan muista muuta kuin kihelmöivän jännityksen. Istuin ulkolähetysautossa, luin käsikirjoitusta ja varoitin ohjaajaa ja tiimiä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ilmeisesti kaikki sujui hyvin, sillä sain jatkossakin olla mukana suorissa lähetyksissä.

Olin hämmästyksekseni yllättänyt vanhemmat tiukasti vasemmistolaiset kollegat virsikirja kädessä hyräilemässä työn lomassa virsiä. Jumalanpalveluksen jälkitöitä tehdessä sekin selvisi. Veisuu ei johtunut hetkellisestä hartaudesta, vaan seurakunnan laulamat virret kestoineen piti ilmoittaa Teostolle. Siihen aikaan suorat lähetykset menivät kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Vhs-kasettia ei ollut vielä keksitty. Ei auttanut kuin laulaa itse ja mitata sekuntikellolla virsien kesto musiikkiraporttia varten.

Yksi alkuajan kuvausmatkoista suuntautui kesällä 1973 Lappiin. Aiheena oli maakaupat. Toimittaja ja myöhemmin pitkäaikainen perheystävä Pekka Sjögren Rovaniemeltä otti minut heti perheen jäseneksi. Ei puhettakaan, että olisin saanut asua hotellissa. Hän ja tuore vaimonsa Kaisu majoittivat minut ennen kuin lähdimme Rovaniemen kuvausryhmän Erkki Kaikkosen ja Esko Rannan kanssa kiertämään Ylä-Lappia. Päiväksi ei voinut sopia kuin yhden haastattelun pitkien välimatkojen vuoksi. Ihmisiä piti jututtaa ja juoda loputtomasti kahvia, ennen kuin haastatteluista tuli mitään. Aikaa puolen tunnin dokumentin kuvaamiseen kului hyvinkin kolme viikkoa. Nykyisinä tehokkaan toiminnan aikoina pelkkä ajatuskin näin pitkistä kuvausajoista tuntuu ylelliseltä.

Kuvaussihteereillä oli perinne, että he saivat valita keskuudestaan luottohenkilön, joka vastasi työjaosta. Tehtävä ei ollut helppo, sillä kaikilla oli lempitoimittajia ja lempiohjelmia. Ei toivotut pantiin suvereenisti kiertoon. Eikä siinä vielä kaikki. Myös toimittajilla oli omat suosikkinsa. Syntyi hyvin toimivia tiimejä ja niiden vastapainoksi vähemmän toimivia.

Tämä koski myös tekniikkaa. Toimituksemme osallistui kokeiluun, jossa saimme oman nimikkoryhmän. Kuvaaja Matti Kurkikangas, kameramies Raino Kuisma ja äänittäjä Matti Kaukinen olivat mukana ensimmäisten vuosien keikoilla. Kävimme Lapissa ohjaaja Hille Muuraiskankaan kanssa haastattelemassa Suomen viimeistä katekeettaa Laura Lehtolaa. Elimme lähes leiriolosuhteissa, sillä katekeetta oli työskennellyt Inarijärven saarissa, eikä sieltä palattu hetkessä hotellimajoitukseen.

Kuvausmatkat Suonenjoelle Kolikkoinmäelle 1970-luvun loppupuolella olivat mieluisia. Kuuntelin ohjaaja Olavi Puusaaren kanssa vanhojen ihmisten muisteluja Lauri Jauhiaisen elämästä ja sävellyksistä. Kuopiolainen kuvaaja Raimo Horn hoiti ammattitaidolla sekä kuvauksen että äänityksen.

Vietin ikimuistoisia iltoja kuvausten jälkeen ohjaaja Arvi Auvisen ja kuvausryhmän seurassa ravintola Hämeenportissa Turussa. Aapeli Kaukiainen ja kadonnut sukupolvi oli pienimuotoinen näytelmä. Arvi antoi tehtäväkseni klaffinlyönnin ja kuvauskirjanpidon lisäksi kuvausjärjestelyt. Se tarkoitti, että soittelin päivittäin näyttelijöille ja avustajille ja sovin aikataulut. Taskussa piti olla kolikoita, jotta voin kuvaustauoilla pujahtaa puhelinkoppiin sopimaan vähintäänkin seuraavan päivän aikataulun.

Keskeytin hetkeksi. Mietin, kirjoittaako nuoruuden huumasta, ihastumisista ja siitä hullaannuttavasta tunteesta, kun on hetken vapaalla arkirutiineista. Koti oli kaukana ja hotellielämä kuin toinen maailma. Olin todistamassa kymmeniä kertoja, kun sievät neitoset heiluttivat haikeina kuvausryhmän pojille lähtiessämme paluumatkalle.

– Jos minulla olisi poika, antaisin sille nimeksi Kunto, Kaukisen Matti nauroi ravintolaillan huumassa.

– Miksi ihmeessä?

– Olisi kiva kuulla, kun tulee keikalta kotiin, että Kunnon isi tuli.

Hämeenlinnaan muutettuani opin nopeasti tuntemaan paikallisia taiteilijoita. Yksi heistä oli Piela Auvinen, Arvin tytär. Hän muisteli lämmöllä isäänsä, joka oli tässä vaiheessa kuollut.

Näytelmätuotannot eivät olleet minua varten, sillä en halunnut olla pitkään poissa kotoa. Turkuun jouduin kuitenkin palaamaan saman näytelmän merkeissä, koska osa talvella kuvatun näytelmän filmeistä oli mennyt laboratoriossa makkeliksi. Lähdimme tutun kuvausryhmän kanssa kevättalvella uusintakuvauksiin. Olin epätoivoinen, sillä yksi päähenkilöistä oli ehtinyt tällä välin leikkauttaa pitkät hiuksensa. Toiselta koira oli repinyt esiintymispaidan. Vielä sekin, että räystäistä tippui vettä, vaikka alkuperäisissä kuvauksissa oli ollut paukkupakkanen, oli äänittäjän mielestä kuvaussihteerin vika.

Muistan, kun minut valittiin töidenjakajaksi. Tuntui kuin olisin ollut valtakunnansovittelija. Luovuin tehtävästä niin nopeasti kuin voin. Otin mieluummin vastaan epätoivottujakin ohjelmia kuin sain syyt toisten suosimisesta. Tilanne helpottui, kun siirryin pieneen erikoistoimitukseen. Se oli räätälöity Tampereelta Helsinkiin muuttaneelle toimittaja Pekka Holopaiselle. Pekka sai valita työryhmän ympärilleen. Hänen toimittajaystävänsä Leo Lehdistö tuli Ajankohtaisesta kakkosesta kaveriksi.

En osannut kuvitella, että teen seuraavat kaksikymmentä vuotta töitä näiden herrojen kanssa.

En muista ensimmäistä tapaamistamme Pekan kanssa enkä todellakaan tiedä, mistä hän minut löysi. Ehkä silloinen esimieheni Lauri Markos suositteli. Niin vain kävi, että Pekka pyysi minut työryhmään kuvaussihteeriksi. Suostuin tietenkin. Se oli vaihtelua suuren asiaohjelmien toimituksen jälkeen.

Pekka oli paras esimies urani aikana. Hän jaksoi kuunnella meidän pienten huolia toisin kuin useimmat muut. Pekalla ja hänen Susu-vaimollaan oli tapana järjestää kevätkauden loppupuolella kutsut heidän Tapiolan kodissaan. Pukeuduimme parhaimpiimme ja istuimme suojaisalla sisäpihalla boolimaljan äärellä. Koirat Viljo ja Väinö riehuivat innoissaan, kun rapsuttajia ja pallonheittäjiä riitti.

Ensimmäisellä tapaamisella Leo tuli hakemaan toimituksesta vaimoaan Paulaa. Mies oli harteikas ja isokokoinen, vaalea poplari päällä, kiireinen ja tuoksui vahvasti partavedelle. Ajattelin, onpa Paulalla miehekäs mies.

Paulan kanssa oli ollut mukava tehdä töitä, sillä hän oli puhelias ja kertoi hauskoja koirajuttuja. Hänen suosituksestaan perheeseemme muutti aikanaan tiibetinterrierin pentu Ambassador, kotoisasti Pekku. Kun olimme jollain seminaarimatkalla ja aloitimme illanvieton esittelemällä itsemme, Paula sai suosionosoituksia.

– Paula Haavisto-Santajärvi, tällä hetkellä Lehdistö.

Joitakin vuosia myöhemmin hän ja Leo erosivat, mutta Paula säilytti viimeisimmän sukunimensä. Toimin 1980-luvulla kuvaussihteerinä Paulan ja Marjatta Cronvallin sketsisarjassa Harmaa laatikko. Rouvat käsikirjoittivat ja näyttelivät ja Marjatta vielä ohjasikin. Sarja oli hulppean hauska, satiirinen ja erittäin naisellinen. Yhden makean viikon aiheena oli leivokset. Tampereella vanha herra Linkosuo tarjosi meille kotonaan suussa sulavia herkkuja, kahvia ja konjakkia. Teimme naisjoukkueellamme jopa riemukkaan kuvausmatkan Tukholmaan. Valokuvakansiosta löytyy kuva, jossa Paula ja minä otamme ennen aamun kuvauksia jossain porttikongissa Fernet Brancaa. Marjatta paheksui.

Toinen hauska muutaman päivän kuvausmatka suuntautui Forssan seudulle. Paulan aiheena oli vaihtoehtonuoriso, joka asui kommuunissa. Monista dokumenteissa esiintyneistä henkilöistä tuli myöhemmin tunnettuja. Yksi heistä oli Oraansuojelijoissa vaikuttanut Heidi Hautala, jonka tapasin vuosia myöhemmin Brysselissä naistoimittajien retkellä.

Majoituimme Paulan kanssa kahdestaan hotelliin, sillä kuvausryhmä oli yöpymiskiellossa. He olivat viettäneet huonoa elämää ja esimies oli määrännyt, että he joutuvat ajamaan öiksi kotiin.

– Meillä on tiedossa hauska ilta kahdestaan. Syödään hyvin ja otetaan baarissa paukut, Paula suunnitteli.

Minulle se sopi. Toisin kävi. Kun ehdimme baaritiskille, pihaan ajoi Yleisradion ulkolähetysauto. Tekniikan pojat tunnistivat meidät oitis. Tanssimme valomerkkiin asti.

Luin kirjoituksen ja huomasin ajatusten poukkoilevan.

– Jussi, lähdetkö lenkille kanssani?

– Mene sinä vain, lepään vielä hetken.

Katsoin kelloa. Se oli melkein kaksitoista. Huokasin, vedin hupparin päälle ja lähdin vähin äänin. Ulkona puhalsi järven suunnalta navakka tuuli. Suuntasi askeleet Väisäsen alatielle. Siellä oli suojaista. Ranteessa oli edellisenä kesänä lapsilta syntymäpäivälahjaksi saatu älykello. Se mittasi askeleet. Tavoite oli 10 000 päivässä. Saavutin sen mukavan usein. Cardiopisteitäkin kertyi, kun olin yksin. Jussin kanssa kävellessä niitä ei kertynyt ensimmäistäkään.

Kotiin palattuaan löysin Jussin keittiön pöydän äärestä syventyneenä torkkujen jälkeen uudelleen sanomalehteen. Hän sai kulutettua lehden ääressä tunteja. Laitoin perunat kiehumaan.

– Otin pakasteesta sulamaan viime syksyn tatteja. Maistuuko?

– Maistuu, maistuu, mies mumisi lehden takaa.

Kuullotin sienet ja pari salottisipulia. Lisäsin reippaasti kuohukermaa. Mausteiksi riitti yrttisuola ja rouhittu mustapippuri. Sekoitin nopeasti vihreän salaatin ja nostin kaikki pöytään.

– Hyvää, Jussi sanoi ja kuori kolmannen perunan.

2.6.2020

Moskovan vanha sirkus. Sahanpurua, lannantuoksua, ravintolassa kuplivaa samppanjaa, akrobaatteja, klovneja, ensi-illassa venäläistä glamouria, pikkutytöillä jättisuuret rusetit hiuksissa.

Olin mukana suorissa tv-lähetyksissä Moskovan ja Leningradin lisäksi ainakin Tallinnassa, Viipurissa, Petroskoissa, Riiassa ja Tbilisissä. Elämän tähtihetkiä oli, kun istuin Gruusian lähetyksen jälkeen toimituspäälliköksi edenneen Leo Lehdistön ja TV1:n johtaja Arne Wessbergin seurassa ravintola Berlinissä Moskovassa. Pöydässä on parasta mitä ravintolasta löytyi. Tarjoilija katsoi alta kulmien, kun herrat tilasivat Biff Stroganoffia. Tarjoilijan mielestään se oli kansanruokaa. Herrat arvostivat smetanassa mureaksi haudutettua pataruokaa enemmän kuin sitkeitä pihvejä.

Päälliköt kehuivat ammattitaitoani. Se oli ollut lujilla, kun suorassa lähetyksessä kamera toisensa jälkeen oli sammunut. Ohjaaja Mirkku Himberg oli improvisoinut silmää räpäyttämättä kuvakulmat uusiksi. Muistan, miten kohotin samppanjamaljan ja toivoin, ettei tämä ihanuus lopu koskaan.

Toin lapsille piirrettyjä elokuvia vhs-kasetteina, taidokkaita käsinukkeja ja suuria pehmoleluja. Tyttärellä on edelleenkin tallella valtava Osku-virtahepo, joka matkasi kanssani junassa Suomeen. Tuliaiskassista löytyi myös pietarinlimppuja sekä kolhoositorilta ostettuja marinoituja valkosipulinkynsiä ja suolakurkkuja. Ostin Berjoskasta sinivalkoisia Gzel-posliinisia kahvikuppeja.

Paluumatkat junalla olivat yhtä juhlaa. Saattajien kanssa poksautettiin asemalla samppanjapullo. Hytit olivat joko jääkylmiä tai paahtavan kuumia sen mukaan, oliko patteri päällä vai ei. Valkosipulintuoksu peitti armeliaasti alkoholihuurut.

Itse asiassa kuultuna -sarja. Se oli yksi suosikkiohjelmistani. Tutustuin sen myötä moniin vaikuttajiin ja pääsin kuvausmatkoille ulkomaille. Nyt muuallekin kuin Venäjälle. Pelkäsin Lieko Zachovalovan pikkuauton kyydissä Prahan liikenteessä, ihastelin Vatikaanin puutarhaa piispa Paul Verschurenin haastattelun lomassa, söin ostereita Kalevi Sorsan ja kuvausryhmän kanssa pariisilaisessa bistrossa ja join Guinnessia Harri Holkerin seurassa Belfastissa. Mirjam Helin tarjoili taskumatista konjakkia kuvausautossa matkalla Pietariin.

Mieleenpainuvin taltiointi tapahtui Gosteleradion studiossa Moskovassa. Silloinen presidentti Andrei Gramyko suostui antamaan haastattelun kesällä 1989. Naputtelin edellisen yön toimittaja Leo Lehdistön ja Moskovan kirjeenvaihtaja Hannu Vilpposen kysymyksiä Yleisradion Moskovan konttorilla tietokoneella, joka oli minulle uusi tuttavuus.

Aamulla istuin Johan Paadamin kanssa ohjaamossa. Studiossa on tukahduttavan kuuma. Presidentti hikoili, mutta ei suostunut juomaan pöydälle tuotua mineraalivettä. Myöhemmin kävi ilmi, että koska pullo oli avattu, siinä olisi voinut olla myrkkyä.

Haastattelu sujui hyvin simultaanitulkki Rudolf Sykiäisen avustuksella. Valokuvat sen sijaan tuottivat palattuamme ongelmia. Hannu oli antanut hienon järjestelmäkameransa minulle ja kehottanut ottamaan puffikuvia. En ymmärtänyt säädöistä mitään, mutta napsin runsaasti kuvia. Valokuvalaboratorio teki kaikkensa, että sai ne aikanaan tarkennettua.

Huomasin, että kaikki me olemme julkisivun takana tavallisia ihmisiä. Esiintyjät halusivat näyttää kuvissa hyviltä ja kuulostaa asiallisilta. Rauhoittelin esiintymisjännityksestä kärsiviä puuteroidessani heidän poskiaan, kun kuvasimme matkoilla eikä oikeaa maskeeraajaa ollut paikalla. Iltaisin soittoruokaloissa esiintyjät ja työtoverit kertoivat huolistaan ja murheistaan. Olin hyvä kuuntelija. Ihmisillä oli tarve puhua omista asioistaan.

Eräällä Luoston matkalla maskeeraaja Zoe Burtsov oli mukana. Pekka Holopainen istahti illalla soittoruokalassa hänen viereensä. Seurasin sivusilmällä, miten heillä riitti juttua valomerkkiin asti. Seuraavana aamuna, kun lähdimme kotimatkalle, Pekka kysäisi Zoelta, mistä tämän harvinainen nimi on peräisin.

– Kuule Pekka, kerroin sinulle eilen koko elämäntarinani. Jos et muista mitään, oma on häpeäsi.

Kukkokiekuu. Lauantaiaamujen suora lähetys. Pääsin mukaan Ruotsiin suunnitteluseminaariin. Matkassa oli Pekan ja Leon lisäksi viihdeohjelmien päällikkö Heikki Seppälä ja lavastaja Aimo Pöyhönen. Katselimme kaseteilta Sveriges Tv:ssä Go´Morron ohjelmia. Sen jälkeen istuimme kostealla illallisella. Kirjasin toinen toistaan villeimpiä sisältöehdotuksia. Aimo kyllästyi ja ehdotti Pekalle: ”Vaihdetaan lompakkoja”. Pekka piti sitä hyvänä vitsinä ja vaihtoi. Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun hän totesi lompakon tyhjäksi. Aimo oli sillä välin ehtinyt kadota Tukholman yöhön.

Nimi Kukkokiekuu keksittiin paluumatkalla.

– Mikä herättää ihmiset lauantaiaamuisin kukonlaulun aikaan? Pekka heitti ilmaan kysymyksen.

Minulle siitä tuli moneksi vuodeksi totta, sillä perhe jäi nukkumaan, kun lähdin ani varhain töihin. En sentään joka lauantai. Ystäväni Liisa Kauppinen vuorotteli kanssani. Myöhemmin Marjo Nurmiharju, naimisiin mentyään Lundvall, jakoi lauantaivuorot kanssani.

Ohjaajina toimivat kuvaussihteeristä toimittajaksi siirtynyt Erkki Määttänen ja tv-teatterista tuttu Mirjam Himberg. Ihailin Mirkun hermoja. Suorissa lähetyksissä sattui usein yllättäviä tilanteita. Mirkku selvisi niistä kylmän rauhallisesti.

Kun Mirkku jäi eläkkeelle, hän oli yksi harvoista toimittajista, joka piti yhteyttä meihin ”tyttöihin”. Kävimme syömässä siihen aikaan trendikkäissä kiinalaisissa ravintoloissa. Mirkun suosikkiannos oli kana chop suey Hän pisteytti paikat annoksen perusteella. Kerran hän kutsui meidät kotiinsa Katajanokalle. Upeissa korkeissa huoneissa oli menneen maailman charmia. Tunsimme itsemme pieniksi kristallikruunun alla. Mirkku tarjoili keitettyjä perunoita ja kermaista sillijäätelöä. Hänen miehensä ateljeepäällikkö Juhani Kumpulainen hauskutti jutuillaan.

Mirkku kuoli joitain vuosia myöhemmin sydänleikkaukseen. Osallistuimme Liisan kanssa hautajaisiin. Itketti. Mikähän siinä oli, että niin monet työtoverit olivat kuolleet lähes heti eläkkeelle jäätyään. Eksyin taas asiasta. Minunhan piti kirjoittaa ohjelmasta, ei jäädä suremaan rakkaita.

Jussi oli vetäytynyt jatkamaan unia. Tarkistin vuosilukuja. Onneksi oli aikanaan tullut kirjattua faktatietoja.

Kukkokiekuu-lähetykset käynnistyivät vuonna 1981. Lauantaiaamujen juontajina vuorottelivat Leon ja Pekan lisäksi toimittajat Maria Valkama ja Seppo Seppälä. Mari ja Seppo jakoivat työhuoneen Liisan ja minun kanssani. Mari kuvitteli ilmeisesti, että olemme hänen yksityissihteereitään ja juoksutti pikkuasioilla. Kopioimme hänelle sivukaupalla taustamateriaalia ja noudimme salaattiannoksia omien kiireiden keskellä. Meistä ei tullut koskaan ystäviä. Työryhmän hyvä yhteishenki romahti, kun Mari ja Leo alkoivat viettää laatuaikaa keskenään.

Musiikkivastaavamme Jani Uhlenius kuului suosikkeihimme. Hänellä oli loistava huumorintaju ja laaja muusikkoverkosto. Kokkina toimi alkuvaiheessa legendaarinen Eero Mäkelä, myöhemmin sellaisia nimiä kuin Gero Hottinger ja Pekka Immonen. Lauantaipäivien kohokohta oli, kun tiimi pääsi maistelemaan lähetyksen jälkeen annoksia. Piti olla nopea, jos mieli saada osansa. Joka lähetyksessä oli taidenäyttely ja aluestudioiden kanssa tehtiin tiivistä yhteistyötä.

Kukkokiekuu-aika oli loistava oppikoulu. Alkujännityksen jälkeen rakastin suorien lähetysten tunnelmaa. Tiimin kunnia-asia oli, että kaikki sujui joustavasti. Kuvaussihteerin työhön kuului varoittaminen ohjelman kulusta. Tietoa tarvitsi sekä ohjaaja että tekniikka. Lisäksi toimenkuvaan kuului tarkka ajan seuraaminen. Mikään vaihe ei saanut ylittää sille varattuja minuutteja. Jos näin kävi, kuvaussihteeri laski jäljellä olevan ajan uusiksi, vähensi sieltä missä se on mahdollista. Musiikit harjoiteltiin etukäteen, joten niiden kesto oli tiedossa. Samoin valmiiksi kuvattujen inserttien pituudet tiedettiin. Lähinnä juonnot ja studiokeskustelut olivat niitä, joista voi nipistää. Tiedot välitettiin toimittajille studioon joko studio-ohjaajan avulla tai suoraan korvanappiin.

Kuvaussihteeri hoiti myös lähetyksen tekstit. Alkuaikoina ne letrattiin irtokirjaimin mustille planssipohjille. Ammattilaiset tekivät tekstit kuvaussihteerien tilauksesta Nipa Niemen johtamassa Kuvittamossa. Mutta matkoilla kuvaussihteerin piti pärjätä itse. Kun työtoverit viettivät vapaa-aikaa, istuin iltakausia hotellihuoneessa tuskaillen irtokirjaimien parissa. Myöhemmin studioille, ulkolähetysautoihin ja edit-yksiköihin saatiin erityyppisiä tekstigeneraattoreita. Pärjäsin niiden kanssa hyvin, mutta joillekin kollegoille ne tuottivat ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun olin kotona Espoossa vapaalla, puhelin soi. Ohjaaja Ritva Kuusisto, joka luotti ammattitaitooni saumattomasti, soitti hengästyneenä.

– Marlena, tämä kollegasi Lea ei saa tekstigeneraattoria toimimaan ja suora lähetys alkaa kahden tunnin kuluttua. Tulethan apuun? Lähetän autonkuljettajan hakemaan sinut.

– Missä olette?

– Lohjalla.

Kuljettaja ajoi lähes ylinopeutta, mutta ehti ajoissa perille. Hoidin tekstit ja lähetys oli pelastettu.

Yhteistyö Ritvan kanssa jatkui. Talvisodan päättymisen 50-vuotisjuhlien suorassa lähetyksessä sattui huvittava tapaus. Musiikki ei ole koskaan ollut vahvinta aluettani. Ritva luotti kuitenkin kykyihini selvitä mistä vain. Niinpä huomasin, että meillä oli työn alla Finlandiatalon juhlakonsertti. Ritva soittotaitoisena tutki viikkokaudet partituureja ja teki tarkat kuvalistat juhlaohjelman kappaleista.

Kun kuvalistat oli tehty, kukin kameramies sai omansa. Kuvaussihteerin tehtävänä oli valvoa, että oikeat kuvat olivat ajoissa valmiina ja varoittaa ohjaajaa ja miksaajaa seuraavasta kuvasta.

Ritva sai aikanaan ohjauksesta kannustusrahan ja runsaasti kiitosta. Erityisesti siitä, että hän näytti patarumpua ennen kuin se soikaan. Näin katsojakin ehti mukaan. Nauroimme kiitosta moneen kertaan. Solistina oli Jorma Hynninen ja Helsingin kaupunginorkesteri soittamassa, johtajana Ulf Söderblom. He esittivät sävelmän Laulu Kuujärvestä, jonka intro oli nopea. Kyse oli siitä, että innokas kuvaussihteeri oli yhtä kuvaa edellä varoituksissaan ja tunnollinen miksaaja Sirkka Merivirta uskoi.

Miten paljon vuosien varrella olikaan tapahtunut. Muisteleminen oli virkistänyt. Nyt kun olen ollut yli kymmenen vuotta vapaalla, tuntuu hyvältä katsella vuosia taakse päin. Kun Kukkokiekuu -aika oli ohi, Leo käynnisti eläkeläisohjelmat. Nekin olivat jotain uutta. Tuumin, että Tiistaitiimasta voisin kirjoittaa enemmän. Se oli pioneeriohjelma siinä missä Kukkokiekuukin.

3.6.2020

Kesäpäivä oli kääntynyt iltapäivän puolelle, ennen kuin pääsin jatkamaan. Kaadoin lasillisen kylmää valkoviiniä ja jatkoin herkistelyä, kun oli päässyt hyvään vauhtiin.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
Muistakaa, heille kallis ol’ maa
Kertokaa lasten lapsille lauluin
Himmetä ei muistot koskaan saa

Tämä laulu soi jatkuvasti Tiistaitiimassa. Yleisradion perustehtävään kuului ottaa huomioon erityisryhmät. Keväällä 1988 aika oli kypsä eläkeläisohjelmien aloittamiseen. Juontajina aloittivat Leo Lehdistö ja radion puolelta tuttu kuuluttaja Maija-Kaarina Lehtovaara (sittemmin Saloranta). Remppajengin puolestaan muodostivat Jutta Zilliacus, Elsi Hetemäki-Olander, Aarne Saarinen, Pekka Silvola ja Sakari Kiuru. Myöhemmin mukana olivat Sinikka Luja-Penttilä ja Tertta Sundholm. Suorat viikoittaiset lähetykset olivat aluksi tunnin mittaisia. Asiantuntija oli studiossa kertomassa ikäihmisiä kiinnostavista aiheista kuten eläkkeistä ja sairauksista. Remppajengistä oli kaksi kerrallaan mukana lähetyksessä. Heidän tehtävänsä oli tehdä kaikki ne tyhmät kysymykset, joita katsojatkin tekisivät.

Maija-Kaarina Lehtovaaran jälkeen uudeksi juontajaksi tuli nuori geriatrian erikoislääkäri Harriet Finne, tuttu vuosien takaisesta Naapurilähiö-sarjasta. Myöskin legendaarinen selostaja Martti Silvennoinen kuului tiimiin. Hänen vastuualueellaan oli lukea viikoittain Tiimaset eli eläkeläisuutiset. Saimme Kelalta asiantuntija-apua. Ylilääkäri Antti Huunan-Seppälä toimitti taustatietoa ja esiintyi ahkerasti asiantuntijana. Hän toimi myös loistavana isäntänä talvisilla matkoillamme, Kelalla kun oli hyvin varustettu mökki uima-altaineen Luostolla.

Tiistaitiima muisti huhtikuun lopussa veteraaneja. Keväinen kuvausmatka tehtiin monena vuonna vuorotellen kahteen Kelan veteraanikuntoutuskeskukseen Hotelli Herttuaan Kerimäelle ja Peurunkaan Laukaaseen. Saimme molemmissa vip-kohtelun. Veteraanit osallistuivat innokkaasti ohjelmantekoon. Esiintyjistä ei koskaan ollut pulaa. Myös kuvausryhmä nautti palveluista. Käytössä oli saunat ja uima-altaat, seisova pöytä ruokalappuhintaan, illalla tanssiravintola ja karaoke.

Olen surrut vuosien varrella surkeaa laulunääntäni. Kun kuvaaja Hannu Torvinen ehdotti duettoa Tahdon olla sulle hellä karaokessa, suostuin muutaman viinilasillisen jälkeen. Hannu lauloi hyvin, minä huonosti.

– Käännän tämän mikrofonin lähemmäs kasvojasi, niin äänesi kuuluu paremmin, äänittäjä Sakari Virkki sanoi avuliaana.

Siitäkin selvittiin, vaikka vähän hävetti.

Tiistaitiiman suosio eläkeläisten keskuudessa oli suuri, olihan se ainoa juuri heille suunnattu ohjelma. Jossain vaiheessa tuli ajankohtaiseksi saada ohjelmalle omat internet-sivut. Yleisradiossa elettiin alkuvaiheessa villiä aikaa. Sivuja tekivät pääasiassa freelancerit eikä mitään yhtenäistä ilmettä ollut. Innostuin Kuningaskuluttajassa ohjaajana työskentelevän Jussi Mankkisen avustuksella tekemään sivut Front Page -ohjelmalla. Suosituin sivu oli kilpailuun vastaaminen, palkintona kun oli uutuuskirjoja. Mitä helpompi kysymys, sitä enemmän nettivastauksia ja postikortteja tulvi toimitukseen.

Tukholmaan suomenkielisille vanhuksille perustetusta Suomikodista tuli Tiistaitiimalle lähes kummipaikka. Kävimme siellä useita kertoja tapaamassa perustajajäsen Hilja Jenseniä. Vierailuista tuli melkein palkintomatkoja. Ne kun tehtiin lapinmatkojen loputtua yleensä joulun alla. Pari kertaa budjetissamme oli varaa matkustaa laivalla Silja-luokassa. Tällaiseen ylellisyyteen ei oma matkabudjetti ole koskaan riittänyt.

Muistan hyvin erään matkan, kun järjestimme kuvausten yhteydessä Tiistaitiiman seminaarin. Minä toimin lippu- ja järjestelyvastaavana. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, mikäli minulta kysytään. Porukkaa oli toistakymmentä, tiimalaisten lisäksi mm. Aarre Elo ja Eläketurvakeskuksen johtaja Matti Uimonen. Eläkeläiset olivat liiankin omatoimisia. Aina oli joku hukassa tai väärässä paikassa ja minä yritin epätoivoisesti pitää lauman kasassa. Aikana kun kellään ei ollut kännykkää taskussa.

Haikea hetki koitti vuodenvaihteessa 1999, kun TV1:n johtaja Astrid Gartz päätti lopettaa ohjelman. Viimeinen Tiistaitiima lähetettiin suorana joulukaupunki Turusta, jossa olimme samalla matkalla nauhoittamassa piispojen ekumeenisen rauhanvetoomuksen jouluaatoksi.

Tunnelma oli haikea. Tiistaitiimasta oli tullut yksi lempiohjelmistani. Työryhmä oli tuttu ja rytmitti mukavasti viikot. Leo Lehdistö antoi loppusanoissaan TV1:n kuulla kunniansa. Seuraavan päivän iltapäivälehdet noteerasivat sen. Jouduin poistamaan loppujuonnon, kun ohjelma aikanaan uusittiin.

Pääsin kuitenkin helpolla, kun aloitin keväällä 2000 kahdeksan kuukauden vuorotteluvapaan. Täysin pahaa-aavistamaton sijaiseni Pirjo Repo sai ottaa vastaan eläkeläisten vihaiset soitot, miksi juuri heidän ohjelmansa lopetettiin.

Miten paljon muistoja tulvi mieleen. En silloin ymmärtänyt paljoakaan ohjelmien sisällöstä. Rempat ja sairaudet tuntuivat olevan jossain mittaamattoman kaukana. Se aika on nyt. Olisin tosi kiitollinen, jos tällainen Tiima olisi vielä ohjelmistossa. Onhan meillä Akuutti ja aina voi googlata oireita, mutta se on masentavaa. Tiistaitiiman seuraajaksi tuli ohjelma Vierivät kivet, mutta se ei koskaan saavuttanut suurta suosiota.

Olin huomaamatta tyhjentänyt toisenkin lasillisen viiniä. Johtuiko haikea olo muistoista vai viinistä vai molemmista? Päätin laittaa blinitaikinan nousemaan ja lähteä ulos tuulettumaan. Makuuhuoneesta ei ollut muutamaan tuntiin kuulunut pihahdustakaan. Kurkistin oven raosta. Jussi oli umpiunessa peittovuoren alla. Painoin hiljaa ulko-oven kiinni. Ulkona oli raikas kevätilta.

Olin saanut vuosia sitten kihlajaislahjaksi työtovereilta heidän itse virkkaamiaan ja neulomiaan pannulappuja sekä pienen rautaisen blinipannun. Pannu oli seurannut muutosta toiseen. Hyräilin paistaessaan pinon kullankeltaisia lettuja. Olin muistanut ostaa kauppareissulla sopivia lisukkeita. Nyt pöydässä oli tarjolla sienisalaattia, pitkittäin halkaistuja maustekurkkuja, smetanaa, hunajaa, sipulisilppua ja kirjolohenmätiä. Musta tee hautui. Ei puutu kuin vodkasnapsit, tuumin.

– Näin unta, että meillä paistetaan lettuja. Nämä ovat vielä parempia, Jussi kiitteli maistettuaan ensimmäisen suoraan pannulta.

– Nämä ovat minunkin suosikkejani. Opin aikanaan Neuvostoliiton matkoilla herkuttelemaan. Silloin oli tarjolla mustaa kaviaaria, vodkasnapsit ja samppanjaa. Aragvi ja Slavianski Bazaar olivat lempiravintoloitamme Moskovassa. Meillä on nyt vähän vaatimattomampi kattaus, mutta hyvää silti.

– Kyllä kelpaa. Mukava, kun hemmottelet meitä.

– Keitä minä muitakaan. Nyt korona-aikana ei ole vieraita näkynyt. Kun Anna, Samu ja Miska tulevat, syödään lasten herkkuja jauhelihaa ja spagettia tai tortilloja. Anna kysyi kerran salaista reseptiäni. Poikien mielestä mummin spagetti on maailman parasta.

– Kerro minullekin.

– Eihän se sitten ole salainen.

– Lupaan etten paljasta, Jussi sanoi ja kasasi pinon blinejä lautaselleen.

– Vähemmän on enemmän. Luovuin sipulista ja pippurista. Pojat moittivat niitä. Paistan paketin jauhelihaa, sekoitan joukkoon purkillisen paseerattuja tomaatteja, purkin kuohukermaa ja maustan kanafondilla ja aromisuolalla. Pojat lisäävät lautaselleen vielä ketsuppia.

– Luin joskus, että pizzakin maistuu aidolta, kun täytteitä ei ole liikaa, Jussi muisteli.

– Eräs työtoverini tilasi aina pizza Margarethan. Hänen mukaansa se kertoi paikan tason.

– Koska meillä on taas pizzapäivä?

– Ei ainakaan tänään, sanoin ja kaadoin pannulle taikinanlopun.

4.6.2020

Hain kirjahyllystä uuden pinon päiväkirjoja ja selailin niitä hajamielisesti. Äitiysloma-ajan kuvaus ja yllättävä irtiotto arjesta kosketti. Anna oli puolivuotias ja Miika neljä. Asuimme kerrostalossa Kotkakujalla Karakalliossa.  Jussi vietti kaikki vapaahetket rakennuspuuhissa Kauklahden tontillamme.

Kaadoin kupillisen kahvia ja aloitin. Kello oli vasta kahdeksan aamulla. Jussi nukkuisi vielä pari tuntia. Aamu oli valoisa ja ulkoa kuului lintujen laulua. Koivut ikkunan takana huojuivat suvituulessa.

24.2.1983. Kevättä ilmassa, aurinko jo lämmittää.  On hiihtolomaviikko ja Miikalla ensimmäiset luistimet.  On harjoiteltu ahkerasti, mukavaa puuhaa.  Minä olen anonut virkavapaata 1.9. asti.  Kiva olla kesä kotona, mutta tuulettumaan kaipaisi.  Esimerkiksi Tunisiaan.  

6.3.1983. Sunnuntai, aamuhetki.  Olemme olleet Annan kanssa pystyssä jo seitsemältä, Jussi ja Miika nukkuvat.  Minä olen lukenut matkaesitteitä ja Anna on pistellyt kaurapuuroa suuhun ja rintapieliin ja syöttötuoliin ja lattialle.  Minä olen opettanut Annaa tuttipullolle, vaan Annasta tisu on syömistä varten ja pullo mukava leikkikalu.  Tutista kun puristaa, maito roiskuu mukavasti.  

9.3.1983. Paljon merkillistä on tapahtunut.  Olen lähdössä Tunisiaan.  Anna on pärjännyt jo kaksi päivää tuttipullolla.  Kukaan ole korvaamaton.  Lähetin Jaanalle sähkeen: Laita samppanja jäihin.  Tulen 19.3. hotelli Fares, sisaresi Leena.  Nyt on tomaattimehu – piimä – porkkanakuuri menossa, kesähousuihin pitäisi mahtua.  Ja tissit kiristävät, ei ole helppoa tämä imetyksen lopettaminen. Mummo ja pappa tulevat hoitamaan lapsia. Tämä odotusaika on melkein parasta, kun voi haaveilla auringosta ja kameleista ja sandaaleista.

23.3.1983 Sousse, Tunis. Täällä ollaan.  Istun aamuteellä ja katselen Medinan valkoisia taloja, jotka hohtavat auringossa.  On ylellisen lämmintä.  Aurinko on paistanut joka päivä ja olen lupaavan punainen.  Kun vielä vatsan saisi kuntoon, elämä olisi ihanaa.  Heti tiistaina iski nimittäin pahemman laatuinen ripuli.  Olen juossut kaksi yötä vessassa ja juonut päivisin teetä ja limpparia.  Eilen sitten berberi-illassa rupesin syömään keittoa ja couscousia. Yö oli kamala. Minua on pidetty hyvänä, rahaa ei saa tuhottua mihinkään.  Jaana oli samppanjapullon kanssa odottamassa ja retkillä olen ollut kunniavieraana.  On ehditty kiertää Sousse ja safari, käytiin aivan Saharan laidoilla ja minä reipas tyttö ratsastin kamelilla.  Kyllä sitä keikkui korkealla ja vähän pelotti.  Ajattelin, olisipa Miika mukana. Eilen otettiin oppaiden kanssa aurinkoa rannalla.  Ihanan hienoa hiekkaa ja vähän liiankin lämmintä, kunnes sadepilviä rupesi kertymään taivaalle ja sitten kiireesti kotiin.  Vettä satoi, kun lähdimme bussilla iltaretkelle.  Tiet lainehtivat kuravelleinä ja autot jäivät kiinni ja pikkulapsilla oli hauskaa. Täällä paikallinen väestö on niin kuvauksellisen näköistä, että ihmettelemistä riittää.  Naiset kulkevat valkoisissa huiveissa – satsereissa – ja miehillä on omat viittansa ja punaiset hattunsa, eletään kuin keskellä elokuvaa.

24.3.1983 Retkellä Sousse – Karthago – Sidi Bou Said – Tunis – Sousse. Oppaana Jaana.  Mukava retki, taivas oli pilvessä, joten sää oli mitä mainioin.  Karthagosta ei ollut jäljellä kuin vähän raunioita.  Sidi Bou Said oli viehättävä sinivalkoinen kylä, jossa nautimme minttuteetä.  Ja Tunis sitten.  Olisin tahtonut jäädä ostoksille.  Medina oli niin eksoottinen paikka, etten ole eläissäni moista nähnyt.  Eksyimme lahjakkaasti, kauppakujia riitti joka suuntaan.  Tingimme Annalle ihanan pienen vauvakamelin 7,5 dinaarista neljään.

26.3.1983 lauantaiaamu, lähtöpäivä. Puolet tuliaisista vielä ostamatta.  Aion kohta suunnistaa kauppahallille hakemaan oliiveja ja herneitä ja manteleita ja palmuja ja appelsiinikukkakimppuja. Kierreltiin eilen Medinassa Jaanan kanssa, nuuhkittiin hajuvesikaupoissa itämaisia tuoksuja ja saatiin lopuksi ilmaiseksi monta pikkupulloa ambraa, laventelia ja ruusua.  Kauppias oli Jaanan tuttu.  Kun näitä öljyjä tipauttaa kylpyveteen, tulee ihana tuoksu.  

Olin aamulla kävelemässä rantahiekassa Täällä rantaa jatkuu kilometreittäin, merivesi on vielä kylmää. Iltapäivällä ajattelin pulahtaa Tour Khalefin altaaseen, kun Jaana lähti ratsastamaan, mutta sade yllätti. Istuskelin parin suomalaisen kanssa juomassa celtinaa, paikallista pilsneriä onnellisena siitä, että vatsa taas kestää.  Kesti hyvin katkarapuja ja harissalla maustettuja mustekalojakin, joita nautimme illalla kalaravintola Lidossa.  Kävimme vielä viimeisen illan kunniaksi katsastamassa pari yökerhoa, mutta minua ne eivät pahemmin viehättäneet, joten lähdin ajoissa nukkumaan ja jätin Jaanan kukkumaan.

Jatkoin lukemista. Olin palannut kotiin ja odotin Jorvin sairaalassa pääsyä suonikohjuleikkaukseen.

30.3.1983. Eilen otettiin verikokeita ja piirrettiin karttaa jalkaan, mistä puukotetaan.  Pyysin salmonellakokeenkin, ettei ripulista jäänyt pöpöjä.  Lapset ovat kodinhoitajan turvissa.  Eila ja Jaakko lähtivät kotiin laittamaan pääsiäistä.  Kehuivat, että hyvin viikko meni, mutta Jaakolla taisi olla koti-ikävä. Jussi ja lapset olivat illalla katsomassa.  Miika nautti, litki jatkuvasti mehua ja kävi neljä kertaa pissillä.  

31.3.1983. Leikattu ja jälleen jalkeilla.  Eilinen päivä meni aivan petissä, ei edes vessaan laskettu.  Leikkaus tehtiin epiduraalipuudutuksessa.  Jännä tunne, kun tiesi, että siinä vaan jalkaa puukotetaan eikä tuntunut missään.  Sitten sitä pötkötettiin tiputuksessa.  Miika ihmetteli vierastunnilla, miksi äidillä on tuollainen.  Pääsen tänään kotiin.  Kengät eivät mahdu jalkaan, ja ulkona on jääkeli. Miika piirsi kuvan, jossa lepäsin sairaalan sängyssä. Kädestä menee letku tippapulloon ja äidillä on surulliset silmät siksi, kun äidillä on ikävä Miikaa.

24.4.1983. Elämä on taas kodinhoitoa ja lastenhoitoa.  Jussi ja Jaana lähtivät eilen kumpikin maailmalle.  Jussi Belgiaan sähkökursseille ja Jaana vielä viikoksi Sousseen, kun opaskaveri Riitta oli pudonnut hevosen selästä ja hankkinut aivotärähdyksen.  

13.5.1983. Kevät on jo pitkällä.  Viime viikonloppuna Jussi juhlisti äitienpäivää käymällä uimassa.  Miika arvuutti minua jo viikkoja aikaisemmin. Et arvaa äiti, mitä me on vekkulikerhossa tehty.  Siinä on pitkä varsi ja lehdet, jännittääkö sinua kauheasti?  Kyllä minua jännitti.  

– Leenaseni, olen huhuillut jo pitkään, mitä luet? Jussi kyseli kävellessään sauvaan nojaten olohuoneeseen.

– Päiväkirjaa ajalta, kun lapset olivat pieniä ja sinä vietit laatuaikaa rakennuksella. Perhepoppoo WhatsApp -ryhmään tuli juuri kuva, jossa Miika tekee remonttia Kauklahdessa.

– Näytä minullekin. Tai tuo ensin silmälasit. Mihin minä ne taas tökkäsin?

– Luen sinulle pätkän rakennushommista.

Paalutus onnistui.  Juhlimme pullollisella punaviiniä.  Istuimme eilen lasten nukkumaanmenon jälkeen valitsemassa vesihanoja, vessanpyttyjä ja lavuaareja.  Päädyimme beigeen, topaasi nimeltään.  Yritän pysytellä neutraalilla linjalla, ettei sattuisi pahoja yllätyksiä.  Sormet syyhyävät ihaniin Bitcon tapetteihin ja italialaisiin kaakeleihin.  Jussi pitää maan tasalla ja kehottaa ihastumaan K-raudan kakkoslaatuihin.

– Paalutus oli kova juttu. Pelkäsin, että kone jää jumiin. Siitäkin selvittiin, Jussi nauroi.

9.6.2020

Lueskelin hajamielisesti matkablogia. Päiväkirjat odottivat hyllyssä, mutta olin päättänyt pitää taukoa. Edellinen luku-urakka oli vienyt voimat. Matkakertomukset olivat yleensä viihdyttäviä, mutta pettymyksiäkin oli ollut. Päivityksissä oli runsaasti valokuvia ja tekstiä lomapäivien ohjelmasta. Kaukokaipuu iski. Nyt kun uusista matkoista ei koronan vuoksi voinut edes haaveilla, muistelin edellisen kevään epäonnista lomamatkaa.

Äkkilähtötarjous Kroatiaan kolahti. Suomessa oli vielä koleaa, mutta kuvittelin, että Välimeren rannalla olisi jo kevät. Elettiin toukokuuta 2019. Koronapandemiasta ei ollut vielä tietoakaan.

’En osannut ennakoida, että matkasta tulisi ikimuistoisen kamala.

Jussi oli kuumeessa. Lähtö lomamatkalle oli kahden päivän päässä. Huolestuin. Mies ei pysynyt jaloillaan. Oli äitienpäivä ja suuret suunnitelmat.

– Istutaan saunan lauteilla ja juodaan kuohuviinimaljat, Jussi ehdotti huolettomasti.

Juomat ostettiin ja pullo odotteli jääkaapissa. Mies ei päässyt kiipeämään lauteille. Eikä hän saanut pulloakaan auki. Hermostuin ja soitin ambulanssin. Kaksi nuorta miestä tuli. He tekivät mittauksia ja soittivat keskussairaalaan lääkärille.

– Tulkaa ensiapuun.

Jussi lähti kiltisti. Ei ambulanssilla vaan taksilla. Lähdin tukijoukoiksi. Ei siinä paljon rupateltu. Mies tuijotti eteensä ja minä olin huolesta mykkä. Lääkäri tutki, otetaan sisään.

Palasin taksilla kotiin ja menin umpiväsyneenä nukkumaan. Puhelin soi puoli kolme yöllä.

– Mies pääsee nyt kotiin.

Harmistuin herättyäni kesken unien.

– Miksi ei voinut olla aamuun asti?

– No, kun mitään vikaa ei löytynyt.

– Onko se normaalia, että terve henkilö kävelee kuin zombie?

Tilasin taksin ja hain vähin äänin Jussin kotiin.

– En ota sitä matkalle mukaan, halpa äkkilähtötarjous, ei suuri menetys, purin sydäntä pojalle.

Poika miehelle, mieti nyt, et voi sairaana matkustaa.

– Kyllä minä pärjään, totta kai lähden, Jussi virkistyi, kun pelkäsi jäävänsä matkasta paitsi.

Lähdimme yhdessä. Lento starttasi aamukahdeksalta, mutta kotoa piti lähteä jo neljältä. Yöunet jäivät olemattomiksi. Jussi käveli puoliunessa, mutta käveli kuitenkin.

Lentomatka sujui hyvin. Mikä sitä oli torkkuessa.

Perillä Jussi järkyttyi. Hotelli sijaitsi rinteessä ja toisen kerroksen huoneeseen oli kiivettävä neljäkymmentäneljä rappua. Hän pääsi vielä ylös, mutta alastulo kauhistutti. Kaide puuttui osalta matkaa.

– Tuiskahdan tuosta nenälleni, ei onnistu.

Huolestuin. Olin lähettänyt etukäteen viestin, että toivomme huonetta alakerrasta. Emäntä ei ollut viestiä saanut, mutta ymmärsi kuitenkin tuskan.

– Minunkin anopillani oli liikuntavaikeuksia. Ei hän sitten kauan elänytkään.

Taisi olla kuitenkin edesmenneen anopin ansiota, että emäntä tarjosi alakerran yksityishuonetta majapaikaksi. Jussi ymmärsi olla kiitollinen.

– Hyvinhän tässä pärjätään, hän kehui.

Lomaviikko oli sateinen. Jussi lepäili parisängyssä. Minä istuin pienellä terassilla aina kun aurinko sattui pilkistämään. Sadepäivinä istuin sisällä, luin romaaneja, täytin ristisanatehtäviä ja ikävystyin. Jussi lähti joka päivä kanssani kävelylle ja syömään, mutta liikkuminen oli tuskastuttavan hidasta.

Karkasin parina päivänä yksin lenkille. Tunsin huonoa omaatuntoa, mutta oli pakko päästä ulos hengittämään. Kannoin läheisestä supermarketista aamiaistarvikkeita ja lohduttavaa viiniä. Jussi ei paljon viiniä juonut, sillä hän söi vahvoja lääkkeitä.

Vähänkin oli liikaa. Pää ei mennyt sekaisin, mutta vatsa meni. Yksi yö kului taas nukkumatta, kun sänky oli märkä. Mies pesi lakanoita syyllisen oloisena. Emäntä vakuutti aamulla, että kaikki hoituu.

Viikko tuntui pidemmältä kuin koskaan. Jussi valvoi viimeisen yön ennen kotimatkaa. Tuntui kuin hän olisi menettänyt viimeisetkin muistinrippeensä. Ohjeistin, laita turvatarkastuksessa minigripiin pakatut pesuaineet hihnalle. Mies unohti ja sai palata uudelle kierrokselle. Muistutin koneesta poistuttaessa, ota laukkusi hattuhyllyltä. Jussi unohti. Pujottelin vastavirtaan noutamaan laukun.

Kotimatka sujui vähin puhein.

– Meillä meni kaikki ihan hyvin, Jussi hehkutti puhelimessa lapsille.

– Olisi voinut mennä huonomminkin, pääsimme kuitenkin ilman suurempia murheita kotiin, huokasin.

Muistelin aikaisempia onnistuneita matkoja samoille seuduille. Jaana oli toiminut useaan otteeseen matkaoppaana Jugoslaviassa. Päiväkirjasta löytyi kertomus, kun olimme isän kanssa juhlamatkalla.

10.8.1985 Dubrovnik. Se onnistui sittenkin!  Isä ja minä Jaanan vieraina.  Miika-ressukka olisi otettu mukaan, mutta koulu mokoma alkaa tällä viikolla eikä elämän kahta ensimmäistä koulupäivää voi lintsata.  Mitkä tahansa myöhemmät sitten voikin.  Äiti on ollut kaksi kuukautta Hattelmalan sairaalassa.  Pääsi kotiin juuri lähtöpäivänämme.  Ei oikein tykännyt.  Vaan kaikista vastuksista huolimatta olemme täällä.  Samppanjat olivat jäissä odottamassa.  Meille löytyi huone parvekkeella ja merinäköalalla, vaikka takapiha luvattiin.  On saatu vip-kohtelua niin kuin pitikin.

Kierrettiin eilen vanha kaupunki ja käytiin Copacabanan rannassa uimassa.  Tänään on oltu koko päivä merellä Lopudin ja Kolocepin saarilla.  Syötiin makrillia ja juotiin tynnyriviiniä ja uitiin ihanan lämpimässä ja kamalan suolaisessa Adrianmeressä.  Hullu tunne, kun voi kellua tekemättä mitään.  Jaanalla oli hirmuinen krapula, mutta urhoollisesti kesti seurassamme ja suunnitteli joka päivälle tekemistä.  Retkiä ja hyviä ruokapaikkoja ja kristallikauppoja.  Odotamme innolla jatkoa.

14.8.1985. Aamuhetki hotellissa.  Isä nukkuu.  Olimme eilen retkellä Mostarissa ja illalla vielä tyttöjen luona syömässä salaattia ja juomassa viiniä.  Mostarissa oli lämmin, noin +40 astetta.  Vanha silta oli upea.  Turkkilaisuus ja islam, minareetit ja moskeijat loivat itämaista tunnelmaa.  Jaana veti retken (oli käynyt kerran aikaisemmin).  Pärjäsi hienosti.  Piti kotimatkalla tietokilpailun.  Minä olisin pärjännyt sukulaiseksi turhan hyvin.  Rankkasi jokaisen kirjoitusvirheen ja pelasti minut voittamasta kamalaa Mostar -taulua. Kotiin tultua pulahdettiin heti Adrianmereen (ilman merisiilitossuja).  Ilta oli juuri pimenemässä, vesi silkkistä, tuntui mukavalta.  Ilta vierähti rattoisasti.  Testasimme Jaanan uudet kristallilasit.  Ne olivat tosi kauniit.  Ja parasta, minulla on paketissa odottamassa samanlainen hieman isompi lasisarja.  

Tänään olen lähdössä kiertämään vanhan kaupungin muureja.  Iltapäivällä on suunnitteilla isän ja Jaanan kanssa retki Lokrumin saarelle.  Sitten jalka- ja käsihoitoon Kompas-hotelliin.  Illalla vielä vanhaan kaupunkiin lasagnelle ja rehtorin palatsiin konserttiin.  Isä saa tänään ensimmäisen vapaaillan.  Olimme iltajuhlassa.  Ensin Osojnikin kylässä kansantanssimassa ja taloissa syömässä leipää, juustoa, silavaa ja litroittain punaviiniä, sitten vielä Jadren ravintolassa tanssimassa.  Kotiinlähtö tuli liian pian.  Isä on jaksanut upeasti, vaikka me olemme parhaamme mukaan pyörittäneet.

15.8.1985. Marjan ja Jaanan nimppari.  Samppanjat odottelemassa iltaa.  Isä lähti Montenegroon.  Me suunnistamme iltapäivällä Jaanan kanssa kaupungin ulkopuolelle kalaravintolaan syömään simpukoita ja mustekaloja.  Eilen herkuteltiin Lokrumilla meriravuilla.  Loikoiltiin sen jälkeen valtavien kivenmurikoiden päällä ja uitiin ahkerasti.  Vesi on ihanan lämmintä.  Samoin ilma, vielä keskiyöllä oli suorastaan kuuma kävellä Placalla konsertin jälkeen.  Loma lähenee loppua.  Huomenna on lähtöpäivä.

21.8.1985. Taas kotona onnellisesti.  Matkamme loppu oli vauhdikas.  Cavtatin lentokentän ympärillä roihusivat valtavat pensaspalot.  Me pääsimme kentälle, mutta kone laskeutui Splitiin.  Tie oli välillä poikki metsäpalojen ja maanvyörymien vuoksi. Oli hurjaa katsella pimeässä yössä lentoaseman katolla punaisena hehkuvaa maisemaa.  Armeijan helikoptereita laskeutui kentälle ja miehet marssivat rivissä sammutustöihin.  Maastossa oli 4000 miestä.  Tunnelma oli epätodellinen.

Pääsimme lähtemään 12 tuntia myöhässä (viisi tuntia aamulla bussissa Splitiin).  Jaanalla oli pinna tiukalla, kun hän tiesi, että kiukkuisia ihmisiä oli odottamassa eikä takaisin päin ollut lähtemistä ennen kuin bussikuskit olivat levänneet.  

Pääsimme isän kanssa savunhajuisina ja onnellisina kotiin.  Jussi ja lapset olivat vastassa.  Miikalta oli etuhammas lähtenyt.  Sauna ja uni kelpasivat.

10.6.2020

Jussi oli lähdössä juhlimaan Helsinkiin entisten työkavereiden kanssa. Kyseessä oli jokakeväinen ravintolatapaaminen. Huolehdin, että hänellä oli siistit vaatteet, printtasin junalipun, pakkasin repun, etsin matkalukemista. Vedin henkeä, hetki omaa rauhaa.

Jussi soitti Helsingin rautatieasemalta.

– Kuuluu huonoa, lompakkoa ei löydy mistään. Kusihätä painaa ja taskussa ei ole latin latia.

Huolestuin ja etsin kuumeisesti, olisiko kukkaro jäänyt kotiin.

– Soita tyttärelle, hän voi tuoda sinulle rahaa.

Anna pani toimeksi. Soitti VR:lle ja kuoletti luottokortin.

Mies pääsi juhliin ja lainasi työkavereilta muutaman setelin.

Soitin aamulla tyttärelle.

– Pääsikö iskä luoksesi yökylään?

– Tuolla se on aamupuurolla poikien kanssa.

– Tuletteko porukalla meille?

– Tullaan, mutta pitää ensin käydä hakemassa papan reppu ravintolasta.

En tiennyt itkeä vai nauraa.

– Sankarimatkailija, tämä oli viimeinen kerta, kun lähdet yksin minnekään.

– Palkkaan sinut henkivartijaksi, Jussi lupasi.

– Millä palkkaat, eihän sinulla ole rahaa.

Elämä rauhoittui, kun kesäaurinko alkoi paistaa. Hellettä riitti läkähdyksiin asti.

– Onneksi meillä on mökki, sanoin.

– Muutetaan sinne koko kesäksi, Jussi ehdotti.

Ei mökilläkään ollut vuosi sitten kovin auvoista, sillä talvella oli tehty perusteellinen sisäkattoremontti. Huonekalut ja kaikki tavarat oli pakattu muuttolaatikoihin ja kasattu kahteen makuuhuoneeseen. Vietin lohduttomia hetkiä, kun milloin mikäkin taloustavara oli kateissa.

– Miten keitän kahvia, kun keitin on, mutta kansi hukassa?

– Keitä pannukahvia.

Lempipaikkani oli korituoli puutarhassa. Vetäydyin aina kun ilmat sallivat lukemaan. Alkava kaihi vaivasi huonossa valossa. Siksi kirkkaat kesäpäivät piti hyödyntää.

– Siivota ehdin sateellakin, kuittasin, kun lapset kyselivät, koska mökillä on valmista.

Anna ja Miika lupasivat tulla lapsijoukkonsa kanssa heinäkuussa täysihoitoon. Olin iloinen, että viihtyvät.

– Kun nuoriso on teini-iässä, ei ne enää tule, tiesin.

Olin viettänyt lapsuudessa kaikki kesälomat mökillä. Lasse-isä oli rakentanut sen talkoovoimin. Vanajaveden rannassa oli pieni saunamökki, puucee ja leikkimökki. Ylempänä rinteessä oli huvila. Rakel-äidillä oli viherpeukalo. Hän sai puutarhan kukat kukoistamaan.

Katselin ympärilleni. Voi noita piikkisiä juhannusruusuja. Kukkivat kituliaasti ja olivat sen jälkeen rumia. Onneksi luonnonvaraiset päivänkakkarat, leinikit ja sinikellot kukkivat heleästi. Ahomansikka punersi lasten iloksi. Olin yrittänyt opastaa, että masu tulee kipeäksi raaoista mansikoista. Sanoma ei mennyt perille. Pihalla oli perennojakin. Valkoiset ukonkellot olivat vallanneet kukkapenkin. Myöhemmin kesällä siellä kukkisivat punahatut ja värikkäät syysleimut.

Otin päivätorkut puutarhakeinussa. Aurinko paistoi heleästi Hilda-mummon istuttaman tammen latvuksen läpi. Taivas oli huikaisevan sininen. Säätiedotus oli luvannut tukalaa hellettä. Siristin silmiä. Miten ihanaa, että kesällä sai viettää aikaa ulkona. Toisin oli talvella. Silloin oli pakko viihtyä pienessä kerrostaloasunnossa.

Asuimme ensimmäiset vuodet Hämeenlinnaan muutettuamme kerrostalokolmiossa Aulangontiellä. Lenkkimaastot viereisellä Ruutikellarinmäellä ja Aulangon harjulla olivat loistavat. Olimme vielä silloin niin reippaita, että kävelimme Vanajaveden rantaa kiertävää kävelytietä Aulangon kylpylään.

Ennakoin tulevia vuosia. Vaikka koti oli tilava ja hyvin toimiva, talosta puuttui hissi. Kiipeäminen kierreportaita kakkoskerrokseen ei tuntunut aluksi missään. Paitsi silloin, kun kauppakassit painoivat. Seurasin aktiivisesti Oikotie.fi sivustoa. Haaveena oli löytää lähistöltä rivitalonpätkä tai vaihtoehtoisesti kerrostalokoti keskustan hissitalosta.

– Jussi, tuletko kanssani katsomaan? Tämä kuulostaa hyvältä. Kolmio Palokunnankadulla, oma sauna ja talossa on hissi. Nimi Hopeakulma sopii meille.

Huom! kiinteistövälityksen tehokas Riitta Koskinen hehkutti asuntoa.

– Tämä on muuttovalmis, juuri remontoitu ja taloyhtiö on hyvä. Suosittelen lämpimästi.

Lämpenin heti. Jussi ei, sillä hintapyyntö oli suurempi kuin olimme arvioineet voivamme maksaa. Hintaneuvotteluja käytiin pitkin kevättä. Olin vakuuttunut, että tämä olisi loppusijoituspaikkamme, mutta ei tohtinut kiirehtiä. Kolmen kuukauden taivuttelun jälkeen hinta saatiin alenemaan niin paljon, että Jussi suostui kauppoihin.

Olin onnellinen. Meillä oli nyt kaikki, mitä loppuelämäksi tarvittiin. Onnea kuitenkin himmensi, että jouduimme kolmeksi vuodeksi kahden asunnon loukkuun. Kun Aulangontien asunto ei mennyt puolen vuoden aikana kaupaksi, annoimme sen vuokralle. Kun vuokralainen aikanaan lähti, kiinteistövälittäjä teki kaikkensa, että kaupat syntyvät. Kolmessa kuukaudessa näin tapahtuikin. Helpotus oli käsittämättömän suuri, vaikka hintaa piti alentaa.

– Eiköhän varata joku matka, kun saatiin ylimääräiset vuokrakulut pois päiväjärjestyksestä, Jussi suunnitteli.

– Mennäänkö taas keväällä Chiang Maihin? innostuin välittömästi.

Selasin Finnairin sivuja.

– Bangkokiin on tarjouslentoja, raportoin Jussille.

– Mennään vaan, eiköhän meillä ole sen verran varaa. Eläminen perillä tulee halvaksi, Jussi sanoi vähintään yhtä innokkaasti.

– Olen myynyt ihan mukavasti akvarelleja Taiko verkkokaupan kautta. Saan niistä ainakin sen verran vararahastoa, että voin ostaa taas ihanaa käsintehtyä paperia. Pääsen viettämään laatuaikaa maalaamalla.

– Eihän sinua mikään estä maalaamasta täällä mökilläkään?

– Ei niin. Tuon akvarellitarvikkeet, kun käymme ensi kerralla kaupungissa. Ulkopöydän äärellä on mukava työskennellä. Menen taas elokuussa ennustajaeukoksi Hämeen keskiaikafestivaalille. Tarotennustukset tuottavat pentaakkelin, jos toisenkin.

En osannut aavistaa, että koronapirulainen iskisi kesätapahtumiin.

Tarotkorteista oli tullut hauska harrastus. Ennustin aluksi vain perhepiirissä. Nyt olin uskaltautunut jo kolmena kesänä markkinoille ja saavuttanut suosiota. Kanta-asiakkaita tuli joka vuosi päivittämään kohtalonsa.

Otin muistolehtiön esiin ja päätin saman tien kirjoittaa lyhyen tarinan kesäpäivän kunniaksi.

Jos olisin tarotkortti. Olisin Taikuri. Tuo korteista ylväin. Loistavan älykäs. Ilkikurinen. Annan onnen avaimet. Tosin voin ottaa ne poiskin. Kuljen pilke silmäkulmassa. Lupaan sinulle kaiken, ota, ota. Mutta varo mitä haluat. Voit saada sen. Asetan kyseenalaiseksi itsestään selvät aatteet ja arvot. Kiidän Merkuriuksen siivin luoksesi ja haastan sinut. Uskallatko luottaa elämään?

Tai jos olisinkin Paholainen. Olisin korteista eroottisin. Houkuttelen Pan-jumalana elämän riemuun. Pääset mukaan aistillisuuteen ja luovaan energiaan. Virnistän, johdatan sinut ekstaasiin, maistat jumaluuden. Olet oman elämäsi herra. Oletko valmis?

– Olipa lennokasta. Minä en tarotiin enkä muuhunkaan yliluonnolliseen usko. Mutta pidä hauskaa, Jussi nauroi.

– Niin pidänkin. Otan tämän huumorin kannalta. Ei koskaan tee pahaa miettiä, missä elämässä mennään.

11.6.2020

Olin iloinen, että Jussi viihtyi auringonpaisteessa. Thaimaan matkoja oli tullut tehtyä lähes joka vuosi. Olimme kiertäneet nuoruudessa rinkat selässä Kaakkois-Aasiaa. Jussilla oli työkavereita Malesiassa. He järjestivät ikimuistoisia hetkiä.

– Jos mennään vielä Kuala Lumpuriin, haluan asua ruokakatu Alorin lähellä, haaveilin. – Sieltä saa maailman parhaita herkkuja. Muistatko mikkihiiren kuvalla varustetun pikkuravintolan. En ole sen jälkeen saanut yhtä hyviä mereneläviä.

– Ei Bangkokin Chinatownin katukuppilaatkaan olleet hassumpia, Jussi muisteli. – Erehdyttiin viemään Arja ja Esko mereneläviin erikoistuneeseen ravintolaan. He kauhistelivat, kun tilasit rapuja, simpukoita ja mustekaloja.

– Totta, kuvittelin, että muutkin ihastuvat. En ottanut huomioon, että useimmat suomalaiset ovat varovaisia toisin kuin me.

– Ei mekään tohdittu maistaa pääskysenpesäkeittoa, haineviä eikä kokonaisia kalanpäitä, Jussi muisteli eksoottista valikoimaa.

– Eikä Hongkongissa tuhatvuotisia munia, nauroin. – Mutta höyrytetyt dim sumit olivat herkkua. Samoin kuin tulisen kuumat hot potit.

Ruuan ajattelu sai hyvälle tuulelle. Kirjoitin matkatarinoiden lisäksi ruokablogia. Kaikki sai alkunsa vuorotteluvapaa-ajalta. Seitsemän viikkoa Thaimaan unelmarannoilla teki meistä hetkessä maailmankansalaisia. Lupasin lähettää työkavereille sähköpostissa kuulumisia.

– Eikö sinulla ole matkablogia? ystävät kysyivät ilkikurisesti. He tiesivät, että olin ylpeä nettiosaamisesta.

– Voi olla, että pian onkin, vastasin luottavaisesti.

Kotimainen Vuodatus -sivusto tarjosi ilmaisen helppokäyttöisen alustan. Mikä ihanuus olikaan käydä nettikahviloissa kirjoittamassa ja odottamassa paluuviestejä. Siinä oli kuitenkin vaaransa. Viruksia tarttui ja välillä koneet olivat niin hitaita, ettei kuvien lataaminen onnistunut. Pahinta kaikesta oli, että sivusto kaatui ja kahden vuoden kuvat hävisivät bittiavaruuteen. Vaihdoin blogin sen jälkeen maksulliselle WordPress -alustalle.

Vuosien kuluessa tietotekniikka on kehittynyt huimasti. En osannut kuvitella, että matkustan nykyään kannettavan tietokoneen kanssa. Hotelleissa on ilmainen wifi ja älypuhelimella saa loistavia valokuvia, jotka putkahtavat kuin itsestään näytölle. Myös laaja e-kirjasto on ollut hurmaava löytö. Lukulaitteen avulla koko kirjasto oli käytössä. Kannoin vuosien varrella repullisen dekkareita lomamatkoille ja luin hotellihuoneiden himmeässä valossa otsalampun avulla.

– Mitä hyvää tänään syödään? Jussi kysyi.

– Ajattelin keittää kattilallisen uusia perunoita ja avata sillipurkin. Poimin lisukkeeksi vihreää salaattia ja rucolaa kasvimaalta. Saat kananmunakastikettakin. Äiti laittoi sitä mökillä silloin kun olin pieni.

– Leena, sinuun voi aina luottaa, Jussi kiitteli.

Olemme herkkusuita. Sen näkyy vyötärönmitasta. Jussi rakastaa pullaa ja makeita jälkiruokia. Minä pidän enemmän suolaisesta. Iltaisin olut ja tukevat voileivät maistuivat molemmille. Yritän silloin tällöin kurinpalautusta. Keittelen kaalisoppaa ja tarjoan höyrytettyjä vihanneksia. Ne auttavat hetkeksi, mutta sen jälkeen ruoka maistuu entistä paremmin.

– Ei meidän kannata laihduttaa tässä iässä, Jussi tuumi ja otti toisen sokerikanelikorpun.

Olin tyytyväinen, kun mahduin pari vuotta sitten ostamiini farkkuihin.

– Yritetään kuntoilla enemmän. Olen varannut syksyksi vesijumppaa ja kuntosalikäyntejä.

En osannut aavistaa, että koronan seurauksena uimahalli menisi syksyllä kiinni ja kuntosali maaliskuussa.

– Yritetään, Jussi sanoi ja heittäytyi vuorostaan keinulle pitkäkseen. – Lepään hetken, käyn sitten laittamassa saunanpesään tulen, hän sanoi.

Hetken kuluttua tammen alta kuului tasainen kuorsaus.

Kyllä meidän kelpaa, ajattelin ja katselin hellästi miestä. Ollaan eletty viisikymmentä vuotta yhdessä ja tykkään siitä vieläkin.

16.6.2020

– Jussi, selasin blogia. Islanninmatkastamme on kulunut yli kaksikymmentä vuotta. Lähdettiin kesäkuussa, kun Suomessa oli ennätyshelle. Ei arvattu ottaa toppatakkeja matkaan.

– Se oli hieno reissu. Oletko kirjoittanut siitä?

– Kyllä vain ja monesta muustakin retkestämme. Luenko?

– Lue vaan.

ke 16.6.1999 Reykjavik, Hotel Loftleidir. Uskomatonta, täällä ollaan.  Ulkona on +6 astetta ja hyytävä tuuli.  Meillä Suomessa on ollut viimeisen viikon helle.  Lähdimme aamulla kello 7.00.  Nyt kello on paikallista aikaa kohta kuusi (eli yhdeksän illalla Suomessa).  Ja edessä on vielä sight seeing ja illallinen Helmessä eli Perlan -näköalaravintolassa.  Jussilla on ABB:n releseminaari ja – ikävä kyllä – yhteinen kieli on ruotsi. Maisema on kuin kotona Lapissa.  Tosi karua eikä puita lainkaan.  Hotelli on keskellä ei mitään kotimaan lentokentän vieressä. Minä ehdin jo tehdä oman kierroksen bussilla numero 7 kaupungilla.  Keskusta on pieni ja sympaattinen ja tosi kallis.

 to 17.6. Islannin kansallispäivä. Hyytävässä tuulessa oli väkeä liikkeellä.  Istun parhaillaan uikkarit päällä hotellihuoneessa odotellen retkeä Blue Lagunille.  Tänään oli lounaalla turskaa.  Nyt on hetki aikaa kirjoitella haltijapostikortteja.

pe 18.6. Aamuhetki hotelli Loftleidirissä. Eilinen elämys oli Blue Lagun, kokemus kuin avaruuselokuvasta.  Laavamaisema, karua, vain kiveä ja sammalta.  Voimalaitos keskellä maisemaa ja upean sininen laguuni.  Vesi oli lähes kuumaa ja turkoosinsinistä.  Meille tarjoiltiin veteen sinisiä cocktaileja.  Kaiken yllä oli höyryä, niin ettei maisemasta näkynyt mitään.  Pohjassa oli isoja laavakiviä.  Se oli huikaisevan epätodellinen juttu. 

la 19.6. Hotel Cabin Reykjavikin rantakadulla Bogartumilla. Meillä on pieni huone katutasossa.  Kuiva ja mukava.  Sadetta on riittänyt.  ”Se on herkässä”, niin kuin Jussi sanoo.  Meillä on eilisillasta lähtien ollut vuokralla pieni punainen Opel Corsa. Ajelimme etelään rannikolle.  Näimme lintuja kaukana korkealla törmällä. Mielenkiintoisinta oli upea laavamaisema, jossa oli pehmeää sammalta.  Näimme myös lampaita, karitsoita, islanninhevosia palelemassa sateessa sekä geysirin. Meillä oli koko vaatevarasto päällä, saimme silti tuulta ja sadetta. 

Lähdimme aamulla uudelle retkelle. Kultainen kierros eli Thinkvellir – Geysir – Gullfoss.  Se oli oikea elämysmatka.  Thinkvellir on vanha käräjäpaikka, kaunis kuin mikä. Geysir tai sen pikkuveli Stokkur suihkautti vesihöyryä muutaman minuutin välein 40 metrin korkeuteen. Gullfoss oli upea maidonvalkoinen putous.  Joka paikassa satoi.  Kävimme Sellfossissa pizzalla ja kalliilla oluilla. Kotimatkalla ajoimme kuunmaisematietä haltijakaupunki Hafnarfjörduriin, jossa vietettiin viikinkijuhlaa.  Haltijoita oli runsaasti paikalla.

ti 29.6. lomalla Suomessa. Viimeisenä päivänä Reykjavikissa aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja kaikki lumihuippuiset vuoret näkyivät. Otimme valokuvia ja ihailimme jäätiköitä ja Heklaa koneesta.  Suomessa helteet jatkuvat.  Olimme jopa aamu-uinnilla.  Pekku on onnellinen lyhyessä kesäturkissa.  Anna on viimeistä viikkoa Kiljavalla ja Miika tiskaa Englannissa.  Me olemme Jussin kanssa paahtaneet nahkaamme järvellä.  Olisipa Suomen kesä aina tällaista.

Jussi oli kuunnellut kiltisti. Työmatka oli ollut puoliksi lomamatka. Se oli ollut ylellistä, sillä tuskin olisimme muuten lähteneet Islantiin.

19.6.2020

Istuimme juhannuksena rantakeinulla katselemassa, kun punainen aurinko painui Vanajaveden taakse. Olimme raukeita kuuman saunan ja uimisen jälkeen.

– Tämä kuohuviini on erinomainen saunajuoma. Päihittää oluen mennen tullen, kiittelin.

– Ostin puolikuivaa Törleytä, muistatko, se oli lempijuomamme nuoruudessa.

– Muistan toki samoin kuin rutikuiva Suave ja algerialainen punaviini.

– Niissä oli yksi hyvä puoli, ne olivat halpoja, Jussi nauroi.

– Entä ne herkulliset grillatut juustokinkkuleivät, joita nautimme elokuvailtojen jälkeen Dipolin kaljakellarissa?

– Ne maistuivat syntisen hyviltä kaljatuopin kera, Jussi innostui.

– Sitten tulivat pizzat ja nykyään nuoriso tykkää susheista.

– Kyllä minäkin tykkään susheista.

– Mistähän sinä et tykkää.

– No en ainakaan näistä hyttysistä, mistä ne ilmestyivät? Siirrytään takan ääreen. Tarjoan sinulle yömyssyn.

– Jussi, tykkään sinusta.

– Sinun rintojasi on mukava puristella, Jussi sanoi ja kietoi kädet ympärilleni.

– Olenko kertonut, että tissini pääsivät kerran televisiokuviin?

– Olivat varmasti eduksi.

– Sitä en tiedä. Marjatta Cronvall teki ohjelmaa naisten rinnoista ja halusi kuvaan erikokoisia ja muotoisia. Hän kyseli toimituksesta vapaaehtoisia. Vakuutti, etteivät kasvot näy. Minä ja sihteerimme Inkku ilmoittauduimme. Seistiin muutaman kollegan kanssa sosiaalitalossa uima-altaan reunalla rinnat paljaina. Ei kehdattu katsoa kuvaajaa silmiin. Naurettiin jälkeen päin, voihan sitä työpäivän näinkin viettää. Valmiissa ohjelmassa tissit vilahtivat niin nopeasti, että en edes ehtinyt tunnistaa omia.

– Sinä olet ollut monessa mukana.

– Niinpä. Yksikään työpäivä ei ollut samanlainen. Yllätyksiä riitti, vaikka loppuvuosina puurtaminen tietokoneen ääressä olikin puuduttavaa.

– Sama täällä. Onneksi pääsin ensin osa-aikaiselle ja vielä terveen kirjoissa eläkkeelle, Jussi huokasi. – Otetaanko vielä lasillinen viiniä?

20.6.2020

Aamulla järvi oli peilityyni ja taivas kirkas.

– Jussi, lähdetään kiertämään suolenkki. Siellä on ihana ilma.

Laitoimme lenkkarit jalkaan ja otimme kävelysauvat mukaan. Tie kulki Ruskeenkärjen suuntaan ja kiersi Jumoinsuon. Suontaan kartanon lehmukset varjostivat kujaa, jonka molemmin puolin oli hevosaitauksia.

– Meillä on hieno lenkkimaasto, ihastelin, kun pidimme juomatauon.

– Paitsi että täältä puuttuu penkki. Olen jo aivan poikki, Jussi valitti.

– Istu tuohon kannon päälle, autan sinut ylös.

Mies lepäsi hetken ja jatkoi sitten vaivalloisesti matkaa.

– Jos metsätiellä kulkee traktori tai hevoskärryt, liftataan, keksin.

Emme nähneet loppumatkan aikana muuta liikettä kuin hyppiviä valkohäntäpeuroja. Matka kesti ikuisuuden.

Jussi raahautui uupuneena pihakeinulle .

– Taitaa olla meikäläisen lenkit tehty. Jatkossa vain lyhyitä kävelyjä, kiitos.

Olin surullinen. Lenkkeily oli ollut intohimo. Patikoimme nuoruudessa useita kertoja Lapissa.

Muistelin lämmöllä ensimmäistä rinkkaretkeä 1970-luvun alkupuolella.

Matkustimme yöjunalla Rovaniemelle ja sieltä linja-autolla Saariselälle. Lähdimme maastoon suuntana Kopsusjärvi. Rinkat painoivat, mutta mieli oli luottavainen. Olimme nuoria ja rakastuneita. Yövyimme teltassa ja suunnistimme parhaan taitomme mukaan.

– Kartassa virhe, Jussi kommentoi, kun Vintilä-tunturi oli hänen mielestään väärässä suunnassa. Niin kuin arvata saattaa, olimme harhapoluilla. Ei auttanut, kun kiivetä seuraavalle tunturille päivittämään kartta.

Pitkien päivämatkojen päätteeksi pystytimme teltan ja levitimme makuupussit. Jussilla oli rinkassa pieni pullo tummaa rommia.

– Vain lääkkeeksi, hän kommentoi.

Valmistimme spriikeittimellä pussikeittoja. Jos sää salli, sytytimme nuotion ja paistoimme räiskäleitä. Kun ne kostutti rommitilkalla ja sirotteli runsaasti sokeria pinnalle, sen parempaa herkkua en tiedä.

– Mikä noin hymyilyttää, Jussi kysyi.

– Muistatko kun paistettiin Lapissa nuotiolla lettuja. Ne maistuivat ihanilta.

– Kyllä minulle letut nytkin maistuisivat, Jussi innostui.

– Senkin herkkusuu, en minä sitä tarkoittanut. Sytytä mieluummin takkatuli, niin paistetaan makkaraa.

– Se oli aikamoinen reissu ensikertalaisille.

– Harmittaa vähän, kun jäi kiipeämättä Sokostille. Oltiin silloin Luirojärvellä. Siellä oli sauna. Kyllä kelpasi.

– Niin, matkaa Raja-Jooseppiin oli vielä rutkasti jäljellä.

– Minä pelkäsin itärajalla karhuja. Olisi pitänyt olla kilikello.

– Onneksi ei törmätty. Oli se vaan juhlaa, kun päästiin sivistyksen pariin. Jäi hyvät muistot.

21.6.2020

Vaivuin muistoihin. Teini-iässä kesänvietto mökillä ei olisi voinut vähemmän kiinnostaa.

– Haluan jäädä kaupunkiin, menen kesätöihin, ilmoitin vanhemmille. – Kävin kysymässä Perhelän tavaratalosta. Lupasivat ottaa sukka- ja liiviosastolle myyjäksi.

– Sinähän olet alaikäinen, miten se on mahdollista?

– Saan tehdä kuusi tuntia päivässä siihen asti, kun täytän heinäkuussa 16 vuotta. Sen jälkeen teen täyttä päivää.

Vanhemmat antoivat luvan, vaikka olivat huolissaan, kun jäin yksin kerrostalokotiin.

Nautin vapaudesta. Työ järvenpääläisessä tavaratalossa oli jännittävää. Ei haitannut, että turkoosinvärinen työtakki ulottui melkein nilkkoihin. Työtoverit opastivat auliisti. Opin kaiken sukkien laaduista. Mitä pienempi denierluku, sitä ohuemmat sukat.

Eräänä päivänä olin ruokatunnin aikana yksin tiskin takana. Nuori rouva tuli ostamaan imetysliivejä. En tiennyt, että sellaisia oli edes olemassa. Meillä oli hilpeä hetki ostajan kanssa, kun tutkimme yhdessä valikoiman. Liivit löytyivät.

Syksyllä olin ylpeä kesätyöansioista.

– Mitä aiot ostaa, et kai ainakaan imetysliivejä? isä kiusasi. Olin kertonut kokemuksistani.

– Ostan uusia kouluvaatteita, kirjoja ja meille leivokset.

Yritin muistaa vapaudenkaipuuni silloin, kun Anna ja Miika olivat teini-iässä. Vaikeaa se oli. Mikähän siinä on, että haluaa varjella lapsia, mutta näiden pitää kokeilla rajoja.

Kun lapset olivat nukkumassa, Anna hiipi luokseni.

– Äiti, nyt on paha paikka. Pitäisi päättää, mitä teen seuraavaksi elämässä. Ennustatko minulle?

– Sekoita pakka ja nosta vasemmalla kädellä, sydämen puoleisella, seitsemän korttia. Tulkitaan yhdessä. Oletko valmis?

– Menneisyys: Miekkojen kahdeksikko Häirintä. Se ei tarvitse juurikaan tulkintaa. Tiedämme molemmat, että sinulla on ollut vaikeaa.

– Tämä päivä: Aurinko. Juurikin niin. Nauti kesästä ja lasten riemusta. Unohda huolet hetkeksi.

– Tulevaisuus: Maljojen prinsessa. Se olet sinä itse. Katso, prinsessa tanssii, hän on vapaa eikä enää tunteidensa vanki. Olet oikealla tiellä.

– Ohjekortti: Varovaisuus. Se tarkoittaa, ettei kannata olla liian sinisilmäinen. Muista pitää jalat maassa ja luottaa terveeseen järkeen.

– Vieraat vaikutteet: Ylipappi. Hän on hengellinen mestari, opettaja, neuvonantaja, sisäinen opas. Kuuntele sydämesi ääntä.

– Omat toiveet tai pelot: Maljojen kuutonen Mielihyvä. Löydät elämässä tyydytystä. Nyt on aika unohtaa menneisyyden pelot ja sukeltaa rohkeasti johonkin uuteen.

Ohjekortti: Tähti. Kortissa on kuvattuna tähtien jumalatar Nut. Anna tähtesi nousta, mutta pysy yhteydessä maahan. Sinulla on loistava tilaisuus toteuttaa itseäsi.

– Kiitos äiti, tuo selkiytti ajatuksiani. Kerron sinulle heti kun saan tietää, pääsenkö opiskelemaan.

Halasin tytärtä. Toivoin kaikesta sydämestäni, että tämä olisi onnellinen.

22.6.2020

Katselin taas kerran valokuvia. Lapsenlapset hymyilivät ja näyttivät kieltään. Kutsuin niitä kielikuviksi. Muistelin huikeaa tunnetta, kun sain kuulla nuorimmaisen odotuksesta. Olimme käymässä Espoossa Miikan ja hänen vaimonsa Lauran luona. Pikkupojat touhusivat pihalla omissa leikeissään.

– Meillä on kerrottavaa. Käytiin ultrassa, Miika kertoi.

Innostuin. Olisiko lisää lapsenlapsia tulossa? Pojat olivat viisi ja seitsemänvuotiaita. Olin arvellut, että lapsiluku oli täynnä.

– Meille on tulossa vauva. Laskettu aika on huhtikuussa.

Halasin molempia. – Toivotan teille onnea. Joko pojat tietävät?

– Kysy heiltä. Ovat innoissaan. Taputtavat Lauran vatsaa jatkuvasti.

– Meistä tulee isoveljiä. Vauvan nimeksi tulee Kaisla-Hannu, pojista nuorempi oli pyrähtänyt sisälle. Hän oli kuunnellut korvat hörössä, kun Lauran Leila-äiti oli ehdotellut puhelimessa vauvalle nimiä.

– Hieno nimi, nauroin.

Kastetilaisuudessa jännitti. Tiesin, että nuoret suosivat lyhyitä nimiä, jotka liittyivät luontoon. Isoveljet olivat Otso ja Visa.

– Ehkä Kaisla tai Vilja tai Sade tai Tuuli, aprikoin.

– Annan sinulle kasteessa nimen Ulpu Eevi Amalia, Tuomas-pappi julisti.

– Kaunis nimi, sopii pienelle vaalealle tytölle, kehuin.

– Ulpun keksimme itse, Eevi ja Amalia tulevat suvusta, Laura kertoi. – Nyt kaikki kahville. Saatte prinsessakakkua.

23.6.2020

– Sain Kaizulta muistitikun ensimmäisestä blogistani, jonka luulin menettäneeni. Hän onnistui pelastamaan sivut. Haluat varmasti kuulla juhlamatkastamme vuonna 2005 Mauritiukselle. Tämä on pitkä tarina. Oltiinhan reissussa kolme viikkoa. Luen sinulle parhaita paloja.

Jussi asettui sohvalle odottavan näköisenä. Aloitin.

Miksi Mauritiukselle?  Jussi ja hänen kollegansa Kaizu saivat 30 vuoden ansiokkaan palveluksen jälkeen työnantajalta verottoman palkintomatkan.  Vaihtoehdot olivat joko Mauritius tai San Francisco.  Me vaimot, Lii ja minä päätimme oitis, että lähdemme mukaan ja rantaloma on ainoa oikea valinta pitkän talven jälkeen.  Päädyimme valitsemaan ensimmäiseksi viikoksi hotelli Le Sakoan Trou aux Bichesin kylästä ja toiseksi viikoksi hieman edullisemman Colonial Coconutin puolihoidolla läheltä turistikeskus Grand Baiea.  Molemmat hotellit sijaitsevat saaren luoteisrannalla, jossa kehutaan olevan parhaat rannat ja kirkkaimmat vedet.

Jussilla ja minulla oli lomaa jäljellä kolmen viikon verran. Keksin ehdottaa, mitä jos jäisimme vielä kolmanneksi viikoksi Mauritiukselle.  Yllättäen Jussinkin mielestä ajatus oli hyvä. Niin varasimme paluulennon huhtikuun lopulle.  

– Tässä oli matkan reunaehdot. Se ensimmäinen hotelli oli huippuhieno. Toinen oli jo parhaat päivänsä nähnyt.

– Niin ja kolmannen viikon asuimme toisella puolella saarta. Hotelli oli pieni, mutta ranta upea, Jussi muisteli.

la 9.4.2005. Kahdentoista tunnin lento sujui paremmin kuin ennakoimme.  Lentokentän yllä oli tummat pilvet, kun pääsimme hengittämään suloisen lämmintä kosteaa ilmaa.  Automatkalla saaren luoteiskolkkaan satoi, mutta kun saimme meren näkyviin, ilma kirkastui.  Matkalla näimme laajoja sokeriruokopeltoja ja hauskoja terävähuippuisia vuoria. 

Majoituimme hotelli Le Sakoaan.  Näkymä merelle oli juuri niin kaunis, kuin olimme haaveilleet.  Korallihiekka hohti vitivalkoisena ja palmut huojuivat tuulessa.  Hotellissa oli puutarhan keskellä kaksikerroksisia palmukattoisia bungaloweja.  Lounaan jälkeen pulahdimme smaragdinvihreään lämpimään mereen

su 10.4. Heräsin puoli kahdeksan maissa.  Aurinko paistoi jo korkealta. Ruohikko oli kosteaa pienen sadekuuron jäljiltä. Mustat keltanokkaiset mainalinnut hyppivät terassilla.

ti 12.4. Lähdimme heti aamusta tienvarteen odottelemaan paikallisbussia saaren pääkaupunkiin.  Innokas taksimies ehti tarjota kyytiä ennen bussin tuloa.  Pääsimme kätevästi 200 rupialla (= 6 euroa neljältä) keskelle kaupunkia Central Marketin eteen. Olimme lukeneet Lonely Planetista, että pääkaupunkiin tutustuu parhaiten kävelykierroksella.  Aloitimme sen kauppahallin vilinästä.  Lii löysi heti ensimmäisestä kojusta viehättäviä dodo-paitoja.  Kierroksen kohokohta oli, kun näimme pienessä luonnonhistoriallisessa museossa 1600-luvulla sukupuuttoon kuolleen dodon.  Kävelykierros jatkui Chinatownin kautta vihreävalkoiselle Jummah moskeijalle.  Jussi osti hymyilevältä katukauppiaalta mustan hopealla kirjaillun patalakin 175 rupialla. Kun hän sovitti sitä hotellille palattuamme, kysyin miksi häntä pitää kutsua.  ”Nimeni on Al Mudthru”, Jussi ilmoitti alamaisilleen.  Minä annoin nopeasti hänelle lempinimen almurri.

ke 13.4. Kapteeni Kevin vei meidät tingittyyn 800 rupian (= 6 euroa hengeltä) hintaan pienellä lasipohjaveneellään läheisille koralliriutoille.  Korallit olivat suurimmaksi osaksi ruskeita.  Näimme joitain haarakkaita valkoisia sekä kirkkaan sinisiä ja turkoosia.  Onneksi värikkäitä kaloja oli runsaasti.

 to 14.4. Vietimme iltapäivän rannalla ja kokeilimme hotellin kajakkeja, jotka olivat vapaasti käytettävissä.  Melonta oli hauskaa tyynellä lahdella.  Minä ensikertalaisena opin pian rytmin ja nautin leppoisasta menosta.  Auringonlaskua katsellessamme Kaizu havaitsi yhtäkkiä, ettei aurinko kierräkään myötäpäivään vaan laskee korkealta taivaan laelta oikealta vasemmalle.  Illalla nautimme jo tuttuun tapaan lähiravintola L’assiette du Nordissa mereneläväillallisen.  Erityisesti minun rapuni voi-valkosipulikastikkeen kera olivat elämys.

pe 15.4. Taksimatka kasvitieteelliseen puutarhaan maksoi 250 rupiaa (= 7,5 euroa).  Vaikuttavimpia olivat valtavat viktorialumpeet, joiden suuret lautasen kokoiset vihreät lehdet kelluivat vesialtaassa.

la 16.4. Uusi hotellimme Colonial Coconut sijaitsi Grand Baien laguunin itärannalla.  Hotelli on viehättävän kuvauksellinen.  Puutarhan keskellä on uima-allas, kookospalmuja ja kaksikerroksisia ruokokattoisia bungaloweja. 

su 17.4. Meillä oli tänään lepopäivä sunnuntain kunniaksi. Paistattelimme päivää ja uimme. Kaizu innostui tutkimaan snorkkeleiden kera merimakkaroita.  Jussi antoi hänelle lempinimen Ylitalon Kustu, syvänmeren tutkija Jacques Cousteaun pitkäaikainen ystävä ja työtoveri, matalien rantavesien (alle yksi metriä) erikoistutkija.

Aurinko täällä päiväntasaajan lähellä on uskomattoman polttava.  Olemme olleet koko ajan meren tuntumassa, joten olo on ollut paisteessakin miellyttävä.  Minä olen käyttänyt 30 suojakertoimen aurinkovoidetta.  Ystävämme olivat uhkarohkeita ja vähensivät kertoimia sillä seurauksella, että molemmat polttivat nahkansa.  Kaizu sanoikin, että minun aloe verani pelasti hänen henkensä.  

ma 18.4. Heräsin tuttuun tapaan yhdessä aamun auringonsäteiden kera. Lähdimme aamiaisen jälkeen paikallisbussilla Pereybèren kauniille hiekkarannalle.  Oli ilo uida pitkällä rannalla, jossa levät ja korallit eivät haitanneet matkan tekoa.  Paluumatkalla hotellille puhelias taksinkuljettaja kysyi (niin kuin kaikki muutkin), mistä olemme kotoisin.  Yleensä meitä arvellaan australialaisiksi tai hollantilaisiksi.  Paras arvaus on ollut, kun Kaizua veikattiin zimbabwelaiseksi.  Sanoinkin, että kun Jussia arvellaan afrikkalaiseksi, meidän on aika palata kotiin.  Kun taksi kuuli meidän olevan suomalaisia, hän kysyi edessä istuvan Kaizun nimeä.  Hän hämmästyi, kun tämä ei ollutkaan Matti.  Hänen mielestään kaikki suomalaiset miehet ovat Matteja.  Kaizu kertoi lohdutukseksi, että hänen ja Jussin pomo on Matti.

ti 19.4. Olimme reippaina aamu-uinnilla seitsemältä ja puoli kahdeksalta aamiaisella.  Taksi tuli sovittuun aikaan puoli yhdeksältä. Aloitimme kierroksen Port Louisista. Olimme Blue Bayssa lounasaikaan.  Taksinkuljettajamme innostui, kun kuuli, että etsimme majoitusta.  Hän ilmoitti, että hänellä on paikallinen ystävä, jolla on mukava bungalow edulliseen hintaan.  

Kaksikerroksinen valkoinen bungalow oli aivan meren rannalla puutarhan keskellä.  Innokas kiinalainen isäntäväki esitteli kaikki vapaana olevat huoneistot.  Valitsin meille oitis yläkerran viehättävän asunnon. Kaikki oli sievää ja siistiä.  Jouduimme tarkistamaan moneen kertaan, ymmärsimmekö oikein, että huone maksaa vain 750 rupiaa (= 21 euroa) yö kahdelta.  Emäntä supatti minulle, että jos hinta tuntuu kalliilta, siitä voi tinkiä.  Lähellä sijaitseva ravintola Bougainville tarjosi tuoretta kalaa ja curryrapuja sekä kylmää Phoenix-olutta.  Pulahdimme lounaan jälkeen Blue Bayn rannalta laguuniin uimaan.  Olo oli rento, kun loppulomakin näyttää lupaavalta.

ke 20.4. Päästyämme Port Louisiin virkistäydyimme paikallisella oluella linja-autoaseman kupeessa.  Lii omi välittömästi saarelle saavuttuamme Phoenixin mainoslauseen All For One. Huomasin tutun julisteen kuppilan seinälle ja otin valokuvan.  Baariyleisö seurasi ällistyneenä, mitä kuvattavaa keksin seinältä.  Isäntä tarjoutui ottamaan Jussista ja minusta valokuvan.  Jussi kysyi, mistä julisteen voisi saada.  Mustapintainen herra otti saman tien julisteen seinältä ja antoi sen meille.  Me puolestamme yllätimme Liin tuliaisellamme.

to 21.4. Matkatoimisto White Sandin kokopäiväretki Scenic South oli hintansa (52 euroa hengeltä) arvoinen.  Ehdimme päivän aikana käydä lukuisissa hyvin valituissa kohteissa. Trou aux Cerfsin kukkulalta avautui laaja näkymä vuorille sekä tulivuoren kraatteriin, joka oli ehtinyt jo metsittyä.  Bernard, joka oli nimennyt seurueemme Nokia Familyksi otti meistä yhteiskuvan näköalapaikalla.

Retken yksi mielenkiintoisimmista kohteista oli Grand Bassinin Secret Lake, jossa oli Ganga Talaon Shivalle omistettu hindutemppeli.  Mustat pilvet kerääntyivät taivaalle, kun katselimme järven ympärillä olevia temppeleitä. Minä erehdyin menemään liian lähelle siunaavaa pyhää miestä ja niin komeilin punainen merkki otsallani loppupäivän. Näimme iltapäivällä Chamerelin mahtavat vesiputoukset ja seitsemän värin hiekat.  Aurinko ehti laskea, ennen kuin olimme takaisin hotellilla tyytyväisinä päivän tieto- ja elämyspakettiin. 

la 23.4. Kotiuduimme niin hyvin Colonial Coconut hotelliin viikon aikana, että hämmästelimme lähtöhetken koettaessa, miksi olimme aluksi kokeneet pienen shokin.  Pidimme erityisesti hotellin puolihoidosta.  Oli ylellistä pukeutua illalliselle ja istua katettuun pöytään, johon hymyilevät tummat pojat tarjoilivat valmiit annokset.

Ystävällinen kiinalainen isäntäväkemme oli odottamassa, kun kaarsimme bungalowin pihaan Blue Bayssa. Kylä osoittautui niin pieneksi, että täällä ei ole ruokakauppaa. Onneksi on loistava ranta, kirkas turkoosi meri ja koralliriutta aivan majapaikkamme edustalla.  Illalla puoli yhdentoista maissa vilkutimme yli lentävälle Air Mauritiuksen koneelle, jonka kyydissä Lii ja Kaizu matkasivat kohti kotimaata. 

su 24.4. Jussi tarjoili sunnuntaiaamiaisen parvekkeelle.  Tämä oli sitä makeaa elämää.  Kävelimme paikallisten suosimalla yleisellä rannalla. Perheet olivat puiden alla piknikillä ja laguunin matala rantavesi oli mustanaan pikkulapsia, jotka nauttivat vesileikeistä.  Innokkaat valvojat pitivät uimakoulua pienimmille.  Koululaisilla oli kahden viikon syysloma.  

ma 25.4. Aamu-uinnin jälkeen lähdimme paikallisbussilla Mahébourgiin katsastamaan pikkukaupungin nähtävyydet eli kirkon ja kansallismuseon.  On ollut ilo katsella saaren arkkitehtuuria.  Talot on maalattu kirkkain värisävyin.  Katon reunat on koristeltu hauskoilla puupitseillä.  

ti 26.4. Chez Nousissa oli meidän lisäksi yksi kiinalaisseurue. Maistoimme Ti punchin ja rommicoctailin aperitiiveiksi.  Puhelias tarjoilijapoika suositteli Jussille tuoretta haita.  Minä valitsin listalta mereneläviä ja vihanneksia.  Kala oli hyvä, mutta minun vihannekseni oli kypsytetty suoraan pakastepussista.  Taksi toi meidät kotiin katselemaan edellisen illan tapaan hohtavaa kuuta. 

ke 27.4. Teimme pitkän kävelyretken korallihiekkarantaa pohjoiseen päin.  Tutkimme laskuveden aikaan mustien laavakivien reunoilta, mitä elämää meressä oli. Näimme koralleja, pieniä kaloja, rapuja ja kymmenittäin merisiilejä.  Huomenna on viimeinen tilaisuus ottaa niistä kuvia.  Palatessamme vesi oli noussut, eikä siilejä enää näkynyt.

Jussi päätti hakea bongorummun, jota hän haikaili jo Grand Baiessa, mutta ei arvannut ostaa ylipainovaaran vuoksi.  Minä pakkasin rantakassin ja paahdoin itseäni pari tuntia keskipäivän helteessä. Saimme molemmat tuloksia aikaan.  Jussi löysi upean bongon 900 rupialla (= 27 euroa) ja minä sain niin paljon aurinkoa, että iho punoitti ensimmäistä kertaa matkan aikana.  Oli jo aikakin.  Huomenna on lähtöpäivä.  

 to 28.4. Olimme molemmat virkeinä pystyssä jo aamuseitsemältä. Lähtöpäivä on aina hieman tuskainen, kun pitää arvioida rahavarat ja pakata.  Saimme pitää bungalowimme ilman lisämaksua iltakahdeksaan asti, jolloin tuttu taksi tuli noutamaan meidät lähellä sijaitsevalle Plaisancen lentokentälle.  Olimme tinkineet hinnan valmiiksi 250 rupiaan.  

 matkapäivä pe 29.4. Saimme Jane-siskolta tekstiviestin Tulkaa jo, valkovuokot kukkivat.  Matka sujui hyvin yötä vasten.  Miika tuli vastaan kotikentälle.  Suomessa kevät ei ollut edennyt paljoakaan kolmen viikon aikana, koska huhtikuu oli kylmä. Ehdimme vielä hyvin kevät- ja vapputunnelmiin.  Lii ja Kaizu ovat tulossa viikonloppuna mökille laulamaan bongorummun tahtiin.

Kesäkuu oli viileä ja sateinen. Päivittäisten lenkkien jälkeen tuntui hyvältä istua sisällä lämpimässä mökissä ja jatkaa kirjoittamista. Jussi lepäili ja katseli televisiota. Palasin päiväkirjojen pariin. Olin useana kesänä työmatkoilla. Vuonna 1984 vuorossa oli Kesäykkönen. Merkinnät palauttivat lähes neljänkymmen vuoden takaiset tunnelmat mieleen. Täytin sinä kesänä 35 vuotta ja olin mielestäni järkyttävän vanha.

23.6.1984 Jyväskylä. Lennähdimme tänne eilen ja maanantai-iltana pitäisi olla suora lähetys kasassa.  Jorma Molariukselta, Marjatta Cronvallilta ja Satu Härköseltä se käy.  Tänään kuvattiin Katri-Helenaa.  Huomenna on Harjun kentällä 10000 laulajan konsertti ja illalla laivamatka tanssilavalle.   Ohjelmassa riittää soittoa ja laulua. Ensi viikosta puhumattakaan.  Silloin on vuorossa Savonlinna ja oopperajuhlat.

3.7.1984. Kesäykkönen Jyväskylän maisemista on onnellisesti ohi.  Kiire tuli.  Jaana Semeri montteerasi viimeisiä inserttejä tuntia ennen lähetystä.  Emme ehtineet Marjatan kanssa nähdä niistä ensimmäistäkään.  Minä kirjoitin viime tipassa ajolistoja linja-autoaseman päällikön huoneessa.  Painoimme tekstit kollega Vuokon kanssa sujuvasti arvuuttelemalla järjestystä.  Puhuimme nelijohdon kautta.  Oli aika rätti olo, kun suora lähetys oli ohi.  Naiskuoron viimeisestä säkeistöstä jäi loppu pois, kun lähetyksenvalvoja himmensi. Hänelle oli tärkeämpää, että uutiset pääsivät alkamaan ajoissa.

Katsoimme lähetyksen saunakabinetissa auton monitorista.    Lähden vapaapäiviksi kotiin kääntymään ja pesemään pyykkiä.  Vaatteet haisevat tupakalle, kun on tullut istuttua poikien kämpillä.  Trubaduuri Sakari Virkki on viihdyttänyt ahkerasti kitaran kanssa.  Kapakkaan ei ole ehditty, työt ovat pahasti haitanneet vapaa-ajan viettoa.

14.7.1984. Savonlinna hoidettu.  Helsinki edessä maanantaina, sitten vapaalle.  Savonlinnassa oli tunnelmaa.  Kuningas lähtee Ranskaan -oopperan ensi-ilta.  Koiviston Manun kanssa karonkassa. Ilta-Sanomat otsikoi Tv-ryhmä pimensi presidentin juhlan, kun meiltä paloi sulakkeet.  Kansainvälinen laivaristeily saaristossa.  Oopperatähtien kanssa savumuikuilla Pentti Savolaisen mökillä.

Syntymäpäiväni olivat hauskimmat juhlat.  Meillä riitti työpäivää iltayhteentoista, mutta onneksi vieraani Liisa ja Vuokko olivat hoitaneet tarjoilut Sadun ja minun Vuorilinnan kaksiossa.  Löytyi salaattia (vahvasti valkosipulilla maustettuna), muikkuja, lihapullia, valkosipulipatonkia sekä runsaasti boolia.  Sitä nimittäin riitti aamuviiteen asti, kun tytöt jatkoivat juomaa vedellä, jääpaloilla ja pullonpohjien jämeillä.  Yleisö oli arvokas. Tekniikan lisäksi juhliin osallistui sekä musiikkitoimituksen että asiaohjelmien päälliköt. Arno Cronvall kärsi yhteislaulutuokioista. Jorma ojensi minulle olkihatun velvoituksella, että sitä on aina työaikoina käytettävä.  Ryhmä oli suorittanut keräyksen 140 markkaa.  Se piti tuhlata Savonlinnan torilla.  

Hauskoja juhlia seurasi arki.  Maanantaina keinuttiin lautalla Olavinlinnan kupeessa.  Ulkolähetysautot eivät nimittäin muualle mahtuneet.  Kulkutie autoilta linnaan tapahtui ryömimällä ikkuna-aukoista.  Taas tuli kiire ja harjoitukset jäivät vähiin. Holopaisen Pekka oli pitänyt lähetyksestä.  Saimme hänen kommenttinsa ja ne olivat mukavan ylistäviä.

Nyt työnteko Helsingissä tuntuu kovasti arkipäiväiseltä.  Eilen paleltiin Suomenlinnassa Siriuksen vieraiden merkeissä.  Tänään on kuvattu Arto af Hällströmiä kauppatorilla.  Huomenna on vuorossa Jehovien konventti jäähallissa.  

– Mitä meillä on tänään ruuaksi? Jussi kyseli, kun iltapäivä oli pitkällä. Olin unohtunut kuvauspäivien tunnelmiin.

– Onko toivomuksia?

– Kaikki kelpaa, Jussi vastasi tuttuun tapaan.

– Hyvä, saat uusia perunoita, savukalaa ja munakokkelia, keksin nopeasti. Mielestäni se oli kesäruokaa parhaimmillaan.

Sade oli lakannut. Katoin lautaset katoksen alle ulkopöydälle. Vasta auenneet jättiunikot nuokkuivat surullisina. Tuuli oli painanut ne maata vasten.

– Tiedätkö mikä päivä huomenna on?

– Ettei vain Jussin päivä, mies naureskeli. Hänelle juhlapäivät olivat mieluisia. Saihan silloin tavallista enemmän herkkuja.

24.6.2020

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan Jussi. Kajautin epävireisen laulun. Olin kattanut keittiön pöydälle herkkutarjottimen. Siinä oli kupillinen vastakeitettyä kahvia, kinkkusämpylä, mansikkaleivos ja kaksi lasillista Fresitaa. Pöydällä oli tuoksuva kimppu juhannusruusuja.

Jussi hieroi silmiään tyytyväisen näköisenä.

– Kilautetaan.

Mansikanpunainen kuohujuoma oli juuri sopivan kylmää.

– Saat lounaaksi eilisiä ruuanloppuja, mutta illalla on luvassa yllätystarjoilua. Miltä Down by the Laituri kuulostaa?

– Hyvältä. Lämmitän saunan ennen sitä. Riittääkö kuohujuomaa illaksi?

– Eiköhän. Tässä on lahjapaketti. Saa avata heti.

Olin ostanut Pentti Linkolan elämäkerran. Jussi oli sanonut haluavansa lukea sen.

– Saman järven kalastajia ollaan, hän oli hehkuttanut.

– Kiitoksia, taidan vetäytyä lukemaan tuonne makuuhuoneen puolelle, päivänsankari sanoi ja pyyhki kermavaahtoa leualta. Kaadoin itselleni toisen lasillisen kuohujuomaa.

Täytin illalla herkkukorin. Pohjalle tuli lehmuksenvihreät retkiastiat ja oikeat lasit sekä mansikanpunaiset servietit. Asettelin niiden päälle tukevasti kulhollisen fetasalaattia ja pussillisen vastapaistettuja kaurasämpylöitä.

Istuimme saunan jälkeen rantakeinulla ja siemailimme herkkujen kanssa kylmää cavaa.

– Muistatko, nuorempina istuttiin oikeasti laiturilla. Nyt tämä pehmustettu keinu tuntuu hyvältä vaihtoehdolta.

– En taitaisi päästä laiturilta enää ylöskään, Jussi totesi ja kaatoi viimeiset rippeet kuohuviiniä laseihin.

Auringonlasku kultasi tyynen veden pinnan.

Tämä on onnea, ajattelin. Kesä ja kärpäset ja oma kulta kainalossa.

25.6.2020

Nuoriso pelmahti mökille. Samu ja Miska riisuivat t-paidat ja shortsit juostessaan autolta pihalle. Ulpu oli nukkunut autossa ja heräili isin sylissä. Tyttö kurkisteli varovasti, missä oltiin. Isoveljet Otso ja Visa halusivat heti uimaan. Lasten mielikuvitus oli rajaton. Rantavedessä ui krokotiileja. Iltaisin puiden humistessa aaveet väijyivät kuusenoksien takaa. Pojista nuorin Miska syöksyi papan peiton alle taskulamppu kädessä. Onks huumuja näkynyt, hän kyseli jännityksestä piukeana.

Keittiöstä tulviva lettujen tuoksu karkotti aaveet hetkessä. Iltasadun jälkeen poikaset uinuivat päivän leikeistä uupuneina.

– Ne on parhaimmillaan nukkuessaan, Jussi huokasi ja kohensi takkatulta. – Tule hetkeksi tänne sohvalle viereen. Otetaan lasillinen viiniä, niin jaksetaan taas huominen päivä näiden veijareiden kanssa.

Katselin seuraavana aamuna rutikuivaa mökkipihaa. Sateet olivat väistyneet. Helle vyöryy Suomeen. Sanomalehtien otsikot varoittivat tukahduttavan kuumasta säästä.

– En muista kokeneeni tällaisia kesäviikkoja, päivittelin.

– Laitetaan pihaan kahluuallas, Jussi keksi.

Allas oli pian hiekasta samea. Kaadoin illalla vaivihkaa vedet kukkapenkkeihin. Kukat kiittivät. Pojilla oli uimarenkaat ja vesilelut matkassa. Vihreä muovikrokotiili ja mustavalkoinen hai näyttivät vekkuleilta kelluessaan järvivedessä.

Mökkiranta oli kivikkoinen, mutta se ei vauhtia haitannut. Pojat polskivat matalassa vedessä ja kiipeilivät puissa. Minua hirvitti, kun pikku-Miska riippui oksilla pää alas päin.

Pojat virittivät pihatammeen ansan. Tukevalla oksalla keikkui vesiämpäri. Kun varomattomat kaverit osuivat puun alle, he saivat suihkun niskaan. Kaikki muutkin kesäleikit olivat märkiä. Pojat tulittivat toisiaan vesipyssyillä. Aikuiset saivat pitää varansa harhalaukauksien varalta.

Kivikkopuutarhassa oli lasten lempikivi. Olin yrittänyt turhaan suojella sen ikivanhaa sammalta. Kivi oli ollut jo monta kesää paljas. Pojat hyppelivät kukkien lomitse sen päälle.

– Tulkaa katsomaan pissiputousta, he huusivat.

Kaikki neljä alastonta alkuasukasta seisoi rivissä kiven päällä. Komeat pissikaaret säteilivät auringon säteissä.

– Tästä taitaa tulla ikimuistoinen kesä, huokasin. – Radio Suomi kertoi tuoreesta tutkimuksesta. Ikäihmisiltä oli kysytty, montako vuotta he haluavat vielä elää. Lopputulos oli yllättävä. Ne, jotka toivoivat pitkää ikää, elivät todellakin pisimpään, kerroin.

– Näiden veijareiden kanssa aika ei tule pitkäksi. Meidän ennusteemme on takuulla sata vuotta, Jussi nauroi.

Minunkin mielestäni lapsenlapset olivat parasta, mitä elämässä oli tapahtunut. Seitsemänkymmenen ikävuoden aikana oli ehtinyt tapahtua paljon. Työelämä oli yksi aikakausi, elämä sen jälkeen toinen.

Päivääkään en vaihtaisi pois, Jussi lauleskeli, kun yritin muistella elämän kohokohtia.

– Senkin laululintu, taatusti halusit joskus omaa aikaa, kun lapset olivat pieniä.

– Olihan minulla talonrakennusprojekti ja työkuviot. Olisin itse asiassa kaivannut enemmän yhteistä aikaa perheen kanssa. Sinä olit paljon matkoilla.

– Se oli sitä aikaa. Lapsista tuli ainakin omatoimisia, kun ei oltu koko ajan paikalla.

– Ollaan tyytyväisiä, että molemmat ovat pärjänneet. Ollaanhan me oltu tukena.

– Niin ja nyt he ovat meidän tukihenkilöitä. Uusi kännykkäni pitäisi räätälöidä. Onneksi Miika on ammattilainen. Haluatko kuulla, mitä kirjoitin viime Kynäilijöiden tapaamisessa? Olin mökkituulella.

– Lue pois vaan.

– Meillä on tällainen hauska teema. Kuvittelemme, että olisimme joku esine. Muistatko kun luin tarotkorteista? Nyt aiheena oli talo. Minulle valinta oli helppo. Kirjoitin leikkimökistä.

– Anna tulla, Jussi sanoi ja heittäytyi sohvalle.

Jos olisin talo. Haluaisin olla leikkimökki.  Sellainen pieni sievä, joka meillä on kesämökillä.  Tosin se on ollut alennustilassa viimeiset vuodet.  Jussi säilyttää siellä miehille niin tarpeellisia tavaroita kuten jäännöslautoja, rakennusvilloja, kalastusverkkoja.

Lapsuudessani se oli ikioma piilopaikka.  Eero-serkku vietti meillä pitkiä kesälomaviikkoja.  Luokkatoverini mökkinaapuri Maritta leikki kanssamme.  Isä kalusti leikkimökin omatekoisilla huonekaluilla.  Mökissä oli sievä pieni vadelmanpunainen pöytä ja lastentuolit.  Äiti ompeli iloiset ikkunaverhot.  Pikkusisko Jaanalla ei ollut mitään asiaa salaisiin tapaamisiimme. 

Piirsimme Marittan kanssa paperinukkeja.  Eero ei osallistunut naisellisiin puuhiimme.  Hän luki mieluummin sarjakuvalehtiä.  Sakurat olivat uusi keksintö.  Koska värikkäät liidut tahrivat, päällystimme nuket kontaktimuovilla.  Tarinoita syntyi, kun paperinuket vaihtoivat vaatteita, kävivät vierailuilla ja tanssiaisissa.  Myös filmitähtinuket olivat suosiossa.

Olin innokas tyttö keksimään tarinoita.  Niitä ei ole enää tallessa muuta kuin muistikuvissa.  Tarinoiden sankaritar oli Irja-Liisa, jolla oli pieni punainen mökki.  Hänellä oli poikaystävä nimeltä Veikko-Polla.  Koiria oli kolme: Silla, Kanna ja Kolkka.  Mitä he puuhasivat, sitä en muista.  Ja mistä nimet tulivat, sitäkään en muista.

Myöhemmin kouluaikana Hämeenlinnassa toimitimme äidinkielen tunneilla luokkalehteä.  Luokalla oli innokkaita kirjoittajia.  Leena Karo, josta tuli aikanaan Kodin Kuvalehden päätoimittaja, oli Marittan ja minun ystävä. 

– Vai on leikkimökki sinun mielestäsi huonossa käytössä. Mihin minä sitten laittaisin ylimääräiset pumput ja kalastusvälineet? Jussi protestoi.

– Ollaan puhuttu nuorison kanssa, että tyhjennämme sen. Tuskin tarvitset enää rikkinäisiä verkkoja. Tosin pelkään, että siellä on homevaurioita.

– Tehkää mitä lystäätte, mutta haluan tarkistaa, mitä hävitätte, Jussi sanoi ja haki molemmille toisen lasillisen viiniä.

– Olen kirjottanut toisenkin jutun mökiltä. Muistelin aikaa, kun Miika oli vajaan vuoden ikäinen. Asuimme lomalla saunamökissä ja sinä uistelit illat järvellä. Luen, haluat kuulla tai et.

Jussi asetteli tyynyn paremmin päänsä alle ja odotti tarinaa.

Viileä elokuinen sade kastelee mökkipihan.  Tuuli vinkuu.  Istun ikkunan ääressä ja katselen ulos pimeälle järvenselälle.  Jussi uistelee, niin kuin monena kesälomailtana aikaisemminkin.  Miika tuhisee vauvansängyssä.  Kynttilä savuttaa.  Annariitta Minkkinen laulaa Miksi viivyt niin kauan?

Lasissa on sameanpunaista kotiviiniä.  Olo on haikea.  Muistelen kiihkeää lakkokevättämme vuonna 1980.  Kuvaussihteerit kiipesivät barrikadeille ja uskoimme saavuttavamme taistelemalla tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta työelämässä.  Miten sinisilmäisiä olimmekaan.  Kuudessa viikossa intomme laantui ja saavutukset olivat pieniä. Jäimme naisvaltaisena alana isojen jalkoihin.

Kuuntelen Annariitan kirkasta ääntä.  Taas kukkii pellava, Ihmisten enemmistö, Meristä kaunein, Laulu toivosta, Kurjet.  Kaikki ne saavat sydämen sykkimään toivosta, kaihosta, yrityksestä ymmärtää elämää.

Annariitta uskoi solidaarisuuteen.  Tiemme kohtasivat 80-luvulla Turussa, kun hän esiintyi solistina tv-kuvauksissa.  Ihailin vilpittömästi, miten hän lauluillaan pyrki parantamaan maailmaa.  Vallankumouslaulut olivat sen ajan juttu.

Nuorena pitää uskoa aatteisiin.  Omat lapseni eivät innostuneet politiikasta.  Heillä oli pehmeämpiä arvoja.  Miika oli nuoruudessaan vegaani ja pikkusisko Anna puolusti kiihkeästi eläinten oikeuksia.  Myöhemmin he oppivat omien lasten myötä joustamaan.

Annariitta kuoli muutama vuosi sitten.  Jäin miettimään, miten vähän voimme vaikuttaa teoillamme maailman menoon.  Mutta jos edes siemen jää itämään, se on alku, josta voi kehittyä ymmärrystä ja voimaa olla omalla panoksella mukana luomassa toivoa paremmasta huomisesta.

– Kirjoitit kauniisti. Kyllä minä muistan, miten kävimme KOM-teatterissa ja lauloimme työväen lauluja. Voisin vieläkin kajauttaa Taistojen tiellä.

– Anna tulla.

Tummuvassa kesäillassa kajahti duettona Eespäin, eespäin tiellä taistojen rinta rinnan astukaamme, siskot, veikot. Soipi laulu meidän joukkojen, teitä taistoon kutsuen.

29.6.2020

Näin unta. Olin ruotsinlaivalla. Seurueeseen kuului joukko naisia, vaikka kutsussa luki avec. Odottelin Jussia. Tätä ei kuulunut. Minulla oli uusi ja outo kännykkä. Tekstasin: Oletko laivassa? Olemme jo merellä.

– Ei se tule, se on aina myöhässä, huokailin.

– Hei tuolla näkyy valkoinen pörrötukka, onko se Jussi? tuttu vieruskaveri huomasi.

Olihan se Jussi. Hän saapui yllättäen veljensä Eskon ja tämän Arja-vaimon kanssa.

– Bussi ei ajanut terminaalin eteen, siksi olemme myöhässä, veli raportoi.

– Hyvä kun tulitte, tämä sinun veljesi tapaa olla jatkuvasti myöhässä, sanoin helpottuneena.

Kerroin unen vieressä torkkuvalle Jussille.

– Enhän minä aina ole myöhässä, joskus vain, tämä naureskeli.

– Luettelenko? Muistatko kun olit vielä työelämässä ja istuit lentoasemalla odottamassa Lappeenrannan koneen lähtöä. Sinulla oli seminaaripäivä. Istuit selin porttiin ja keskityit lukemaan papereita tai prujuja, niin kuin niitä kutsuit. Huomasit jossain vaiheessa, että ympärillä ei näkynyt muita.

– Kone lähti jo kymmenen minuuttia sitten, virkailija selvitti.

Tulit kiltisti kotiin ja luit sen päivän materiaalia olohuoneen sohvalla.

– Sen jälkeen olet aina sanonut, että nenä kohti lähtöporttia, Jussi nauroi.

– Entä se kerta, kun olit menossa veljesi luo. Juna Kuopioon lähti aamuyhdeksältä. Minä olin lapsenvahtina Annan luona Helsingissä. Olin katsonut puhtaat vaatteet valmiiksi, pakannut repun ja printannut lipun. Heräsin aamulla soittamaan, että nyt pikapikaa matkaan.

Niin vain kävi, että soitit vähän yhdeksän jälkeen, että myöhästyit junasta. Kallis lippu meni hukkaan. Istuit asemalla kaksi tuntia odottamassa seuraavaa junaa.

– Sattuuhan näitä, et ollut vahtimassa, Jussi tuumi tyynen rauhallisena.

– Sattuuhan näitä, yritän vahtia ensi kerralla.

4.7.2020

Miika huolestui. Hän listasi Jussin oireita. Muistivaikeuksia, liikkumisvaikeuksia, nukahtamisvaikeuksia, pissivaikeuksia, selkäkipua, ylipainoa.

Minäkin huolestuin. Jotain pitäisi tehdä miehen hyvinvoinnin eteen. Muutakin kuin tarjota tuoretta pullaa. Olin yrittänyt. Houkuttelin lähes päivittäin lenkille. Turhauduin, kun mies ei aamuisin käynnistynyt ja kävely oli hidasta. Olin ilmoittanut meidät molemmat Vanajaveden opiston liikuntakursseille. Oli yritetty joogaa, seniorivenyttelyä, vesijumppaa. Patistin Jussin äijätreeneihin. Mies kieltäytyi parin kerran jälkeen menemästä. Hän valitti, ettei pysynyt pystyssä. Nyt olimme löytäneet Tasapainoklinikan, jossa on ohjattua kuntosalitoimintaa pienessä ryhmässä. Se ei kuitenkaan riittänyt.

Ei ole kiva tulla vanhaksi, mietin. Olen tottunut kävelemään ja nautin ulkoilmasta. Jussi oli kulkenut koko ikänsä työmatkat autolla. Minä olin kävellyt päivittäin puolen tunnin matkan junalle ja toisen mokoman takaisin. Vielä nytkin, kun kävely ei ollut pakollista, se piti vireessä.

Patikkaretket Lapissa ja päivittäiset pitkät lenkit mökkimaastossa olivat ohi. Aikansa kutakin, sanoi Jussi. Lomamatkailukin oli muuttunut. Kaupunkimatkat eivät tulleet kysymykseen, sillä Jussi ei jaksanut kävellä korttelia pidemmälle. Lomailu hyvin varustetuissa hotelleissa, joissa oli palvelut tarjolla ja pihalla uima-allas olivat vaihtoehto. Tosin hintatasokin oli sen mukainen. Olimme tottuneet edullisiin äkkilähtömatkoihin.

– Leena, tule istumaan kanssani sohvalle. Katsotaan jotain mukavaa televisiosta.

Selasin tuoreita tallenteita. Rakastin MasterChef Australia -kokkikisaa, mutta se Jussia innostanut. Onneksi yhteistäkin katsottavaa riitti. Haluatko miljonääriksi oli tuskastuttava sääntöjen kertauksineen, mutta kun ne kelasi ohi, kysymykset kiinnostivat. Tunsimme myötähäpeää, jos kilpailijoiden yleissivistys petti.

– En voisi koskaan mennä tuohon kisaan, sillä putoaisin heti ensimmäisten urheilu- ja popmusiikkikysymysten myötä, huokailin. Ne eivät olleet Jussinkaan vahvuuksia.

– Täältä löytyy Hercule Poirotia, Beckiä ja Wallanderia, kerroin.

– Valitse sinä, kaikki käy.

Jussi tuli jääkaapilta tukevan kinkkuvoileivän ja maitolasin kanssa. Minä valitsin juustoleivän ja oluen. Mukava televisioilta voi alkaa.

Hyvin päivät näinkin sujuvat, mietin. Mies on tyytyväinen ja elokuvat sopivat minullekin. Tosin lukupiirin seuraava kirja polttelee. Kissani Jugoslavia vaikuttaa kiinnostavalta. Tarvitsen kuitenkin lukemiseen hyvän valon. Jussi nukkuu aamulla pitkään. Silloin on hyvää aikaa lukea ja päivittää blogia.

5.7.2020

Selasin muistiinpanoja edelliseltä syksyltä. Olin varannut Jussille ajan neurologille Mehiläiseen. Kallistahan se oli, mutta mies oli sanonut, että tilillä pitää olla rahaa pahojen päivien varalle. Olivatko pahat päivät tässä ja nyt?

– Jaaha, täältä tuleekin kaksi potilas Etulaa, tohtori Ari Saarinen sanoi.

– Voinko tulla mukaan? kysyin.

– Kyllä minulle sopii, jos aviomiehelle sopii.

Alkuvirittelyn jälkeen tohtori tarkisti kävelyn ja refleksit. Hän antoi kolme sanaa muistettaviksi: kynä, taivas ja lintu. Sen jälkeen hän teki klassiset kysymykset ja testit.

– Mikä päivä tänään on ja mikä vuosi? Vähennä sadasta ensin 7 ja jatka laskemista. Piirrä kellotaulu ja aseta viisarit näyttämään 10 yli 11.

Jussi muisti sanoista kaksi. Minä muistin viimeisen. Jussi tiesi, mikä päivä oli ja onnistui vähennyslaskussa pienen katkon jälkeen. Kellotaulun piirtäminen sujui, mutta viisarit menivät väärään asentoon. Huolestuin. Tohtorikin huolestui.

– Kaikki ei ole ihan kohdallaan. Kannattaa käydä aivojen magneettikuvauksessa ja muistitestissä. Katsotaan sen jälkeen mitä on tehtävissä.

Jussi joutui maksamaan muistitestistä tuplasti, kun unohti mennä ensimmäisellä kerralla. Harmittelin, kun en ollut vahtinut.

Neurologi otti meidät vastaan, kun testit oli tehty.

– Näyttää siltä, että kyseessä on aivoverenkierron oireyhtymä. Siihen kuuluu lievää kognitiivista muistihäiriötä. Alaraajojen sujuvuus on alentunut, mukana on myös virtsaamisen tihentymistä. Ceradissa suhteellisen lieviä löydöksiä. Suositus, lisää liikuntaa ja muutaman kilon painonpudotus.

Olimme helpottuneita, sillä huonomminkin olisi voinut mennä.

– Leena, tekisi mieli tehdä pieni kakkutaikina.

– Sinulla ei ole minkäänlaista motivaatiota laihduttamiseen, voihkaisin.

Arvelin, että tuleva laihdutuskuuri puree minuun paremmin kuin potilaaseen.

Seuraavana päivänä Jussi tuli kaupasta tuore pullapussi kainalossa. Ymmärsin, että edessä oli mahdoton tehtävä.

Sunnuntaina Jussi keitti päiväkahvit. Tai lupasi keittää. Olin tarjonnut juuresmuhennosta ja terveellistä parsakaalia. Tohtori oli suositellut kaaliruokia. Kun kahvintuoksua ei ruvennut kuulumaan, kävin tarkistamassa tilanteen. Keittimessä oli suodatinpussi ja kahvia, mutta ei vettä. Täytin keittimen vähin äänin.

Muistelin seuraavaa katastrofia, joka oli sattunut silloin, kun Jussi kävi vielä vesijumpassa.

– Tulin taas ambulanssikyydillä kotiin, Jussi ilmoitti muina miehinä.

– Ei ole totta, miten ihmeessä? Olitko liian kauan uimahallin saunassa?

– No kun ne äijät heittää hullun lailla löylyä. Turvamies hälytti ambulanssin. Ne ottivat verenpaineen ja sydänfilmin ja olisivat vieneet keskussairaalaan, mutta minä halusin kotiin mamman luo.

– Voi sinua. Entä auto? Jäikö se kiekkopaikalle uimahallin eteen?

– Jäi, mutta en jaksa lähteä hakemaan. Jos tulee sakot, valitan. Niin ja uimahousut unohtui myös.

En sanonut mitään, vaikka harmitti. Olin ostanut miehelle jo kahdet uimahousut, sillä unohduksia oli sattunut ennenkin.

Oli meillä hyviäkin hetkiä. Oli aika aloittaa Uusi Elämä.

– Mitä sanot, aloitammeko pitkästä aikaa tehodieetin Suuri kala, Suuri liha. Se oli suosikkimme vuosia sitten.

– Kyllä se käy, Jussi myöntyi.

Minulla oli pienet epäilyt, miten oikeaoppisesti dieetti sujuu. Kahtena ensimmäisenä aamuna sai nauttia vain kupillisen mustaa kahvia sokeripalan kera. Jussi arveli, että paahtoleipä oli sallittua ja lisäsi kahviin tuttuun tapaan maitoa.

– Väärin aloitettu, puuskahdin.

Alkupäivien lounaat ja päivälliset sujuivat mallikkaasti. Paistoin mehevät broilerifileet ja valmistin tuoreen vihreän salaatin luomusitruunan ja oliiviöljyn kera. Jussi tykkäsi. Kanan ja salaatin lisäksi sai syödä kovaksikeitettyjä munia, runsaasti pinaattia ja tomaatteja. Paino alkoi pudota ilahduttavan nopeasti.

Ilon pilkahdus sammui, kun uuden katastrofin ainekset olivat ilmassa.

– Nyt on ongelma. Lompakko on hukassa, mies ilmoitti. Olimme kaupunkikodissa. Olin käynyt kaupassa ja pesukone pyöri kylpyhuoneessa.

– Missä käytit sitä viimeksi?

– En muista, ehkä se on autossa tai sitten mökillä Jussi, arveli. – Saamari, yritin käydä katsomassa autossa, mutta en löytänyt.

Huolestuin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta eikä taatusti viimeinenkään. Luottokortit oli jo kerran kuoletettu ja uusi ajokortti hankittu. Ei kai taas?

Kun palasimme seuraavana päivänä mökille, helpotus oli suuri. Rahapussi löytyi keittiön kaapista.

Päätin, että oli aika varata mielenkohennusta. Tutkin matkaesitteitä. Elämässä oli useitakin haaveita, mutta kulttuurimatka Toscanaan oli niistä päällimmäinen. Albatross Travel tarjosi unelmamatkaa hämmästyttävän edulliseen hintaan.

– Jussi, lähdetkö kanssani tutustumaan Italian kulttuurikohteisiin. Retkiohjelma on mahtava, innostuin.

Jussi oli valmis. Varasin lokakuun matkan siltä istumalta. Uskoin, että koronavaara olisi silloin ohi.

Innostusta kesti hetken, kunnes perehdyin tarkemmin päivittäisiin retkiin ja asiakasarvioihin. Tulin katumapäälle, sillä tekstien mukaan piti olla hyvä kunto. Käveltävää ja korkeuseroja riitti.

– Ei onnistu, et pärjää pitkillä päiväretkillä, tuskailin. – Koko ryhmä joutuu odottamaan meitä.

Peruutin varauksen. Haaveita sai olla, mutta realistisia.

– Ulkona paistaa aurinko ja päivä on mainio, houkuttelin Jussia ulkoilemaan. – Ota reppu selkään ja käy ostamassa meille herkkuaineksia illallista varten. Nyt on syntymäpäiväni aatto.

Jussi lähti. Kirjoitin ostoslistan. Pussillinen sinisimpukoita, pullo hyvää valkoviiniä, fenkoli, tummaa leipää ja tölkki maitoa. Kului kaksi tuntia eikä miestä kuulunut. Sitten puhelin soi.

– Tuletko vastaan? Minulla on reppu ja kaksi muovikassillista evästä. En jaksa kantaa näitä kotiin asti.

– Mitä ihmettä olet ostellut? Tilaa taksi, en nyt yhtään jaksaisi lähteä.

Puhelin soi puolen tunnin kuluttua uudelleen.

– Apteekin tyttö tilasi taksin, mutta se ei voi ajaa Goodmanin pääoven eteen. Olen kävellyt tänne toiselle puolelle, mutta taksia ei näy.

– Tulen hakemaan sinut.

Laitoin lenkkarit jalkaan ja muistin ottaa kännykän mukaan. Torilla oli takseja rivissä. Nuori kuljettajatyttö oli heti tilanteen tasalla. Onneksi Jussi vastasi puhelimeen ja osasi antaa ohjeet, mistä hänet löytää.

Harharetkestä selvittiin alle kahdenkymmenen euron, mutta kismitti. Mihin miehen terve järki oli kadonnut?

6.7.2020

Syntymäpäiväaamu oli kuulas. Olimme ajaneet aamulla takaisin mökille. Jussi oli käynyt leikkaamassa piharuususta oksan ja kattanut pöydän. Tarjolla ei ollut mansikkaleivoksia, mutta tukevia juustoleipiä kuitenkin. Jussi poksautti kuohuviinipullon auki.

– Onnea päivänsankarille. Hienoa, kun syntymäpäivänäsi liputetaan.

– Kyllä vain. Tänään on runon ja suven päivä ja Eino Leinon päivä.

– Ajattelin, että voisimme mennä jonnekin ulos syömään. Onko toiveita?

– Tiiriö käy hyvin, pitää käydä kaupassa. Toit eilen reilusti kaikkea hyvää, mutta unohdit maidon. Mennään susheille.

Päivästä tuli hieno. Sushibuffet oli raikas ja jäätelö maistui jälkiruuaksi.

Vetäydyin iltapäivällä ulos lukemaan lahjakirjaa. Uppouduin Olive Kitteridgen tarinaan. Jussi torkkui keinulla.

– Muistatko, kun suunniteltiin, että vietetään heinäkuun viimeinen viikonloppu Urjalassa? Olen varannut majoituksen. Osallistun Pentinkulman päiville. Teemana on Elävä Linna 100 vuotta, kerroin illalla. – Asutaan pari yötä motellissa ja siirrytään viikonlopuksi leirintäalueelle. Olen kutsunut Annan ja Miikan perheet mukaan. Miltä kuulostaa?

– Kyllä se minulle sopii. On vähän vaihtelua, vaikka ei tässä mökkielämässäkään mitään vikaa ole.

Hyräilin. Viihdyin mökillä mainiosti, mutta kaipasin välillä haasteita. Kirjoituskurssilla niitä riittäisi. Ehkä saan virikkeitä tähän elämäkertajuttuun. Välillä tuntuu, että juoni on hukassa. Se on vähän niin kuin elämä. Vastaan tulee mutkia ja sivupolkuja, mutta kirjoittaminen tuntuu hyvältä.

Jyrkkään rinteeseen oli valmistunut kevään aikana portaat. Kirvesmies Pekka Niskakoski oli ahkeroinut. Kun urakka oli loppusuoralla, hän oli voihkinut, ettei enää koskaan tule hommiin näin hankalaan maastoon. Teki kuitenkin portaat ja kaiteet valmiiksi.

– Sain projektin kuluessa lempinimen Lautatarhan Leena, kerroin lapsille. – Kävimme monta kertaa Terrassa hakemassa lautoja. Jussi osoitteli, mitä otetaan ja minä kannoin ne peräkärryyn.

Nuorison nukkuma-aitta oli valmistunut jo pari vuotta sitten, mutta lopputarkastus oli tekemättä. Vietin lähes unettomia öitä pähkäillessään, mistä saan hankittua puuttuvat dokumentit. Jussi oli ne kertaalleen kerännyt, mutta paperit olivat salaperäisesti hävinneet. Jussi muisti laskeneensa ne kunnanviraston hattuhyllylle ja unohtaneensa sinne.

Papereita ei löytynyt. Miika ja Jussin Mikko-veli tulivat apuun. Kun rakennustarkastaja Alpo Jokelainen saapui paikalle, olimme rivissä vastaanottokomiteana. Tarkastus meni läpi ja elämä helpottui.

Niin luulin. Mökille oli kaivettu umpisäiliö, johon jätevedet laskettiin. Putki oli kuitenkin yllättävän pian tukossa ja likavedet tulvivat sisävessan lattialle. Miika laski varovasti kännykkäkameran säiliön sisälle ja paikallisti vian. Kaivurimestari Arto Heino tuli paikalle ja korjasi putken. Vedin henkeä. Toivottavasti tämä oli tässä.

Ei ollut. Seuraavaksi sähkölieden levyt eivät lämmenneet. Söimme voileipiä. Onneksi kahvin- ja vedenkeitin toimivat. Jussi epäili, että sulake oli palanut. Hän ei kuitenkaan löytänyt vikaa.

Säikähdin. Pakastimen valo ei palanut. Se oli ollut pois päältä jo vuorokauden. Kutsuin tutun sähkömiehen Hannu Kamppisen pikapikaa paikalle. Hän paikallisti viallisen sulakkeen. Olin varonut visusti avaamasta pakastinta. Kun lopulta kurkistin sinne, marjat ja sienet näyttivät onneksi voivan hyvin.

– En jaksa näitä yllätyksiä, valitin, kun Anna soitti.

– Tullaan pariksi viikoksi lomalle, tytär iloitsi.

– Tulkaa vaan. Seura kelpaa. Ostan pakkaseen jauhelihaa ja haetaan kaupasta tuoretta kalaa. Papasta ei ole enää laskemaan verkkoja.

– Pojat voi onkia, onko siellä matoja?

– Eiköhän niitä aina sen verran löydy.

8.7.2020

Olin varhain aamulla hereillä. Tiesin, että saisin istua seuraavat tunnit rauhassa tietokoneen äärellä. Selailin matkakertomuksia. Retki Kuala Lumpuriin, Kambodzhaan ja Borneolle keväällä 2006 oli yksi elämän kohokohdista. Matkakertomus alkoi pakkauspuuhista.

Nyt on iskemässä paha pahi eli pakkaushiki.  Vakuutan joka kerran etelään lähtiessäni, etten tarvitse matka-asun lisäksi kuin muutaman parin shortseja, t-paitoja ja uikkarit.  Miten ihmeessä 60 litran vetoinen rinkka voi pullistella?  Ja miksi Jussin rinkka ei pullistele?  Jussi on kantanut uskollisesti yli 35 vuotta sitten lapinmatkalle hankittua putkirinkkaa ympäri maailmaa. Tästä en luovu, hän sanoo, kun yritän vakuuttaa, että kevyempiäkin malleja on tarjolla. Lentomme lähtee lauantaina.  Matkaan kuluu välilaskun kera hulppeat viisitoista tuntia. 

6.4.2006 auringonlasku Angkor Watissa. Täällä ollaan – ihmeellistä. Air Asia lennätti meidät aamulla turvallisesti perille. Kambodzha tuntuu paljon Vietnamin oloiselta. Kävimme jo tänään ensivierailulla Angkor Watissa. Ostimme portilla kolmen päivän passin alueelle, hinta 40 taalaa hengeltä. Punoitan valokuvassa lupaavasti, mutta se oli vasta alkua. Upean temppelikierroksen jälkeen vuorossa oli kapuaminen auringonlaskukukkulalle. Viisaammat ottivat kulkupeliksi norsun. Me puuskutimme jalkapatikassa ylös kukkulalle ja temppelin ylätasanteelle asti.  Vain todetaksemme, että aurinko laski pilveen. 

7.4.2006 temppelikierroksella. Olimme tänään jo rutinoituneita temppelituristeja. Lähdimme matkaan aikaisin, ”viileän sään aikaan”. Taivas oli mukavasti pilvessä. Kiersimme Mr Thyn kyydissä kymmenkunta temppeliä vesipullot tiukasti matkassa. Nautimme retkestä vilpittömästi, sillä jokaisessa oli oma tunnelma. Lapsia pyöri kaupustelemassa kortteja ja matkamuistoja. Yksi pikkunassikka yllätti Jussin tekemällä kauppoja. ”Jos tiedän, mikä on Suomen pääkaupunki, ostatko minulta?” Jussi meni oitis lankaan. Poika sai dollarin ja Jussi huilun. Kulttuurikierroksen jälkeen katsastimme tuk-tukillamme Siem Reapin kaupunkia.  Meno oli melkoista, niin kuin Aasiassa aina.

8.4.2006 Illalla rankka ukkossade yllätti kuumana hehkuvan kaupungin. Vielä aamullakin ripakoi, kun starttasimme ani varhain. Meillä oli kokopäiväretki kaupungin ulkopuolisille temppeleille. Autonkuljettajamme toimi oppaana ja saimme perusteellisen tietopaketin Angkor Watin historiasta. Viimeisen päivän ohjelmassa on illallinen perinteisessä khmerravintolassa paikallistanssien kera. Täällä kaveriverkosto toimii. Hymyilevät hotellipoikamme ovat hoitaneet tuk-tukin ja autovarauksen.

Vaikutelmia Kambodzhasta. Mielenkiintoinen maa. Hyvin ranskalaisvietnamilainen tunnelma. Siem Reap on vilkas kaupunki Tonle Sap -järven rannalla. Majoitusta riittää takuuvarmasti jokaiselle Angkor Watin kävijälle. Temppelialue on uskomattoman suuri. Kauimmainen temppeli, jossa kävimme, oli 45 kilometrin päässä. Rakennelmat olivat mahtavan taidokkaita. Suosikkitemppeleitäni olivat Angkorin lisäksi Bayon, jossa on upeat kivipäät sekä Banteay Srei. Siellä näkyi naisen käden jälki, sillä korkokuvat ja kiviornamentit ovat hienostuneita. Mielenkiintoinen oli myös Ta Prohm, jossa näki, miten viidakko valtaa kaiken alleen. Angkor Thomin portteja vartioi suunnaton Naga-käärme, jota kivinen miesjoukko pitää kiinni kuin köydenvetäjät.

Viidakkopolkuja oli jännittävä kävellä. Kaikkialla kuului mahtava sirinä ja suuria värikkäitä perhosia lenteli ympäriinsä. Viidakosta temppeleiden kulkuväyliltä kuului musiikkia ja bongorumpujen pärinää. Maaseutu oli hyvin kuvauksellista. Tien varressa näkyi riisipeltoja, vesipuhveleita, pieniä kyliä, ruskeita lapsia. Meitä huvitti, kun oppaamme kysyi, eikö Suomessa todellakaan kasva palmuja.

Pidin pienen tauon. Mielikuvitus kiiti jo Borneolle, nenäapinoiden saarelle. Hain kupillisen kahvia ja jatkoin lukemista.

10.04.2006 Tervehdys Sabahista, täällä ollaan, vaikka hetken jo kylmäsikin, pääsemmekö pois Kambodzhasta. Passintarkasta pyöritteli päätään. It’s broken. Passistani oli kuvasivu puoliksi irti liimauksesta. Oli vähällä, ettei meille tullut ylimääräistä käyntiä Phnom Penissa. Selvisin silmiä räpytellen läpi.

Saavuimme eilen illalla pimeän aikaan saarelle. Oli aika hulppeaa, kun lentoaseman edessä oli hotellipoika heilutellen isoa kylttiä MARJALEENA.  Hotellimme Casuarina on rannan tuntumassa. Heräsimme aamulla suloiseen auringonpaisteeseen ja pääsimme viikon kiertelyn jälkeen ensimmäistä kertaa rantalomalle.  Nyt iltapäivällä olemme jo lupaavasti vaaleanpunaisia. Ranta oli lähes tyhjä, ei rantatuoleja, ei kaupustelijoita, mutta sileää hiekkaa ja huikean lämmintä vettä.

11.04.2006. Olimme joutua pataan heti toisena Borneon iltanamme. Sysimustassa yössä kuului rummutusta. Villi soturi hiipi matalana viidakkoveitsi hampaissaan saalista etsien. Kaulalla kalisivat pääkallot. Hänen tarkat silmänsä iskeytyivät meidän mehukkaaseen lihaamme. Pääsimme hädin tuskin karkuun. Tämä kaikki tapahtui Tanjung Arun rantaravintolassa, jossa olimme pahaa aavistamatta illallisella. Soturi kuului tanssiryhmään, joka esityksensä päätteeksi kävi hakemassa yleisöä harjoittelemaan bambutanssia lavalle.


12.04.2006
Kohti Kinabalu-vuorta, 4052 m. Emme yritäkään valloittaa huippua vaan tähtäämme vuoren puistokeskukseen, joka on puolentoista kilometrin korkeudessa. Siellä on kuulemma kylmä. Kuulostaa mielenkiintoiselta helteen jälkeen.  Olemme viettäneet Kota Kinabalussa kaksi leppoisaa rantapäivää. Matka jatkuu Sipadanin suuntaan. Se on saari, jonka kaikki suomalaiset muistavat.

Kota Kinabalusta lähtiessämme pääsimme todellisen rinkkaelämän makuun. Nostimme maittavan nuudelikeittoaamiaisen jälkeen reput selkään ja suunnistimme paikallisbussilla kymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle Inanamin kaukobussiasemalle. Jussi joutui kunnon pyöritykseen. Ainakin kymmenen mustatukkaista bussien apupoikaa oli kimpussa repimässä tavaroitamme kukin omaan bussiinsa. Minä pidin tiukasti kiinni omasta repustani ja nauroin kippurassa sivummalla. Jussikin nauroi, kun lopulta suoriuduimme ensiksi lähtevään bussiin. Matka Kinabalu Parkiin kesti vajaat kaksi tuntia ja maksoi 15 ringgitia eli vajaat neljä euroa.

Puistokeskus oli viimeistä dormisänkyä myöten täynnä. Vain 255 ringgitin (noin 60 euroa) sviittejä oli tarjolla. Ihailin, kun Jussi ilmoitti tyynen rauhallisesti, otamme sen. Sijoitus kannatti, silla saimme tosi ylellisen ja tyylikkään kaksikerroksisen huoneiston käyttöömme.

Taivaalle keräytyi pilviä ja huippu oli piilossa. Suoriuduimme nopeasti viidakkopolulle ennen sadetta. Silau-Silau trail kulki puron vartta tiheässä tropiikissa. Viidakko oli ääniä tulvillaan. Siellä sirisi ja törähteli, puro solisi. Hieno kokemus.

Kinabalu Parkin risteyksestä voi hypätä Kota Kinabalusta Sandakaniin menevään pitkänmatkan bussiin. Odottelimme perjantaina tien varressa hyvässä ajoin kello yhdeksän bussia. Tänään bussit eivät olleet meistä kiinnostuneita. Yhdeksän bussi tuli – ja meni, täynnä. Kymmenen bussi tuli – ja meni, täynnä. Yhdentoista bussiin onneksi mahduimme. Kuuden tunnin matka sujui kohtalaisesti. Tarjolla oli maisemien katselua: viidakkoa, öljypalmuja, muutama kylä, taas öljypalmuja. Vaihtoehtoisesti voi seurata bussin televisiosta Zorroa maleeksi ja kiinaksi tekstitettynä.

Perille päästyämme otimme suosiolla taksin opaskirjan suosittelemaan NAK-hotelliin. Tilaa löytyi ja vielä merinäköalakin. Huone on tilava ja mukava, ainoa miinus on vahva desinfiointiaineen tuoksu. Päättelimme kuitenkin, että se on hyvä asia.

16.04.2006 Matka jatkui kuoppaista hiekkatietä pitkin Sukauhun Kinabatangan-joelle. Majoituimme kodikkaaseen lodgeen joen rantaan. Hyppäsimme saman tien tukevaan puuveneeseen oppaamme ja venepojan kanssa. Kinabatangan-joki kiemurtelee sankan sademetsän halki. Oppaamme Aji oli luvannut, että tulen näkemään nenäapinoita. En silti olisi uskonut, että näen niitä nököttämässä perhekunnittain rantapuissa. Ne olivat oikeasti juuri niin hassun näköisiä kuin kuvissa. Viidakko rytisi, kun ne loikkivat ketterästi puusta toiseen. Näimme myös Borneon villimiehen. Se on aito villioranki. Tarkkailimme pitkään, kun se popsi lehtiä ja asettui sitten puunhankaan lepäilemään.

Joella oli paljon muutakin nähtävää. Haikaroita, kuningaskalastajia, kotka, joka nappasi kalan aivan veneemme vierestä, haukkoja, käärmelintuja ja hassunkurisia sarvilintuja. Näimme myös runsaasti makakiapinoita, jotka tulivat poseeraamaan veneen vierelle.

Palasimme auringon laskiessa majapaikkaan, jossa meitä odotti herkullinen illallinen. Emäntä oli laittanut kanaa tumman soijakastikkeen kera, vihreitä vokkikasviksia sekä tuoreita jokirapuja. Hedelmäjälkiruoan jälkeen katselimme tähtiä sademetsän ja aggregaatin ääniä kuunnellen.

16.04.2006 For anyone fond of sport or natural history, I cannot imagine a pleasanter — trip than floating down the Kinabatangan — and stopping at any spot required. W.B. Pryer, 1881

Meillä oli sama rauhallinen tunnelma, kun veneemme lipui sunnuntaiaamuna pitkin jokea aamu-usvassa. Katselimme, kun aurinko nousi sumun keskeltä. Apinaperheet olivat aamupuuhissa rannan puissa. Matkasimme pientä jokea pitkin ”ox-bow” -järvelle. Se ei ollut mikä tahansa järvi, vaan luonnonmuodostuma, joka syntyy, kun joen uoma muuttaa muotoaan. Kolmen tunnin jokisafari oli varmasti vaikuttavin kokemus Angkor Watin jälkeen. Palasimme luonnosta vähintäänkin valaistuneina. 

Teimme veneretken varrella pienen trekkingin maastoon. Aji otti turvaksemme tukevan kepin käärmeiden ja skorpionien hätistämistä varten. Sillä hän kolisteli puita metsässä kulkiessamme. Me saimme pienemmät oksat iilimatoja vastaan. Olimme todellisessa sademetsässä, ei millään luontopolulla. Maasto oli mutaista. Minä tuijotin koko ajan mihin astun. Kuvittelin, että iilimadot ryömivät kosteikoissa. Vasta loppupuolella matkaa Aji näytti meille pensaiden oksilla luikertavia otuksia. Sademetsä oli kuumankostea ja tosi rehevä, ääniä täynnä. Pysähdyimme hetkeksi, kun halusin äänittää kaskaiden laulua. Taustalla Aji kolisteli koko ajan keppiään. Aito soundi sekin. Luulimme selvinneemme retkestä kunnialla siihen asti, kun tuli aika riisua vaelluskengät ja sukat. Jussin nilkka oli verestä punainen. Yksi iilimato ehti tehdä temppunsa. Lääkitsimme uhria asiaankuuluvasti.

18.04.2006 Kylläpä serkkupojat olivat hauskoja veikkoja. Me ja lukuisat muut turistit pääsimme seuraamaan orankien ruokintaa Sepilokin suojelukeskuksessa. Keskus pelastaa orankien poikasia ja sopeuttaa ne takaisin luontoon. Näimme hauskan videopätkän, jossa vauvoja ruokittiin tuttipulloilla ja kärrättiin kottikärryillä jumppatunnille harjoittelemaan kiipeilyä. Hyvin olivat oppineet, silla pojat tulivat ketterästi viidakosta ruokintapaikalle köysissä riippuen.

Matkakertomus palautti mieleen hehkuvan auringonpaisteen, sademetsät ja tropiikin tuoksun. Jaksoin hämmästellä, miten reippaita olimme olleet. Matka jatkui Borneolta Tiomanin paratiisisaarelle. Päätin jättää tarinan lukemisen myöhemmäksi.

Aamupäivä oli vierähtänyt jo pitkälle. Jussi heräisi pian. Oli aika laittaa puuro hautumaan ja keittää pannullinen tuoretta kahvia.

9.7.2020

– Aurinkoiset onnentoivotukset, kesän lapsia ollaan, hehkutin tyttärelle puhelimessa. – Vuosi sitten juhlittiin yhdessä Espanjassa.

– Joo, juotiin kuohuviiniä muovimukeista ja lapset räiskyttivät vettä altaalla. Oli hieno matka, Anna kehui.

– Seuraavasta ei ole tietoa, mutta kun ajat paranevat, keksitään yhdessä jotain kivaa.

– Sopii. Tullaan taas viikonloppuna poikien kanssa mökille. Leivon suklaakakun.

– Tervetuloa, minä ostan laatikollisen mansikoita ja jäätelöä. Hernepellossa riittää palkoja, lupasin.

17.7.2020

– Hyvää hääpäivää, toivotin aamulla Jussille. Tämä yritti näyttää siltä, että oli muistanut merkkipäivän.

– Hyvää hääpäivää sinullekin, hän sanoi ja muiskautti suukon poskelle.

Olimme juhlistaneet hääpäivää lähinnä tasavuosina. Helmihääpäivää oli vietetty Pariisissa Lii ja Kaizu ystävien hyvässä seurassa. Seuraavana vuorossa oli ollut Rooma ja viimeksi Budapest.

Anna, Samu ja Miska tulivat illalla. Annan loma oli alkanut. Pojat heittivät jo autopaikalla vaatteet päältään. He juoksivat seuraavat viikot nakuina.

– Ovat kuin alkuasukkaita, Jussi nauroi.

– Pojat, kun mennään ihmisten ilmoille, shortsit ja t-paidat päälle, Anna komensi.

Läheiselle pellolle oli istutettu peltohernettä. Aivan niin kuin lapsuudessani, naureskelin, mutta en kertonut pikkupojille hernevarkauksista. Nyt ei tarvinnut mennä salaa peltoon, sillä maanomistaja oli antanut luvan syödä niin paljon kuin maittoi.

– Kunhan ette mene torille myymään, hän lisäsi.

– Voidaanko mennä matalalle paikalle uimaan? pojat kärttivät.

Mökkiranta oli kivikkoinen ja laiturin päässä oli syvää. Ruskeenkärjessä oli salainen hiekkapoukama. Polku sinne kulki nokkos- ja jättipalsamiviidakon halki. Anna pakkasi autoon pyyhkeet ja rantalelut. Pojat kirmasivat hakemaan herkkukaapista pillimehut eväiksi.

– Hetki rauhaa, Jussi ilahtui.

Istahdin pihakeinulle ja hain kellarista kylmät oluttölkit.

– Odota, haen lasit. Ennen juotiin pullon suusta, mutta nämä tölkit eivät sovi siihen tarkoitukseen.

Jussi oli eri mieltä. Hän oli ehtinyt kulauttaa jo puolet, kun palasin.

– Senkin hoto. Onneksi olutta löytyy lisää. Kotiviinikin kelpaisi, mutta ne ajat ovat ohi.

– Kyllähän me tehtiin sitä monena vuonna. Aluksi ruusun- ja aronianmarjoista, välillä voikukistakin, myöhemmin sisko-Leenan punaherukoista. Vieraat eivät oikein arvostaneet, mutta meille maistui, Jussi muisteli.

– Tarjottiin sitä aina elonkorjuujuhlissa. Kyllä vieraillekin kelpasi, kun muuta ei ollut tarjolla. Kaizun mainiota omenalikööriä on vielä jäljellä. Jopa vuosikertaa, sanoin tarkasteltuani kellarin hyllyjä.

– Onko myös konjakkiluumuja? Luumuja konjakissa, konjakkia luumuissa, niin kuin etiketissä luki.

– Ei taida, ne olivat turhan hyviä jäätelön kanssa. Syötiin jouluna suoraan purkista.

– Mitä meillä on iltapalaksi?

– Pojat tilasivat tortilloja. Tein jättisuuren jauhelihakastikkeen. Löytyy myös avomaan kurkkuja, jäävuorisalaattia, raejuustoa, papuja ja maissia. Maistuu varmaan sinullekin.

– Maistuu. Tuntuu, että pojilla on aina nälkä. Syövät välipaloja pitkin päivää.

– Ovat herkkusuita. Vähän niin kuin sinäkin.

Oli hauska kokata, kun perhe arvosti. Taidan tehdä huomenna ison lettutaikinan, suunnittelin.

– Kotiviinistä tuli mieleen elonkorjuujuhlat. Niitä aikoja on ikävä.

– Haluatko, että luen blogista, mitä olen kirjottanut?

– Joo, hauskahan näitä on muistella.

Avasin tietokoneen. Sain etsiä hetken, ennen kuin löysin tarinan.

– Tämän nimi on Kypsää viljaa.

Jussi kasvatti kotipuutarhassa maissia. Pienet kalpeat taimenalut versoivat kevätauringossa viherhuoneen ikkunalla odottaen pääsyä ulkoilmaan. Heti ensimmäisenä vuonna maissit rehottivat miehen korkuisina. Kullankeltaiset tähkät ehtivät kypsyä lämpimän syyskuun auringonsäteiden siivittäminä.

– Pidetään elonkorjuujuhlat, Jussi innostui maistellessaan voita tihkuvaa keitettyä maissintähkää.

Innostuin itsekin. Poimin kasvimaalta tummanvihreää salaattia ja lehtikaalia, heleitä sokeriherneitä ja oranssinpunaisia makeita porkkanoita. Tutkin kasviskeittokirjaa. Miika ja Laura olivat taittaneet ja kuvittaneet vegaanisen tietokirjan Härkäpapua sarvista. Ohjeita oli enemmän kuin pystyin kuvittelemaan.

Jussi sytytti grillin ja minä katoin pitkälle puutarhapöydälle värikkään liinan ja tarjoiluastiat. Trumpettitervehdys kajahti. Sisko ja hänen muusikkomiehensä Raimo olivat saapuneet. Muutkin vieraat tulivat ajallaan ja pian aikuisten pöydässä nauru raikui. Jussi oli valmistanut kotipensaiden punaherukoista noin sata litraa kirpeää kotiviiniä. Se sai vieraat välittömästi iloiselle tuulelle. Nuorison pöydässä oli tarjolla mustaherukan lehdillä koristeltua makeaa boolia.

Kannoin tarjolle vadillisen vihreää salaattia ja yrttiruukkuja. Olin valmistanut nuorison kanssa hummusta ja tsatsikia. Niiden seurana makeat punajuuret, pienet porkkanat ja kesäkurpitsat maistuivat. Jussin grillatut maissit katosivat tuota pikaa vieraiden suihin.

Raimo viritti kitaran. Pian puutarhassamme kaikui Uralin pihlaja. Lauloimme kaikki tuntemamme venäläiset balladit. Nuoriso ei niistä innostunut. Heillä oli suunnitteilla varjokonsertti. Miika oli juuri palannut vuoden vaihto-oppilasmatkalta Malesiasta. Hänellä oli kotiin tuomisina eksoottisia soittimia.

Kun syyskuinen ilta pimeni, kaikki kokoontuivat kuuntelemaan miten kumeaääninen didgeridoo ja rytmikäs bongorumpu soivat yhteen. Viini oli saanut posket hehkumaan ja mielet herkiksi. Kun iltakaste laskeutui pihapiiriin, aikuiset vetäytyivät suosiolla sisälle takkatulen ääreen. Nuoret lähtivät jatkoille.

Seuraavana kesänä meillä oli taas elonkorjuujuhlat. Perheemme nuorimmainen, ensimmäinen lastenlapsemme, oli juuri syntynyt ja uinaili tyytyväisenä maissipellon juurella. Kitaran sävelet olivat mitä parhainta unilääkettä.

– Siinä oli tunnelmaa, Jussi kiitteli ja hyräili Uralin pihlajaa. Hänellä oli hyvä sävelkorva toisin kuin minulla. Kitaransoittokin mieheltä onnistui.

– Ei se tainnut mennä ajallisesti aivan oikein. Otso syntyi joitakin vuosia myöhemmin, mutta käytin vähän taiteilijavapautta, nauroin.

Minusta kehittyi niinä vuosina mainio kasviskokki. Vain täytekakkujen tekeminen oli piinaa. Eihän kunnon kakku synny ilman kananmunia ja oikeaa kermaa.

– Hyvin sinun kakkusi kelpasivat. Tehtäisiinkö taas pieni kakkutaikina? Jussi innostui.

– Saat tehdä huomenna pikkupoikien kanssa, hellyin.

18.7.2020

Olin edelleen Malesian tunnelmissa. Sain töistä kolmen kuukauden kouluttautumisloman vuonna 2003. Opiskelin tietotekniikkaa ja luovaa kirjoittamista. Yksi harjoitustyö kertoi ikimuistoisesta kiertomatkasta.

– Lii ja Kaizu ovat kissaihmisiä. Lii tilasi minulta matkaraportin otsikolla Onko Malesiassa tiikereitä? Löysin tekstin tuolta blogista. Haluathan kuulla?

– Totta kai. Jussi tiesi, että hän saisi kuulla tarinan halusi tai ei.

Ystävätär oli nähnyt unen, jossa hän telmi leikkisän tiikerin kanssa.  Tuo minulle tuliaisiksi tiikeri, hän toivoi.  Olin lähdössä neljän viikon lomamatkalle Malesiaan yhdessä Jussin kanssa.  Lupasin auliisti.  Tottahan tropiikista tiikereitä löytyy.  Olin haaveillut reppuretkeilystä Aasiassa siitä lähtien, kun vuorotteluvapaalla kiersimme Thaimaan hiekkarantoja.  Nyt säästössä oli tarpeeksi lomapäiviä. Toteutimme aikeen helmikuussa.  Matkaa olisi kyllä kannattanut siirtää kuukaudella, mutta sitä emme lähtiessämme tienneet. Opiskelevat nuoremme sekä 16-vuotias tiibetinterrieri Pekku jäivät kotijoukoiksi.

Saavuimme Kuala Lumpuriin kiinalaisen uuden vuoden juhlahumuun.  Hevosen vuosi vaihtui vuohen vuodeksi.  Asiasta ei ollut epäilystäkään, sillä koko kaupunki oli koristeltu vuohenkuvin.  Palmuissa hehku värivaloja ja katujen ylle oli ripustettu punaisia lyhtyjä. Ilotulitteet paukkuivat korvia vihlovasti. Katsellessamme kaupunkia korkeasta televisiotornista, yllätyin, miten väljästi ja viihtyisästi se oli rakennettu. Maailman korkeimmat tornit näkyivät maamerkkeinä kauas kaupungin laitamille asti.  KL osoittautui oikeaksi ostosparatiisiksi.  Poissa katujen helteestä, valtavissa ilmastoiduissa kauppakeskuksissa voi viettää aikaa päiväkausia. Vaatteet, kengät, laukut, tina, hopea ja elektroniikka olivat edullisia. Me ostimme Sungei Wang-tavaratalosta digikameran, josta oli paljon iloa

Palatessamme maaliskuun alussa uudemman kerran pääkaupunkiin, saimme kokea, miten kauppakeskukset olivat muuttuneet ”ostoshelveteiksi”.  Alennusmyynnit olivat alkaneet.  Huivipäiset muslimit, värikkäisiin sareihin pukeutuneet intialaiset, tummat kiinalaiset sekä katukuvassa hyvin erottuvat länsimaalaiset turistit tungeksivat sankkoina joukkoina tarjoustiskien äärellä.  Minulle riitti pelkkä kurkistus ovelta.

Iloinen maailmaa nähnyt kiinalainen taksinkuljettaja esitteli meille kaupunkia. Turistit tekevät hyvää Malesialle.  Turistit tuovat rahaa.  Money, heh-heh. Leveä naurunpurskahdus.  Länsirannikon kaupungit ovat hyviä, good shopping, heh-heh.  Kun kerroimme aikovamme suunnistaa itärannikolle, hän oli tikahtua nauruun.  Kuka sinne nyt haluaisi mennä?  Siellähän asuu vain muslimeja.

Me halusimme.  Haaveissani näin itseni ruskeaksi paahtuneena itärannikon paratiisisaaren palmurannalla.  Snorkkelitkin olivat matkassa.  Kun marssimme turisti-infoon, mielessä kangasteli matkaohjeet Pulau Tiomanille.  Nuori virkailija pudisteli surullisena päätään. Monsuunisateiden aikana marraskuusta maaliskuuhun itärannikon turistipaikat ovat kiinni eivätkä isot jetit kulje saarille.  No, mielikuva palmurannasta rankkasateessa ei tarkemmin ajatellen houkutellutkaan.

Turistitoimisto suositteli länsirannikon lomasaaria Langkawia ja Penangia.  Koska olimme ne jo aikaisemmilla matkoillamme nähneet, valitsimme pienen paikallisten suosiman Pulau Pangkorin. Saaren pääsi kiertämään päätietä pitkin.  Ainoa bussi oli tarkoitettu koululaisille, mutta onneksi hauskat vaaleanpunaiset taksit olivat halpoja. Majoituimme rauhalliselle Teluk Nipahin rannalle.  Low seasonin aikaan saimme ilmastoidun bungalowin tingittyä paikassa kuin paikassa 50 ringettiin yö eli maksoimme 12,50 euroa.

Ensi töiksemme lähdimme ”aamuviileydessä” retkelle rantapoukamaan, jossa turkoosinvihreä vesi välkkyi houkuttelevasti.  Ostimme katukojusta vesipullon sekä auringon kypsyttämiä hedelmiä. Kuvittelin olevani kovastikin viisas, kun ripustin tertun peukalonmittaisia banaaneja Jussin repun hihnoihin.  Eiköhän rohkea apina lähtenyt seuraamaan meitä.  Se ei välittänyt Jussin uhkailuista mitään.  Päästäkseni sitkeästä seuralaisesta eroon, heitin sille lopulta banaanin.  Otus kuori sen näppärästi ja pisti poskeensa.  Kostoksi sain napattua hellyttäviä kuvia. Loppumatkan Jussi kulki apinanhätistelykeppi kädessä.

Rannalla oli hauska katsoa, miten muslimiperheet pulikoivat matalassa vedessä vaatteet päällä. Villi luonto oli lähellä.  Ihastelimme merikotkien kaartelua taivaalla sekä puissa hyppeleviä huvittavan näköisiä paksunokkaisia sarvilintuja. Saarella kun olimme, tarjolla oli iloksemme tuoretta kalaa sekä mereneläviä. Suosikkiravintolassamme indonesialaisessa Takana Juossa kokki grillasi valkosipulivoilla sivellyt kalat banaaninlehteen käärittyinä.  Makuelämys oli sanoin kuvaamaton.

Vaihdoimme ahkerasti viestejä kotijoukkojen kanssa. Ystävätär vastasi: Hei, kaukomatkaajat!  Kiitos matkakertomuksestanne – seuraamme teitä herkeämättä muina kulkukoirina.  Joko olette bonganneet tiikerin – odotan malttamattomana!  

Olisikohan tiikereitä vuoristossa? Keski-Malesiassa sijaitseva Cameron Highlands teki vaikutuksen upeilla maisemilla, kun viikkoa myöhemmin ajelimme paikallisbussilla ylös serpentiinitietä.

Tervehdys Etelä-Kiinanmeren aurinkoiselta korallihiekkarannalta! Viime sunnuntaina ajelimme seitsemän tuntia ilmastoidulla bussilla Ipohista Kota Bharuun.  Matkustaminen on ällistyttävän halpaa.  Bussiliput maksoivat 18 ringetteä hengeltä eli 4,50 euroa!  Kaupunki oli eksoottisin tähän asti näkemistämme.  Se kuuluu Kelantanin osavaltioon, jonka väestöstä 95% on muslimeja. Jännittävin oli ruuantuoksuinen yötori.  Katukojuissa sai maistella pikkurahalla aasialaisia herkkuja. Jopa sinistä riisiä.

Huivipäiset muslimitytöt hymyilivät mielellään valokuvissa toisin kuin riksankuljettajat, jotka pääsääntöisesti näyttivät nukkuvan kymmenin lampuin koristelluissa ajoneuvoissaan.

Kota Bharussa neljä sirkeäsilmäistä koulutyttöä piiritti meidät. Mistä olette kotoisin?  Mistä pidätte ja mistä ette pidä maassamme?  Kirjoittakaa kouluvihkoihimme jonkun tunnetun suomalaisen runoilijan säkeitä ja kääntäkää ne englanniksi.

Siinäpä haastetta.  Tyttöjen englanninopettaja oli antanut läksyksi haastatella turisteja. Pienen miettimisen jälkeen saimme paperille pari säettä Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta.  Tytöt tirskuivat tyytyväisinä, kun runon idea selvisi.  Jussi innostui piirtämään kouluvihkoon Euroopan kartan (ei muuten mitään helppo tehtävä) sekä selvittämään EU:n ja euron.  Veikkaan, että tytöt tietävät nyt enemmän Euroopasta kuin heidän opettajansa.  Lopuksi otimme puolin ja toisin ryhmävalokuvia.

Kukkahuivinen muslimityttö keitteli porisevalla vokkipannulla banaaneja kadun varressa.  Täytyihän niitä maistaa.  Ringetillä (25 sentillä) sai kuusi puolikasta.  Jussi eksoottisen vaalean tukkansa ansiosta sai vielä lahjaksi seitsemännen.  Yllättäen välipala oli raikas, banaanit eivät olleet lainkaan makeita.

Kota Bharun kulttuurikeskuksessa oli mahdollista nähdä itärannikolle tyypillisiä esityksiä.  Kuten leijanlennätystä, hyrränpyöritystä ja varjonukketeatteria.  Niin luulin.  Harmikseni totesin kuitenkin, että sesonki niidenkin osalta alkoi vasta maaliskuussa.  Pettymyksiä oli sattunut muillekin.  Internetissä käydessämme vaihdoimme matkakokemuksia parin reppuretkeläispojan kanssa.  He olivat uhmanneet helmikuun monsuunisateita ja käyneet pikkuveneellä suosituilla Perhentian turistisaarilla. Merenkäynti oli ollut niin kovaa, että porukka voi huonosti. Saarilla oli vain muutama majoituspaikka avoinna, rannat siivoamatta ja vesi sameaa.  Kaiken lisäksi satoi ja tuuli.  Snorklaamista ei voinut ajatellakaan.  

Lihat kanan, lihat kiri, lihat kanan – lintas! varoituskyltti kadun varressa herätti hilpeyttä.  Kielitaidon kasvaessa tulkitsimme sen tarkoittavan katso ensin oikealle, sitten vasemmalle, vielä kerran oikealle – mene.  Varoitus oli aiheellinen.  Malesiassa on vasemmanpuoleinen liikenne eikä jalankulkijoita ole juurikaan ajateltu.

Avas kanak-kanak, varokaa lapsia -kyltti, oli tarpeen sekin.  Näimme tienvarsilla paljon koulupukuisia lapsia odottelemassa bussia tai pyöräilemässä reput selässä, tytöillä valkoiset huivit tuulessa hulmuten.  Paikalliset eivät kävele. He ajavat moottoripyörillä ja autoilla.  Turistit puolestaan ajavat maailman halvimmilla takseilla.

Itärannikolta saimme lähetettyä postikortit Suomeen.  Etsiskelystä huolimatta en löytänyt tiikerikorttia.  Kirjoitin ystävättärelle, että kelpaisiko oranki näin alkajaisiksi. Vastaus tuli sähköpostissa: Kiitos orankista!  Söpöhän sekin on mutta AJATTELIN kyllä tiikeriä kuitenkin…  

Lonely Planet, mainio matkaoppaamme, houkutteli meidät kaupunkiloman jälkeen tutustumaan itärannikon kalastajakyliin.  Paikallisbusseihin hypätessä saa olla tarkkana.  Olimme matkalla kuvaukselliseen Marangiin, mutta jostain kohtalon oikusta satuimmekin Merangiin. Päätimme oitis, että sinne oikeasti halusimmekin.  Varsinkin kun saimme asuttavaksi kodikkaan bungalowin palmupuutarhasta ja usean kilometrin pituisen korallihiekkarannan melkeinpä kahdestaan käyttöömme.  Turistikausi ei ollut kylissäkään vielä alkanut.

Autio ranta rupesi yllättävän pian ahdistamaan. Jatkoimme matkaa Cheratingiin. Kirjoitin jatkosuunnitelmista otsikolla Lähdössä Suurelle Seikkailulle.

Meihin on iskenyt joku kummallinen matkakuume.  Täällä on kaikkea mitä ihminen voi toivoa: hiekkaranta kasuariinipuiden varjossa, vihreä Eteläkiinanmeri sukellella, hyviä ruokapaikkoja, oluttakin myynnissä itärannikon kuivan kauden jälkeen. Aktiviteetteja tarjolla: shoppailua, batiikkikurssi, jokiretkiä. Mutta ei muuta kuin menoksi.  Sukellamme huomenna ikivanhaan sademetsään Taman Negaran kansallispuistoon, joka sijaitsee täällä Pahangin alueella. Matkaopas ei luvannut, että kulkija näkee varmuudella villieläimiä kuten elefantteja ja tiikereitä (joita elelee viidakossa oikeasti noin 300 kappaletta), mutta taatusti enemmän moskiittoja ja iilimatoja kuin koskaan ennen elämässä.  Taidamme olla ihan hulluja.  Jännittää jo valmiiksi. 

Taman Negara oli kuin UKK:n kansallispuisto siirrettynä viidakkoon. Puiston keskellä Tembeling-joen varressa oli Kuala Tanahin kylä kaikkine palveluineen. Sitä ympäröi laaja sademetsä.  Kylän läheisyydessä oli hyvin merkityt ja hyvin tallatut polut. Nyt oli onneksi kuivaa, mutta sateella polut ovat mutaisia ja viidakko täynnä moskiittoja. Kansallispuistossa voi harrastaa viidakkovaellusta, eläinten katselua juomapaikoilla erityisissä tarkkailutorneissa öiseen aikaan, voi käydä lepakkoluolissa, voi tehdä jokiretkiä ja kokeilla jopa koskenlaskua.

Saavuimme alueelle ilta-auringon pehmeässä valossa. 40 km:n matka pitkällä kapealla jokiveneellä oli vaikuttava. Rehevä sademetsä pystysuorine rinteineen reunusti jokea.  Bongasimme matkan varrella muutaman kirkkaansinisen kuningaskalastajan. Perillä minulle oli ensimmäinen haaste kävellä kapeaa lankkua illalliselle joessa kelluville ravintolalautoille. Jussi huolestui välittömästi, miten aion selvitä viidakon riippusilloista.

Kansallispuistossa kaikki oli superlatiivissa. Sademetsä oli maailman vanhin, riippusillat eli canopy walkway maailman pisin, 430m. Selvisin siitä kuitenkin kunnialla, vaikka kulkeminen 25 metrin korkeudessa puiden latvojen yläpuolella kiikkerää siltaa pitkin olikin hurja kokemus.

Vaelsimme kaksi päivää kahdestaan viidakossa jyrkkiä polkuja ylös ja alas. Vaikeimmissa paikoissa oli köydet kulkijan apuna. Valitsimme ensimmäisenä päivänä helpon 3,5 tunnin kierroksen. Saimme tuhrattua siihen melkein tupla-ajan ja tulimme likomärkinä ja janoisina takaisin.  Eläimiä emme nähneet paljoakaan, keskipäivällä kun kuljimme.  Ei tiikereitäei edes karjuntaa.  Vain lintuja, pitkähäntäisiä oravannäköisiä jyrsijöitä ja suuria värikkäitä perhosia. Vaikuttavimpia olivat punapeppuiset viidakkofasaanit sekä iso varaani, jota jahtasin kameran kanssa tiuhaan viidakkoon asti. Onneksi en ollut liikkeellä sandaaleissa, vaan olin vuokrannut kyläkaupasta varrelliset vaelluskengät.

Istuimme jo varhain seuraavana aamuna kelluvassa jokiravintolassa aamiaisella.  Tarjoilijapoika kantoi kuumaa rotileipää suoraan pannulta ja toi juotavaksi vahvaa makeaa teetä sekä vastapuristettua mangomehua.  Kuuntelimme naapurinpöydän nuorten australialaispoikien yöretkiseikkailua. Pojat pistelivät hyvällä halulla poskeensa banaanipannukakkuja ja kuvailivat seikkaperäisesti, miten olivat yöpyneet eläinten tarkkailutornissa.  Moskiittoparvien ininä kaikui vieläkin heidän korvissaan. Yöseuralaisina oli ollut suuria hämähäkkejä ja jättisuuria rottia, jotka etsivät röyhkeästi syötävää poikien repuista.  Lopuksi saimme nähdä punaiset jäljet molempien säärissä.  Puroja ylittäessään pojat olivat tehneet tuttavuutta iilimatojen kanssa.  Minua puistatti.  Päätin välittömästi, että yövaellukset ja lepakkoluolat saavat minun puolestani jäädä kokematta. 

Mutta Jussi vasta tyytyväinen oli, kun kävimme veneretkellä Orang Asli kylässä alkuperäisheimon luona.  Jussi nimittäin voitti heimopäällikön puhallusputkikisassa!  Muistoksi hän sai pari aitoa nuolta kotiin vietäviksi.

Oli milteipä kulttuurishokki palata viidakosta takaisin Kuala Lumpuriin.  Huvittavin kokemus oli käynti kasvisravintolassa, jossa oli tarjolla mm. aidonnäköisiä kanankoipia ja pihvejä, kaikki soijasta.  Pelkkää huijausta, oli Jussin mielipide.  En minäkään ymmärrä, miksi kasvissyöjille tarjotaan ”lihaa”. Vaikka maistelimme koko retkemme ajan ennakkoluulottomasti katukeittiöiden ruokia ja joimme jääpalajuomia auringonpaahteessa, minkäänlaisia vatsavaivoja ei ollut.

Lähtöpäivänä Kuala Lumpurissa kävimme katsomassa taidekeskuksen näyttelyn.  Esillä oli mitä hienoimpia malesialaisia käsitöitä.  Läpikuultavaa batiikkia, kultalangoin kudottuja songket-kankaita, leijoja ja hyrriä, soittimia, hopeaesineitä sekä taidokkaasti kaiverrettuja puutöitä. Kävellessäni kaikessa rauhassa palmupuutarhaan pystytetyissä näyttelyteltoissa havahduin yhtäkkiä. Tuulenvireessä liehui värikkäitä batiikkikankaita.

Edessäni hyppi laumoittain tiikereitä.  Keltajuovaisia, karjuvia, loikkivia, riehakkaita tiikereitä.  Kymmenittäin, sadoittain.  Kun tuijotin ällistyneenä leikkisiä tiikerinpentuja, aika pysähtyi.  Juuri näin tämän matkan pitikin päättyä. 

Jussi oli kuunnellut hymyssä suin. Hän muisti hyvin puhallusputkikisan.

– En tiedä oliko se aloittelijan tuuria, mutta hauskaa oli, hän virnisti.

– Liillä ja Kaizulla on edelleen keittiön ikkunassa batiikkikangas, jossa tiikerit hyppelevät. Ei mennyt sekään matka hukkaan, nauroin.

19.7.2020

– Saanko lainata näitä neliskulmaisia lautasia Otson syntymäpäiville? Laura kysyi laittaessaan kuivia astioita keittiön kaappiin.

Ihmettelin miksi, sillä tiesin Lauralla olevan mahtava astiakokoelma.

– Mikä juhlien teema on? kysyin.

Laura oli kakkumestari. Edellisillä syntymäpäivillä oli nähty paloautoja, tukkirekkoja monsterihirviöitä.

– Minecraft, syntymäpäiväsankari hihkaisi pelikännykän takaa. – Äiti on luvannut tehdä neliskulmaisen kakun.

– Mikä ihmeen Minecraft? kysyin hämmästyneenä.

– Se on peli, jossa on neliskulmaisia hahmoja, Laura selitti.

Otso katsoi minua kuin vähä-älyistä.

– Eksä mummi tiedä? Kaikki pelaa sitä.

Mummi ei tiennyt. Otson Miika-isä tuli paikalle. Hänellä oli kädessään kulmikas puumiekka.

– Joo, pojat saavat taistella näillä. Maalaan vielä kuviot. Toivottavasti ilma on kaunis, että voidaan olla pihalla, hän selitti.

Tuntui, että nykyaika oli ajanut ohi. Lapsuudessa äiti tarjosi kermavaahdolla kuorrutettuja mansikkakakkuja ja vieraat leikkivät paperinukeilla. Taitaisi kääntyä haudassa, jos kuulisi nykymenosta.

– Odotan jännittyneenä, sanoin pieni haikeus mielessä.

– Niin ja Laura, ota vaan tarjoilulautaset. En tiennytkään, että ne ovat Minecraft -mallia.

20.7.2020

Istahdin aamupuuron jälkeen tietokoneen ääreen. Pojat olivat syöneet annoksensa runsaan mansikkahillon ja hunajan kera. Nyt he olivat syventyneet pelikännyköihin. Anna uinaili vielä saunamökillä ja Jussi makuuhuoneessa.

Suuntasin mielikuvituksen kaukaisimpaan kohteeseen, jossa olin käynyt. Se oli Sahalin saari jossain käsittämättömän kaukana Neuvostoliiton kaukoidässä.

Vuonna 1990 toimittajakaartimme oli kyllästynyt vuotuisiin yhteistyölähetyksiin. He päättivät esittää niin vaikeasti saavutettavaa kohdetta, että hanke kaatuisi. Hämmästyimme, kun ulkomaalaisilta kielletty sotilaskohde Sahalin hyväksyttiin ohjelman tekopaikaksi.

Taas kerättiin vanha iskuryhmä: toimittaja Leo Lehdistö sekä kirjeenvaihtajat Hannu Vilpponen Moskovasta ja Yrjö Länsipuro Kaukoidästä, ohjaaja Erkki Määttänen, yhteystoimittaja Juhan Paadam Virosta, kuvaussihteerit Marjo Lundvall ja minä.

Sahalinille lähetettiin tiedustelu, millainen sää siellä syyskuussa vallitsee. Vastaus oli ”vaihteleva”. Varauduimme varmuuden vuoksi lämpimin asustein. Minä olin lukenut ainoan löytämäni ”matkaoppaan” Anton Tšehovin Sahalin -kirjan. Siinä vakuutettiin, että seutu on Venäjän sateisinta.

Jo matka oli seikkailu. Herrat Lehdistö, Vilpponen ja Määttänen matkasivat etujoukkoina Moskovaan ja sieltä täpötäydellä Aeroflotin koneella Krasnojarskin kautta suoraan Juzhno-Sahalinille. Marjo, minä ja Juhan matkustimme vuorokautta myöhemmin ylellisesti puolityhjässä koneessa. Kostea tropiikin lämpö löi vastaan, kun saavuimme perille.

Yritin valita viikon aikana kahdesta mukana olleesta t-paidasta vähemmän kostean. Toimittajiemme tuttu Finnairin osastopäällikkö Seppo Sarlund saapui joukkueen vahvistukseksi puolessa välissä viikkoa ja toi tuliaisina meille tytöille puhtaat Finnairin t-paidat. Harvoin olen ollut yhtä ilahtunut.

Olin kuvitellut, että seutu on jotain todella eksoottista. Kaikkea vielä. Harmaat kerrostalot, leveät kadut ja ihmismassa olivat tuttuja näkyjä ympäri Neuvostoliittoa. Korealaiset olivat ainoat väriläikät katukuvassa.

Työnteko Sahalinilla oli mielenkiintoista. Olimme varautuneet alkeelliseen tekniikkaan, mutta hämmästykseksemme studiot ja edit-yksiköt oli viimeisintä uutta, olihan Japani vain muutaman kilometrin päässä. Saimme runsaasti valmista kuvamateriaalia paikallisen televisioyhtiön arkistosta. Ihastelimme hienoja maisemakuvia läheisiltä Kuriilien saarilta.

Kuljimme toki myös paikallisen kuvausryhmän kanssa tekemässä omia juttuja. Mieleenpainuvin oli retki Lesnojoelle kalanjalostus- tai oikeammin kalanriistotehtaalle. Itämainen lohi eli carbusa nousee jokeen kutemaan niin sankoin parvin, että joen yli voi kirjaimellisesti kävellä kalapaljoudessa. Tehtaalla ei tarvitse kuin nostaa haavilla kalaa niin paljoin kuin halutaan. Kaikki kalat pakastetaan ennen kuin ne myydään.

Onnistuimme kuvausmatkalla ostamaan seurueellemme muutaman kalan hotellissa paistettaviksi. Vaikka keittiöhenkilökunta vähän hämmästelikin tuoretta kalaa, illallisesta tuli niin ylellinen snapseineen ja viineineen, että sitä muisteltiin kauan. Sahalinin parhaat ravintolat olivat korealaisia. Viikon aikana tuli syötyä runsaasti terveellistä merilevää.

Itse ohjelman teko studiolla sujui tehokkaasti. Ainakin sitten kun kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro onnistui sääongelmista huolimatta saapumaan ajoissa nauhoitukseen. Me Suomeen lähtijät Marjo, minä, Juhan ja Seppo Sarlund kuljetimme valmiin ohjelmakasetin mukanamme. Herraseurue taas jatkoi maailmanvalloitusta. Eki lähti Japaniin ja muut Kiinaan lomailemaan.

Koostin retkestä pienellä kameralla kuvaamastani materiaalista videon. Se herätti ihastusta, kun työryhmä kerääntyi muistelemaan kuvausviikkoa.

– Minulla on vhs-kasetti edelleen tallessa jossain muuttolaatikossa, kerroin Jussille. – Olisi hienoa siirtää se vähintäänkin dvd:lle.

– Totta, ei ole mitään tietoa, kauanko vhs-kasetteja pystyy katsomaan, Jussi sanoi.

Arvelin, että jos en tekisi mitään asian hyväksi, kasetit jäisivät pölyttymään varaston nurkkaan. Siellä oli sekä kaitafilmejä että tallenteita lomamatkoilta.

– Katoavaa kansanperinnettä, huokasin.

– Jos nuoriso ei niistä kiinnostu, sinne jäävät historian hämärään.

– Leena, älä masennu. Onhan meillä valokuvia. Olet tallentanut ne digimuotoon.

– Harmittaa, kun valokuvat työvuosilta ovat heikkolaatuisia ja niitä on turhan vähän. Olen yrittänyt pelastaa tärkeimmät. Mutta jätetään tämä haikailu. Voisin laittaa meille jotain syötävää. Ostin pitkästä aikaa siskonmakkaroita. Ajattelin tehdä niistä keiton perunoiden ja sipulien kanssa.

– Kunnon kotiruokaa, herätä kun on valmista, Jussi sanoi ja oikaisi sohvalle.

21.7.2020

Katselin kirjahyllyä. Olin teettänyt Ifolorilla lukuisia valokuvakirjoja kiinnostavimmista matkakohteista. Sahalinin matkan muisto houkutteli etsimään kuvia Japanista. Kirja löytyi. Valokuvat palauttivat mieleen matkatunnelmat. Olin jäänyt vuoden 2007 lopulla vapaalle. Matka toteutui seuraavana syksynä. Leskeksi jäänyt Immo oli lähtenyt matkaseuraksi.

– Jussi, luenko sinulle juhlamatkastamme Kiotoon, Tokioon ja Hiroshimaan?

Jussi nousi istumaan. Hänen vaalea tukkansa oli hauskasti pystyssä.

– Tilaan sinulle ajan parturiin. Mutta kuuntele, miten paljon ehdimme kokea. Olen päivittänyt tarinan blogiin. Voit katsella kuvia samalla kun luen.

17.09.2008 Finnairin edukas lentotarjous Osakaan sai minut ja Jussin taas kerran vauhtiin.  Sattui vielä niin onnekkaasti, että ystävämme Immo oli matkaseuraa vailla.  Niinpä varasimme yhteistuumin lennot ja lähdimme rohkeasti suunnittelemaan omatoimimatkaa. Matkamme kestää kymmenen päivää.  Olemme varanneet Suomesta seitsemän vuorokauden interrail-liput luotijunaan, joten matkan tekeminen paikan päällä on helppoa ja nopeaa. 

Mie oon vaan niin kade! laitoin sähköpostiin tuliaistoivomuslistaa 🙂 Anna

to 18.9.2008 perillä Kiotossa Ryokan Kaguraya

Uskomatonta mutta totta.  Istun ryokanin yläkerrassa lattialla tatamilla ja kirjoittelen.  Onneksi fiksu-Anna ymmärsi antaa meille matkaan adapterin.  Kello on puoli seitsemän illalla. Suomessa kuusi tuntia vähemmän.  Täällä on jo pimeää.  Asumme kukkulalla ja kaupungin valot loistavat parvekkeellemme. Horisontissa siintävät vuoret.  Idylli on täydellinen.  Isäntämme on nuori skotti, jolla on Kiotossa taidenäyttely.  Hän esitteli tilat ja kertoi, että alaovi on yötä päivää avoinna.  Voimme mennä ja tulla mielemme mukaan. Meillä on käytössämme iso avoin huone, jonka voi jakaa yöksi sermillä kahteen osaan sekä parveke.  Nukumme lattialle levitettävillä patjoilla.  Päiväksi ne rullataan pois.  Majoitukseen kuuluu myös aamiainen.  Koko lysti maksaa 32 euroa hengeltä. Majatalomme sijaitsee temppeleiden läheisyydessä vanhassa perinteikkäässä puutalossa.  Tästä on hyvä lähteä jatkamaan tutkimuksia.  Heräsimme yöllä, kun ulkona satoi ja taifuuni riepotti parvekkeen irtosermejä.  Myrsky meni kuitenkin nopeasti ohi ja me nukuimme sikeästi yli 12 tuntia. 

pe 19.9.2008 kulttuurikierros Kiotossa

Meillä on ollut mielettömän hieno kulttuuripäivä Kiotossa.  Suunnistimme aamiaisen jälkeen Ginkakuji hopeatemppelille, joka sijaitsee ryokanimme lähellä.  Kävelimme sateenvarjojen kera märkiä katuja.  Lämmin tihkusade kasteli tehokkaasti. Päätemppeli oli rakennustelineiden alla, mutta puutarha oli kerrassaan viehättävä.  Jatkoimme matkaa filosofin polkua, joka seuraili joenuomaa.  Aloitimme myös shoppailun, Immo osti matkahatun, minä värikkään kietaisumekon ja Jussi paikallisia namuja. Poikkesimme kesken matkan vilkkaammille ostoskaduille, sillä nälkä yllätti.  Keltaisessa talossa Brown-ravintola tarjosi japanilaisia lounasannoksia edulliseen 700 – 900 jenin hintaan.  Saimme pehmeää tofua, misokeitot, salaattia sekä erilaisia tempuroita. 

Virkistyneinä jatkoimme matkaa seuraavalle temppelille. Heian oli shintolaistemppeli, jonka valtava punainen portti näkyy kaupungissa pitkälle. Laajan temppelialueen vierellä oli erityisen hieno puisto, jonne sopivasti tänään oli ilmainen sisäänpääsy. Hyppelimme parissakin paikassa pienen lammen yli aseteltuja kivipaasia myöten. Seuraava kohteemme oli Gion eli Kioton vanhakaupunki.  Matkalla kävimme taidekaupassa, josta ostin siveltimiä ja bambukyniä.  Ostimme myös matkan ensimmäisen sakepullon.  Myyjärouva vakuutti, että se aitoa kiotolaista ja parasta laatua. Emme olleet ihan vakuuttuneita juoman herkullisuudesta, kun koemaistelimme sitä joen rannalla puistonpenkillä.

Gionissa puikkelehdimme auringon laskiessa kapeilla kujilla.  Iloksemme näimme etäältä parikin geishaa.  Onnemme määrä kasvoi, kun näimme suuren geishaseurueen saapuvan mustissa takseissa turvamiesten saattelemina.  Tässä vaiheessa iltaa päätimme, että olemme ansainneet paluukyydin taksilla, sillä kävelykilometrejä oli päivän mittaan kertynyt runsaasti. Lämmin suihku, kuutamo kotiparvekkeella sekä sakenloppu maistuivat makealle.  Olemme yllättyneet, miten hienosti olemme pärjänneet ja miten mielenkiintoinen kaupunki Kioto on.  Pahasti pelkään, että neljä päivää täällä on aivan liian vähän.

la 20.9.2008 aurinkoinen aamu

Oli mukava herätä, kun aurinko kurkisteli parvekkeen sermin läpi.   Suuntaamme paivanvalossa Gioniin, joka vaikutti kerrassaan kiehtovalta.  Näimme eilen iltavalossa valtaisan Chionin temppelin. Toinen huippunähtävyys samalla seudulla on Kiyomizu, buddhalaistemppeleitä molemmat.   Jännittää. Toteutimme suunnitelman satakymmenen prosenttisesti.    Pääsimme paikallisbussi 100:lla jo tutunoloiseen Gioniin. Ensimmäinen kohteemme oli komea kirkkaanpunainen sintolaistemppeli Yasaka. Kävelimme sieltä pieniä katuja pitkin parin kilometrin päässä sijaitsevalle rinteeseen rakennetulle Kiyomizulle.  Väkeä oli liikkeellä runsaasti.  Kadun varren kojuissa oli myynnissä turistihoukuttimia. Jouduimme oikein ruuhkaan, mitä lähemmäs temppeliä saavuimme.  Lapset olivat hauskan näköisiä koulupuvuissaan. Katukuvassa näkyi myös kimonopukuisia naisia. Vietimme temppelialueella pari tuntia.  Kukkulan rinteiltä avautui hieno näköala alas kaupunkiin.  Päivä oli niin helteinen, että kierroksen päätteeksi panimme elämän risaiseksi ja joimme huippukalliit oluet temppelibaarissa.

Palasimme taksilla Gionin ruokakadulle lounaalle.  Immo löysi keittiöveitsikaupan ja oli kovasti tyytyväinen ostokseensa.  Hän sai kaupan päälle oppitunnin oikeaoppisesta veitsen teroituksesta sekä hienosti punaisella liinalla sidotun kotelon.  Vaelsimme katetussa hallissa idän ihmeitä ihaillen.  Ostin uuden repun entisen kulahtaneen tilalle. Ilta pimeni, kun lähdimme palailemaan kohti kotinurkkia.  Osuimme sopivasti Randyn taidegallerian kohdalle ja katsastimme hänen piirrosnäyttelynsä. 

Anna
jee, hyvältä kuulostaa! pieni välihuomautus, sake kannattaa ehdottomasti juoda lämmitettynä (lämminvesihauteessa), kylmänä se on kamalan pahaa (kuten varmasti jo huomasittekin.)

Lii&Kaizu
Hei, tultiin juuri Huizista! Hienoa taas lukea kokemuksia muualtakin maailmalta. Toivottelemme oikein mukavaa reissun jatkoa – idyllisiä temppelikaupunkeja myöten. Terv. L&K

janesisko
moro matkalaiset ihanalta kuulostaa!
Me otettiin eilen aurinkoa, + 16 C, korkeapaine vihdoin täällä.
Nauttikaa, t jane ja pojat 

su 21.9.2008 viimeinen Kioto-päivä, retki Naraan. Heräsin rankkasateen kohinaan.  Maisema ikkunasermien takana oli tasaisen harmaa.  Lähdimme sateen tauottua matkaan. Pääsimme Kintetsu-linjan junalla edullisesti vanhaan pääkaupunki Naraan.  Junanvaihto Yomatossa hoitui helposti.  Olimme perillä sopivasti lounasaikaan.  Katsastimme katetun ostoskäytävän tarjonnan ja päädyimme yllättävästi vietnamilaisen ravintolan tarjouksiin.  Olimme kovasti tyytyväisiä maukkaisiin ja kauniisti aseteltuihin annoksiin.

Ulkona satoi kaatamalla, kun olimme valmiita kulttuurikierrokselle.  Päätimme juoda ensin kahvit.  Mahtava ukkosmyrsky vain yltyi.  Kauppakeskuksen kohdalle osui salama valtavalla paukahduksella.  Koulutytöt kirkuivat ja mekin pelästyimme.  Lähdimme kuitenkin rohkeasti kaatosateessa puistoalueelle, jonka vetonaulana olivat kesyt peurat. Ne olivat turhankin rohkeita, sillä ne olivat tottuneet turistien tarjoamiin kekseihin. 

Naran ykkösnähtävyys oli maailman suurin puurakennus Todaiji-temppeli, jossa oli valtava 1200-vuotias Buddhan patsas.  Ehdimme parahiksi paikalle juuri ennen sulkemisaikaa. Sitkeä sade jatkui, kun palasimme asemalle.  Nopea Kioton juna oli juuri sopivasti lähdössä.  Jouduimme maksamaan hieman lisämaksua, mutta se ei tahtia haitannut.  Ehdimme syödä Kioto Ekin asemalla misokeitot huurteisten oluiden kera, ennen kuin oli aika rientää suunnittelemaamme iltarientoon.

Löysin nimittäin eiliseltä ostoskierrokselta esitteen perinteistä kiotolaisesta musiikkiteatterista.  Gion Cornerissa oli tarjolla turisteille suunnattu näytös, jossa oli lyhyt valikoima erilaisia esityksiä.  Näimme teeseremonian, kotosoittoa, kukkienasettelua, keikojen tanssia, no-teatteria sekä taidokasta nukketeatteria.   Vajaan tunnin esityksen jälkeen ilta oli sysipimeä ja vettä tuli taivaan täydeltä.  Kotibussit eivät enää kulkeneet, mutta onneksi taksit olivat halpoja.  Kotijääkaapissa oli sakepullo jäähtymässä.  Viimeinen Kioto-ilta sujui hulppeasti. 

 Maanantai oli matkapäivämme Kiotosta Tokioon.  Kävimme aamulla vielä pikaisella temppelikierroksella lähimaastossa.  Isäntämme Randy lähti oppaaksi ja kierrätti meitä pienissä salaisissa buddhalaistemppeleissä.  Paluumatkalla löysimme itse shintolaistemppeleitä sekä kukkulan rinteillä viehättävän polun, jossa kuljettiin kymmenien punaistenporttien läpi.

– Leena, olen jo aivan läkähdyksissä. Tarvitsen vähän virkistystä tässä vaiheessa, Jussi kommentoi.

– Meillä ei ole sakea, sopisiko kahvikupillinen?

– No jaa, ajattelin kyllä kunnon paukkua. Kioto oli upea.

– Olisi hulppea mennä sinne kirsikankukkien aikaan. Olen nähnyt kuvia uskomattoman hienoista puista, haaveilin.

Laitoin kahvin tippumaan ja tarkastelin, löytyisikö kaapeista tukevampaa juotavaa.

– Täällä on Kaizun tekemää omenalikööriä, otatko lasillisen? Etiketissä lukee Liqueur Pomme 1 Qualité, Koskis – Sucre – Pommes 2016.

– Vuosikertaa, kyllä kiitos.

Minä tyydyin pelkkään maitokahviin. Liköörit olivat makuuni turhan makeita. Jussi vetäytyi lepäilemään hetkeksi. Silmäilin tekstiä. Seuraavaksi oli vuorossa Tokio. Jatkoin lukemista. Olin kirjoittanut päivityksen internetkahvilassa.

ma 22.9.2008 hei ystavat, olemme onnellisesti lennahtaneet luotijunalla Tokioon.  Ueno First City Hotel on kulttuurishokki idyllisen ryokanimme jalkeen.  Taallahan saa oven lukkoon, Jussi huomasi, kun saavuimme perin lansimaiseen huoneeseemme.  Eksotiikassakin loytyy, meilla on vessassa huuhteleva suihku, jossa lukee sterilointi.  Emme ole viela uskaltaneet kokeilla.  Olen taalla tietotekniikan ihmemaassa aivan pulassa.  Hotellimme aulassa on ilmainen netti, mutta muistitikkua tai kuvanlukijaa siihen ei saa tokata. Skandit puuttuvat, niin kuin olette varmaan huomanneet.

Matkapaivamme tanaan sujui kirjaimellisesti vauhdilla.  Luotijunan nopeus oli parhaimmillaan 220 km tunnissa.  Ostimme junaan Kyoto Ekin asemalta herkkuboxit susheja, sashamia seka erilaisia lammitettavia valmisannoksia.  Kuin myos kylmat Asahi-oluet.  Kylla maistuivat, silla matkaan lahtemisemme oli aikamoista hassakkaa ennen kuin saimme JR-passit vaihdettua ja loysimme oikean junan.  Mina roikuin ikkunassa Fudzi-vuoren kohdalla ja nainkin upean vuoriston, mutta pilvet peittivat huiput.  Paluumatkalla meilla on viela toinen mahdollisuus. Vaihdoimme Tokion paarautatieasemalla Yamanote linjalle ja paasimme katevasti Okachimachon asemalle, jonka lahella hotellimme on.  Jussi suunnisti kompassilla, Immo GPS:lla ja mina kipitin perassa.  Nyt meilla on iltamenot mielessa.  Kommentoin huomenna lisaa.

 jatkuu tiistaiaamuna: Olimme illalla kuin lapset karkkimaassa.  Neonvalot välkkyivät kirkkaina ja kansaa oli liikkeillä kadut mustinaan.  Hotellimme lähiympäristö on täynnä pieniä ruokapaikkoja ja putiikkeja.  Täällä näkyy jopa ulkoilmakuppiloita toisin kuin Kiotossa.  Istahdimme yhteen sellaiseen tarkoituksena juoda vain oluet, mutta innostuimme kokeilemaan erilaisia pikkuannoksia ja viihdyimme pitkään.  Piripintaiset sakelasit taisivat vaikuttaa asiaan. Pojat tilasivat Yakitori -kanavartaita, minä paistettua tofua ja kimchia, joka oli erinomaisen herkullista.  Jos oikein ymmärrän, se on hapatettua kiinankaalia.  Tuntui ylelliseltä nukkua oikeissa sängyissä neljän paivan lattialla oleilun jälkeen.  Tosin patjoilla nukkumiseenkin tottui, varsinkin kun ensimmäisen yön jälkeen ymmärsimme laittaa vaahtomuovipatjat ohuiden futonien alle. Kokeilimme tänä aamuna hotellin japanilaista aamiaista, joka oli kuin taideteos.  Kauniisiin astioihin oli valmiiksi katettu misokeitot, munakasta, merilevää, pikkelssiä, parsakaalia, riisiä ja savusilliä. Tänään tutkailemme lähiympäristöä.  Uenon alue on vanhaa Tokiota ja täältä löytyy mm. hieno kansallismuseo. 

Liisa
Mukava lukea, että olette päässeet perille ja että odotukset täyttyvät. Mitä kaikkia ihmeitä saattekaan siellä vielä nähdä ja kokea, toivottavasti Fuji vuorikin näyttäytyy paluumatkalla. Reipasta jatkoa ja terveisiä myös kumppaneillesi. Liisa

Tokiossa on korkeapaine ja meillä hiki.  Täällä on ollut pari päivää lämmintä varmaan lähellä 30 astetta.  Olemme jo vanhoja konkareita kulkemisessa.  Täällä on loistavat junakartat ja tekstit löytyvät länsimaisin kirjaimin.  Toistaiseksi olemme olleet vain kerran pienessä kapakassa, jossa myöntelimme sujuvasti japaniksi kaikki ehdotetut sakemerkit.  Anna oli oikeassa, lämmin sake on parempaa kuin kylmä.

Aloitimme eilen Tokio-kierroksen Ueno-puistosta, jossa sijaitsee runsaasti taidemuseoita.  Kansallismuseo oli loistava.  Minä ihailin suunnattomasti zen-kirjakääröjä ja äärimmäisen taidokkaita tussitöitä. Näimme myös muutamia Hiroshigen ja Hakusain töitä, vaikka suurin osa niistä taitaa olla nyt Ateneumissa.  Tunnelma vaihtui, kun taidekierroksen jälkeen osuimme ruokatorille, jonka yhteydessä oli myynnissä ihastuttavia keramiikka-astioita.  Täällä turisti tulee hulluksi.  Ostelin kauniita kippoja, joita Jussi kantoi painavassa repussa lopun päivää. 

Ginzassa kävimme hämmästelemässä hyvin hoidettua keisarillista puistoa.  Sen jälkeen hyppäsimme kiertoajelubussiin, joka päätyi sumopainihallille.  Ilta ehti pimentyä, kun juoksin paparazzina kameran kanssa kadulla kulkevien sumomiesten perässä. Illalla bongasimme opaskirjan suositteleman Tengu-ketjuravintolan, jossa hinta-laatusuhde oli erinomainen.  Maistelimme monta pientä annosta mm. tuoretta tonnikalaa.  Täällä ei tarvitse olla nälkäisenä, sillä kuppiloita riittää ja hintataso on halvempi kuin Suomessa.  Olemme tänään lähdössä kunnolla shoppailemaan.  Minulla on sivellintavaratalo tiedossa. 

jatkuu illalla: Sivellintavaratalo Itoya löytyi Ginzasta.  Ostin hienoja ja kalliita siveltimiä, laadukkaat akvarellivärit, paperia ja grafiittikyniä.  Jussi sanoi, ettei taiteen tekeminen ole nyt ainakaan välineistä kiinni.

Päivän kulttuurikierroksen teimme Robbongissa, jossa sijaitsee Tokion korkein 67-kerroksinen pilvenpiirtäjä.  Päänähtävyys oli kuitenkin nykytaidetta edustava Mori Art museo, jossa oli Anette Messingerin näyttely.  Päivän toinen kohokohta oli käynti Harajukussa, joka on nuorison Mekka.  Anna on hehkuttanut, että siellä näkee toisenlaista Tokiota.  Tunsimme itsemme tosi yli-ikäisiksi koulutyttöjen ja poikien keskellä.  Vohvelikioskeille oli jono, hyvin mahduimme sekaan. Lelukauppa Kiddyland, jota Anna suositteli, osoittautui hulvattomaksi paikaksi.  Voi olla, että miellä on tuliaisia juuri sieltä. 

Matkalla tuli testattua Tokion metrokin, joka toimi moitteettomasti.  Palasimme kotinurkille tutulla Yamanote -kehälinjan junalla, johon meidän JR-junapassimme kelpaavat. Iltaruokapaikka löytyi sujuvasti ruoka-annosten kuvien houkuttelemana.  Päädyimme tosi paikalliseen ravintolaan, josta löytyi japaninkielisten tekstien lisäksi ruokalajit englanniksi mutta hinnat olivat vain japanilasilla numeroilla.  Jännitimme loppuun asti, joudummeko tiskaamaan, sillä kaikki tilaamme annokset olivat pienoistaideteoksia sekä asettelun että maun puolesta.  Onneksi lasku oli kohtuullinen ja talouskassamme edelleen hieman plussan puolella. Meillä on huomenna viimeinen Tokio-päivä.  Suunnistamme ani varhain maailmankuululle kalatorille. 

Miika
Heippahei. Tuntuu eksotiikaa piisaavan! Toivottavasti on hyviä otoksia, että välittyy kokemus hyvin tänne asti, terkkuja M&L

25.09.2008 matkamme viimeinen Tokio-päivä on illassa, maailmankuulu Tsukij-kalatori on koettu. Kello herätti aamulla puoli kahdeksalta.  Vilkkain hetki Tokion maailmankuululla kalatorilla on aamuviiden ja kuuden välillä, jolloin kalat huutokaupataan. Kun me ehdimme paikalle, meno oli rauhoittunut, mutta nähtävää riitti.  Kalakauppiailla on kojuja vieri vieressä ja tarjolla on vaikka mitä, niin kuin Immo asian ilmaisi.  Herkuttelimme tuoreilla susheilla, jotka veivät kielen mennessään.

Immo bongasi Lonely Planetista mieleisensä viimeisen päivän kohteen – olutmuseon.  Vietimme iltapäivällä mielenkiintoisen tovin maistellen erilaisia Sapporo-oluita. Ei hassumpi valinta.  Virkistyneinä siirryimme junalla Shinjukuun, joka on yksi Tokion suurimmista asemista.  Siellä on hauska tarkkailla ihmisiä.  Mustapaitoja liikkuu jatkuvana virtana joka suuntaan.  Täällä katukuva on kovasti mustavalkoinen, sillä miehillä on helteelläkin musta puku, valkoinen paita ja solmio. Nuoret pukeutuvat minihameisiin tai shortseihin, mustiin pitkiin polvisukkiin ja korkeakorkoisiin saappaisiin.

Me katsastimme Annan suosituksen mukaan Kinokonyan kahdeksankerroksisen kirjakaupan, joka oli todella mielenkiintoinen.  Voi olla, että sieltäkin on tulossa tuliaisia.  Nyt meillä on viimeinen ilta, käymme syömässä hyvin ja sitten pitäisi pakata.  Shinkansen luotijuna Hiroshimaan lähtee aamulla 7.03.

Superexpress HIKARIlla yli 900 kilometrin matka sujui vajaassa viidessä tunnissa.    Meillä oli junanvaihto Shin Osakassa.  Vauhti oli parhaimmillaan 270 km tunnissa Immon GPS:n mittarin mukaan.

Olimme perillä Hiroshimassa jo puolen päivän aikaan. Kaupunki osoittautui vauraaksi ja kauniiksi.   Se on rakennettu jokien suistoalueelle.   Hotellimme Sunroute sijaitsi kuvankauniilla paikalla joen rannalla lähellä Hiroshima Memorial Parkia. Immolla oli jokinäköala, meidän huoneestamme näkyi vain hotellin takapiha.  Mekin pääsimme lauantaiaamuna nauttimaan näkymästä, sillä huoneen hintaan sisältyi ylellinen buffet-aamiainen 15 kerroksessa.

Iltapäiväohjelmanamme oli käynti Miyajiman temppelisaarella.   Matka taittui ensin raitiovaunulla asemalle, sieltä paikallisjunalla saaren lähiasemalle, josta oli kymmenen minuutin lauttamatka kohteeseen. Kesyt peurat kävelivät rannan tuntumassa.   Se olisi ollut kova juttu, jos emme olisi jo Narassa nähneet niitä. Saaren päänähtävyys on värikäs Itsukushima Shrine, valtava portti, joka seisoo vedessä. Paitsi laskuveden aikaan, jolloin saavuimme. Otimme Immon kanssa innokkaasti kuvia, mutta illan hämärtyessä näkymä oli monin verroin vaikuttavampi.  Otimme lisää kuvia.   Kotona lienee aikamoinen urakka valita niistä parhaimmat.

Illallisruokapaikka löytyi pääkadun tuntumasta.  Maistelimme saaren erikoisuuksia, paistettuja ostereita (tuoreet ovat parempia) sekä merenelävillä täytettyjä ohuita pannukakkuja.   Palasimme mantereelle auringonlaskun aikaan.  Ilta oli kuulas sateen jälkeen.

Lauantaiaamuna matkan parhaan aamiaisen jälkeen olimme virkeitä tutustumaan atomipommimuseoon.  Kiersimme koskettavia saleja pari tuntia. Lapset ovat tehneet rauhan merkiksi lukemattomia origamikurkia.  Kuulimme niistä jo menomatkalla lentokoneessa, sillä Jussin vieressä istui hiroshimalainen tyttö, joka opiskeli taidetta Saksassa. Hän ehti kertoilla paljonkin paikallishistoriaa yön aikana, sillä Jussi innostui keskustelemaan – saksaksi. Hiroshiman kaupunki on nykyään pulassa mihin sijoittaa kaikki paperikurjet, sillä niitä saapuu ympäri maailmaa.

Jatkoimme kierrosta kaupungin ostoskadulla ennen kuin oli aika jatkaa matkaa Osakaan.  JR junapassi on ollut hintansa arvoinen, sillä olemme käyttäneet ahkerasti junaa. Osaka Castle Hotel sijaitsi kaupungin sydämessä joen rannalla. Nyt meidän huoneestamme on huikea näkymä joen takana neonvaloissa välkkyvään kaupunkiin.  

Löysimme hotellimme lähistöltä mielenkiintoisen ruokapaikan.  Paikalla oli hilpeitä japanilaisseurueita, turisteja ei lainkaan.  Pääsimme heti kättelyssä monen japanilaisen valokuviin.  Yksi tarjoilijoista puhui sen verran englantia, että saimme mieleisemme annokset.  Minä tilasin herkullisen valikoiman sashamia, raakaa kalaa.  Pojat pysyttelivät liharuuissa. Kohotimme ties kuinka monennet sakekipot kampaitoivotuksin viimeisen illan kunniaksi.  Matka on ollut jännittävä sukellus japanilaiseen kulttuuriin.

Lähtöpäivän aamuna saimme maistella hotellin buffetpöydästä sekä japanilaista että länsimaista ruokaa.  Pienen kävelylenkin jälkeen oli aika siirtyä Osaka Kansai lentoasemalle, joka on rakennettu saarelle.  Kymmenen tunnin lento Suomeen sujui virkein mielin, sillä päiväsaikaan jaksoi lueskella ja katsoa elokuvia.  Saavuimme Moulin Rougen sävelin iltakuudelta Helsinkiin ja pääsimme mukavasti Miikan kyydissä kotiin.  Pitkä matka oli takana ja arki uusine haasteineen edessä.

29.09.2008 Nyt taas kotona kymmenen päivän matkan jälkeen. Matkalaukut on purettu ja ensimmäinen koneellinen pyykkiä pesty.  Olo on vielä aika toistaitoinen kuuden tunnin aikaeron vuoksi.  Japani osoittautui yllättävän helpoksi turistikohteeksi ja idän kiehtovan erilainen maailma valloitti.  Huomenna enemmän, kotitunnelmissa Leena, Jussi on jo töissä ja Immo matkalla mökille.

Ihanaa, että löysin blogisi ja kotisivusi. Olen matkustanut kanssasi monet matkat ja innolla aina odotan mitä tuleman pitää. Pidän tyylistäsi kertoa asioista ja kaikista ihan pienistäkin jutuista. Kauniit taulusi sopivat hyvin kuvittamaan matkakertomuksiasi. Ruokajutut ovat piste iin päälle. Täydellistä! PS. Laita äkkiä Japanin kuvia! Kiittäen etukäteen, S.

– Jäi hyvät muistot. Kirjoitin yhteenvedon, mikä meitä Japanissa kiehtoi.

– Ainakin eksotiikka, mystiikka ja esteettisyys, Jussi kiteytti.

– Hyvin sanoit. Listallani on vielä katumuoti, ruoka ja juoma ja häkellyttävän täsmällinen liikenne.

– Onneksi meillä täällä Hämeenlinnassa on nykyään lukuisia sushipaikkoja.

– Niin ja osataan kokata itsekin. Ehkä taas ensi kesänä syntymäpäivillä. Siitäkin on tullut perinne.

Ruokablogissa oli hienoja kuvia kesämökin pöydälle katetuista makirullista. Anna, Miika ja Laura olivat pyöritelleet niitä useana kesänä pikkuväen avustuksella.

Matka oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Olen palannut yhä uudelleen muistoihin. Niiden ja valokuvien innoittamana olen maalannut akvarelleja kimonopukuisista tyttösistä. Ilmeisesti idän eksotiikka viehättää muitakin, sillä japanihenkiset maalaukseni ovat menneet ilahduttavan hyvin kaupaksi.

22.7.2020

– Tänään on Otson syntymäpäivä. Poika täyttää jo yhdeksän vuotta, kerroin Jussille aamukahvipöydässä. – Juhlitaan vasta elokuussa. Mutta meillä on tänään toinenkin merkkipäivä. Muistatko mikä?

– En pysy perässä näissä kesäjuhlissa. Syntymäpäiväsi oli jo, samoin Annan, niin ja hääpäivä, Jussi ynnäsi.

– Leenan päivä tietenkin ja elokuussa on vielä Marjan päivä. Kaikki juhlani ovat kesällä. Saat tänään mustikkapiirakkaa. Käyn noukkimassa rinteestä marjoja, ovat jo kypsiä.

Juhlapäivät ovat mukavia, tuumin, kun palasin kukkurallisen astian kanssa metsästä. Taidan tehdä Salosen piirakan.

Etsin ohjeen ruokablogista. En tiennyt, kuka Salonen oli, mutta resepti oli hyvä.

250 g sulaa voita
2 lasia sokeria
4 lasia vehnäjauhoja

Nämä sekoitetaan ja otetaan yksi lasillinen sivuun.

1 muna
1 lasi piimää (noin 2 dl)
1 1/2 tl soodaa piimään sekoitettuna

Kaada kevyesti sekoitetut ainekset uunipellille ja lisää marjoja tai hedelmiä sekä lasillinen murutaikinaa, paista 180 asteessa noin puoli tuntia.

Kannoin iltapäivällä tuoksuvan piirakan ulkopöydälle ja tarjosin sen kanssa vaniljakastiketta. Jussi otti kaksi palaa.

– Sain ohjeen Lauralta. Hän oli tehnyt kevään ensimmäisen piirakan raparperista. Kun villivadelmat kypsyvät, ne sopivat mainiosti täytteeksi.

– Olisiko ohje alun perin Mimiltä? Hänhän on nykyään Salonen? Jussi kysyi.

– Salonen on tuiki tavallinen nimi. Epäilen, että Laura on saanut ohjeen äidiltään. Mutta Mimistä tuli mieleen, muistatko kun juhlimme hänen 35-vuotispäiväänsä Vietnamissa?

– Joo, ostettiin erikoishalpaa konjakkia, Jussi nauroi.

– Odota, minulla on matkakuvaus jossain tietokoneen uumenissa. Tarjoile meille lasilliset erikoiskallista brandya, touhusin.

Jussi palasi hetken kuluttua kahden kristallilasin kanssa. – Kilistetään juhlapäivän kunniaksi, hän ehdotti.

– Löysin jutun. Oli vuosi 1999 ja Vietnam vasta avautunut turisteille. Lennettiin Saigoniin, käytiin sotarikosmuseossa ja retkellä Cu Chin tunneleissa. Matkan kohokohta oli rantaloma Nha Trangissa. Luen pätkän.

– Oli aika hulppeaa, kun meillä oli henkilökohtaiset myyjätytöt rannalla, Jussi sanoi ja maistoi arvostelevasti brandya. – Ihan juotavaa, hän totesi.

– Tosi tujua, mutta menettelee kahvin kanssa.

12.3.1999 Vietimme aamupäivän Sofitelin altaalla.  Käsivarret ja niska punoittavat lupaavasti, aurinko toimii.  Söimme lounaan Saigon Star hotellissa. Ruoka oli tosi tulista. Lento Nha Trangiin starttasi iltapäivällä.  Hotelli on melkein rannassa hyvällä paikalla lähellä keskustaa.  Meillä on parveke ja allas ja merinäkymä.  Minibaari on, jos mahdollista, vieläkin halvempi kuin Saigonissa.  Nautimme tervetuliaisiksi kylmää kookosta, joka oli yllättävän hyvää.  Nyt on uusi Vietnam -paita päällä ja Miss Saigon -hajuvettä.  Molemmat maksoivat noin 20 FIM.

ti 16.3. Olemme viettäneet upeita päiviä rannalla.  Meillä on oma hierojatyttö Luu, joka on tehnyt Jaanalle ja minulle pedikyyrin ja manikyyrin.  Jaanalla on vihreät varpaankynnet ja minulla hopeista glitteriä. Sitten meillä on oma hedelmänmyyjä.  Päiväannokseen rannalla kuuluu mangoja, ananasta, banaaneja ja dragon -hedelmää, jota kasvaa vain täällä. On meillä vielä oma ravunmyyjäkin.  Hän grillasi eilen rannalla upeat jättiravut. 

Heräsimme eilen aamuseitsemältä lenkkeilemään rantahiekalla lempeässä auringossa.  Jatkoimme aamiaisen jälkeen Bao Dain huviloille cyclon kyydillä. Tänään, taas ani varhain, ajoimme taksilla Po Nagar -kivitorneille Cham -kulttuurin muistomerkille, jossa on aikoinaan palvottu Shiva -jumalaa. Long Son -pagodilta kiipesimme mäelle, jossa seistä jökötti jättimäinen valkoinen Buddha.  Innokkaat koulupojat toimivat oppaina.  Virkistäydyimme hikisen retken jälkeen paikallisessa kuppilassa energiajuomalla.  Japanilainen liikemies yritti myydä meille saman tien laatikollisen Lipovitia. 

ke 17.3.Olemme lähdössä meriretkelle, minä olen varautunut Zyrtecillä.  Illalla kalastimme jättilobsterit kiinalaisen ravintolan akvaariosta.  Neljä painoi lähes kilon, kappalehinta oli noin 25 FIM.  Maistelimme iltacocktailit Coconutissa.  Mangodaiquirit kuulostivat ihanilta, mutta maku oli lievä pettymys. Jussi sai gin tonicinsa maitolasista.

to 18.3. Heräsimme aamuviideltä katsomaan paikallista taijia paraatikentälle.  Väki oli liikkeellä sankoin joukoin.  Osa pelasi palloa ja sulkapalloa, osa oli uimassa.  Jumppaajat vetivät ohjelmansa auringonnousuun mennessä. 

Teimme eilen upean neljän saaren meriretken kansainvälisessä seurassa.  Laivalla oli australialaisia, hollantilaisia, ranskalaisia ja vietnamilaisia.  Kippari oli yliveto.   Laulatti meitä vietnamiksi.  Nyt osaamme Clementinen paikallisella kielellä.  Minna opetti vastavuoroisesti Hepokatin suomeksi.

Uimme sydämen kyllyydestä. Lounas katettiin laivan pitkälle pöydälle. Istumapenkit kääntyivät kätevästi pöydäksi. Parasta oli kuitenkin Floating Bar.  Kelluimme pelastusrenkaat ympärillämme meressä ja kippari ja apupoika tarjoilivat isoista pulloista paikallista viiniä.  Se oli tosi pahaa, liian makeaa ja kyllä me joimme!  Iltapäivä kuluikin sitten tosi joutuisasti.  Seurustelimme yhden saaren rannassa australialaispariskunnan kanssa ja joimme Saigonia. Viimeisen saaren rantaan menimme koriveneillä. Illallisen söimme viehättävässä rantakadun puutarhassa.  Kasviksia, riisiä ja sammakonreisiä.

pe 19.3. Tänään iski ankara mahatauti.  Oli jo aikakin.  Olen lepäillyt aamukuuden rantalenkin jälkeen ja pakannut.   Lento Saigoniin lähtee klo 15:10. Jaana ja Minna ovat vielä rannalla ja Jussi hierojalla. Löysimme eilen paikallisesta Maximarketista Annalle hurmaavan viininpunaisen prinsessapuvun vanhojen tansseihin.  Siinä oli helmassa tahroja ja myyjätytöt pesivät sitä ahkerasti ja kuivattivat hiustenkuivaajalla.  Hinta putosi 500000 dongiin (noin 200 markkaa).  Myyjä kysyi ”Are your doughter going to married?”  Näimme eilen oikean morsiamenkin hotellin altaalla.  Laahusta oli metritolkulla.  Morsian oli kaunis ja nuori, sulhanen lihava japsi.  Ilmeisen rikas.

la 20.3. Saigon Star -hotellissa. Vatsatauti tuli ja meni.  Vetäydyin lentomatkan jälkeen hotelliin lepäilemään.  Muu porukka kävi syömässä jättipizzat.  Tänään olen ollut riennoissa muiden mukana. Vesinukketeatteri oli riemastuttava.  Lohikäärmeet kisailivat ja kalat pelasivat palloa ja nukkepariskunta paimensi ankkapesuetta, mutta tiikerikissa ryösti yhden ankanpoikasen ja karkasi palmuun.

Valmistaudumme syntymäpäiväjuhliin.  Minna täyttää tänään 35 vuotta.  Ostimme lahjaksi bambukuvioisen silkkiyöpaidan. Jussi on hakemassa avainta parvekkeelle, josta on aikomus nipsauttaa Bougainvillen oksa.  Pullo Saigon -konjakkia on ostettu aperitiiviksi, maksoi melkein neljä markkaa.

– Oli hienot syntymäpäivät, Jussi kommentoi. Mutta nyt Leenaseni, meillä on päiväunien aika. Ajattelin vetäytyä tuonne sisälle varjoon.

– Minä otan torkut keinussa. Kiitokset brandysta, sanoin raukeana. Vahva juoma oli tehnyt tehtävänsä.

Näin unta vesinukeista. Uncle Teo hymyili veitikkamaisesti saparot päässä. Nukke oli matkannut laukussani Suomeen. Nyt sen paikka oli kaupunkikodin lasivitriinissä. Olin vakaasti päättänyt, etten hanki matkamuistoja. En tiedä, miten niin oli päässyt käymään, mutta nyt kotoa löytyi nukkeja ja naamioita ja tauluja ja lakkatöitä. Jääkaapin ovessa oli magneetteja ja hyllyssä rivi aasialalaisia keittokirjoja.

2.8.2020

Viikonloppu Pentinkulman päivillä oli sykähdyttävä. Nautin, kun sain keskittyä kirjoittamiseen ilman arkirutiineja. Tekstistä kirjaksi kurssi pidettiin Urjalan ultramodernissa älykoulussa. Valot syttyivät liiketunnistimilla. Kun videotykin käynnisti, luokka hämärtyi automaattisesti. Opettajamme Niina Hakalahti ja Sanna Nyqvist olivat mukavia ja kannustavia. Saimme myös WSOY:n kustantajan Anna-Riikka Carlsonin vieraaksi. Olin pyörällä päästäni kaikesta uudesta tiedosta, jota kurssi tarjosi.

Eikä se loppunut siihen. Toinen kirjoituskurssi otsikolla Luovan kirjoittamisen paja käynnistyi lauantaina. Niina jatkoi uuden ryhmän kanssa. Teimme kirjoitusharjoituksia ja osallistuimme Pentinkulman päivien juhlallisuuksiin. Kuuntelimme vuoden esikoiskirjoilijoita ja liikutuimme Kirjan juhlassa. Esiintyjistä kaksi oli ylitse muiden. Anna Kortelaisen ja Taija Tuomisen puheet koskettivat.

Vaihdoimme kurssin myötä yöpymispaikkaa. Majoituimme Taikayö Campingille yhdessä Annan ja Miikan perheiden kanssa. Lauantaipäivä oli aurinkoinen. Lapset kirmasivat ruohikolla, kävivät uimassa ja kalassa. Illalla juhlistimme Lauran ja Miikan hääpäivää mutakakulla, marjoilla ja grillimakkaroilla. Sunnuntaina viimeisen kurssipäiväni jälkeen jokainen perhe ajoi rankkasateessa kotiin.

– Kurssi antoi uskonvarmuutta siihen, että kirjoittaminen kannattaa. Ei tarvitse julkaista mitään, sillä itse prosessi on se juttu. Ajatukset selkiytyvät ja maailmaa katselee vähän eri kulmasta. Opin jo maalauskursseilla havainnoimaan luontoa. Nyt kuuntelen ihmisten puheita ja poimin parhaita paloja, kerroin Jussille.

– Olen huomannut. Sukulaiset ja ystävät lukevat blogiasi ja tietävät kaiken perhe-elämästämme, Jussi nauroi. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että loisti päähenkilönä valokuvissa ja tarinoissa.

– Saimme kurssilla hyviä ohjeita. Opettajat hehkuttivat, ettei kukaan omista sanoja. Virikkeitä voi hakea kirjoista ja elävästä elämästä. Jopa varastamaan ja valehtelemaan.

– Aika hurjaa, Jussi kommentoi.

– Henkilöt voi etäännyttää vaihtamalla nimet. Mietin, kun kirjoittelen näitä elämänertatarinoita, pitäisikö vaihtaa nimet. Sinä voisit olla Heikki, Anna voisi olla Annuska ja Miika Mikki. Päätin kuitenkin, että jutuissa on paljon julkisuuden henkilöitä omilla nimillään. Miksi myös perhe ei olisi?

– Sinun tekstisi ovat myötäeläviä. Voithan kysyä lapsilta, mitä mieltä he ovat.

– Ehkä kysynkin, sitten kun käsikirjoitus on valmis. Siis en vielä pitkään aikaan.

4.8.2021

Jussi oli saanut hyvää seuraa, kun olin kurssilla. Kylmäkoskella lomiaan viettävä Erkki Lakervi oli tullut polkupyörällä Urjalaan. Erkki ja hänen vaimonsa Sirpa olivat perhetuttuja. Sähkötekniikan professori Erkki oli ollut Jussin esimies tämän harjoittelujaksolla Kainuun valossa. Tämä oli moittinut, että saa vaivoikseen jonkun opiskelijaplantun.

Pyöräilystä oli tullut traditio. Ajoimme joka toinen kesä Hattulasta Kylmäkoskelle ja vietimme hauskan viikonlopun. Joka toinen kesä Sirpa ja Erkki pyöräilevät mökillemme. Tosin viime vuosina olemme vaihtaneet kulkupelin autoon. Sirpalla ja Erkillä oli sähköavusteiset pyörät. Matkaa mökiltä Kylmäkoskelle oli noin 60 kilometriä. Ensimmäisen retken jälkeen Jussi ihmetteli yön nukuttuaan, oliko hänen takapuolensa alla kivi, kun hän istuutui puiseen pihakeinuun.

Muistelin pyöräretkeämme Unkarissa kesällä 2001. Tarjosin tekstiä Kodin Kuvalehteen. Sain myönteisen vastauksen, mutta toimitussihteeri ei löytänyt sille koskaan tilaa. Arvelin, että retki oli turhan vaatimaton ollakseen lehtijutun arvoinen. Laitoin lukulasit silmille ja eläydyin tunnelmaan.

Nagymarósin poikia ollaan, Jussi lauleskeli iloisesti, kun pyöräilimme Tonavan rantaa myötävirtaan.  Kaikki oli juuri niin kuin olin etukäteen kuvitellut. Polkupyörillä Unkarin kesässä halki unikkoketojen.

Matkassa oli ehtinyt olla monta odottamatonta mutkaa, ennen kuin olimme näin pitkällä. Olin sinisilmäisesti kuvitellut, että marssimme Budapestissä ensimmäiseen pyörävuokraamoon ja matka voi alkaa. Tulostimme internetistä parikin osoitetta ja ne taskussa menimme painavia pyörälaukkujamme kantaen ensimmäiseen. Hienoja kaupunkipyöriä oli saatavilla, mutta niissä ei ollut minkäänlaista tilaa laukuille.   Ystävällinen poika lupasi ottaa tavaramme säilytykseen.

Ei muuta kuin Margit-saarelle seuraavaan osoitteeseen.  Bringo hinto -vuokraamoja oli kaksin kappalein, ensimmäinen vuokrasi vain katoksellisia huvipyöriä.   Laukut painoivat tuskallisesti, kun oikea osoite ja kelvolliset retkipyörät löytyivät. Kahden pyörän vuokra neljältä vuorokaudelta oli edulliset 360 markkaa.

Musteensiniset pilvet kohosivat Tonavan ylle varusteita pakatessamme.  Taivas repesi mahtavaksi ukkossateeksi, kun vihdoin pääsimme matkaan sadeviitat yllä.  Vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että hyvin varustetuissa vaihdepyörissämme ei ollut kuin käsijarru. Sellaisella en ollut ajanut koskaan.  Hiki ehti tulla vähintään kerran päivässä, kun polkaisin tyhjää.  Aamuisin hoin kuin mantraa, muista käsijarru. Onneksi Tonavan rannat ovat tasaisia, ei tarvinnut pahemmin jarrutella. Suomesta mukaan otettu kypärä pysyi hellepäivinäkin tiukasti päässä.

Ensimmäinen etappimme oli Szténtendrén taiteilijakaupunki runsaan 20 kilometrin päässä Budapestistä pohjoiseen. Junassa laitoin Suomeen tuttaville tekstiviestejä, onko tämä nyt kivaa? Sain kannustavia vastauksia: Vaihtakaa hevosvankkureihin, auto olisi kätevä, tulkaa takaisin Suomeen, täällä paistaa!

Edullista panzió-majoitusta löytyy ympäri Unkaria, hinta kahden hengen huoneessa noin 150 markkaa.  Useimpiin kuuluu tukeva aamiainen. Meillä oli varmuuden vuoksi matkassa teltta ja makuupussit, mutta niihin ei tarvinnut turvautua kuin kerran.  Kesäkuussa matkatessamme tilaa oli runsaasti.

Retkemme toisena aamunakin sade tihuutteli, kun lähdimme reippaina polkemaan tavoitteenamme Tonavan mutka.  Pyörätie seuraili joen rantaa, unikot ja niittykukat kukkivat värikkäinä.   Kukkakaupoista tuttua morsiushuntua näkyi kevyinä pilvinä. Tie jatkui Tonavan saaressa halki niittyjen.   Piknik-lounaan jälkeen tuntui, että maasto on yhtä ylämäkeä, vastavirtaan kun poljimme.                  

Pääsimme lautalla saaren pohjoispäässä takaisin länsirannalle. Muutaman kilometrin päässä löytyi seuraava etappi, kaunis vanha Visegrádin kaupunki. Saimme majapaikan vanhan omakotitalon piharakennuksesta.   Puhelias emäntä tarjoili aamiaisen terassille viininlehväkatoksen alle.

Matkamme kolmantena päivänä risteilimme jokilaivan matkassa Visegrádista Esztergómiin.  Tuuli navakasti, jopa lämpökerrasto oli tarpeen.  Maisemat olivat vaihtelevia pikkukylineen ja matkanteko leppoisaa.    Tonavaa pitkin pääsee jokilaivalla Wieniin asti.   Vietimme Esztergómin vanhassa kaupungissa kulttuuripäivän.  Palasimme illalla bussilla Visegrádiin ja ehdimme vielä maistella paikallisia viinejä pienissä kellareissa.

Aamulla oli aika lähteä paluumatkalle.   Valitsimme reitiksemme Tonavan itäpuolen.  Ensin lautalla joen yli Nagymarósiin. Sieltä vauhdilla myötävirtaan hyvin merkittyä pyörätietä Vác – Budapest lehtimetsiköiden läpi. Saavuimme iltahämärissä Dunakesziin, josta oli sopiva 19 kilometrin pyöräilymatka pääkaupunkiin.  Kaupungin molemmat penziót olivat täynnä ja ainoa hotelli oli muutettu poliisiasemaksi. Ei auttanut kuin leiriytyä Tonavan varteen campingalueelle. Aurinko oli paistanut koko päivän, yö oli lämmin ja täynnä yölintujen laulua.

Jatkoimme aamun valjettua luottavaisina Tonavan rantaa seuraillen pikkutietä, kunnes se muuttui pelkäksi traktoriuraksi. Pompottelimme kymmenisen kilometriä savista polkua, kunnes hermot pettivät ja palasimme autotien varteen. Olin vaipua epätoivoon, koska moottoritiellä pyöräily oli kielletty eikä vaihtoehtoja ollut.   Paikalliset kehottivat vaan painumaan reippaasti autovilinään.

Budapestin raja tuli onneksi vastaan tuota pikaa ja sen myötä pyörätie.  Olimme hätäilystäni huolimatta palauttamassa vuokrapyörät sovittuun aikaan. Juuri sopivasti, kun ukkossade taas yllätti.

Kymmenen päivän matkamme jatkui sittemmin helteiseksi muuttuneessa säässä junalla Skékesfehérváriin ja sieltä vuokra-autolla Balatónille. Kulttuurikierroksella Budapestista käsin vietimme hauskan retkipäivän ihailemalla Gödöllön barokkilinnaa. Ihastuttavat aikakauden asuihin pukeutuneet hovineidot ja hoviherrat toivat tuulahduksen menneestä ajasta, varsinkin kun yllätimme nuoren parin suutelemasta tulisesti linnan sisäpihalla. Mustalaistanssit, operettikonsertti sekä istuskelu paikallisissa olut- ja viinituvissa (sörözö ja borozö) kuuluivat lempeiden kesäiltojen ohjelmaan.

Vietimme ikimuistoisimmat päivät Budapestin kylpylöissä. Kaupunginpuistossa on vanhanaikainen viehättävä Széchenyi-kylpylä, jossa voi pulahtaa toinen toistaan lämpimämpiin rikinkatkuisiin altaisiin ja katsella eksoottisena elämyksenä miehiä, jotka viettävät päiväkausia vyötäisiään myöten lämpimässä altaassa shakkia pelaten.   Ehkä mekin eläkepäivillä? Vielä lähtöpäivänä karkasimme tuliaisostosten ja pakkauksen keskeltä pariksi tunniksi Margit-saarelle Palatinus -kylpylään, joka on ihastuttava keidas keskellä suurkaupunkia.   Veikkaan, että Unkariin palaamme vielä.

Vaivuin muistoihin. Budapest oli toden totta yksi suosikkikohteista. Varsinkin kun lennot sinne olivat edullisia. Luen huomenna Jussille päivityksen juhlamatkastamme yhdessä Liin ja Kaizun kanssa, päätin.

5.8.2020

– Jussipussi, muistatko, kun vietimme hienon viikon Budapestissa hääpäivänämme vuonna 2016?

– Kyllä minulla jokin mielikuva on, mutta lue vaan. Näen, että sinulla on tietokone auki.

ma 12.9.2016 hotel Golden Park

Jos sinä olisit minä ja minä olisin sinä,
sinä ajattelisit kuin minä ja minä ajattelisin kuin sinä
… ja taas olisimme eri mieltä

Näillä sanoilla Lii ja Kaizu toivottivat meille 40-vuotishääpäiväonnea.  Ensimmäinen Unkari-ilta sujui rattoisasti menneitä muistellen ja juhlajuomia nauttien. Olimme Top 10 -matkalla edulliseen 230 euron hintaan.  Hotellimme sijaitsi Pályaudvar -aseman vierellä punaisen ja vihreän metrolinjan varrella. Tonavalle oli kävelymatka, tosin aika pitkä sellainen.  Testasimme heti aamulla. Kävelimme Vaci Utcaa ja katselimme matkamuistotarjontaa.  Sievä tyttönen tarjosi maistiaisia.  Lii kokeili vihreää namua, Jussi mustaa.  Sitten tuli kiire huuhtomaan suuta – oluella ja palinkalla – sillä namut olivatkin saippuaa.  

– Ikinä en ole syönyt yhtä pahanmakuista karkkia,Jussi totesi.

ti 13.9.2016 Pakkasimme uimapuvut ja pyyhkeet matkaan tukevan buffet-aamiaisen jälkeen. Suunnistimme kaupungin vanhimmalle metrolinja ykköselle.  Se vei meidät suoraan kylpylään. Päivä oli yhtä juhlaa. Helle helli, mittari näytti parhaimmillaan +33.  Ulkoaltaita oli joka lähtöön.  Niistä kuumin oli todella kuuma ja oleskeluaika oli rajoitettu 20 minuuttiin.  Pitkässä altaassa oli uimalakkipakko.  Oli hilpeä katsella uimalakkimuotia. Oli virtaviivaisia (meillä), oli lippalakkeja ja suihkumyssyjä.  Valvojapojat vihelsivät pilliin, jos joku yritti livahtaa uimaan ilman päähinettä.  Kaljut saivat uida rauhassa.

Jussi oli kuunnellut haikean näköisenä. Hän taisi aavistaa, että kylpylämatkat olivat meidän osaltamme ohi. Mies ei uskaltautunut uimaankaan, sillä laituri oli hutera eikä kaiteita ollut.

14.8.2020

– Hämeen keskiaikafestivaali alkoi tänään. Harmittaa. Päätimme Paperihuoneen graafikoiden kanssa, ettemme osallistu yleisötapahtumaan. Pahuksen korona, puhkuin.

– Älä välitä, ehkä ensi kesänä tilanne on parempi, Jussi yritti lohduttaa.

– Eniten harmittaa, että kerrankin on luvassa aurinkoinen ja poutainen viikonloppu. Vuosi sitten värjöttelimme sateessa. Asiakkaat viihtyivät katetussa olutteltassa. Kanta-asiakkaani pettyvät, kun en ole päivittämässä heidän kohtaloaan.

Jussia huvitti. Hän ei ymmärtänyt, miksi jaksoin puuhastella tarotkorttien parissa.

– Uskotko itse niihin?

– Tämä on ikivanha perinne. Tarotkortit auttavat ymmärtämään, missä mennään. Minä en ennusta, vaan asiakkaat tulkitsevat kortit oman elämäntilanteen mukaan. Se auttaa selkiyttämään ajatuksia. Olen saanut paljon palautetta, että kortit tietävät. Jos elämässä on valintatilanne, tiedät alitajuisesti, mitä haluat. Kortit auttavat tekemään päätöksen.

– Pakassahan on myös tummasävyisiä kortteja?

– On toki juuri niin kuin elämässä. Siellä on jopa kuoleman kortti.

– Et ole tosissasi, tarkoittaako se oikeasti kuolemaa?

– Ei todellakaan. Se kehottaa lopettamaan jonkun jutun, joka ei enää toimi. Silloin on mahdollista aloittaa uutta.

– Kuulostaa järkevältä. Entä Huoli, Tappio, Häirintä ja Tuho? Jussi oli selannut korttipakkaa.

– Haluatko, että ennustan sinulle? Elämässä on monta puolta. Yritän kääntää negatiiviset asiat varoituksen sanoiksi. Eihän olisi uskottavaa, jos ennustan kaikille ylitsevuotavia onnen maljoja ja valkoisilla ratsuilla kiitäviä prinssejä.

– Minulle sopisi kyllä joku hemaiseva prinsessa.

– Älä unta näe. Vaikka et usko ennustuksiin, nosta onnenkortti. Lupaan, että annan vain hyviä ennustuksia.

Jussi sekoitti pakan. Nauroin.

– Sait kaikista korteista Narrin. Se on vahva ja hyvä kortti. Katso, Kevään jumala Dionysos edustaa luovuutta. Narri on kosmisessa yhteydessä pitkän napanuoran välityksellä. Narri kehottaa olemaan valmis uuteen alkuun. Se kehottaa hyppäämään ilman pelkoa tuntemattomaan ja seuraamaan sydämen ääntä.

– Leena, minä seuraan sinua. Vie minut, minne tahdot, Jussi sanoi ja moiskautti suukon poskelleni.

Katoin keinulle päiväkahvit. Pullaa ei ollut, mutta kaapista löytyi mökkikorppuja. Jussilla oli tapana kertoa pikkupojille, että hänellä oli korppukaivos. Kun sitä louhi, sokerikanelikorppuja löytyi.

– Kerroit joskus, että sait asiakkaan Lahdesta asti?

– Kyllä vain, tapasin koulukaverini Eetun pari kesää sitten keskiaikafestivaalilla. Hän tunnisti minut ja kertoi olevansa kiinnostunut mystiikasta. Ennustin hänelle, mutta rupattelutuokio jäi lyhyeksi, sillä telttaani oli jono. Yllätyin, kun Eetu soitti muutaman kuukauden kuluttua. Hän kertoi olevansa valintatilanteessa ja kysyi, voisinko ennustaa etänä. Vastasin voivani, mutta ehdotin, että hän tulisi käymään. Eetu ilahtui ja ajoi vielä samana päivänä Hämeenlinnaan. Tapasimme työhuoneellani. Sekoitin pakan ja hän nosti kortit. Huone kirkastui, kun hänen kasvoilleen kohosi leveä hymy. Ohjekortti oli Menestys.

– Nyt uskallan tehdä päätöksen. Kiitokset sinulle, hän sanoi ja lähti hyvillä mielin kotimatkalla.

Jäin miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos ohjekortti olisi ollut esimerkiksi Tuho tai Pettymys. Onneksi näin ei käynyt. Kortit tietävät?

Sain vuoden päästä kuulla, että Eetu oli ryhtynyt yrittäjäksi ja menestyi hyvin.

– Entä siskosi viisikymppiset? Sait mainetta sielläkin, Jussi kysyi.

– Ennustin turbaani päässä pihamökissä. Naisvieraat tulivat jonossa, miehet vain naureskelivat. Kunnes yksi rohkelikko uskaltautui kokeilemaan onneaan. Hän nosti ohjekortiksi Taikurin. Kehuin, että se on pakan paras kortti, joka antaa onnen avaimet. Sen jälkeen miehet jonottivat luokseni.

– Sinä jaksat yllättää, Jussi nauroi.

6.9.2020

Jussin puhelin oli hukassa. Sitä etsittiin ja etsittiin, tuloksetta. Kirjasin tarinan rauhoittaakseen hermojani. Otsikoin sen Piinaa eli yhden puhelimen tarina.

– Mihinkäs minä tökkäsin auton avaimet, silmälasit, lompakon, vyön, puhelimen? 

Tukin korvani, tätä valitusta olen kuullut liian kauan. Olen oppinut tarkkailemaan, mihin Jussi riisuu vaatteensa (yleensä lattialle tai sohvan päälle), mihin hän laskee silmälasit (milloin mihinkin, työtason päällä on kerääntymispiste), mihin hän tökkää puhelimen (keittiön pöydälle, sohvapöydälle, jättää takin taskuun). Lompakkokin jää usein taskuun. Joudun nykyään pesemään miehen housuja lähes päivittäin. Kerran pesin lompakonkin. Vahingossa. Setelit kuivuivat sileiksi, pankin tunnusluvut eivät. Ne ovat edelleen kippuraisia ja muste on osittain levinnyt. Tulkitsemme niitä suurennuslasin kera. Ovat toistaiseksi pelittäneet.

Avaimille on ulko-oven vieressä oma naula. Minun avaimeni eivät enää roiku siellä. Viime perjantaina oli kauhun hetket, kun mies lähti käymään mökillä. Vedin illalla tuulitakin ylleni ja valmistauduin lähtemään Hämeenlinnan Taiteilijaseuran puheenjohtaja Minttu Saarisen näyttelyn avajaisiin Galleria Koneeseen. Teema Saako lihava nainen tanssia kiinnosti. Samoin se, miten avajaiset toimivat korona-aikana.

Mintulla oli samanniminen näyttely vuosi sitten Galleria Paperihuoneella. Hän halusi herättää keskustelun aikamme ilmiöstä. Olin apukäsinä, kun hän ripusti näytteille XXL-kokoisia helmin ja peilinpaloin koristeltuja alushousuja.

– Nämä olivat ensimmäisen kerran esillä vuorokauden ajan Ystävyydenpuiston pop-up näyttelyssä. Ripustin ne puiden oksille. En mainostanut tapahtumaa, mutta puskaradio toimi ja hämmästeleviä katselijoita saapui kymmenittäin paikalle. Eräs mies kävi kysymässä, käytänkö todella tällaisia jättikokoisia pikkareita, taiteilija kertoi työmme lomassa.

Jäin miettimään hänen sanojaan. En puhetta isokokoisista alushousuista vaan suhtautumisesta isokokoisiin naisiin. Minttu on kieltämättä kookas ja mukavan pullea. Hän oli ihastuttava väriläiskä muuten harmaassa katukuvassa. Minttu pukeutuu väljiin afromekkoihin ja kietoo huiveja turbaaniksi. Hän tekee itsevarman vaikutuksen, mutta tunnustaa olevansa herkkä. Vaatii aikamoista rohkeutta panna itsensä alttiiksi julkisella intiimillä taidenäyttelyllä.

Avajaistarjoilu oli hyvin minttumainen. Hän tarjoili vieraille Mars-patukoita ja kaloripitoisia smoothieitä. Tunnelma oli iloisen riehakas. Minttu onnistui toden totta virkistämään kaupungin taide-elämää. Mutta saako lihava nainen tanssia, siihen hän ei antanut vastausta.

Avaimeni eivät olleet tavallisella paikalla. Olin käynyt aamulla kaupassa ja tiesin ripustaneeni ne naulaan. Tutkin taskut ja pöytätasot. Ei löytynyt. Pelastus oli nippu vara-avaimia, joita saimme asunnon oston yhteydessä. 

Lähdin siis matkaan ja toivoin hartaasti, että kaikki olisi hyvin, kun mies tulee kotiin. Vatsanpohjassa oli ikävä tunne, sillä kotiavaimen lisäksi renkaassa oli Galleria Paperihuoneen avain. Olimme jo kerran vaihdattaneet lukot, koska kassalipas oli ryöstetty. Lukkojen vaihtaminen oli kaamean kallista. En halunnut ajatella sitä kauheutta. 

Galleria Koneessa oli avajaisvieraita normaalia vähemmän. Kaikilla oli tunnollisesti maskit kasvoilla. Tarjoiluakin oli. Yritin juoda sivistyneesti lasillisen valkoviiniä pahvipillillä maskin raosta. Parhaiten pärjäsivät ne, joilla oli visiirit. Minulla ja graafikkoystävä Paulalla on runsaan viikon kuluttua freskonäyttelymme avajaiset Galleria Paperihuoneella. Suunnittelemme tarjoilun samanhenkiseksi. Nyt pitäisi vielä selvittää, mistä visiirejä saa.

Toivoin, että Jussi olisi kotona, kun palasin. Ei ollut. Minulla oli kylmä rinki vatsan kohdalla.

Mies tuli iltapimeällä.

– Otitko avaimeni? kysyin, kun hän pääsi sisälle.

Jussi näytti kädessään olevaa rengasta. Siinä oli auton avain ja hänen kotiavaimensa.

– En tietenkään.

– Näytä taskut, tivasin hätääntyneenä.

Karkulainen löytyi miehen villatakin taskusta. Hän näytti hämmästyneeltä.

– En minä, hän sanoi. 

En voinut sille mitään, että purskahdin itkuun. Miten elämästä oli tullut näin turhauttavaa?

– Puhelin taisi jäädä mökille, mies tunnusti, kun kyselin sen perään. En huolestunut, vaikka syytä olisi ollut. Olimme lähdössä yhdessä viikonloppuna laittamaan mökkiä talvikuntoon. Keittiön jääkaappi piti tyhjentää ja pestä. Edellisenä talvena se jäi päälle ja oli keväällä kaameassa kunnossa. Päätin, että ainakin tämä operaatio pitää hoitaa.

Päivystin lauantaina Galleria Paperihuoneella. Kävin ennen vuoroni alkua Goodmanilla. Tarvitsin suurikokoisia kehyksiä akvarelleilleni. Clas Olssonilta niitä löytyi. Ostin neljä. Myyjä pakkasi ne kahteen muovikassiin, joiden kädensijat hädin tuskin yltivät sormieni ympäri. Raahasin painavia kasseja gallerialle ja venäytin selkäni. 

Seuraavana päivänä se oli tulessa. Lähdin kuitenkin urhoollisesti mökkimatkalle. Kun valitin kipua, Jussi ihmetteli, miksen soittanut hänelle. Hän olisi tullut autolla hakemaan.

– Miten soitan, eihän sinulla ole puhelinta, puuskahdin.

Olisi tietysti pitänyt sopia kuljetus etukäteen, mutta mies nukkui pitkiä aamu-unia enkä hennonut herättää.

– Täytyy käydä tankkaamassa. Onko sinulla luottokortti? mies kysyi startatessaan autoa.

– Eikö sinulla sitten ole? kysyin.

– Lompakko taisi jäädä kotiin, mitä väliä, kun sinulla on, hän sanoi hieman tuohtuneena. 

Ymmärrän kyllä, että moitin häntä liikaa. Ei mies tahallaan unohtele ja hukkaa tavaroita. Välillä hän unohtaa minutkin.

Muutama viikko sitten olimme huoltokäynnillä kaupunkikodissa. Minä odottelin, että pesukoneellinen pyykkiä valmistuu. Jussilla oli asiaa Tiiriöön. Sovimme, että hän tulee hakemaan minut.

Jussi soitti Parolan S-Marketista. 

– Miksi sinä siellä olet? Meidänhän piti mennä yhdessä takaisin mökille ja käydä matkalla kaupassa, ihmettelin.

– No täällä minä nyt olen, mies totesi lakonisesti.

Sovimme, että hän menee yöksi mökille ja hakee minut seuraavana päivänä. Lupasin pestä toisenkin koneellisen pyykkiä.

Puhelin soi seuraavana aamuna.

– Minä olen täällä mökillä, mutta missä sinä olet? Jussi kysyi syyttävästi.

En tiennyt itkeä vai nauraa.

Aivojen magneettikuvissa oli todettu lieviä muutoksia. Pienet verisuonet olivat tukossa ja aivoissa oli kulumia. Diagnoosi oli aivoatrofia. Alzheimerin taudin kohdalle lääkäri oli kirjannut kysymysmerkin.

– Aivoja on käytetty liikaa, yritin hymyillä, kun luin lääkärin diagnoosin. 

Tankkasimme, minä maksoin luottokortilla.

Hermostuin taas, kun ehdimme seuraavaan risteykseen. Autossa kaikui sen seitsemän kilikelloa. Jussi näytti, että vyö oli kiinni. Huomasin häpeäkseni, että oma vyöni oli auki. Samassa veneessä oltiin.

– Meni vain 40 litraa. Edellisen Skodan säiliöön mahtui 60, mies rupatteli iloisesti.  – Käydään Parolan Citymarketissa. Minulla on asiaa apteekkiin, hän sanoi. – Haen reseptilääkkeet.

Meni hetki, kun hän huomasi, ettei ilman henkilöllisyystodistusta saa reseptilääkkeitä. Minä ostin tuoreet croissantit ja lupasin keittää mökillä kahvit. Olin taas sovinnollisella tuulella.

– Jätä minut kyydistä Väisäsen alatien kohdalla. Reippailen mökille. Laita kahvi tippumaan ja etsi samalla puhelinta, sanoin. 

Syyskuinen sunnuntaipäivä oli vaihteeksi poutainen ja aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Sammalikosta hiekkatien varrelta löytyi muutama kantarelli. Kahvintuoksu leijaili keittiössä, kun pääsin punaposkisena perille.

– Löytyikö puhelin?

– Ei, en ole etsinytkään, mies vastasi.

Kuljin huoneesta toiseen. Puhelinta ei näkynyt. Muistin, että Anna oli asentanut puhelimeeni Family Linkin. Se paikallisti, missä mies liikkui. Tai oikeammin, missä miehen puhelin liikkui. Paikallistus osui Hämeenlinnan Kaivokadun Shellille. Siis sinne, missä tankkasimme. Järkeilimme, että puhelin olisi joko Jussin taskussa tai autossa. Oli vaikea kuvitella, että se olisi pudonnut, koska kojeesta ei ollut mitään havaintoa pariin päivään. Ehkä akku loppui tankatessamme? 

Jussi tutki auton läpikotaisin. Puhelinta ei löytynyt.

Kävimme paluumatkalla tutkailemassa kylmän aseman ympäristön. Ei havaintoa. Soitimme Shellin asiakaspalveluun. Ei havaintoa. Lukitsimme Family Linkin kautta puhelimen käytön. Soitimme Telian asiakaspalveluun. Puhelu oli kallis ja herrahenkilö jaaritteli. Kehotti käymään paikallisella poliisiasemalla. Kuuntelin saman jutun kolmeen kertaan ja hermostuin. Onko heille opetettu pitkittämään puheluita?

Liittymä suljettiin vähin äänin, kun vaadin toimenpiteitä. Jussi tutki auton vielä kertaalleen perusteellisesti taskulampun valossa. Tulimme siihen tulokseen, että kannattaa hankkia uusi koje. Miika lupasi tutkailla mallistoa.  Mitähän seuraavaksi?

Luin, mitä oli kirjoittanut. Joka sana riipaisi. Onneksi mies oli edelleen tasainen ja tyytyväinen elämään. Hän ihmetteli, mitä hermoilin.

– Hyvinhän meillä menee, sain uuden puhelimenkin, hän kehui.

Miika oli suositellut helppokäyttöistä Doroa, niitä kun löytyi nykyään älyversioina. Parasta puhelimessa oli, että siinä oli hätänappi, joka yhdisti soiton minun ja lasten puhelimiin. Osasin olla tyytyväinen, että sitä ei ollut vielä tarvittu.

11.9.2020

– Muistatko Jussi, missä olit syyskuun yhdentenätoista 2001?

– Ei harmainta aavistusta. Päivämäärä kuulostaa kyllä jollain tavalla tutulta.

–Tunnetko sellaista sanaa kuin eideettinen. Se tarkoittaa, mitä toisaalla tapahtui samaan aikaan. Opin sen kirjoituskurssilla. Tehtävänä oli muistella, missä oli, kun esimerkiksi Kekkonen kuoli.

– No lue, mitä kirjoitit. Et kuitenkaan Kekkosesta?

– Kirjoitin terrori-iskuista. Olin tv-studiolla kirjallisuusohjelma Aleksis K:n nauhoituksessa. Luenko?

– Lue pois.

– Ei sanaakaan studioon, muuten nauhoitus on vaarassa, ohjaaja Taavi Vartia huusi studio-ohjaajan kuulokkeisiin. Ohjaamossa kaikki tuijottivat tv-monitoreihin. Ensimmäinen lentokone törmäsi WTC:n torniin. Sitten toinen. Studiossa Timo Laasio kehotti ääni järkytyksestä väristen Esa Silanderia jatkamaan Arja Tiaisen haastattelua. Ohjaajan ja miksaajan silmät seurasivat uutiskanavaa, mutta nauhoitus jatkui rutiinilla. Minä kuvaussihteerinä yritin tarkkailla sekä studion kameroita että uutislähetystä. Niin tekivät myös kuva- ja äänitarkkailijat.

Kun nauhoitus saatiin purkkiin, kaikki ryntäsivät ohjaamoon. Järkytys ja epäusko oli jotain ennen kokematonta. Sydän hakkasi vielä kotimatkallakin. Tämä ei ollut todellista. Kotona Pekku ryntäsi häntä heiluen ovelle vastaan. Itkin sen pehmeää turkkia vasten.

– Kyllä minäkin sen illan muistan. Katseltiin televisiosta uutislähetystä, Jussi sanoi. – Oli aika epätodellinen tunnelma.

21.9.2020

Palasin työkuvioiden muisteluun. Tein vuosien varrella töitä lukuisten toimittajien kanssa. Yksi lempiohjelmistani oli television luontoillat. Vetäjänä toimi Veikko Neuvonen ja vakituisina asiantuntijoina Harri Dahlström, Kauri Mikkola, Ilkka Koivisto, Seppo Vuolanto, Seppo Vuokko ja Matti Helminen. Kurssitoverini Pipsa Poskela ohjasi sitä vuosia.

Me kuvaussihteerit suorastaan kilpailimme, kuka tai ketkä pääsivät mukaan tuotantoon. Työnjako suorissa lähetyksissä oli, että toinen toimi kuvaussihteerinä ja toinen hoiti tekstit ja toimi ennakkovaroittajana. Ohjelmat tehtiin talvikautena studiolla. Keräsimme mahtavan luontokuva-arkiston ja toimivan hakujärjestelmän. Niinpä meillä oli siili tai hirvi jo starttaamassa ohjaamon monitorissa, kun katselija vasta esitti suorassa lähetyksessä asiantuntijoille kysymystä. Mutta epätoivon hetket seurasivat, kun kysyjä halusi jatkaa. Koska uusista kysymyksistä ei ollut ennakkotietoa, oikeiden kuvien löytäminen nopeasti tuotti tuskaa.

Luontokeikkoja tehtiin eri puolille Suomea. Asiantuntijaraati istutettiin yleensä taivasalle ja koko tiimi rukoili poutaa. Evolla jouduttiin pystyttämään katoksia kesken suoran lähetyksen, kun sadepilvet kohosivat yllättäen taivaanrantaan. Ruissalossa taas sattui, että ohi kulkeva kerrostalon korkuinen ruotsinlaiva katkaisi linkkiyhteyden kesken lähetyksen.

Veikko Neuvonen oli ahkera poika tekemään ohjelmiin inserttejä eli etukäteen kuvattuja juttuja. Hän toi meille tytöille pinon betakasetteja, jotka piti koodata kuva kuvalta editoinnin jouduttamiseksi. Siellä oli taatusti hauskoja hetkiä, kun kuvaluettelossa luki keltainen kukka tai mustavalkoinen pikkulintu. Lajimääritys ei ollut vahvimpia puoliamme.

Olin eräänä keväänä Veikon mukana kirjaamassa otoksia Ahvenanmaalla. Kokemus oli hieno. Kukkaniityt olivat satumaisen kauniita ja Veikko kuin luontosanakirja vierellä. Hän oli tenttinyt opiskeluaikana kasvit ja linnut ruotsin kielellä. Kun kuvaajakin oli ummikko, minulla oli kuvausmatkan jälkeen ilo kääntää muistiinpanot sanakirjan avulla suomeksi.

Pääsin jossain vaiheessa myös koostamaan juttuja yhdessä leikkaajan kanssa. Ihka ensimmäinen haasteemme oli linnunpöntön rakentaminen. Kuvaaja oli tunnollisesti kuvannut kaikki vaiheet. Pyörittelimme leikkaajan kanssa pönttöä joka kulmasta ja koetimme saada sen kasaan mahdollisimman lyhyessä ajassa. Toinen huvittava juttu oli, kun leikkaaja ilmoitti, ettei hän kestä katsella kuvia.

– Ilmoita vain aikakoodit, niin koostan jutun.

Aiheena oli kyykäärmeet.

23.9.2020

Luontoiltojen muistelu sai haikailemaan maastoon.

– Jussi, nyt kun emme voi lähteä ulkomaille, miten olisi, lähdettäisiinkö Lappiin ruskaretkelle? Jos Anna saa töistä muutaman lomapäivän, otetaan hänet ja pojat mukaan.

– Eikö Samu ole jo koulussa?

– On, mutta nykyään lapset saavat helposti lomaa.

– Lähdetään vaan. Ajattelitko Saariselkää?

– Kyllä vain. Minulla on edelleen pressikortti ja mahdollisuus varata majoitus Uutistunturista. Pahus, ruskaviikot ovat tietysti jo menneet, mutta syyskuun lopulla löytyy viisi päivää. Varaanko?

– Varaa pois. Mökkiinhän mahtuu kuusi henkeä? Se riittää meille mainiosti.

– Otan junalippuihin peruutusturvan. Ei tarvitse jännittää, saako Anna lomaa.

Tytär oli valmistunut maalariammattikoulusta ja saanut heti työpaikan.

Loma järjestyi ja lähtöpäivä läheni. Kävelimme päivittäin harjoitusmielessä kelpo lenkin. Jussi pärjäsi hyvin. Paitsi lähtöpäivänä. Varasin vajaan kilometrin matkaan asemalle lähes tunnin. Se ei riittänyt. Jussin jalat kramppasivat viime metreillä. Hätäännyin. Olimme jo rautatieaseman tuntumassa ja juna seisoi asemalla.

Pinkaisin matkaan. Anna ja pojat olivat tulleet kyytiin Helsingistä. Tytär odotti junan rappusilla.

– Missä pappa on?

– Tuolla tunnelin suulla. Jalat eivät liiku. Riennä apuun, minä yritän löytää konduktöörin.

Niin kävi, että Anna ja reipas virkailija taluttivat Jussin junaan. Lähtö Hämeenlinnasta myöhästyi kymmenen minuuttia.

– Ei haittaa, meillä on Tampereella tunti odotusaikaa. Saamme siellä aikataulusta kiinni, konduktööri sanoi ja ohjasi meidät invalidihyttiin. Annoin VR:lle kymmenen pistettä.

Ruska Saariselällä oli lopuillaan, mutta päivät kuulaita. Houkuttelimme Annan kanssa pikkupojat kiipeämään tunturiin kanssamme. Jussi jäi majalle lepäilemään. Pojat kirmasivat aikansa, mutta kyllästyivät pian. Suklaapatukat ja pillimehut olivat tarpeen.

Päivät kuluivat vikkelästi. Lähtöpäivä tuli turhan nopeasti.

– Pärjäätkö Jussi poikien kanssa, jos kiipeämme Annan kanssa tuonne Iisakkipään huipulle? kysyin.

– Eiköhän me pärjätä. Onko kaapissa vielä herkkuja?

– Suklaamuroja ja kaakaota, etteköhän te niillä selviä.

Yöllä oli ollut pakkanen ja maisema huurteinen. Anna näppäili hienoja luontokuvia.

Huipulla tuuli niin kuin aina. Suunnittelin selfietä, mutta onneksi muitakin retkeilijöitä saapui paikalle. Tunturin valloitus tuli ikuistettua. Kuvat levisivät pian Facebookissa.

Mökissä oli hiljaista, kun palasimme. Pojat olivat syventyneet kännykkäpeleihin ja Jussi kuorsasi makuuhuoneessa. Minua huvitti. Helppoa tämä lapsenvahtina olo nykyään.

Paluumatkalla jäimme junasta Hämeenlinnan asemalla ja otimme suosiolla taksin.

3.10.2020

Muistelin lapinmatkan jälkeen edellistä yhteistä lomamatkaa Annan ja pikkupoikien kanssa. Suuntana oli Mustameri.

– Onkohan Bulgariassa lokakuussa vielä kesäkelitAnna pohdiskeli. 

Päätimme testata.  Norwegian lennätti meidät Burgasiin ja jatkoimme täpötäydellä transferbussilla vajaan puolen tunnin matkan Nessebariin.  Hotellimme Festa Panorama oli ensi näkemältä positiivinen yllätys.  Huoneemme ovat vierekkäin, isot ja siistit.  Saimme punaiset all-inclusive -rannekkeet ja yöpalapaketit (vettä, juustokinkkusämpylöitä, vihreät omenat ja suklaacroissantit).  Huoneessa odotti kaksi pientä viinipulloa yömyssyiksi.  Lomaviikko vaikutti lupaavalta.

Pikkupojat ottivat ilon irti matkasta.  He pörräsivät lentoasemalla ja viihtyivät mainiosti koneessa.  Hotellihuoneen leveä sänky toimi trampoliinina.  Minä ja Jussi vetäydyimme vähin äänin oman huoneemme rauhaan. 

ke 4.10.2017 ensimmäinen lomapäivä

– Pitäisikö teidän olla nyt päiväkodissa aamupuurolla? Anna kysyi, kun pojat nauttivat aamiaispöydässä suklaamuroja ja vastapaistettuja lettuja.  

– Me ollaan lomalla! pojat hehkuttivat.

Lomalta se tuntuikin, kun runsaat buffetpöydät katettiin kolme kertaa päivässä. Uima-altaalle paistoi aurinko ja allasbaarissa voi itse pyöräytellä jäätelötötteröitä.  Aikuisille oli tarjolla hanaolutta ja paikallisia viinejä.  Ei hassumpaa.

Taivas oli kirkkaan sininen, kun lähdimme tutustumisretkelle lähirannalle.  Se oli viiden minuutin kävelymatkan päässä. Matkan varrelta löytyi ainakin kolme pientä leikkipuistoa. Syksy oli tullut tännekin.  Ilmanala on viileä. Pojat kirmailivat innoissaan rantavedessä ja olivat hetkessä läpimärkiä.  Hotellimme mainosti, että viikon aikana illallisilla on kolme teemaa: bulgarialainen, välimerellinen ja aasialainen buffet.  No, illalla tarjolla oli todellakin kaikkia näitä.  Viininlehväkääryleet edustivat ilmeisesti Välimerta ja oudonmakuinen pieni sushilajitelma Aasiaa.  Wasabi ja inkivääri puuttuivat. 

to 5.10.2017 Päiväjärjestyksemme on ehtinyt kahdessa päivässä vakiintua.  Aamiaiselle yhdeksältä, leikkipuistoon seuraavaksi, sitten altaalle ja lounaalle.  Lepohetken jälkeen rantaan ja suihkuun, seitsemältä illalliselle.  Sieltä minidiskoon ja iltatoimiin. Pojilla on riittänyt energiaa.  Me yritämme pysyä vauhdissa mukana. Aurinko paistaa koko päivän altaalle, mutta vesi on kylmää.  Päiväretken kohokohta oli, kun pojat näkivät rannalle ajautuneen meduusan.

pe 6.10.2017 Silmissämme siinsi vanha kaupunki, kun kävelimme hotelimme viereisellä hiekkarannalla.  Päätimme tehdä Jussin kanssa tutustumisretken. Patikointi niemelle kesti vain 15 minuuttia. Kapea kannas johdatti vanhaan keskiaikaiseen kaupunkiin.  Se on Unescon suojelukohde eikä suotta. Sokkeloiset kadut kiemurtelivat punatiilikattoisten vanhojen talojen lomassa.  Poikkesimme parissa kirkossa ja ostimme pyhää vettä.  Juomapullo kun unohtui matkasta

la 7.10.2017 Sää muuttui kerralla.  Otimme eilen aurinkoa altaalla bikineissä ja pojat juoksentelivat pelkissä uimahousuissa.  Tänään altaalla ei ole ketään ja kansa kulkee kaduilla toppatakeissa. Palasimme retkeltä hyvän sään aikaan.  Hyvä niin, sillä sade alkoi iltapäivällä.  Samu kyseli lounaan jälkeen, mennäänkö jo kohta nukkumaan.  Ulkona on harmaata ja tuuli vinkuu nurkissa.

su 8.10.2017 Lämpömittari näytti +13 astetta ja tuuli oli melkoinen.  Sade oli lakannut.  Pukeuduimme lämpimästi ja lähdimme ulkoilemaan aamiaisen jälkeen.  Kaipasimme vaihtelua hotellin buffettarjontaan ja yllätimme itsemme menemällä päivällä lounaalle maksulliseen ravintolaan.  Valkoinen ruusu tarjosi perinteistä bulgarialaista ruokaa kohtuuhinnoilla.  Pojat valitsivat kanaa ja ranskalaisia, me Jussin ja Annan kanssa mereneläväspagettia ja risottoa.  Lasku juomineen viideltä oli alle 25 euroa, ei paha.

ma 9.10.2017 Pääsimme tänään Annan kanssa vapaalle.  Lähdimme porukalla läheiseen leikkipuistoon ja pappa jäi lastenvahdiksi.  Me reippailimme vanhaan kaupunkiin ja veimme matkalla kortit postiin. Anna löysi mieleisen lampun 35 levan edulliseen hintaan (= noin 18 euroa). Päivä oli mukavan aurinkoinen ja kuorimme pikkuhiljaa takkeja päältämme.  Kävimme viimeisen illan kunniaksi hoteliin italialaisessa à la carte -ravintolassa.  Menu kuulosti hyvältä: tomaatti-mozzarella-pestosalaatti, kasvisrisotto, naudanlihaa tagliatellen kanssa sekä kermavanukas.  Saimme tosi isot annokset kaikkea, myös lapset.  Sanoimmekin, että vähemmän olisi ollut enemmän.  Varsinkin, kun mausteet olivat unohtuneet.  Pojat hieroivat silmiään jo toisen ruokalajin kohdalla.  Ulkoilu ja uiminen olivat tehneet tehtävänsä.

ti 10.10.2017 paluupäivä. Taivas oli taas hohtavan sininen ja meri tyyni.  Sade ja tuulentuiverrus olivat tällä erää takana.  Anna, Jussi ja pojat kävivät iltapäivällä tuliaisostoksilla.  Tein meille ison kasan voileipiä lentomatkaa varten.  Jussi pakkasi ne huolellisesti ruumaan menevään matkalaukkuun. Onneksi Samu ja Miska söivät vielä illan edellä hyvällä halulla altaalla hotdogeja. Ostimme lentokentältä viimeisillä levoilla lisää evästä.

Olimme tyytyväisiä lomaan.  All-inclusive -tarjonta rupesi loppumatkasta tökkimään, mutta lasten kanssa matkustettaessa se oli hyvä valinta. Hintataso oli edullinen ja matkamuistokauppoja riitti. Käytössä oli kyrilliset kirjaimet, mutta useimmat kyltit ja ruokalistat olivat myös englanniksi. Pikkupojat herättivät hotellissa ihastusta.  Kokkipojat tekivät heille omia herkkuja ja siivoojat kävivät silittelemässä poikien vaaleita hiuksia. Anna kysyi kotimatkalla, minne seuraavaksi. 

4.10.2021

Selasin taas kerran päiväkirjoja. Löysin matkakertomuksen ajalta, jolloin palasin äitiysloman jälkeen töihin.

14.9.1983. Kaksi kiireistä viikkoa takana.  Gruusia polttelee. Lentomatka vaihtui junamatkaksi Finnairin lennonjohtajien boikotin vuoksi.  Tietää ainakin Venäjälle menevänsä.  Taiteilija Uhlenius hankki selkäkivun Tallinnan matkallaan. Jussi lähtee kahdeksi päiväksi Västeråsiin.  Asea tarjosi juhlintamatkan.  Jaanakin on Suomessa kääntymässä, jatkaa perjantaiaamuna Kreetalle. Toi minulle Triestestä ihanan villapaidan, Miikalle vihreän villatakin ja Annalle punavalkoruutuisen mekon.  

19.9.1983 Moskova, Inturist. Täällä ollaan.  Aurinko paistaa ja ilma on kuin kesällä.  Hikinen junamatka on takana.  Teetä, kuivia sämpylöitä, keksejä ja samppanjaa.  Juttuseurana Mirkku ja Jani. Jaksettiin valvoa kahteen asti.  Onneksi kuplajuoma nukutti niin mainiosti, ettei junan kolina pahastikaan haitannut. Tänään on ehditty kiertää punaisella torilla ja Gumissa (Annalle valkoinen pupu), lounaalla Sovjet Centerissä Leon, Marin ja Hannun seurassa.  Pari Berjoskaa sen jälkeen ja nyt on kutsu Mirkulle kakkua syömään.  Aamulla lennämme Tbilisiin.  Silloin vasta työt alkavat.  Tähän asti onkin mennyt vapaalla.  Filmiryhmä ja yhteystoimittaja Natasha Moskovasta sekä tulkki Juhan Paadam Eestistä ovat menneet etukäteen hoitelemaan asioita.  Saa nähdä mikä meitä odottaa.

21.9.1983. Tbilisi, Gruusia, hotelli Iveria. Tv-keskus nähty ja ensimmäinen ilta Gruusiassa takana.  Olen kuullut paljon paikallisesta vieraanvaraisuudesta, mutta todellisuus oli aivan uskomatonta.  Ruokaa, viiniä, maljapuheita, ruokopilliorkesteri.  Paikalliset miehet innostuivat esittämään gruusialaisia tansseja aivan olemattomissa tiloissa.  Ja mikä sydämellisyys kaikessa.  Puhuttiin ja juotiin Suomen ja Gruusian ystävyydelle.

Töitäkin on aloitettu.  Eilen oli suuri kokous.  Tänään on onneksi jo hajauduttu eri hommiin.  Olemme kiertäneet Mirkun kanssa studiolla.  Leo ja Mari tekevät inserttejä.  Jani lepää eilisistä koetuksista.  Iltapäivällä on musiikkiharjoitukset.  Meille jäi Mirkun kanssa hetki vapaata aamupäivällä.  Ehdottelimme tutustumiskäyntiä kaupungille.  Paikallinen johtaja Dato (kutsumme häntä tietokonepäätteeksi) lähti oppaaksi.  Kiersimme nähtävyydet ja kävimme kahvilla pienessä kellariravintolassa.  Eilen oli upea tilaisuus Pioneeripalatsissa.  Lapset soittivat, lauloivat ja tanssivat.  Esittämisen riemu oli tavaton.

23.9.1983. Huomenaamulla on ensi-ilta, tänään iltapäivällä kenraali.  On löydetty musiikkia ja insertitkin ovat kohta kasassa.  Porukka on jakaantunut kolmeen gruppaan.  On Mirkun gruppa eli Jani, minä ja Juhan, sitten Leon ja Marin ja Hannu Märkälän gruppa ja lopuksi Natasha ja filmiryhmä.  Eilen oltiin taisteluasemissa, kun Mari onnistui suututtamaan Natashan.  Juhan kävi kuumana, Leo puolusti Maria ja Hannu yritti sovitella. Kokoonnuime eilen porukalla hotellin ravintolaan.  Tunnelma oli vaisu.  Karattiin Janin kanssa iltakävelylle.  Istuttiin hetki valuuttabaarissa ja juotiin mineraalivettä.  Naurettiin, ettei kukaan uskoisi, jos kertoisimme.  Olo on ollut mahdottoman hyvä koko ajan, ei ripulia, ei krapulaa.  Nukkumiset ovat jääneet vähille.  Kotona sitten.

28.9.1983 kotona muisteluissa. Harjoitukset kestivät ja kestivät, hässäkkä oli mahtava, kukaan ei pitänyt hanskoja käsissään.  Hannu totesi terävästi, että kaikki tapahtuu Marin oikkujen mukaan.  No, harjoiteltiin kuitenkin.  Johtajamme Arne Wessberg ja Moskovan kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro saapuivat mukaan kuvioihin.  Olimme harjoitusten jälkeen hienoilla päivällisillä ravintola Kalagurissa paikallisen puheenjohtajan vieraina.

Aamulla oli lähtö jo seitsemältä.  Taas harjoiteltiin ja yritettiin jatkuvasti yhteyttä Suomeen.  Ohjaamossa kävi mahdoton huuto, tietysti gruusiaksi.  Lisäksi kaksi filmiryhmää ikuisti suomalaisten tv-touhua sekä paikallisia että Moskovan uutisia varten.  Arnekin kävi ohjaamossa katsomassa. Kertoi jälkeen päin, että kyllä hän ihaili Mirkkua ja minua, kun olimme rauhallisia kaiken metelin keskellä.

Yhteys saatiin kokonaista kaksi minuuttia ennen suoraa lähetystä.  Henkäisimme helpotuksesta. Lähetys meni upeasti, kun niin pitkälle päästiin.  Mutta kyllä oli rätti olo, kun show oli ohi.  Kiipesimme ohjaamosta alas studioon.  Jani oli konjakkilasin kanssa odottamassa minua, kyllä maistui. Sitten juhlittiin.  Ensin studiossa.  Juhlaherkut katettiin pöytään.  Syötiin, juotiin, pidettiin puheita ja jaettiin lahjoja.  Illalla istuimme Gastinitsa Tbilisissa.  Ostoksillekin ennätettiin. Valitsin koboltinsinisen teekaluston, teetä ja paikallisia juomia.

Lentomatka oli taas kokemus.  Onneksi huolto pelasi.  Business Manager Leo oli varautunut runsailla eväillä.  Hän huolsi koko joukon.  Tunsin Moskovassa olevani urani huipulla.  Istuimme ravintola Berlinissä Arnen vieraina.  Tarjolla oli kaviaaria, lohta, sampea, paahtopaistia, votkaa, samppanjaa, kermassa haudutettua biff stroganoffia.  Saimme julkiset kiitokset ja Leo piti minulle loistavan kiitospuheen.  Elämä hymyili. Lähdemme samalla porukalla seuraavaksi Siperiaan.

Illalla oli kokkarit Yrjö Länsipuron luona.  Menimme taksilla.  Arne, Jani ja minä yhdessä, muut toisessa.  Minä toimin loistavana tulkkina.  Arne tunsi tien ja minä osasin sanoa na prava, na lieva.  Juhlat jatkuivat.  Jani pantiin tietysti soittamaan.  Oli pakko karata junalle.  Onneksi osasin systeemin, miten transfer hoituu ja mistä Leningradski Vaksal löytyy.  Matka meni hyvin rauhallisesti.  Oli muuten ensimmäinen lähtö Moskovasta ilman samppanjaa ja saattajia.  Lystiä oli silti, Janilla vaihtui kengät Viipurissa.  Tulli oli hyvin kiinnostunut minun filmeistäni ja kaseteista.  Ihmetteli 12 ruplan vaihtokuittia, ostoksia kun oli ruplissa runsaasti. Vaan kotiin päästiin.  Janille heilutettiin Riihimäellä.  Tepa oli korjaamassa omansa.  Mirkkua oli Kumpu vastassa ja minua Jaakko-appi, joten hyvin meni.  

9.10.1983. Kaksi viimeistä viikkoa on ollut varsinaista hässäkkää.  Mari ja Leo tulivat matkalta vasta torstaina ja perjantaina nauhoitettiin jo seuraava Kukkokiekuu.  Hiukka kiirettä piti.  Oli onneksi Ilaskivi-inserttejä valmiina yli neljäkymmentä minuuttia.  Jani suostutteli Eugen Malmstenin laulamaan Stadin kundia studioon.  Teemana oli Helsinki.  Eugen innostui jo harjoituksissa pyörähtelemään parin värssyn jälkeen. Töissä oli vilkasta jälkipuintia matkastamme.  Mutta kaikesta huolimatta minä olen nauttinut työnteosta ja kiireestä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä.  Hiukka pienempi annos näin aluksi olisi kyllä riittänyt.

6.10.2020

Olin Hämeenlinnan rautatieasemalla vastassa ystävääni Liisaa. Olimme pitäneet yhteyttä eläkevuosina. Liisa oli päättänyt uskaltautua junaan koronasta huolimatta. Hänellä oli kukallinen maski kasvoillaan.

– Itse tehty, hän kehui, kun pääsi asemalaiturille käsivarrellaan suuri kukallinen kassi. Se oli tuttu vuosien varrelta. Olimme viettäneet rattoisia hetkiä niin työelämän aikana kuin sen jälkeenkin.

– Leivoin toscakakun. Se taitaa olla vähän lintassa, Liisa touhusi, kun pääsimme Palokunnankadulle.

– Täällä tuoksuu makealle. Terve Liisa. Jussi oli hiippaillut makuuhuoneen puolelta keittiöön.

– Terve Jussi, toin lämpimäisiä.

– Se on oikein. Siitä onkin jo kauan, kun viimeksi kävit.

– Tämä koronapahalainen on pitänyt minut kotona. Nyt päätin uskaltaa ihmisten ilmoille. Junassa oli onneksi väljää. Kävin jo käsipesulla.

Keittelin vahvan kahvin ja leikkasi toscakakkua pöytään. Tuntui, kuin elämä olisi palannut ennalleen, kun hyvä ystävä oli käymässä.

– Sopiiko canastapeli? Täällä Hämeenlinnassa ei ole nykyään paljonkaan aktiviteettejä.

– Sopii paitsi, että olen tainnut unohtaa säännöt, kun edellisestä pelistä on aikaa.

– Ei haittaa, minulla on tässä vihkossa kirjattuna korttien pistearvot. Pelataan vaikka ensimmäinen kierros avoimin kortein.

Ei kestänyt kuin hetki, kun Liisa pääsi juonesta kiinni. Muistin vanhastaan, että hänellä oli hyvä pelisilmä. Jussikin suostui mukaan, vaikka pelaaminen ei ollut hänelle intohimo. Katsoin hellästi, kun mies teki canastan toisensa jälkeen. Nyt aivojen kulumista ei ollut tietoakaan.

Illalla istuimme Liisan kanssa kahdestaan olohuoneessa. Televisio oli kiinni. Olin keittänyt pannullisen vihreää jasmiiniteetä. Kuulumiset oli vaihdettu ja puhe kääntyi entisiin työtovereihin. Kertoilin, mitä olin Facebookista lukenut.

– Kirsi aikoo tehdä virtuaalimatkan etelästä aina Nuorgamiin asti.

– Hyvänen aika, miten ihmeessä hän jaksaa?

– Ainahan Kirsi on jaksanut. Muistatko kun hän veti meille jumppatuokioita. Jaksaa, jaksaa, hän jaksoi toistaa. Minä en meinannut jaksaa.

– Niin ja muistatko, kun seurattiin romanssia? Jännitettiin, kuka poikaystävä on.

– Joo, se oli vuosisadan rakkaustarina, josta lehdetkin kirjoittivat.

Oli pakko päivittää tunnelmia, kun Liisa oli nukahtanut sohvalle.

Toimitukseen tuli uusi kuvaussihteeri, Kirsi nimeltään. Hänellä oli oljenvaaleat pitkät hiukset ja hymy herkässä. Miehet olivat läkähtyä ihastuksesta. Kirsi oli viileä, tehokas ja tunnollinen kuvaussihteeri. Hän ei vastannut uteluihin, oliko hänellä poikaystävä. Olimme pitkään epätietoisuuden vallassa, kunnes hän kutsui minut ja Liisan iltateelle kotiinsa.

– Juostaan ensin keskuspuiston läpi. Saatte kunnonkohotusta ja meillä iltapalaa. Poikaystäväkin on luvannut tulla käymään.

Juoksimme itsemme hikeen pelkästä jännityksestä. Pikkulinnut olivat laulaneet, että Kirsin seuralainen oli työtoverimme ja julkkis. Supatimme Liisan kanssa, kun ovikello pirahti. Ovatko huhut totta?

Pitkä parrakas mies astui sisään. Kirsi riensi halaamaan. Kyllä vain, huhut tiesivät. Hannu Karpo oli siinä ilmielävänä. Hän istuutui sohvalle ja Kirsi käpertyi kainaloon. Joimme viiniä ja söimme lämpimiä voileipiä. Tunsimme olevamme todistamassa jotain ikimuistoista.

Pääsimme Liisan kanssa seuraamaan tarinan jatkoa. Saimme aikanaan kutsukortit häihin ja olimme mukana Kirsin viisikymppisilläkin. Vierailimme myös hänen ja Hannun kesäpaikalla Vihtijärvellä. Kirsillä oli hyvin hoidettu kasvimaa. Kokkasimme porukalla kasvisruokia.

Pyyhkäisin silmiä. Kirsi oli ollut kaunis morsian. Hän harrasti kansantansseja. Tanssitoverit olivat hakeneet hänet kesken juhlien pyörimään piirissä. Kirsi oli vaihtanut korkeakorkoiset kengät tuohivirsuihin.

Voi niitä aikoja. Kun siirryin Kulttuuriohjelmiin, Kirsi opasti tuotantopäällikön tehtävissä. Nyt yhteydenpito oli jäänyt, sillä Kirsi oli kymmenen vuotta nuorempi ja oli edelleen mukana kiireisessä työelämässä.

7.10.2020

Tapasin eläkkeelle jääneitä työtovereita taidekursseilla. Moni luovaa työtä tehnyt toteutti itseään maalaamalla ja kirjoittamalla. Olin tv-arkistosta tutun työverin Seija De Rybelin kanssa maalaamassa akvarelleja Päivölän opistossa. Suosikkiopettaja Marjukka Paunila veti kesäkursseja.

Pari vuotta sitten ilmoittauduin maalauskurssille Rooman lähellä sijaitsevaan pikkukylään Nazzanoon. Jussi lupautui lähtemään mukaan, vaikka ei maalari ollutkaan. Ilahduin tavatessaan lentokentällä Seijan. Maailma oli pieni.

Maalauskurssi oli innostava. Jussin askel oli jo silloin hidas, mutta hän pärjäsi ja nautti, kun oli ryhmän ainoa herrahenkilö. En voisi enää kuvitella tällaista matkaa. Miten nopeasti elämä olikaan muuttunut.

Luin päivityksen ja muistelin haikeana hellepäivien lämpöä. Teksti alkoi matkatunnelmista.

Jos ihmisellä on herätys 03:30 ja sen jälkeen pitkä päivä täynnä ohjelmaa, ei ihme, jos illalla olo on toistaitoinen. Niin kävi meidän yhdeksän hengen maalausryhmällemme. Olin ilahtunut, että ryhmämme on näin pieni ja mukava.

Hämeenlinnassa satoi taivaan täydeltä, kun kävelimme aamuneljältä linja-autoasemalle. Matka lentokentälle meni torkkuessa. Runsaan kolmen tunnin lento Roomaan meni niin ikään torkkuessa. Perillä oli kirkas auringonpaiste ja lämmintä + 24. Opettajamme Satu Kiuru oli Fiumencinossa vastassa emäntämme Sara Stafanellin kanssa. Matka Nazzanoon tuntui pitkältä, sillä moottoritiellä oli melkoinen ruuhka. Italiassa oli meneillään juhlapyhät. Ihailimme auton ikkunasta kullankeltaisia auringonkukkapeltoja sekä komeita pinjoja ja sypressejä. Kun lopulta käännyimme vuoristotielle vaaleanpunaiset salkoruusut kukkivat villeinä tien vierellä.

Perillä odotti viehättävä keskiaikainen kylä linnoituksineen. Sara’s House osoittautui upeaksi ja eriskummalliseksi kivitaloksi, jossa oli jännittäviä huoneita monessa kerroksessa. Jussi ja minä saimme isäntäväen makuuhuoneen. Sen katossa loisti kymmeniä värikkäitä lyhtyjä. Olimme kuin itämaisessa sadussa. Jussi oli sulttaani ja minä lempivaimo. Isäntäväkemme Sara ja Mauro olivat huippukokkeja. Nautimme heti ensimmäisenä päivänä heidän gourmet annoksistaan. Viikosta oli tulossa herkullinen.

Jussi nauroi. – Totta kirjoitat, en ole koskaan ennen saanut joka aamu vastaleivottua kakkua ja espressoa. Se oli juhlaa.

– Niin sinulle. Minä kaipasin aamuisin jotain suolaista. Mutta elimme toki talon tavoilla. Illalliset olivat hulppeita.

– Joo, teki vaikutuksen, kun päivällisellä tarjottiin antipastoja ja tagliatellea tomaattikastikkeessa sekä paahtopaistia valkosipulissa haudutetun sikurin kera.

– Niin ja maalaushetkien lomassa söimme kirkon rappusilla kylmälaukkuihin pakattuja salaatteja ja tuoreita hedelmiä.

– Ja kävimme Vittorion baarissa juomassa Campari soodaa ja Limoncelloa, Jussi jatkoi.

– Italia polttelee edelleen. Vaikka on meidän Kreikan lomammekin olleet hienoja. Luenko sinulle jonkun jutun? Blogista löytyy tarinoita loppuiäksemme.

– Lue vaan. Juotiin retsinaa ja ouzoa ja syötiin fetasalaattia, Jussi sanoi.

– Sinä muistat hyvin nuo juomat. Minäkin opin pitämään retsinasta, vaikka aluksi se maistui oudolta. Haluatko jotain juotavaa?

– Mitä olisi tarjolla?

– Meillä taitaa olla tuolla yläkaapissa vielä pullonpohja Limoncelloa. Se on minun makuuni liian makeaa. Maistuuko?

– Ainahan minulle maistuu, Jussi sanoi tyytyväisenä.

– Kuuntele tätä, asuimme vuosi sitten Korfulla lähellä pääkaupunkia Gouvian kylässä. Maistelimme viikon aikana paikallisia ruokia. Erityisesti makeat tomaatit ja feta sekä ihana saganaki olivat herkkua. Söin kylän tavernassa valkosipuliöljyssä grillattua mureaa mustekalaa. Se sai makunystyrät hyrisemään.

– Minun suosikkejani oli vahva stifadopata, Jussi muisteli. – Kokeilin kokata sitä kotonakin, kun veljen perhe tuli käymään, mutta maku ei ollut sama.

– Minusta grillatut merikalat olivat herkkua. Tosin niillä oli hintaakin. Käytiin bussilla pääkaupungissa ja juotiin kuohuviinimaljat Listonilla. Meillähän oli juhlamatka, täytit 70 vuotta.

– Silloin kun sinä täytit pyöreitä vuosia, käytiin koko perheen kanssa Espanjassa, Jussi muisti. – Mikä paikka se olikaan?

– Salou Espanjassa, keskellä heinäkuuta. Oli aika kuuma. Onneksi hotellissa oli uima-allas myös lapsille ja allasbaari, josta sai pizzanpaloja ja mehujäätä. Silloin tuli juotua aika monta kuohuviinimaljaa. No, miltä Italian likööri maistuu?

– Aika makeaa, kun ei ole jääpaloja. Mutta menettelee, Jussi sanoi ja pyyhki viiksiään.

– Tämä ruokamatkailu tekee nälkäiseksi. Onko toivomuksia?

– Kaikki käy.

– Sinusta ei ole yhtään apua ruokasuunnittelussa. Mitä sanoisit risotosta? Minulla on vielä runsaasti viime syksyn tatteja pakastimessa.

– Sopii. Otan torkut sillä aikaa, kun kokkaat.

Pilkoin suuren keltasipulin ja sulatin sienet. Kuullotin ne voissa ja kiehautin maukkaan kasvisliemen. Parvekkeella oli kesän jäljiltä ruukullinen tuoretta timjamia. Kaapista löytyi aitoa italialaista risottoriisiä. Sekoitin ne pannulle ja lisäsin kauhallisen kerrallaan kasvislientä. Keittiöön levisi herkullinen tuoksu. Umamia, tunnistin. Löysin vajaan pullollisen valkoviiniä. Mikä ilo maustaa ruoka ja kokki viinillä, virnistin. Tuoksu houkutti Jussin keittiöön.

– Et malttanut lepäillä?

– No en, riittääkö minullekin viiniä?

– Kyllä vain, jääkaapissa on täysi pullo australialaista kenguruviiniä.

Jussi istahti keittiön pöydän ääreen ja katseli, kun viimeistelin risoton. Siihen tuli aimo kimpale voita ja parmesaanijuustoraastetta.

– Teet aivan oikein. Istut pöydässä valmiina. Tiedäthän, että risotto ei odota syöjiä, vaan syöjät risottoa, kiittelin.

Katoin pöytään vihreää salaattia ja rucolaa sekä pieniä kirsikkatomaatteja. Risotto näytti lähes velliltä, sillä sen piti olla notkeaa. Tiesin, sillä olin maistellut elämäni parasta risottoa Torinossa. Se oli ollut samean harmaata puuroa, mutta maistunut taivaalliselta.

– Ole hyvä ja nauti, sanoin ja nostin kuuman padan pöytään. Jussi lusikoi annoksensa hyvällä halulla.

– Leena, olet sinä vaan hyvä kokki. Tämä on vähintäänkin yhtä hyvää kuin ravintola Uomassa.

– Niinpä. Sääli kun se on näin korona-aikana suljettu. Hienoa, kun meillä Hämeenlinnassa on gourmet tason ravintola. Heidän risottonsa on herkullista. Mennään taas heti, kun elämä palautuu normaaliksi. Toivottavasti saamme pian rokotteen.

8.10.2020

Ilahduin lukiessani uutisen. Tytär oli vihjannut puhelimessa, että luvassa oli yllätys.

Anna Etula on valittu Taitotalon Vuoden oppisopimusopiskelijaksi 2020. Taitotalo onnittelee!

Olen suunnattoman ylpeä, kun tytär oli löytänyt mielekästä tekemistä ja on siinä todella hyvä.

Anna oli kutsuttu Opetus- ja kulttuuriministeriön jatkuvan oppimisen uudistuksen sidosryhmäseminaarin paneelikeskusteluun. Se tapahtui verkossa. Anna sai sanoa oppijan näkökulmasta päättäjille, miltä oppisopimuskoulutus oli tuntunut. Seurasin kolme tuntia striimattua lähetystä vatsanahka piukeana. Soitin tyttärelle heti, kun lähetys oli ohi.

– Pärjäsit hienosti!

10.10.2020

Heräsin sunnuntaiaamuna auringonpilkahdukseen. Venyttelin. Se oli tarpeen, sillä olin havahtunut useana aamuna suonenvetoon. Se oli kurjaa, mutta meni onneksi aina ohi. Olin huomannut, että pehmeät trikoohousut auttoivat. Jussi kutsui niitä turvahousuiksi.

Heitin ne pesukoneeseen ja kömmin vielä hetkeksi Jussin kainaloon. Meillä oli hellä hetki peiton alla. Jussi oli riisunut yövaipan. Jaksoin ihmetellä, miten mies oli edelleen viriili kaikista lääkkeistä ja rempoista huolimatta.

– Tämä pitää minut elossa, mies vakuutti ja halasi. – Nyt maistuisi kupillinen kahvia.

– Lepää hetki, kerron kun se on valmista, sanoin ja vedin aamutakin päälle. Pian keittiöstä tulvi tuore kahvin ja paahtoleivän tuoksu. Kari Tapio lauloi radiossa Myrskyn jälkeen koittaa poutasää.

– Pyhäpäivän rauhaa, kirjoitin, kun Jussi oli vetäytynyt aamukahvin jälkeen jatkamaan unia.

Silloin, kun lapset olivat pieniä, ei rauhasta voinut puhua. Hämmästyttävää, miten nopeasti se aika meni. Miika muutti armeijasta päästyään vuokra-asuntoon ja aloitti insinööriopinnot. Anna lähti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Hän ja silloinen poikaystävä Janne muuttivat perheasuntoon Leppävaaraan. Meille jäi vain Pekku-koira seuraksi. Vanhoina päivinään koira käänsi aamuisin lyhyen pissilenkin jälkeen kylkeä sohvannurkassa, kun Jussi ja minä lähdimme töihin. Oli se vaan hyvä kaveri, muistelin.

Miksi ihmeessä päädyin näissä jutuissa kyynelehtimään? Niin moni hyvä työkaveri on kuollut. Leo, Pekka, Mirkku, Kumpu, Marjatta, Vuokko. Taitaa meidänkin vuodet olla vähissä Jussiseni. Jos en jätä lapsille muuta perintöä, niin ainakin pinon tauluja ja nämä muistelut. Äh, nyt lähden tuulettumaan ja kirjoitan vielä lisää työelämästä, matkoista ja kokkauksesta, päätin äkillisessä tarmonpuuskassa.

Kiedoin Nanson alennusmyynnistä ostamani pehmeän mustavalkoraitaisen huivin kaulaan ja vedin untuvatakin ylle. Helmassa oli maalitahroja, mutta en hennonut luopua siitä, sillä takki oli mukavan väljä ja lämmin. Mittarissa näkyi olevan lähes kymmenen pakkasastetta. Lunta oli tuprunnut lisää. Se narskui mukavasti kenkien alla.

Palasin tunnin kuluttua posket punaisina. Kaadoin toisen kupillisen kahvia ja lämmittelin sen kyljessä sormia. Jussi nukkui edelleen.

Mitä hyvää kokkaisin tänään? Tutkin jääkaappia. Broilerisuikaleita 50% alennuksessa. Olin unohtanut paketin kaapin peränurkkaan. Se piti laittaa pikaisesti. Viimeinen käyttöpäivä tänään, huomasin tutkiessani pakettia.

Miksi ihmeessä nämä merkinnät ovat näin pienillä kirjaimilla? Onneksi minulla on suurennuslasi, huokailin. Kaapista löytyi tagliatellea. Hienoa, Jussi rakastaa pastaa. Hyvä ja helppo sunnuntairuoka. Paahdan toisella pannulla kirsikkatomaatteja ja paprikoita sekä lehtikaalia tuomaan makua muuten kalpeaan ruokaan, suunnittelin.

Iltapäivällä blogissa komeili värikkäitä kuvia kauniisti katetusta pöydästä. Jussi oli oppinut, ettei ruokaan saanut koskea, ennen kuin kuvat oli otettu. Minulla oli tapana selata omia ruokaohjeita vuosien varrelta. Ne palauttivat maut ja tuoksut. Meillä oli mökillä pieniä laatikkoviljelmiä. Timjami, rosmariini, korianteri, rucola, lehtikaali ja valkosipulinvarret olivat kestosuosikkeja. Kesän ajatteleminen sai taas kaipuun heräämään.

11.10.2020

Suomen talvet ovat turhan pitkiä, kirjoitin blogiin. Olin haaveillut eläkkeelle jäätyäni, että vietämme talvikuukaudet etelässä. Kokeilimme, miltä marraskuu tuntui Espanjan Aurinkorannikolla. Ystävät Immo ja Terttu lähtivät kavereiksi. Varasimme tarjouslennot Malagaan ja vuokrasimme Fuengirolasta asunnon. Kerrostaloasunnossa oli tilava olohuone, hyvin varustettu keittiö, kaksi makuuhuonetta ja kaksi kylpyhuonetta. Ainoa vika oli, että asunto oli peruskylmä ja sähkö kallista. Muuten elämä oli leppoisaa.

Teimme pitkiä lenkkejä rantabulevardilla, retkeilimme lähiseuduilla, kokkasimme yhdessä ja nautitimme iltaisin edullista viiniä. Kävimme päiväretkellä Marokon puolella asti. Ostin sieltä käsin solmitun maton, joka hivelee jalkapohjia makuuhuoneessa.

Nyt tämäkin vaihtoehto oli poissa laskuista. Elellään nyt vaan Jussin kanssa täällä kotisuomessa, tuumin, vaikka ajatus riipaisi.

Mikähän siinä on, että aina syksyn myötä huomaa painon nousseen. En halua nousta vaa’alle, mutta housujen vyötärö kertoo totuuden. Oli aika ottaa ryhtiliike. Jussi ilmoitti olevansa valmis. Hänelle painoa oli kertynyt turhankin paljon.

Mikä voisikaan olla parempi tapa terästäytyä, kuin keittää kattilallinen vähäkalorista ja ravitsevaa kaalisoppaa. Emme aloita mitään tehodieettiä, vaan yritämme syödä pari viikkoa järkevästi. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että toinen toistamme kannustaen pääsemme hyvään alkuun. Siis paljon vihreitä kasviksia ja proteiinia. Vähemmän valkoista leipää ja hiilihydraatteja. Jogurtista ja pähkinöistä saa hyvää ja maistuvaa välipalaa. Kananmunat sopivat mainiosti kevytannoksiin. Niiden voimalla jaksaa pitkälle, kirjoitin lähes vimmaisesti.

Harmitti, kun kilot olivat tulleet lähes huomaamatta. Terveellinen ruokavalio kuulosti yksinkertaiselta, mutta toteutus oli toista. Tuore leipä, juusto ja olut olivat petollisen hyviä.

Olin leikannut talteen ohjeen otsikolla Suosi näitä. Listalla oli kaurapuuro, kananmunat, kalat ja äyriäiset, chili, kasvikset, palkokasvit, marjat, vähärasvainen liha, maitotuotteet, pähkinät sekä kahvi ja tee. Nakersin hapankorppua ilman voita ja jatkoin.

Syyslomalla herkuttelimme suppilovahveroilla. Ruusukaalit ja raikas salaatti sopivat loistavasti kavereiksi. Löysimme vielä lokakuun puolessa välissä muutaman hyväkuntoisen herkkutatin. Viipaloin ne, pyörittelin suolalla ja pippurilla maustetuissa korppujauhoissa ja kananmunassa. Paistoin pannulla ja tarjoilin kuumina. Aikuisille maistui, lapsille ei. Ruusukaalit saivat mietteliääksi. Laura miniä oli opettanut pitämään niistä. Salaisuus oli, että pyöreät kaalinnuput piti kuoria reippaasti. Silloin kitkeryys hävisi.

Kävin kaupassa. Kirsikkatomaatit olivat tarjouksessa. Lehtikaalista oli tullut kestosuosikki. Sitä on helppo kasvattaa. Silppuan tummanvihreitä lehtiä ruokaan kuin ruokaan. Syksyllä laitan lehdet sellaisenaan pakastimeen. Niitä voi talven mittaan musertaa keittojen ja patojen sekaan.

– Jussi, kaalikeitto on valmis. Maustoin sen paseeratuilla tomaateilla ja parilla chilipalolla.

– Voimaa on ihan riittävästi. Onko nämä niitä Miikan kasvattamia chilejä? Jussi kysyi.

– On, poika toi tuliaisiksi. En tiedä, mitkä niistä ovat vahvoja ja mitkä vielä vahvempia.

Jussi pyyhki hikeä otsalta. Hain keittiön kaapista purkillisen kookosmaitoa.

– Odota, kiehautan tämän, niin maku tasoittuu. Saadaan aito thaimaustettu keitto. Minulla on kuivattuja limetinlehtiäkin.

Keitosta tuli kookosmaidon myötä herkullinen. Minusta oli tullut matkojen myötä taitava thaikokki. Currypastat ja tom yam liemi olivat suosikkeja. Jussin bravuuri oli valmistaa raa’asta mangosta runsaan limemehun kera kirpeää salaattia.

– Saat huomenna vihreää salaattia, raejuustoa ja broilerifileetä. Ehkä myös avokadoa ja hedelmäsalaattia. Miltä kuulostaa?

– Hyvältä, kyllä tämä minulle sopii. Saanko myös pullaa?

– Älä unta näe. Näillä mennään ainakin viikko, sanoin tomerasti.

Minulla oli kuitenkin aavistus, että hanke oli tuhoon tuomittu.

Kevytruokaviikon ehdoton suosikki oli tuoretomaattikeitto. Päivitin ohjeen ruokablogiin.

Löysin kaupasta kotimaisia tomaatteja, jotka olivat mehukkaita ja makeita. Olen oppinut taitavaksi kalttaajaksi. Kiehautin isossa kattilassa vettä, tein tomaatteihin ristiviillot ja kiehautin ne. Annoin jäähtyä ennen kuin kuorin. Pilkoin sillä välin salottisipuleita, valkosipuleita ja tuoretta inkivääriä. Kuullotin ne tilkassa hyvää oliiviöljyä timjaminoksien kera. Lisäsin vettä ja paloitellut tomaatit. Keitin kypsiksi ja soseutin sauvasekoittimella. Maustoin yrttisuolalla, rouhitulla mustapippurilla, raastetulla luomusitruunankuorella, soijakastikkeella ja tilkalla sitruunanmehua. Raejuusto, mozzarella tai vuohenjuusto sopivat hyvin kaveriksi. 

Tarjoilin keiton paahdetun kokojyväleivän kanssa. Jussi söi kaksi isoa lautasellista. Paino oli pudonnut runsaan kilon viikossa. Olin hyvin tyytyväinen. Vielä toinen viikko, niin farkut eivät enää kiristäisi.

19.10.2020

Kirjoittaisinko muutaman muiston Viipurista? Kävin siellä monta kertaa, tuumin ensimmäisen kevytruokaviikon jälkeen. Tekstiä syntyi entistä rivakammin.

Riemukkain muisto oli suora lähetys otsikolla Karjalasta kajahtaa. Olimme viettäneet etujoukkoina vilkkaan viikon kuvaamalla inserttejä Viipurissa. Kävimme sillä matkalla Monreposin puistossakin. Kuvaaja oli Kari Ahola, joka hoiti myös äänityksen. Ritva Kuusisto ohjasi, Ria Karhila oli freetoimittaja, minä skriptasin. Iltaisin katselimme hotelli Druzhbassa pienestä monitorista, mitä olimme saaneet aikaan.

– Hulluja nämä naiset. Teettävät pitkiä ja raskaita työpäiviä ja vetävät illalla kaksin käsin vodkaa, eikä se näy missään, Kari huokaili muka kauhuissaan. Kyllä kirkas viina hänellekin maistui.

Juontajat, muusikot ja ulkolähetysauton tekniikka saapuivat päivää ennen suoraa lähetystä. Jani Uhlenius oli houkutellut Jaakko Ryhäsen solistiksi. Matkassa oli myös tämän Sirpa-vaimo. Istuimme lähetystä edeltävänä iltana pienessä kellariravintolassa . Siellä oli livemusiikkia. Kuvankaunis venäläistyttö lauloi haikeita sävelmiä. Taustalla soitti nelimiehinen orkesteri. Kun pelmenit oli syöty snapsien kera, Jaakko innostui menemään lavalle. Hän ja tyttönen lauloivat duettona tunnelmallisesti Äänisen aallot.

Sirpa yritti jarrutella. – Jaakko, esiinnyt aamulla suorassa lähetyksessä, säästä ääntäsi.

Jaakko vähät välitti, vaan jatkoi.

Leo ja Pekka innostuivat musiikista siinä määrin, että kiinnittivät koko orkesterin esiintymään aamuohjelmaan. Äänisuunnittelija Jaakko Eräpuu oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt estää moinen hullutus.

– Kun seuraavan kerran kutsut ennalta sopimatta esiintyjiä, hanki minulle myös lisää äänikanavia, hän voihki.

Lähetys sujui kuitenkin mallikelpoisesti ja kaikki pääsivät hyvillä mielin jatkoille. Olimme löytäneet hotellin läheltä pienen paikallisen kapakan. Drinkit maksoivat pari ruplaa. Siis ei juuri mitään. Maistelimme aika monta konjakkia ennen kuin maltoimme palata hotellille. Minä kävelin Jaskan kanssa. Hän oli leppynyt ja halusi ilmeisesti hyvittää valituksensa.

– Kusettaa. Poikkean tuohon puistoon, hän sanoi.

En tiedä mistä miliisi ilmestyi paikalle. Hän nappasi Jaskaa niskasta ja ilmoitti vievänsä tämän putkaan sopimattoman käytöksen vuoksi. Ei auttanut, vaikka yritin vakuuttaa, että junamme lähtee varhain aamulla. Istuimme tiimin kanssa aamuyön tunneille hotellin baarissa ja mietimme, pitäisikö kerätä kolikoita lahjuksiksi.

Jaska pääsi aamukuudelta vapaaksi ja tuli kalpeana hakemaan tavaransa. Ehdimme junaan ja tunnelma kohosi, kun poksautimme pullollisen venäläistä puolikuivaa samppanjaa.

26.10.2020

Toinen kevytruokaviikko oli takana. Jussi oli lipsunut monta kertaa, mutta minä olin pysytellyt tiukkana. Paino oli pudonnut kolme kiloa.

Jussi toivoi saavansa urakan jälkeen palkkioksi kunnon pizzan.

– Tiedätkö, kuinka paljon kaloreita pizzassa on? Koko vaivannäkö menee hukkaan, parahdin.

– Ei sitten, mutta jotain hyvää tekee mieli.

– Mitähän se olisi?

– Lettuja tai pannukakku, Jussi sanoi toiveikkaana.

– No hyvä, laitan pannarin uuniin. Saat sen kanssa vähäsokerista omenahilloa.

Elämä palautui nopeasti entisiin ruokatottumuksiin. Mietin, oliko laihdutus edes terveellistä. Työelämän aikana olin ollut ystävien kanssa paastolla. Se oli aloitettu sennateellä ja suolihuuhteluilla. Viikon kärsimyksen jälkeen sai herkutella bulgarian jogurtilla ja tuoreilla mustikoilla. Ne maistuivat taivaallisilta. Paaston jälkeen energiaa riitti jopa komeroiden siivoamiseen. Enää en halunnut ryhtyä moiseen.

Jätin jossain vaiheessa elämää ruokavaliostani pois liha- ja kanaruuat.  En ole niitä kaivannut.  Vaikuttimena oli enemmänkin keventynyt olo, kuin eettiset näkökohdat.  Nykyään verisen pihvin ajatteleminenkin pyörryttää.  Mutta vastapaistettu tuore kala tai tirisevät blinit saavat makunystyrät herkistymään.

Anna ja Miika olivat teinivuosien jälkeen joitakin vuosia vegaaneja. Tyttären ylioppilasjuhlien aikaan meillä käytiin keskustelua Suurilla Kirjaimilla.  Tytär olisi halunnut järjestää täysin vegaanisen ruokatarjoilun.  Kuvittelin kauhuissani, mitä vanhat sukulaiset tuumivat tofusta, falafel-pyöryköistä ja hummustahnasta. Entä täytekakut?  

Ratkaisimme kiistan järjestämällä vegaanipöydän sekä perinteisen tarjoilun.  Epäilyni joutuivat häpeään, kun sukulaistädit maistelivat halukkaasti kaikkea, mitä ole tarjolla. Vierailu oli heille suorastaan elämysmatka.  Kotipuolessa riitti kertomista.

– Miika ei suostunut edes soutamaan, kun tarvitsin apumiestä verkkojen laskuun, Jussi naureskeli. – Poika oli aikaisemmin reipas kalamies. Sitoi itse perhojakin.

– Muistan kyllä, kävitte yhdessä Norjassa asti kalareissuilla. Pikkupojat ovat nykyään innokkaita onkijoita. Tulevat mökille matopurkki mukanaan.

– On se hyvä, että kalamiehiä riittää. Kun käyt kaupassa, osta lohifilee. Voisin laittaa meille iltapalaksi graavia kalaa. Osta myös tuoretta tilliä.

Minulle se sopi. Graavikala ruisleivän kanssa oli herkkua.

– Ostan pari oluttölkkiäkin. Pitäähän meidän juhlia ponnistelujen jälkeen.

3.11.2020

Jatkoin muistelua lukuisista Karjalan matkoista. Kesä 1944 kolmiosaisen ohjelman kuulutusteksti kertoi: Maaselän-Kannaksen taisteluihin osallistuneita veteraaneja junamatkalla taistelupaikoille muistelemassa elämää asemasodan aikana.

Hankkeen kantavat voimat Olli Haanpää ja eversti Vilho Tervasmäki keräsivät veteraanijoukon kesällä 1994 matkaan. Meitä toimitusväkeä oli taas mukana Leo Lehdistö ja Hannu Vilpponen sekä monessa mukana ollut kuvausryhmä Jorma Piironen ja Seppo Schalin. Omalla veteraanijunalla matkattiin Joensuun ja Wärtsilän kautta aina Karhumäkeen saakka. Siellä kohokohtana oli yhteinen juhla suomalaisille ja venäläisille veteraaneille. Kuvaajalle ja äänittäjälle tuli hiki, kun tilaisuus piti ikuistaa omaksi ohjelmaksi maljapuheineen ja kuorolauluesityksineen. Minä yritin parhaani mukaan pitää kirjaa esiintyjien nimistä ja musiikkikappaleista.

Veteraanit muistivat yllättävän hyvin aikoja ja tapahtumia. Maasto Karjalassa oli kuitenkin niin muuttunut, että useamman kerran etsittiin tuntikausia vanhoja taistelupaikkoja. Tunnelma junassa oli lämmin, saimme matkan aikana paljon ystäviä. Onni Korpela soitteli hanuria ja oli liikuttunut, kun veimme hänelle syntymäpäivälahjaksi Petroskoin konditoriasta ostetun kakun. Onnin vaunuosastossa juotiinkin sitten maljoja kolme päivää.

Seuraavana kesänä lähdimme samalla kuvausporukalla uudemman kerran Karjalaan. Nyt bussilla Laatokan ympäri JR8:n eli Tuntemattoman sotilaan rykmentin kanssa. Matti Uurasjärvi Tampereelta johti Väinö Linnan joukkuetta katsastamaan vanhoja taistelupaikkoja. Petroskoi, Sortavala, Käkisalmi, tuttuja nimiä, mutta jälleen kerran maasto yllätti veteraanit. Rankin kuvauspäivä oli tiettömässä maastossa, kun kymmenkunta vetreintä veteraania lähti etsimään vanhoja asemapaikkoja. Joukkueemme eksyi pahemman kerran ja retki kesti tuntikausia. Kaikkein rankinta oli jälleen kerran kuvaajalla, joka kantoi painavaa kameraa olalla. Seuraavana päivänä hänen käsivartensa olivat turvonneet hyttysten pistoista. Lääkelaukusta löytyi zyrtekiä, joka lievitti.

Ohjelma leikattiin ristiin oikean Tuntemattoman sotilaan kanssa, liikuimmehan samoissa maisemissa ja saman rykmentin kanssa. Veteraanit olivat erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Matti Uurasjärvi kutsui Leon ja minut Tampereelle kotiinsa illalliselle. Saimme tuohesta punotut korit muistoksi veteraaneilta. He tekivät seuraavana kesänä vielä yhden matkan Karjalaan, sillä niin paljon jäi eksyminen harmittamaan.

Eivätkä veteraaniohjelmat tähän loppuneet, vaikka TV1:n johto ei niitä kovasti arvostanutkaan. Kesän 1994 kiertueelta tutut veteraanit Olli Haanpää, Matti Kaukoranta ja Åke Lundström lähtivät saman vuoden syksyllä kanssamme Moskovaan viemään entiselle viholliselle Pavel Nikolajevits Reznitshenkolle uudet jalat hänen sodassa menettämiensä tilalle. Kelan ylilääkäri Antti Huunan-Seppälä lähti asiantuntijaksi matkaan.

Matkustimme ensin junalla Pietariin. Kostean illallisen jälkeen jatkoimme yöjunalla Moskovaan. Veteraanimme ottivat matkasta kaiken irti. Iloluonteinen Åke varasi niin paljon juotavaa mukaan, ettei kenelläkään jano päässyt yllättämään.

Pavel asui pienessä asunnossa Moskovan laidalla. Hän liikkui ketterästi huoneesta toiseen pyörälaudan varassa ja valmisti koko seurueelle loistavan ruoka- ja juomatarjoilun. Ohjelmakin saatiin kuvattua. Matkassa oli Moskovassa paljon töitä tehnyt kuvaaja Kari Ahola ja tulkkina monelta matkalta tuttu Rudolf Sykiäinen.

Juttu huipentui siihen, kun uudet proteesit saatiin kiinnitettyä jalantynkiin ja Pavel nousi seisomaan. Kaiken kokeneet veteraanimmekin liikuttuivat. Maljoja kilistettiin ja luvattiin tulla tekemään myöhemmin seurantaohjelma. Pavel ei kuitenkaan koskaan oppinut kävelemään proteeseilla, koska ne olivat hänen mielestään liian korkeat ja pelottavat. Hän myi jalat ja osti rahoilla tietokoneen, jolla kirjoitti historiikkia sodasta.

14.11.2020

Hämeen kesäyliopiston ja Jyväskylän yliopiston järjestämä kirjoittamisen peruskurssi toteutui etänä Zoom alustalla. Jännitti, miten viikonloppu sujuisi tietokoneen äärellä.

– Listatkaa aamuharjoituksena hyviä asioita elämässä. Saatte kymmenen minuuttia aikaa, opettaja Taija Tuominen kehotti. Tämän päivän motto voisi olla, vain ne, jotka kiihtyvät samoista asioista, ymmärtävät toisiaan.

Ynnäsin nopeasti: juttu kaupunkiuutisissa, aamukävely linnanpuistossa, pluskeli, kahvin tuoksu. Pieni tarina syntyi nopeasti.

Hyviä asioita. Postiluukku kolahti aamuyöllä. Käänsin kylkeä. Tiesin, että Hesari tuli tuttuun tapaan. Puhelin herätti seitsemältä. Mies jatkoi uniaan. Soin sen hänelle, sillä tiedän miten levottomia hänen yönsä ovat. Laitoin kahvin tippumaan ja hain lehden. Hei, Kaupunkiuutisetkin tulivat. Olin odottanut jo toista viikkoa juttua freskonäyttelystämme Galleria Paperihuoneella. Siinä se nyt komeili oikein kuvan kera. Seisoimme graafikkoystävä Paula Jalassola-Huttusen kanssa tukevan prässimme ääressä ja hehkutimme ikivanhaa tekniikkaa. Toimittaja Riikka Heleniuksesta oli tullut ystävämme. Hän kirjoittaa tunnollisesti joka kuukausi vaihtuvista näyttelyistämme. Elämän tähtihetkiä oli, kun oma vuoro tuli. Laitoin kuvan Facebookiin ja sain heti tykkäyksiä. Somessa on puolensa.

Olin niin innoissani, että oli pakko lähteä tuulettumaan. Tein reippaan sauvakävelylenkin linnanpuistossa. Liikkeellä oli vain muutama koiranulkoiluttaja. Vaihdoimme kuulumisia, koiraihmiset kun ovat sosiaalisia. Tuli ikävä Pekku-koiraamme. Nyt kävelytämme miehen kanssa vain toisiamme.

Palatessani keittiöstä tulvi kahvintuoksu. Parasta mitä tiedän, ovat kiireettömät aamut lehden ja kahvikupin ääressä. Mies istahti seuraan. Esittelin hänelle lehtijutun.

– Hienoa, hän kommentoi ja haki kaapista miniän leipoman korvapuustin. Niitä oli säästynyt isänpäivältä. – Mukavaa tämä korona-arki, hän tuumi sokerimuruja viiksissään. – Istutaan mamman kanssa kotona ja herkutellaan.

– Älä luule, kun kurssipäiväni on ohi, lähdemme pitkälle lenkille, sanoin.

Luin kirjoituksen ääneen. Se oli kursseilla täysin vapaaehtoista. Taija kiitti tunnelmakuvauksesta.

– Miettikää seuraavaksi lapsuuden ruokamuistoja. Natalie Goldberg on sanonut, jos et tiedä mitä kirjoitat, kirjoita ruuasta. Muistakaa kaikki aistit. Saatte nyt vähän enemmän aikaa. Olisiko viisitoista minuuttia sopiva?

Mietin. Äiti oli erinomainen ruuanlaittaja. Hän taikoi syntymäpäiville fantasiakakkuja.

Lapsuuden ruokamuisto. Keittiön pöydällä oli jännittävän näköisiä pieniä purkkeja. Niissä oli hienojakoista jauhetta. Yksi oli myrkynvihreä, toinen pinkki, kolmas sitruunankeltainen. ”Äiti, mitä näissä on?” kysyin. Äiti laittoi sormen huulilleen. ”Yllätys kultaseni. Leivon sinulle syntymäpäiväkakkua. Juokse nyt leikkeihisi. Saat nähdä kakun vasta valmiina.”

Isä tuli keittiöön. ”Pääsenkö rapsimaan?” hän kysyi toivorikkaana. Äidin posket olivat punaiset, kun hän oli vispannut käsin kakkutaikinaa. ”Senkin herkkusuu, totta kai pääset”, hän hymyili. Kurkistin oven raosta, kun houkutteleva kakuntuoksu leijaili uunista. Mitä ihmettä? Kakkupohjia oli kolme ja ne olivat toinen toistaan värikkäämpiä. Oli ihan pakko tulla ihmettelemään, vaikka äiti oli kieltänyt.

”Tästä tulee sateenkaarikakku”, hän esitteli ylpeänä. Ei enää onneksi muistanut, että kakun piti olla yllätys. ”Värjäsin taikinan elintarvikeväreillä ja paistoin kolmessa vuoassa. Laitan väliin kermavaahtoa ja päälle suklaarouhetta. Tästä tulee upea”, hän kehui. ”Veikkaan, että sukulaiset hämmästyvät.”

Äiti oli kotirouva niin kuin monet äidit 1950-luvulla. Hänen päivänsä täyttyivät kotiaskareista. Meillä leivottiin, hillottiin ja säilöttiin. Äiti oli taitava käsistään. Hän ompeli minulle ja pikkusisarelleni mekot ja neuloi villatakit. Hänen kunnia-asiansa oli, että kotona oli aina tuoretta pullaa.

Äiti kantoi kakun seuraavana päivänä kahvipöytään. Minä sain puhaltaa kuusi kynttilää sammuksiin. Vieraat huokasivat ihastuksesta, kun äiti leikkasi ensimmäisen palan. Sateenkaaren värit hehkuivat ennen näkemättömässä väriloistossa. Löysin valokuvan perhealbumista. Tunnistin kakun, vaikka kuva oli mustavalkoinen.

– Kiitos Marlena. Tuli makeannälkä. Voitte pitää pienen kahvitauon. Jatketaan kymmenen minuutin kuluttua.

– Kaikessa kirjoittamisessa näkökulma on tärkeä. Kirjoittakaa seuraavaksi pari pientä harjoitusta. Ensimmäinen lapsen näkökulmasta, toinen aikuisen, Taija ohjeisti tauon jälkeen.

Koulumuisto. Juoksen. En näe eteeni, sillä silmät ovat sumeat kyyneleistä.

– Mikki-hiiri, näytät hassulta, kaverit olivat hihkuneet nähdessään uuden asuni.

Asuimme ammattikoululla. Äiti oli leikannut kuvan muotilehdestä. Pukuompelulinjan oppilaat olivat ommelleet minulle sievän kevättakin ja siihen sopivan hatun. He olivat kietoneet värikästä nauhaa koristeeksi korvien kohdalle.

Olin tavattoman ylpeä, kun saavuin koulun pihalle. Pilkkahuudot tulivat täytenä yllätyksenä. Pakenin. Maa oli riitteessä. Mätkähdin keskelle kuralätäkköä. Takki ja valkoiset damaskit kastuivat. Hatun heitin ojaan.

Äiti huusi kasvot punaisina, kun tulin surkeana kotiin. Minut passitettiin ilman jälkiruokaa nukkumaan. Seuraavana päivänä lähdin kouluun vanhassa takissa ja paljain päin.

Luin mitä oli kirjoittanut. Muisto oli vieläkin elävänä mielessä. Miten mielelläni olisin halunnut ihan tavallisia kaupasta ostettuja vaatteita. Samanlaisia kuin muillakin oli.

Aikuisen näkökulma mietitytti. Jäin miettimään äidin elämänvaiheita.

Kun äiti laittoi kirjeenvaihtoilmoituksen nimimerkillä Kuopus, sen seurauksena minun tarinastani tuli totta. Äiti oli kotoisin Iittalasta. Hän oli seitsenlapsisen perheen nuorin. Isosiskoja oli neljä ja veljiä kaksi. Siskoista vain yksi pääsi naimisiin. Sodan jälkeen miehiä oli vähän. Isäni, sodankäynyt mies Savosta, vastasi ilmoitukseen. Minulla on tallessa heidän kihlausaikansa kirjeenvaihto. Kaikesta oli pulaa, mutta ihastus oli molemmin puolista. Tapaamisia oli harvoin, koska matkustaminen oli kallista. Kirjeet kulkivat tiheästi.

Luin silmät kosteina, miten äiti suunnittelee ompeluttavansa hääpuvun pitsiverhoista. Hiuksiin pitää saada kruunu. Sellainen löytyy tuttavien välityksellä Ruotsista. Hääkuvassa molemmat hymyilevät odottaen onnellista tulevaisuutta. Sellaista ei tule. Äiti ei saa töitä, sillä perheellä ei ollut varaa kouluttaa nuorimmaistaan. Äidistä tulee vain kotirouva. Se on hänen elämänsä tragedia, sillä omaa rahaa ei ole. Ruokarahaa toki, mutta kaikesta pitää tehdä tili.

Isällä oli parempi onni. Apuun tuli eno, joka näkee nuoren miehen opinhalun. Isä valmistui puusepäksi ja sai opettajan paikan ammattikoulusta. Minä synnyn vuosi häiden jälkeen. Kirjeenvaihto loppui siinä vaiheessa, kun vanhempani muuttivat yhteen ja äiti alkoi odottaa minua. Miten mielelläni olisinkaan lukenut elämäni alkuvuosista. Olen itse kirjoittanut päiväkirjaa, jotta omat lapset saavat halutessaan lukea perheemme tarinan.

Silmät kostuivat. En lapsena ymmärtänyt äidin katkeruutta. Lapsuutta varjosti rahojen niukkuus. Heräteostoksia ei tehty. Uusia talvikenkiä tai takkia ei hankittu joka vuosi. Äidin lempiharrastus ruuanlaiton lisäksi oli viherkasvien hoito. Hän sai siihen aikaan harvinaiset orkideat kukkimaan yhä uudestaan. Äiti oli opetellut kasvien latinankieliset nimet ja keskusteli puutarhoilla käydessään asiantuntevasti ammattilaisten kanssa.

Äiti koki elämänsä niin turhauttavaksi, että söi mielialalääkkeitä. Oli hoidossakin muutaman kerran. Hattelmalan sairaalalla oli paha kaiku. En sitä silloin ymmärtänyt. Isä sanoi, että äiti on muutaman viikon lepäämässä. Pahinta oli, kun äiti kärsi kolmoishermosärystä. Siihen ei löytynyt täsmälääkettä. Äiti söi särkylääkkeitä niin paljon, että kuoli vatsahaavaan juuri seitsemänkymmentä täytettyään.

Isä jäi leskeksi, mutta ei yksinäiseksi. Hän laittoi lehteen ilmoituksen, että kaipaa reipasta seuraa. Vastauksia tuli kymmenittäin. Isä oli tarkka. Yhdellä ehdokkaalla oli lonkka leikattu, ei hän ketään vaivaista huoli. Toisella oli kunnostusta vaativa kesämökki, ei hän rengiksi rupea.

Sitten löytyi Sanelma. Riehakas, puhelias, rakkaudenkipeä vanha neiti. Hän ja isä matkustelivat yhdessä jopa Kiinassa asti. Minä ja Jaana emme Sanelman lirkuttelusta pitäneet, mutta olimme tyytyväisiä, että isällä oli seuraa.

Ero siitäkin suhteesta tuli, kun isä sairastui syöpään. Hän kuoli yksinäisenä, vaikka minä, Jussi ja Jaana kävimme sairaalassa katsomassa. Minulla on vieläkin ristiriitaisia tunteita hääpäivänä 17. heinäkuuta. Se kun oli myös isän kuolinpäivä. Isä oli saanut viimeisinä aikoinaan kipuihin morfiinia.

– Siitä tulee vain paha olo, hän oli valittanut. – Lääkärit sanovat, etteivät voi antaa enempää, voin tulla riippuvaiseksi.

Tunsin syyllisyyttä, etten ymmärtänyt vaatia isälle parempaa kohtelua.

15.11.2020

– Linnan juhlat on tänä vuonna peruutettu. Luvassa on jonkinlaista kulttuuriohjelmaa, kerroin luettuani uutisen lehdestä.

– Onko ikävä niitä juhlia? Jussi kysyi.

– Ei todellakaan. Ehdin nauttia linnan makeaa boolia kymmenen vuoden ajan. Se riitti, nauroin. – Olen päivittänyt blogiin tunnelmakuvia. Haluat varmasti kuulla?

– No jaa. Muistan kyllä, kun olit tohkeissasi puvuista ja kampauksista ja ties mistä.

– Olihan se vuoden tapaus, mutta turhauttava. Suunnittelukokoukset olivat puuduttavia. Pitkä iltapuku, juhlakampaus, ammattitaitoisen maskeeraajan tekemä meikki, kutsuvieraana suoran lähetyksen jälkeen presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla, siinä ammatin tuomaa glamouria, listasin.

Käytännössä se tarkoitti kuukausien valmisteluja. Pitkiä kokouksia toimittajien kanssa, pöytäkirjan pitoa, yhteydenottoja linnaan, tekniikkaan, toisiin tv-lähetysten tekijöihin, esiintyjiin. Kutsuvieraslistojen lukua ja muistiinpanojen tekoa, estyneiden huomioon ottamista, protokollan selvittelyä, tietojen hankkimista ja jakelua, ajolistan päivittämistä.

Olin alkuvuosina ulkolähetysautossa ohjaaja Ritva Kuusiston oikeana kätenä. Jossain vaiheessa urheiluohjaaja Kalevi Uusivuori alkoi hoitaa tehokkaasti linnan kutsujen tv-lähetystä kuin urheilutapahtumaa. Jaoimme kollegani Marjo Lundvallin kanssa työvuorot uusiksi. Hän istui ulkolähetysautossa ja minä kuljin kuvausryhmän kanssa linnan saleissa. Sala- ja keittiökäytävät tulivat tutuiksi, kun jouduin kuljettamaan kuvattuja kasetteja pikavauhtia valtiosalin salaoven taakse rakennettuun edit-yksikköön. Oli seikkailua kerrakseen liukastella linnan jäätikköisellä sisäpihalla korkokengissä ja pitkässä hameessa. Sisäpiha oli nimittäin oivallinen oikotie ohi kättelytungoksen.

Yleensä sitä oli niin kypsä lähetyksen jälkeen, että jo ensimmäinen boolilasillinen tehosi. Presidentin linna on yllättävän pieni ja television tehokkaat lamput ja vierastungos lämmittävät salit nopeasti. Alkuvuosina jaksoin hämmästellä, miten paljon tuttuja kasvoja juhlissa olikaan. Myöhemmin huomasin, että oli ilo päästä tanssimaan valtiosalin parketille. Varmimmin se onnistui, kun kävi itse pokkaamassa tummapukuisia tekniikan herroja.

Eniten olen nauttinut linnan kutsuista sen jälkeen, kun annoin vuoron nuoremmille. Olemme ystäväni Liisan kanssa luoneet uuden perinteen istumalla saunapuhtaina kotisohvalla katsomassa tv-lähetystä kuohuviinin kera.

20.11.2020

Istuin Kynäilijät ryhmän kanssa kovilla puutuoleilla galleriassa. Illan teema oli herkistellä luontokuvien äärellä. Galleria Paperihuoneen tunnelma oli muuttunut. Paikka oli samalla kertaa tuttu ja vieras. Pieni kirjoittajaryhmämme kokoontui lähes puolen vuoden koronatauon jälkeen. Yritin tunnistaa tutut silmät maskien takaa. Kyllä vain, tuolla oli Pirjo ja tuolla Tiina. Istuimme hämärässä tilassa, johon spotit toivat tunnelmaa. Pölyhiukkaset tanssivat lamppujen edessä. Tunsin syyllisyyttä. Olisi pitänyt luututa lattia ennen tapaamistamme.

Katselin seinille ripustettuja mustemaalauksia. Tunnistin meren kuohut, särmikkäät kalliot ja niiden väliin jääneet tyynet lammet. Kallioiden päälle oli kiteytynyt suolaa. Tunsin niiden maun huulillani. Taiteilija Tuire Toivola oli tavoittanut jotain ikiaikaista.

Paperit rapisivat, kaikki kirjoittivat vaikutelmia. Illasta tuli suorastaan runollinen, sillä kuvat saivat jonkun lukon avautumaan sisälläni. Taide antaa voimia kohdata arki ja koronasyksy, mietin palatessani sateentihkussa kotiin.

Seuraavana päivänä järkytyin. Tulin päivystämään ja kohtasin kauhistuttavan näkymän. Grafiikanpajan kaappien ovet olivat selällään ja tavarat oli paiskottu lattialle. Apua, kassalipas, missä se oli? Tietysti tyhjä. Tämä oli jo toinen kerta. Lukko oli murrettu ja vaihtorahakassa poissa. Siellä oli ollut tavanomaisen kolmenkympin lisäksi edellisen päivän korttimyyntirahat. Yhteensä melkein 60 euroa.

Pahus, jokin sisälläni repesi. Tuntui, kuin varas olisi tullut iholle. Mitään muuta ei ollut viety, ei edes arvokasta kuparia, vaikka sitä oli työpöydän kulmalla.

– Joku huumeveikko, paikalle hälyttämäni työtoverit arvelivat.

Teimme netissä rikosilmoituksen. Poliisit eivät olleet kiinnostuneet. Eivät edes vaivautuneet paikalle, vaikka kuvittelin, miten he ottavat sormenjälkiä ja paljastavat tuota pikaa varkaan. Rahallinen menetys ei kirpaissut, mutta se, että joku oli tullut ilmeisesti avaimilla sisälle, kauhistutti. Ovissa ei näkynyt murtojälkiä.

– Ei auta muu kuin vaihtaa lukot, puheenjohtaja Petra Saraste päätti.

Siihen operaatioon menivät säästöt. Olin jo pitkään haikaillut tasokkaita kohdevaloja. Haave siirtyi. Lukkojen vaihdattaminen maksoi 800 euroa. Se kirpaisi.

Pari viikkoa myöhemmin pihaoven lukon vieressä näkyi murtojälkiä. Joku oli yrittänyt tiirikoida oven, mutta ei ollut päässyt sisälle. Kaikki olivat huolestuneita, onko turvallista olla ilta-aikaan yksin hommissa. Pelon ilmapiiri jäi väreilemään.

Nuori tummatukkainen lukkoseppä tuli paikalle. Hän kiinnitti oveen tukevan metallilevyn.

– Tästä ovesta kukaan ei tule ilman avainta, hän sanoi. Olin paikalla ja kerroin oitis ilouutisen graafikkoystäville.

21.11.2020

Miikan syntymäpäivä. Poika täytti jo 42 vuotta. Nyt koronasyksynä juhlat oli niputettu. Olin juhlistanut pari viikkoa aikaisemmin yhdellä kerralla sekä isänpäivää että loka-marraskuun päivänsankareita Miskaa, Samua, Visaa ja Miikaa laittamalla jo aamulla blinitaikinan kohoamaan.

Lapset ja lapsenlapset pyrähtivät lounasaikaan Palokunnankadulle. Koti tuntui heti pieneltä kymmenelle hengelle. Varsinkin keittiö, kun siellä hyöri apuemäntiä ja isäntiä. Pikkuväelle tortillat maistuivat paremmin kuin bliniletut. Laitoin heille oman kattauksen. Sen jälkeen aikuiset pääsivät herkuttelemaan rauhassa. Päivän kohokohta oli ilman muuta jälkiruokaherkut ja lahjat. Lapset saivat isoja paketteja.

2.12.2020

Galleria Paperihuoneella oli säpinää. Rakas ystävä helsinkiläinen Mari Heininen ripusti gallerian puolelle suurikokoisia öljyvärimaalauksia. Hän oli pohtinut kanssani näyttelylle vetävää nimeä. Lopputuloksena oli Meriruohon mielenliikkeitä. Maalauksissa oli vettä, rosoisia kallioita ja maaliräiskeitä. Minulle nimien keksiminen on haastavaa. Marin edellisen näyttelyn nimi oli ollut Outo puisto. Sekin herätti odotuksia. Entä Salaisuuksia käytävillä? Olimme Marin kanssa ripustaneet pari vuotta aikaisemmin yhteisnäyttelyn Jorvin sairaalan aulaan.

Meillä oli tapana ottaa kaverikuvia, kun tapasimme taiteen merkeissä. Olin tyytyväinen koronakiharoihini. Hiukset olivat kasvaneet niin, että marttasisko Terhi Keltomäki oli saanut kieputeltua niihin tiukat rullat.

– Olen aina halunnut tuulessa liehuvat punaiset kiharat, nyt minulla on sellaiset, nauroin. Mari oli kietonut teräksenharmaat hiuksensa väljälle nutturalle. Meillä molemmilla oli valokuvissa hymy herkässä.

– Ollaan taas kerran samassa näyttelyssä. Sinun maalauksesi ovat upeasti esillä gallerian puolella. Minun kaksi tanssijaani herkistelevät tuolla grafiikanpajalla. Keksimme näin joulun ajan iloksi teeman Sininen huone, hehkutin.

Avajaisissa kaikilla oli maskit päässä. Tarjolla ei ollut muuta kuin paperipäällysteisiä karamelleja. Ei viiniä, ei herkkuja.

– Ankeaa tämä korona-aika, Mari valitti.

Vieraita oli ollut yhdeksän. Kymmenen olisi ollut maksimi, joten kaikki meni hyvin. Suurin osa kävijöistä lähti heti, kun virallinen osuus oli ohi. Jäimme kahdestaan päivystämään, vaikka arvelin, ettei kukaan enää tule.

– Missä on lähin viinikauppa? Voisin hakea meille vähän kevennystä, Mari kysyi.

– Goodmanilla, taitaa olla vielä auki.

Mari pyrähti matkaan ja palasi kahden punaviinipullon kanssa.

– Ostin hyvää ja kallista, olemme sen ansainneet, hän hehkutti.

Rentouduin. Tuntui hyvältä, kun uudet näyttelyt oli ripustettu ja paikkakunnan sanomalehdet olivat noteeranneet ne. Jopa Hämeen Sanomat, joka kirjoitti enemmän urheilusta kuin kulttuurista.

– Mari, ynnäsin, että olemme tunteneet kohta neljäkymmentä vuotta. Tapasimme, kun halusin päätä kiertävät kiharat Annan ristiäisiin. Eräs tuttavani suositteli sinua.

Mari oli siviiliammatiltaan kampaaja. Mielestäni osuvampi ilmaus olisi ollut hiusmuotoilija. Hämeenlinnaan muuton jälkeen olin joutunut etsimään uuden kampaajan, sillä matka Helsingin Punavuoreen oli turhan pitkä.

– Kyllä vain. Paljon on koettu yhdessä. Ensin taidehistorian opinnot, sitten taidekoulu Alfa-Art ja lukuisia maalauskursseja Päivölässä ja viimeksi Ahlmanilla, Mari ynnäsi ja avasi toisen viinipullon.

Olin sulkenut gallerian ovet suurilla munalukoilla. Istuimme meillä olohuoneen sohvalla. Sytytin tuikkukynttilät. Tunnelma oli raukea. Jussi oli vetäytynyt vähin äänin makuuhuoneen puolelle lukemaan Pentti Linkolan elämäkertaa.

– Haluatko osallistua seuraavaan pop up näyttelyyn Galleria Kookoksessa? Teema on Art Goes Home. Toivomme, että ihmiset ostavat taidetta joululahjoiksi, Mari kysyi. Hän toimi galleriassa kuraattorina.

– Minulla on tuoreita freskoja. Voisin tuoda niitä, innostuin välittömästi.

– Pakkaa aamulla minun mukaani. Vien ne autolla mennessäni, Mari ehdotti.

Ilahduin. Vuokrat Helsingin gallerioissa olivat pilviä hipovia, mutta ryhmänäyttelyyn minulla olisi varaa. Osallistuminen Kookoksen näyttelyyn näyttäisi cv:ssä hyvältä.

Illasta tuli kostea. Hain keittiöstä juustotarjottimen ja tummia viinirypäleitä. Toinenkin pullo punaviiniä tyhjeni nopeasti. Mari kävi ylikierroksilla, sillä hän ei ollut edellisenä yönä malttanut nukkua. Peittelin hänet puolen yön jälkeen sohvalle ja toivotin kauniita unia. Mukava kun oli ystäviä.

12.12.2020

– Bio Rexissä esitetään tänään Royal Balletin Pähkinänsärkijä. Tekisi mieli mennä katsomaan. Oletko kiinnostunut? kysyin Jussilta.

– Voin tulla, onhan se vaihtelua.

– Varaan liput saman tien. Saliin otetaan vain kymmenen henkeä.

– Turvavälit ovat ainakin kunnossa.

– Onnistui. Taisin saada viimeiset liput, hihkaisin tietokoneen ruudun takaa.

Elokuvateatterin aulassa oli pettyneitä ihmisiä. Moni joutui lähtemään, sillä määräykset olivat tiukat.

Eläydyin täysillä balettiin. Esiintyjät olivat uskomattoman taitavia. Joulun taika ja henkeäsalpaava esitys saivat muistelemaan omaa lapsuutta.

Äiti laittoi minut kouluikäisenä balettitunneille. Muistan vieläkin, miten olin kärsinyt. Baletti oli äidin unelma, ei minun.

– Minut puettiin vaaleansiniseen tyllihamoseen. Äiti halusi esitellä kahvikutsuilla, miten lahjakas olen. Mutta kun en ollut. Olin kömpelö keijukainen. Inhosin jokaista balettituntia. Äiti huomasi sen viimein ja sain vuoden treenien jälkeen lopettaa.

– Olenkin ihmetellyt, miksi maalaat balettityttöjä. Siitä taisi jäädä trauma? Jussi kysyi.

– Niin varmaan. Ehkä työstän juttua alitajuisesti edelleen. Nyt aikuisena siitä on ollut iloakin. Muistathan kollaasi-innostukseni? Meidän piti kuvataiteen aineopinnoissa tehdä kolmeulotteinen kollaasi. Rakensin pahvista tanssisalin ja laitoin tyllihameeseen puetun ballerinan pyörähtelemään. Innostuin aiheesta niin, että kirjoitin jopa pienen murhatarinan. Esitin se töiden katselussa.

– Sinä, murhan? Yllätit minut, Jussi hämmästyi.

– Kyllä vain, kaikkea pitää kokeilla. Odota, löydän tarinan tietokoneelta. Haluatko kuulla? Voin tarjota yömyssyn, niin rentoudut.

Laitoin lukulasit päähän, hörppäsin aimo siemauksen punaviiniä ja aloitin.

– Tämän nimi on Kuolema balettikoulussa.

Marlena oli innoissaan. Taidekoulun harjoitustyön aihe oli kuin hänelle tehty.

– Aiheena on kollaasi. Keksikää myös tarina, joka koskettaa. Kuulemme kaikkien esitykset ensi kerralla, opettaja Antti Oikarinen ohjeisti.

Sininen Ikean kassi oli painava. Marlenalla oli runsaasti rekvisiittaa. Päivä kului tuskastuttavan hitaasti. Hänen vuoronsa oli viimeisenä. Kurssitoverit näyttivät nuutuneilta. Opettaja vilkuili kelloa.

Kaikki havahtuivat, kun hän pystytti luokan eteen yksinkertaisen nukkekodin. Seiniä oli kolme. Niiden eteen avautui tanssiparketti. Tapeteissa kiilteli kulta ja peräseinä oli päällystetty peileillä.

– Tässä on balettikoulu, Marlena aloitti. Hän asetti näyttämölle tiukannäköisen tukevan nuken.

– Balettimestari valvoo harjoituksia. Hän ei päästä ketään helpolla. Nyt on alkamassa koetanssi loppunäytöstä varten. Tässä on tarinan päähenkilömme Ballerina.

Siro valkoiseen harsohameeseen puettu nukke pyörähtää balettitossujen kärjillä.

– Tässä ovat hänen kilpailijansa.

Lavalle pyrähtää kaksi balettityttöä. Ne näyttävät epäilyttävästi Barbieilta. Kolmikko kumartaa ja koe-esiintyminen alkaa.

– Meidän Ballerinamme on kunnianhimoinen. Hän on päättänyt voittaa keinoja kaihtamatta. Hän on sirotellut ensimmäiseksi esiintyvän tyttösen balettitossuihin lasinsiruja. Tämä pyörtyy loppupiruetissa ja hänet kannetaan pois tossut veressä.

Nyt on enää yksi kilpailija jäljellä. Tämä ottaa kulauksen vesipullosta ennen kuin aloittaa. Tyttö irvistää. Vesi maistuu karvasmantelilta. Hän kuolee ennen kuin esitys on kunnolla alkanutkaan. Ballerinamme voittaa.

Hänen riemunsa ei kuitenkaan kestä kauan. Neito varttuu ja saa muotoja. Rinnat kasvavat niin isoiksi, että hänen balettiuransa loppuu siihen. Ballerina masentuu. Hän ratkeaa ryyppäämään.

Marlena piti luovan tauon. Muut kuuntelivat henkeä pidätellen. Tarina ei varmastikaan ollut vielä lopussa. Marlena käänsi nukkekodin takasivun esille. Sieltä paljastuu syntinen yökerho. Seinät ovat yönmustat ja lattia hopeanhohtoinen. Bändi jammailee taustalla. Etualalla on baari. Komea Ken sekoittaa cocktaileja. Pari poikanukkea nojailee tiskiin. Kenin näköisiä hekin. Salin keskellä hohtaa metallinen tanssitanko.

Marlena puhalsi fanfaarin.

– Toinen näytös. Ballerinamme astuu verhon takaa. Hänellä on hopeanväriset korkokengät ja stringit, nänninpäissä punaiset tupsut ja hiuksissa sulkia. Silmät on rajattu kajalilla ja kasvot puuteroitu valkoisiksi. Hän on tyrmistyttävän kaunis. Musiikki räjähtää soimaan. Ballerina keikkuu viettelevästi tangolla. Pojat baaritiskin äärellä tuijottavat häntä kiiluvin silmin.

Marlena päätti esityksensä kumarrukseen ballerinanukke kädessään.

– Paras esitys ikinä! kurssitoverit hihkuivat.

Opettaja rykäisi. – Kiitos Marlena, sinussa on näyttelijän aineksia. Myös kollaasin toteutus on ammattitasoa. Hieno suoritus. Päivä on ollut pitkä. Niin kuin hyvin tiedätte, lopputyönäyttelynne on syksyllä Iittalassa. Nyt on aika aloittaa suunnittelu. Teillä on vapaat kädet valita aihe ja tekniikka. Käyttäkää vahvuuksianne. Sinulle Marlena suosittelen jatkossakin kollaasien tekoa.

Jussi nauroi hartiat täristen.

– Leena, sinä se jaksat yllättää. Sait todella oikein kunnon trauman lapsuudessa. Toivottavasti tämä korjasi tilanteen. Kaada vielä toinen lasillinen viiniä. Taidan olla sen tarpeessa.

13.12.2020

Luin aamulla edellisenä päivänä kirjoittamani tekstin. Kuvataiteen aineopintojen lopputyö oli ollut yksi elämän tähtihetkistä. Sain näyttelyssä käyttöön kokonaisen huoneen Iittalan koulun alakerrasta. Se oli sama tila, jossa kesäisin pidettiin naivistinäyttelyjä. Minusta tuli melkein julkkis, kun Radio Hämeen aamureportteri Harri Oksanen haastatteli suorassa lähetyksessä.

– Oli aikamoinen projekti, mutta opin paljon ja ryhmässä työskentely oli hauskaa, kehuin Jussille.

– Olit ahkera. Kiipesit sinnikkäästi Myllymäelle, vaikka mäki oli jyrkkä, Jussi muisteli. Hän oli saatellut minua siihen aikaan vielä reippaasti opistolle. – Teidän kahvilassa oli aina tuoretta pullaa. Se kannusti, Jussi muisteli hivenen haikeana.

En voinut kuvitella, että hän olisi enää jaksanut kävellä mäelle.

– Se oli todellinen kuntokoulu. En ole enää ilmoittautunut kursseille. Maalaan mieluummin työhuoneella, kun se on niin mukavan lähellä.

– Oliko teillä ollenkaan teoriaa? Jussi kysyi.

– Vain yksi kurssi. Se oli estetiikkaa, mutta opettajamme Mika Karhu sai sen kuulostamaan filosofialta. Olimme aluksi huuli pyöreinä, kun uusia käsitteitä tuli meille ensikertalaisille liikaa. Jouduimme tekemään power point esityksen aiheesta Taide maailmassa, sosiaalisena kokemuksena.  Kaikilla oli siis sama aihe, mutta versioita oli niin monta kuin opiskelijoita. Jännitys laukesi, kun esitykset alkoivat.

– Ei tällaista aihetta voi arvostella numeroilla, Mika sanoi. – Jokaisella on omat yhtä arvokkaat näkemykset. Saatte kaikki tasapuolisesti nelosen.

– Näytit esityksesi minulle? Jussi muisteli.

– Näytin, testasin, miten pitkä se oli. Hehkutin täysillä Galleria Paperihuoneen toimintaa.

– Se oli hyvä teema. Sinulla on ollut paljon iloa grafiikanpajasta.

– Kyllä vain. Taidan lähteä vähäksi aikaa hommiin. Tulen laittamaan ajoissa ruokaa, sanoin ja vedin takin päälle. Oli kutkuttavaa, kun sai tehdä vapaasti, mitä halusi. Tosin opettajan ohjauksessa oli syntynyt paljon sellaista, mitä muuten ei olisi tullut tehtyä.

Ulkona puhalsi navakka tuuli. Lumesta ei ollut tietoakaan. Taidetaan saada musta joulu, arvelin.

15.12.2020

– Jussi, soitin terveyskeskuksen apuvälinepalveluun. Sieltä on tulossa tarkastaja kotiin. Ajattelin vähän siivota.

– En minä mitään tarvitse. Pääsen hyvin liikkumaan näiden kävelysauvojen kanssa, Jussi sanoi torjuvasti. Ei hän mitään tarkastajaa kaivannut.

– Tulee nyt kuitenkin. En kestä katsella, kun et tahdo öisin päästä ylös sängystä pissille. Lattia on jatkuvasti märkä, vaikka sinulla on vaipat.

– En aina ehdi.

– Niinpä.

Tomera virkailija tuli sovittuna aikana. Hänellä oli matkassa suuri sininen Ikean kassi. Sieltä löytyi harmaa muovijakkara suihkutilaan ja tukevat palikat sängynjalkojen alle.

– Kas noin, nyt sänkynne on yksitoista senttiä korkeampi. Minulla on tässä vielä tukiteline.

Hän kaivoi kassista sähköporan ja surautti kätevästi metallisen kädensijan ruuveilla sängynlaitaan. Katselimme häikäistyneinä vieressä.

– Nämä ovat lainoja, eivät maksa mitään, virkailija hymyili. – Miten rollaattori, onko käytössä?

Pudistin päätäni. – Jussi kokeili, mutta ei tykännyt. Vie kuulemma mennessään. Ajattelin, että kun tulee liukkaat kelit, harjoittelemme uudelleen.

– Kannattaa, kyllä se on hyvä peli, virkailija vakuutti, otti tyhjän kassin kainaloon ja lähti jatkamaan matkaa seuraavan asiakkaan luo.

Otin kuvan uusista apuvälineistä ja lähetin viestin Perhepoppoo -ryhmään. Sain paluupostissa tykkäyksiä ja hymiöitä.

24.12.2020

Blogista oli tullut lähes päivittäinen ilo. Olin saanut seuraajia ja jopa pari ihailijaa. Istuin työhuoneessa ja päivitin jouluaaton tunnelmaa.

Hämeenlinnan korkeudella on hieman lunta. Pihanurmikko on valkoinen, mutta kadut kiiltävät märkinä. Meidän joulu on perinteinen koronasta huolimatta. Odottelemme Annaa ja poikia niin kuin useana jouluna aikaisemminkin. Miika ja perhe viettävät kotijoulua, mutta ovat luvanneet tulla tapaninajelulle Hämeeseen.

Joulukuusi odottaa mökkimetsässä. Reippaat tontut käyvät hakemassa sen pikapuoliin. Perunalaatikko on imeytymässä. Lanttu- ja porkkanalaatikot ovat vielä soseina, mutta pääsevät tänään uuniin. Keskustelimme Jussin kanssa, hankitaanko tänä vuonna kinkku vai kalkkuna. Lopputulos oli, että hankimme ankanrintaa. Se taitaa ehtiä ensimmäisenä uuniin. Valmistusohje paketin kyljessä oli niin pientä tekstiä, etten nähnyt lukea edes suurennuslasin avulla. Nykytekniikka tuli apuun. Otin kännykällä kuvan ja suurensin tekstin.

Koska minulla oli hetki aikaa hengähtää, hain vanhan päiväkirjan hyllystä. Selasin joulumuistoja. Kirjoitus Annan syntymävuodelta osui silmiin.

23.12.1982 Joulutunnelmaa.  Perunalaatikkoa, lanttulaatikkoa, porkkanalaatikkoa, siivouskahvit, lahjasuklaata.  Anna sitterissä seurana, isot pojat kirjastossa palauttamassa melkein myöhässä olevia kirjoja.  Ulkona on satanut jo pari päivää vettä.  Kuusi odottelee parvekkeella sisäänpääsyä ja kalkkuna samoin.  Vaatimattomasti 5,7 kiloa.

Miika on askarrellut kerhossa ja puistossa joulukoristeita.  On tonttua ja lintua ja lastukiekuroita. Me isot ihmisetkin pidimme pari iltaa sitten joululahjavalvojaiset.  Näperrettiin käsinukketonttuja.  Jaana ompeli vaaleansinisiä silmiä, minä liiviä ja Jussi tarjoili uutta kotimaista viskiä ja kaikilla oli hupaisaa.  Anna osallistui ilonpitoon, on varsinainen yökyöpeli.  Valvoo puoleen yöhön ja nukkuu sitten yhdeksään aamulla.  Niin minäkin. Anna ryömii pitkin lattioita kuin mittarimato ja yrittää jo konttausasentoakin, eikä ole neidillä ikää vielä puolta vuottakaan.

2.1.1983. Hulinat onnellisesti takana.  Joulu sujui rauhallisesti.  Oltiin perinteisesti kotosalla.  Aattona kävi isipukki.  Minä jännäsin, tunteeko Miika, ei tuntenut.  Lähdettiin Tapanina reissuun.  Ensin Suvelaan, sitten Höykkylään, missä viihdyttiin yli uuden vuoden.  Ammuttiin mökillä raketteja, juotiin punkkua ja syötiin lohipiirakkaa.

Äidin uusivuosi alkoi sairaalassa, epäilevät viherkaihia.  Silmä rupesi yhtäkkiä reistailemaan.  Kävimme tänään katsomassa.  Äiti oli pirteämpi kuin kotona sairaalan täyshoidossa ja isäkin tuntui nauttivan vapaudesta.  Jaana on harjoitellut pari päivää ruuanlaittoa.  Hyvinhän se sujui, saimme ihan syötävää makaronilaatikkoa. Huomenna alkaa arki.  Jaanalla konekirjoitusta, Annalla neuvola ja tällä viikolla alkavat Miikan kerhot ja minun jumppani.  Kyllä on aihettakin.

Selasin päiväkirjaa eteenpäin. Joulumuistot seuraavana vuonna olivat kuin toisintoja.

23.12.1983. Joulutunnelmaa tänäkin vuonna, vaikka ulkona sataa vettä.  Jussi on tapansa mukaan tontilla ja lapset onnellisesti nukkumassa.  Molemmat omassa sängyssään – ja aamulla taas molemmat meidän keskellä.  Jouluperinteet jatkuvat, samat laatikot tänäkin vuonna, kalkkuna parvekkeella, kuusi jo sisällä koristeltuna.  Lahjatkin ovat kääröissä.  Lapsille kirjoja ja leluja, Miikalle elektronipeli Green House, on suurta huutoa, kaikilla muillakin on.  Tai viimeinen sana tässä joulussa on kotitietokone.  Onneksi lapset eivät ole ihan vielä siinä iässä.  Jussille villapaita ja perinteistä joululukemista eli Tintti.

Kyllä joulussa on oma viehätyksensä.  Minä olen onneksi liian laiska hössöttämään.  Siivoan ja laitan ruokia kotitarpeiksi.  Sitten on ihana lepäillä, syödä, lukea, katsoa telkkua.  Ensi viikko pidetään lomaa.  Lähdetään mummoloihin, mikäli lapset eivät ole vesirokossa.  Sitä on liikkeellä.

25.12.2020

Meillä oli jouluaattona vilinää ja vilskettä. Anna, Samu ja Miska tulivat yhtä aikaa joulurauhan julistuksen kanssa. Aloitimme juhlapäivän vieton riisipuurolla. Samu sai mantelin. Pojat olivat niin täpinässä, että Anna vei heidät hetkeksi pihalle jäähtymään. Vaikka lunta oli vain ohut kerros, se riitti lumiukolle.

Ovikello pirahti varhain iltapäivällä. Oven takana ei ollut joulupukkia, mutta suuri punainen kassi täynnä lahjoja odotti rappukäytävässä. Kääreet avautuivat vauhdilla. Joulun mieluisin lahja oli pleikkari. Saimme kattaa joulupöydän rauhassa, kun pojat keskittäytyivät pelaamiseen.

Meille tuli sittenkin ankan lisäksi kinkku. Jussi kävi ennen jouluvieraiden tuloa kaupassa ja palasi kolmen kilon kinkun kanssa. Sitä sitten paistettiin koko iltapäivä. Herkullista, sanoivat kinkunsyöjät. Minun ankkani sitä vastoin oli kuivaa, mutta maukasta silti. Varsinkin Mari-ystävältä saadun omatekoisen viinirypäle-sherryhillon kera. Siirsimme jälkiruokaherkut suosiolla seuraavaan päivään. Poikia ei saanut irti pelikoneen ääreltä. Anna ja minä kaipasimme raitista ilmaa ja lähdimme katsomaan linnan juhlavalaistusta. Se oli näyttävä.  

Kävimme tänään mökillä joulukuusimetsässä. Kaadoimme vain pari pientä kuusenalkua, sillä halusin sisälle tuoksua. Edellisinä vuosina kuuset ovat olleet parvekkeella keittiön ikkunan takana. Veimme samalla matkalla Hattulan Pyhän Ristin kirkolle vanhempieni haudalle kynttilät. Vaikka ei ollut vielä pimeä, sadat tuikut loivat joulutunnelmaa.

Kaikilla oli kiljuva nälkä, kun palasimme. Mikä ilo olikaan lämmittää valmiita laatikoita ja leikata kinkkusiivuja.

27.12.2020

Eilen oli vilinäpäivä. Serkuksista lähti niin paljon ääntä, että seinät raikuivat. Jouluruoka maittoi edelleen. Samoin herkut. Anna ja Miska leipoivat ihanan valuvan mutakakun. Luumurahkaa oli kaksi versiota, molemmat hyviä. Joulun ykkössuosikki on ollut Minecraft. Pojat jaksavat pelata sitä tuntikausia. Kuvat vilistävät ruudulla, emmekä me Jussin kanssa ymmärrä mitään. Onneksi meidän ei tarvitsekaan.

Miikan perhe kävi katsomassa Lavian mummolan joulua. He palasivat eilen ja jättivät Otson ja Visan meille yökylään. Tilasimme pizzat. Olemme syöneet jouluruuat lähes loppuun. Paluu arkeen pizzan voimin kävi sujuvasti. Anna, Samu ja Miska nukkuivat sopuisasti olohuoneen sohvalla. Otsolle ja Visalle puhallettiin ilmapatjat.

Tänään oli vielä puuhapäivä. Suuntasimme aamupuuron jälkeen torille luistelemaan. Lunta oli sen verran, että tuntui melkein talvelta. Kalakeitto kelpasi kaikille punaposkille. Iltapäivällä isot pojat viettivät laatuaikaa pelikoneen äärellä. Anna ja pikkupojat viettivät laatuaikaa elokuvissa. Sen jälkeen vuorossa oli leirin purku. Anna vei illalla koko katraan Espooseen. Me jäimme Jussin kanssa valmistautumaan hiljaiseen vuoden vaihteeseen.

31.12.2020

En todellakaan muista näin rauhallista uuden vuoden aattoa, kirjoitin blogiin. Valmistelimme saunapuhtaina yhteisvoimin juhla-ateriaa pienessä keittiössämme. Keittelin valkoviinikermakastiketta ja Jussi paistoi kuhafileet voissa. Koska katkarapuja oli runsaasti, tarjosin alkupalaksi avokadon puolikkaat smetanan ja rapujen kanssa. Päivitin värikkäät kuvat Leenan keittiö -ruokasivuille.

Muistelin aikaisempia uuden vuoden juhlia. Espoon aikoina Ulla ja Immo sekä lapset olivat vakiovieraita. Pojat heittelivät papatteja ja miehet ampuivat tontin rajalla raketteja. Kuunneltiin radiosta yhdessä Eino Leinon Hymyilevä Apollo.

Ullan kuoleman jälkeen punatukkainen Terttu tuli mukaan kuvioihin. Ennuste oli hyvä, sillä hänellä ja Immolla oli yhteisiä harrastuksia. Molemmat olivat urheilullisia. He harrastivat tanssia. Kävivät jopa Buenos Airesissa tangokursseilla. Espanjan opiskelu oli vienyt heidät lukuisina syksyinä Malagaan. Kesäisin he harrastivat mökkeilyä ja melomista. Huimasi, kun hän muistin, miten olin itsekin kokeillut melomista kiikkerällä kajakilla.

Lii ja Kaizu kuuluivat myös uuden vuoden juhlajoukkueeseen. Heillä oli tapana tuoda tullessaan fonduepata ja kuutioituja naudanlihakimpaleita dipattavaksi. Minä keittelin toisessa padassa tom yam lientä. Siihen oli mukava kastaa kasviksia ja jättirapuja. Tänä vuonna pata jäi käyttämättä, sillä kahdestaan se tuntui ylimitoitetulta.

Aamuyön tunteina minulla oli tapana etsiä lauluvihot ja sekakuoro lauloi lempikappaleita. Jussi säesti kitaralla. Edellisenä vuonna Kaizu oli ottanut käyttöön älykännykän mahdollisuudet. Lauloimme Georg Otsin kanssa Saarenmaan valssia. Ilta tai siis aamuyö päättyi aina Liin toivekappaleeseen Kesäpäivä Kangasalla. Kaikki osasivat sanat ulkoa vuosien harjoittelun myötä.

Katselin ympärilleni. Jouluvalot tuikkivat ikkunassa ja valkoinen hyasintti tuoksui huumaavasti. Suuressa lasimaljassa oli kaksi pientä mökiltä haettua kuusenalkua. Annan pojat olivat ripustaneet oksille tuohikäpyjä ja värikkäitä lasipalloja. He olivat kiinnittäneet parvekkeen lasioveen sarjan paperista leikkaamiaan lumiukkoja. Kaikilla oli oranssinväriset porkkananenät. Päätin antaa niiden jäädä silmien iloksi kevääseen asti.

Silmäilin raukeana tukevan illallisen jälkeen Facebookia. Löysin ilokseni Annan kuvasarjan vuoden tähtihetkistä. Olimme päässeet kuviin mukaan. Anna kirjoitti:

Muistoja viime vuodesta. Ei se niin paha ollut, kuvat ja muistot täynnä ihania hetkiä. Lähinnä lasten kanssa puuhailua kotona ja mökillä, mutta myös valmistuminen ja vakkarityöt (woopwoop!) sekä syksyinen reissu Saariselälle. Eikä kevään täyspysähtyminenkään pelkästään huono asia ollut. Mutta nyt nenä toiveikkaana kohti uutta. Tuokoon se onnea mukanaan! 

Tekstin lopussa oli kaksi punaista sydäntä. Liikutuin. Olin iloinen, että tytär oli piristynyt muutaman vaikean vuoden jälkeen.

Myös Miikan perheelle kuului hyvää. Lapset hymyilivät WhatsApp viestin kuvissa. Ulpu pyörähteli ballerina-asussa. Toivoin sydämestään, että tytöstä tulee sirompi keijukainen kuin itse olin ollut.

– Kilautetaan uudelle vuodelle, Jussi sanoi ja poksautti kuohuviinipullon auki.

– Kilautetaan, hymyilin ja moiskautin suukon miehen poskelle. – Katsoin netistä, että tuleva vuosi on meidän, siis kiinalaisessa horoskoopissa. Olemme molemmat härkiä.

– Mitä meille luvataan?

– Odota, haen tietsikan. Kuuntele.

Vuosi 2021 tulee olemaan metallihärän vuosi, ja sen sanoma on päivänselvä: menestys odottaa niitä, jotka työskentelevät ahkerasti. Hyvin ahkerasti. Siinä missä toiset kiinalaiset horoskooppimerkit saavat paiskia kovemmin töitä tulevana vuonna, härälle koittaa aika nauttia vuosittaisen raadantansa hedelmistä.  Kova työ palkitaan ja vuodesta tulee valoisa ja tuottelias.

– Kuulostaa hyvältä. Varsinkin tuo nauttiminen, Jussi virnisti.

– Senkin herkkusuu. Kaada toinenkin lasillinen kuohuja, pyysin ja oikaisin jalat divaanille. – Oli vähän erilainen uusi vuosi, mutta tästäkin selvittiin.

2.1.2021

Felukat uivat tyynessä virrassa. Aurinko kultasi rantaheinikot. Olin muistoissani Egyptissä.

– Jussi, olimme tasan kymmenen vuotta sitten Niilin risteilyllä. Tule katsomaan kuvia kanssani.

Mies laittoi lasit päähän ja istahti viereen.

– Se oli hieno matka. Purjehdittiin Luxorista Assuaniin. Laivalla oli gourmetruoat ja paljon ohjelmaa.

2.1.2011 Uusi vuosi on alkanut ja edessä ovat uudet haasteet.  Meidän piti tehdä juhlamatka Egyptiin jo runsas vuosi sitten, mutta emme ehtineet.  Tässä tapauksessa tuntuu hyvältä ajatukselta, että kaikki hauska on vielä edessä päin.  Varasimme siskon kehotuksesta pakettimatkan Aurinkomatkoilta vajaan tuhannen euron hintaan.  Lennähdämme huomenna Hurghadaan, josta matka jatkuu välittömästi Luxoriin.  Minä olen käynyt Egyptissä kerran, Jussi kaksi kertaa (!).  Silti seikkailu tuntuu uudelta, sillä matkoistamme on kulunut jo rutkasti aikaa.  Jane-siskon joululahjapaketissa oli meille suojakertoimia ja ripulilääkkeitä.  Miikalta sain lainaksi järjestelmäkameran, joten hyviä kuvia – toivottavasti – on luvassa.

Aurinkomatkat hehkuttaa matkaamme tähän tapaan:

Unohtumaton matkasi alkaa Luxorista, maailmankaikkeuden luojan ja jumalten kuninkaan Amonin kaupungista. Kuten faaraoiden kultaiset purret aikoinaan, lipuu laiva ohi rehevien jokitöyräiden ja pienten kylien. Edfussa näet haukkapäisen Horuksen temppelin ja Kom Ombossa Niilin suojelijan, krokotiilijumala Sobekin pyhätön. Assuanin padolta palaat takaisin Luxoriin, joka muinoin tunnettiin satojen porttien Thebana. Sen länsirannalla, Kuninkaiden laaksossa näet Memnonin kolossit ja naisfaarao Hatsepsutin temppelin. 

Tässä matkapäiväkirjan satoa, josta toivon olevan iloa kaikille Egyptin ystäville.

ma 3.1.2011matkapäivä
Finnairin lento Hurghadaan klo 11:55 – 16:50

Lento Hurghadaan kesti viisi tuntia. Mutta ei siinä kaikki. Matka oli vasta puolivälissä, sillä passintarkastuksessa vierähti tunti ja bussimatka Luxoriin kesti neljä.  Opastyttömme Irja jaksoi kertoilla pimeällä bussimatkalla väsymättä Egyptin ihmeistä. Näimme jopa dokumentin Tutankhamonin haudan löytymisestä. Hämmästelimme, että turistit pääsevät sinne edelleen, vaikka hautakammion seinissä on hometta.

Meillä oli turvallinen matka, sillä bussissamme istui poliisi – tai montakin poliisia, sillä he vaihtoivat vuoroa lukuisilla tarkastuspisteillä. Enää ei sentään ajeta poliisisaattueessa. Tarkastuspiste 85:ssa nautimme mukilliset kuumaa Lipton-teetä sekä juusto- ja munakas-pitasämpylät. 

Kello oli tasan yksitoista illalla, kun pääsimme jouluvalaistuun Luxoriin hulppean komeaan viiden tähden hotelliimme Sonesta St. Georgeen. Aulassa kristallikruunut kimaltelivat. Huoneemme oli tilava ja kylpyhuoneessa oli poreamme sekä huuhteleva ja tuulettava wc (!).  Ikkunan takana oli parveke ja sieltä näkymät suoraan Niilille

ti 4.1.2011

No huh, hotellin aamiaishuoneessa pörräsi tarjoilijoita vähintäänkin yhtä paljon kuin oli ruokailijoita. Ja kyseessä oli buffet. Kokkipoika paistoi chilillä höystettyjä munakkaita, toinen suussa sulavia vohveleita ja vaahterasiirappipannukakkuja. Kävimme aamun viileydessä tutustumassa puutarhan uinti- ja auringonottomahdollisuuksiin. Iso allas välkkyi sinisenä aivan Niilin tuntumassa. Mukava ajatella, että palaamme risteilyn jälkeen tänne vielä kahdeksi päiväksi. Juuri kun olimme tointuneet aamiaisesta, laivallamme M/S Nile Odysseyllä oli jo lounasaika.

Retkiohjelmamme alkoi komeasti. Bussi vei meidät iltapäivällä Karnakin temppelille ja jatkoimme iltavalaistulle Luxorin temppelille. Vaikka olimme käyneet molemmissa aikaisemminkin, ne yllättivät koolla ja vanhalla historialla. Illan huipennus on iltajuhla neljännellä kannella, jossa saamme nähdä vatsatanssia. Oppaamme hehkutti, että laivalla on juhlaohjelmaa joka ilta. Huomenna meillä on luvassa kapteenin cocktailit.

ke 5.1.2011
toinen Luxorpäivä, ip laiva lähtee risteilylle

Herätys oli kahdeksalta ja aamiainen laivalla alkoi saman tien. Aamuohjelmassamme oli maksullinen retki Luxorin basaareihin, tax-free kauppaan sekä kirjakauppaan. Tunsimme olevamme keskellä epookkielokuvaa, sillä basaarialue oli värikäs ja kauppiaat pukeutuneet väljiin kalabeijoihin ja turbaaneihin. Naiset kulkivat pitkissä mustissa kaavuissa hiukset peitettyinä. 

Aurinko paistoi yläkannelle, mutta tuuli oli vilpoinen. Rannoilla kasvoi palmuja. Karu hiekkamaa alkoi heti rantavihreyden takaa. Esnan suluilla laiva nousee seitsemän metriä. Pienoinen pettymys oli, että saavuimme sinne vasta pimeän tultua. Merirosvot – venekauppiaat – huutelivat laivan viereltä tarjouksia. Illan kohokohta numero yksi oli kapteenin cocktailparty. Henkilökunta esittäytyi ja sen jälkeen tarjolla oli värikkäitä drinkkejä ja pieniä suupaloja. Ajoitus oli vähän outo, sillä heti perään seurasi tukeva illallinen. Siitä selvittyämme alkoi bingo, joka oli totisesti illan kakkoskohokohta. Minusta tuli nimittäin bingovoittaja. Fanfaarien soidessa kävin noutamassa kultaisen Tutankhamon kaulariipuksen. Jussi kommentoi, että on hienoa olla bingovoittajan mies. 

to 6.1.2010 risteily Edfusta Assuaniin

Saavuin aamulla säteilevänä kultainen riipus kaulassani aamiaiselle. Koko pöytäseurue sai ilostani energiavirtaa. Päivän ensimmäinen retki alkoi jo kahdeksalta. Bussi vei meidät haukkajumala Horuksen temppelille. Se oli hyvin maskuliininen. Täällä korkokuvat olivat säilyneet paljon paremmin kuin Luxorin temppeleissä. 

Päivä vierähti kannella ja suojakertoimet olivat tarpeen. Ilta-auringon kultaisissa säteissä saavuimme Kom Omboon, jossa kävimme katsomassa aivan rannan tuntumassa sijaitsevan temppelin. Se oli pieni ja tunnelmallinen. Risteilymme on nyt loppusuoralla, sillä laiva jatkaa vielä tänään Assuaniin.

Ohjelma jatkuu. Jussi teki satamassa kalabeijakauppoja kaikessa kiireessä ennen laivan lähtöä. Innoittajana oli illan itämainen teema. Kaavun lähtöhinta oli 450 Egyptin puntaa (lähes 60 euroa). Tinkimisen jälkeen Jussi sai sen 50 punnalla. 

Iltaohjelma oli mukava. Laivan buffetpöytä oli kerrassaan erinomainen. Minun suosikkejani olivat papupyörykät ja täytetyt tomaatit ja chilipaprikat. Jälkiruokapöydästä en tohdi kertoa, sen verran ylellinen se oli. Valokuvaaja kiersi pöydissä ja myöhemmin iltajuhlassa. Ohjelmassa oli leikkimielisiä kilpailuja – soolotansseja ja yhteisleikkejä, joissa Jussi kunnostautui. Nauru oli herkässä ja kaikille jäi hyvä mieli. Seuraavana aamuna nauru jatkui, kun katselimme myynnissä olevia valokuvia.

pe 7.1.2010 päivä Assuanissa

Meillä oli tänään loistava retkipäivä Niilin koskialueella. Pieni koristeellinen vene vei meidät ensin nuubialaiseen taloon ja sieltä jatkoimme matkaa hiekkarannalle, jossa rohkelikot saivat krokotiilinpoikasen syliin, kokeilivat vesipiippua ja hennatatuointia sekä ratsastivat kamelilla ja uivat Niilissä. 

la 8.1.2010 aamuretki Assuanissa, ip bussilla Luxoriin

Retkibussi vei meidät vanhan padon ohi uudelle suurelle Assuanin padolle ja Nasserjärvelle. Kun vesialtaat ja muistomerkki oli valokuvattu, pääsimme vielä kerran ihailemaan vanhojen temppelien lumoa. Vuorossa oli Isis-jumalattaren temppeli Philaen saarella, jonne matka taittui veneellä. 

Retken jälkeen jätimme risteilylaivallemme haikeat jäähyväiset ja matkasimme bussilla Niilin vartta takaisin Luxoriin. Matka kesti runsaat neljä tuntia, mutta se oli ilo taittaa päiväsaikaan. Tien varrella oli reheviä viljelyksiä ja hataria asumuksia. Paikallinen väki liikkui aaseilla. Näimme mahtavia sokeriruokokuljetuksia. Ruokoa oli aasinrattailla, traktorien kyydissä sekä rahtijunissa. Hauskin kuljetus oli kuitenkin avolavalla, jossa kamelit kurkkivat päät pitkällä. 

Aurinko ehti laskea Niilin länsirannalle, ennen kuin saavuimme tuttuun Sonesta hotelliin. Löysimme illallispaikan aivan hotellin nurkalta. Ravintola Lantern oli erinomainen. Ruoka oli maukasta egyptiläistä ja paikallinen punaviini kohtuuhintaista ja hyvän makuista. Täysin tyytyväisinä jäimme odottelemaan viimeisen päivän retkeä Kuninkaiden laaksoon.

su 9.1.2011 viimeinen Luxor-päivä

Sonesta-hotellin ylellinen aamiasbuffet maistui ennen retkeä länsirannalle. Ryhmämme uskalikot olivat heränneet jo ennen viittä, sillä heillä oli tiedossa ani varhainen kuumailmapalloretki Luxorin ylle. 

Ensimmäinen nähtävyys oli Memonin kolossit. Sieltä matka jatkui Hatsepsuthin terassitemppelille, joka sijaitsi upealla paikalla jylhien vuorten kupeessa. Aamupäivän pääkohde oli kuitenkin Kuninkaiden laakso, jossa saimme vapaasti valita yleislipulla kolme hautakohdetta. Muistin elävästi edelliseltä käynniltämme, miten tukahduttavan kuuma paikka hauta-alue oli. Nyt siellä puhalsi virkistävä tuuli. Näimme retkiviikon värikkäimmät seinämaalaukset. 

Palasimme ilta-auringossa alabasterikaupan ja käsityökaupan kautta hotellille. Virallinen ohjelma oli ohi ja pääsimme hetkeksi vapaalle. Ostimme karkade-teetä, Stella-olutta sekä paikallisia suklaamakeisia. 

ma 10.1.2011 paluupäivä

lento Hurghada – Helsinki – lähes kaksi tuntia myöhässä

Lähtöpäivä on aina yhtä tuskainen. Tukevan aamiaisen jälkeen ajelimme läpi hiekka-aavikoiden ja jylhien vuorten Hurghadaan. Bussin monitorissa pyöri elokuva Kuolema Niilillä. Katselukokemus oli haasteellinen, koska näimme sen norjaksi tekstitettynä.  Osa retkeläisistä jäi Punaisen meren rannalle toiseksi lomaviikoksi. Olimme matkatovereiden kanssa täysin yhtä mieltä, että risteilyviikkomme oli onnistunut. Säät suosivat, aurinko paistoi joka päivä, mutta aamut ja illat olivat aikamoisen viileitä. Irja-oppaamme oli pirteä ja tietäväinen ja jaksoi innostaa matkalaiset Egyptin historian lumoihin. Hotelli ja laiva olivat tasokkaita, ruoka oli erinomaista ja hygienia oli hyvä. 

Vaikka ei sekään taannut terveyttä. Jussilla ja minulla ei ollut mitään ongelmia, mutta kuulimme loppuviikosta, että aika monikin seurueestamme oli vatsataudissa. Eräskin matkatoveri kertoi, että risteily tuntui tosi pitkältä, kun hän oli maannut kaksi vuorokautta kalpeana hytissä. Matkan parasta antia olivat kuitenkin Niili, elämän virta sekä huikeat temppelit ja hautaholvit.

– Olen valmis palaamaan Egyptiin koska tahansa uudelleen, lopetin.

Jussi oli kuunnellut tarkkaavaisena. Hän muisteli edellistä käyntiä Kairossa, jossa muhkeat falafelpadat olivat olleet suussa sulavan herkullisia.

– Jaana viihtyi hyvin Kairossa. Hänellä oli siellä hyvää seuraa, kun pyramidien vierellä tallissa oli valkoinen ratsu Cecilia ja Shems pyöri jaloissa. Pahus soikoon, muistatko kun hän huijasi meidät ratsastamaan? sanoin.

– Taidan muistaa. Kokeilkaa, miltä tuntuu istua hevosen selässä. Tallipoika kävelyttää.

– Niin juuri. Tallipoika läpsäytti hevosta takapuoleen ja sitten mentiin. Hyvä kun pysyin kyydissä. Sen jälkeen en ole ratsastanut.

– Elämys sekin, nyt on mitä muistella, Jussi nauroi.

6.1.2021

– Leena, tulisitko kanssani hakemaan uusia vaippapaketteja? Viimeksi olin tuiskahtaa nenälleni, kun kannoin niitä autoon, Jussi kysyi.

– Tulen toki, mennään yhdessä.

Hoitotarvikejakelu sijaitsi Hämeenlinnan pääterveysaseman alakerrassa. Katselin ympärilleni. Huone oli täynnä pahvilaatikoita. Ilmeisesti vaippojen tarvitsijoita oli muitakin.

– Olen kuullut, että teillä on kotiinkuljetuspalvelu, kysyin.

– Kyllä vain, olen yrittänyt tarjota sitä tälle herralle, mutta hän on vakuuttanut hakevansa paketit mieluummin itse, virkailija kertoi.

– Ei kannata uskoa, mitä miehet sanovat. Otamme mielellämme painavat paketit kotiin, sanoin huojentuneena.

Viikkoa ennen joulua postista tuli ilmoitus, että lähetys on tulossa. Olin unohtanut vaippatilauksen ja arvelin saavani lapsilta joulupaketin. Tukeva postipoika tuli hissistä nokkakärryjä työntäen.

– Voi kai näitä joululahjoiksikin kutsua, poika sanoi ja kippasi kolme suurta vaippalaatikkoa eteisen lattialle.

Kannoin ne makuuhuoneen nurkkaan odottamaan käyttöä. Huikkasin Jussille.

– Sait jo etukäteen joululahjoja, tule katsomaan.

Ehdittiin loppiaiseen. Olin herännyt useana yönä siihen, kun mies touhusi mopin kanssa makuuhuoneessa.

– Mitä ihmettä sinä teet? Kello on kolme aamuyöllä.

– Olen siivousryhmän johtaja numero yksi. Tulee puhdasta, Jussi sanoi muina miehinä.

Käänsin kylkeä ja yritin saada unenpäästä kiinni. Hetken kuluttua kuului romahdus. Sytytin lukulampun ja hyppäsin pystyyn.

– Miten kävi, putositko sängystä?

– Ei tässä mitään. Otin vähän voimaperäisesti tuosta tukikahvasta kiinni. Se irtosi ja kolahti lattialle.

Huvitti ja harmitti. Mitkään turvalaitteet eivät miehelle riittäneet. Olin kuvitellut, että apuvälineet ovat kestäviä, mutta toisin kävi.

– Mene pitkäksesi, peittelen sinut. Onko painopeitto tuntunut hyvältä?

– Tämä viiden kilon paino on juuri sopiva. Se yhdeksänkiloinen, jonka ostit ensiksi, oli kuin hiekkasäkki. En saanut sitä siirreltyä. Onneksi suostuivat vaihtamaan.

Olimme olleet Annan kanssa jouluostoksilla. Arvelimme, että tukeva peitto helpottaisi jatkuvasti palelevaa miestä. Jussilla oli myös sähkölämmitteinen kevytpatja. Se oli osoittautunut oivaksi keksinnöksi. Paitsi silloin, kun se piti pestä. En uskaltanut laittaa sähköjohtoja pesukoneeseen, vaan pesin käsin. Onneksi froteepintaiset muovilakanat on keksitty. Ne olivat uutuustuotteita, kun Miika oli vauva. Huvitti, elämän kiertokulkua tämäkin.

7.1.2021

– Mitä menoja sinulla on tänään? Tulisit tänne minun viereeni mammimaan, Jussi houkutteli lähes joka aamu.

Ahdisti. Mies valvoi television ääressä aamuyön tunneille asti. Aamuisin hän nukkui lähes puoleen päivään. Heräsi toki tuon tuostakin käydäkseen vessassa. Nyt se oli entistä helpompaa sängyn korotuksen vuoksi. Vain tukikaide puuttui.

Keitin termoskannuun kahvit ja laitoin puuron hautumaan. Minulla oli tapana käydä tunnin lenkillä linnanpuistossa heti aamun valjettua. Mies tuskin tiesi näistä retkistä, sillä hän vajosi syvään uneen vuoteeseen palattuaan.

Minulla oli jatkuvasti syyllinen olo, koska menoja oli kertynyt joka viikonpäivälle. Tai siis oli ennen koronarajoituksia. Opiskelu oli siirtynyt verkkoon. Uimahalli oli suljettu. Kirjastossa sai käydä pikaisesti. Fresko- ja kirjoittajaryhmät olivat tauolla. Kun kaipasin omaa aikaa, työhuone grafiikanpaja Paperihuoneen alakerrassa oli henkireikä.

– Jussi, menen valmistelemaan seuraavaa näyttelyäni. Tulen ruoka-aikaan takaisin. Onko toivomuksia kaupasta?

– Jotain pullanpuolta voisit tuoda.

Hellyin. Ei miehellä ollut montaa ilonaihetta. Vatsanympärys oli kasvanut, mutta mitä järkeä oli yrittää laihduttaa, kun toisella ei ollut minkäänlaista motivaatiota.

– Tuon jotain hyvää. Lepää ja kerää voimia. Käydään yhdessä lenkillä, kun palaan.

Työhuoneella tuoksui dammar ja tärpätti. Vedin syvään henkeä. Maalaamisesta oli tullut intohimo. Olin pikkuhiljaa siirtynyt öljyväreistä temperaan. Maalausnesteinä oli nyt pellavaöljy-kananmuna-vesiseos. Pinnasta tuli samettimaisen pehmeä.

Aloitin vuosia sitten maalaamisen akvarelliväreillä ja suosin niitä edelleen matkoilla. Nyt kun matkoja ei ollut, oli hyvä kokeilla muuta. Meneillään oli sarja kollaaseja. Työhuoneen vieressä oli hyvin varustettu Askartelukauppa. Se oli vaarallinen, sillä löysin jatkuvasti kaikkea ihanaa, mitä en tiennyt tarvitsevani. Viimeksi mukaan tarttui kaksi kassillista näytetapettirullia. Niiden innoittamana työstin sarjaa, jonka olin otsikoinut tapettiruusuiksi.

Keittelin kotiin palattuani tillikermaisen lohisopan. Jussi kiitteli. Olin tyytyväinen, että miehelle maistui kotiruoka. Kun Jussi oli vetäytynyt ruokalevolle, otin tietokoneen esiin ja päivitin kollaasikokemuksia. Jos olisin -sarja sai jatkoa.

Haluaisin olla kollaasi.  Minulla on ollut kuvataiteen saralla monta suosikkia.  Niistä ensimmäinen oli akvarelli. Ihastun veden ja värin yllätyksellisyyteen aina uudelleen.  Toinen suosikki oli grafiikka.  Kuvittelin, että se on pientä tarkkaa piperrystä.  Aloitin carborundumilla ja hämmästyin.  Sain maalata suurella siveltimellä.  Lopputulos jännitti joka kerta, kun vedin laatan prässin läpi. Sen jälkeen tutustuin kollaasiin.  Osallistuin muutama vuosi sitten Vanajaveden opiston kurssille.  Meitä mummoikäisiä oli taideluokassa kymmenkunta.  Aloitimme postikorteilla.  

– Voitte leikata tai repiä kuvia lehdistä tai käyttää muuta materiaalia, tekniikka on vapaa, opettajamme Hannele Tarna ohjeisti. 

Tunsin oloni naurettavaksi.  Me kaikki leikkasimme ja liimasimme ja revimme ja saimme aikaiseksi kirjavia kortintekeleitä.  Ei siinä ollut mitään järkeä.  Pelkkää askartelua koko touhu. Kunnes huomasin, että kollaasitekniikalla voi toteuttaa kunnianhimoisia suunnitelmia.  Koska materiaaleja voi kokeilla, lopputuloksen suunnittelu oli helposti hallittavissa.  Mielestäni hauskimpia olivat surrealistiset kuvat.  

Kysyin Jussilta, mikä taideteos hän olisi.  Vastaus tuli spontaanisti: Manneken pis.  

Sille ei voinut kuin nauraa.

– Mikä naurattaa? Jussi oli herännyt ja kuullut hihitykseni. Luin tarinan.

– Nämä miesten vaivat ovat vakava asia. Älä ollenkaan naura.

– Onneksi vaipat on keksitty, keitänkö nyt pullakahvit?

– Kyllä kiitos, Jussi sanoi hiukan loukkaantuneen näköisenä.

8.1.2021

Seuraavana aamuna tuiskutti lunta. Olin hankkinut edellisenä talvena tukevat kitkapohjakengät. Olin ostanut piikkikengätkin, mutta niiden kanssa ei ollut asiaa kauppaan. Sääennuste lupaili talvikeliä koko viikoksi. Maisema oli valkoinen, vain auringonsäteet puuttuivat. Kesään oli vielä turhan pitkä matka.

– Jos maailma olisi ennallaan, olisin jo varannut Finnairin lennot Bangkokiin, haikailin.

– Kyllä minulle thaiaurinko kelpaisi, Jussi sanoi.

– Voisin taas lukea jotain matkoistamme. Blogista löytyy matkakertomuksia vuosien varrelta. Mennäänkö Thaimaahan, Malesiaan vai ehkä Balille?

– Kaada ensin kuppi kahvia. Kaikki olivat hyviä kohteita. Bali oli niistä eksoottisin. Mikä sen meidän tukikohdan nimi olikaan?

– Santaibali. Se oli suomalaisten perustama luksushotelli Balin itärannikolla Amedissa. Paikka oli paratiisi.

– Niin oli, uima-allas puutarhan keskellä ja meri vieressä. Nukuttiin katosvuoteessa ja nautittiin aamukahvit omalla terassilla. Harmi, kun sinne on niin kamalan pitkä matka.

– Saatiin kokea eksotiikkaa ylen määrin, kun satuimme paikalle juhlaviikoilla. Meneillään oli Nyepi, Balin uusi vuosi. Nähtiin upea ogoh-ogoh kulkue.

– Niin ja seuraava päivä oli Silence day. Kaikkien, myös turistien, piti pysytellä hotellin alueella ja sammuttaa valot. Näin huijattiin pahoja henkiä.

– Balilaiset nimet olivat vekkuleita. Ensimmäinen lapsi oli Wayan, toinen Nyoman, kolmas Made ja neljäs Ketut. Sen jälkeen kierto alkoi alusta, muistelin. – Oli mukava viettää mennen tullen pari päivää Singaporessa. Tykkäsin siitäkin. Muistatko, kun asuttiin Little Indiassa ja käytiin aamuisin syömässä katukahvilassa kuumia roteja.

– Kyllä vain ja käytiin Raffles-hotellissa juomassa kalliit Singapore Slingit.

– Ne oli ylimainostetut ja turhan makeat. Kerta riitti, mutta hotelli oli kyllä komea. Tykkäsin myös taidemuseosta. Kävin siellä joka matkalla, kun sinä otit päiväunia hotellilla.

Olin onnellinen, että olin ehtinyt matkustella Jussin kanssa Kaakkois-Aasiassa. Nyt kun minnekään ei päässyt, oli hauska pysähtyä muistelemaan tähtihetkiä.

Kaikki alkoi Bangkokista. Jaana oli töissä Aurinkomatkoilla ja houkutteli minut ja Jussin kokeilumatkalle elokuussa. Se oli sadeaikaa, mutta suurkaupungissa riitti nähtävää säästä riippumatta. Lämmin sade tuli yleensä iltapäivällä ja oli ohi muutamassa tunnissa. Opimme puikahtamaan katoksilla varustettuihin katukahviloihin juomaan kylmää Singhaa tai vastapuristettua mangomehua.

– Asuttiin ylellisessä Narai-hotellissa Silom Roadilla. Muistatko ne aamiaiset?

– Parhaat ikinä. Tuoreita hedelmiä, vastapaistettuja munakkaita ja lettuja, nam, Jussi haikaili. – Koska paistat taas lettuja?

– Älä yritä, sitten kun Anna ja pojat tulevat.

Hotellin thaiaamiaisen jälkeen oli pakko levätä hetki, ennen kuin lähdimme kiertämään kaupunkia. Kuljimme tuk-tukeilla vilkkaan liikenteen seassa. Sujuvin reitti oli kaupungin halki virtaava Chao Praya joki. Veneet poikkesivat laitureissa ja hinta oli halpa. Tosin piti olla tarkkana, että ehti hypätä kyytiin ja ajoissa pois. Enää se ei Jussilta onnistuisi.

– Kwai-joen retki oli upea. Mentiin junalla ja asuttiin jokilautoilla, Jussi muisteli. – Niillä oli joku hauska nimi?

– Floatel, se tuli sanoista Floating Hotel. Joki oli vuolas. Hypättiin ylävirrasta uimaan, annettiin virran viedä ja kivuttiin alavirran puolelta viimeiselle lautalle. En enää uskaltaisi, muistelin.

– Niin ja jotkut huimapäät laskivat kalliolta virtaavaa vesiputousta myöten jokeen. Se näytti aika hurjalta.

– Niin se vaan on Jussiseni, että meidän pitää tyytyä näihin vanhuuden iloihin. Jos laitan sittenkin lettutaikinan. Meillä on pakkasessa villivadelmia. Otan sulamaan, hellyin.

9.1.2021

Selasin kalenteria. Tammikuun ajalta lähes kaikki menot oli yliviivattu. Vain Tasapainoklinikan pieni kuntoryhmä jatkoi joulutauon jälkeen.

– Jussi, oletko nähnyt jumppakassia? Se on sellainen vihreä kestokassi.

– En ole.

– Pahus, kohta tulee kiire. Lähdetkö autolla?

– Joo, tuletko sinä kävellen?

– Tulen, olen taatusti perillä ennen sinua. Jumppakamat löytyivät. Nähdään.

Olin lähtenyt kuntosalille lähinnä tukihenkilöksi. Yllätyin, miten hyvältä tuntui rehkiä tunti laitteilla. Jussi ei ollut läheskään yhtä innostunut, mutta tuli kuitenkin kiltisti.

– Poiketaanko kotimatkalla jonnekin syömään? Jussi kysyi vaihtaessaan vaatteita. – Kokeillaanko torin laidassa olevaa meksikolaista?

Minulle se sopi. Istuuduimme ikkunapöytään ja nautimme tirisevän kuumat quesadillat Sol-oluen kera.

– Tuntuu ylelliseltä, kun aika moni ruokapaikka on koronasta huolimatta auki, sanoin.

– Miten Iso Huvila? Siellä on ollut hyvä lounasbuffet.

– Verkatehdas on koko tammikuun kiinni. Toivottavasti elämä palaa normaaliksi koronarokotteiden jälkeen.

– Se voi kestää. Mitenkähän käy meidän perinteisen laskiaisenviettomme Nummelassa?

– Voi olla, että sekin siirtyy. Onhan niitä tullut vietettyä. Viime vuonna taisi olla jo 41. ”traditsionaalinen” laskiaisrieha, ynnäsin.

Olimme aloittaneet perinteen Viherlaakson luistinradalta aikana, jolloin Miika oli vauva ja uinaili tyytyväisenä punaisessa pulkassa, kun vanhemmat luistelivat ja pelasivat sählyä. Vuosien varrella oli ehditty pelata sählyä useammankin kerran. Välillä laskiaista vietettiin pulkkamäessä ja joskus jopa uimahallissa. Viime vuonna lunta ei ollut. Silloin pelattiin palloa ja heitettiin frisbeetä urheilukentällä, jossa nurmi oli vihreää.

Laskiaisen kohokohta oli aina ollut tukeva lounas ulkoilun jälkeen. Ehdimme ensimmäisinä hernekeitolle ja pannarille, sillä Jussi halusi ajaa kotiin valoisan aikana. Isäntäväki Lii ja Kaizu olivat ottanut oppia edellisvuodesta, jolloin keitto oli loppunut kesken. Nyt tarjolla oli myös makkaravalikoima. Olin kunnostautunut pilkkomalla ennen muiden vieraiden tuloa kurkkua, paprikoita, porkkanoita ja varsiselleriä. Lasillinen punssia kuului ohjelmaan. Olin tutustunut punssiin Tukholmaan suuntautuneilla työmatkoilla. Siihen aikaan oli trendikästä nauttia pyttipannua punssimaljan kera.

– Pärjättiin hyvin, Jussi kommentoi kotimatkalla.

– Niinpä niin, olit reipas, kiittelin.

10.1.2021

– Jussi, meidän viimeisestä Thaimaan matkastamme on kohta kulunut vuosi. En olisi ikinä uskonut, että aluksi harmittomalta vaikuttanut virus muutti elämän.

– Silloin tuntui, että Kiina on kaukana eikä se kosketa meitä, Jussi sanoi.

– Ensimmäinen havainto Chiang Maissa oli, että kiinalaiset puuttuivat katukuvasta. Päivitin matkamme aikana tunnelmia blogiin. Haluatko lukea?

– Voin silmäillä aamukahvin jälkeen, Jussi sanoi ja kaatoi toisen kupillisen.

– Olen kirjannut ensimmäiset thaiauringon säteet 3.3.2020. En osannut kuvitella, että runsaan kolmen viikon kuluttua odotan kärsimättömästi paluulentoa Suomeen.

Jussi laittoi lukulasit päähän ja luki vuodatuksen.

Katselin uima-altaalla kirmaavia nuoria. Olo oli hieman haikea. Olin saapunut Jussin kanssa Thaimaahan vajaa viikko sitten. Finnairin yhdeksän tunnin lento Bangkokiin oli mennyt kohtuullisen hyvin. Suvarnabhumin kentällä piti odotella neljä tuntia jatkolentoa Chiang Maihin. Jussi oli väsynyt, sillä hän ei ollut nukkunut silmäystäkään yölennolla. Selvittiin kuitenkin perille. Ystävällinen taksinkuljettaja kantoi laukut huoneeseen asti, kun näki, miten huonosti Jussi käveli. Ensimmäiset lomapäivät Jussi lepäili. Hyvä niin.

Sawwadee, welcome to Top North Guesthouse, ystävällinen vanharouva vastaanottotiskin takana hymyili. Meille tämä Chiang Maissa sijaitseva vähän nukkavieru hotelli oli ollut usean vuoden ajan kuin toinen kesämökki.

Majoituimme uima-altaan yläpuolelle mukavan tilavaan ilmastoituun huoneeseen. Edessä oli laaja terassi. Katoksen alle oli ryhmitelty pieniä pöytiä ja korituolia. Siellä oli myös hauska huvimaja. Olin maalannut akvarelleja sen pitkän pöydän ääressä lukuisilla matkoillamme. Akvarellipaperit odottivat nytkin matkalaukun pohjalla. Jos oikein innostun, lisää saa muutaman korttelin päästä. Olen löytänyt kaupan, joka myy laadukkaita käsintehtyjä papereita.

– Tulitte taas, edellisvuoden matkalta tuttu suomalaispoika Harri huikkasi. Hän oli kuuden viikon matkalla ja kadehdittavan ruskea. Minä sivelin talvenkalpealle iholleni kolmenkympin suojakerrointa ja kuvittelin olevani parin viikon kuluttua saman värinen. Nyt oli näkyvissä vasta heikko punerrus.

Olin helpottunut, kun idyllimme oli ainakin ensisilmäyksellä ennallaan. Kauhukuvat paksusta savusumusta ja koronaviruksista olivat välkkyneet mielessä. Bangkokissa kotimaan laukkujonossa tiukkailmeinen virkailija mittasi kuumeen. Yölennon jälkeen oli kuuma, mutta ei onneksi kuumetta. Karanteeni tai pahimmassa tapauksessa palautus kotimaahan ei kuulostanut mukavalta vaihtoehdolta.

The Thaiger -sivuston mukaan koko Thaimaassa on keväisin savusumua. Chiang Maissa ilmanlaatu on erittäin huono. Maanviljelijät polttavat olkia ja nahkealehtisiä kasveja. Paikalliset kulkevat hengityssuojaimet kasvoillaan. Turisteilla niitä näkee vähemmän. Kokeilin ja totesin, että kävely +37 asteen helteessä vilkasliikenteisillä kaduilla ei ehkä ole paras tapa viettää lomapäiviä. Onneksi hotellimme ympäristössä on runsaasti pieniä ruokapaikkoja ja kauppoja. Lähin thairavintola löytyy uima-altaan vierestä.

Istahdimme Jussin kanssa päiväkävelyn jälkeen terassille ja vaihdoimme hollantilaisen naapurin kanssa kuulumisia. Hän kertoi aikovansa jatkaa meren rannalle raikkaiden tuulien toivossa. Vierellä istuva thaityttö hymyili ujosti. Lähteekö hän mukaan, sitä en tohtinut kysyä.

Täällä on hauska seurata elämänmenoa. Olemme vihdoinkin oppineet nauttimaan rauhallisista päivistä. Nuorempina kiersimme rinkat selässä Thaimaassa, Malesiassa, Singaporessa ja Vietnamissa. Täällä ei todellakaan tarvitse kiirehtiä. Jos haluamme lähteä vähän kauemmas, otamme tuk-tukin. Pienet ketterät ajopelit ovat käteviä ja edullisia. Kaupunkikuvassa liikkuu runsaasti punaisia lavatakseja. Niillä on lähiliikenteessä kiinteä 30 bahtin taksa. Elämä on edullista. Suosimme kansanpaikkoja, joissa thairuoka-annos maksaa 50-100 bahtia, olut saman verran. Sata bahtia on noin kolme euroa. Hinnat ovat pysyneet vuodesta toiseen samoina.

Lomapäiviemme ylellisyyksiin kuuluu uimisen ja auringonpaisteen lisäksi thaihieronta. Olemme saaneet parhaan käsittelyn temppelihierojilta. Lattialla on rivi patjoja, tuulettimet suriset katossa, taitavat kädet hierovat päästä varpaisiin. Auringonpaiste, herkullinen sitruunaruoholle tuoksuva ruoka ja rento lomatunnelma saavat meidät palaamaan vuodesta toiseen.

Olimme eräänä paahteisena hellepäivänä Chinatownissa Warorot markkinoilla. Tuoksujen kirjo oli uskomaton. Ei duriania hotelliin kyltit hymyilyttivät. Ei tulisi mieleenkään viedä löyhkäävää hedelmää huoneeseemme. Nyt emme olleet hakemassa elämyksiä ruokatorilta, vaan suuntasimme kulkumme kenkiä myyvään basaariin. Sandaalini eivät olleet kestäneet hehkuvaa asfalttia. Pohjat olivat irronneet ja olin kiinnittänyt ne tilapäisesti ilmastointiteipillä. Ihailin värikkäitä korkkipohjaisia sandaaleja, mutta ne olivat liian kapeat.

– Rouva, tässä olisi joustava malli. Iloinen myyjätyttö toi eteeni yksinkertaiset mustat lipokkaat. Pohja oli muotoiltu ja sopi kuin hansikas käteen. Hinta oli naurettavan edullinen. 200 bahtia. Ynnäsin nopeasti päässäni. Kuusi euroa. Sandaalit pääsivät heti jalkaan ja vanhat joutivat läheiseen roskakoriin.

– Tämä rautakauppa vaikuttaa mielenkiintoiselta, Jussi sanoi ja käveli rohkeasti peremmälle. Huokaisin. Tiesin, että mies viipyy pitkään tutkiessaan ruuveja ja muttereita. Ruuveja, joku kello kilahti. Silmukkaruuveja. Ne maksavat Suomessa 50 senttiä kappale. Löysin ison pussillisen muutamalla kymmenellä bahtilla. Jussi jäi myöhemmin tullissa kiinni, kun hänen taskuistaan löytyi kymmensenttisiä ruuveja.

Leppoisa lomatunnelma vaihtui viimeisillä viikoilla lähes painajaiseksi. Luin aamuisin laajenevasta koronaviruspandemiasta. Kiinasta alkanut virus oli levinnyt ympäri maailmaa. Pahiten siitä kärsivät Italia ja Espanja. Rajoja suljettiin ja lentoja peruttiin.

Suomen Kirjallisuuden seura keräsi kokemuksia uudesta tilanteesta. Kynäilijä kun olin, kirjoitin tuoreista tuntemuksista.

Long live the King. Kukin ja keltaisilla silkkinauhoilla koristetut valtavat kuninkaan valokuvat koristivat Chiang Main katukuvaa. Tuk-tukien kuljettajat tarjosivat innokkaasti kyytejä ja punaiset lava-autot toitottivat torvia. Kävelin vanhassa kaupungissa kanavakadun varrella. Suihkulähteet solisivat ja lootukset kukkivat. Tha Pae portilla turistit ottivat valokuvia toisistaan kyyhkysparvien keskellä. Kultaiset Buddhat katselivat arvoituksellinen ilme silmissään temppeleissä poikkeavia matkailijoita. Kaikki oli niin kuin ennenkin. Vai oliko sittenkään? Liikennettä oli normaalia vähemmän, turisteja samoin. Kiinalaisia seurueita ei näkynyt.

Olimme jokakeväiseen tapaan maaliskuussa 2020 runsaan kolmen viikon lomamatkalla pohjois- Thaimaassa. Täällä vuoristossa ei ollut niin kuuma kuin etelässä ja eläminen oli mukavan edullista. Chiang Mai on kulttuurikaupunki. Arvostimme, että meillä eläkeläisillä oli mahdollisuus lyhentää pitkiä talvikuukausia auringon lämmössä.

Koronavirustartunnat Kiinassa olivat tiedossa jo lähtiessämme matkaan. Se ei kuitenkaan huolestuttanut. Luin aamuisin kannettavalta tietokoneeltani Suomen uutisia. Aamu toisensa jälkeen ne muuttuivat rankemmiksi. Tartuntoja raportoitiin nyt Euroopassa. Tuli päivä, kun Suomen ulkoministeriö kehotti kansalaisiaan palaamaan pikaisesti kotiin.

Huolestuimme. Selasin vatsanahka piukeana paluulentoja. Finnairin sivuilla oli linkki, jonka avulla pystyi muuttamaan varattuja lentoja. Siis jos oli paikkoja. Onnistuin aikaistamaan paluutamme tasan vuorokaudella. Siitä seurasi uusi huoli. Piti aikaistaa myös paluulentoa Chiang Maista Bangkokiin. Halpalentoyhtiö Thai Viet Jet ilmoitti, että lentomme on seurannassa ja peruutuksia voi tulla. Varasin varmuuden vuoksi paluulennon myös Bangkok Airwaysilta. Lisäkustannus oli pieni hinta mielenrauhasta.

Kun paluuseemme oli aikaa enää viikko, Chiang Maista oli tullut lähes aavekaupunki. Isossa hotellissamme vanhan kaupungin sydämessä oli hiljaista. Tuntui, että olimme lähes ainoat turistit. Onneksi lähikorttelin ruokakauppa Seven Eleven ja thairavintolat olivat auki. Ruokaa ja juomia riitti, mutta ruokahalu ei ollut ennallaan. Tunsimme jopa pientä syyllisyyttä, että meillä oli kaikki hyvin kauhu-uutisten keskellä. Jännitin viime hetkille asti selviämmekö kuumeen mittauksista, lentääkö kone, onko lentokenttähotelli auki, ehdimmekö ajoissa Finnairin kotimaan lennolle. Kyllä, ehdimme, selvisimme ja vedimme hengityssuojaimien takana syvään henkeä, kun istuimme Finnairin täpötäydessä air bussissa matkalla Suomeen.

Helsingissä kuulutettiin, että kaikki ulkomailta palaavat joutuvat kahden viikon kotikaranteeniin, kontakteja pitää välttää ja julkisten kulkuvälineiden käyttö ei ole suotavaa. Miten päästä Hämeenlinnaan, jos bussia ei saa käyttää? Olimme kansalaistottelemattomia, matkustimme vähin äänin expressbussilla kotiin. Miten hyvältä tuntuikaan olla turvallisesti perillä. Varsinkin kun kuulimme, että Thaimaassa astui heti lähtömme jälkeen voimaan poikkeustila.

Vietämme nyt laatuaikaa kerrostaloasunnossamme. Suunnittelin, että pakenemme mökille Vanajaveden rannalle. Se ei ollut kuitenkaan hyvä idea, sillä mökkikunnat eivät pidä suotavana altistumista viruksille. Lapsia ja lastenlapsia emme saa tavata. Onneksi voimme vaihtaa kuulumisia puhelimen ja netin välityksellä. Myös kaikki harrastustoiminta on siirtynyt verkkoon. Kuntoilla voi kotona, hulavannekin löytyy ja lenkkeillä saa. Olemme kiitollisia, että seikkailu on meidän osaltamme onnellisesti ohi ja olemme toistaiseksi terveitä. Niin myös läheisemme. Näinä epätodellisina aikoina ymmärtää, miten tärkeitä elämän perusasiat ovat.

Jussi luki tarinan ja totesi, että hyvä oli. Elämä hiljeni. Kävimme päivittäin lenkillä ja pidimme turvaväliä muihin. Kaikki harrastustoiminta oli peruutettu. Istuin päiväkaudet tietokoneen äärellä. Kulttuurihistorian opinnot edistyivät, samoin dekkareiden luku. Olin löytänyt matkoilla laajan e-kirjaston. Siitä oli iloa kotonakin.

11.1.2021

Muistelin, miten sain erittäin työlään ja erittäin kiinnostavan projektin päätökseen heti Thaimaan matkan jälkeen.

– Jussi, meillä on tänään juhlapäivä. Sain kulttuurihistorian peruskurssin suoritettua. Lue tämä Turun yliopistosta lähetetty sähköposti:

Hei Marja-Leena, kiitos lukupäiväkirjoistasi. Saat kummastakin 4:n. Niissä on siksi paljon pohdintaa ja kriittistä analyyttistä otetta, että ne nousevat pelkän referaatin yläpuolelle. Niissä on myös kiinnostavasti henkilökohtainen ote. Perusopintotason kirjoituksiksi ne ovat siis oikein hyviä.

Jussi onnitteli. Nyt olisi ollut kuohuviinin paikka, mutta sellaista ei tietenkään ollut. Ei haitannut, olin äärettömän tyytyväinen. Olin tunnollisena ihmisenä panostanut opiskeluun. Se oli nyt siinä. En edes haaveillut jatko-opinnosta tällä saralla, sillä peruskurssi oli vaatinut todella paljon lukemista.

Haasteita riitti jatkossakin. Tutkailin SKS:n sivuja ja löysi ilokseen uusia kirjoitusaiheita. Innostuin.

Keräämme muistoja ja kokemuksia liftaamisesta sekä kuljettajan että peukalokyytiläisen näkökulmasta. Kerro omat muistosi otsikolla Hyppää kyytiin. 

Pengoin kirjahyllyä. Tiesin, että minulla oli tallessa pieni vihkonen, johon olin kirjoittanut matkakokemuksia. Se löytyi. Ei kestänyt kuin hetken, kun syvennyin ylioppilaskesän 1968 matkatunnelmiin. Teksti syntyi vauhdilla, kiitos muistiinpanojen.

Eletään syksyä 1968. Marlena ja hänen sydänystävänsä Pili ovat selvinneet ylioppilaskirjoituksista. He ovat säästäneet rahaa kesätöistä. Elokuussa he päättävät irrotella. ”Lähdetään kiertämään Suomea. Käydään Lapissa ja tullaan itärajaa pitkin takaisin”, Pili, joka on heistä rohkeampi, ehdottaa. Marlena on valmis, vaikka vanhempien suhtautuminen arveluttaa. He eivät todellakaan pidä ajatuksesta, että kaksi 18-vuotiasta tyttöä on lähdössä liftimatkalle. Peukalokyydillä matkustaminen on siihen aikaan suosittua, mutta varoituksen sanojakin kuuluu.

Marlena ja Pili ovat luottavaisia ja lähtevät nuoruuden innolla matkaan. Käsistään kätevä Pili on ommellut molemmille värikkäästä markiisikankaasta matkakassit. Ne ovat kauniit, mutta osoittautuvat hankaliksi kantaa. Matka alkaa elokuun auringossa Järvenpäästä. Molemmilla on muodikas maripaita ja haalistuneet farkut. ”Nyt peukut pystyyn ja nenät kohti seikkailua”, Pili sanoo ja heilauttaa kättä ensimmäiselle autoilijalle.

– Kahden viikon matkasta tuli aikamoinen seikkailu, kerroin illalla Jussille. – Jos laitat tuon television kiinni, voin lukea tunnelmapaloja.

– Löytyisikö jotain hyvää, niin olisi mukavampi istuskella, Jussi huomasi tilaisuutensa tulleen.

– Teenkö kinkkuleivän vai haluatko jogurttia ja rahkaa?

– Voileipä käy mainiosti ja lasillinen olutta, kiitos.

Kasasin ruisleipäviipaleiden päälle kinkkusiivuja, kurkkuviipaleita ja tomaatinlohkoja. Onneksi parvekkeelta löytyi kylmiä Karhu-tölkkejä. Avasin kaksi ja aloitin.

– Tämä on päivätty 16.8.1968. Oltiin päästy jo Rovaniemen korkeudelle.

Juotiin punaista limua ja odoteltiin tien laidassa kyytiä. Vaaleansininen volkkari, jossa oli opetuskolmiot, kipusi mäen päälle. Pastori Auvo oli lomamatkalla poikansa Ilkan ja tämän serkun Heimon kanssa. Mahduttiin hädin tuskin takapenkille. Tunnettiin heti olomme kotoisaksi, kun Auvo-setä ja Ilkka viihdyttivät meitä laululla. Kuultiin Marseljeesi ja Hämäläisten laulu. Maisemat kävivät entistä jylhemmiksi. Nähtiin porojakin. Kun päästiin Kilpisjärvelle, mentiin porukalla syömään lihapullia ja perunamuusia. Auvo-setä kysäisi muina miehinä, haluammeko jatkaa matkaa heidän kanssaan Skibotniin asti. Haluttiin me. Ylitettiin komeasti valtakunnan raja ja oltiin ensimmäistä kertaa Norjassa. Maisemat muuttuivat kerralla. Ajettiin korkealla vuorten kupeessa. Tunnettiin olevamme aika pieniä. Auto sukelsi välillä pilveen. Ympärillä oli tiheä sumuseinä.

Vedettiin ihastuksesta henkeä, kun päästiin perille. Skibotn on pieni kylä Lygnenvuonon rannalla. Majapaikka löytyi keltaisesta majatalosta nimeltä Liset. Se oli Auvo-sedälle ennestään tuttu. Saatiin oma huone 25 kruunulla eli 15 markalla yö. Pidettiin sitä kalliina, mutta hihkuttiin ilosta, kun nähtiin haahkanuntuvapeitteiset vuoteet.

Oltiin juuri aikeissa ottaa torkut, kun ovelle koputettiin. ”Lähteekös tytöt kaloja juksaamaan?” Tottahan lähdettiin. Ajettiin vuonon rannalle ja saatiin Auvo-sedän tutuilta vene käyttöön. Kohta keikuttiin Jäämerellä. Ilma oli mitä ihanin, vuono tyyni ja vesi vihertävän kirkasta. Minä istuin keulassa ja heitin Ilkan kanssa vuorotellen virveliä. Auvo-setä veteli juksaa ja Pili käytteli haavia. Saatiin puolisenkymmentä turskaa ja kolme koljaa. Heimo odotteli rannassa, kun palasimme. Hän oli valinnut tunturikiipeilyn veneretken asemasta.

Saadaan seuraavana päivänä herkullinen lounas. Majatalon kokki on paistanut edellisenä päivänä saadut merikalat. Lounaan jälkeen Auvo-setä ei kuuntele toiveita ruokalevosta vaan patistaa kaikki retkelle. Kohteena on Jällivaara, joka kohoaa 1800 metriä korkeana vuonon rannalla. Päivä on kuuma ja nousu rankka. Puut loppuvat ja polku kiemurtelee spiraalina kohti lumirajaa.

Marlena saa lumipallon niskaansa. Se on Hemppa, joka oli ehtinyt ensimmäisenä perille. Pian nuorilla on lumisota käynnissä keskellä kesää. Päivä päättyy nostalgisesti. Auvo-setä menee nukkumaan, mutta nuoret valvovat. Valoisa kesäyö saa heidät kahlaamaan laskuveden aikaan hiekkasärkillä. Viileä kesäsade ei haittaa. Marlena kätkee laukun pohjalle muistoksi valkoisen näkinkengän.

– Palattiin samalla kyydillä Rovaniemelle ja jatkettiin matkaa itärajan tuntumassa Pilin enon mökille Pieksämäelle. Saatiin kunnon sadekuuro niskaamme. Käveltiin litimärkinä leirintäalueelle jossakin Vuokatin korkeudella. Kuunneltiin autoradiosta uutisia Tšekkoslovakian miehityksestä. Se veti hiljaiseksi. Seuraavina päivinä yritettiin saada päivän sanomalehdet luettaviksi.

– Mitä kotiväki sanoi seikkailustanne?

– Olivat tyytyväisiä, kun tulimme ehjinä takaisin. Luenko vielä tämän lopun?

– Anna mennä.

26.8.1968. Viimeinen matkapäivä. Haikeata. Aamun kiitojuna vei meidät Mikkeliin. Sieltä kaksi kiteeläistä nuorta meistä otti Volvon kyytiin ja pääsimme Lahteen ja Mäntsälään. Matka päättyi komeasti Mersun kyydillä Järvenpäähän. Heitettiin Pilin kanssa hellät jäähyväiset. Sovittiin, että tavataan huomenna, muistellaan menneitä ja suunnitellaan tulevaa. Meillä on vetämässä hakemus harjoitteluvaihtoon Wieniin. Minä saapastelin paljain jaloin maripaidassa kotiin ja ostin kioskilta jäätelöpaketin tuliaisiksi. Tunsin tulevani kaukomailta kotisuomeen. Paluutunnelma oli lämmin. Minua oli jo vähän odoteltu.

Muistelu sai mielen herkistymään. Silmät kostuivat, kun ajattelin yhteisiä vuosia Pilin kanssa. Harjoittelupaikasta Wienissä tuli totta. Vietimme Krankenhaus Rosenhügelissä runsaat puoli vuotta. Siihen mahtui pitkiä työpäiviä apuhoitajina, riemukkaita hetkiä ensimmäisten oikeiden poikaystävien seurassa, huumaavia kevätpäiviä, kulttuuria ja sydänsuruja.

Kotiin palattuamme olimme monta kokemusta rikkaampina valmiina aloittamaan opiskelun. Pili – oikealta nimeltään Ulla – hakeutui kieli-instituuttiin jatkamaan saksan opiskelua. Minä olin pyrkinyt kaksi kertaa Ateneumiin, mutta jäänyt varasijalle. Valitsin toiseksi parhaan vaihtoehdon. Vaikka liike-elämä ei ollut intohimo, Helsingin Sihteeriopisto tarjosi vankan pohjan ammattiin. Kauppakirjeenvaihto ei innostanut. Vain kone- ja pikakirjoituksessa loistin. Minusta ei tullut koskaan perinteistä sihteeriä. Sain harjoittelupaikan Yleisradiosta ja jäin sille tielle.

– Ajattele Jussi, millaista elämä olisi ollut, jos olisin päässyt Atskiin. Olisin takuulla tehnyt päivätyön mainostoimistossa. Tai sihteeriopiston jälkeen olisin hakeutunut johonkin tylsään virastoon. Kolmekymmentä viisi vuotta televisiossa on ollut ikimuistoista.

– No joo, ehkä sinulle. Minä sain vahtia lapsia ihan tarpeeksi, kun olit työmatkoilla.

– Yritätkö syyllistää? Oli niitä matkoja sinullakin.

– Niin oli ja sinä olit aika usein mukana.

Nyökkäsin. Se oli totta. Olin viettänyt huippuhetkiä kulttuurikierroksilla ja kosteilla illallisilla seminaaripäivien päätteeksi. Isovanhemmat olivat tulleet matkojen ajaksi hoitamaan lapsia.

– Syötiin Pariisissa Seinen risteilyllä hummereita ja juotiin vanhassa oopperassa aitoa samppanjaa, muistelin.

– Roomassa oltiin kutsuvieraina Vatikaanin museon Pinacotecassa. Sielläkin taisi olla tarjolla kuplajuomaa ja cocktailpaloja, Jussi sanoi ja kasasi lautaselle pinon mökkikorppuja.

– Niin ja käveltiin yöllä kuunvalossa Forum Romanumilla.

– Entä Bryssel? Simpukoita ja pintahiivaolutta. Morte subite, äkkikuolema, nauroin. – Niin kaamean makuista olutta en ollut ennen juonut. Mutta simpukat olivat kyllä hyviä. Muistatko tämän? Olimme Pariisissa jossain hienossa ravintolassa illallisella. Olin ilmoittanut etukäteen, että olen kasvissyöjä. Hovimestari kumartui puoleeni ja kysyi kohteliaasti: ”Onhan rouvakin sitä mieltä, että hanhenmaksa on kasvis”. En voinut muuta kuin myöntää. En kehdannut tunnustaa, että se maistui maksapasteijalta.

Jussi kastoi korppuja maitokahviin. Olin edelleen Pariisin lumoissa. Kävimme siellä lukuisia kertoja, sillä pikkusisko Jaana oli opiskellut yliopistossa ranskaa ja toimi Aurinkomatkojen oppaana.

– Siskosi kielitaito ei ollut aivan huipussaan, kun olimme lounaalla pienessä bistrossa. Tripes au vin blanc kuulosti hyvältä. Ehkä sen valkoviinin vuoksi. Jaana taputteli vatsaansa ja arveli, että kyse oli maksasta tai munuaisista.

Nauroin. – Olisit nähnyt ilmeesi, kun sait keiton, jossa oli sisäelimiä. Vatsalaukun kappaleita ja ties mitä. Taisi olla yksi harvoja ruokia, jota et pystynyt syömään.

– Jäipähän muistoja, Jussi virnisti. – Syötiin sillä matkalla kateenkorvaakin. En ole sen jälkeen maistanut.

– Minun mieleeni on jäänyt täytetyt rapeat patongit ja tulikuuma sipulikeitto. Siitä tuli mieleeni, ostin paahtoleipää. Mitä sanot, jos teen mille lämpimät juusto-kinkkuleivät?

– Tarvitseeko sitä kysyä?

12.1.2021

Jäin miettimään, miten elämä jatkui sydänystävä Ullan kanssa. Kun tämä valmistui Tampereen kieli-instituutista, muutimme yhteiseen vuokra-asuntoon Helsingin Alppilaan. Ulla sai kirjeenvaihtajan paikan Hochst-Fennicalta. Minä olin valmistunut kuvaussihteerikurssilta ja työskentelin Pasilan tv-keskuksessa. Jussi kävi ahkerasti kylässä, mutta piti soluasunnon Espoon Dipolissa. Ulla löysi oman rakkaan Bottan opiskelijatansseista.

Olimme Jussin kanssa todistamassa tapaamista. Immo opiskeli matematiikkaa ja rahoitti opintoja työskentelemällä Hämeenkadun Alkossa. Hän muutti välittömästi Ullan kamariin. Huomasin olevani keskellä intohimon huumaa. Se oli tarttuvaa, sillä pian minäkin olin kihloissa. Herkkä hetki tapahtui juhannuksena 1974.

Ensimmäinen yhteinen koti löytyi Harakankujalta Leppävaarasta. Sisustin pienen vuokrayksiön naisellisesti. Ripustin punavalkoruudulliset verhot ikkunaan ja levitin samanlaisen liinan pöydälle.

Seuraava asunto sijaitsi Viherlaaksossa. Nyt tilaa oli tuplasti. Ihastelin olohuoneen suurikukallisia tummanvihreitä tapetteja. Pian ne kuitenkin ahdistivat, sillä asunto oli peruskylmä. Pikku-Miika ilmoitti parin vuoden kuluttua häistä tulostaan.

– Eiköhän osteta oma koti? Jussi kysyi. Hän oli valmistunut diplomi-insinööriksi ja työskenteli Espoon Sähkössä. Pankki lupasi auliisti lainaa. Karakalliosta löytyi viehättävä kolmio. Olohuoneessa oli ylellisen pehmeä kokolattiamatto. Se tuntui hyvältä paljaiden jalkojen alla, mutta oli aikamoinen pölynkerääjä. Laminaatti osoittautui myöhemmin käytännölliseksi, vaikka olikin kova ja kylmä.

Olin vuoden äitiyslomalla. Ompelin muodikkaasta trikoosta pikkuiselle potkuhousuja. Koolla ei ollut väliä, sillä poika kasvoi nopeasti ja isoistakin vaatteista tuli pian sopivia. Jussi piirsi insinöörin tarkkuudella millimetripaperille vauvan syöttö- ja kakkakäyriä.

– Haaveilen vanhasta omakotitalosta, josta voisimme kunnostaa mieleisemme kodin, ehdotin, kun kerrostaloasuminen ahdisti.

– Mikäs siinä, käydään katsomassa tarjontaa, Jussi myöntyi. Hän oli maalta kotoisin ja kaipasi omaa pihaa. Pian osoittautui, että vanhat talot olivat lähes asumiskelvottomia, mutta hinnat Espoossa hipoivat pilviä.

– Ostetaan tontti ja rakennetaan oma talo, Jussi ehdotti.

Hänen veljensä Mikko oli valmistunut arkkitehdiksi. Miesparka ei tiennyt, minkä urakan hän otti, ennen kuin kotimme Kauklahdessa sai mieleisemme piirustukset. Tontti löytyi Kurttilasta läheltä Kirkkonummen rajaa.

– Istuimme keittiön pöydän ääressä koko yön ja suunnittelimme huonejärjestystä. Olit hankkinut pullollisen uutuusjuomaa kotimaista viskiä. Sen voimin jaksoimme, muistelin.

– Näin teimme. Oli se vaan kiehtovaa. Kun poika heräsi aamulla, olimme tyytyväisiä. Paitsi kun katsoimme pohjapiirrosta tarkemmin, olimme unohtaneet, että talossa pitää olla wc tai mieluummin kaksi, Jussi nauroi.

Hänen silmänsä tuikkivat. Oman talon rakentaminen oli ollut iso juttu. Ei hän sitä yksin tehnyt, vaan hankki pohjanmaalta tutun rakennusporukan. Kyläläiset kyselivät, mitä rientoja pääkaupunkiseudulla oli. Työmiehet eivät niistä tienneet. He olivat helluntalaisia ja paiskivat päivät urakalla töitä. Yöt he nukkuivat tontin rajalle pystytetyssä parakissa.

– Olin lähes yksinhuoltaja, sillä sinä olit työpäivien jälkeen rakennuksella. Pikku-Anna ei nähnyt isäänsä juuri koskaan.

– Pakko oli olla. Siellä tarvittiin työnjohtajaa, rakennustarvikkeiden hankkijaa ja palkanmaksajaa, Jussi puolustautui.

Talo valmistui, kun Miika oli viisivuotias ja pikkusisko Anna kaksi. Muistan huikean tunteen, kun muuttokuorma saapui ja vanhat huonekalut löysivät paikkansa. Arkkitehti Mikko sai kiitosta, sillä hän oli pitänyt huolta, että valoa tulvi sisään joka suunnasta. Tosin silloin, kun oli ikkunanpesun aika, ajatus ei tuntunut hyvältä. Olin halunnut pienet ruutuikkunat. Niissä oli irrotettavat ristikot, mutta siitä huolimatta peseminen oli melkoinen urakka.

– Asuttiin siellä lähes kolmekymmentä vuotta. Oli väljää, ympärillä metsiä ja kallioita. Perustettiin Lintukodin päiväkoti ja tutustuttiin naapureihin. Elettiin ihan pellossa, haikailin. – Toista on nyt, joka puolelle on rakennettu tiuhaan pientaloja.

– Ajat ovat muuttuneet. Mutta Miikan lapsilla on kavereita ja iso piha temmeltää. En olisi enää jaksanut hoitaa kasvimaata, Jussi palautti maanpinnalle.

– Eikö ole ikävä maissipeltoa?

– Aikansa kutakin. Elonkorjuujuhlat olivat kyllä hulppeita.

– On hieno juttu käydä pojan luona kylässä. Mutta muutto kerrostaloon tänne Hämeenlinnaan oli järkyttävän kamalan työläs. Onneksi voimme jättää suurimman osan huonekaluista entiseen kotiin. Kaikkein vaikeinta oli luopua kirjoista. Antikvariaatit eivät olleet kiinnostuneita kirjakerhokirjoista.

– Niin ja mökillä on tavaraa ylen määrin. En ole enää vuosiin saanut autoa mahtumaan talliin, Jussi totesi.

– Eiköhän jätetä nämä asuntomuistelut tähän. Keittelen meille toisen pannullisen kahvia.

– Onko jotain hyvää? Jussi kysyi toiveikkaana.

– Katsotaan mitä pikkupoikien herkkukaapista löytyy. Täällä on suklaahippukeksejä, maistuuko?

– Maistuu, Jussi sanoi ja taputti olkapäälle, kun tulin makealta tuoksuvan vadin kanssa pöytään. – On meillä asiat hyvin. On makeaa ja hyviä muistoja.

Luin, mitä olin kirjoittanut. Miten ihmeessä eksyn aina aiheesta, tuskailin. Minunhan piti kirjoittaa Ullan ja minun ystävyydestä.

Pyyhin silmiäni. Oli ikävä sydänystävää. Pidimme yhteyttä elämän ruuhkavuodet. Ulla kertoi myöhemmin, että hän ja Immo olivat yrittäneet pitkään lasta. Hän tunnusti olleensa kateellinen, kun odotin Miikaa. Kun poika syntyi, Ulla tuli samaan aikaan raskaaksi. Miikalla ja Sampsalla oli ikäeroa yhdeksän kuukautta. Sekä minä että Ulla saimme seuraavaksi tytön. Anna ja Saana ovat läheisiä. Heillä on ikäeroa kaksi viikkoa. Kun Ulla ja Immo saivat toisen pojan Sampon, me hankimme Pekku-koiran. Jussi sanoi, että kaksi lasta riittää meidän perheeseen. Hän ei jaksanut enää yövalvomisia.

Elämä muuttui, kun Ulla sairastui vakavasti rintasyöpään. Tauti vei mennessään parissa vuodessa. Immo jäi kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Itketti, kun muistelin niitä vuosia. Elämä oli julmaa.

13.1.2020

Ryhdistäydyin. Elämään kuului iloa ja surua, toiveita ja pettymyksiä. Olin tyytyväinen, että avioliitto oli kestänyt myrskyt ja suvannot. Ei se aina helppoa ollut. Jussi tasaisena pohjalaisena oli hoitanut suvereenisti niin työkuviot kuin kotiarjen pyörityksen työmatkojeni aikana.

– Olitko koskaan mustasukkainen? kysyin illalla, kun he istuimme pöydän ääressä iltapalalla. Olin tehnyt Caesar salaatin.

– Mitä se olisi auttanut? Elämästä olisi tullut tosi hankalaa, jos olisin epäillyt, mitä teet vapaa-aikoina matkoilla, Jussi sanoi ja otti toisen annoksen.

– Istuin tietenkin soittoruokaloissa komeiden herrahenkilöiden seurassa, sanoin naurunrypyt silmäkulmissa.

– Tiedetään. Oliko paljonkin ihailijoita?

– Kyllä ottajia olisi ollut. Ihastuin, hullaannuinkin, mutta palasin aina kiltisti kotiin.

– Teidän porukoissa taisi olla paljon avioeroja?

– Kyllä vain. Oli epäilyjä, riitoja ja mustasukkaisuutta. Monet erosivat, kun löysivät uuden kumppanin. Kuulin työmatkoilla surullisen tarinan, jos toisenkin. Pahin tilanne oli draamatuotannoissa, joissa keikat venyivät viikkojen mittaisiksi. Silloin oli vaikea pysytellä uskollisena. Vanha sanonta tilaisuus tekee varkaan, on niin totta.

– Oletko kirjoittanut muistoja työelämän seikkailuista?

– Arvaa vaan, päiväkirjat ovat täynnä koukeroista käsialaani. En tiedä, haluaako niitä kukaan lukea, kun en itsekään jaksa palata tunnesotkuihin. Mutta olen kirjoitellut pieniä juttuja talteen. Muistatko, kun luin sinulle tarinan leikkimökistä. Olen jatkanut ”Jos olisin” projektia. Voin lukea sinulle tarinoita Neuvostoliiton matkoilta.

– Muistan kyllä, että kävit Moskovassa ja muuallakin monta kertaa. Lue vaan.

Jos olisin kahvikuppi. Olisin sinivalkoinen, siroa Gzel posliinia, peräisin Neuvostoliitosta. Valtiosta, jota ei enää ole. Muistot ovat. 1980-luvun alussa meillä Yleisradion kuvaussihteereillä oli paljon työmatkoja. Vietin lukuisia viikkoja työmatkoilla Moskovassa yhdessä toimittaja Leo Lehdistön kanssa. Meillä oli kansainvälinen työryhmä. Kuvaaja oli Chilestä ja yhteystoimittaja Virosta. Pärjäsin hyvin raz, dwa, tri -kurssin opeilla. Osasin kyrilliset kirjaimet ja ruokasanaston. Opin rakastamaan stroganoffia, bortskeittoa, julienia, blinejä ja mustaa kaviaaria. Kyytipojaksi tilattiin vodkaa ja usein samppanjaakin. Vatsataudit eivät kiusanneet.

Matka itänaapuriin taittui junalla. Moskova oli jo silloin miljoonakaupunki. Suuri, kolkko, lähes pelottava. Ensimmäisellä matkallamme teimme tv-haastatteluja vanhassa sirkuksessa. Lanta haisi ja samppanja kupli. Ohjelmamme päähenkilö oli surullisen hahmon klovni Juri Nikulin. Kun juttu oli purkissa, poikkesimme ennen paluumatkaa kolhoositorille. Ostimme tuliaisiksi hapankaalia, pietarinlimppuja ja marinoituja valkosipulinkynsiä.

– Käydään vielä Berjoskassa, sieltä saa hienoa paikallista porsliinia, Leo tiesi.

Kannoin kotimatkalla pakettinarulla sidotussa laatikossa Gzelin sinivalkoisia kahvikuppeja. Silloin ja monta kertaa myöhemminkin. Muistan hikisen paluumatkan junassa. Varjelin kuppejani särkymästä. Junanvaunussa oli lämpötilalle vain kaksi vaihtoehtoa. Patteri täysillä tai patteri kiinni. Siinä oli tunnelmaa, kun lämmitin hehkui kuumana, kahvikupeissa oli kirkasta vodkaa ja valkosipuli haisi. Sekakuoromme lauloi ”Lyö aallot Äänisen aavan, ne keinuu näin kertoen”.

– Teit paljon töitä Leon kanssa?

– Kyllä vain. Aloitettiin yhteistyö Moskovassa. Leo huomasi, että voi huoletta delegoida osan töistä minulle. Istuin usein kaksin leikkaajan kanssa edit-yksiköissä koostamassa ohjelmia vain Leon muistiinpanot tukena. Varsinkin sen jälkeen, kun hän siirtyi Patentti- ja rekisterihallitukseen ja teki freelancerina ohjelmia Ylelle.

– Työmatkojakin oli paljon.

– Meillä oli hyvä tiimi. Alkuvuosina kuvausryhmät olivat isoja. Viimeisinä työvuosina kuljimme matkoilla miniryhmänä. Luottokuvaajamme Jorma Piironen roudasi kaluston, kuvasi ja äänitti, Leo teki haastattelut, minä hoidin käytännön järjestelyt ja pidin kirjaa. Vastasin myös ohjelmien jälkikäsittelystä. Se oli tehokasta aikaa.

– Vietitte matkoilla myös vapaa-ajat yhdessä?

– Joo, välillä kuljettiin kuvausten päätyttyä tuhannen kapakan kautta hotellille, nauroin.

Kultaiset muistot herättivät nuoruuden herkät tunnelmat mieleen. Niistä ajoista oli kauan. Leo oli horoskooppimerkiltään nimensä mukaisesti leijona. Hän oli parhaimmillaan vieraanvarainen isäntä ja seurueen keskipiste. Kaskuja löytyi joka tilanteeseen. Herkkinä hetkinä hän innostui laulamaan seurueen naisille. Ruusuja lurjukselta ja Ontuva Erikson olivat hänen bravuurejaan. Tunnen vieläkin sävelet kuullessani haikeutta.

Leo kuoli nuorena, vain 57 -vuotiaana. Se oli järkytys läheisille. Hän oli viettänyt kesäloman ystävänsä Matti Anderzénin kesäpaikassa Ranskassa. Leo oli oleskellut siellä aikaisemminkin kesälomillaan lähinnä luottotalonmiehen roolissa. Hän oli kertonut hymyillen Malan ensimmäisestä kokemuksesta maatilalta.

– Kenen nämä hienot hevoset tuolla laitumella ovat? tämä oli kysynyt myyjältä.

– Teidän herra, ne kuuluvat kauppaan.

Lähellä oli pikkukylä, jossa herrat tapasivat käydä illallisella. Leo kertoi, että tunsi olevansa etuoikeutettu, kun ravintoloitsija tarjosi tukevan aterian päätteeksi toisenkin palan paikallista juustoa. Hän soitti viimeiseltä lomaltaan työasioissa. Kysyin, miltä maailma näytti Loiren laakson suunnalta.

– Täällä menee muuten hyvin, mutta valkoviini ehtii lämmetä lasissa, ennen kuin sen ehtii juoda, Leo nauroi.

– Kuoli suorilta jaloilta, Paula rauhoitteli, kun heidän yhteinen tyttärensä Laura itki Leon kohtaloa. – Isästäsi jäi hyvä muisto. Näin hän itsekin olisi halunnut lähteä.

– Leena, hyvä kun olet tässä kainalossa. Eiköhän vetäydytä pienille päivätorkuille. Jussi halasi ja talutti makuuhuoneen puolelle. Itketti, mutta kätkin kyyneleet tyynyliinaan.

14.1.2021

– Miten terveyskeskuksen jumppa sujui? Kysyin tullessani hakemaan Jussia tunnin kuntosaliharjoittelun jälkeen.

– Hyvin. Vetäjä oli nuori ja kaunis tyttö, meillä oli oikein mukavaa.

Minua huvitti. Vaikka mies oli yli seitsemänkymppinen, nuorten naisten charmi puri yhä. Olin tyytyväinen, että Jussi sai edes jotain apua liikkumiseen. Tosin kuntosalikertoja oli luvassa vain viisi, mutta hyvä niinkin.

– Herkutellaanko tänään? Ostetaan kaupasta jotain hyvää ja vietetään riehakas ilta, Jussi suunnitteli tyytyväisenä, kun oli suoriutunut päivän haasteesta.

– Käydään Idänpäässä S-Marketissa. Siellä on hyvät parkkipaikat ja Alko samassa rakennuksessa, ehdotin.

Palatessamme ostoskärry oli kukkuroillaan.. En osannut aavistaa, että tämä oli viimeinen kauppareissumme autolla.

Kalatiskillä oli ollut tarjouksessa sinisimpukoita. Jussi puhdisti otukset ja minä keittelin niille makoisan liemen. Siihen tuli tom yam liemikuutio, salottisipulia, purjoa, kirsikkatomaatteja ja limetinlehtiä. Fenkoli olisi sopinut, mutta sitä ei kaupan valikoimassa ollut. Kun simpukat kiehuivat liemessä, lisäsin vielä purkillisen kuohukermaa. Olen vakuuttunut, että kerman kera kaikki maistuu entistä paremmalle. Jussi poksautti viinipullon.

– Myyjä suositteli simpukoille toscanalaista Villa Antinoria. Se on kuivaa ja hapokasta. Maistetaan?

Illasta tuli onnistunut, joskaan ei riehakas. Tukeva annos simpukoita paahtoleivän ja kylmän viinin kera teki tehtävänsä. Jussi vetäytyi makuuhuoneeseen heti kymppiuutisten jälkeen. Peittelin hänet ja kömmin viereen.

15.1.2021

Seuraavanakin päivänä oli herkutteluhetki. Nyt kun ravintolalounaat olivat jääneet vähiin, kelpasi kokata vähän normaalia parempaa kotiruokaa. Olimme juhlistaneet uutta vuotta Vanajaveden kuhalla. Nyt kaupan kalatiskiltä oli ostettu simpukoiden lisäksi tuoreet tonnikalapihvit. Tiesin, että niille riitti vain kevyt ruskistus kuumalla pannulla. Sisältä ne saivat jäädä punaisiksi ja meheviksi. Kokkasin kaveriksi juuresmuhennoksen ja höyrytin terveellisiä kukka- ja parsakaaleja. Viiniä oli vielä lasilliset jäljellä.

– Muistatko, kun käytiin Tokiossa kalatorilla? Siellä sai vastapyydystettyä tonnikalaa.

– Kalatori oli valtava. Tilattiin vadillinen susheja ja sashimia. Aikamoinen kokemus, innostuin. – Tykkäsin Tokiosta, se oli tosi eksoottinen. Eniten minua viehätti kuitenkin Kioto. Kaikki ne temppelit ja kuvankauniit puutarhat. Asuttiin ryokanissa ja nukuttiin futoneilla lattialla. Enää et pääsisi sellaiselta ylös.

– En niin. Onneksi ei tarvitsekaan. Tonnikala oli hyvää, kiitokset kokille, Jussi pyyhki viiksiään tyytyväisenä. – Tarjoan meille illalla rommipaukut. Otan sitä ennen pienet ruokalevot.

Leikkasin itselleen jälkiruuaksi palan vahvaa juustoa ja kaadoin lasillisen punaviiniä. Oli aika jatkaa kirjoittelua. Olin ilmoittautunut muutaman viikon kestävälle verkkokurssille, jonka teema oli päiväkirjasta voimavaraksi. Olin kiitollinen, että tätä voimavaraa hyllyssä oli runsaasti.

Ensimmäinen kotitehtävä oli laatia vapaavalintaisella tekniikalla kuva kuumailmapallosta. Yläpuolelle piti kirjoittaa kohottavia sanoja ja alapuolelle hiekkasäkkien alas painavia. Ilahduin, että voin taas kerran hyödyntää kollaasimenetelmää.

Leikkasin värikkäistä papereista pallon ja sen alapuolelle korin. Yläpuolella leijaili hattarapilviä, joissa oli sanat taide – elokuvat – kulttuuri – ilo – oivallus – kirjat – ystävät – perhe – lastenlapset. Sijoitin korin alapuolelle viisi sinistä hiekkasäkkiä ja tekstit pimeys – huoli – korona – liukkaus – ilmasto. Katselin aikaansaannosta kriittisesti. Ei tämä nyt mikään taideteos ole, mutta kertoo tämänhetkisen mielentilan, ajattelin ja lähetin kuvan opettajalle.

Jussi tarjoili illalla lupauksensa mukaan rommiteetä. Se lämmitti ja sai posket hehkumaan. Olin käynyt ulkona 22 asteen pakkasessa. Talvi oli yllättänyt ensin runsaalla lumisateella ja nyt paukkupakkasilla.

– Anna soitti sillä aikaa, kun torkuit. Pojilla on huomenna kaverisynttärit. Meillä on vapaa viikonloppu. Kokataanko taas jotain hyvää? Jussi kysyi toiveikkaana.

Kyllä hänelle spagetti ja jauheliha maistuivat, mutta nyt oli tilaisuus saada jotain muutakin.

– Mitä haluaisit? Hernekeittoa?

– Syödään hernekeittoa kotona, jos perinteisestä laskiaisriehasta Nummelassa ei näin korona-aikana tule mitään. Voisin paistaa silakoita. Onko meillä ruisjauhoja?

– On kyllä. Viimeksi kun paistoit, istuttiin television äärellä ja syötiin sormin. Ne olivat ihanan rapeita.

16.1.2021

Jussi paistoi kaksi pannullista silakoita. Tarjoilin niiden kanssa kuohkeaa perunamuhennosta. Pidimme molemmat kalaruoista. Olin tottunut, että kesämökillä syötiin vastapyydettyä kalaa. Vanajavedestä nousi ahvenia, haukia, kuhia ja lahnoja.

– Muistatko Jussi, kun syötiin Portugalissa grillattuja sardiineja? Ne olivat herkkua.

– Meriretki herkkulounaan kera jäi mieleen. Anna ja Miika olivat silloin aika pieniä. Rantauduttiin johonkin poukamaan ja merimiehet pystyttivät grillin hiekkarannalle. Sardiinit paistuivat ja he heittivät merivettä päälle, jolloin kalat suolaantuivat. Lisukkeeksi tarjottiin tomaatti-sipulisalaattia ja vinho verdeä. Lapsille taisi olla mehua. Uitiin, otettiin aurinkoa ja syötiin hyvin.

Vaivuin suloisiin muistoihin. Portugalista tuli mieleen perheystävä toimittaja Ossi Hiisiö.

– Teimme paljon yhteistyötä. Ossi muutti 1980-luvulla Hämeenlinnaan ollakseen lähellä opiskelevaa poikaansa. Ohjelma-aiheetkin syntyivät sujuvasti Hämeenlinnan innoittamina. Olin mukana kuvauksissa kotikaupungissani useampaankin kertaan, kun siitä ohjaaja Jaakko Vihurin myötävaikutuksella syntyi dokumentti. Vanha linna yhtä hyvin kuin Aulangon sambakarnevaalit tulivat kuvausmatkoilla tutuiksi.

Yhteistyö Ossin kanssa jatkui vielä hänen jäätyään eläkkeelle ja muutettuaan Portugaliin. Kävimme perheen kanssa katsastamassa Ossin tulevaa loma-asuntoa Caldas da Rainhassa. Hän olisi mielellään myynyt meille osuuden. Vaikka Portugali oli yksi lempikohteistamme, emme halunneet sitoutua, varsinkaan kun asunto ei ollut rannalla. Ossi muutti muutaman vuoden kuluttua Algarveen, kunnes palasi kylmien ja tuulisten talvien jälkeen takaisin Suomeen. Teimme yhteistoimin pienen matkakertomuksen Kuuskyt ja risat-ohjelmaan.

Voisin kirjoittaa vähän enemmänkin ohjelmasta, mietin. Tiistaitiiman lopettamisen jälkeen Leo Lehdistö sai viritettyä ystävänsä Hannu Vilpposen kanssa TV2:n puolelle uuden eläkeläisohjelman kevätkaudeksi 2001. Pääsin mukaan työryhmään, tällä kertaa sekä kuvaussihteerin että ohjaajan rooleissa. Hannu toimi tuottajana, Leo ja Harriet Finne jakoivat tuttuun tapaan juontovuorot. Hyvät ystävämme ja yhteistyökumppanimme Eero Pihlaja, Ville Jäppinen ja Jani Mattsson Visiotuotannosta hoitivat teknisen puolen.

Käytännössä ohjelmat kuvattiin kahdella kameralla pääosin Helsingissä. Jani ja minä istuimme viikoittain kahdestaan Visiotuotannon edit-yksikössä koostamassa ne. Hauskinta ja tehokkainta pienryhmän kanssa toimimisessa oli itsenäinen työrytmi ja joustavuus. Sain kokeilla kykyjäni myöskin sekä dv-kuvaajana että toimittajana. Olin suorittanut kuvauskurssin Arto Kaivannon ja Tero Kinnusen tiukassa valvonnassa.

Ohjelmasarjaamme sisältyi Nojatuolimatka -sarja eli noin viiden minuutin mittaisia eläkeläisille suunnattuja elämysmatkoja. Sekä Leo että minä olimme matkoillamme innokkaita digikameran käyttäjiä. Nyt oli tilaisuus hyödyntää materiaalia.

Vuorotteluvapaalla ja lomamatkoilla kuvaamiani matkakertomuksia esitettiin kahdeksan: Etelä-Thaimaa, Langkawi, Islanti, Algarve, Kefalonia, Hollanti, Loiren laakson linnat, Granada ja La Alhambra. Kuvat kantoivat hyvin samoin kuin musiikki. Apuna oli Inge Vivolin Yleisradion levystöstä. Hänellä on kyky löytää juuri tunnelmaan sopivat sävelet. Vaikeinta oli tarpeeksi informatiivisen ja eläkeläispainotteisen spiikkitekstin laatiminen. Otimme muutaman kerran yhteen Harrietin kanssa, joka halusi laveita juontotekstejä eikä uskonut, että kuvalla ja musiikilla pystyy antamaan elämyksiä.

Sain toisenkin kuvaushaasteen. Vastaperustettujen kunnallisten vanhusneuvostojen edustajia kutsuttiin ohjelmaan haastateltaviksi. Minulla ja Jussilla oli ilo kiertää ympäri Suomea esittelemässä heidän kotipaikkakuntiaan. Minä kuvasin, Jussi toimi autonkuljettajana, roudarina ja vapaaehtoisena esiintyjänä, kun kuviin tarvittiin liikettä. Nautimme molemmat näistä viikonloppumatkoista ympäri kaunista Suomea. Pekku-koirakin näki takapenkiltä paljon uusia maisemia.

Kuuskyt ja risat –ohjelmaa esitettiin vain sovitun kevätkauden. Yleisradioon iski lama, ohjelmia vähennettiin ja omaa väkeä haluttiin työllistää. Minun oli aika palata organisaatiouudistuksen myötä syntyneeseen TV1:n Ykköstoimitukseen. Samaan aikaan alkoi television historian ehkä suurin uudistus eli digiaika 27.8.2001.

Vasta perustettu Kulttuurin osaamiskeskus oli pulassa, kun tuotettava tuntimäärä kasvoi digilähetysten myötä kolminkertaiseksi, mutta henkilömäärä ei. Avuksi Elina Paloheimo kyseli meitä vanhoja konkareita. Siirryin elokuussa 2001 kulttuuripuolelle. Toimenkuvassani nimike on tuotantopäällikkö/kuvaussihteeri. Eli käytännössä kuvaussihteerin töiden lisäksi taas kerran uuden opettelua. Ohjelmasarjojen perustamista tietojärjestelmiin (TVTOJ, Plasma ja Fina), budjetin laadintaa ja seurantaa (Disco), neuvotteluja TVTP:n kanssa. Vanhat ystäväni Liisa Kauppinen ja Kirsi Karpo toimivat pätevinä opettajina.

YLE Kulttuurissa sain heti kättelyssä vastuulleni kahden uuden viikoittaisen ohjelmasarjan kuvaussihteerin työt. Taavi Vartia Tuotannot teki Aleksis K -kirjallisuuskeskustelua. Taavi ohjasi ja Esa Silander toimi juontajana. Sarja oli todella mielenkiintoinen, sillä tapasin studiossa kaikki Suomen eturivin kirjailijat. Toinen keskustelusarja oli Tarinatalon tuottama T-klubi. Taavi ohjasi sitäkin ja historioitsija Jukka Relander veti keskustelut. Aiheet olivat filosofisia ja kestoa oli 50 minuuttia kerrallaan. Se oli tavalliselle katsojalle aika raskassoutuista.

Digitaalisuus toi tullessaan kuvasuhteen 16:9, joka tarkoitti uusia haasteita kuvasuunnitteluun. Myöskin internetin mahdollisuudet hyödynnettiin tehokkaasti. YLE Teemalle perustettiin omat sivut, joissa perinteisen tekstin lisäksi käytettiin runsaasti kuvia ja videoklippejä. T-klubin lähetyksen voi kuunnella netissä. Tämä kaikki johti YLE Areenan perustamiseen, muistelin. Olin hämääntynyt kaikista nykyajan mahdollisuuksista katsoa televisiota. Tarjontaa oli niin paljon, että se melkein ahdisti.

Suorat lähetykset olivat edelleen henkireikä. Muistelin hymyssä suin Valopilkkugaalaa. Luin Jussille, mitä olin kirjoittanut.

Kulttuuritoimittajat rakastivat kokouksissa istumista. Ainakin Valopilkun porukka. Kun vuoden valopilkku -gaalaa ruvettiin suunnittelemaan, kukin toimittaja mietti kokouksessa ääneen, mitä esityksiä oli vuoden mittaan nähnyt. Siitä sitten esiintyjäkaarti muotoutui vähitellen, mutta aikaa ja kahvia kului, kertoilin.

– Kyllä minunkin työpaikallani kokouksia riitti. Ainoa hyvä puoli oli, että niissä oli kahvi- ja pullatarjoilu, Jussi haikaili.

– Meillä siirryttiin jossain vaiheessa hedelmiin, muistin. – Tässä raportti. Kuori vaikka mandariini, niin jaksat kuunnella.

Valopilkun kuvaussihteeri Tuija Kulppi ei ollut tehnyt suoria lähetyksiä. Siksi minä pääsin tai jouduin työryhmään. Juhla- ja lähetyspaikka oli Botta, juontajina Valopilkun toimittajat Minna Joenniemi ja Jouko Salokorpi. Taavi Vartia ohjasi ja Marjaana Mykkänen toimi tuottajana. Maiju sekoitti 16,5 tuntisen työpäivän aikataulun kerralla, kun hän lisäsi urakkaamme 25 minuutin voittajien keskustelutuokion. Se nauhoitettiin juuri ennen suoraa lähetystä ja esitettiin nauhalta lähetyksen jälkeen. Voittajien juhlatunnelmasta ei ollut tietoakaan, kun nauhoitushetkellä ei palkintoja oltu jaettu.

Ohjelman alussa sitä vastoin oli glamouria kerrakseen. Juontajat saapuivat kahdella museoautolla juhlapaikalle. Jokella oli kullanvärinen Bentley ja Minnalla metallinsininen Jaguar. Tervapadat paloivat, kun he kävelivät punaista mattoa pitkin. Meillä oli kamera kraanan varressa ja tunnelma kuin elokuvissa ikään. Paitsi että olimme koko porukka syväjäässä hyytävässä pakkasessa, kun kuudetta ottoa kuvattiin.

Meillä oli loppujen lopuksi tasokas esiintyjäkaarti: muusikko Tommi Lindell, Fredi laulamassa kappaletta Aina nälkä ja koko ajan jano, Vuokko Hovatta, Yrjänä Sauros ja Pedro Hietanen, neljän tytön lauluyhtye Jim-Jam-Mur-Mur ja sokerina pohjalla Mammu Rankanen, joka esitti hurmaavan sikabaletin. Saimme Taavin kanssa runsaasti kiitosta ammattitaitoisesta työskentelystä sekä tiimiltä että ykkösen johdolta.

– Sinähän teit Minnan kanssa myös Runoraatia, Jussi muisti.

– Se oli mukavaa aikaa. Luin silloin runoja enemmän kuin koskaan. Sääli, kun sekin ohjelma loppui. Kulttuurin saralla katsojaluvut eivät olleet suuria. Tosin Runoraadista pidettiin. Saimme paljon myönteistä palautetta. En osannut aavistaa, että joudun opinnoissani kirjoittamaan itsekin runoja.

– Pärjäsit hyvin?

– Yllättävää kyllä. Olen aina harmitellut, ettei minulla ole laulunlahjaa eikä pulppuilevaa runosuonta. Onneksi nykyrunoja voi kirjottaa riimittelemättä. Sinä olet hoitanut perheessämme runonsäkeet onnittelukortteihin. Olen ollut äärimmäisen kiitollinen.

– No jaa, ne ovat syntyneet helposti.

– Ylitit itsesi, kun tarvitsin runonsäkeen taiteen perusopetuksen lopputyöhön. Aiheena oli pitsit. Näin se meni.

Pitsiunelmia

Se kätkee ja se paljastaa
se rajaa olennaisen
ja miehen järjen himmentää
se on ase viekkaan naisen

Etsin lopputyökirjan hyllystä. Olin kiinnittänyt mustille sivuille akvarelleja pitsisomisteiden kera otsikolla Pizzicato. Töiden maalaaminen oli osoittautunut helpommaksi kuin niihin sopivien runonsäkeiden löytäminen. Selasin päiväkausia Rakkausrunot.fi -sivustoa. Ei auttanut, vaikka hakusanaksi laittoi pitsin. Ylimakeaa vuodatusta riitti siinä määrin, että ahdistuin. Kun sain lopulta suurimman osan säkeistä kohdilleen, Jussi ja Miika tulivat avuksi. Olin maalannut kuvan kahdesta vietnamilaistytöstä. Jussi riimitteli

Rinteen riisipellot kuin vihreä matto
peittona yön jälkeen ja kumarat hahmot
pienin liikkein pohjustaa uutta satoa
vaan iltaisin kainoina kylän kadun varrella

Miikan panos kuvaan, jossa uhkeamuotoinen donna katseli maailmaa suuren auringonvarjon alla, kuului näin.

Kuumuus väreilee kaupungin yllä
siirryn varjoon odottamaan
viileitä tuulia
katsettasi

Kuvakirja oli vuodelta 2011. Katselin hellyydellä maalauksia. Ne olivat liikuttavan kömpelöitä, mutta täynnä tunnetta ja tekemisen iloa. Punatukkainen rehevä neitonen olisi voinut olla omakuva. Siihen liitetty runonsäe sai hymyn huulille.

Olen sinut itseni kanssa, rakastan täyteläistä vartaloani.
Uhkeat rinnat, niiden tumman punaiset pihat,
kutsuvat käsiesi kosketusta.

Jussi oli tullut viereen.

– On aina mukava puristella, hän hymyili.

Läpsäsin häntä käsivarteen.

– Katso tätä kuvaa. Olen omistanut sen Annalle. Se sopi hyvin hänen silloiseen elämäntilanteeseensa.

Satuprinssin ja valkean ratsun
aina toivoin mä saavani vain.
Kirvesmies ja valkoinen Datsun
nyt onkin mun kohtalonain.

Anna seurusteli kirvesmies Tuomon kanssa ja haaveili idyllistä Tapanilassa. Hän osti lainarahoilla vanhan huonokuntoisen mansardikattoisen talon. Sen kunnostaminen osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Kun pojat Samu ja Miska syntyivät, arkielämästä tuli vaikeaa.

– Onneksi Anna on päässyt jaloilleen ja pojat voivat hyvin, vaikka he näkevät isää vain satunnaisesti, huokasin. – Miska menee jo ensi syksynä kouluun. Tyttären elämä helpottuu, kun pojat ovat omatoimisia.

– Ne ovat reippaita ja täynnä elämäniloa, Jussi sanoi. – Mukava kun käyvät katsomassa meitä.

– Niin ja sinäkin saat aina herkkuja, kun varaan hyvää syötävää, hymyilin.

17.1.2021

Voisin jatkaa matkoista ja tekniikan kehityksestä, kun pääsin tunnelmaan. Olin lukenut edelliset mietteet ja havainnut, että samat teemat toistuivat niin blogissa kuin muisteluissa. Tähtihetkiä olivat olleet työ, matkat, ruoka, perhe ja ystävät. Taide, kirjat ja kulttuuriharrastukset kulkivat rinnalla. Onpa hyvä, ettei mies ole urheiluhullu. En kestäisi, jos hän istuisi jatkuvasti seuraamassa otteluja kotisohvalla, ajattelin.

Harmitti, kun lenkkeily on jäänyt. Hyvä, kun mies jaksoi kävellä korttelin ympäri. Jussilla oli toisessa kädessä kävelysauva, toisella kädellä hän piti minua kädestä. Nuoriso muisti kysellä puhelimessa, onko pappa päässyt ulos. Huoli oli yhteinen.

Eksyin taas aiheesta. Voisin kirjoittaa vaihteeksi kotimaan matkailusta. Kuopiossa tuli käytyä 1990-luvulla lähes viikoittain. Aluestudiot siirtyivät TV2:n alaisuuteen, mutta TV1:llä oli Kuningaskuluttaja -ohjelman myötä kiintiö Kuopion studioon. Syntyi 5 yli 5, suora lähetys Kuopiosta joka torstai kello viisi yli viisi. Toimittaja oli Riitta Launis ja ohjaaja Juhani Simonen. Kuvittelin suostuessani sarjaan kuvaussihteeriksi, että lennähdämme torstaiaamuisin Kuopioon.

Todellisuus oli toisen näköinen. Köröttelimme keskiviikkoisin yhtiön autolla kuutisen tuntia. Jusa ajoi ja me tytöt rupattelimme takapenkillä. Asuimme torin laidalla hotelli Kuopiossa, jossa sauna oli saapuessamme kuumana. Paluupäivä oli vasta perjantai. Viikot kuluivat vauhdikkaasti matkustellen. Kuopion tiimi otti meidät hyvin vastaan. Kuvaajat Harri Koivistoinen ja Jari Koponen tekivät kunnianhimoista ja ammattitaitoista työtä. Miksaaja Mauri Piira jaksoi kärsivällisesti opettaa taas uuden tekstigeneraattorin Quanta 500:n käyttöä. Kokeilu kesti vain vuoden. Sen jälkeen aluestudioiden käyttö jäi lähinnä Kotimaan katsauksen varaan.

Toinen kotimaankohde Turku tuli sekin tutuksi. Olin mukana Turun tuomiokirkon 700-vuotisohjelman kuvauksissa. Ammatti on suonut mielenkiintoisia tilaisuuksia oppia uutta ja päästä tutustumaan paikkoihin, joihin muuten ei olisi mitään asiaa. Kuten esimerkiksi Turun tuomiokirkon hautaholveihin. Ikivanhat arkut on pinottu huolettomasti päällekkäin ja kammioissa näki jopa peittämättömiä luita ja pääkalloja. Mainiona oppaanamme oli kirkosta kaiken tietävä Aiju von Schöneman. Hän kertoili kirkon historiaa niin hauskasti, että nautimme koko joukko kuvauksista. Matkassa oli Leo, Ville Jäppinen, Jani Mattsson ja minä.

Turussa riitti historiallisia kuvauskohteita. Kävimme tuomiokirkon lisäksi myös Koroisissa piispantalon raunioilla, Aboa Vetus -museossa, Turun linnassa, Luostarinmäellä, Turun birgittalaisluostarissa ja Åbo Akademissa. Lopputuloksena oli lähes tunnin dokumentti.

Istuin erinäisiä päiviä editissä Minna Nuotion kanssa koostamassa ohjelmaa. Leo oli tehnyt tarkan käsikirjoituksen ja valinnut haastatteluista oikeat kohdat. Me tytöt hoidimme jutun kuvituksen. Materiaalia oli kertynyt paljon ja kuvat piti osua täsmälleen oikeille paikoille. Onnistuimme kohtuullisesti, sillä juhlallisessa katselussa Turun Hamburger Börsissä saimme asiantuntijoilta pelkkää kiitosta.

Jouluviikon Tiistaitiimat tehtiin monena vuonna Brinkkalan talossa. Nauhoitimme samalla piispojen ekumeenisen rauhanvetoomuksen osaksi perinteistä joulurauhan julistusta. Mielestäni se kuuluu jouluun ja olen ylpeä, että olen saanut osallistua perinteen vaalimiseen.

Jyväskylässäkin tuli käytyä. Yksi vauhdikkaimmista kesäreppareista oli vierailu Jyväskylän kesässä toimittaja Jaana Semerin kanssa. Olimme aloittaneen projektin siirtämällä Yleisradion tv-arkistosta tuntimäärin materiaalia Alvar Aallosta. Nauhoittaja kysyi, kuinka pitkä sarja meillä on tekeillä. Hiukan hävetti tunnustaa, että yksi puolituntinen vain.

Samoin kävi Jyväskylän kuvausryhmän kanssa. Kaikki mahdollinen asiaan liittyvä ja vähän vierestäkin kuvattiin. Kun viikonlopun vapaapäivätkin oli muutettu kuvauspäiviksi, Juhani Voutilaisen kärsivällisyys loppui. Vihonviimeisenä kuvauspäivänä hän vei meidät omakätisesti Helsingin junaan ja sanoi, ettei ainakaan pariin vuoteen ole takaisin tulemista.

Muuten meillä oli mukavaa. Asuimme yhdessä Suomen tyylikkäimmistä pikkuhotelleista Yöpuussa. Siellä kaikki huoneet olivat persoonallisia, naisen käden jälki näkyi. Jaana oli siviilissä rempseä ja mukava. Kävimme katsomassa kaikki Jyväskylän kulttuuririennot. Kun ohjelma oli leikattu, vedin henkeä. Tuntui, että kesäloma oli todella ansaittu.

18.1.2021

Jatkoin muistelua. Työnkuva muuttui radikaalisti vuosien varrella. Uran alkuvaiheessa toimenkuvana oli lyödä kuvauspaikalla klaffia ja pitää kuvausraporttia. 1990-luvun loppupuolella kuvaussihteeri istui suurimman osan työajasta tietokoneen äärellä. Kuvausryhmien koko oli pienentynyt ja kuvauskalusto keventynyt. Filmistä oli siirrytty videoon. Jopa yhden miehen ”ryhmät” yleistyivät uutis- ja ajankohtaistuotannoissa. Käytännössä kuvaaja ja toimittaja tekivät yksinkertaiset jutut kahdestaan. Kuvaussihteerin työnä oli hoitaa varaukset ja kuvausluvat sekä raportoida ohjelmassa esitetystä materiaalista. Työvälineinä olivat puhelin, sähköposti ja lukuisat tietojärjestelmät.

Niitä syntyikin 1980-90 luvun vaihteessa helpottamaan” työtä. Alussa vastustus oli suuri. Monet pelkäsivät omaa kykyä oppia uusia työtapoja. Yksi ensimmäisistä keskuskonesovelluksista oli TVTOJ eli tuotannonohjausjärjestelmä. Sen avulla varattiin tuotantoresurssit kuten studiot ja kuvausryhmät, edit, lavastus, naamiointi, puvustus, rekvisiitta. Olin päässyt etujoukossa tietotekniikka-aikaan. Kävin ensimmäiset tekstinkäsittelykurssit ja toimin tukihenkilönä. Juoksin aluksi kollegojen työhuoneissa tutkimassa, mikä oli vikana. Opin pian sanomaan puhelimessa, katkaise virta, odota hetki ja käynnistä kone uudelleen. Useimmiten se tepsi.

Atk-suunnittelija Ulla Eloranta otti minut erityisopetukseen, koska tarvitsi apuopettajaa järjestelmien kouluttamiseen kuvaussihteereille. Vietin lukuisia tunteja atk-luokassa, ensin opetellen ja myöhemmin opettaen kollegoja. Olin myös mukana kehittämässä pc-pohjaista Oskari-toimitusjärjestelmää, jota käytettiin tv-ohjelmien ajolistojen teossa. Sen avulla työryhmän jäsenet voivat päivittää ohjelman osasten tiedot niin, että tietojärjestelmä laski sujuvasti kokonaiskestoa muutosten jälkeen.

Elämä on ollut jatkuvaa oppimista työelämän jälkeenkin. On tullut käytyä kuvankäsittelykursseja ja opiskeltua erilaisia sovelluksia. Onneksi lapset ovat nykyään apuna niin pankkijärjestelmissä kuin älypuhelimen käytössä.

– Leena, sinä se jaksat naputella. Mikä päivä tänään on? Jussi kurkisti oven raosta. Hänellä oli jatkuvasti päivät hukassa. Olin ottanut tavaksi kertoa aamuisin päivän ohjelmasta. Tosin nyt korona-aikana ohjelmaa ei juuri ollut.

– Tänään on maanantai. Meillä on iltapäivällä kuntosalivuoro. Pakkanen on lauhtunut. Lähdetään ulos, kun olet valmis.

– Onko kahvia?

– On ja puuroa myös. Lue rauhassa sanomalehti. Katsellaan sitten elämää eteenpäin.

Lähdin työhuoneelle. Tekeillä oli temperamaalauksia helmikuun näyttelyyn. Aika vierähti huomaamatta, kun keskityin työskentelyyn. Olin ihastunut idän eksotiikkaan. Kimononeitosia syntyi vauhdikkaasti. Havahduin puolen päivän aikaan. Piti keksiä jotain kevyttä syötävää ja katsoa jumppavaatteet valmiiksi.

– Meillä on pakastimessa pinaattikeittoa. Kokeilen laittaa uudella reseptillä uppomunia, sanoin kotiin tultuani. – Luin ohjeen, jonka mukaan pari kahvikuppia vuorataan kelmulla ja munat rikotaan niihin. Nyytit solmitaan ja keitetään kiehuvassa vedessä siivilän avulla neljä minuuttia.

Kokeilu onnistui muuten, mutta kananmunat juuttuivat kelmuun ja keltuainen hajosi.

– Hyvältä maistuu, Jussi sanoi ja lusikoi hyvällä halulla kuumaa keittoa. Häntä ruoan ulkonäkö ei haitannut. Olisin halunnut ottaa kauniita kuvia blogiin, mutta epämääräinen munasotku harmitti.

– Jatkan vielä harjoituksia. Kannattaisikohan kelmun pohjalle sipaista vähän öljyä? mietin ääneen. Oli hauska kokeilla uusia reseptejä. Olin kypsyttänyt uppomunia aiemmin laajassa pannussa etikan kera.

– Mitä saitte joululahjoiksi? belgialainen Laurent kyseli Tasapainoklinikalla samalla, kun sääti kuntosalilaitteiden vastukset sopiviksi. Poljin vinhasti kuntopyörää ja kerroin ostaneeni itselleni lukulaitteen. – Tausta on paperinvalkoinen ja tablettia muistuttava laite mukavan kevyt, kehuin.

Kävi ilmi, että lähes kaikki olivat saaneet kirjoja.

– Minä sain lapsilta lahjaksi kašmirvillaisen kerraston, Jussi kertoi tyytyväisenä. – Sain myös kahdet käsineet. Hukkaan niitä jatkuvasti.

– Entä trendikkäät eripariset sukkasi? virnistin.

– Laskin kerran, että minulla on 64 sukkaa, joille ei löytynyt paria, Jussi nauroi.

Kuntoilutunnin jälkeen olo oli rento. Minulle ja taideopinnoista tutuksi tulleen Ilman kanssa oli tullut tavaksi parantaa maailmaa. Ilma kertoili taidehistorian opiskelusta ja minä hehkutin kirjoittamisen peruskurssilla. Meillä oli Amarillossa kantapöytä ja juomana hyväksi havaittu australialainen Chardonnay. Ilma voihki kotitehtävien paljoutta. Hänellä oli vielä kulttuurihistoriankin opiskelu kesken. Olimme olleet samalla Hämeen kesäyliopiston ja Turun yliopiston järjestämällä peruskurssilla. En hennonut kehua suorittaneeni opinnot ja edellisen vuoden huhtikuussa. En ymmärtänyt, miksi Ilman piti paneutua harjoitustehtäviin turhan pedanttisesti.

– Mikä ihme meidät ikäihmiset saa jatkamaan elämänikuista opiskelua? mietin.

Pidin haasteista. Tehtävät sujuivat vauhdikkaasti, sillä en jäänyt pohtimaan yksityiskohtia toisin kuin Ilma. – Toin runosi, kiitokset lainasta, sanoin ja palautin kassillisen kirjoja.

Olin kysellyt Ilmalta suosituksia runojaksoon. Se oli jännittänyt, sillä koin runouden vieraslajiksi. Ilma oli valinnut kirjahyllystään omia suosikkeja. Olin selaillut niitä kiitollisena. Ennakkotehtävänä oli kirjoittaa runo, jota ei vielä lähetetty opettajalle.

Kävelin linnanpuistossa ja tein havaintoja ympäristöstä. Runo syntyi spontaanisti päivän tunnelmista.

KORONASYKSY

Naakkaparvi jähmettyneenä pihapuussa
taputan käsiä, siiveniskuja, kirkunaa, kauhua
puun alla valkoisia roiskeita
kuin palasia revitystä pitsiverhosta,
märkiä, hylättyjä.

Sade osuu kasvoille
tuulenpuuska ravistaa koronakiharoita,
katson autiota hiekkarantaa,
laulun säkeet soivat päässä
marraskuu, kuukausista julmin.

Puhelin kilahtaa,
koe tämä päivä uudelleen – hymiö.

Kuvassa sama maisema
ja kuitenkin eri,
autio ranta Mallorcalla
kuin enteillen tulevaa turistikatoa.

Tehtävänannon mukaisesti kurssiviikonlopun jälkeen piti kirjoittaa toinen runo ja molemmat palautettiin opettaja Niina Hakalahdelle. Runojen lisäksi tehtävänä oli kirjoittaa lyhyt opintopäiväkirja kurssin aikana opitusta.

Kävelin taas ensimmäisen runon maisemissa. Herkistelin kimonoaiheella, sillä se oli ollut mielessä kesästä lähtien. Oli syntynyt akvarelleja, monotypioita, freskoja ja kollaaseja. Runo kertoi kaipauksesta. Se ei tarkoittanut ketään henkilöä, vaan kaikenkattavaa kaipuuta kaukomaille.

KAIPAAN SINUA

vaaleansininen kirje pöydällä
tiheästi kirjoitettuja rivejä
muste orvokinsinistä
kuoressa kirsikankukkia
rivien välissä hento puuterintuoksu
muisto samettisista öistä?
kaipaan sinua

ulkona räntäsade
vedän villasukat jalkaan
ne marttojen neulomat
lisään tilkan rommia mukiin
vihreä tee rauhoittaa
mutta ei suo unohdusta
kaipaan sinua

maalaan taulun
sekoitan indigonsinistä ja poltettua umbraa
silmäsi tuikkivat
huulesi kaartuvat hymyyn
kaipaan sinua

lisään pellavaöljyä
hiuksesi kiiltävät
laskeutuvat hartioillesi
paljastan olkapääsi
painan pääni sykkivälle kaulallesi
kaipaan sinua

sekoitan sitruunankeltaista ja hiilenmustaa
kiedon kimonon ympärillesi
aistin silkin kahahduksen
puuteroin kasvosi
koristan hiuksesi kirsikankukilla
uppoan tuoksuusi
kaipaan sinua

kirjoitan kirjeen
pujotan kuoreen valokuvan maalauksesta
kerron talvesta, jota ei tullut
kerron koronapiinasta, pimeydestä,
ikävästä, masennuksesta
ei
aloitan alusta
kerron kevään odotuksesta

helisevistä jääpuikoista
kerron lisääntyvästä valosta
haaveista, toivosta
tapaammehan vielä?
kerron sadepisaroista kasvoilla
kerron pihkantuoksusta metsässä
keijukaisten tanssista
kaipaan sinua

Sain opettajalta välittömästi rohkaisevan palautteen ja arvosanaksi komean nelosen.

– Olin yllättynyt, hämmentynyt ja innoissani. En olisi ikinä uskonut, että minussa piilee runoilija, kerroin Ilmalle.

– Onneksi olkoon. Mukava, jos runokirjoistani oli apua.

Ilma oli itsekin runoilija. Hän oli kertonut tavatessamme, että hänellä on elämässä kaksi haavetta.

– Haluan julkaista runokirjan ja ripustaa taidenäyttelyn.

Näin tapahtui. Runokirja Huone ajassa julkaistiin ja suosituksestani Ilma ripusti aikanaan Galleria Paperihuoneelle upean näyttelyn.

Kun viinilasilliset oli juotu, Ilma sanoi. – Teki taas hyvää. On mukava, kun on ystäviä.

Olin samaa mieltä. Olin saanut Hämeenlinnaan muutettuaan seuraa taiteilijapiireistä sekä martoista. Yritin kannustaa Jussia liittymään mieskuoroon, mutta tämä ei ollut halukas.

Mietin, mitä haaveita elämässä oli vielä. Perusasiat olivat kunnossa. Koti Hämeenlinnan keskustassa oli toimiva. Kesäkuukaudet mökillä Hattulassa olivat vuoden parasta aikaa. Matkat nyt korona-aikana olivat pois laskuista. Minulla oli epäily, että yhteiset matkat Jussin kanssa oli tehty. Miehen kunto rapistui huolestuttavasti viikko viikolta.

Olimme käyneet edellisenä päivänä Jussin kanssa graafikkoystävä Paulan luona päiväkahvilla. Hän asui kadun toisella puolella. Paulan ennen niin urheilullinen ja seurallinen mies Hannu oli sairastunut Alzheimerin tautiin. Tämä oli tähän asti viettänyt kaksi viikkoa kotona ja kaksi viikkoa Voutilakeskuksessa. Paula oli omaishoitaja. Nyt hänellä oli stressi, sillä elämästä oli tullut raskasta ja ahdistavaa.

– Seuraava vaihtoehto on, että Hannu saa pysyväispaikan. En pääse edes katsomaan, sillä vierailut on kielletty, Paula suri. – Minulla on jatkuvasti huono omatunto, mutta en vaan jaksa.

Jussi oli ollut muutaman kerran Hannun seurana, kun Paula oli osallistunut avajaisiin Galleria Paperihuoneella.

– Ei Hannu paljon puhellut. Katsottiin telkkaria ja juotiin teetä ja syötiin karjalanpiirakoita, Jussi kommentoi.

Minulla oli paha pelko, että olen itsekin tuota pikaa omaishoitaja.

– Minun pitää kuntoilla, että jaksan hoitaa sinua, sanoin Jussille, kun lähdin päivittäin lenkille.

– Mene vaan, minä täällä lepäilen.

Jussi pötkähti sohvalle television ääreen. Löysin hänet samasta paikasta palattuani punaposkisena.

Haaveilen tasaisesta vanhuudesta. Tärkeintä on terveys. Toivon sydämestäni, että lapsilla ja lapsenlapsilla menee hyvin. Korona ja ilmastonmuutos ovat isoja asioita. Onneksi meillä on luvassa rokotteet. Maailma ei taida palautua ennalleen, mutta valonpilkahduksia on näkyvissä. Haaveilen, että jaksan edelleen innostua uusista haasteista. Taide, kulttuuri ja kirjoittaminen ovat henkireikiä. Onneksi niissä ei ole ikärajoitteita.

Sähköpostiin oli tullut kirjoituskurssilta uusi kotitehtävä. Huvitti, sillä teema oli sama, jota olin juuri pohtinut.

Tee kuva, jossa on mennyt, tämä hetki ja tuleva samassa kuvassa. Pohdi sen jälkeen, mitä ajatuksia se sinussa herätti.

Kirjoitin spontaanisti.

Näen ruuhkavuodet kiivaasti pyörivänä värikkäänä ympyränä. Melkeinpä hyrränä. Oli opiskeluaika, ihastuksia, suuri rakkaus, avioliitto, lapset, työkuviot, lomamatkat, mökki, talonrakennus, kiire, univaje, jaksaminen.

Tämä hetki on seesteinen. Istumme miehen kanssa kuin umpiossa kerrostalokodissa. Siis laatikossa. Elämä on pysähtynyt. Vain lenkkeily piristää. Harrastustoiminta ja opiskelu tapahtuvat etänä. Lapsilla ja lastenlapsilla on oma elämä. Kesä ja mökille siirtyminen ovat mittaamattoman kaukana. Miehellä on alkava muistisairaus. Arjen pyörittäminen on minun kapeilla harteillani. Jaksanko?

Tulevaisuus huolettaa. Se on kuin kärjellään seisova pyramidi. Jos se heilahtaa, kaikki romahtaa. Miten meidän käy, jos sairaus iskee ja toimintakyky heikkenee? Olen lukenut toinen toistaan synkempiä dystopioita maailmasta tuhon jälkeen. Margaret Atwoodin MaddAddam trilogia on suosikkini. Myös Piia Leinon hieno kuvaus Taivas kolahti. Onnellinen tulevaisuus, olen realisti, sellaista ei ole. Odotettavissa on vain hiipivä vanhuus, toivottavasti lempeä sellainen. Jaksanko?

Kuva syntyi tietenkin kollaasina. Sijoitin kirjavan ympyrän, säntillisen laatikon ja kärjellään seisovan kolmion ruusunkukkatapetin päälle. Kuvioiden yläpuolella tarkkailevat silmät katselivat kriittisesti tilannetta. Lähetekirjelmään tuli teksti: Elämä on ruusuilla tanssimista, onhan!

Jyväskyläläinen opettaja Anne Sarja-Kolu kommentoi. Kiitos tehtävästä. Elämä todella on värikästä – eikä koskaan voi tietää mitä nurkan takaa pöllähtää eteen. Tuo kuva ja teksti tosiaan on ”just sitä” …modernilla tavalla kuvattuna.

19.1.2021

Juha-Heikki, Miika Henrikki, Visa Henrikki – sylin täydeltä onnea, kirjoitin WhatsApp viestin Perhepoppoo ryhmään. Paluupostissa tuli sydämenkuvia. Heikin päivä oli tammikuun kohokohta. Jussi rakasti juhlia. Katoin aamiaispöytään kupilliset vastakeitettyä kahvia ja tuoreet croissantit. Nyt uppomunatkin onnistuivat. Muistin ottaa kuvan kännykkäkameralla.

– Mentäisiinkö pitkästä aikaa susheille? Jussi kysyi.

– Mennään vaan ja käydään samalla kaupassa. Ostetaan pullollinen kuohuviiniä ja juhlitaan, ilahduin. Olin suunnitellut hakevani kaupasta jotain miehen lempiruokaa, mutta tämä oli ylellisempi vaihtoehto.

Pakkanen oli lauhtunut. Ulkona sateli hiljakseen lunta. Sushiravintolassa oli mukavan väljää. Jussi istahti pöytään. Toin hänelle kipollisen misokeittoa.

– Onpa hyvää. Aito maku, Jussi kiitteli ja hörppi sokeritonta Coca-Colaa keiton kanssa.

Kun lautaselliset susheja oli syöty, kävin pikaisesti Alkossa. Löysin ilokseni nuoruuden lempijuoman unkarilaisen Törleyn. Sain vaivoin mahtumaan sen jäähtymään pakastimeen, kun palasimme kotiin. Jussi oli kaatunut matkalla ja lepäili nyt sohvalla odotellen tarjoilua. Polvessa oli naarmu, mutta muuten mies oli kunnossa.

– Sauna on kuuma, jaksatko tulla? huhuilin.

Mies havahtui. Hän rakasti saunomista, mutta nykyään ylälauteille kiipeäminen oli kielletty. Hän oli onnistunut pyörtymään uimahallin lisäksi myös kotisaunaan. Olin joutunut soittamaan ambulanssin, kun en saanut tajutonta miestä virkoamaan.

Nyt kaikki sujui mallikkaasti. Mies nautti lempeästä löylystä ja lämpimästä suihkusta. Kuohuviinit nautittiin sohvalla. Televisiosta tuli sarja hengenvaarallisesti lihavista ihmisistä.

– Tuo mies painaa yli 400 kiloa, järkytyin. Tuntui, kuin olisin katsellut kauhuelokuvaa.

– Hän ei syö elääkseen vaan elää syödäkseen, Jussi sanoi. – Onneksi painitaan tällaisessa kevytsarjassa. Voisin ottaa yhden voileivän.

– Uskoisitko, ostin pullaakin. Voilla leivotun rahkapitkon nimipäiväsi kunniaksi.

– Kyllä maistuu. Ostit kukkiakin.

– Kevään ensimmäiset tulppaanit. Tässä arinarievää, ole hyvä.

Mukavia nämä koti-illat, tuumin, kun pullo oli tyhjä ja voileivät syöty.

– Kuule sankarpoika, rupesi väsyttämään. Taidan vetäytyä makuuhuoneen puolelle. Paitsi jos jaksat pelata erän korttia, voisin virkistyä.

– Pelataan vaan. Näin että ostit pienen rommipullon. Otetaan vielä yömyssyt.

Sekoitin korttipakan. Jussi nautti tummaa Baltic-rommia sokerittoman kolan kanssa. Minä maistelin juomaa raakana. Se lämmitti mukavasti.

Canastapeli sujui kahdestaankin. Kaipasin Liisaa kolmanneksi, mutta se ei näin korona-aikana ollut mahdollista. Voitin ensimmäisen pelin ja toisenkin.

– Täytyy vähän treenata, Jussi tuumi.

– Niinpä, olit ennen kova vastus.

21.1.2021

Lunta tuprutti siinä määrin, että auto piti kaivaa esiin. Olin lähdössä ystäväni Paulan kanssa Linnan marttojen kokoukseen.

– Onneksi minulla on navigaattori. Löydetään perille Ruununmyllylle, Paula sanoi, kun sai auton käyntiin. Perillä meitä odotti reilulla kädellä katettu kahvipöytä.

– Ei tarvita maskeja. Pidetään turvavälit, emäntä Ritva Mäkilä kehotti.

– Minulla on tässä läppärillä kuvat kaikista näyttelyyn tarjotuista töistä. Kädentaitajia on 23 ja töitä noin 200, ryhmän vetäjä Pirjo Vilja esitteli.

Kyseessä oli maaliskuulle suunniteltu gallerianäyttely otsikolla Ilo ja oivallus Hämeenlinnan pääkirjastoon.

– Voi olla, että tämä pahuksen korona pakottaa meidät siirtämään ajankohtaa. Sain tiedon uusista rajoituksista. Kirjastossa saa oleskella vain viisitoista minuuttia. Se ei paljon naurata, Pirjo kertoi.

– Katsotaan kuvat. Sittenpä pohjatyö on tehty, Linnan Marttojen puheenjohtaja Hilppa Siukola päätti.

Paula oli mukana puolueettomana juryttäjänä. Hän oli häikäistynyt, miten upeita kuvia martat olivat lähettäneet.

Ritvalla oli visio.

– Laitetaan keskelle gallerian lattiaa keinutuoli ja sen viereen vanha arkku. Levitetään villasukat, neuleet, huivit ja kirjontatyöt omaksi saarekkeeksi. Maalaukset, ikonit ja ryijyt ripustetaan tietenkin seinille, mutta niiden eteen pöydille voidaan laittaa keramiikkaa ja kierrätystöitä. Hyvä tästä tulee.

23.1.2021

Jännitti ja vähän pelotti. Olin lähdössä pitkän tauon jälkeen junalla Helsinkiin. AkvArt galleria Helsingin Humalistonkadulla oli tuttu lukuisista ryhmänäyttelyistä. Olin lähettänyt toivorikkaana kolme kuvaa tuoreista akvarelleista jurytykseen. Teema koirat ja kissat oli tuoreessa muistissa. Siivet kantaa oli jo astetta vaikeampi. Olin maalannut tummatukkaisia neitokaisia, joita perhoset ympäröivät. Yksi niistä läpäisi Marja Malin valintakriteerit. Nyt olin matkalla päivystämään. Hehkutin Facebookissa olevani paikalla siinä toivossa, että tuttuja poikkeaisi rupattelemaan. Otin varmuuden vuoksi mukaan kaksi tenttikirjaa, jos aika kävisi pitkäksi.

Syvennyin junassa Virginia Woolfin kirjaan Oma huone. Maski kasvoilla oli ahdistava, mutta teksti vei mukanaan. Kantava teema oli, että kirjoittavalla naisella pitää olla rahaa ja oma huone, jonka saa lukkoon. Tämä siis vuonna 1929 ja sama päti edelleen. Olin tyytyväinen, että saan kohtuullisen eläkkeen ja työhuonekin oli, tosin ilman lukkoa. Jussi viihtyi olohuoneessa television ääressä niin hyvin, että minulla oli halutessani työrauha. Kirjailijan tapa kuvailla maisemia, missä liikkui ja kuvailla ajatuksiaan viehätti. Aiheet liitelivät teemasta toiseen ja saivat näköhavainnoista ilmaa siipien alle. Sopii siipiteemaan, hymyilin mielessäni.

Helsingissä oli loskakeli. Hyppelin lätäköiden yli kävellessäni Mannerheimintien reunassa. Taivas oli harmaa eikä auringonpilkahduksia ollut luvassa. Sytytin perille päästyäni galleriavalot. Viereisestä Alepasta haettu kahvi oli kuumaa ja croissant rapea.

Nyt ei puutu kuin kävijöitä, tuumin vaihtaessani kuivat sisäkengät. Kiersin katsomassa värikkään näyttelyn. Tekijöillä oli oma käsiala, mutta teema yhdisti. Lähes kaikista akvarelleista löytyi lintuja tai muita siivekkäitä. Taso oli kirjava. Perhosten tanssi oli sijoitettu alakertaan. Olin hieman pettynyt, sillä kaikki kävijät eivät sinne menneet, sillä raput olivat jyrkät.

Ovi kävi ja ensimmäiset vierailijat saapuivat. Neljän tunnin päivystysvuoro sujahti vikkelään. Kävijöitä oli välillä lähes ruuhkaksi asti. Ystäviäkin kävi. Tuli tunne, että elämä oli lähes ennallaan. Suljin oven suurella munalukolla neljältä iltapäivällä. Olin luvannut käydä samalla matkalla Miikan perheen luona Espoossa.

Huomioliiveihin pukeutuneet Otso ja Visa juoksivat kävelytiellä vastaan. Olin tullut paikallisjunalla Kauklahteen ja kahlasin lumisohjossa.

– Hei pojat, tulitteko kahdestaan?

– Moi mummi, isi ja Ulpu tulevat perässä.

Ulpu ujosteli, kun sanoin reippaasti moi. Edellisestä tapaamisesta oli aikaa.

– Pompoteltiin rattaiden kanssa, kun tätä kävelytietä ei ole aurattu. Olen yrittänyt työntää ja vetää, molemmat yhtä hankalia, Miika kertoi. – Nyt Ulpu juoksemaan, niin päästään takaisin.

Oli hauska käydä entisessä kodissa. Se oli tuttu ja samalla vieras. Nuoret olivat tehneet talosta oman näköisensä. Askarteluhuoneessa loisti uutuutena valkoinen piano.

– Kuka teistä soittaa?

– Minä vähän, vaikka soittotunneista on aikaa, Miika sanoi. – Otso on innostunut. Saa nähdä, tuleeko pojasta ahkerampi soittaja kuin minä olin.

Pojat esittelivät innokkaasti joululahjaksi saamiaan pelikoneita. En edelleenkään ymmärtänyt Minecraftista mitään. Punaposkinen Ulpu oli unohtanut ujostumisen ja tarjoili retkieväitä. Hän kattoi muumilautaselle palapelin paloja ja minä sain herkutella piparkakuilla ja pusuleivoksilla.

Sunnuntaina talossa riitti vilskettä, kun Anna, Samu ja Miska tulivat käymään. Nuoriso ja lapset lähtivät Vanttilan koulun pihalle luistelemaan ja hiihtämään. Teimme Lauran kanssa sillä välin kävelyretken lähimaastossa. Hämmästelin läheiselle pellolle kohonneiden pientalojen määrää. Maisemaa oli vaikea tuntea entiseksi.

Ilta ehti pimentyä, ennen kuin pääsin kotimatkalle. Luin junassa Virginia Woolfin kirjan loppuun ja aloitin seuraavan tenttikirjan. Se oli Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän kirjeenvaihto otsikolla Silloin tällöin onnellinen.

Olen elämänikäinen opiskelija. Nyt oli meneillään kirjoittamisen perusopinnot Hämeen kesäyliopiston ja Jyväskylän yliopiston opintokokonaisuudessa. Lähiopetusta piti olla kuutena viikonloppuna, mutta ne olivat vaihtuneet etäopetukseksi. Harjoitustehtävien lisäksi vaatimuksiin kuului tentti. Kauhistuin, kun sain linkin materiaaliin. Luettavaa oli ensi silmäyksellä järkyttävän paljon ja aikaa vain kaksi kuukautta. Onneksi useimmat artikkelit löytyivät sähköisinä. Osa niistä oli englanninkielisiä. Onhan meillä google-kääntäjä, nauroin Jussille kertoessani urakasta.

Nyt kun olin järjestänyt materiaalin mielekkäiksi kokonaisuuksiksi, rauhoituin. Artikkelit olivat kiinnostavia. Jotkut jopa kutkuttavia, kuten Niina Meron pro gradutyö otsikolla Kuinka viihderomanssi kirjoitetaan. Kyllä tästäkin selvitään, rohkaisin itseäni. Tulee luettua sellaista, jota muuten ei löytäisi.

Junamatkalla sattui muutakin mukavaa. Sain taideverkkokauppa Taikolta viestin, että grafiikanvedokseni Satumaa oli myyty. Se ilahdutti ja samalla harmitti, sillä työ oli makuuhuoneen seinällä.

– Ostajalla on hyvä maku, kerroin Jussille kotiin palattuani.

Eikä siinä kaikki. Taikolta tuli seuraavana aamuna uusi viesti. Nyt vuorossa oli kesämökillä maalaamani kuvankaunis akvarelli Lumivalko.

– Jopas jotakin, Jussi hämmästeli. Hänen mielestään maalaustouhuni olivat lähinnä mukava harrastus. Nyt kun ne tuottivat rahaa, hän suhtautui kannustavasti.

Myhäilin. Tiesin kokemuksesta, että akvarellimaalaus oli välineurheilua. Kannatti ostaa laadukasta lumppupaperia ja taiteilijalaatuisia värejä. Loppu olikin sitten ilottelua. Ajattelin ilahduttaa itseäni uusilla siveltimillä.

Yleisradiossa oli toimiva taidekerho, joka järjesti joulun alla myyjäisiä. Harmitti, että en pystynyt osallistumaan maalausiltoihin, sillä perhe ja epäsäännöllinen työaika eivät sitä sallineet. Otin vapaalle jäätyäni vahingon takaisin. Taide ja kulttuuri kiinnostivat siinä määrin, etten ehtinyt pitkästyä. Ihmettelen edelleen, kun eläkeläiset valittavat tekemisen puutetta. Välillä tuntuu, että näyttelyiden lähestyessä aikaa tarvittaisiin enemmänkin.

– Miten sait päiväsi kulumaan, kun olin pois? kysyin samalla kun vaihdoin kotiasun ylleni.

– Mikäs täällä oli ollessa. Lämmitin kaalikeittoa ja keittelin kahvia. Katselin telkkaria ja lepäilin, Jussi selosti. – Katso näitä kasseja, järjestin lehdet.

Ilahduin. Sanomalehtiä kertyi pinoiksi asti. Jussi halusi käydä ne läpi, mutta sitä tapahtui nykyään turhan harvoin.

– Hienoa, kehuin. – Kannan ne huomenna lehtikeräykseen. Nyt en jaksa.

26.1.2021

Pakkasin Taikon kautta ostetut taulut tukevien kovalevyjen väliin. Kiedoin ne ruskeaan voimapaperiin ja viimeistelin paketit hopeateipillä. Matka Hämeensaaren postiin ei ollut pitkä, mutta kestokasseja oli hankala kantaa. Keli oli loskainen ja taivas harmaa. Postissa oli jono. Silmälasit huurtuivat, kun laitoin maskin kasvoille.

– Kunpa tämä jo loppuisi, vanha rouva huokaili turvavälin päästä.

Sitä minäkin toivoin. Rokotteita ei kuulunut ja kevään harrastustoiminta oli vähissä. Hallitus pohti parhaillaan rajoitusten kiristämistä. Aavistelin, että keväästä oli tulossa turhauttavan pitkä. Luvassa oli etäopiskelua, mutta se ei riittänyt mielenvirkistykseksi. Kaipasin kipeästi kulttuuriharrastuksia. Taidemuseo ja Verkatehdas olivat kiinni. Galleria Paperihuone oli avoinna, mutta kävijöitä oli normaalia vähemmän.

– Ihmisistä on tullut varovaisia. Vastaan tulijat kääntävät päänsä pois eikä hymyjä tervehdyksistä puhumattakaan näy, kerroin kotiin palattuaan.

– Oliko ihmisillä maskit kasvoillaan? Jussi kysyi.

– Useimmilla oli, ainakin kaupassa. Nuoret kulkevat laumoissa eikä turvaväleistä ole tietoakaan.

– Pysytään me vaan täällä. Pannussa on tuoretta kahvia. Hyvä kun olet taas kotona.

– Oliko ikävä?

– Oli vähän yksinäistä, Jussi sanoi ja istahti sohvalle television ääreen. Minua hymyilytti. Nyt oli taas oiva tilaisuus vetäytyä omaan huoneeseen, juuri niin kuin Virginia Woolf suositteli.

27.1.2021

Vanajaveden ranta oli kuin sadusta. Puut olivat saaneet valkoisen lumihunnun. Kengät narskuivat nuoskalumessa. Nautin raikkaasta ulkoilmasta ja siitä, ettei ollut liukasta. Houkuttelen Jussin ulos heti, kun hän on selvinnyt aamutoimista, päätin äkillisessä tarmonpuuskassa.

Jussi veti varmuuden vuoksi liukuesteet kenkien päälle. Hän otti kävelysauvan ja oli valmis lenkille. Pidin toisesta kädestä kiinni.

– Kuin nuoret rakastavaiset, hihitin.

– Paitsi ettei olla nuoria, Jussi huomautti eikä jatkanut rakastamisesta mitään. – Tekisi mieli jonnekin ulos syömään. Vaikka nepalilaiseen.

– Mitä sanot, jos haen Siddharthasta take away -annoksen?

– Sopii. Käytkö samalla apteekissa. Sokerilääkkeet ovat lopussa.

Poikkesin läheiseen Keskusapteekkiin. Kävi ilmi, ettei ilman miehen kelakorttia lääkkeitä saisi. Palasin kotiin tuoksuvan kuuma styroxpakkaus kädessä.

– Chicken tikka masala, saatiin tuoretta naan-leipääkin, esittelin.

Annos oli niin suuri, että se riitti mainiosti kahdelle.

– Käyn nyt uudelleen apteekissa, lupasin maittavan ruokailun jälkeen.

– Resepti pitää uusia, soittakaa terveyskeskukseen, apteekissa sanottiin.

Harmitti. Olin juossut turhaan kaksi kertaa. Mies oli tähän asti huolehtinut lääkkeistä. Askarrutti, pitääkö minun tästä lähtien ottaa niistäkin vastuu.

28.1.2021

– Soita terveyskeskukseen ja pyydä, että reseptisi uusitaan, kehotin aamukahvilla. – Käyn työhuoneella. Tulen ruoka-aikaan takaisin.

– Minnekähän minä sen puhelimen tökkäsin? Jussi ihmetteli.

Yritin soittaa, mutta puhelu meni vastaajaan.

– Taitaa olla akku lopussa. Olisiko se takkisi taskussa?

– Voi olla tai sitten keittiön työtasolla.

Puhelin löytyi ja laitoin sen laturiin. Kun palasin parin tunnin kuluttua, mies oli nolon näköinen.

– Soittivat terkkarista takaisin, mutta toheloin puhelimen kanssa. Yritin vastata, mutta onnistuin katkaisemaan puhelun.

Minua harmitti.

– Yritetään yhdessä huomenna uudelleen.

30.1.2021

Hain Jussin lääkkeet seuraavana aamuna. Tämä vaikutti huojentuneelta. Varasin myös lääkäriajan. Se löytyi kuukauden viiveellä. Päätin lähteä mukaan, sillä halusin tietää, missä mentiin. Toiveena oli saada invalidikortti, jotta auton voisi pysäköidä mahdollisimman lähelle menopaikkoja. Olin huomannut, että Verkatehtaan ravintola Iso Huvila avaisi ovensa helmikuussa. Vaikka rakennus näkyi ikkunasta, Jussi tarvitsi lyhyeen matkaan auton ja pysäköinti oli maksullista.

Pähkäilin, mitä hyvää tarjoaisin viikonlopun kunniaksi. Tutkin lähes tyhjää jääkaappia. Kauppaan ei tehnyt mieli lähteä. Kaapista löytyi valmis pakkaus pinaattikeittoa ja rasia tuoreita puolukoita.

Päätin yllättää Jussin. Anna oli kertonut, että hän paistoi usein pojille pinaattilettuja. Sekoitin keiton joukkoon pari kananmunaa ja ripauksen vehnäjauhoja. Jätin taikinan turpoamaan ja kiehautin puolukat sokerin kanssa hilloksi. Jussi tuli keittiöön.

– Tuoksuu hyvälle, mitä laitat?

– Herkkuja.

Jussi istahti odottavan näköisenä sohvalle. Vein ensimmäisen letun maistiaisiksi. Koko pino katosi hetkessä tumman siirapin siivittämänä, kun mies pääsi vauhtiin. Haudutin lettujen seuraksi mustaa teetä. Jussi kaatoi molempien mukeihin tilkan rommia kyytipojaksi.

– Kiitos, olipa hyvää, Jussi sanoi ja siemaili kuumaa juomaa.

– Nämä lettujutut ovat minunkin mielestäni herkkua. Blinit maistuvat aina. Muistatko, kun herkuteltiin Japanissa okonomiyakeilla? Näin lehdessä reseptin. Harmi kun en huomannut ottaa sitä talteen.

– Eikö googlaamalla löydä mitä vain? Jussi kysyi.

Huomasin, että mies oli joskus fiksumpi kuin minä. Löysin reseptin vaivattomasti.

– Se on oikeasti japanilainen kasvispannari. Lettutaikinaan sekoitetaan raastettua kaalia, porkkanaa, sipulia ja chiliä. Letut paistetaan ja päälle tulee majoneesia ja jotain hienoa kastiketta, mutta se ei ole välttämätöntä. Muistaakseni jääkaapissa on vielä puolikas kaalikerästä. Kokeilenko?

– Letut kelpaavat aina. Sopisiko päälle hunaja? Jussi innostui.

– Sopii varmasti ja tuore puolukkahillo.

Hyräilin raastaessaan kaalinkerää ja meheviä porkkanoita. Pilkoin sekaan salottisipulin ja pari valkosipulinkynttä sekä tuoretta inkivääriä. Niitä ei ohjeessa mainittu, mutta olin tottunut soveltamaan. Tuoreita chilipalkojakin löytyi, kiitos siitä Miikan chiliviljelmät. Lettutaikinaan tuli ohjeen mukaan kolme kananmunaa.

– Tämä on enemmänkin munakas kuin pannukakku, mutta katsotaan mitä tulee, kerroin sekoittaessaan taikinaa.

Jussia ei tarvinnut pyytää kahta kertaa pöytään. Hän malttoi kuitenkin odottaa, kun otin kuvan lettupinosta. Mies tiesi, että muuten tulisi sanomista.

– Näyttää hyvältä ja maistuu hyvältä, Jussi kiitteli.

– Nämä vähän oudommat ruoat tahtovat unohtua, totesin ja maistelin arvostelevasti lettua. Maku oli rapsakan tulinen. Pilkoin kaalin joukkoon vain yhden chilin, mutta se oli vahva. – Nyt kun olemme päässeet lettutaivaaseen, voisin kokeilla vielä rahkalettuja.

– Kokeile vaan, minä olen vapaaehtoinen maistelija, Jussi nauroi tyytyväisenä.

Rahkalettuihin tuli nimensä mukaisesti maitorahkaa ja jogurttia. Valutin niitä kahvinsuodattimessa puolisen tuntia.  Rikoin kulhoon kaksi kananmunaa, sekoitin ja lisäsin rahka-jogurttiseoksen, ruokalusikallisen sokeria, ripauksen vaniljasokeria ja toisen ripauksen suolaa.  Taikinaan tuli lopuksi vielä desilitran verran vehnäjauhoja. Annoin seoksen turvota.

– Leena, tykkään sinusta.

Jussi oli tullut kurkkimaan, kun keittiöstä levisi tuoksuja. Totesin taas kerran, että tie miehen sydämeen käy vatsan kautta.

– Kyllä vain, mutta kohta tämä ilo loppuu. Suunnittelin tarjoavani meille ensi viikolla vain keittoja.

– Hyviä nekin ovat. Miten olisi linssikeitto? Olet mestari tekemään siitä maukasta.

– Hyvä Jussi, olin melkein unohtanut sen. Saat linssejä, lisää kaalia, punajuurta ja jos olen oikein hyvällä päällä, lohikeittoa.

1.2.2021

Luin aamulla Parnassoa vuodelta 2012. Ilma-ystävä oli lainannut lehden viikko sitten. Tänään oli kuntosalipäivä. Olin luvannut palauttaa lehden pikaisesti. Ilma oli osallistunut lehden järjestämään esseekilpailuun ja toivoi, että luen hänen kirjoituksensa. Se oli otsikoitu Matkalla niityn yli. Kirjoitus perustui Lassi Nummen runoon.

On tie, jota kukaan ei ole kulkenut
ennen sinua.
Ehkä se on sinun.
Jos löydät sen, se on sinun.
Sitä ei ole mutta se syntyy kun
sinä kuljet sitä.

– Kirjoituksesi oli koskettava. Jäin miettimään runon sanomaa. Kaikilla meillä on oma tie kuljettavana, pohdin, kun tapasimme iltapäivällä.

– Tämä runo on seurannut minua koko elämän ajan, Ilma sanoi. Olen miettinyt paljon sanoja:

Minä näen sen aivan selvästi
kun en katso.

Monet asiat ovat liian lähellä, jotta näkisi kokonaisuuden.

Jäin miettimään. Niinhän se oli, että usein tuijotti vain yhteen pisteeseen. Esimerkiksi miehen heikkenevään kuntoon. Pitäisi katsella etäämpää. Muistaa hyvät hetket.

Tieni on ollut suoraviivainen. Koulu, opiskelu, työharjoittelu, vuodet Yleisradiossa, seurustelu, avioliitto, lapset, koira, talonrakennus, mökki, nyt lastenlapset ja eläkevuodet Hämeenlinnassa. Kuulostaa mielikuvituksettomalta. Vaikka kyllä vuosiin on seikkailujakin mahtunut, muistelin aikuisuuden tuomalla ymmärryksellä.

Pikkusiskon tie on ollut kivikkoisempi, jatkoin. Ehkä meistä ei koskaan tullut kavereita, kun ikäeroa oli yli seitsemän vuotta.

Olin ostanut Jussin kanssa siskolle ylioppilaslahjaksi matkan Kreetalle.  Lähdimme tietysti mukaan esiliinoiksi.  Liekö matkalla ollut osuutta asiaan, sillä Jaana valmistui muutaman vuoden kuluttua matkaoppaaksi.  Sain matkustamisen kipinän niinä vuosina, kun kävimme tapaamassa siskoa maailmalla.  Jaana toi Egyptistä hurmaavan valkoisen Shems koiran, jolla oli luonnetta.  Koira oli katsonut Kairossa eläinkaupan edessä Jaanaa niin vetoavasti, että tyttö oli ostanut lemmikin saman tien.  Panta maksoi enemmän kuin koira.  Hoidimme Semua usein, kun Jaana oli matkoilla. Kun tämä tuli hakemaan lemmikkiään, koira käänsi närkästyneenä takapuolensa ja livisti sohvan alle.

– Aito nainen, Jussi kommentoi.

Kun Jaana kyllästyi ulkomaan kohteisiin, hän pääsi aluksi toimistohommiin Aurinkomatkoille ja myöhemmin Olympialle. Lapset olivat jääneet hankkimatta, sillä kohteet vaihtuivat sesonkien mukaan eikä pitkäaikaisille suhteille ollut sijaa. Jaana muutti maalle Sipooseen ja hankki neljä partacollieta. Pena, Olli, Otto ja Elmo kirmailivat isolla aidatulla pihalla. Kuvioon tuli myös muusikko Raimo Pokkinen, joka teki siskosta kunniallisen naisen suostumalla Jaanan kosintaan.

Välit siskon kanssa menivät lähes poikki, kun Jaana halusi päästä eroon yhteisomistuksessa olevasta mökistä. Me Jussin kanssa käytimme sitä hänen mielestään liikaa. Yritin puolustautua, ethän sinä koskaan ehdi, kun sinulla on työ, talo, koirat ja puutarha. Olen kyllä tarjonnut lomaviikkoja koska vain, mutta ei ole kelvannut.

Jaana nakkeli niskojaan ja syytti minua itsekkääksi.

Jouduin panttaamaan mökin ja ottamaan ison pankkilainan, että sain lunastettua siskon osuuden. Sen jälkeen tätä ei mökillä näkynyt. Tapasimme vain yhteisissä juhlatilaisuuksissa. Jaana oli Miikan ja pikku-Miskan kummitäti.

Valitin surkeutta Liisalle. Hän totesi lakonisesti, ystävät voi valita, sukulaisia ei. Hänellä oli samansuuntaisia kokemuksia sisarustensa kanssa. Mielestäni riita oli täysin kohtuuton. Jos sisko olisi puhunut avoimesti, olisin lunastanut mökin suosiolla ilman turhia syyttelyjä.

– Leena, mitä meillä on tänään ohjelmassa? Jussi kysyi herättyään aamukymmeneltä.

– Lähden kohta grafiikanpajalle ripustushommiin. Petri tulee apuun.

Olin kertonut sen eilenkin, mutta Jussi tarvitsi nykyään päivityksiä.

– Mene vaan. Onko tänään jotain erityistä?

– On, kuntosalipäivä, saat selvitä sinne yksin. Tulen salille suoraan pajalta. Olen katsonut jumppavaatteet valmiiksi. Muista ottaa kassi mukaan. Jumppatossusi ovat autossa. Laita pipo ja hanskat, vaikka tuletkin autolla. Ulkona on yli kymmenen astetta pakkasta. Kävin jo aamulenkillä. Lunta on paljon ja aurinko pilkistelee. Soitan sinulle, niin tiedät lähteä ajoissa.

– Selvä, nähdään siellä. Kyllä minä pärjään, Jussi sanoi ja otti kattilasta puuroa.

Ripustus sujui vikkelästi. Olin suunnitellut taulujen järjestyksen valmiiksi. Petri kiipeili tikapuilla ja kiinnitti taulut ripustuslankoihin. Tapettiruusut maastoutuivat ujon näköisinä grafiikanpajan seinille.

Soitin Jussille puoli tuntia ennen kuin kuntosalilla piti olla. Jussi soitti kymmenen minuutin kuluttua.

– Missä minun jumppatossuni ovat?

– Autossa, siinä vihreässä kassissa. Lähde nyt vikkelään.

Kävelin ripeästi salille ja tähyilin Jussia. Tätä ei näkynyt. Yritin soittaa, mutta puhelu meni vastaajaan.

Neljän hengen ryhmämme aloitti lämmittelyllä.

– Kädet ylös, hengittäkää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Hartiat pyörii, sitten lantio hula hula, Laurent ohjasi.

Tuijotin ikkunaa odotellen, milloin Jussi tulee. Tätä ei kuulunut. Meni lähes puoli tuntia ennen kuin mies kopisteli sisään.

– Tämä liikkuminen on niin kankeaa, saat seuraavan kerran tulla mukaan, Jussi valitti.

En hennonut olla vihainen, vaikka harmitti. Tunnit yksityisellä kuntosalilla olivat kalliita. Syyllistäminen ei tuntunut hyvältä.

Palasimme puhumattomina kotiin. Mietin, pitääkö jatkossa tilata taksi.

– Leena, pitäisikö minun hankkia omaishoitaja?

– Kenet ajattelit hankkia?

– Kyllä sinä kelpaat. Olet sitä jo käytännössä. Eikö hoitajille makseta jonkinlaista korvausta?

– Sinulla on aika parin viikon kuluttua muistihoitajalle ja lääkärille. Keskustellaan siellä.

Olin pelännyt, että näin tulee käymään. En halunnut, mutta valinnanvaraa ei tainnut olla. Ystävä Paula kannusti, sillä hänellä oli muutaman vuoden vankka kokemus miehensä Hannun omaishoitajuudesta.

– Et menetä mitään, päinvastoin, saat tukea ja pääset osalliseksi avusta, jota terveydenhuolto tarjoaa, hän kertoi.

Luin illalla sähköpostia. Hämeen kesäyliopisto mainosti kurssitarjontaa. Silmäilin kirjoittajakoulun tarjontaa. Luova kirjoittaminen – omasta elämästä mielikuvituksen maailmoihin. Kreeta – Platanias, lokakuu 2021.

Voisiko se olla mahdollista? Viikko Kreikassa kirjoituskurssilla, tuttu loistava opettaja Taija Tuominen. Ajatus huikaisi. Jussi voisi mennä viikoksi tyttären luo Malmille. Luin ohjelman ja häikäistyin mietelauseista: Viiniköynnöksen alla tunteja uneksin, Odysseus Elytis. Kirjoitan itselleni omat kasvoni, Tommy Taberman. Minä rakastan aurinkoa, kauneutta, se on minun osani täällä, Sapfo. Koko maailma loistaa ja opastaa kirjoittajaa, kun hän on valpas, Natalie Goldberg.

Päivä kirkastui pelkästä ajatuksesta. Saahan ihmisellä olla unelmia, tuumin, vaikka epäilinkin, ettei Jussi pitäisi ajatuksesta. Olin jo hetken tuudittautunut ajatukseen, että matkat piti unohtaa. Nyt korona-aikana se oli itsestään selvää, mutta halusin uskoa rokotusten myötä aikojen paranevan.

Kreikka oli ollut yksi lempikohteistamme. Hania ja Platanias olivat tuttuja. Muistelin, miten olimme kävelleet appelsiinilehdossa leppeässä tuulessa ja poimineet maahan pudonneita uskomattoman makeita hedelmiä. Jussi oli hakenut läheisestä minimarketista paimenpojan kuvalla koristellun retsinapullon. Istuimme rannalla katselemassa tyrskyjä. Silloin huoli tulevaisuudesta tuntui olevan kaukana.

Kirjoitin tapettiruusunäyttelyn lehdistötiedotteen.

Oletko koskaan halunnut vajota lattian alle tai sulautua tapettiin? Grafiikanpajalla on esillä sarja kollaaseja, joissa kuvankauniit neitoset katselevat arkoina maailmaa. Nuoruuden epävarmuus on kaikille tuttua. Temperamaalauksissa neidot ovat varttuneet ja löytäneet paikkansa elämässä. Innoitus tapettikollaaseihin virisi viereisen Askartelukaupan näytetapettirullien myötä. Esillä on myös kollaasikortteja. Kehystämällä niistä saa persoonallisia tauluja. Toivon, että katsojilla on yhtä riemastuttavia hetkiä kuin minulla töitä sommitellessani.

Katselin ympärille. Grafiikanpaja näytti kodikkaalta. Galleriataiteilija Valentina Näsi oli luvannut tulla paikalle iltapäivällä. Avasin oven, kun suuri auto saapui kuomullinen kärry perässään. Taiteilija, tämän mies ja poika kantoivat varovasti suurikokoiset kapalevyille pingotetut työt sisälle. Hetkessä tunnelma muuttui. Tuntui kuin kevätaurinko olisi paistanut, kun valoisat työt löysivät paikkansa.

– Miten avajaiset sujuivat? Jussi kysyi illalla, kun tulin kukkakimpun, muffinipussin ja viinipullon kera kotiin.

– Hyvin, vieraita oli juuri sopivasti, meitä oli kymmenen, niin kuin ohjeet suosittelevat. Kaikilla oli maskit kasvoilla paitsi sitten, kun virallinen osuus oli ohi ja kohotimme viinimaljat.

– Kävikö lehdistö paikalla?

– Kaupunkiuutisten Riikka Helenius jututti pitkään Valentinaa. Kyllä hän minunkin Tapettiruusuni noteerasi. Pääsimme yhdessä kuviin. Toivottavasti juttu julkaistaan pian, sillä se tuo uteliaita paikalle. Niin ja Hämeen Sanomat julkaisi jo eilen pienen jutun lehdistötiedotteen pohjalta. Minutkin mainittiin.

– Sinä olet kohta julkkis, Jussi nauroi ja otti toisen muffinin. – Hyviä, hän kehui.

– Nämä Tapettiruusut syntyivät ihan omaksi iloksi, mutta kyllä niistä muutkin pitivät. Kortteja meni jo kaupaksi. Lupasin päivystää helmikuussa ahkerasti. Petri nikkaroi alakerrassa varastohyllyjä, selitin ja kaadoin molemmille lasilliset italialaista Villa Valentina -viiniä.

– Taiteilijan nimikkoviiniä, hän jätti tämän pullonlopun meille. Olisi hienoa, jos löytyisi Villa Marlena viiniä, ostaisin heti.

– Mitenkäs australialainen Painter’s Cove? Eikö se kelpaa? Jussi virnisti.

– Kutsuit sitä Maalarin Koloksi, kelpaa toki, nauroin.

2.2.2021

Jaana-sisko lähetti WhatsApp viestin. Hieno päivä lähteä. Ottoboy 2006 – 2021. Kova ikävä.

Lähetin asiaankuuluvat surunvalittelut. Nyt koiria oli enää yksi, nuorimmainen Elmo. Koiranpentu oli ollut niin riehakas, että Raimo oli kirjottanut Jaanalle kauppalapun: maitoa, leipää, voita, kinkkua, palauta Elmo.

Muistelu teki herkäksi. Oli meillä siskon kanssa ollut hyviäkin hetkiä. Partacolliet olivat monta kertaa meillä hoidossa silloin, kun välit olivat kunnossa. Koirat viihtyivät mökillä. Torkkuivat pihalla päivät ja virkistyivät illan tullen. Kävelytimme niitä peltotiellä. Remmit tahtoivat mennä solmuun, mutta siitäkin selvittiin. Muistelin, miten Pena, koirista vanhin oli ollut pentuna siskon kanssa viikonloppulomalla. Koira jätettiin sisälle, kun me muut menimme saunaan. Palatessamme koira haisi valkosipulille ja nuoli tyytyväisenä suupieliään. Pöydän kulmalle marinoitumaan jätetty kilon lammaspaisti oli hävinnyt. Miten koira oli sinne yltänyt, se jäi arvoitukseksi.

Teimme Jaanan kanssa juhlamatkan, kun sisko oli ollut kymmenen vuotta Aurinkomatkoilla ja minä kaksikymmentä vuotta Yleisradiossa. Onkohan minulla matkakertomus tallella? mietiskelin. Se löytyi. Olin tallentanut vanhimpia matkakertomuksia otsikolla Mennyt maailma. Luin tekstin haikeudella.

su 1.3.1992 kotosalla. Viikko aikaa matkaan.  Kuume nousee.  Olen menossa aamulla terveysasemalle saamaan gammaglobuleenipiikin.  Jaanalla on meille malariakuuri.  Kesävaatteet on katsottu valmiiksi.  Vietin viime viikolla yhden paastopäivän, kun pelkäsin etten mahdu ensimmäisinkään kesähousuihin. Junalukemisina on ollut vuorotellen tietotekniikkaa ja mayakulttuuria. Iltalukemisena Conquistadorit.  Tänään leivoimme lasten kanssa laskiaispullia, hyvästi laihdutuskuuri.  Teimme oikein kunnon pullat, joissa oli mantelimassaa ja kermavaahtoa.

ma 2.3. Gammaglobuliinit on pistetty.  Ostin vihreät rantatossut ja kävin Marilla hakemassa kesäkampauksen.

ma 9.3. Mexico, Cancun. Aurinko paistaa.  Lämmintä +30 astetta.  Taivaallista.  Hotelli vaihtui luvattua parempaan.  Olemme aivan Karibian meren rannalla.  Merinäköala, pihassa pari allasta ja baari.  Paikallinen aika on noin klo 17.00.  Nuokuimme infossa, sillä Suomessa kello on kolme aamuyöstä.  Olemme uhkarohkeasti menossa illalliselle.  Samppanjapullo on jäähtymässä. 

ti 10.3. klo 8.00 Nukuimme makeasti kymmenen tuntia.  Nyt olemme käyneet jo aamiaisella.  Parasta olivat tropiikin tuoreet hedelmät.  Pulahdimme aamu-uinnille Karibian mereen.  Hiekka on vitivalkoista ja aivan kovaa.  Merivesi +26, ihanaa.

Samppanjalla siestan jälkeen.  Kasvot ja rinta punoittavat lupaavasti.  Olemme viettäneet lomapäivän rannalla: tacoja, XX lager olutta, korallihiekkaa, aurinkoa, upeita aaltoja.   Minulla oli bikinit hävitä aaltoihin.  Poikia nauratti rannalla, kertoi Jaana.  Paikallinen downtown on kierretty basaarikujia myöten.

jatkuu klo 22.30 Olen vielä pystyssä.  Söimme makeasti valkosipulikatkarapuja, erinomaisia.  Oli kyllä tulla uskonpuute, kun pysähdyimme kaupungilla mehubaariin ja joimme papaijamehut.  Myyjä kauhoi seisonutta mehua pahvimukeihin kokonaiseen kolmen markan hintaan.  ”Nyt ruikku kyllä iskee”, sanoi Jaana.

ke 11.3. klo 21.45 Chichen Itza vallattu.  Nousimme Kukulcanin temppelin alaraput.   Kiipesimme sotureiden temppelin portaat ylös asti.  Kävimme tervehtimässä sateenjumala Chac-Moolia.  Iltapäivällä satoi.  Tänään maistoimme tequilan lisäksi toista paikallista juomaa Kahluaa.  Hyvää mutta turhan makeaa.  Odotamme jännittyneinä tuttavuutta Xtabentumin kanssa.

 to 12.3. Olemme snorklanneet Karibian meressä.  Olen ylittänyt itseni.  Ensin oli tulla pakokauhu.  Suu oli täynnä suolavettä.  Sitten rupesi sujumaan.  Uimme Jaanan kanssa käsi kädessä.  Alla koralleja, viuhkat huojuivat vedessä.  Violetit olivat upeimpia.  Näimme myös värikkäitä kalaparvia.  Laivalla maistelimme Pinacoladaa – se oli hyvää – ja Tequilaa – se oli pahaa.  Mexican shampanj, sanoi laivapoika, kun juotti meille kuohuvaa Tequilaa ja Spriteä.

jatkuu klo 22.10 Olemme menossa yöpuulle.  Kävimme ansiokkaasti ostoskierroksella Placa Flamingolla ja Placa Caracolilla.  Annalle papukaijapaita ja Miikalle alligaattoripaita.  Lisäksi iso kassillinen Cliniqueta. 

pe 13.3.Xel-Han laguunialue ja Tulumin seremoniakeskus nähty.  Olimme taas snorklaamassa, minusta on tullut oikein tekijä.  Uin keskellä kalaparvea.  Tulumissa oli hyvä kiertää, kun taivas oli pilvessä ja mereltä kävi mukava tuuli.  Meillä molemmilla kasvot punoittavat, vaikka olikin pilvistä.  Jaana on eilisestä asti muistuttanut mansikkamargaritaa.Meillä on viimeinen ilta Hyatt -hotellissa.  Aamulla herätys klo 03.15. 

la 14.3. Guatemala, Camino Real Tikal –hotelli. Meillä on oma mayatalo.  Ihana näkymä Petitlan -järvelle.  Olemme juuri heränneet kolmen tunnin siestalta.  Varhainen oli herätyskin.  Lento oli ylellinen. Samppanja-aamiainen, sopii meille, hymyiltiin.  Sitten sateinen Guatemala.  Laskeuduimme San Elenan lentokentälle.  Olemme pohjoisessa Petenin maakunnassa.  Tämä on täyttä viidakkoa.  Hotelli on kuoppaisen pikkutien varrella.  Kävimme ihmettelemässä viidakon ääniä.  Hotelli tarjoaa risteilyn järvelle.  Ensimmäistä kertaa on pitkähihaiset paidat tarpeen. 

su 15.3. Ciudad de Guatemala, hotel Camino Real. Guatemala on ottanut meidät hyvin vastaan.  Meillä oli upea päivä Tikalin viidakossa.  Apinat mölisivät ja viidakon äänet kaikuivat ympärillä.  Pyramidit olivat mahtavia.  Valtasimme niistä kaksi: temppeli IV ja temppeli II.  Hiki tuli, mutta oli vaivan arvoista.  Kiersimme ainakin viisi kilometriä viidakkopoluilla. 

Lensimme papuporkkanalounaan jälkeen pääkaupunkiin.  Hotelli Camino Real on ylellinen.   Söimme illallista läheisessä meksikolaisessa ravintolassa.  Loistava palvelu, ilmaiset alkupalat, jäädykkeet, kahvit, ruusut, live orkesteri soittamassa pöydissä ja ruoka oli hyvää.  Tämä maa osaa ottaa turistinsa.

 ma 16.3. Puerto Barrios. Olemme taas Karibian meren rannalla.  Pikkuhyppäys bussilla.  Noin 300 km.  Siinä tämä päivä onkin huvennut.  Matkalla näimme Querigan steelat.  Perillä venematkan takana odotti ihana viidakkohotelli.  Täällä on palmuja, palmunlehvämajoja, uima-allas, aurinkoa, galloa.  Illalla risteilimme tunnin merellä ja nautimme sen jälkeen katkaravut sekä Margaritat. Elämä on ihmeellistä.

ti 17.3.Rio Dulce. Seilasimme Tarzan-jokea pienillä jokiveneillä.  Muita turisteja ei näkynyt.  Vain pelikaaneja ja merimetsoja ja haikaroita rannan puissa sekä inkkareita kanooteissa, ei tällaista voi ollakaan. Vierailimme Livingstonessa, jossa asustelimustaa väkeä.  Kylässä oli pääkatu, hotelli ja muutama kauppa, siinä kaikki.  Pääkaupunkiin on 300 kilometrin bussimatka.  Meidän bussimme hajosi 60 kilometrin päässä Guatemala Citystä.  Ei auttanut kuin jäädä odottamaan uutta kulkupeliä.  Panimme rantakaupasta ostetut viinipullot ensin jäihin ja sitten kiertämään.  Tunnelma oli epätodellinen lauhassa yötuulessa.  Yhdeltätoista illalla kaarsimme keltaisella koulubussilla hotelli Camino Realiin. 

ke 18.3. Panajachel ja Atitlan –tulivuorijärvi. Aamuherätys oli kuudelta.  Siirryimme puoliunessa bussiin.  Jaanaa ei voinut pariin tuntiin edes puhutella.  Nautimme aamukahvit intiaanikylässä.  Jatkoimme matkaa laivalla Santiago de Atitlanin kylään, joka on aivan oikea intiaanikylä. Tuntuu kuin olisi ollut elokuvassa.   Laivalla paluumatkalla poltimme nahkamme.  Nyt kirvelee käsivarsia, polvia ja kasvoja. Asumme luonnonkauniissa siirtomaahotelli Atitlanissa.  Ohjelmassa on Margaritat, sitten lähdemme Panajachelin kylään ostoksille.

to 19.3. Chichicastenangon intiaanimarkkinat olivat värikkäät.  Saimme tehtyä tuliaisostokset. Miikalle inkkarinaamio ja viidakkoveitsi, Jussille upea kauluspaita, Annalle ja naapurin Tiinalle kaikkea pientä kivaa mm. huolinuket. Arjalle ja minulle värikkäät pöytäliinat, minulle violetti käsin kirjailtu liivi.  Jaana sai itselleen valkoisen intiaanihevosen.  Nyt olemme Antiguassa.  Meillä on jälleen ihana siirtomaahotelli.  Aamu-uinti suunnitteilla.

pe 20.3.Antigua. Tämä on kaunis yliopistokaupunki.  Talot ovat matalia ja värikkäitä, jakarandat kukkivat.  Täällä on viehättäviä puutarharavintoloita.  Olemme syöneet tortilloja ja papuja.  Jouduimme maistamaan Tequila Sunrisetkin. Kävimme katedraalissa ja capuccinoluostarissa sekä jadetehtaalla.  Kahdella quetzalilla sai kahvit ja piparit ja vielä kupit muistoksi.  Ostin Annalle käärmehuilun ja lisää tukaaneja.  Itselleni sain Guatemalan jaguaaripaidan kuudella dollarilla.  Nyt on quetzalit loppu, dollareita on vielä 80, mutta ei ole kyllä päiviäkään monta jäljellä. Nyt olemme taas Camino Realissa.  Ennätimme eilen altaalle ilta-aurinkoon. 

la 21.3. Mexico, Cancun jälleen ja isän syntymäpäivä. Onnittelut isälle Thaimaahan.  Perhettä on todella eri puolilla maapalloa. Palloilimme omin avuin päivän Ciudad de Guatemalassa.  Aloitimme aamulla antropologisesta museosta.  Ohessa oli myös modernin taiteen museo sekä käsityönäyttely. Jatkoimme paikallisbussilla keskusaukiolle 40 centavon edulliseen hintaan.  Seikkailimme pitkin keskustan puistoja ja katuja.  Otimme upeita kuvia punahuppuisista kuoleman prikaateista.  Löysimme myös paikallisen kauppatorin. Miika sai 501-paidan hintaan 20 quetzalia. 

Lensimme Aviatecalla Floresin kautta Cancuniin.  Hotelli Golf Inn Pok-ta-Pokilla vaikuttaa mukavalta.  Meillä on näköala suoraan altaalle.  Huomenna on viimeinen matkapäivä.  Suunnitteilla on chiliostoksia ja päivä Karibianmeren rannalla.  Illalla menemme syömään tortilloja ja sitten onkin vuorossa enää matkalaukkujen pakkaus.

su 29.3. kotona. Ensimmäinen päivä töissä oli tosi uuvuttava.  Kävimme viikolla Jaanan kanssa syömässä bambua.  Nyt odottelemme isää Bangkokista.  Jussi ja Anna ovat vastassa.  Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä.  Keittiössä tuoksuu poronkäristys.  Tarjosimme naapurin Sepolle ja Arjalle eilen Margaritat.  Olemme katselleet Jussin kanssa neljä tuntia matkakuvia ja olemme siirtäneet tänään marimbamusiikkia.  Ensi viikolla pääsen koostohommiin.

Muistin Meksikon ja Guatemalan trooppiset tuoksut. Matka oli ollut upea seikkailu. Olin onnellinen, että olin päässyt käymään Väli-Amerikassa. Muuten manner oli jäänyt tuiki tuntemattomaksi viikon New Yorkin vierailua lukuun ottamatta. Olimme palelleet Jussin kanssa helmikuun hyytävässä viimassa. Taidemuseokäynnit MoMassa ja Metropolitanissa sekä musikaali Phantom of Opera olivat olleet viikon kohokohtia.

En jäänyt kaipaamaan, sillä Kaakkois-Aasian eksotiikka oli edelleen lähimpänä sydäntä. Yritin ajatella, että olen ehtinyt nähdä maailmaa tähän ikään tarpeeksi. Se ei lohduttanut, sillä kipinä kyti edelleen. Näin kiihottavaa unta, että Jussi oli entinen reipas itsensä ja vaelsimme rinkat selässä palmurannoilla.

3.2.2021

Yksi tähtihetkistäni oli, kun Kodin kuvalehti julkaisi koko aukeaman jutun vuonna 2000 otsikolla Farangina Thaimaassa. Lehti oli yksi aarteistani. Lukaisin tarinan ja palasin muistoissa tuohon ihmeelliseen aikaan, kun olimme nuoria ja rohkeita, täynnä uskoa elämään. Motto oli Nenä kohti uusia seikkailuja.

– Jussi luen tämän tarinan ääneen. Siitä on niin kauan, että nyt on hyvä hetki muistella, miten reippaita olimme.

Jussi sammutti television. Hän oli katsellut ohjelmaa Australian rajalla. Eksotiikka kiinnosti, vaikka Australiassa emme olleet käyneet. Lii ja Kaizu ystävillä oli siellä sukulaisia ja he olivat houkutelleen meitä matkaseuraksi. Se oli kuitenkin jäänyt. Turhan pitkä matka, Jussi oli todennut.

– Tarkoitatko vuorotteluvapaalla tehtyä matkaamme? Se oli kyllä aikamoinen reissu, Jussi innostui.

– Tarkoitan, tässä on kupillinen teetä ja tilkka rommia joukossa. Aloitanko?

– Aloita vaan.

– Tarina alkaa satavuotisjuhlistamme kesällä 1999. Ne olivat suurimmat kekkerit, joita koskaan olemme järjestäneet.

– Keiteltiin kalasoppaa muuripadassa ja minä urakoin kotiviiniä, Jussi kommentoi.

Farangina Thaimaassa. Täytimme viime kesänä mieheni Jussin kanssa 50 vuotta.  Kutsuimme satavuotispuutarhajuhliin koko tuttavapiirin.  Selasin kalenteria. Olen syntynyt 6.7, Jussi 8.9. Nyt oli sopivasti kompromissin paikka. 7.8. sattui olemaan sopivasti lauantai.

Vieraita ilmoittautui yli sata.  Minun emännäntaitoni joutuivat koetukselle, miten ruokkia tällainen joukko. Kutsuun kun oli huolettomasti kirjoitettu, että tarjolla olisi kalasoppaa, kotiviiniä ja live-musiikkia. Ratkaisuksi löytyi mökiltä haettu saunan teräspata, jossa juhlapäivän aamuna keiteltiin avotulella 50 litraa kalasoppaa.  Jussi oli laitellut kotiviiniä jo pitemmän aikaa. Illan mittaan kaivettiin viinikellarista vuosikertapullotkin ja vieraat viihtyivät.

Jazz-musiikin sävelien myötä kerroimme juhlakansalle, että yhteinen syntymäpäivälahjamme ja pitkäaikainen haaveemme sapattivuodesta toteutuu. Emme jää siivoamaan kotinurkkia, vaan lähdemme kiertämään Aasiaa rinkat selässä.

Olimme sopineet ajoissa työnantajien kanssa, että pääsemme vuorotteluvapaalle. Yleisradiossa jopa kannustettiin, ettei työväsymys pääse yllättämään.

Matkavalmisteluja. Syksy kului siivillä vapaata ja matkaa odotellessa.  Olimme valinneet ensimmäiseksi kohteeksi Thaimaan, sillä olimme käyneet siellä pari kertaa aiemmin ja ihastuneet erityisesti rehevään Phuketin saareen.  Luimme innokkaasti matkakirjoja ja onnistuimme antamaan toisillemme joululahjaksi Alex Garlandin Laguunin, josta sittemmin on tehty elokuva The Beach. 

Saimme ensimmäiseksi viikoksi hotellin Phuketissa asuvan suomalaisen tuttavamme Haran välityksellä.  Ilon päivä oli, kun puhelimeeni kilahti tekstiviesti, että majapaikkanne on Fantasy Hill Bungalow Kata Beachillä hintaan 75 markkaa yö.  Myöhemmin huomasin, että hotellit, joiden nimessä on Hill, tarkoittavat aina kiipeämistä enemmän tai vähemmän korkeille mäille.

Maassa oli lunta, kun pakkasin rinkkaan pinon shortseja ja t-paitoja.  Vaatteiden, pesutarvikkeiden ja opaskirjojen lisäksi tarpeellisiksi osoittautuivat taskulamppu, ohuet pussilakanat, pyykkinaru, talkki, linkkuveitsi, munalukko rinkkaan, mukit ja kierukka kahviveden kiehauttamiseen. Pussillisen nauloja ja vasaran otan myös mukaan seuraavalle matkalle, siitä myöhemmin.

Päivitimme nuorison kanssa Hotmail -osoitteet yhteydenpitoa varten. Minä tosin epäilin, mahtaako Thaimaassa mitään internetkahviloita olla. Olin väärässä.  Kaikissa pikkukylissäkin (toisin kuin Euroopassa) löytyi nettikoneita ja matkan kohokohtia oli käydä postilaatikolla. 

Matkaan. Vihdoin koitti päivä, kun viimeiset rästityöt oli tehty – Jussi yötä myöten – ja nuoriso jäi epäilyttävän tyytyväisinä vilkuttamaan.  Olihan heillä talo käytössä lähes kaksi kuukautta.  Onneksi sentään koira jäi vahdiksi ja naapureitakin oli varoiteltu. Läksiäislahjoina saimme Matkaoppaan joutilaisuuteen ja kelluvan avaimenperän. Kun Wienissä vaihdoimme Niki Laudan koneeseen ja saimme lentoyhtiöltä lahjaksi lentosukat, korvatulpat ja silmälaput, tiesin että pitkästä lennosta selvitään kunnialla. 

Phuket. Olimme pyörryksissä lähes vuorokauden matkustamisen ja viiden tunnin aikaeron vuoksi, kun häikäisevä tropiikin aurinko tervehti Phuketin kentällä.  Kesä, tuoksut, värit, kukat, kaikki oli ylitsevuotavaa.

Nautimme ensimmäisen viikon vapaudesta ja lämmöstä turkoosinsinisen Andamanmeren rannalla. Uimme sametinpehmeässä vedessä, lueskelimme matkakirjoja aurinkovarjon alla ja kävelimme pehmeässä rantahiekassa. Tulinen thairuoka oli mielestäni maailman parasta.  Ensimmäinen Tom Yam keitto maistui taivaalliselta.  Myös auringon kypsyttämät etelän hedelmät, ananas, papaija ja mango, vievät kielen mennessään. Banaanipannukakut olivat uusi elämys.

Ostin kadunvarren basaarista tiukan tinkimisen jälkeen kirkasvärisen kesämekon sekä iltakäyttöön pitkän kietaisuhameen, shortsit ja pari hihatonta toppia. Kuljin niissä seuraavat kaksi kuukautta ja ihmettelin, miksi kannan rinkallista Suomesta tuotuja vaatteita mukana.

Jätimme hiekasta ja suolavedestä painavat froteepyyhkeet aika pian vaivihkaa bungalowiimme.  Katukauppiaat myyvät toinen toistaan kauniimpia sarongeja. Ne olivat tarpeen, kun tutustuimme paikalliseen saunaan. Se oli tulisen kuuma höyrysauna, joka tuoksui sitruunaruoholle.  Tunnin perinteinen thaihieronta päälle ja kylmää Singha olutta kukkivien puiden varjossa, tunsin olevani lomaparatiisissa.

Kiinalainen uusi vuosi vaihtui 5. helmikuuta. Alkoi kultaisen lohikäärmeen vuosi.  Olimme paikallisen väen mukana juhlistamassa tapahtumaa Wat Chalongin buddhalaistemppelissä.  Pauke oli korvia huumaava. Wokkipadat höyrysivät, ilma oli tuoksuja tulvillaan, kojut basaarialueella pursuivat tavarapaljoudesta. Tunnelma oli vähintäänkin riehakas.

Raya-saaret. Viikon kuluttua Phuketin rannat alkoivat tuntua tutuilta.  Noin puolentoista tunnin merimatkan päässä on pieni Raya-saarten ryhmä, jotka ovat sukeltajien, snorklaajien ja kalastajien suosiossa. 

Viehättävä lahdenpoukama oli oiva retkikohde.  Uimme aikamme ja päätimme kysellä, olisiko saaren muutamassa bungalowissa tilaa yöpyä. Suomalaiset sukeltajapojat neuvoivat toiselle rannalle.  Reippaina kiipesimme taas kerran mäkeä ylös, kunnes hihkaisin kauhusta.  Polulla auringonpaisteessa lekotteli parimetrinen varaani. Se loikki kiireesti pensaikkoon, kun tömistelimme kohti. En ehtinyt kaivaa kameraa laukusta.

Majapaikka moskiittoverkkojen alla löytyi, mutta saaren mukavuudet olivat vähäiset. Sähköä saatiin vain pimeän tultua ja vessa oli ulkona.  Lehtisammakot tuijottivat pyöreillä silmillä, kun kävin iltapissillä.  Kauhistuin, kun kuulin aamulla, että sinänsä vaarattomat varaanit käyvät vesialtailla juomassa. Kun palasimme Phuketiin pitkähäntäveneellä, mielessämme välkkyi jo Andamanmeren saarikierros. 

Koh Phi Phi. Omatoimimatkailu Thaimaassa onnistuu enemmän kuin hyvin. Seisoimme matkamme toisella viikolla rinkat palaneilla olkapäillä hotellimme tienhaarassa kyytiä odotellen. Fantasy Hillin ystävällinen henkilökunta otti säilytykseen pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteemme, kun lupasimme palata matkan viimeiseksi viikoksi tuttuun bungalowiin.

Minibussi nouti meidät sovittuun aikaan ja vei satamaan, josta matkasimme valkoisella laivalla Phi Phi saarille. Se oli välietappi, jossa ajattelimme viettää pari yötä.  Loppujen lopuksi se osoittautui yhdeksi viehättävimmistä matkakohteistamme. Viihdyimme menomatkalla viikon ja paluumatkalla vielä kaksi päivää.

Phi Phi saaret ovat noin kahden tunnin merimatkan päässä Phuketista.  Pääsaarella Phi Phi Donilla on majoitustiloja, vilkas keskusta pikkuravintoloineen ja kauppoineen sekä unelmarannat.  Salaperäinen Phi Phi Leh on oiva retkikohde. Siellä on Viikinkiluola, jossa kerätään pääskysenpesiä sekä loistavat snorklauspaikat. Maya Bayssä on kuvattu The Beach -elokuvaa.

Kokeilimme Don-saaren kärjessä Long Beachillä snorklausta. Kirkkaassa vedessä erottuivat huojuvat korallit ja värikkäät akvaariokalat. Olin haltioissani, kunnes uin syvemmälle kivikkoon ja jouduin silmätysten pahansuovasti tuijottavien pitkäpiikkisten merisiilien kanssa.  Rantavedessä leikitteli pari pientä haita. Seurasin lumoutuneena enkä ymmärtänyt edes pelästyä.

Saariryhmän ympäri järjestetään päivän meriretkiä. Hintaan sisältyi snorkkelit, räpylät, lounas ja virvokkeita. Vietimme hienon meripäivän hellehattu ja kahdenkympin suojakertoimet varusteina. Vesi oli turkoosinsinistä ja keli mukavan tyyni. Snorklauspoukamat olivat toinen toistaan upeampia. Vedenalainen kamera olisi ollut kova sana.  Innostuin niin, etten muistanut olevani amatööri. Sukelsin ensimmäisten joukossa tutkimusretkelle.  Illalla olin niin poikki, että uni tuli heti, kun pääsimme majaamme.

Mökissä unelmaparatiisimme tuli käärme, tai oikeammin torakoita.  Siistinä suomalaisena sain välittömästi primitiivireaktion moisista yllätysvieraista.  Lämmin ja kostea wc houkutteli ne koloistaan.  Jatkossa pidimme yötä myöten vessassa valot ja opimme nostamaan lattialta kaikki tavarat koukkuihin seinille. (Siihen naulapussi olisi ollut tarpeen). Ruuanmuruakaan ei saanut jättää pöydälle, sillä sinne hyökkäsi muurahaisarmeija.  Jussi nuiji matkamme varrella vähin äänin erilaisia rotinkaisia.

Aurinkoa riitti joka päivälle. Ihomme vaihtoi loman tässä vaiheessa väriä helakanpunaisesta kullanruskeaksi. Vaaleatukkainen Jussi oli kuin uusi ruskea mies. Loppulomalla hän vaatimattomasti ilmoitti olevansa kotoisin Etelä-Afrikasta.

Krabi. Mantereella sijaitseva Krabi on kuuluisa karstikallioistaan.  Katselimme silmät ymmyrkäisinä pystysuoria kallioseinämiä köysien kanssa kiipeileviä turisteja. Jätimme suosiolla väliin. Teimme sen sijaan pitkähäntäveneillä retkiä lähisaarille.  Hienot sisälaguunit ja mangroverämeiköt ovat eksoottisia päiväretkikohteita.  Paluumatka myrskyssä, kun kapeaan veneeseen päin kasvoja tuli jokaisen aallon myötä ämpärillinen lämmintä suolavettä, on ikimuistoinen kokemus.

Buddhalainen Tiikeriluolatemppeli löytyy sisämaan puolelta.  Näköalapaikalle johtaa yli 1000 kallioon hakattua porrasta. Me valitsimme suosiolla helpomman vaihtoehdon.  Inhimillisen kiipeilyn jälkeen löysimme vuoreen hakatut kalliotemppelit ja mietiskelykammiot sekä munkkien asunnot, jotka muistuttivat uimakoppeja.  Oranssinvärisiin kaapuihin pukeutuneet munkit hymyilivät iloisesti, kun heistä otti valokuvia.  Viidakko oli tiheä ja täynnä lintujen sirkutusta, apinat hyppivät puissa ja kosteus hiosti vähäisetkin vaatteet läpimäriksi. Tunsimme olevamme kaukana markkinahumusta.

Paras tapa pitää kotijoukkoihin yhteyttä oli tekstiviestit, kunhan otti aikaeron huomioon. Meidät pidettiin loistavasti ajan tasalla, kun Suomessa oli vallanvaihto.  Koko yön nimittäin puhelimeni piippasi: Meillä on naispresidentti!

Koh Samui. Unelmasaari Samui Siamin lahden puolella oli siintänyt haaveissa.  Kookospalmut kaartuivat korallihiekkarannoilla turkoosinsinisen meren ylle juuri niin kuin postikorteissa.

Me matkasimme Ao Nangin rannalta täyteen ahdetulla paikallisbussilla Krabin linja-autoasemalle, sieltä ilmastoidulla pikavuorobussilla mantereen poikki Surat Thaniin. Odotellessamme kuljetusta Don Sakin satamaan, varasimme kaukonäköisesti ensimmäisen yön majoituksen Samuilta. Ilta ehti nimittäin jo pimetä, ennen kuin autolautta oli perillä.

Olimme enemmän kuin kiitollisia, kun majapaikan isäntä nouti meidät ja muut vieraansa satamasta avolava-autolla bungalowkylään.  Hintaa koko päivän pakettimatkalle kertyi noin 50 markkaa hengeltä ja kyydinvaihdot sujuivat lennossa. Osuimme melkein sattumalta saaren pohjoispuolelle hiljaiselle kalastajarannalle, jossa oli vain neljä pientä bungalowkylää. Meillä oli matkan viehättävin maja keskellä trooppista puutarhaa. Banaanit kasvoivat kuistin vierellä ja piha oli täynnä kukkia ja jättiperhosia.

Esitteissä aluetta oli suositeltu erityisesti honey moonia viettäville.  Ymmärsin pian, miksi. Illallisen jälkeen huvielämä rajoittui tähtien katseluun rannalla ja yömyssyihin kynttilän valossa omalla terassilla viidakon ääniä kuunnellen.  Aamuherätys olikin sitten, kirjaimellisesti, kukonlaulun aikaan.  Kylän laidalla oli nimittäin kanatarha ja aamiaisella tarjottiin paahtoleivän ja marmeladin lisäksi runsaasti tuoreita munia.

Saarta pääsee mukavasti kiertämään paikallisilla song taoilla.  Ne ovat värikkäiksi maalattuja katettuja avolava-autoja.  Kyytiin pääsee kättä heilauttamalla missä vain päätiellä ja taksa on noin viisi markkaa hengeltä. Vilkkain ja suosituin ranta on Chaweng saaren itäpuolella.  Rannalla on aurinkotuolit ja -varjot, kaupustelijat kiertävät turistirantojen malliin ja vesiskootterit pörräävät.  Palasimme sieltä tosi mielellämme oman rantamme rauhaan.

Teimme myös pitkiä kävelyretkiä pohjoisen muille rannoille. Saaren koilliskärkeä hallitsee palmujen yläpuolella valtaisa Big Buddha arvoituksellisine hymyineen. Kävimme thaihieronnassa ja herkuttelimme rantaravintoloissa uimisen ja auringonpalvonnan lomassa. Tämä kaikki helmikuussa.  Kerrankin oli aikaa ja intoa kirjoitella Suomeen postikortteja ja lähetellä lämpimiä merentuoksuisia terveisiä.

Kunnes sateet alkoivat.  Tummat pilvet kohosivat onnemme ylle.  Meri muuttui mustaksi valkoharjaiseksi hornankattilaksi ja taivaalta tuli vettä tauotta kolme päivää. Lähisaaret jäivät tutkimatta, vaikka Laguuni-kirjan innoittamina olimme jo ehtineet maksaa retkestä ennakkomaksun. Viereinen Koh Phangan on nykypäivän reppuretkeläisten paratiisi ja kauempana sijaitseva Koh Tao sukeltajien ja snorklaajien suosiossa.  Mutta me päätimme suosiolla vaihtaa maisemaa ja matkata kohti syvää etelää.

Temppelikaupunki Nakhon Si Thammarat. Jätimme jäähyväiset ihanalle Koh Samuille pienessä vesibussissa myrskytuulen harjalla. Surat Thanissa Thaimaan etelärajalle päin lähtevässä bussissa oli määränpääkyltti vain thai-kielellä.  Luottavaisina heitimme rinkat selästämme ja katselimme ikkunasta reheviä kumipuumetsikköjä, pieniä viidakkokyliä ja vesipuhveleita. 

Ensimmäinen tavoitteemme oli suuri temppelikaupunki Nakhon Si Thammarat, joka suomalaisen matkaoppaan mukaan pitäisi kuulua jokaisen thaimaankävijän ohjelmaan. Monikerroksinen Thai-hotelli keskellä kaupunkia oli elämys lähes neljän viikon bungalowasumisen jälkeen.  Olimme kuin maalaiset suurkaupungissa.  Emme nähneet montaakaan länsimaista turistia emmekä juuri englannin sanaa kuulleet.  Pikkulapset tirskuivat meidät nähdessään. Tunsimme olevamme isokokokoisia kömpelöitä ulkomaaneläviä, farangeja.

Wat Phra Mahathat on hienoin kaupungin lukuisista temppeleista. Sen kullattu torni näkyi kauas.  Ikivanhat chedit ja tuhannet Buddhat saavat matkalaisen hiljentymään. Sitkeän kyselemisen jälkeen löysimme pienen matkatoimiston (kyltti tietenkin thaiksi), joka järjesti aamuksi kyydin seuraavaan kohteeseemme, ostosparatiisiksi mainittuun Hat Yain kaupunkiin. 

Meitä oli minibussissa jo kymmenkunta henkeä, kaikki muut paikallisia, kun jätimme kaupungin muurin taaksemme.  Jussi henkäisi, passit, luottokortti ja rahat jäivät hotellin tallelokeroon.  Jo rupesi löytymään kielitaitoa ja saimme ystävällisen kuljettajamme ymmärtämään hätämme. Niin me sitten porukalla kävimme noutamassa omaisuutemme hotellista ja matka saattoi jatkua.

HatYai. Meno oli melkoista suuressa ja vilkkaassa rajakaupungissa.  Malesialaiset käyvät täällä ostosmatkoilla sekä thaihieronnassa.  Myös suomalaisilla turisteilla Langkawin saarelta on mahdollisuus tehdä Hat Yaihin elämysretki. Basaarimyymälöitä riitti kortteli korttelin perään. Tavaraa oli niin mielettömästi, ettei sitä voinut käsittää.  Onneksi rinkkamatkailijaan ei kovin paha ostosvimma pääse iskemään.  Ihastelin kaikenvärisiä batiikkikankaita ja yksi pöytäliina oli ihan pakko ostaa. (Huonosti tingitty, maksoin kahdeksan markkaa).

Maailman kolmanneksi suurin makaava Buddha löytyy Hat Yaista, pituutta 35 metriä. Me olimme kuitenkin temppelikierroksella nähneet jo niin paljon Buddhia, että paadutimme mielemme ja jatkoimme kaupungin vilinästä vikkelästi kohti Malesian puolella sijaitsevaa Langkawin saarta.

Langkawi, tarujen saari. Laivalla Satunin satamasta ei ollut kuin runsaan tunnin matka salmen poikki Malesiaan Langkawille, joka on vapaakauppa-aluetta.  Onneksi oli passit matkassa. Lisäksi piti täyttää maahantuloilmoitus.  Hetken kesti, ennen kuin uutta valuuttaa, ringettejä, oppi laskemaan.

Kuahin kaupunkia suojelee valtaisa merikotkaveistos.  Heti sataman pohjukassa oli kaunein näkemäni puistoalue.  Lukuisat taxfree myymälät hallitsivat kaupunkikuvaa.  Vähän syrjemmältä löysimme lähes sattumalta hawker-ruokamarkkinat.  Kojuista oli mukava maistella aivan uuden makuisia herkkuja. Hinnat kun olivat lähes yhtä edullisia kuin Thaimaassa.

Satamasta löytyi matkatoimiston tiski, jossa innokkaita majoituspaikan tarjoajia riitti.  Valitsimme kohtuuhintaisen bungalowin (70 markkaa yö) saaren parhaalta Cenangin rannalta. Siellä sitten viihdyimmekin koko viikon. Saarella ei ole julkista liikennettä, joten retket oli tehtävä taksilla tai turvauduttava matkatoimistojen pakettimatkoihin. Ne olivat mielestämme aika hyvin hinnoiteltuja. 

Meille rantaloma maistui taas, kun sateet olivat väistyneet ja aurinko kultasi hiekan.  Pienet ravut piirsivät rantaan jännittäviä kuvioita: traktorinjälkiä, meritähtiä ja amfiteattereita.  Värikkäitä simpukankuoria riitti kotiin kerättäväksi asti. Mökillä on suunnitteilla simpukkamobiletalkoot.

Ruokasanasto hämmensi aluksi: nasi goreng, laksa assam, kway teow, bee hoon.  Kiitos suomalaishotellin infokirjan, sieltä löytyi sanasto suomen kielellä.  Erittäin hieno meriakvaario oli aivan kävelymatkan päässä rannaltamme. Valtavat hait, barrakudat ja rauskut uivat tilavassa meritunnelissa. Värikkäät kalat, merihevoset ja korallit hehkuivat sateenkaaren värejä. Muinaishirviöiden näköiset leguaanit lekottelivat puistikossa akvaarion sisäpihalla vesiputouksen katveessa.

Koh Lanta. Paluu Thaimaahan oli kuin olisi tullut kotiin.  Pieni Lantan saari oli yksi pysähdyspaikoistamme matkalla Phuketiin.  Vaatimaton lautta toi minibussimme kapean salmen yli saarelle. Moottoripyörät kuljetettiin mutkattomasti pitkähäntäveneillä.  Tiet olivat kuoppaiset ja sähkötkin oli saatu saarelle vasta muutama vuosi aikaisemmin.

Eksoottisin kokemuksemme oli, kun vuokrasimme moottoripyörän.  Liikenne (jota ei onneksi paljon ollut) on vasemmanpuoleinen. Kypäröitä ei saarella tunnettu. Jussi ajoi ja minä pelkäsin takana. Illalla minulla oli polvet pehmeinä ja Jussilla kyljet mustelmilla.

Saavutimme saaren kärjessä sijaitsevan merimustalaisten kylän kolmea kymppiä ajaen. Siellä ei ollut kenelläkään kiirettä minnekään. Olisikohan meillä vielä oppimista joutilaisuuden jalossa taidossa?

Pääkaupunki Lanta Townissa oli pääkatu, muutama rantaravintola sekä ainakin kymmenen internetkahvilaa. Katselimme veikeitä nokkahaukia ja läpikuultavia meduusoita laiturikahvilassa istuskellessamme. Pimeän tultua ihailimme tulikärpästen tanssia bungalowimme lähistöllä.

Paluu Phuketiin. Palailimme haikeina matkamme viimeiseksi viikoksi Phuketin saarelle.  Olin ajatellut, että seitsemässä matkaviikossa ehtii tulla koti-ikävä.  Päinvastoin, nyt minulla on jo ikävä takaisin Thaimaahan. 

Fantasy Hillin tytöt muistivat meidät.  Saimme edellistä isomman bungalowin edulliseen hintaan.  Maaliskuu oli jo halpaa matkailukautta, sadeaika lähestyi ja ilma muuttui entistä kuumemmaksi.

Lähtöpäivä tuli aivan liian pian.  Haimme ruokatorilta aidot thairuoka-ainekset kotiin viemisiksi.  Olin luvannut järjestää ystäville thai-illan.  Suosio oli suuri, kun ruokalistalla oli Tom Yam -keittoa, kasviscurrya ja banaanipannukakkuja.

– Tuli tuoksut ja tropiikin aurinko elävästi mieleen, Jussi sanoi.

Hänen nenänsä punoitti. Olin kaadellut lukutuokion aikana useammankin kupillisen rommiteetä.

– Phuketista tuli turistirysä, kun kävimme siellä myöhemmin. Varsinkin Patong oli niin vauhdikas menopaikka, ettei sinne enää kaivannut. Kata Beach ja Karon olivat rauhallisempia.

– Kamala Beach, jossa kävimme Esko-veljen ja Arjan kanssa, oli aika rauhallinen. Hiekkaranta oli hyvä eikä kaupustelijoista ollut kiusaa.

– Niin ja oli hauska katsella, kun hääparit saapuivat auringonlaskun aikaan rannalle kuvattaviksi. Parhaimmillaan siellä oli kymmeniä pareja, muistelin.

– Kävimme Koh Samuilla monta kertaa. Paratiisimme pohjoisrannalla Bang Pon kylässä säilyi pitkään idyllinä. Kun Miikan ja Lauran Otso oli alle kaksivuotias, vietimme Bangkokissa muutaman päivän ja lensimme sitten Samuille, Jussi muisti. – Muutama vuosi sen jälkeen asuimme Chawengilla ja kävimme päiväretkellä pohjoisrannalla. Myrsky oli huuhtonut edellisenä talvena rantabungalowit mereen. Jäljellä oli vain hiekkatöyräs.

– Näin oli. Ei meillä ole sinne enää mitään asiaa. Mutta muistot ja valokuvat ovat tallella, hymyilin ja kaadoin rommipullon viimeiset tipat teemukeihin

– Eikö sisarellasi ollut joskus afrikkalainen poikaystävä? Jussi muisti.

– Oli, algerialainen Karim, joka opiskeli arkkitehtuuria Pariisissa. Sivistynyt ja komea. Kävi Suomessa silloin kun Miika syntyi. Toi tuliaisiksi ison nallekarhun. Äiti oli kauhuissaan, sillä hänen kielitaitonsa ei riittänyt pojan kanssa keskusteluun. Hän oli helpottunut, kun suhde aikanaan loppui.

– Ymmärrän hyvin. Me pärjäämme kohtalaisesti kouluenglannilla, mutta äitisi sukupolvi ei kieliä opiskellut.

– Jaana vei isän 60-vuotisjuhlamatkalle Marokon kuningaskaupunkeihin. Isää juhlittiin ja hän pärjäsi loistavasti savolaisella huumorilla. Voin kuvitella, miten kielitaito olisi tuonut juhliin lisää sykettä.

– Isäsi pärjäsi missä vain. Hänellä oli laulunlahja ja hyvä huumorintaju. Äitisi taisi olla tosikko?

– Näin oli. Hänellä oli vahva uskonnollinen tausta ja isän jutut olivat hänen mielestään liian kevytmielisiä.

– Onneksi me ollaan molemmat samanhenkisiä, siis kevytmielisiä, Jussi nauroi.

– Tapasin yhdellä maalauskurssilla ikäiseni naisen, joka kertoi palanneensa juuri Perusta. Hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin ja heillä oli pieni vauva. Rouva oli viettänyt vuoden Limassa hoitamassa pikkuista, sillä tytär opiskeli yliopistossa. Ei voi koskaan tietää, minne elämä kuljettaa.

– Kuljettaisiko se meidät nyt makuuhuoneeseen, Jussi sanoi.

4.2.2021

Saattelin Jussin aamulla terveyskeskuksen kuntosalille. Tämä oli jo neljäs kerta. Viikon kuluttua kuntoutus olisi ohi, eikä mitään näkyvää parannusta ollut havaittavissa.

– Pärjäätkö, soita minulle, kun olet valmis. Tulen vastaan autotallin ovelle, lupasin.

Olin hieman huolissaan, sillä Jussi ei ollut tunnistanut, missä pukuhuone sijaitsi. Onneksi harmaatukkainen mies samasta ryhmästä lupasi auttaa.

– Pahus, pudotin auton avaimen tuonne penkkien väliin, Jussi manasi, kun tulin talliin. – Pitäisi olla taskulamppu.

Sytytin kännykkään valon ja ongin vähin äänin avaimen.

– Luin viimeisimmästä Yhteishyvä-lehdestä quesadillojen ohjeen. Mene hetkeksi lepäämään. Kokeilen, sillä meillä on runsaasti tortilloja.

Jussi vetäytyi makuuhuoneeseen. Tutkin, mitä jääkaapista löytyi. Sivelin tortillan päälle turkkilaista jogurttia ja valmista salsakastiketta. Öljyyn säilötty feta kuulosti sopivalta, samoin paloiteltu avokado sekä tuhti juustoraaste.

Kuumensin uunin 225 asteeseen ja laittoi toisen tortillan kanneksi. Kuuden minuutin kuluttua quesadillat olivat valmiit. Leikkasin ne neljään osaan ja tarjoilin vihreän salaatin kera. Jussi söi hyvällä ruokahalulla, vaikka reunat olivat kärähtäneet tummanpuhuviksi.

– Katselin LounasReskan sivuja. Hällässä olisi huomenna tarjolla nieriää voi-valkoviinikastikkeella, mitä sanot?

– Kuulostaa hyvältä, mennään vaan, Jussi sanoi ja otti kolmannen tortillanpalan. – Kyllä nämäkin ovat hyviä, mutta onhan se vaihtelua.

– Luin Kaupunkiuutisista, että suosikkiravintolamme Uoma on rankattu Suomen kymmenen parhaan joukkoon. Siellä on nyt korona-aikana viikonloppulounas 30 euron hintaan. Tekisi mieli mennä kokeilemaan.

– Mennään vaan. Siellä on todella hyvät ruoat.

Istuin iltapäivällä päivystämässä Galleria Paperihuoneella. Kävijöitä oli vähän. Minulla oli tenttikirja matkassa. Avajaisista oli jäänyt punaviiniä. Posket punoittivat iloisesti, kun palasin kotiin. Jussi lepäsi painopeiton alla makuuhuoneessa. 

Hyvin nämä päivät näinkin sujuvat, mietin ja sukelsin Jussin kainaloon.

5.2.2021

– Ketä tänään liputetaan? Jussi kysyi aamulla lehden takaa.

– Runebergin päivä, tekisikö mielesi torttuja?

– Osta mieluummin pullaa, tortut ovat usein kuivia, Jussi sanoi.

Harmitti, että otin asian puheeksi. No, olivathan pullasiivut kevyempi vaihtoehto. Laitoin kaksi leipäviipaletta paahtimeen. Joululahjaksi saatu viikunahillopurkki oli tyhjä.

– Saat leivän päälle juustoa ja tuoretta rucolaa, ilmoitin Jussille.

Tämä oli niin syventynyt lehteen, että tuskin huomasi, mitä söi.

– Mitä meillä on tänään ohjelmassa?

– Käyn hakemassa Silmäasemalta uudet lasit. Puhelimeen tuli eilen tekstiviesti. Ajattelin hakea meille kaupan tuoretiskiltä lohifileen. Teen voi-valkoviinikastikkeen. Laitan siihen salottisipulia ja runsaasti tuoretta tilliä. Epäilyttää näinä aikoina mennä ravintolaan.

– Selvä, minä vähän lepäilen sillä aikaa, Jussi ilahtui. – Minkälainen keli ulkona on?

Katsoin mittaria.

– 15,5 astetta. Kirkas ja kylmä pakkaspäivä. Se saa veren kiertämään.

– Taidan pysytellä peiton alla, Jussi sanoi.

Mies pelkäsi nykyisin kylmiä ja tuulisia päiviä. Kävelysauvoista ei ollut paljon tukea. Rollaattori odotti pyöräkellarissa, mutta mies ei suostunut käyttämään sitä. Ainakaan vielä.

6.2.2021

Heräsin kolahdukseen. Älykello ranteessa näytti 3:06. Lattialta kuului ähkäisy. Jussi oli pudonnut sängystä.

– Morituri te salutant, sängyn alle menevät tervehtivät, Jussi sanoi. Peitto oli pudonnut hänen mukanaan. Mies köllötti hämmentyneen näköisenä puoliksi peiton päällä.

– Pääsetkö ylös?

– Enköhän.

Mustelmia ei näkynyt. Onneksi. Mietin, mitä seuraavaksi.

– Mitä hyvää haluaisit? Leipomaan en rupea, mutta voin käydä K-Marketissa.

– Tuo mehua ja sokeritonta Coca-Colaa. Meillä taitaa olla vielä tilkka tummaa rommia jäljellä?

– Vain lääkkeeksi, sanoin.

Mies söi kourakaupalla lääkkeitä. Oli sokeritauti, verenpainetta, kohonnut kolesteroli ja ties mitä.

– Vain lääkkeeksi, Jussi hymyili. – Maistuu varmaan sinullekin.

– Otan rommia mieluummin teen kanssa. Tai lettujen kostukkeena.

– Leena, lintuseni, paista meille pino lettuja. Rakastan sinua, Jussi innostui.

Minä lintunen paistoin. Kaikki, mikä teki miehen onnelliseksi, oli nyt arvokasta. Itketti ja suretti. Elämä on, kirjoitin päiväkirjaan.

8.2.2020

– Perhana, kuului kylpyhuoneesta. Säntäsin paikalle. Lavuaari oli veressä. Lattialla oli punaisia roiskeita. Mies piteli nenäänsä. Paperinenäliinasta putoili tippoja.

– Odota, tuon pyyhkeen.

– Niistin vähän liian kovaa. Nyt tämä verenvuoto ei lakkaa millään, Jussi valitti.

Hänellä oli talvitakki yllään ja piikkikengät jalassa. Olin huolehtinut, että pääsemme lähtemään ajoissa kuntosalille.

– Et voi lähteä tuossa kunnossa. Mene lepäämään ja paina jääpalapussi nenällesi, kehotin.

Jussi vaikutti helpottuneelta, kun jumppatunti jäi väliin.

– Kaikkea se mies keksiikin, ettei tarvitse tulla rehkimään, virnistin kertoessani tutulle ryhmälle, miksi Jussia ei näkynyt.

Olin huolissani, sillä muutama vuosi aikaisemmin nenäverenvuoto ei suostunut lakkaamaan. Tilasin ambulanssin ja Jussi otettiin yöksi keskussairaalaan.

Sydän pamppaili, kun palasin runsaan tunnin kuluttua kotiin.

– Olet toipunut?

– Meni onneksi ohi. Katselen tässä aikani kuluksi telkkaria. Oliko hyvä jumppa?

– Meillä oli kestävyysharjoittelua. Ryhmäläiset lähettivät terveisiä.

Riisuin ulkovaatteet ja pesin kylpyhuoneen.

9.2.2021

– Meillä on pankkikriisi, valitin Annalle puhelimessa. Nordean tunnuslukulaite ei toimi. Saatiin postissa uusi koodi ja tekstiviestinä uusi tunnusluku. Olen yrittänyt epätoivoisesti saada niitä pelittämään, mutta en osaa. Soitin asiakaspalveluun, kehottivat jonottamaan tiskille. En suostu viettämään kirkasta päivää pankissa. Autathan, kun tulet seuraavan kerran poikien kanssa?

– Totta kai, Anna lupasi. Kuvittelin mielessäni, miten tyttö pyöritti päätään tumpeloille vanhemmille.

– Jussi, lähdetään ulos. Taivas on sininen ja aurinko paistaa. Katsoin Ison Huvilan lounaslistaa. Tänään on tarjolla punajuuripihvejä ja peruna-sipulipaistosta. Mitä sanot? Pitäisi lähteä heti, sillä lounasaika päättyy kahdelta.

– Sopii, Jussi myöntyi. Buffetpöydän ajatteleminen sai häneen vauhtia.

Ruoka oli juuri niin hyvää kuin olin toivonut. Salissa oli mukavan väljää. Jussin askel oli kankea, kun lähdimme paluumatkalle. Koti näkyi lahden takana, mutta matka kesti ja kesti. Jalat olivat kuin puuta.

Jussi oikaisi takki päällä sohvalle, kun pääsimme lopulta perille. Kävelyretki oli ollut voimien äärirajoilla. Ynnäsin, ettei meillä ollut enää montaa paikkaa, jonne mies jaksoi kävellä. Onneksi auto oli edelleen käytössä. Jos mieheltä otetaan kortti pois, olisimme jumissa. Muistihoitajan ja lääkärin vastaanottoaika oli luvassa perjantaina. Siellä oli tarkoitus kartoittaa myös ajotaitoa. Pelkkä ajatus kylmäsi sydäntä.

11.2.2021

Tänään on 112 päivä ja huomenna 12022021 palindromipäivä, Radio Häme kertoi aamulla.

Olin herännyt edellisenä yönä kuudelta, kun Jussi yritti ponnistella ylös sängystä. Tukikahva lojui edelleen lattialla, vaikka Jussi oli vakuuttanut korjaavansa sen. Pissi lorahti lattialle, ennen kuin hän ehti kurottaa muoviämpärin käteensä. Kuulin, miten mies pyyhki pahimpia lätäköitä räteillä. Olin repinyt useita hiutuneita lakanoita nyt tuiki tarpeelliseen käyttöön. Jussi kuivatteli niitä vaivihkaa kylpyhuoneen patterin päällä, vaikka olin sanonut tiukasti, että kaikki heti pesukoneeseen.

Aamu oli valjennut aurinkoisena. Venyttelin ja siirryin keittiön puolelle juomaan kahvia. Kaupunkiuutiset oli tipahtanut postiluukusta yhdessä Helsingin Sanomien kanssa. Petyin kun juttu gallerianäyttelystä ei vieläkään ilmestynyt.

Kurkistin mittariin. Pakkasta oli lähes neljätoista astetta. Yöllä oli satanut lisää lunta. Pukeuduin lämpimästi ja lähdin kauppaan. Hämeensaaren Citymarketissa oli tarjouksia enemmän kuin lähikaupassa koskaan. Päätin ostaa Jussille jotain hyvää. Tuoretiskiltä löytyi mustaa makkaraa ja tukevia hampurilaisia. Ilahduin löytäessään italiaviikkojen tarjonnasta punaista kalakeittoa Palermon tyyliin.

– Maistellaan uusia makuja, hehkutin kotiin palatessani. Jussi oli juonut kahvin ja odotti toivorikkaana herkkuja. Hän hotkaisi lämpimän makkaran ennen kuin ehdin hakea puolukkahilloa jääkaapista.

– Lähden taas pajalle päivystämään. Lämmitä hampurilainen mikrossa, ohjeistin.

Jussi nyökkäsi hajamielisen näköisenä.

Gallerian puhelin pirahti. Ihmettelin, mistä ääni kuului. Kännykkä löytyi tietokoneen vierestä.

– Hei, teillä on ihastuttavia japaniaiheisia kortteja. Katselin niitä näyteikkunan takaa, mutta galleria oli silloin jo kiinni. Haluaisin varata takarivistä pari neitosta, pirteä naisääni sanoi.

– Ilman muuta, koska pääset käymään? kysyin ilahtuneena.

– Tulen huomenna iltapäivällä.

Myhäilin. Tuntui hyvältä, kun joku oli niin innostunut, että vaivautui soittamaan. Kortteja oli mennyt mukavasti kaupaksi. Eräs asiakas oli varannut akvarellinkin, mutta perui kaupan. Näitä sattui usein.

Otin repusta lukulaitteen. Meneillään oli Ruth Waren jännittävä dekkari Lumivyöry. Tunnelma lumen saartamassa alppimajassa sopi hyvin murhatarinan maisemaksi.

Katsoin ikkunasta ulos. Hämeenlinnassakin lunta oli enemmän kuin hän muistin edellisiltä talvilta. Sääennuste lupasi kiristyvää pakkasta.

Seuraavana aamuna mittarissa oli 17,4 miinusta. Jussi huolestui, käynnistyisikö auto. Hänellä on viides ja viimeinen kuntosalivuoro terveyskeskuksessa. Silmälasit huurtuivat, kun tulimme ulos pakkaseen. Auto hyrähti tyytyväisenä käyntiin ja lyhyt matka sillan yli taittui viidessä minuutissa.

– Onko tukka hyvin? Jussi kysyi, kun hän odotteli remppajengin kanssa salille pääsyä.

– Pidä hauskaa. Pörrötin miehen oljenvaaleita hiuksia ja vakuutin kaiken olevan kunnossa.

Poikkesin grafiikanpajalla. Päivystämässä ollut Petri kertoi asiakkaan soittaneen, että hän pääsisi tulemaan vasta illalla. Ilahduin seuraavana päivänä kuullessani, että kortteja oli mennyt kaupaksi enemmänkin.

12.2.2021

– Olipa reissu, huokasin, kun saatoin Jussin kolmen tunnin tutkimusten jälkeen terveyskeskuksesta autoon. – Hyvä, että saat vielä ajaa. Olisivat ottaneet kortin pois, jos en olisi ollut tomera. Testeissä näkyi, että refleksit ja reaktiokyky ovat heikenneet.

– Kyllä minä ajan ihan hyvin ja rauhallisesti, Jussi protestoi.

– Niin ajat, mutta he tuijottavat vain testituloksia. Hyvä kun sait uuden lähetteen neurologille. Jos eivät ota vastaan, mennään yksityiselle neurokirurgille, pakkohan tässä jotain apua on saada, puuskahdin. – Aivoissasi on kulumia, hermosoluja on tuhoutunut eikä niitä voi korjata, mutta niin kuin lääkäri sanoi, kuntosi on romahtanut tosi nopeasti. Se on oire jostain, mitä emme tiedä.

– Pitääkö minun mennä oikeasti ajokokeeseen?

– Siltä vaikuttaa. Saat ajaa autokoulun autolla opettajan valvonnassa. Varaan ajan, selvitin.

Jussi oli pyörällä päästään, sillä ohjeita oli tullut roppakaupalla. Olin sisuuntunut. Kohtelu oli ollut ymmärtäväistä, mutta aavistin, ettemme olleet ykkössijalla avun tarvitsijoina.

Anna ja pojat tulevat huomenna. Jutellaan yhdessä, rauhoittelin itseäni, vaikka vatsanpohjassa nipisteli ikävästi.

13.2.2021

Radio Häme toivotteli aamulla suloista lauantaina. Oli Sulon päivä. Selailin toivorikkaana postiluukusta tipahtaneita Kaupunkiuutisia.

Kyllä vain. Hymyilin tyytyväisen näköisenä Galleria Paperihuoneen oviaukossa yhdessä kuvataiteilija Valentina Näsin kanssa. Toimittaja Riikka Helenius oli löytänyt oikeat sanat. Hän kiitteli akvarellien heleitä värejä ja minun japanihenkisiä kollaasejani.

Pikkukaupungissa on puolensa, tuumin. Jos asuisimme edelleen Espoossa, kukaan ei olisi kiinnostunut taiteestani. Täällä sitä vastoin moni tunnistaa ja tulee katsomaan näyttelyt.

Kävin päivällä esittelemässä Annalle kollaasit. Paikalle sattui samaan aikaan kolme taiteilijasiskoa. Olin tyytyväinen, kun kortteja meni kaupaksi ja tytär kehui värimaailmaa. Tämä ihastui ikkunassa hymyilevään temperaneitoseen. Oli pakko todeta, että tyttärellä oli hyvä maku. Maalaus oli oma suosikkini.

– Varaan sen sinulle. Hyvä kun sukuun jää sellaisia töitä, joista olen ylpeä, sanoin.

Eeva-täti oli harrastanut öljyvärimaalausta. Työt olivat jäykkiä ja tummasävyisiä. Paavo-eno oli pelastanut Eevan maalaaman kuvan nuorimmasta sisarestaan. En tunnistanut äidin näköä. Kätkin työn vähin äänin vaatehuoneen nurkkaan.

Lauantai-illan kohokohta oli, kun paistoin blinejä. Samu kävi hakemassa viisi ensimmäistä suoraan pannulta. Hän siveli ne runsaalla hunajalla ja tummalla siirapilla. Miska pisteli hyvällä halulla jo toisen kerran samana päivänä mummin spagettia ja jauhelihakastiketta. Kun Anna ja Jussi ehtivät pöytään, tarjoilin kukkuralautasellisen lettuja herkkukurkkujen, Jussin graavaaman lohen ja kirjolohenmädin kera.

– Siitä olikin jo aikaa, Anna huokaili tyytyväisenä.

– Laitoin sinulle puolikkaan graavattua kalafileetä pakettiin. Se on nyt ulkona parvekkeella. Muista ottaa mukaasi lähtiessäsi, Jussi sanoi.

Tytär oli kiitollinen. Ei hänen tullut laitettua itselleen herkkuja. Ruokalista toimi lasten ehdoilla.

14.2.2021

Hyvää ystävänpäivää -viestejä putkahti pitkin päivää Facebookista ja WhatsAppista. Oli siskon syntymäpäivä. Olin lähettänyt hänelle onnittelukortin ja Tapettiruusuja näyttelyn julisteen. Sisko oli sitä toivonut.

Annalla oli ollut pitkäaikaisprojektina kiinnittää saunaan tukikaide. Hanke oli siirtynyt, kun tarvikkeita oli puuttunut. Nyt se onnistui. Sekä nikkari että kaiteen tuleva käyttäjä olivat tyytyväisiä. Lähetin kuvan WhatsAppin Perhepoppoo kansioon. Laura ja Miika lähettivät välittömästi peukunkuvia.

Selailin Facebookia Annan ja poikien lähdettyä. Ilmoitus kirjoittajatapahtumasta Sanasukellus pysähdytti. Laitoin kuulokkeet korville ja seurasin ilmaista näytetuntia. Kyseessä oli tuntoaistiharjoitus. Ohjaaja Stella Vuoma kehotti tunnustelemaan jotain esinettä mielikuvituksen silmin.

Suljin silmät. Ensimmäiseksi mieleen tuli kookospähkinä. Listasin, miltä se tuntui. Muistivihkoon kertyi sanat auringonlämpöinen, kostea, lojuu rantahiekassa, pinta antaa periksi, tuoksuu suolalle ja merelle, sileä, kova kuori, painava, sisällä hölskyvää nestettä, imelä, harmaanruskea, muisto Koh Samuin palmurannalta.

Tuli haikea olo. Pääsemmeköhän sinne enää koskaan? Onneksi meillä on muistot, ryhdistäydyin ja menin keittiöön.

– Jussi, saat huomenna paistettua spagettia salsakastikkeen kera. Anna otti osan evääksi, mutta meille jäi sopivasti kahden hengen annos. Nyt minulla on yllätysiltapala. Blinejä jäi muutama, samoin herkkukurkkuja. Katan ne sohvapöydälle. Katsellaan samalla Arto Nybergiä.

Jussi ilahtui. Hänen sunnuntai-iltansa oli täydellinen. Mamma vieressä, herkkuja pöydässä ja televisiosta tuli kiinnostavaa ohjelmaa.

Kookospähkinä ei jättänyt rauhaan. Tunsin sieraimissaan merituulen tuoksun. Hikipisarat blogi on aarre, tuumin lukiessani matkakertomusta ensimmäiseltä Intian matkalta.

Jussi oli jäänyt television ääreen ja tuskin huomasi, että olin vetäytynyt työhuoneeseen. Ynnäsin, että matka oli tehty kaksi vuotta ennen isän kuolemaa.

GOA JA KULTAINEN KOLMIO

pe 17.3.1995 Goa, Hotelli Santiago. Matkassa isä-Lasse, 81 v sekä Jaana, Leena ja Jussi.  Mukana myös Tuija, Intian ja Nepalin matkaopas, joka viettää lomaviikkoa kanssamme Arabianmeren rannalla.

Toinen matkapäivä on siestassa.  Intiassa kuukin on kuumempi.  Sen näimme jo eilisiltana, kun kävelimme täysikuun valossa rannalle.  Söimme ihania valkosipulirapuja.  Ilma oli todella kuin linnunmaitoa, ei tämä varmasti ole tottakaan. Tänään on Holy -juhla.  Saimme Jaanan ja Jussin kanssa värimaalia kasvoille.  Isä kieltäytyi kunniasta. 

Ranta oli elämys.  Naiset kantamukset pään päällä kaupittelivat huiveja ja hedelmiä.  Molempia on ostettu.  Jussi on saanut lempiystävän.  Tyttö läksytti Jussia perinpohjaisesti suu hymyssä, koska Jussi erehtyi ostamaan toiselta myyjältä ananasta, vaikka oli luvannut tehdä tytön kanssa kaupat.  Hiekkarantaa ja 30 asteista lämmintä vettä riittää.  Rannalla kävelee seebuja sulassa sovussa yläosattomien turistien kanssa.  Jännittävintä oli nähdä tanga-asuisia miehiä.  Enpä ole moisia ennen nähnyt.

la 18.3. Vietimme Mapusan -markkinoilla aamupäivän.  Taksikyyti maksoi 160 rupiaa ja 20 rupiaa odotustunneilta.  Täällä voi elää sananmukaisesti herroiksi.  Ruuat maksavat noin 100 rupiaa King Fishereineen kaikkineen eli noin 16 markkaa.  Vietämme parhaillaan iltapäiväsiestaa hotellin altaalla postikortteja kirjoitellen.  Ostimme ihania jumalankuvia markkinoilta yksi rupia kappale.  Muutakin eksotiikkaa löytyi.  Annalle kastimerkkejä otsaan, Miikalle suitsukkeita loppuiäksi.  Jussille raybanit 100 rupiaa.  Lisäksi saimme ihanat Varanasin silkkipaidat, Jussille tumma luumu, minulle violetti, molemmissa kašmirkuvioita.  Söimme Calanguten kylässä valkosipulirapuja ja Jussi tutustui kanavindaloohon, joka oli aika tulista.  Rannalla seebut ja sariasuiset naiset paistattelivat päivää sulassa sovussa. 

ma 20.3. Aamuhetki.  Isä odottaa herätystä kymmenen minuutin päästä.  Aurinko paistaa.  Ilmassa on kuuman päivän aavistus.  Kukot kiekuvat ja varikset metelöivät. Altaalla katetaan aamiaista. Eilen oli ostospäivä.  Kiersimme aamupäivän kylän basaareissa ja tingimme ahkerasti.  Ostimme repun, joka värjää olkapäät mustiksi.  Minä sain shortsihaalarit, joihin en mahdu.  Parempaakin löytyi: silkkihuiveja tuliaisiksi hintaan 50 rupiaa kappale.  Silkkishortsit ja mogulikalenter, riipukset lapsille, aurinko ja sisilisko sekä Ganesha silkkipainokuva.  Sovitimme Jaanan kanssa pitkään mustia kulta- ja hopeakoristeisia juhlapuseroita. Jaana suunnitteli asuja napatanssiin, minä linnan juhliin.  Ostimme hepenet yhteishintaan 450 rupiaa.

Vietimme iltapäivän rannalla.  Jussin ystävä toi tuoreita ananaksia.  Hyppelimme aalloissa ja lepäilimme suosiolla varjossa.  Kävelimme rantaa pitkin kylään asti.  Illallisella San Antonyssa Bagan rannalla nautimme erilaisia kaloja ja rapuja täkäläiseen edulliseen hintaan.  Altaalla vielä yömyssyksi Old Monk -rommit. 

Ke 22.3. Hippimarkkinoille lähdössä.  Isä lupasi mieluummin jäädä altaalle.Kiersimme eilen retken mukana Pondan hindutemppelit. Ensimmäinen oli omistettu Shivalle, toinen Vishnulle.  Lounaan söimme eksoottisesti palmujen katveessa.  Thaliateria sormin palmunlehviltä, ihanaa.  Lopuksi teimme kierroksen plantaaseilla, näimme maustekasveja, mangoja, papaijaa, ananasta sekä banaanilehdon.

Isän syntymäpäivää on juhlittu jo kaksi päivää.  Hotellin henkilökunta on laulanut ja onnitellut.  Me kukitimme hänet ja tarjosimme Pina Coladat altaalla ja illan Casa Portugesassa.

Hippimarkkinat Goassa olivat hilpeät, vaikkei juuri hippejä nähtykään.  Rannalla oli kaikenkarvaista kauppiasta.  Eksoottisin ostos oli varvukset eli varvasrenkaat.  Jaana sovitti ja lupasi antaa ne Annalle. Kävimme myös astrologilla.  Jaanalle ennustettiin kädestä.  Luonnekuvaus piti täysin paikkansa myös Jaanan omasta mielestä.  Minä sain ennustuksen tarotkorteilla.  Kortit tiesivät, että menneisyys ja nykypäivä ovat: ”Peace and harmony”.  Jatkossa tulee omalla työllä ansaittua onnea, kukaan ei ”support”.  Tulevaisuuskorteissa oli mies ja nainen keihäiden lävistämänä.  Jos yritän muuttaa elämääni, seuraa raskas ja tuskainen aika.  Puoleen vuoteen ei kannata tehdä mitään muutoksia.

Illalla söimme koko viikon parhaan illallisen Bagan rannalla Cavalassa.Grillattuja jättirapuja valkosipulivoin kera edulliseen 58 rupian hintaan.  Isä ja Jaana olivat viikkoon tyytyväisiä.  Me Jussin kanssa jatkamme kohti uusia seikkailuja.  Jussilla tosin vähän nipistelee vatsaa. 

To 23.3. Delhi, hotel Surya. Matkassa kahdestaan Jussin kanssa. Isä ja Jaana palasivat Goa-viikon jälkeen Suomeen.

Toinen viikko on vauhdissa.  Herätys oli tänä aamuna klo 03:30. Olimme perillä pääkaupungissa vasta puolilta päivin.  Kävimme kaupunkikiertoajelulla New Delhissä.  Pyhät lehmät vaeltelivat liikenteen keskellä.  Oppaamme Timo Monto sanoikin, että täällä sanonta ”parempi katsoa kuin katua” kuuluu olla ”parempi katsoa katua”.  Sen verran lehmän lantaa löytyy joka puolelta.

Nautimme päivällisen seisovasta pöydästä.  Tämä on todella kasvissyöjän paratiisi.  Kävimme hetken aistimassa iltailmaa.  Lämpötila täällä kylmässä pohjolassa on + 31 astetta.  Huomiseksi on luvattu +36. 

Pe 24.3. Näimme aamulla ensimmäiseksi norsun, se tietää hyvää onnea.  Kiersimme vanhaa Delhiä. Näimme Punaisen linnoituksen ja Perjantaimoskeijan.  Minä jouduin pukeutumaan laajaan halattiin, koska hameeni ei ollut tarpeeksi pitkä.  Kierroksen päätteeksi näimme tosi kuvauksellisen hindutemppelin. 

Iltapäivällä kiertelimme Jussin kanssa kahdestaan.  Me olimme vanhassa Delhissä vähintäänkin nähtävyys.  Pikkupojat nauroivat kippurassa, kun näkivät Jussin.  Eräs seurue halusi Jussin kanssaan valokuvaan. Red Fortin ympäristö oli kuin elokuvasta.  Polkupyöräriksoja, hunnutettuja naisia, kilipukkeja, kärpäsiä, väkeä joka puolella.  Mekin otimme polkupyöräriksan keskustaan.  Poika polki 25 rupialla tosissaan.

Keskustan suihkulähteellä Jussi lupasi yhdelle pojalle, että tämä saa kiillottaa hänen kenkänsä.  Lopputulos oli, että kengänkärki ommeltiin ja kengät pohjattiin kiillotuksen lisäksi.  Hinta nousi kahdesta rupiasta 75:een. Kauppamiehiä nämä pojat.  Jussi oli kenkiinsä tyytyväinen.  Basaarialueelta ostimme pari paitaa ja Annalle helyjä.  Tulimme taksilla hotellille ja nyt olemme taas kerran pakkauspuuhissa.  Aamulla on lähtö kohti Agraa.

Hotellissamme on ollut ihanat ruuat.  Aamiaisella tarjotaan tuoreita hedelmiä kaikkien herkkujen lisäksi.  Olen saanut lounaalla maukkaita kasvisruokia kuten papumuhennosta ja juustoa pinaattikastikkeessa.  Lihansyöjille on tarjolla kanaa ja lammasta.  Täällä ei todellakaan pääse laihtumaan, kun King Fisheriäkin pitää maistaa joka päivä. 

Kapusimme norsujen selässä Amberin linnoitukseen maharajojen tapaan.  Voi vain kuvitella sitä loistoa, joka täällä on ollut 1600 – 1700 –luvuilla.  Vapaa-ajalla on luvassa kierros omin päin. Menemme taksilla Hava Mahalille, tuulten temppelille.  Illalla on hotellin altaalla päivällinen sekä rajasthanilaisia tansseja ja marionettinukke-esitys. Jaipur on kierroksen värikkäin ja intialaisin pikkukaupunki.  Vain puolitoista miljoonaa asukasta. 

Olipa tosi värikäs näytelmä, kaduilla kävi vilske.  Kuljimme pitkin kangasbasaareja, vihannestorilla ja liikenteen keskellä.  Tumma paljasjalkainen pikkutyttö isänsä kanssa liittyi seurueeseemme. Tuttu retkipariskunta oli mukanamme He ostivat tytölle varvassandaalit.  Myös taksikuski kulki mukana, meitä oli kohtuullisen kokoinen seurakunta.  Nyt on hetki aikaa lepäillä ennen päivällistä.  Aamulla herätys kello 06:00 ja paluumatka Delhiin. 

ke 29.3. Delhi, hotelli Park. Sataa ja salamoi.  Ilma muuttui hetkessä.  Iltapäivä oli tosi painostava.  Tulimme puoli kolmen maissa ja lähdimme heti ostoksille Connaught Placelle.  Minä hermostuin Jussiin, joka halusi Wimpyyn pizzalle.  Minusta se oli tyylirikko upean loman päätteeksi.  Saimme ostosmatkan päätteeksi kylmän sadekuuron niskaan.  Juoksimme hotellille läpimärkinä.  Huoneen ovi oli jumissa.  Siinä vaiheessa oli tulla uskonpuute. Nyt Jussi on hakemassa Old Monkia kotiin viemisiksi.  Päivällinen on tunnin kuluttua ja lähtö aamulla inhimilliseen aikaan vasta kello 09:00.  Paluu arkeen on liian lähellä. 

la 1.4. aprillipäivä kotona jälleen. Viimeinen matkapäivä oli tosi pitkä.  Kone oli myöhässä viisi tuntia.  Delhin lentokenttä tuli tutuksi.  Ehdimme syödä tomaattikeitot ja juoda kalliit oluet Maharadza -ravintolassa.  Finnairin henkilökunta kertoi viivästymisen syyksi, että Moskova oli hukannut ylilentoluvan.  Uusi lupa piti hankkia diplomaattiteitä.

Kello oli illalla lähes kymmenen, ennen kuin kone laskeutui.  Naapurin Seppo oli kiltisti vastassa.  Lapset ja Pekku odottivat innokkaina tuliaisia.  Hyvin kelpasivat.  Meillä on vieläkin intialainen tuoksu talossa, vaikka olen pessyt ahkerasti pyykkiä. 

Tänään on tupruttanut lunta taivaan täydeltä. Melkoinen muutos sandaalikeleihin.  Lapset olivat pärjänneet erinomaisesti.  Talo oli siisti, ruokarahat käytetty järkevästi eikä ikäväkään ollut vaivannut.  Miikalla oli ollut pienimuotoiset bileet.  Anna oli komennettu kaverin luokse.

Palasimme Jussin kanssa talvella 2007 uudemman kerran Intiaan. Matkakohde oli taas Goa, sillä sinne oli edullisia äkkilähtötarjouksia.

23.1. Goan yleisilme on ennallaan, mutta turismi on tuonut edellisen käyntimme jälkeen valtavasti lisää markkinahulinaa. Calangutea emme tunnistaneet enää ollenkaan. Rannoilla käy melkoinen hulabaloo. Onneksi hotellimme on rauhallisemman rannan kohdalla. Yhtenäistä hiekkarantaa riittää kahdeksan kilometriä. Kelpaa sitä patikoida.

Matkan kohokohta oli maharajojen yö.

27.1. Suuntasimme Aurinkomatkojen retkelle Etelä-Goaan Colan yksityiselle rannalle. Bussimatka kuoppaisia teitä pitkin kesti kaksi ja puoli tuntia. Vaiva kannatti, silla perillä odotti hienohiekkainen palmuranta, jossa yksikään kaupustelija ei häirinnyt rauhaa. Majoituimme ylellisiin maharajojen telttoihin, joissa oli oikeat sängyt ja oma suihkuosasto. Teltat olivat mukavasti rinteessä niin, että jokaisella oli oma terassi, josta voi ihailla merta. Retkipakettiin kuului täysihoito. Herkullisimpia ruokia olivat erilaiset curryt, uppopaistetut munakoisot sekä tonnikalafileet. Jälkiruuaksi saimme tuoreita hedelmiä.

Uida polskuttelimme palmupoukamassa ja retkeilimme läheisellä laguunilla. Illallisen jälkeen kylän pojat esittivät reipasta tanssia ja innostuivat laulamaan nuotiolla rumpujen säestyksellä. Myös me turistit saimme kokeilla rummutusta. Onneksi joukosta löytyi pari tosi taitavaa. Ei tarvinnut hävetä. Baari oli auki pitkälle tummaan tahtikirkkaaseen yöhön.

Lauantaina ehdimme saada tehokkaasti auringonsäteitä. Vietimme iltapäivän rannalla. Nyt aurinko on laskenut ja meillä illallinen edessä. Tuntuu haikealta lähteä.

Jussi kirjoitti tekstiviestin töihin, ”Anon eroa ja eläkettä, täällä viihtyy paljon paremmin kuin Keilaniemessä!”

15.2.2021

Heräsin kahdeksalta. Keitin pannullisen vahvaa kahvia ja otin puhelimen käteen. Nyt oli aika toimia. Ensin soitto autokoulun opettajalle, joka lupasi tulla parin päivän kuluttua arvioimaan Jussin ajotaitoa. Sitten soitto muistihoitajalle, joka kirjasi tiedon ja varasi seuraavalle viikolle uuden ajan geriatrille. Tämä päättäisi ajokokeen jälkeen, saisiko Jussi jatkaa ajamista. Olin tyytyväinen, että ratkaisu tulisi pian. Epätietoisuus oli pahinta.

– Hyvää huomenta, olen mieheni asialla. Muistilääkäri kehotti ottamaan yhteyttä palveluohjaajiin. Kyse on omaishoitajuudesta, esittelin asiani ääni väristen.

– Sopiiko, että yksi ohjaajistamme tulee käymään perjantaina teillä kotona? Hän ottaa mukaan hakemuslomakkeen. Kuvauksesi perusteella näyttää, että perusteet omaishoitajuudelle ovat olemassa, ystävällinen virkailija sanoi.

Soitin Annalle. Tämä hämmästyi, kun asiat etenivät vauhdilla.

– Olisiko tänään hyvä hetki parantaa maailmaa? kysyin Ilmalta kuntosalitreenien jälkeen.

– Jos sinulle sopii.

– Sopii, nykyään menot ovat vähissä, totesin.

Saatoin Jussin kädestä pitäen autolle ja olin sen jälkeen valmis illan rientoihin. Ilmalla ja minulla oli Amarillossa kantapöytä ja kantaviini.

– Syömään? suloisen näköinen tarjoilijapoika kysyi.

– Juomaan, Ilma sanoi. – Otamme molemmat 24 senttiä australialaista Chardonnayta.

Istuuduimme hyvien turvavälein päähän harvoista muista asiakkaista. Puhe soljui Ilman taidehistorian opiskelusta yhden hengen tiskikoneen käytön turhuuteen ja sieltä takaisin näyttelytarjontaan.

– Voitaisiin tulla Martin kanssa katsomaan Galleria Paperihuoneen näyttelyt, Ilma sanoi.

– Tulen oppaaksi, ilmoita vain koska teille sopii, innostuin.

– Ilma, kilistetään malja ystävyydelle, rakkaudelle ja keväälle. Valoa elämääsi.

Lähdin kotiin haikeus mielessäni. Olin vilpittömän iloinen Ilman puolesta. Hän oli rakastunut. Omalla kohdalla muisto intohimosta oli ikävuosien myötä himmennyt. Kyllä minäkin olin rakastanut, mutta nykyään elämä Jussi-kullan kanssa oli lähinnä toveruutta.

Muisto huikaisevasta kiihkosta oli aarre, jota varjelin sisimmässäni. Voin ainakin sanoa, että olen elänyt, ajattelin. Tunteet olivat olleet vuoristorataa. Sydän sykki, katseet kohtasivat, odotus yön riemuista oli järisyttävä. Miten voin nähdä edelleen unia nuoruuden rakkaudesta? ihmettelin.

Oli ollut myös pettymyksiä ja mustasukkaisuutta. Rakastetun katseesta näki, että mielenkiinto oli siirtynyt muualle. Muistin, miten järkyttynyt ja epätoivoinen olin ollut, kun olin seurannut sivusta romanssia, joka oli yllättänyt. Yritin kuvata tunnetta kirjoituskurssin harjoituksessa. Tehtävän aiheena oli, ettei päähenkilö saa mitä haluaa.

Ennen niin yhtenäiseen työryhmäämme oli tullut särö. Toimitukseen palkattiin lisää työntekijöitä. Sain kollegakseni nauravaisen punatukkaisen Marjon. Hän oli kuin pyörremyrsky. Esitti kokouksissa uusia ideoita ja vahvoja mielipiteitä, joita me vanhat kauhistelimme. Toimituksen miehet olivat myytyjä. He kilpailivat tytön suosiosta. Tämä hymyili valkoisilla hampaillaan tasapuolisesti kaikille.

Jaoin sovussa kuvaussihteerivuorot hänen kanssaan. Mutta miten ollakaan, kun tuli perinteisen jouluohjelman taltiointi Lapissa, vuoro osui jotenkin hämäräperäisesti Marjolle. Ohjelman juontaja, joka oli korviaan myöten ihastunut tyttöön, valitti, ettei voinut tehdä mitään. Marjo sai lähteä, minä en. Olin tyrmistynyt, sillä olin hoitanut edellisinä vuosina kaikki matkatyöt eli keikat, niin kuin me sanoimme. Eikö kokemuksella ollut mitään merkitystä? Tunsin oloni kurjaksi.

Istuin joululomalla kotona ja purin pahaa oloa lapsiin.

– Leena, mikä sinua vaivaa, kiva kun olet kerrankin joulun aikaan kotona, Jussi ilahtui.

En todellakaan ollut samaa mieltä. Näin kuvitelmissa, miten Marjo ja juontaja istuivat kelomajassa takan äärellä, joivat kuumaa glögiä ja pitivät toisiaan kädestä. Eikä se siihen jäänyt, tuskailin mielessäni.

– Ulkona sataa lunta, tule tekemään meidän kanssa lumiukko, lapset kinusivat.

Karistin synkät ajatukset. Oikeastaan oli ihan mukava olla kotona vapaalla.

No jaa, siinä oli dramatiikkaa, mutta perussävy oli koettua elämää, mietin. Olen ollut aina kiltti tyttö, mutta elämä on vienyt mennessään. En kadu, sillä nyt minulla on mistä kirjoittaa. Hain jääkaapista lasillisen valkoviiniä. Se helpotti kummasti.

16.2.2021

Vatsahermot olivat piukeina. Päivään oli mahtunut liikaa pettymyksiä. Posti oli tuonut uuden avauskoodin Nordean tilille. Se oli ollut jäissä viikon. Anna antoi puhelimessa tukea. Jossain tapahtui virhe, luki näytössä. Ei onnistunut, tili pysyi suljettuna eikä lähiavusta ollut tietoakaan.

– Lopetetaan koko tili, hermostuin.

Jussi pyöritti päätään. – Kyllä se minulle sopii. Ei ole mitään järkeä hoidella raha-asioita kahdessa pankissa. Siirretään minun eläketilini Osuuspankkiin, hän myöntyi.

– Kuulostaa järkevältä. Tämä nykyaika tunnuslukulistoineen ja -laitteineen käy hermoille. Nykyään pitää muistaa pinkoodeja ja pitää muistaa vaihtaa salasanaa. Minusta tämä tietoturva on keksitty tavallisten ihmisten kiusaksi, hermoilin. Posket olivat täynnä punaisia laikkuja ja nenä vuoti. Kädet tärisivät.

– Mikä sinulla on? Jussi huolestui.

– Allergiareaktio harmien vuoksi, puuskahdin. – En pysty, en jaksa, en kykene.

– Leena, tee meille paukut. Kyllä tämä tästä, Jussi lohdutti.

Minua itketti. – Olin työelämän aikana hyvä näissä jutuissa. Nyt tuntuu, että aika on ajanut ohi.

17.2.2021

Autokoulunopettaja Jari Järvinen tuli Riihimäeltä sovittuna aikana noutamaan Jussia ajotestiin. Minua jännitti. Miten oli mahdollista, että turvallinen elämä oli luisumassa käsistä? Vatsahermot olivat niin tiukoilla, että kaadoin itselleni pienen lasillisen rommia.

– Palaamme tunnin kuluttua, opettaja sanoi, kun tummansininen Mersu oli valmiina lähtöön. Jussi istui tyynen rauhallisena ratin takana maski kasvoilla. Lähetin tyttärelle viestin. Siellä ne nyt ajaa. Anna lähetti etätsemppiä papalle.

Mies palasi hyväntuulisena. – Ajoin pari kertaa penkkaan.

Kauhistuin, tässäkö tämä nyt oli.

– No en, meni ihan hyvin. Ajan kuulemma liian hiljaa ja liian lähellä tien reunaa, muusta ei tullut sanomista.

Ajotunti oli maksanut 245 euroa. Toivoin hartaasti, että opettajan lausunto riittäisi lääkärille. Olin miettinyt salaa, jos auto pitää myydä, ostan itselleni sähköavusteisen pyörän. Kymmenen kilometrin matka mökiltä Parolaan kauppaan taittuu sillä mainiosti. Olin tehnyt matkan usein tavallisella polkupyörällä.

– Ajetaan taksilla. Ei minua haittaa, vaikka en enää ajaisikaan, Jussi totesi.

Se rauhoitti. Mies ei edes yrittänyt ehdottaa, että minä ajaisin.

18.2.2021

Olin edelleen hermostunut. Ulkona sateli hiljakseen lumihiutaleita. Mittarissa oli pakkasta reilut kaksikymmentä astetta. Ei tehnyt mieli lenkille. Jussi oli vetäytynyt aamupalan jälkeen lepäilemään. Koti oli siisti. Olin imuroinut ennen Annan ja poikien tuloa. Pyöritin päivittäin astianpesu- ja pyykkikonetta. Jääkaapissa oli ruokaa niin paljon, ettei ollut pakko käydä kaupassa.

Otin pakastimesta tattipussin. Oli hyvä hetki laittaa arkiruokaa.

Päivä tuntui pitkältä. Houkuttelin Jussin lenkille ruuan jälkeen.

– Kierretään vain kortteli, laita kunnolla vaatteita, ohjeistin.

Puolen tunnin kävely sujui tavallista reippaammin. Olimme molemmat tyytyväisiä, kun palasimme. Jussi vetäytyi katsomaan televisiosta ohjelmaa Australian rajalla. Minä uppouduin Nicci Frenchin uusimpaan dekkariin Murheellinen maanantai.

Kuluvat nämä päivät näinkin, tuumin.

19.2.2021

Olin noussut puoli seitsemältä, juonut aamukahvin ja syönyt palan paahtoleipää cheddarjuuston ja rucolan kera. En vielä aavistanut, että päivä muuttaisi loppuelämän.

Kaupungin ikäihmisten palveluohjaaja Helena Kantojärvi-Ojala tuli kotikäynnille. Olin taas siivonnut. Koti kiilsi puhtaana. Ilmassa väreili mieto eukalyptuksen tuoksu. Anna oli tuonut Euca-pesuainetta. Käytin sitä nykyään ahkerasti. Pyykin sekaan lorautin etikkaa. Heti kun Jussi tuli makuuhuoneesta, avasin ikkunan ja tuuletin perusteellisesti. Lattianpesua tarvittiin lähes joka päivä.

Punatukkainen nuori virkailija laittoi maskin päähän ja istahti keittiön pöydän ääreen. Hän avasi tietokoneen ja kirjasi huolellisesti, miten arkemme sujui. Vastasimme niin rehellisesti kuin pystyimme. Tuntui hyvältä, kun joku kuunteli.

– Edellytykset omaishoitajuudelle ovat olemassa. Lähetän teille sopimuksen taannehtivasti 1.2.2021 alkaen. Korvaus on 413 euroa kuukaudessa. Vapaata kertyy kolme vuorokautta kuukausittain. Ne voi käyttää heti tai säästää, niin että saa viikon tai kahden loman tarpeen mukaan. Voitte hakea myös Kelalta eläkkeensaajien hoitotukea. Se vaatii lääkäriltä C-lausunnon. Kannattaa hakea muutosverokorttia, ettei tule yllätyksiä, hän ohjeisti.

Olin hämääntynyt vierailun jälkeen. Asiat etenivät nyt nopeammin, kuin olin arvannut. Oli pakko purkaa tuntemuksia. Soitin Annalle.

– Se on nyt virallista, mitä sanot?

– Hyvä juttu, eihän tässä mikään muutu, saat korvauksen siitä mitä muutenkin teet, tytär totesi.

– Paitsi että saan lomaa. Lähetän papan sinun luoksesi täysihoitoon. Saat hoitokorvausta.

– Sopii, kyllä pappa täällä pärjää. Mietin, jos puran poikien paloautokerrossängyn, niin pappa saisi tilalle kunnon sängyn ja oman huoneen. Pojat nukkuvat nykyään minun vieressäni, Anna suunnitteli. – Voisin hankkia myös toisen television.

– Se olisi hyvä. Iskä katselee mielellään telkkaria aamuyöhön asti.

Keitin teetä ja kertoi Jussille uusista suunnitelmista. Tällä ei ollut mitään vaihtelua vastaan.

– Olet loistopotilas. Aina hyvällä tuulella ja muutenkin mukava, sanoin ja toi miehelle mukillisen vahvaa teetä television ääreen.

Päivitin Facebookiin: Elämä on. Olen taas töissä. Nyt virallinen omaishoitaja. En tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. Huolestuttaa ja pelottaa.

Tykkäyksiä ropisi pitkin iltaa. Myös sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät koskaan olleet reagoineet taidekuviini. Se lämmitti. En todellakaan ollut yksin tässä tilanteessa.

20.2.2021

Päivystin Galleria Paperihuoneella. Entinen mökkinaapuri Pirjo poikkesi.

– Kävin täällä jo eilen, mutta kun kuulin, että tulet tänään, halusin tulla moikkaamaan.

– Kiva kun tulit. Mitä kuuluu?

– Tulin ostamaan siskolle syntymäpäivälahjaa. Sinun japanikollaasisi ovat aivan ihania. En osaa valita.

– Meillä on lahjakortteja myynnissä. Hän voisi tulla itse valitsemaan.

– Hyvä idea. Lähetän onnittelukortin ja laitan väliin lahjakortin. Nämä magnoliankukkakortit sopivat hänen värimaailmaansa. Hän on lilaihminen.

Hetken kuluttua ovi kävi taas.

– Tulin ostamaan lisää kimonokortteja, ne ovat hurmaavia, nuori tyttö sanoi. – Onko sinulla enempää? Haluaisin lähettää kaikille ystäville näitä vaaleanpunaisia?

– Jos sinulla ei ole kiire, voin tehdä, lupasin.

– Hei, se olisi makeeta, tulen ensi viikolla hakemaan.

Hykertelin. Sain uskonvarmuutta, että muutkin pitivät kollaaseista.

– Ei niillä rikastu, mutta sain hyvän mielen, kerroin Jussille. Tämä oli kävellyt omatoimisesti kahteen kävelysauvaan nojaten pajalle.

– Onko kahvia?

– No ei, mutta saat suklaakeksejä, olit reipas, lupasin.

Kello oli melkein neljä ja sulkisin pian ovet. Neljän tunnin lauantaipäivystys oli sujunut nopeasti.

– Olet kymmenes vieras, kehuin Jussille. – Olisipa kaikki päivät yhtä vilkkaita.

– Päivää, ehdittiin sentään, Ilman iloinen ääni kuului gallerian ovelta.

– Tervehdys, ehditte mainiosti, ilahduin.

Pitkä valkopartainen herra kumarsi.

– Martti, mukava kun sinäkin tulit. Oletteko tavanneet Jussin kanssa?

– Ei taideta, olen Martti Hosia. Ollaan tavattu tämän sinun rouvasi kanssa ensimmäisen kerran Moskovassa ja nyt täällä Hämeenlinnassa, hän esitteli itsensä Jussille.

– Muistan sinut tv-uutisista, olit itänaapurissa kirjeenvaihtajana?

– Niin olin, Hannu Vilpponen oli esimieheni.

– Muistan, kun istuin kuvausmatkoilla Hannun kyydissä, pelkäsin kun hän ajoi kuin hullu, puutuin puheeseen.

– Oikeaan osunut kuvaus, Martti nauroi. – Voisin ostaa tyttärilleni näitä kimonokortteja. Valitse sinä, hän toivoi.

– Oli hyvä päivä, huokasin kun pidin Jussia kädestä kotimatkalla. – Näyttely on vielä viikon auki, sitten on aika keksiä jotain uutta.

– Mitä ajattelit?

– Taidan pitää luovan tauon, nyt olen aivan puhki. Tällä viikolla on tapahtunut liikaa uusia juttuja. Onneksi päivät ovat jo mukavan valoisia. Viikonloppuna askartelen lisää kortteja. Tapettirullia riittää loppuiäksi.

21.2.2021

Sunnuntaina ei tapahtunut mitään. Askartelin aamupäivällä uusia kollaasikortteja. Iltapäivällä kävin Jussin kanssa kiertämässä korttelin. Paukkupakkasten jälkeen keli oli nollassa.

Jussi lauleskeli: Lapsonen langeta vois, jos käsi ei Jussin kädessä ois.

– Hyvä kun pidät minua pystyssä. Tänään tulee jo iltapäivällä Hercule Poirot. Yritän muistaa ajastaa sen, kun palaamme.

Muistin. – Katsotaan se illalla yhdessä. Voit ottaa nyt lenkin jälkeen nokoset.

Ynnäsin kuukausia kesään. Olin tottunut seuraamaan äkkilähtötarjouksia Välimerelle. Silmissä kangasteli mahdollisuudet hyödyntää kertyneet lomapäivät, sitten kun se olisi mahdollista. Haaveilin Kreikan kirjoittajakurssin lisäksi edelleen Toscanasta. Perhana, syksyllä repäisen, jos koronatilanne helpottaa, päätin. Ajatus oli kutkuttava.

– Jussi, mitä katsot? kyselin, kun irrottauduin haaveista.

– Poirotia, tiesitkö, että se tulee tänään, tule sinäkin katsomaan.

22.2.2021

Etelän hiihtoloma oli alkanut. Miikalla oli suunnitelma. Hän soitti sunnuntai-iltana.

– Sopiiko, että tuon Otson ja Visan huomenna teille tuulettumaan. Voisivat olla pari yötä ja me tulemme keskiviikkona Lauran ja Ulpun kanssa vielä yhdeksi yöksi. Jatkamme teiltä matkaa Lavian mummolaan. Lauran Eevi-mummo on kuollut ja lauantaina on hautajaiset.

– Tietysti sopii, kiva kun tulette. Voivatko pojat olla pari tuntia keskenään, kun meillä Jussin kanssa on tiistaina geriatrin vastaanotto ja keskiviikkona terveyskeskuslääkäri?

– Ne pelaa kännyköillä, tuskin huomaavat, että olette pois, Miika nauroi. – Pidä kuitenkin puhelin päällä.

– Voidaan mennä tiistaina poikien kanssa pizzalle, suunnittelin.

Miika ja pojat tulivat iltapäivällä. Miikalla oli iso työkalupakki matkassa. Olin kokannut kermaisen jauhelihakastikkeen ja lämmitin nälkäisille vieraille pikaisesti tortilloja.

– Korjaan sängynlaidan. Kiinnitän siihen tukevan palikan, niin pappa saa taas tukikahvan käyttöön, Miika suunnitteli.

Kännykkäni pirahti kesken ruokahommien.

– Täällä on Jani Uhlenius. Luin postauksesi Facebookissa ja haluan antaa tukea nimimerkillä kokemusta on.

– Hyvänen aika Jani, onpa mukava kuulla äänesi kaikkien näiden vuosien jälkeen.

– Joo, tuli vietettyä helvetin paljon aikaa Kukkokiekuussa.

– Sama täällä, mutta onneksi meillä on yhteinen historia.

– Halusin vain sanoa, että pidä huolta itsestäsi, että jaksat. Muista käyttää sinulle kuuluvat vapaapäivät. Mietin kaksi kertaa, soitanko. Päätin soittaa, sillä tämä on tärkeää.

– Jani, kiitos. Arvostan, että soitit, sanoin liikuttuneena. – Nyt pitää kiiruhtaa ruokkimaan hiihtolomalaiset.

Katselin tyytyväisenä, kun Otso ja Visa kiepauttivat tottuneesti tortillat kääröiksi ja haukkasivat posket pullolla suuria paloja. Makuuhuoneesta kuului sähköporan surina. Miika oli luvannut tulla syömään vasta, kun homma oli hoidossa.

– Voidaanko leipoa illalla lettuja? Otso kysyi toivorikkaana.

– Voidaan toki, minulla on tuoretta mansikkahilloa ja hunajaa, sanoin. – Mutta mennään ensin porukalla ulkoilemaan.

Pihan lumikerros oli saanut jääkatteen edellisenä yönä suojakelin jälkeen. Pojilla riitti touhua, kun he pomppivat kinoksissa.

Paistoin illalla punaposkisille vieraille pinon räiskäleitä. Poikia ei tarvinnut kutsua kahta kertaa pöytään.

– Äiti ei ikinä antaisi meidän laittaa mansikkahillon päälle sokeria, Otso sanoi.

Visa lusikoi molempia ja söi ensimmäiset letut pikavauhtia.

– Hei, nyt stop. Pappa on päiväunilla, pelastan hänelle nämä kaksi viimeistä, sanoin. – Jussi, täällä on sinulle yllätys. Maistuuko letut sokerin ja rommitilkan kera?

Jussi hieroi silmiään ja pisteli annoksen hyvällä halulla.

– Leena, miten olisi vielä kupillinen teetä?

– Arvaan, rommilisäyksellä.

23.2.2021

Oli kuulas aamuhetki. Poikien peliaika oli alkanut kahdeksalta. Katselin hellästi kahta pellavapäätä, jotka makoilivat kännykät kädessä peittojen alla olohuoneen sohvalla. Keitin aamupuuron ja tarkistin, että pojille riitti mansikkahilloa.

Meillä oli ohjelmassa lääkärikäynti ja heti sen jälkeen laboratoriokokeet. Lupasin itselleni, että pitäisin huolta, ettei mies söisi ennen kokeita mitään. Vatsassa nipisteli. Ajo-opettajan lausunto oli tullut edellisenä päivänä postissa, eikä se luvannut hyvää.

– Jussi, autonavaimet ovat taskussasi, mutta missä on autotallin avain? kysyin, kun teimme lähtöä.

– Jätin sen autoon.

– Miksi ihmeessä, miten me nyt pääsemme talliin?

– En tullut ajatelleeksi.

– Pahus, soitan naapurin Marjan ovikelloa. Hänellä on autopaikka.

Uskovainen naapuri oli heti valmis auttamaan. Jussi kertoi, että Marja toivotti hänelle aina tavatessa voimia ja siunausta.

Pahaenteiset aavistukset toteutuivat, kun pääsimme lääkärin vastaanotolle. Tämä oli ymmärtäväinen, mutta tiukka päätöksessään.

Päivitin tuoreet tuntemukset blogiin. Kurjuus jatkuu. Kävimme taas tänään geriatrilla. Ajokortti meni.

– Ilmoitan iltapäivällä poliisille, että ajaminen loppuu saman tien. Syyt ovat terveysperusteiset. Ei ole kysymys siitä, etteikö mies osaisi ajaa, vaan refleksien hidastumisesta, lääkäri Eeva Pohjakallio sanoi.

Neuvottelunvaraa ei ollut. Saimme hädin tuskin luvan ajaa auto terveyskeskuksen parkkipaikalta kotiin. Jussi oli tyynen rauhallinen ja suunnitteli kansalaistottelemattomuutta. Minua harmitti ja kiukutti. Elämästä oli tulossa entistä vaikeampaa.

Päivityksen jälkeen puhelin soi tasaiseen tahtiin. Anna soitti ja lähetti papalle tsemppiä. Miika soitti ja lupasi tulla seuraavana päivänä ajoissa viemään Jussin lääkäriin. Vaikka matka terveyskeskukseen oli lyhyt, sekin oli miehelle liikaa. Lii ja Kaizu soittivat ja lupasivat tulla avuksi, kun sellaista tarvittaisiin. Immo soitti ja lupasi opettaa minut ajamaan.

Ahdistuin. En osannut, en halunnut, en uskaltanut. Korona-aika toi tavallaan helpotusta, sillä lääkäri- ja kuntosalikäyntejä lukuun ottamatta menoja ei juuri ollut. Silti tuntui, että elämänpiiri kaventui silmissä.

– Muutetaan kesäksi mökille, niin kuin lapsuudessa tehtiin. Ollaan siellä kuin alkuasukkaat. Saat kulkea ilman housuja, ei tule pyykkiä. Tilataan kaupasta ruokaa ja lenkkeillään lähimaastossa, suunnittelin. Yritin nähdä hyviä asioita kyynelten läpi.

– Muutetaan vaan. Lapset käyvät kesällä ahkerasti mökillä ja voivat tuoda tullessaan kaikkea tarpeellista, Jussi myöntyi.

– Kun olin lapsi, mökillä kävi kauppa-auto ja minä hain hinkillä Väisäseltä vastalypsettyä maitoa. Palaan juurilleni, vaikka lehmiä ei enää ole. Toivottavasti ensi kesänäkin lähipellossa on herneitä.

Kesän ajatteleminen herkisti entisestään. Olin sanonut Annalle puhelimessa, että tarvitsemme nyt apua enemmän kuin koskaan. Anna oli todennut, että kukin vuorollaan. Olimme olleet tyttären tukiverkosto vaikeina aikoina.

Vetäydyin illalla työhuoneeseen ja otin tarotkortit esille. Sekoitin pakan ja nostin varovasti onnenkortin. Käänsin sen ja ilahduin. Korttiin oli kuvattu vihreäpukuinen nainen, joka symboloi luovuutta. Henkäisin. Taito, lohtua elämään. Tulkitsin, että kortti merkitsee haastetta katsoa sisäänpäin. Vaikka elämä ahdistaa, minulla on henkiset voimavarat piirtää, maalata, lukea, kirjoittaa, opiskella. Minulla on ollut tapana sanoa, että tarotkortit auttavat selkiyttämään ajatuksia. Kyseinen kortti kertoi, että elämässä on monta puolta eikä vastoinkäymisiin kannata juuttua.

Kaadoin lasillisen viiniä ja päätin unohtaa hetkeksi murheet. Uppouduin kiehtovaan kirjaan Suon villi laulu. Vaivuin toisen viinilasillisen jälkeen levottomaan uneen. Kirjan päähenkilö Kya seikkaili rämeiköllä. Kärpäset surisivat ja jättisuuret sudenkorennot liitelivät usvassa. Olin suljetussa huoneessa, jonka ovissa ei ollut kahvoja. Yritin repiä niitä epätoivoisesti kynsillä. Samassa laskin punaisella rollaattorilla valtavaa mäkeä. Painoin rystyset valkeina käsijarrujen kahvoja. Alhaalla näkyi tien yli ripustettuja pyykkinaruja, joihin pelkäsin sotkeutuvani. Vauhti pysähtyi juuri ennen vaaratilannetta. Rollaattori vaihtui autoksi. Tien pinta kiilsi jäisenä peilinä. Jarrutin, auto lähti luisuun ja kiepsahti katolleen.

– Vinkaisit, näitkö pahaa unta? Jussi ravisteli.

– Jussi, ihana kun herätit. Ei minusta ole ajamaan, nyyhkytin.

Jussi kietoi kätensä ympärilleni ja silitti hiljaa.

24.2.2021

Luin aamulla, mitä olin kiihdyksissä kirjoittanut. Olin rauhoittunut yön painajaisten jälkeen. Oikeastaan kaikki oli hyvin, sillä uskoin, että elämä soljuisi eteenpäin rauhalliseen tahtiin. Olin aina sanonut, että matkustetaan niin kauan, kun se tuntuu hyvältä. Nyt korona oli pysäyttänyt lomamatkat vähintäänkin yhtä tehokkaasti kuin Jussin sairaus.

Joulusta on kulunut kaksi kuukautta ja kesään on matkaa vielä toiset kaksi tai enemmänkin. Lunta oli ennätysmäärin, joten kevätkelit olivat vielä kaukana. Olin saanut Arjalta ja Eskolta paketin hirvenlihaa. Olin laittanut sen pakastimeen odottamaan arvovieraita. Nyt oli sopiva hetki, kun Miikan perhe olisi paikalla.

Etsin netistä riistapadan ohjeen. Se vaikutti yksinkertaiselta. Liha paloiteltiin, pinta ruskistettiin pannulla ja lihat siirrettiin uunivuokaan pekonin, sipulinlohkojen, porkkanoiden ja paprikansuikaleiden kera. Nesteeksi huuhteluliemi pannulta sekä riistafondia niin paljon, että lihat peittyivät. Sitten koko komeus uuniin 150 asteeseen neljäksi tunniksi.

– Ihana tuoksu, Laura sanoi kantaessaan kestokasseja sisälle.

– Tulitte sitten muuttokuorman kanssa, nauroin, kun Miikan kantamukset täyttivät pienen eteisen.

– Joo, tuotiin pojille patjat ja työkalupakki remppojen korjaamiseen, poika sanoi.

– Tulitte sopivasti ruoka-aikaan. Pata on muhinut uunissa ja perunat ovat kypsiä.

Hirvipaisti maistui yllättävää kyllä pikkuväellekin. Olin tyytyväinen, sillä tämä oli ensimmäinen kokkaukseni riistaruoissa.

25.2.2021

– Hyvä kun ehdittiin kiertää maailmaa. Voin lukea sinulle blogista tarinan jos toisenkin, sanoin, kun Jussi haaveili taas kerran yhteisistä lomamatkoista. Hiihtolomalaiset olivat jatkaneet matkaa ja olimme kahdestaan.

– Lue vaan, kyllä minulle kelpaisi thaiaurinko, Jussi sanoi.

Olimme tottuneet viettämään joka kevät kuukauden takuuvarman lämpimässä Thaimaassa. Etsin blogista päivityksen, kun matkaseurana oli pojan perhe. Vuosi oli 2013.

– Eiköhän lähdetä porukalla Thaimaahan ennen kuin Otso täyttää kaksi vuotta, Miika ehdotti. 

Minua ei pidätellyt mikään, kun joku näytti vihreää valoa lomamatkailuun.  Odottelimme pitkin syksyä edullisia lentoja Bangkokiin.  Niitä ei kuulunut ennen kuin kevätpuolella.  Finnair tarjosi matkat noin 600 euron hintaan.  Alle kaksivuotiaat matkustivat ilmaiseksi.  Varasimme liput saman tien.

Kirjoitin blogiin: Lähtö on ylihuomenna ja paluu vapun jälkeen äitienpäiväviikonloppuna.  Vietimme vuosi sitten Jussin kanssa loman Samuilla samaan aikaan.  Siellä on meneillään kuuma kausi, mutta onneksi merituuli vilvoittaa.  Pysähdymme mennen tullen pariksi päiväksi Bangkokiin, jossa lämpötila on tasaisesti kolmenkymmenen yläpuolella.  Otso on saanut oman passin, uv-suojatun uimapuvun ja aurinkohatun, jossa lippoja on edessä ja takana. 

ke 24.4.2013 ensimmäinen Bangkok-päivä. Oli hauska palata muutaman vuoden tauon jälkeen tutuille kulmille.  Asumme Khaosan Roadin tuntumassa vanhassa Royal hotellissa.  Siinä on menneen maailman charmia, vaikka parhaat päivät ovat ohi.  Niin on tietysti meilläkin.  Paitsi Otso-pojalla, joka katselee suurta maailmaa silmät pyöreinä.  Hän on ehtinyt hurmata heti ensimmäisenä päivänä ympäristönsä.  Paikalliset vilkuttavat ja Otso lähettää lentosuukkoja. 

Ohitin Bangkok -päivät ja siirtyi lukemaan kookospalmusaari Samuin tunnelmista.

la 27.4.2013 matkapäivä, lento Bangkok Airwaysilla Koh Samuille. Otson ihailijakerho näppäili aamiaisella kännykkäkameroilla kuvia poikasesta.  Otso oli ihastuksissaan, kun sai suukkoja mennen tullen.  Isi ja pappa näyttivät aiheellisesti kateellisilta. 

Suoriuduimme ennen puolta päivää ja ennen pahimpia ruuhkia matkaan.  Olimme varanneet hotellin minibussin tingittyyn 700 (noin 18 euroa) bahtin hintaan.  Vajaan puolen kilometrin päässä hotellilta auto teki stopin.  Kuljettajapoika yritti saada sen käynnistyskaapeleilla henkiin.  Ei onnistunut.  Päädyimme lopulta jatkamaan matkaa kahdella taksilla.  Onneksi olimme varanneet runsaasti aikaa.  Niinpä ehdimme lennolle ja olimme tuota pikaa perillä.  Matka kesti vain 45 minuuttia.

Hotelli Hanalei Gardensin poika oli vastassa kyltin kera, jossa luki Miika & Etula.  Hänellä oli minibussi, joka iloksemme kulki perille asti.  Asumme pohjoisrannalla tutun Boom Bayn vieressä.  Hanalein mökit ovat laadukkaita bungaloweja puutarhan keskellä.  Jussi ja minä innostuimme, kun huomasimme että vanha majapaikkamme on edelleen voimissaan.  Sen etu on, että mökit ovat aivan rannan tuntumassa.  Niinpä varasimme emännältä saman bungalowin kuin vuosi sitten.  Hinta on puolet halvempi kuin Hanaleissa.  Tosin tasokin on vaatimaton, mutta näköala ja meren kohina houkuttelevat. 

Otso pääsi kokeilemaan uimista lämpimässä meressä.  Aluksi mainingit pelottivat, mutta kahlaaminen isin sylissä rauhoitti kummasti.  Meri on pienelle miehelle outo ja uusi juttu.  Söimme illallisen Boom Bayn rantaravintolassa.  Täällä kokit osaavat maustamisen taidon.  Minun tom yam-keittoni oli yksi matkan herkullisimmista.  Illan kruunasi pihaan kaartanut pannukakkukauppias, joka paistoi kärryissään jokaiselle mieluisan herkun.  Nam-nam, sanoi Otso.

su 28.4.2013 ensimmäinen Samui-päivä. Aloitimme sunnuntaipäivän aamupuurolla.  Hanelei Gardensin bungalowit olivat hyvin varustettuja.  Sieltä löytyi keittiö ja jääkaappi.  Istuimme aamupalalla tilavalla verannalla ja kuuntelimme puutarhan sirinää.  Kukkivat puut hehkuivat auringossa.  Isot värikkäät perhoset lentelivät silmien iloksi.  

– Sinä rupeat pikkuhiljaa muistuttamaan horoskooppimerkkiäsiMiika pääsi sanomaan.  Siis keitettyä rapua. 

Saarelta löytyy erinomaisia kookosöljyjä suojakertoimilla.  Otso käyttää viittäkymppiä, me muut aluksi kolmeakymppiä.  Jos oikein pahasti käy, kyläkaupasta löytyy myös lievittävää aloe veraa.  Minun punoitukseni on jo vaihtumassa ruskeaksi, joten kyllä täällä pärjätään. Lähipäivinä meillä ei ole muita suunnitelmia kuin leppoisa lomanvietto. Täällä on tapahtunut ihme.  Sivistys saapuu pikkuhiljaa Samuin syrjäkylillekin.  Boom Bay bungalowkylässämme on lopultakin wi-fi. 

ma 29.4.2013 toinen Samui-päivä. Me pääsimme tänään vanhaan rytmiin.  Heräsimme, kun mökkimme tulvahti kullankeltainen auringonvalo.  Oli ilo pulahtaa aamunraikkaaseen mereen.  Meille on tullut tavaksi viettää joka aamu puolen tunnin vesijumppatuokio. 

Laura, Miika ja Otso viettivät mukavan rantapäivän.  Otso totutteli rantahiekkaan.  Lapio ja ämpäri olivat ahkerassa käytössä.  Istuimme porukalla katsomassa auringonlaskua, joka tänäänkin oli komean punainen.  Miika osti eilen kyläkaupasta kokonaisen durianin.  Hän nautti sen hyvällä halulla Jussin kanssa.  Me muut pysyttelimme kaukana, sillä tuoksu oli luotaantyöntävä.

ke 1.5.2013 vappupäivä. On ilo herätä meren kohinaan.  Vappupäivä näyttää valkenevan aurinkoisissa merkeissä.  Vaikka lämpötila on jatkuvasti kolmenkymmenen yläpuolella, merituuli vilvoittaa.  Otso kulkee kotioloissa ja rannalla nakuna. 

Eilinen vapunaatto oli tuulinen ja pilvinen päivä. Minä ehdin maalata ja käydä hieronnassa.  Valitsin listalta herbal massagen ja kuvittelin saavani raikkaan yrttiöljyn.  Eikös mitä, tunnin perusteellisen käsittelyn tulokseni olo oli vetreä ja tuoksu imelän kukkainen.  Siis vappukukkainen. 

Suunnittelimme ruokaretkeä Otson päiväunien jälkeen osittain myös kävelyretkenä.  Kalaravintola, joka oli määränpäämme, sijaitsi parin kilometrin päässä. Päädyimme kuitenkin taksikyytiin. Perillä tarjoilijat pyyhkivät ulkopöytiä, jotka sadekuuro oli kastellut.  Me tilasimme neljä erilaista tuoretta kalaa, joista osa höyrytettiin, osa grillattiin.  Lisäksi vielä mustekaloja ja vihanneksia kyytipojiksi. Olo oli aika piukka, kun viimeisistä selvittiin.  Yritimme myös viritellä vappulauluja oluen ja thaiviskin säestyksellä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun sanat puuttuivat. 

Yö oli tropiikin musta, kun palasimme.  Nuoriso meni kiltisti nukkumaan.  Meidän villi iltamme Jussin kanssa jatkui canastapelin merkeissä.

Miikan joukkue saapui vapunpäivänä meidän rannalle jääkaappikylmän kuohuviinipullon kera.  Nautimme brunssin mökkimme rappusilla.    Muuta mainittavaa ei sitten tapahtunutkaan.  Minä maalasin verannalla.  Jussi lueskeli.  Kävimme porukalla uimassa ja Otso jatkoi hiekkaleikkejä. Meille on tullut tavaksi nauttia auringonlaskun hetkellä kylmät oluet rantahiekalla.  Vapun kunniaksi tilasimme oikein cocktailit. 

Aurinko laski punahehkuisena pallona suoraan mereen.  Se on harvinaista herkkua, sillä yleensä aurinko laskee pilviverhon taakse.  Ilta päättyi yhteisellä illallisella läheisessä Mama Moonissa.  Tilasimme kasviskevätkääryleitä ja papaijasalaattia sekä mustekaloja, panangcurrya, paistettua riisiä tofun kera sekä katkarapuja.  Siitä ei ruoka parane.

la 4.5.2013 retkipäivä. Marine Park siintää auringonlaskun suunnassa.  Olemme vuosia sitten tehneet sinne leppoisan päiväretken.  Niinpä ehdotimme, että voisimme lähteä päiväksi merelle.  Ostimme retkipaketin, johon sisältyi nouto Mimosasta.  Olimme kätevästi Nathonin laiturilla puoli yhdeksältä aamulla.  Meri oli turkoosinvihreä ja mukavan tyyni.

Matka taittui Samui Island Toursin puisella laivalla.  Ihmettelimme, miksi koko turistikatras seisoskeli laivan kaiteisiin nojaillen ja siemaili seisoviltaan aamukahvia.  Pitkät kansipöydät kiiltelivät tyhjinä ja puhtaina.  Sekin selvisi, pöydät ja penkit olivat vastamaalatut ja pinta märkä.   Merituuli kuivatti ne päivän mittaan ja pääsimme nauttimaan buffetlounasta istuvillamme. Otso turhautui menomatkalla täysin, sillä hän joutui istumaan rattaissa.  Kävely kannella osoittautui turhan vaaralliseksi, sillä kaiteiden alla oli suora pudotus mereen.  Paluu sujui paremmin, sillä poikanen nukkui lähes koko matkan.

Ankkuroimme meripuistossa kahteen poukamaan kahdeksi tunniksi kerrallaan.  Ensimmäisen päänähtävyys oli smaragdinvihreä laguuni, toisen näköalapaikka sekä tippukiviluola.  Olimme Jussin kanssa tyytyväisiä, kun saimme jäädä rantahiekalle Otson kanssa.  Miika ja Laura retkeilivät ja palasivat hikisinä vaelluksilta.

Ehdimme ilta-auringon viime säteissä hotellille, jonka edessä sattui olemaan sopivasti pannukakkukärry.  Ilta-ateria Boom Bayssa ja iltauinti meressä sopivat oivallisesti meripäivän päätteeksi.  Me saimme canastapelin päätökseen.  Jussi sai ensimmäisenä komeat 5000 pistettä, mutta minä annoin kovan vastuksen.

su 5.5.2013 Lauran syntymäpäivä. Teimme aamuvarhaisella kukkienpoimimisretken.  Se tarkoitti, että uimme karikon yli ja kahlasimme viereiselle rannalle.  Sieltä löytyi punakukkaista rantakasvia, josta sidoin kimpun Lauralle.   Otson hiekkaämpäri toimi mainiona maljakkona. Onnittelulaulun jälkeen päivänsankari ja päivänsankarin mies lähtivät päiväretkelle.  Heidän matkakohteensa oli saaren päänähtävyys Big Buddha, joka komeilee kaikissa postikorteissa. Me jäimme leikkimään Otson kanssa pihapiiriin.  Pojalla riitti askartelua vesiletkun, pesuvadin ja ”papujen” (puusta pudonneiden hedelmien) parissa. 

ma 6.5.2013 Nathon-päivä ja tällä erää viimeinen Samui-päivä. Lähdimme Jussin kanssa aamulla luottavaisina kaupunkiretkelle.  Taivas oli pilvessä, mutta mikään ei ennakoinut sitkeää sadetta.  Olimme tuliaisostoksilla tavaratalossa, kun ropina alkoi.  Sade laantui, kun ehdimme ulos.  Jatkoimme matkaa kenkäkauppaan, josta löysin ilokseni tutut aerosoft pistokkaat.  Edelliset olivat kuluneet lähes puhki. Pääkadulle palattuamme taivas repesi ja me jäimme loukkuun kauppojen katosten alle.  Minä ehdin tutustua rautakaupassa perusteellisesti uusimpiin tuuletinmalleihin, ennen kuin pääsimme loikkimaan lätäköiden keskellä läheiseen lounasravintolaan.

Siellä vierähti pitkä tovi, sillä sade vain kiihdytti vauhtia.   Syöksyimme lopulta vastapäiseen Tescoon, josta ostimme sadetakit sekä tuorecurrytahnaa, leivoksia ja mangoja.  Pääsimme songtaolla takaisin kotinurkalle.  Olo oli enemmän kuin kostea.  Nyt vietämme siestaa ja kuuntelemme sekä aaltojen kohinaa että sateen ropinaa.

Iltapäivän suurin ponnistus oli, kun sain kirjoitettua neljätoista postikorttia Suomeen. Nautimme läksiäisillallisen läheisen Samui Resortin terassilla.  Kaikki tilasivat lempiannoksensa.  Otso paistettua riisiä, Jussi punacurryrapuja, minä tom yam-keiton merenelävien kera.  Miika olisi halunnut tuoretta kalaa, mutta tarjolla oli vain barracudaa, jota on tullut syötyä jo useammankin kerran.  Niinpä hän valitsi grillatut mustekalat.  Laura sai erinomaista kasviskeittoa kookosmaidon kera. Rohkaistuimme viimeisen illan kunniaksi yöuinnille.  Näimme taas kerran merkillisen valoilmiön, kun plankton säteili timantinkirkkaana ympärillä.

Silmäilin loput tekstistä. Vietimme paluumatkalla pari päivää Bangkokissa. Nyt ylellisessä Siam Centerin lähellä sijaitsevassa hotelli Evergreen Placessa.  Onni on kuuma suihku, huokaisin, kun sain vihdoinkin pestyä merivedestä kankeat hiukset.

Lento Suomeen kesti runsaasti yli kymmenen tuntia voimakkaan vastatuulen vuoksi.  Ehdimme lukea kaikki matkakirjat kannesta kanteen ja katsoa elokuvia niin, että silmiä särki.  Huhti-toukokuu on oivallista kaukomatka-aikaa, sillä Suomeen oli tullut kukkiva kevät.  Olimme kovasti tyytyväisiä lomaamme, sillä kaikki sujui mainiosti eikä vatsataudit vaivanneet. 

Katselin ulos ikkunasta. Kevät oli tuntunut pitkältä. Hallitus ilmoitti päätöksestään julistaa Suomeen sulkutila 8.3. kolmeksi viikoksi. Radio Hämeen mukaan sulku pitäisi alkaa heti, sillä koronan kolmas aalto uhkasi. Uutisen mukaan yläkoululaiset siirtyvät etäopetukseen, harrastustoiminta lakkaa ja ravintolat sulkeutuvat. Minun kalenteristani lähes kaikki menot oli jo yliviivattu. Sulku saattaisi vaikuttaa myös yksityisten kuntosalien toimintaan.

– Kenen etu on, kun kuntomme rapistuu, puhisin. – Uimahalli on kiinni ja jos Tasapainoklinikka sulkeutuu, meille ei jää muuta kuin lenkkeily, eikä sekään näillä keleillä innosta.

Ulkona oli vesikeli ja taivas surullisen harmaa. Maa oli jäässä lätäköiden alla. Katukäytävät olivat järkyttävän liukkaat. Vaikka minulla oli kengissä jarruesteet, ulos meneminen pelotti. Jussi totesi, ettei ollut hänen ulkoilupäivänsä.

Uskaltauduin kauppaan ja lähiapteekkiin. Jussi oli saanut uusia reseptilääkkeitä ja ne piti noutaa. Kun kerroin olevansa tuore omaishoitaja, ystävällinen farmaseutti ehdotti, että täyttäisin lomakkeen, jotta voin asioida apteekissa hoitamassa miehen asioita. Hän suositteli myös dosetin käyttöönottoa.

– Katso, sinulla on nyt samanlainen punainen lääkelaatikko kuin vanhemmillasi aikoinaan. Täytetään tämä yhdessä, esittelin hankintaa kotiin palattuani. – Tilasin myös sorsan. Sellaisia ei ollut varastossa.

– Toivottavasti saavat ammuttua lennossa, Jussi nauroi. – Annuska soitti. Hän on saanut huomisen vapaaksi hiihtoloman vuoksi. Samu on ollut koko viikon kotona. Tosin pojalla on kavereita, joiden luokse voi mennä.

– Ovatko tytär ja pikkupojat tulossa?

– Lupasivat harkita. Pojilla on lauantaina iskätapaaminen Hoiva-Onnissa. Ehtivät olla vain yön yli.

– Olisi mukava, jos tulevat. Kalakeittoa riittää koko porukalle ja laitoin jauhelihakastikkeen lopun pakastimeen. Miska saa herkkuannoksen spagetin kera.

26.2.2021

– Ehditäänkö lenkille ennen kuin Anna tulee? Jussi kysyi aamupalan jälkeen.

Ilahduin, kun mies osoitti omatoimisuutta.

– Ehditään, vedä ovi kiinni, kun tulet. Menen edeltä ja vien roskat.

Korttelin kiertäminen sujui yllättävän hyvin. Katukäytävät olivat suojakelin ansiosta lähes sulat. Jussi oli tyytyväinen suoritukseen. Minua harmitti, kun ehdin ensimmäisenä rappukäytävään. Huoneiston ovi oli selko selällään. Mies on pahempi kuin lapset, mutisin. Milloin on jääkaapin ovi avoinna, sitten ulko-ovi. Kunpa saisin magneetin molempiin.

– Jussi, jaksoit kävellä viime keväänä linnanpuistoon asti. Kuntosi on mennyt alaspäin tosi nopeasti.

– Niin se taisi olla. Nytkin kaipasin penkkiä matkan varrelle.

– Muistatko, kauanko siitä on, kun tämä kurjuus alkoi?

– Ensimmäinen takaisku taisi olla silloin, kun oltiin Arjan ja Eskon kanssa Madeiralla. Jalat kramppasivat paluumatkalla levadalta. Montakohan vuotta siitä on?

Selasin blogia ja löysin matkakertomuksen.

– Vuosi oli 2016. On siitä jo viisi vuotta. Luenko?

– Sopiihan se.

Levada da Serraa pitkin Paratiisilaakson halki, Madeiran retkeilyopas otsikoi. Reitti oli merkitty opaskirjassa sinisellä eli helpoksi.  Vaellusaika oli 3 tuntia ja 45 minuuttia.  Meillä se kesti kauemmin, sillä ihastelimme runsasta kasvillisuutta ja pidimme tietenkin evästauon. Polku oli tasaista ja todella helppoa kulkea.  Linnut lauloivat, eukalyptus- ja laakeripensaat tuoksuivat.

Loppumatka tuotti yllätyksen.  Polku laskeutui jyrkälle kivetylle tielle.  Laskua riitti.  Olimme jaksaneet pitkän vaelluksen hyvin, mutta alastulo oli Jussille tuskaa.  Hänen selkänsä kipeytyi niin, että jouduimme turvautumaan taksikyytiin.  Kukaan ei ollut pahoillaan, kun keltainen auto kaartoi valtavan jalkapallostadionin pihaan.  Lysti maksoi kaksikymmentä euroa.

– Joo, se oli paha paikka. Jalat eivät yksinkertaisesti toimineet.

– Entä kun olimme muutama vuosi aikaisemmin Los Gigantesissa Kanarialla. Oltiin vielä niin rohkeita, että ilmoittauduttiin kunnon patikkaretkelle. Luen pätkän, innostuin.

Olimme varustautuneet matkaan suomenkielisen retkeilyopaskirjan kera.  Matkatoimisto tarjosi unohtumatonta patikointimatkaa Mascan rotkoon kokeneen oppaan johdolla.  

Vaellamme noin kahdeksan kilometrin matkan, johon kuluu noin neljä tuntia.  Huolimatta rauhallisesta tahdista on vaellus suhteellisen vaativa, esite kertoi.

Mascan kylä sijaitsi 650 m merenpinnan yläpuolella ja vaellusreitti kulki kylästä alas meren rantaan, josta oli venekyyti takaisin Los Gigantesiin.  Jo matka ylös kylään serpentiinitietä pitkin oli vaikuttava.  Tamaimon kylässä tehtiin kenkätarkastus.  Jos varustus oli liian keveä, voi vaihtaa kengät kolmella eurolla vaelluskenkiin.  Jussi vaihtoi, minun tukevapohjaiset lenkkarini kelpasivat.  Vuokrasimme matkaan myös tukevat kävelysauvat.

Urheita vaeltajia oli 50 eri kansallisuuksista.  Meitä suomalaisia kymmenkunta.  Lähtiessämme kivistä polkua alas saimme tiukan varoituksen.  

– Kokoonnumme noin kymmenen minuutin laskeutumisen jälkeen sillalla, josta on vielä mahdollisuus kääntyä takaisin.  Alkumatka on helppo, sen jälkeen rinne vain jyrkkenee ja vettä on paljon.  Kesken matkan pois ei pääse kuin helikopterilla, opaspoika Iiro ohjeisti.

Olin kuvitellut, että laskeudumme tasaista polkua rauhalliseen tahtiin ja ihailemme maisemia.  Totuus oli jotain aivan muuta.  Rinne oli niin jyrkkä ja kivinen, että ilman kävelysauvaa emme olisi selvinneet edes sillalle asti.  Polkua ei ollut, vesi oli huuhtonut sen pois.  Olimme molemmat tosi helpottuneita, kun matkatoimistolla oli varasuunnitelma.  Käännyimme suosiolla sillalta takaisin jyrkkään ylämäkeen, jossa bussikuski odotteli luovuttajia.

Pääsimme bussilla takaisin Los Gigantesiin ja sieltä veneellä suoraan Mascan rantaan.  Viiden tunnin vaelluksen jälkeen ryhmä putkahti rotkosta housunlahkeet ja kengät märkinä.  Totesimme, että tyydymme jatkossa vain leppoisiin vaelluksiin.  Rajat on koettu. 

– Se oli kyllä hurjaa maastoa. En ymmärrä, mikseivät oppaat varoittaneet, huokasin. – Nyt yhteinen lenkkeily rajoittuu korttelin kiertämiseen.

Huokailu keskeytyi, kun ovisummeri pirahti.

– Mummi, me tultiin jo, Samu ja Miska huikkasivat rappukäytävästä. Heillä oli mukanaan kestokassillinen pehmoleluja ja pino värikkäitä piirustuksia.

– Kiva kun tulitte. Käsipesulle ja syömään, tervehdin.

Kalakeitto maistui kaikille. Paistoin illalla lettuja. Hiihtoloma oli ollut täydellinen, kun olin saanut koronasta huolimatta hemmotella sekä omia lapsia että lastenlapsia.

27.2.2021

Kalenteri näytti surulliselta. Lähes kaikki menot oli yliviivattu. Viimeisimpänä Linnan Marttojen kädentaitonäyttely Ilo ja oivallus, joka oli tarkoitus ripustaa Hämeenlinnan pääkirjaston galleriaan maaliskuun puolessa välissä. Galleria Paperihuoneen näyttelyt toteutuivat, mutta maaliskuun avajaiset oli peruttu.

– Onneksi olen tällaista kotona viihtyvää tyyppiä, rauhoittelin itseäni.

– Sinäkö, ainahan sinulla on riittänyt menoja, Jussi kommentoi.

– Nyt menoja ei yksinkertaisesti ole. Kokoontumisrajoitus on kuusi henkeä ja se koskee myös yksityistilaisuuksia. Anna porukan kanssa meitä on viisi, mutta kun Miikan perhe tulee, meitä on jo seitsemän.

– Ulpu on vasta kaksi vuotta, tyttöä ei voi laskea täysillä mukaan, Jussi ynnäsi.

– Etelän hiihtolomat ovat ohi. Veikkaan, että nuoriso tulee täysilukuisena seuraavan kerran pääsiäisenä mökille. Siellä turvavälit ovat kunnossa. Olen suunnitellut, että muutamme oikeasti kesäksi mökille. Tilataan Parolan kaupasta ruokaa ja nuoriso voi tuoda tullessaan lisää. Ostan sinulle kymmenen paria olohousuja, niin että ne riittävät siihen asti, kun pääsen käymään kaupungissa pyykillä. Käsin en rupea pesemään, suunnittelin. En osannut arvata, että pesisin kesällä käsin ripulipyykkiä.

– Mikä meidän siellä on ollessa. On juokseva vesi ja sähkö ja takka, Jussi sanoi.

Näin haaveissani, että kesällä aurinko paistaa, istun keinulla kirja (tai nykyään lukulaite) kädessä. Jääkaapissa on kylmää siideriä. Keittelen uusia perunoita ja avaan sillipurkin. Keittiöpuutarhasta löytyy tuoreita yrttejä.

– Katsoin ikkunasta. Piha kiiltää jäisenä. Uskalletaanko ulos? Jussi kysyi sen näköisenä, ettei vaan tarvitsisi.

– Sinulla on tukevat piikit kengissä. Totta kai lähdetään, sanoin tomerasti, vaikka liukas keli arveluttikin.

– Istutaan hetkeksi tuohon pihapenkille. Aurinko lämmittää suloisesti, ehdotin lenkin päätteeksi. Sisäpihalla oli vielä paksu lumikerros. Pikkupoikien lumiukko nökötti pystyssä, vaikka vesisade olikin saanut sen kallistumaan.

– Onko sinulla avain? Pääsetkö sisälle ilman apua?

Jussi onki taskusta autonavaimen. Samassa renkaassa oli kotiavain.

– Hyvä, nähdään tunnin kuluttua. Käyn purkamassa pajanäyttelyn. Siinä ei kestä kauan.

– Mene vain, paistan silakoita, kun tulet, onhan meillä ruisjauhoja?

– On ja minä voin tehdä kaveriksi perunamuhennoksen, lupasin.

Lauantai-ilta oli rauhallinen. Viikon tohinan jälkeen se tuntui vaihteeksi hyvältä. Radiossa soi Kesän vihreät lehvät. Otin muutaman tanssiaskeleen olohuoneen matolla.

Jussi hyräili mukana Oli kaunista nuoruus, oli kukkiva maa, kesän viimeiset lehvät jo kuihtua saa.

1.3.2021,

– Hämeen hiihtolomaviikko alkoi, kerroin aamulla Jussille.

– Onko meillä jotain menoja?

– Tänään ei ole kuntosalia, mutta huomenna meidän piti mennä yhdessä tapaamaan terveyskeskuksen fysioterapeuttia. Taidan mennä yksin, sillä matka on sinulle liian pitkä, eikä autoa voi käyttää. Saat olla puhelimen päässä. Torstaina meillä on Nordeassa tapaaminen pankkivirkailijan kanssa. Lopetetaan tilit.

– Sopii minulle. On ehkä helpompi pysyä ajan tasalla, jos siirretään raha-asiat yhteen pankkiin, Jussi myöntyi.

Hän oli hoidellut vuosikausia rahastoja ja osakkeita. En ollut niistä perillä, mutta nyt sekin tuntui ajankohtaiselta. Asuntolainaa oli rutkasti jäljellä. Olimme laskeneet, että kaikki olisi maksettu sitten kun olemme kahdeksankymppisiä. Huimasi ajatella, miten kävisi, jos jäisin yksin. Minun eläkkeelläni ei lyhennyksiä maksettaisi.

– Jussi, oletko ottanut aamulääkkeet?

– Kyllä minä taisin ottaa. En ensin saanut luukkua auki, mutta kyllä se lopulta onnistui.

– Miksi täällä on maanantain lokero täynnä? Miten me pysymme ajan tasalla, olet ottanut perjantain lokerosta.

– En ole vielä ihan kärryillä, Jussi tunnusti.

Siirsin lääkkeet oikean päivän kohdalle ja lupasin opastaa jatkossa.

Selailin matkablogia ja päädyin lukemaan matkakertomusta vuodelta 2003. Vietimme keväisen viikon Prahassa. Siitä jäi katkerat muistot, sillä taskuvarkaat iskivät kaksi kertaa.

to 12.6.2003 Hostel Alia, Nové Mesto Olemme lomamatkalla Jussin kanssa.  Saimme edulliset Finnairin lennot kaksi yhden hinnalla 308 euroa kahdelta.  Ostimme Prahan lentoasemalta seitsemän vuorokauden bussi-raitiovaunu-metroliput hintaan 250 korunaa.  Tulimme bussi – metro A – raitiovaunu 11 -yhdistelmällä hostellille ja majoitumme parhaillaan.  Olemme pukeutuneet kevyesti ja suunnistamme kohti turistiseutuja. Lämmintä on parikymmentä astetta.

Päivä oli sekä hieno että järkyttävä.  Raitiovaunu 11 kulkee kotikatuamme.  Vaihdoimme Kaarlen aukiolla näköalaraitiovaunu 22:een, josta näimme ensimmäisen kerran Hvaltavajoen (=Moldau) sekä 1200-luvulla rakennetun Kaarlensillan.  Hyppäsimme joen toisella rannalla pois kyydistä ja pääsimme satojen muiden turistien joukkoon kävelemään. Opaskirja hehkuttaa, että se on maailman kaunein silta.  Toinen turistielämys oli vanhan kaupungin tori, jossa oli suuremman luokan yleisötapahtuma kuumailmapallon kera.  

Kello löi seitsemän illalla, kun katselimme apostolien esiinmarssia raatihuoneen kuuluisan astronomisen kellon ääressä. Söimme illalliseksi erinomaista mozzarellasalaattia (minä) ja tšekkiläistä perinneruokaa (Jussi) ulkosalla lähellä Namesti Republikya.  Sade alkoi, kun lähdimme kotiin päin.  Seisoskelimme katoksen alla puolisen tuntia, ilta ehti pimetä eikä reitti ollut kirkkaana mielessä. Hyppäsimme ruuhkaratikkaan X-22.  Tungoksessa Jussi tunsi, että joku sormeili reppua.  Eikös vaan pitkäkyntinen varas ehtinyt pujotella sieltä ulos vyölaukun, jossa oli videokamera.  Kyllä harmitti.  Olemme lähdössä heti aamutuimaan poliisiasemalle tekemään rikosilmoitusta.  Olimme sen verran järkyttyneitä illalla, että istuimme viinipullollisen verran valveilla päivittelemässä tapahtunutta.

pe 13.6.2003Aamupäivä kului tarkalleen virallisia asioita hoidellessa.  Praha 4:n poliisiasema oli nurkan takana ja sieltä löytyi nuori poliisimies, joka osasi vähän saksaa.  ”Sprechen Sie bitte sehr langsam”, hän pyysi, kun rupesimme kertomaan kameravarkaudesta.  Poliisi teki tarkat muistiinpanot ja vetäytyi sisähuoneeseen valmistelemaan raporttia. Istuimme toivorikkaina, että homma hoituu hetkessä. Ei suinkaan.  Poliisi palasi hetken kuluttua ja ilmoitti iloisesti, ettei tämä juttu kuulu neljännen alueen poliisipiirin, vaan kakkoseen, koska olimme siellä havainneet rikoksen.  Niin marssimme raitiovaunumatkan jälkeen alue kahden poliisiasemalle ja selitimme asian uudemman kerran, nyt englanniksi.   Tämä naputti sähkökirjoituskoneella raportin valmiiksi ja me allekirjoitimme käännöksen jälkeen viralliset tšekinkieliset asiapaperit. Poliisiasemalla kävi ilmi, että rikollisjoukkueet ovat yleinen ilmiö raitiovaunuissa ja metrojunissa.  Useimmiten asialla ovat romaanit.

– Oli se kurja tunne, Jussi muisteli. Taisi olla ensimmäinen varkaus matkoillamme.

– Niin ja seuraavana päivänä roistot veivät vielä matkapuhelimesi.

– Ei olisi pitänyt hankkia kullanvärisiä kuoria, Jussi nauroi. – Onneksi vakuutus korvasi videokameran ja sain työnantajalta tuliterän puhelimen.

Sain pari kuukautta matkamme jälkeen Prahasta kirjatun kirjeen.  Pyörittelin ihmeissäni poliisilaitoksen lukuisin leimoin varustettua virallista tiedonantoa.  Kielitaitoinen kollega Reijo Nikkilä käänsi tekstin, josta ilmeni, ettei varkaita ole saatu kiinni ja tutkinta on lopetettu.

2.3.2021

Hämeenlinnan pääterveysaseman hoitotarvikejakelu oli tullut tutuksi. Lääkäri Sami Sinisalo oli kirjoittanut Jussille maksusitoumuksen tukisukkiin. Miehen jalat olivat olleet pitkään turvoksissa. Otin jonotusnumeron. Se oli 30. Vain kaksi asiakasta oli vuorossa ennen minua.

Selailin hajamielisenä kännykkää. Google tarjosi kuvaa vuoden takaa otsikolla Koe tämä päivä uudelleen. Napautin sen auki. Top North Guesthousen uima-allas kiilteli ilta-auringon valossa. Sydämessä läikähti. Panin nopeasti puhelimen pois ja keskityin tuijottamaan näyttötaulua. Vuoro tuli kymmenen minuutin kuluttua.

– Väärä paikka, kokeile apuvälinejakelua. Tosin se ei ole nyt auki, virkailija ilmoitti.

– On minulla toinenkin asia. Tuleeko uusi lähetys vaippoja automaattisesti, vai pitääkö niitä tilata?

– Pitää tilata. Edellinen erä tuotiin 18.12. Sopiiko, että seuraava tulee 18.3?

– Sopii hyvin, kiitos. Miten kesällä? Olemme mökillä.

– Jos teillä on vakituinen osoite, posti toimittaa paketin perille.

Olin tyytyväinen. Laskin, että juhannus olisi silloin lähellä. Hyräilin kävellessäni iltapäivällä jo toisen kerran terveysasemalle. Jussilla oli sovittu tapaaminen fysioterapeutin kanssa. Piia Eerola katseli odotushuoneessa etsivän näköisenä, kun yhtään miestä ei ollut paikalla.

– Hei, tulin Juha Etulan puolesta. Hän ei jaksanut kävellä tänne asti, esittäydyin.

– En tunnistanut sinua maskin takaa. Tule sisälle.

Vuodatin tytölle kaikki viimeaikaiset murheet. Tämä kuunteli keskittyneenä.

– Ymmärsinkö oikein, että liikkuminen on suurin ongelma?

– Kyllä vain. Ollaan vähän niin kuin kodin vankeina. Sosiaalihuollosta ei ole apua, sillä meidän tulot ylittävät rajat.

– Kannattaa kokeilla vammaispalveluja. Niissä ei kysytä tuloja, Piia ehdotti. – Tarvitaan meidän lausunto ja teidän oma hakemus. Tulostan lomakkeen.

Lähdin vastaanotolta huojentuneena. Nyt oli ainakin toivoa, että saisimme muutaman taksisetelin. Niiden turvin käynnit Tasapainoklinikalla voisivat jatkua. Olin jo ehtinyt suunnitella kuntopyörän hankkimista. Tosin ajatus isosta laitteesta olohuoneessa ei innostanut.

Kun ehdin kotiin, puhelin pirahti.

– Hei, täällä on Liisa. Huvitti kun etsin puhelimesta yhteystietojasi. Kirjasin silloin, kun vaihdoit numeroa ml oma. Luin, että m loma.

– Se oli täsmäosuma, olen tässä katsellut lomakuvia vuoden takaa, nauroin. – Jussin puhelimessa lukee jostain kummasta syystä Leena Pää, olen siis päähenkilö. Mitä sinulle kuuluu?

– Martta kasvaa. On ihana tuoksutella vielä tässä iässä vauvaa. Tyttö on nyt seitsemän viikon ikäinen. Minulla on tänään tärkeä päivä. Saan koronarokotuksen. Helsingissä on vuorossa yli 75-vuotiaat.

– Hienoa. Meillä ei ole vielä mitään tietoa, koska vuoro tulee. Ollaan käytännössä kotikaranteenissa, kun Jussilta meni ajokortti.

Liisa kuunteli osanottavana murheeni. Hän lupasi tulla kesällä kauppakassin kanssa mökille. Minulla oli kutina, että kesällä muutkin perhetutut tulisivat ruokatuliaisten kera. Ajatus oli lohduttava.

3.3.2021

Olin herännyt seitsemältä. Istahdin aamukahvin ja paahtoleipäviipaleen jälkeen tietokoneen ääreen. Aurinko valaisi työhuoneen niin, ettei pöytävaloa tarvittu. Olin virkeimmilläni aamun tunteina, kun Jussi vielä nukkui. Valmistauduin kirjoittamisen perusopintojen tenttiin. Se olisi vajaan kahden viikon kuluttua.

Kirjoitus intohimosta pysäytti. Joseph Campbell oli sanonut: Seuraa iloasi äläkä pelkää. Ovia avautuu siellä, missä et tiennyt niitä olevankaan. Se oli niin totta. Olin kokenut intohimoa nuoruuden ihastumisissa, taidehistorian opiskelussa sekä kuvataiteessa ja nyt kirjoittamisessa. Olin huomannut matkan varrella, että intohimo tuo elämään sisältöä, auttaa selviytymään vaikeuksista ja iloitsemaan oppimisesta. Kuvataitelija Kirsi Tiittanen, jonka maalauskurssilla kävin Espoossa asuessani, oli sanonut: Tervetuloa elämän mittaiselle matkalle. Toivotus oli jäänyt lähtemättömästi mieleen.

Jussi nousi kymmeneltä. Hän haukotteli, kun vedin jarruesteitä kenkien päälle. Aurinko oli sulattanut jalkakäytävät, mutta kävelytiet olivat petollisen liukkaita. Poikkesin pikaisesti kirjastossa katsastamassa taiteilijasisko Kristina Mattssonin tanssijatytöt. Ne olivat värikkäitä naivistisia maalauksia, joista välittyi elämänilo. Ehkä intohimokin. Kristina oli ollut nuoruudessaan tankotanssija. Kirjoitin vieraskirjaan kannustavan kommentin.

Jatkoin matkaa Goodmanille ja hain pullollisen valkoviiniä. Jääkaapissa odotteli kokonainen kuha. Se oli ollut tarjouksessa Hätilän K-Supermarketissa edulliseen 9:90 euron kilohintaan. Suunnittelin tarjoavani kalan kera voi-kerma-valkoviinikastiketta ja kuoriperunoita. Bravuuriini kuului kesäaikaan kuha Walewska, mutta työlään ruoan valmistaminen kahdelle tuntui ylivoimaiselta.

– Käydään yhdessä lenkillä ennen lounasta, ehdotin Jussille.

– Minkälainen ilma siellä on?

– Kaunis kirkas auringonpaiste ja pari plusastetta.

Jussi puki uuden alennusmyynnistä ostetun tummanvihreän talvitakin ylleen. Edellinen vuosia vanha musta takki oli aikansa elänyt. Kun vetoketju oli hajonnut, mies suostui uuden hankintaan.

– Pahus, nuo tuulenpuuskat uhkaavat kaataa, mies manaili ja otti tukevasti kiinni läheisen kerrostalon seinästä. Sanoin, että hyvä kun pidät taloa pystyssä. En ollut kiinnittänyt tuuleen huomiota lenkilläni. – Intiaanit antaisivat sinulle taatusti nimen Mies, joka pelkää tuulta, nauroin.

Pidin tiukasti Jussin kädestä kiinni. Kävely sujui tavallista kankeammin. Huoletti, miten pääsemme seuraavana päivänä pankkitapaamiseen.

4.3.2021

– Huomenta, ollaan tulossa tänään Hämeenlinnaan, Immo soitti. – Terttu käy tapaamassa Leila-siskoaan. Minä voisin poiketa teille.

– Tule vain, laitan meille jotain hyvää syötävää, innostuin. – Sopiiko, että tulet lounasaikaan ja heität meidät sen jälkeen kolmeksi Nordeaan?

– Sopii hyvin. Jatkan matkaa mökille Kuhmoisiin.

Kun ovikello soi, keittiössä tuoksui jasmiiniriisi. Olin ollut Jussin kanssa todistamassa Immon ja Tertun nuorta lempeä Koh Samuilla. Silloin oli vappu ja Terttu oli saanut töistä lomaa. Minä, Jussi ja Immo olimme lomailleet saaren pohjoisrannalla viikon. Terttu lensi perässä ja toi tullessaan kuohuviiniä ja valkovuokkoja.

– Kokkasin thaicurrya vanhojen aikojen muistoksi, hehkutin.

– Potkua on, Immo totesi ja kauhoi toisen annoksen lautaselleen. – Silloin kun olin äiti Amman luona Intiassa, sain niin tulista kasvispataa, etten pystynyt syömään. Tämä on oikeasti hyvää.

Ulkona sateli hiljakseen lunta, kun pääsimme Immon kyydillä Nordeaan. Virkailija Anne Järvinen pahoitteli, että vastaanottoaikoja oli ollut hankala saada. Hän avasi ripeästi tilit ja asensi puhelimeen mobiilisovelluksen.

– Saatte vahingonkorvausta 50 euroa molemmat, hän kuittasi lopuksi.

Jussi jaksoi kävellä torin laidalta yllättävän hyvin kotiin. Olin helpottunut, sillä en ollut vielä sulattanut taksin käyttöä lyhyillä matkoilla.

– Tarjoan sinulle rommikolan, hellyin, kun Jussi rojahti sohvalle.

– Tule viereen, niin saan vähän puristella.

Jussi otti tilanteesta ilon irti.

5.3.2021

Heräsin yöllä useasti. Jussi oli tullut iltakymmeneltä viereen. Yhdeltä yöllä olohuoneessa paloi valo ja sieltä kuului television ääntä. Vedin peiton korville ja jatkoin unia. Neljältä mies istui keittiön pöydän ääressä sanomalehti edessään. Aamulla hän nukkui yhteentoista.

– Sinulla oli levoton yö, sanoin, kun Jussi tuli lopulta puurolle.

– Niskaa särkee, en saanut nukuttua, Jussi valitti.

Hieroin Burana geeliä kipukohtiin.

– Mene takaisin lepäämään. Meillä ei ole ohjelmassa muuta kuin jokapäiväinen kävelylenkki. Viikonloppukin on vapaa. Annalla ja pojilla on menoja.

Tarkistin dosetin. Jussi oli unohtanut iltalääkkeet. Omaishoitajan työtaakka painoi. Tuntui, että kaikesta piti huolehtia. Soitin apuvälineyksikköön. Maksusitoumusta lääkärin määräämistä tukisukista ei ollut kuulunut.

– Meillä on ensi viikolla kokous. Lähetämme sen jälkeen postia kotiin, ystävällinen virkailija ilmoitti. Ihmettelin, miksi kaikki kesti. Vain laskut ja nyt ilmoitus poliisilta ajokortin palauttamiseksi olivat tulleet nopeasti.

6.3.2021

– Olen ihan puhki, nämä kauppakassit painoivat mielettömästi, puuskahdin palatessaan ostoksilta. – Talvi on tulossa takaisin. Tuulee ja tupruttaa lunta.

– Kyllä minä voin lähteä kuskiksi koska vain, Jussi ilmoittautui.

– Et muuten voi. Autolla ajo on nyt ohi. Hain matkalla rekisteriotteen. Saat ruveta hieromaan kauppoja.

– No johan nyt, Jussi sanoi hämmentyneen näköisenä.

Lastasin keittiön pöydälle tuoretta Augustin ruisleipää, rapean patongin, Oivariinia, Cheddarjuustoa, kalkkunaleikkeitä, kirsikkatomaatteja, mustaherukkamehua, sokeritonta Colaa ja tummanruskeana kiiltävän Baltic rommipullon.

– Eiköhän näillä eväillä yksi viikonloppu suju rattoisasti, tuumin.

– Mikä päivä tänään on? Jussi kysyi.

– Lauantai. Ollaan kahdestaan. Lähden grafiikanpajalla. Olemme saaneet upouuden maksupäätteen. Tähän asti siellä on käynyt vain käteinen. Moni taidekorttiostos on jäänyt tekemättä, kun ihmiset eivät kanna rahaa mukana. Siirrymme nykyaikaan. Menen opiskelemaan sen käyttöä, selitin.

– Mene vaan, minä lepäilen sillä aikaa, Jussi sanoi syötyään reilun pätkän patonkia mansikkahillon kera.

Kun palasin, Jussi kertoi, että Immo oli soittanut.

– Tarjosi tuoreita matikoita. Tilasin pari. Tulee huomenna tätä kautta tuomaan.

– Hienoa, saadaan madekeittoa. Kyllä meille tuore kala kelpaa.

Jussilla ja Immolla oli ollut vuosia sitten verkot jään alla Suvelan mökillä. Olin hämmästellyt, miten se oli mahdollista. Lakkasin kyselemistä, kun miehet toivat ruokapöytään mateita, haukia ja kuhia. Toinen innostuksen kohde oli ollut ravustus. Mökkirannasta oli tarttunut mertoihin pulskia otuksia. Rapujuhlia oli vietetty kynttilänvalossa useana syksynä.

Lämmitin eilisiä ruoantähteitä. Päiväunista ei tullut mitään, kun puhelimeen kilahti tekstiviestejä. Tasapainoklinikka ilmoitti, että kolmen seuraavan viikon ajan kuntosaliharjoittelu oli tauolla hallituksen määräämän sulun vuoksi. Olin helpottunut, sillä olin ollut huolissani, miten Jussi pääsisi salille ilman autoa. Huoli siirtyi kolmella viikolla.

Seuraavaksi siskolta tuli viesti, että Villa Jane oli myyty ja he muuttavat vappuun mennessä. Mikkelissä on unelmatalo, Kerimäellä toinen ok, päädymme jompaankumpaan.

Pudistin päätäni. Sisko oli ollut aina impulsiivinen. Toivottavasti hanke onnistuisi.

7.3.2021

Ulkona pyrytti. Koko viikoksi oli luvassa pakkasta. Hetkeksi herännyt usko aikaiseen kevään tuloon piti unohtaa. Jussi oli kysellyt useaan kertaan, olinko seurannut tarjouslentoja Thaimaahan. Yritin turhaan selittää, että näin korona-aikana ei lennetä mihinkään. Se ei Jussia lannistanut. Näin hänen silmistään, että leppeä tuuli palmupuiden katveessa olisi parasta, mitä mies toivoi.

Tarkistin taas dosetin. Mies unohti säännöllisesti iltalääkkeet. Liisa ystävällä pirahtaa iltakuudelta puhelin, kun oli aika ottaa lääkkeet.

– Tuohon en rupea, Jussi oli nauranut.

Selasin joka aamuiseen tapaan Facebookia. Sinne oli putkahtanut hauskoja videoita, joissa näytettiin yksinkertaisia ruokaohjeita. Olimme herkutelleet matkoilla French toasteilla, joita tarjottiin hotellien buffetpöydissä.

Vatkasin videon innoittamana kananmunan ja maustoin sen sitruunapippurilla ja sormisuolalla. Seos pääsi kuumalle pannulle voinokareen kera. Kun se oli hieman hyytynyt, laitoin päälle paahtoleivän ja viipaleen cheddarjuustoa. Sitten käännös lastalla ja hetken kuluttua leipä oli valmis. Pinta oli kullanruskea ja tuoksu ruokahalua herättävä. Leikkasin leivän kulmittain kahdeksi viipaleeksi ja ripottelin tuoretta rucolaa päälle.

Jussi oli herännyt keittiöstä tulevaan tuoksuun. Tarjoilin leivät kuuman maitokahvin kera. Sunnuntaiaamu oli alkanut kotoisasti. Radio Häme soitti huomisen kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi naisten nimikkolauluja.

Onni unta on vaan. Nyt sen tiedämme Marja-Leena, Jussi hyräili radion sävelten tahdissa.

– Kaunista unta, hymyilin. – Ollaan pärjätty yhdessä näin kauan.

– Hyvä kun olet jaksanut kanssani, Jussi totesi ja söi kananmunaleivät hyvällä halulla. – Mikä päivä tänään on?

– Sunnuntai. Ulkona tuiskuttaa lunta. Mennään päivällä lenkille. Immo tulee iltapäivällä matikoiden kanssa, kertasin päivän kulkua. Siitä oli tullut jo tapa. Samoin päivälenkistä. Kiersimme korttelin. Matka ei ollut pitkä, mutta rutiinista oli tullut tärkeä.

Immo toi tuulahduksen raikkaasta pakkaspäivästä. Hänellä oli tuliaisina ämpärillinen tummanpuhuvia matikoita. Laitoin ne parvekkeelle odottamaan jatkokäsittelyä. Tuntui hyvältä, kun ystävät muistivat.

8.3.2021

Hyvää naistenpäivää. Olin ottanut kuvan tapettiruusutyttösistä ja päivittänyt sen Facebookiin. Tykkäyksiä tuli ilahduttavan paljon. Jussi oli noussut tavallista aikaisemmin ja keittänyt pannullisen kahvia. Se ei ollut kovinkaan hyvää. Pannun pohjalle oli unohtunut edellisenä iltapäivänä keittämäni kahvi. Kun Jussi oli vetäytynyt uudelleen makuuhuoneeseen, tarkistin dosetin. Jussi oli ottanut aamulääkkeet, hyvä, mutta väärän päivän lokerosta, huono.

Mies loukkaantui, kun kysyin, miksi näin.

– Sovitaanko, että otan lääkkeet juuri niin kuin itse tahdon, Jussi protestoi.

– Ei sovita. Haluan, että otat ne ajallaan. Lääkäri sanoi, että yksi syy kävelyvaikeuksiin on, ettet ole syönyt sokerilääkkeitä säännöllisesti.

Puin uuden vaaleanturkoosin kevyttoppatakin päälle ja lähdin kauppaan. Kevätaurinko paistoi iloisesti, mutta järveltä puhalsi raaka tuuli. Onneksi takissa oli huppu. Mietin matkalla, mitä madekeittoon tarvittiin. Perunoita, sipulia, maitoa, ehkä purjo ja oikeaa voita.

– Hei, ennen kuin nyljet mateet, odota että otan niistä kuvan, huolehdin palattuani.

Kalat olivat kohmeessa pakkasyön jäljiltä. Kun ne olivat sulaneet, Jussi kalamiehenä käsitteli ne ammattimaisin ottein. Olin tyytyväinen, kun mies hoiti kalahommat. Jussilla piti olla omia vastuualueita. Ne olivat pikkuhiljaa kaventuneet.

Jussi oli nauranut vuosien varrella, että mökin projektilista on pitkä ja hän valitsee kullekin kesäpäivälle sopivan. Nyt lista oli haihtunut taivaan tuuliin. Miika oli alkanut ottaa vastuuta mökin huollosta. Olisin halunnut siirtää mökin lasten nimiin, mutta hanke oli vasta harkinnassa. Toivon sydämestään, ettei nuorison välille tulisi ikinä samanlaista katkeruutta kuin minulle ja siskolle.

9.3.2021

– Kusipönttö hajosi, Jussi harmitteli aamuyöllä. Hänellä oli sängyn vierellä jogurttiämpäri, mutta ei sekään kestänyt ikuisesti. Ihmettelin, miksei ostamani sorsa kelvannut. Jussi luuttusi tarmokkaasti lattian. Sen jälkeen hän oli niin poikki, että vajosi raskaaseen uneen.

Herättelin varovasti, sillä meillä oli tapaaminen pankissa. Ulkona tuiskusi lunta. Tuulenpuuskat vaanivat kadunkulmissa. Matkaa ei ollut puolta kilometriäkään, mutta saimme siihen kulumaan lähes tunnin. Olin osannut ennakoida, joten olimme ajoissa. Saimme sijoitusneuvoja, sillä minua oli ruvennut painamaan asuntovelat.

– Otetaan paluumatkalle taksi, lupasin Jussille, sillä hän näytti kauhistuneelta lumisateen keskellä. Ystävällinen kuljettaja ei moittinut, vaikka ajomatka oli lyhyt. Iloinen yllätys oli, että matkan hinnaksi tuli vain 7:70 euroa.

– Sama matka bussilla olisi maksanut melkein yhtä paljon, ynnäsin. Hämeenlinnassa bussiliput ovat yllättävän kalliita. Kertamaksu oli 3:40.

Jussi rojahti kotiin päästyämme sohvalle. Minä puskin uudemman kerran tuulta vastaan ja kävin kaupassa. Nyt, kun auto ei ollut käytettävissä, maidon, mehujen ja oluen kantaminen repulla kävi työstä.

– Tänään en enää pistä päätäni ulos, vakuutin palatessani. Ravistin lumihiutaleet hiuksista ja vaihdoin kotiasun.

11.3.2021

Pakkaset jatkuivat. Jussin kävely edellisenä päivänä oli ollut niin vaikeaa, että minua kylmäsi. Mies olisi kohta pyörätuolissa ja miten sitten selvittäisiin. Olin ollut toivorikas, kun elämä omaishoitajana oli alkanut. Nyt masennus iski. Turrutin pahan mieleni oluella ja lonkerolla, luin sängyssä Niina Meron Englantilaista romanssia ja vaivuin iltayhdeksältä kuoleman kaltaiseen uneen.

Aamulla mittarissa oli vain seitsemän miinusastetta. Aloitin päivän reippaasti kertaamalla tenttimateriaalia. Illalla oli tiedossa viimeinen preppaustapaaminen. Olin luottavaisella mielellä, sillä ryhmän kanssa keskustellessa käsitteet olivat selkiytyneet.

Yksi tenttimateriaalin teksteistä käsitteli intohimoa. Se voi olla sisällöltään harmonista tai pakkomielteistä. Olin kuvitellut, että intohimoni taiteeseen ja opiskeluun on harmonista. Se kiinnostaa ja tekee onnelliseksi. Nyt mietin, onko kirjoittamisen perusopintojen suorittaminen sittenkin pakkomielteistä. Miksi ihmeessä pitää seitsemänkymppisenä kerätä opintopisteitä, joista ei ole käytännön hyötyä. Ilmoitin aina hakulomaketta täyttäessäni, että motivaationa on yleissivistys. Se piti paikkansa, sillä elämässä oli paljon asioita, jotka innostivat. Mutta miksi en voi vain lukea materiaalia? Miksi pitää kiusata itseään suorittamisella? Ehkä olen toista mieltä tentin jälkeen, jos pääsen läpi. Sillä on merkitystä sen vuoksi, että voin jatkaa aineopintojen parissa. Siis jos haluan, mietin.

Preppausryhmämme sanataideohjaaja Johanna Paranko kertoi edellisessä tapaamisessamme, miten hän hehkutti lähipiirille tenttimateriaalimme.

– Opiskelen parhaillaan oulipolaisia menetelmiä. Niihin kuuluu antonyyminen käännös, määritelmäperustainen kirjoittaminen, S+7 menetelmä, haikusaatio eli poeettinen redundanssi, khimaira sekä Mathevsin algoritmi. Kaikki katsoivat minua suu auki. Kukaan ei ollut kuullutkaan moisista termeistä. Jos nämä tulevat tenttikysymykseen, hehkutan täysillä, hän nauroi.

Olin tehnyt muistiinpanoja kyseisestä tekstistä. Se puhutteli minuakin. Kyse oli yksinkertaisesti siitä, että alkuperäistä tekstiä muunneltiin eri menetelmillä. Olimme tehneet edellisenä kesänä Niina Hakalahden johdolla harjoituksia, jotka saivat hymyn huulille. Hänen kirjansa Syön aamupalaksi Eiffel-torneja kuului suositusoppaisiin. Tunnistin, että hän oli käyttänyt otsikossa oulipolaista menetelmää.

Olin kokeillut Word-ohjelman etsi-korvaa toimintoa. Halusin vaihtaa sanan kone pannuksi. Tämä siksi, että voin nimetä etäännytysmielessä Galleria Koneen Galleria Pannuksi. Testin jälkeen tekstini vilisi lentopannuja, tietopannuja, pelipannuja ja pesupannuja.

– Minulla on viikonloppuna Päivi Haanpään johdolla etäopetuskurssi. Annuska soitti, että voisi siitä huolimatta tulla poikien kanssa lauantaina, kerroin Jussilla.

– Hieno homma, on aina mukava tavata tytärtä ja pikkupoikia, mies ilahtui.

– Laitan ruoat valmiiksi. Ehditään lauantai-iltana vaihtaa kuulumiset. Onneksi hallitus ei tässä vaiheessa suosittele liikkumisrajoituksia.

Anna soitti illalla uudelleen.

– Meidän työmaalla vilisee virolaisia työmiehiä. Kaikki eivät käytä maskia. Ehkä emme tule koronariskin vuoksi.

12.3.2021

– Kirjoita nimesi tuohon lomakkeeseen. Poliisi haluaa kuittauksen ajokortista. Laitan kirjeen postiin, sanoin aamukahvipöydässä.

Jussi katsoi kuvaansa ajokortissa. Hän oli siinä yllättävän nuoren näköinen.

– Niin rakas ja nyt niin turha kortti, hän mutisi ja raapusti nimen. Pudotin kuoren kauppareissulla postilaatikkoon. Yksi vaihe elämässä oli ohi. En vielä ymmärtänyt, mitä hankaluuksia autoton elämä toisi tullessaan.

– Laita auto seisontavakuutukselle, Esko-veli neuvoi puhelimessa.

Miika tutki netistä arvioita samanlaisista autoista.

– Hyvä jos saat edes puolet ostohinnasta, hän ennakoi.

En ottanut kantaa. Autoasiat olivat miesten juttu. Pieni lohtu oli, että menot auton käytöstä loppuisivat.

13.3.2021

Valmistauduin aamulla viikonloppuopiskeluun. Aiheena oli Kirjoittaja lukijana ja tutkijana. Opettaja sanataiteilija Päivi Haanpää oli tuttu Galleria Koneen kirjoittajakurssilta. Hänen kekseliäisyytensä innosti ilmoittautumaan kurssille vuosi toisensa jälkeen. Nyt sekin oli koronan vuoksi tauolla.

Jos sinulla ei ole aikaa lukea, sinulla ei ole aikaa eikä työkaluja kirjoittaa. Tämä Stephen Kingin oivallus kiteytti kurssipäivän teeman. Päivästä jäi hyvä mieli. Se antoi uskonvarmuutta, ettei tenttiin pidä suhtautua kuolemanvakavasti.

– Kirjoittakaa nautittavaa tekstiä, omia mielipiteitä luetun aineiston pohjalta, Päivi kannusti.

Ylihuomenna se on jo ohi, rauhoitin itsenäni. En osannut aavistaa, että tentti-illasta tulisi katastrofi.

15.3.2021

– Moittivat minua apteekissa, kun sinulla ei ole voimassa olevaa henkilöllisyystodistusta, kerroin Jussille.

– Onhan minulla eurooppalainen sairausvakuutuskortti, olisit näyttänyt sitä. Kela-korttia en ole nähnyt aikoihin.

– Näytin, mutta sanoivat, että se ei kelpaa Suomessa. Antoivat kuitenkin lääkkeet. Hankitaan sinulle kuvallinen henkilökortti, suunnittelin.

– Entä passi?

– Sekin on ehtinyt mennä vanhaksi ja ajokorttisi on poliisilla.

– Pahus, ei kai siinä muu auta, Jussi totesi.

Ulkona oli kurja keli. Aamulla satoi räntää ja iltapäivällä kadut kiilsivät märkinä. Teimme kuitenkin jo rutiiniksi muodostuneen korttelikierroksen. Jätin tomaatti-valkosipuli-chilikastikkeen hautumaan pienellä lämmöllä.

Kun palasimme, keittiöstä levisi herkullinen tuoksu. Tarjosin kastikkeen tagliatellen, parmesaaniraasteen ja runsaan tuoreen basilikan kera. Kirpeä ja tulinen kastike oli minun makuuni juuri sopiva. Jussi kaipasi vähän kevennystä. Tarjosin raejuustoa.

16.3.2021

Radio Suomi kertoi aamu-uutisissa, että koronaviruksesta on kärsitty Suomessa tasan vuosi. Google kuvat muistuttavat päivittäin, että olimme silloin Aasian auringossa. Surettaa, että se taisi jäädä viimeiseksi matkaksemme Chiang Maihin. Korona ja Jussin kunnon romahtaminen tekevät kipeää, kirjoitin blogiin.

Yritin ryhdistäytyä. Sydän hakkasi jo aamupäivällä, sillä iltakuudelta oli tiedossa kevään ainoa tentti. Olisiko se elämäni viimeinen? Ajatuksissa pyöri kirjoittamisen aineopintojen aloittaminen ensi syksynä. Olisiko kurssi liian vaativa? Olin suoriutunut opinnoista kevyesti, mutta englanninkielisen materiaalin lukeminen oli hidasta. Elämässä piti olla haasteita. En halua sohvaperunaksi. Jussin päivät kuluivat päivälenkkiä lukuun ottamatta television ääressä ja makuuhuoneessa torkuilla.

Kokeilin Spider pasianssia. Se meni läpi. Halusin uskoa, että selviän. Arvosanalla ei ole merkitystä, sillä en todellakaan tähtää yliopisto-opintoihin. Elämä on ollut rikasta ilman akateemista tutkintoa. Nyt avoimen yliopiston suurkuluttajana olen huomannut, että opiskelu vaatii vain aikaa ja ahkeraa lukemista. Äiti suri aikanaan, kun Jaana lopetti ranskan kielen opinnot. Epäilen, että äiti olisi tuntenut arvonsa nousseen, jos hän olisi voinut kahvikutsuilla kehua tyttären saavutuksista. Oma tyttäreni on taiteen maisteri, mutta olen ylpeä, että hän on löytänyt käsityöammatin.

Miika suoritti insinööriopintojen lisäksi graafisen suunnittelun tutkinnon. Hänellä on hyvä työpaikka AD:na suunnittelutoimisto Bitvillessä Otaniemessä. Laura-miniä on ollut lasten kanssa kotona viimeiset kymmenen vuotta. Hän on pätevä urheiluhieroja. Osteopaattiopinnot jäivät kesken Otson syntymän myötä. Minulla oli ilo hoidella vauvaa hänen ensimmäisinä kuukausinaan, kun Laura halusi suorittaa meneillään olevan kurssin loppuun. Nuoripari asui silloin Tuomarilassa. Miika laminoi lähiseudun kartan, jotta minulla oli turvallista seikkailla vaunujen kanssa.

Otso oli vajaan kahden vuoden ikäinen, kun teimme elämänmuutoksen. Luovuimme vapaaehtoisesti isosta omakotitalostamme Kauklahdessa, jotta pojan perheellä olisi enemmän tilaa kasvattaa tulevaa lapsikatrasta. Hämeenlinnaan muutto tuntui hyvältä, kun mökkimatka lyheni sadalla kilometrillä.

Anna asui Samun syntymän aikoihin Helsingin Kalliossa. Silloin välit pojan Tuomo-isän kanssa olivat vielä kunnossa. Miska syntyi vajaan kahden vuoden kuluttua. Anna ja pojat päätyivät vaiherikkaan matkan jälkeen kaupungin vuokrakolmioon Malmille. Pojilla on nykyään viikoittain viralliset isätapaamiset.

Jaana-siskon paratiisi löytyi Sipoosta. Vanha omakotitalo laajan puutarhan keskellä oli neljän partacollien omistajalle paratiisi. Sain kuvaviestin, jossa eläkkeelle jäänyt sisko kertoi ostaneensa unelmatalon Anttolasta. Villa Jane oli myyty hyvään hintaan, asuntolainat maksettu ja muutto halvempaan taloon edessä.

– Elämä muuttuu, mutta me Jussiseni pysymme täällä, sanoin ja näytin kuvaa punaiseksi maalatusta talosta.

– Mikä meidän on ollessa, Jussi tuumi. – Kaupat ovat lähellä ja huolto pelaa. Onko meillä mitään pullanpuolta?

– Korppuja löytyy ja on pullaakin. Ostin eilen appelsiinirahkapitkon. Se oli uutuustuote.

– Leena, olet aarre. Voisin maistaa kahvin kanssa.

– Ota ensin aamulääkkeet. Täytin dosetin kahdeksi viikoksi.

Ravistin lääkkeet Jussin käteen. Huomasin, että iltalääkkeet olivat taas ottamatta. En moittinut, enhän ollut muistuttanut.

– Onko meillä tänään jotain ohjelmaa?

– Sinulla ei ole muuta kuin kävelylenkki. Minulla on illalla kuudesta yhdeksään verkkotentti.

Jussi käveli kohtalaisen hyvin, sillä kadut olivat mukavan sulat. Lämmitin meille edellisenä päivänä kokkaamaani katkarapupastaa.

– Onko sinulla jotain ohjelmaa tänään, Jussi kysyi ruokailun jälkeen.

– Ei muuta kuin verkkotentti, selitin kärsivällisesti.

Miehen lähimuisti oli heikentynyt huolestuttavasti.

Tentti-illasta tuli ikimuistoisen järkyttävä. Olin jännittänyt kysymyksiä. Osaanko kirjoittaa tehtävänannon mukaisesti ja hyödyntää tarpeeksi tenttimateriaalia? Kun kysymykset Hämeen kesäyliopiston Moodlessa avautuivat, rauhoituin. En vielä tiennyt, että kolmen tunnin kuluttua olisin lähes paniikissa.

Valitsin neljästä vaihtoehtoisesta kysymyksestä kaksi mieluisinta. Kirjoitin kuin kuumeessa kaksi tuntia. Pidin pienen tauon ja oikoluin tekstit. Kun tenttiaikaa oli jäljellä 15 minuuttia, olin valmis palauttamaan vastaukset. Moodle ilmoitti, sivustoon ei saada yhteyttä. Hätäännyin, sillä yhteys palasi ajoittain, mutta palautuksen lähettäminen ei onnistunut. Aikaa oli jäljellä enää viisi minuuttia. Jos en saisi yhteyttä, tentti hylättäisiin.

Yritin tavoittaa opettajan sähköpostilla. Sekin pätki. Ilmoitti viestin lähtevän, mutta ilman liitettä. Käynnistin ohjelman uudelleen ja toivoin parasta. Viesti lähetetty teksti oli kaunein ikinä lukemani lause.

Kun tenttiaika oli ohi, soitin opettajalle ja kysyin, oliko hän saanut tekstini. Päivi tarkisti sähköpostinsa ja sanoi, että teksti oli tullut pariinkin kertaan. Kaikki hyvin, hän kommentoi.

Näin jännittävää hetkeä en ollut kokenut aikoihin. Sydän hakkasi vielä puoli tuntia tentin jälkeen. Jussi tarjoili tummaa rommia.

– Vain lääkkeeksi, hän nauroi.

En ikinä enää halua kokea turhautumista tietokoneyhteyksien vuoksi.

17.3.2021

Tietokoneyhteys pätki aamullakin. Mikä ihmeen epäonni osui juuri tenttipäivän kohdalle? hämmästelin vieläkin järkyttyneenä. Olo oli helpottunut. Olin valmis rentoutumaan kevätauringon myötä. Oli ladannut lukulaitteelle Elisa-kirjan tarjousmyynnistä kymmenkunta uutuusromaania. Kutkutti mukavasti, kun oli vara valita, mitä halusi lukea seuraavaksi.

Kylpyhuoneesta kuului kolinaa. Hätkähdin, kun avasin oven.

– Mitä täällä tapahtuu?

– Niistin turhan voimaperäisesti, Jussi sanoi tyynen rauhallisena ja painoi punaista paperitolloa nenää vasten.

Verta oli roiskunut ympäriinsä. Edellisestä kerrasta, kun Jussilla oli ollut nenäverenvuotoa, ei ollut kauan. Tuntui, että jännitystä riitti liikaa joka päivälle.

Päiväkirjasta voimavaraksi -kurssilta tuli sähköpostiin uusi kotitehtävä.

Toteuta unelmiesi tilanne. Se voi olla kotisi, pihasi, puutarhasi, työpaikkasi, lomasi. Tärkeintä on, että heittäydyt unelmointiin ja torjut kaiken järkeilyn.

Kurssi oli tullut tarpeeseen. Kuvien ja tekstin yhdistäminen toimi. Päätin spontaanisti toteuttaa jotain hulvatonta. Unelmien ei todellakaan tarvinnut olla toteuttamiskelpoisia. Kopioin ja muokkasin Photoshop ohjelmalla kuvan Liza Minellistä Cabaret elokuvassa. Vaihdoin omat kasvot tilalle. Miten lumoalta näytinkään pitkäsäärisenä tyköistuvassa korsetissa ja sukkanauhaliiveissä. Kimononeitoset reunustivat kuvaa ja kirsikankukat kukkivat valtoiminaan.

18.3.2021

Nettiyhteys pätki edelleen. Valitin Jussille, että tilanne on raivostuttava.

– Soita isännöintitoimistoon ja kysy, onko vika talon verkossa, Jussi ehdotti käytännöllisesti.

Kävi ilmi, ettei kukaan muu ollut valittanut. Sain numeron Telialle. Yllätyin, kun reipas Turun murretta poika vastasi heti.

– Teen vikailmoituksen, hän lupasi.

Rauhoituin. En ymmärrä, miten olemme tulleet toimeen ilman internetiä. Tilanne korjautui iltapäivällä ainakin hetkeksi. Riensin tarkistamaan, joko meidän ikäryhmämme vuoro olisi saada koronarokote. Kyllä vain, vapaita aikoja löytyi seuraavalla viikolla. Ilo läikähti sydämessä. Koronakauhuun oli vihdoin luvassa helpotusta.

Aurinko paistoi heleästi, kun lähdin päivälenkille. Ilmassa oli kevään tuoksua. Hengitin syvään. Tieto rokotuksista antoi toivoa. Nuoriso suunnitteli tulevansa pääsiäisenä käymään mökillä. Olin valmis lähtemään mukaan. Edellisestä kerrasta oli aikaa. Auto oli vähin äänin otettu pois liikenteestä. Tästä eteenpäin mökkimatkamme toteutuisivat lasten kyydillä. Taksiin turvautuisimme vain äärimmäisessä hädässä.

19.3.2021

Päivä oli tehokas. Olin hoitanut puoleen päivään mennessä monta tärkeää asiaa. Herätin Jussin kahdeksalta.

– Olisin nukkunut pitempäänkin, hän valitti.

– Ei auta, meillä on tapaaminen Ortofixissä tukisukkien sovittamista varten. Käydään samalla Raatikuvassa, niin saan lähetettyä hakemuksen henkilökorttiasi ja passia varten.

Jussi oli valmis yhdeksältä. Kävely auringonpaisteisilla kuivilla jalkakäytävillä sujui mallikkaasti. Olin varautunut, että palaamme taksilla, mutta Jussi oli valmis kävelemään takaisin.

– Poiketaanko johonkin kahvilaan, hän ehdotti.

Mies oli hämmästyneen näköinen, kun kerroin, että nyt sulkutilan aikana kahviloista saa vain noutoannoksia. Katsomme iltaisin yhdessä uutiset, mutta Jussi ei ollut sisäistänyt poikkeustilannetta. Lupasin keittää kotona tuoreet kahvit. Kun pääsimme perille, kysyin miltä tukisukat tuntuivat.

– Ihan hyviltä. Toivottavasti näistä on apua turvotukseen.

– Autan sinua aamuisin vetämään ne jalkaan, lupauduin.

Olin ottanut roolini omaishoitajana vakavasti. Olimme ennen jakaneet vastuut arjen pyörittämisestä. Nyt hoidin yksin arkiaskareet. Siivous, pyykinpesu, kaupassa käynti ja kokkaus olivat vastuullani, samoin pankkiasiat. Huomasin, että ne veivät rutkasti aikaa. Suunnittelin vetolaukun hankkimista. Vaikka meillä oli vain kahden hengen talous, tuntui, että maito ja tuore leipä olivat jatkuvasti lopussa.

Lähdin Goodmanin S-Marketiin ostoksille, koska siellä oli tuoretiski. Meillä oli tapana syödä kalaa ainakin viikonloppuisin. Kirjolohi oli tarjouksessa. Ostin lähes kilon fileen. Siitä riittäisi kelpo annokset sekä paistettaviksi että graaviksi. Kun olin valmis, reppu painoi syntisesti ja molemmissa käsissä oli kestokassit.

Puhelin pirahti. Jussi, luki näytöllä. Hämmästyin, sillä hän soitti tosi harvoin minulle. Olimmehan lähes aina yhdessä.

– Tuli mieleen, voisitko käydä viinakaupassa, hän ehdotti.

Kerroin, ainahan minä käyn, kun olen kauppakeskuksessa. – Ostin vaihteeksi giniä ja tonicia. Siirtomaajuoma oli lempparimme Aasiassa. Malaria ei iskenyt. Eiköhän tämä tehoa myös koronaan, nauroin.

Illalla uutisissa kerrottiin, että Astra Zenecan rokotteen käyttö keskeytetään seuraavaksi viikoksi. Meillä oli rokotusaika perjantaina.

– Saa nähdä, siirretäänkö aikaamme, pohdiskelin.

– Minulle käy mikä rokote vaan, vaikka Sputnik, Jussi kommentoi.

20.3.2021

– Tänään on kevätpäivän tasaus, ollaan voiton puolella, hehkutin aamulla.

Jussi näytti riutuneelta.

– Tein yöllä varmaan tunnin töitä, että sain tukisukat pois, hän valitti.

– Autan sinua jatkossa. Kokeillaan nyt yhdessä niiden pukemista. Minulla on kertakäyttöhansikkaat. Saan niiden avulla kunnon otteen.

En tehnyt tuntia töitä, mutta kauan kuitenkin, ennen kuin sukat olivat tukevasti Jussin jaloissa. Kauhistutti ajatella, että piina olisi nyt jokapäiväistä.

– Lähden pitkästä aikaa pariksi tunniksi pajalle, pärjäätkö?

– Onko kahvi ja puuro valmista?

– On ja Hesari on pöydällä.

Maisema grafiikanpajan ikkunan takana Arvi Karistonkadulla oli kuvankaunis. Lahden takana näkyi keltainen terveyskeskus. Rannan puut olivat vielä lehdettömiä, mutta kesällä ikkunasta avautuisi heleän vihreä puistikko.

Levitin öljypohjaiset grafiikkavärit ja laitoin syväpainopaperin vesialtaaseen. Telasin offsetpellille hopeanharmaan pohjan ja pirskottelin hammasharjan avulla lamppuöljypisaroita. Ne muodostivat jännittävän näköisiä pisaroita. Hain alakerran työhuoneesta kukkalaattoja, jotka olin leikannut pellistä. Telasin väriä ja sommittelin pohjan päälle kimppuja. Osa vedoksista onnistui, osa ei, niin kuin aina. Palasin hyväntuulisena kotiin.

– Sain uutta taidekorttimateriaalia, kehuin Jussille.

Tämä istui keittiön pöydän äärellä syventyneenä lehteen.

– Hieno homma. Sinulla riittää puhtia. Millainen ilma siellä on?

– Ei sada, mutta järveltä puhaltaa äkäinen tuuli. Mennään vähän myöhemmin yhdessä ulos.

– Sopii, taidan pötköttää hetken, Jussi sanoi ja vetäytyi makuuhuoneeseen.

Päivistämme oli tullut toistensa kaltaisia. Hiljaiseloa, vastasin puhelimeen, kun ystävät kyselivät kuulumisia. Jokapäiväinen kävelylenkki oli päivien kohokohta. Mielikuvitukseni oli tiukoilla, kun suunnittelin ruokalistaa. Olimme tottuneet hyödyntämään kaupungin edullisia lounastarjouksia. Nyt ravintolat olivat kiinni. Noutoruoka toi vähän vaihtelua.

Anna soitti ja kertoili poikien kuulumisia. Olin iloinen, että hän muisti ottaa yhteyttä lähes joka päivä. Jussille puhelut lasten ja sisarusten kanssa olivat henkireikiä. Esko-veljestä oli tullut tärkeä tukihenkilö. Kuuntelin, kun tämä kertoi käyneensä hiihtämässä. Hetken kirpaisi, kun tajusin, että meidän hiihtolenkit on tehty. Kyllä minusta olisi vielä hiihtäjäksi, mutta yksin ladulle lähteminen ei houkutellut.

21.3.2021

Sunnuntai. Päivät eivät todellakaan eronneet toisistaan muuta kuin sään puolesta. Ulkona oli harmaata ja rajut tuulenpuuskat ravistivat puiden latvoja. Sisällä oli mukavan viihtyisää. Olin siivonnut ja maljakossa oli värikäs tulppaanikimppu. Astianpesu- ja pyykkikone pyörivät iloisesti. Tukisukkien pukeminen sujui jo lähes rutiinilla. Ilman apua Jussi ei olisi selvinnyt.

– Ostin Lidlistä sauvasekoitinsetin, se oli tarjouksessa, hehkutin. – Voin surrata meille smoothiet.

– Sepä hauskaa, Jussi sanoi.

Ladoin kulhon pohjalle pakastemansikoita, mandariiniviipaleita, puolikkaan banaanin, luonnonjogurttia, rasvatonta rahkaa ja auringonkukansiemeniä. Maustoin tilkalla luomusitruunan mehua ja ripauksella vaniljasokeria.

– Onpa herkkua, Jussi innostui.

Olin tyytyväinen hankintaan. Nyt voisin tehdä meille päivittäin terveellisen vitamiinipommin. Pakastemarjat unohtuivat helposti jääkaappiin.

22.3.2021

– Herätys, meillä on tapaaminen Osuuspankissa puoli yhdeltätoista.

– Pahus, olisi nukuttanut vielä makeasti. Mikä päivä tänään on?

– Maanantai. Tässä on puhtaat vaatteet. Kahvi ja puuro ovat valmiit. Jaksatko kävellä Reskalle?

– Mennään hiljakseen, enköhän minä jaksa, mies arveli.

Varasin lyhyeen matkaan melkein tunnin. Olimme perillä reippaasti etuajassa.

– Ilmoitan Vilpulle, että olette jo paikalla, aulan ohi kävellyt virkailija sanoi kohteliaasti.

Nuori hyvin pukeutunut mies katseli meitä hämmästyneen näköisenä.

– Teidän aika oli sovittu puoli kahdeksi, hän ilmoitti. – Minulla on kuitenkin nyt hyvä hetki, voitte tulla sisään.

Vilkaisin kalenteria. Toden totta. Siellä oli merkintä Vilppu 13:30.

– Kylläpä minusta on tullut hupelo, yritin pyydellä anteeksi. – Nyt muistan, sovimme uuden tapaamisajan. Olin painanut mieleen ensimmäisen kellonajan.

– Ei se mitään. Hoidetaan hommat. Haluatte siirtää kaikki Nordean tilit ja osakkeet tänne meille?

– Kyllä vain. Meille ei ole mitään hyötyä pitää säästöjä ja lainoja kahdessa pankissa. Haluan pysyä ajan tasalla.

– Selvä, ryhdytään töihin.

Vietimme pankissa laatuaikaa toista tuntia. Olin helpottunut, kun allekirjoitimme siirtosopimuksen.

– Mennäänkö kahville? Jussi kysyi toivorikkaana, kun pääsimme ulos.

– Ei mennä, kaikki ovat kiinni, kerroin taas. – Mutta voidaan hakea Laurellilta pullat kotiin. Käyn samalla katsomassa siellä olevan Hämeenlinnan Taiteilijaseuran näyttelyn. Oma vuoroni on huhti-toukokuussa.

– Istun pöytään, tuo kahvit, Jussi sanoi, kun pääsimme sisälle.

– Et istu. Valitse pulla, niin jatkamme matkaa kotiin.

Jussi oli hämmentynyt. Hän valitsi tiskiltä suurimman mahdollisen korvapuustin.

– Jaksatko kävellä, vai otammeko taksin?

– Jaksan minä. Tai otettaisiinko sittenkin taksi?

Jussi oli täysin voipunut, kun pääsimme lyhyen matkan jälkeen kotiin.

Keitin kahvit. Onneksi kaupunki oli pieni. Laskeskelin, että voimme surutta käyttää taksia aina kun Jussi haluaa.

23.3.2021

Sääennuste lupaili ennätyslämmintä viikkoa. Toivo aikaisesta keväästä heräsi. Päivät olivat jo mukavan valoisia.

– Jussi tule venyttelemään kanssani, houkuttelin.

– Jumppaa sinä vaan, minä vetäydyn vielä hetkeksi makuuhuoneeseen, hän sanoi sanomalehden takaa.

Katsoin kelloa. Se oli yksitoista. Huokasin. Suunnittelimme kuntopyörän hankintaa. Epäilin, että se jäisi minun lelukseni. Miestä kuntoileminen ei voinut vähemmän kiinnostaa.

Lähdimme puolen päivän jälkeen kävelylle. Jussi oli nääntyä matkalle. Ystävällinen ohikulkija tuli kysymään, pääsemmekö kotiin.

– Pikkuhiljaa, Jussi vastasi.

Pelästyin. Mitä elämästä tulisi, jos Jussi ei jaksaisi kiertää edes korttelia. Hetken tilanne oli näyttänyt valoisalta.

– Tiedätkö, meillä on vuosipäivä. Tulimme tasan vuosi sitten Bangkokista. Tarjoan sinulle maljan sen kunniaksi, että pääsimme pois, kerroin palattuamme.

Jussi oli rojahtanut sohvalle eikä tahtonut päästä istumaan. Voimat olivat totaalisesti lopussa.

Anna soitti. Hänkin huolestui, kun kerroin Jussin voinnista. Kävely ei ollut ainoa ongelma. Nenäverenvuotoa oli jatkunut usean päivän ajan. Mies kulki paperitulpat sieraimissa.

– Onko pappa muistanut ottaa lääkkeet?

– On, vahdin nykyään haukkana. Iltalääkkeet unohtuvat, jos en muistuta.

– Varatkaa aika lääkäriin.

– Varaan heti, kun olemme saaneet rokotukset. Sitä ennen pysyttelemme kotona, sanoin.

– Kuulostaa järkevältä, tytär totesi ja lähti paimentamaan poikia iltapuuhiin.

24.3.2021

– Poliisilta tuli tekstiviesti, että passisi on noudettavissa. Laita nimesi valtakirjaan, niin käyn hakemassa sen R-kioskilta.

Taivas oli heleän sininen. Uskaltauduin liikenteeseen lenkkarit jalassa. Askel nousi kevyesti.

Uusi passi oli kiiltävä. Otin siitä kuvan ja lähetin Perhepoppoo -ryhmään tekstin: Pappa aikoo vielä matkustella. Lapset lähettivät peukunkuvia.

Tarkkailin puhelinta. Odotin sydän syrjällä peruutusta koronarokotusajasta. Sain viestin, muistathan tulla perjantaina. Se ilahdutti.

25.3.2021

Kävelylenkki sujui tänään kohtuullisen hyvin. Ehkä olin ollut turhan nopeasti huolissani. Sadekuuro oli sulattanut lumikinoksia. Maa tuoksui keväälle. Vielä ei kannattanut odotella leskenlehtiä ja sinivuokkoja. Jussi haikaili mökille.

– Hallitus on esittänyt liikkumisrajoituksia. Voi olla, että emme näe lapsia ainakaan ennen pääsiäistä, kerroin kuunneltuani uutisia.

– Sepä harmi. Pysytellään mekin sitten kotona, Jussi totesi rauhalliseen tapaansa.

Vetäydyin tietokoneen ääreen. Vana66:n viesti sykähdytti. Runo-Kaarina kilpailu oli avattu.

En olisi osannut kuvitella, että haluan ikäihmisenä osallistua runokilpailuun. Kirjottamisen perusopintojen myötä tämäkin mahdollisuus avautui. Selasin pikaisesti, millaisia runoja olin kurssin aikana kirjoittanut. Ne näyttivät omissa silmissäni kelvollisilta. Innostuin kirjottamaan muutaman lisää. Montakohan runoa kilpailuun pitäisi kehitellä? En oikeasti uskonut mahdollisuuksiin pärjätä konkareiden rinnalla, mutta kilpailu inspiroi kirjoittamaan. Vietin rattoisia hetkiä, kun sommittelin koskettavia säkeitä.

– Mitä ihmettä naputat? Jussi kysyi ovenraosta.

– Herkistelen, vastasin.

– Tule istumaan viereeni. Televisiosta tulee ohjelma Australian rajalla.

– Tulen, paitsi en jaksa katsoa sitä. Voitaisiinko valita joku tallenne? Ajastin Lapualaismorsiamen. Kiinnostaako sinua? Tulee nuoruus mieleen.

– Laita pyörimään, ihan sama mitä katson, Jussi totesi. – Tuo samalla jotain naposteltavaa.

Voitelin tukevat juusto-kinkkuleivät ja hain parvekkeelta kylmät oluet.

Järkyttävän nuori Vesa-Matti Loiri lauloi: Jumalauta näillä lakeuksille ei jumalauta pilkata jumalaa. Tunnistin kaikki päähenkilöt samoin kuin laulut. Olin tavannut useimmat näyttelijöistä, kun olin ollut kuvaussihteerikurssin aikana kuunteluoppilaana televisioteatterissa. Kristiina Halkola oli ollut luonnossa vieläkin kauniimpi kuin elokuvassa.

– Oi niitä aikoja, huokasin.

– Mikko Niskanen ohjasi elokuvan. Muistelen, että olet kertonut, että hänen tyttärensä oli kuvaussihteerikollegasi.

– Kyllä vain, Marja Niskanen on tuttu televisioajoilta. Maailma on pieni, sanoin.

Marja oli hätkähdyttävästi isänsä näköinen. Hänellä oli tummat vähän vinot silmät ja hymy herkässä.

– Minun mielestäni Käpy selän alla oli parempi elokuva. Tämä on vähän sekava eikä repliikeistä saa aina selvää. Eläydyin Kävyn maailmaan täysillä, hehkutin.

– Se oli elämän makuinen, Jussi tuumi. – Siitä tuli mieleen, onko niitä voileipiä vielä?

26.3.2021

Tänään oli tärkeä päivä. Varmistin aamulla, että Jussi puki helposti riisuttavan paidan ylleen. Meillä oli iltapäivällä koronarokotusaika. Jussi vakuutti jaksavansa kävellä Verkatehtaalle. Matka ei ollut pitkä, mutta Hopeaseppien silta oli usein tuulinen. Ulkona oli hyvä ilma, auringonpaistetta ja plusasteita. Kävely sujui paremmin kuin uskalsin toivoa. Olimme perillä etuajassa.

– Tulkaa sisälle, täällä on runsaasti tilaa, ystävällinen virkailija kehotti. Hän toi Jussille pyörätuolin. Pääsimme yhdessä verhoilla erotettuun tilaan. Pistos Pfizerin rokotteella oli hetkessä hoidettu. Istuimme avarassa aulassa suositellut viisitoista minuuttia.

– Jaksatko kävellä kotiin?

– Kyllä minä, mies sanoi, vaikka jalat tuskin liikkuivat.

Tilasin suosiolla taksin. Jussi näytti kiitolliselta. Tarjosin hänellä kotona rommikolan.

Ystävämme Sirpa soitti illalla. Kehuin, että olemme nyt rokotettuja kansalaisia. Hän kertoi saaneensa miehensä kanssa rokotukset jo kolme viikkoa sitten.

– Erkki osti tapauksen kunniaksi pullollisen oikeaa samppanjaa.

Olin sanaton. Sellaista ei meidän perheessä tapahtuisi.

Vetäydyin työhuoneeseen. Jussi huudatti olohuoneessa televisiota. Laitoin oven kiinni. Se vaimensi äänet tehokkaasti.

– Mitä kirjoitat?

Jussi oli tullut viereen, kun olin syventynyt kirjottamiseen. Runoja?

Hermostutti. En halunnut myöntää kenellekään, kaikkein vähiten miehelle, että rustaan runoja. Katsoin kuitenkin viisaammaksi tunnustaa.

– Yllätät minut kaikkien näiden vuosien jälkeen, Jussi sanoi hämmästyneen näköisenä.

– Yllätin itsenikin. Eivät nämä mitään taidetta ole, mutta nautin.

– Jatka vaan, onhan se hyvä, kun olet löytänyt näinä aikoina mieleistä tekemistä.

Rauhoituin. Voisihan ihmisellä olla suurempiakin syntejä kuin runot. Virnistin mielessäni, mitä hän olisi ajatellut, jos hän olisi lukenut runoista villeimmän. Annoin sille nimen Kiihko.

En tiennyt, että tällaista tunnetta voi olla,
sydän sykkii, kädet tärisevät,
ajattelen vain sinua, näetkö minut,
rakkaudesta huumaantuneen,
intohimosta värisevän.

Mihin unohtui päivien tasainen kulku,
mihin unohtui rauha,
olen kuumeessa, olen huumeessa,
katseesi herättää minut eloon,
näen siinä himoa,
miten hyvältä se tuntuukaan.

Meillä on yhteinen yö, varastettu,
tunnen kuumat kätesi vartalollani,
kuiskaat, jumaloin sinua.

Olen sinun, nyt ja aina,
vaikka tiedän, että tämä ei voi jatkua.

Sinulla on perhe,
pienet pellavapäiset lapset,
on vain hetken kiihko.

Ilolintu, sanot hellästi.

Voi miten haluaisin rakastaa
ilman rajoja, olen sinun, aina,
maailma ei voi meitä estää.

Synninteko oli jäänyt viime vuosina vähäiseksi, jos viinipullojen ja rommin ostamista ei laskettu. En eläkeläisenä tarvinnut muotivaatteita, en meikkejä, en koruja. Kampaajalla käynnit olivat lähes ainoa ylellisyys. Kuljin kesät talvet joustavissa leggingseissä ja virttyneissä t-paidoissa. Synniksi ei voi laskea myöskään laadukkaita Riekersin kenkiä, jotka istuivat parhaiten jalkaan. Ne olivat hintansa arvoisia, sillä kävelin ne lähes puhki, ennen kuin suostuin ostamaan uudet.

Jussi oli vieläkin säästäväisempi. Hän ei hennonut luopua hiutuneista kalsareista eikä reikäisistä aluspaidoista. Olin ostanut värikkäitä kauluspaitoja Aasian matkoillamme. Nyt kun puhtaita housuja tarvittiin joka päivä, ostin niitä pinon Tokmannilta.

Pankkitilille kertyi korona-aikaan rahaa enemmän kuin aikoihin. Olisin sijoittanut liikenevät rahat ilomielin matkoihin, mutta se ei ollut mahdollista.

– Lahjoitetaan lapsille virkistysrahaa, Jussi ehdotti.

En halunnut olla ikävä äiti, mutta halusin ensin selvittää rahatilanteemme. Asuntovelkaa oli vielä rutkasti. Rauhoituin, kun ymmärsin pankkitapaamisen jälkeen, että säästöt kattavat velat.

– Ettehän pane pahaksenne, jos laitamme tileillenne vähän avustusta, Jussi hehkutti Annalle ja Miikalle.

Lapset eivät panneet pahakseen. Miten onnellinen olisinkaan ollut nuorena, jos omat vanhempani olisivat pystyneet samaan.

27.3.2021

Nousin kuudelta. Runot polttelivat. En tiedä mistä ne pulppusivat. Olin ollut huolissani, kun runokilpailussa edellytettiin kokoelmaa. Minulla oli vain muutama kurssitekele. Mutta nyt kasassa oli jo yli kaksikymmentä tuoretta runoa.

Muistelin kesiä, jolloin Miika oli vauva. Vietimme kesälomaviikkoja mökillä. Näissä tunnelmissa syntyi runo otsikolla Kesäyö.

Yö on valoisa. ilmassa sateentihkua
kuunsirppi pilvien takana.

Istun mökin ikkunan ääressä,
pikkupoika tuhisee vuoteessa.

Kaadan lasiin kotiviiniä, makeaa ja kirpeää.
Katson tummalle järvenselälle,
mies uistelee niin kuin monena iltana ennenkin.

Olen yksin, kuuntelen yön ääniä,
sadepisaroita, tuulen huminaa.

Viini raukaisee, nukahdan.

Näen unta autioista kaduista,
pelosta, hädästä, kuolleista silmistä.

Hätkähdän,
rakas, mikä sinun on,
silmäsi ovat kyynelissä.

Mies tuoksuu sateelta,
hän sulkee märkään syleilyyn,
olen turvassa.

Kirjoittaminen auttoi. Näin tilanteessamme mahdollisuuksia selviytymiseen. Ympärillä oli ystäviä, joiden elämässä huolia oli rutkasti enemmän kuin meillä.

– Mikä päivä tänään? Jussi oli herännyt.

– Lauantai, meillä on nyt uusi ajanlasku. On ensimmäinen päivä rokotuksen jälkeen, kerroin.

– Onko kahvia?

– On ja saat myös vitamiinipommin. Teen meille mustikkapirtelöt.

Hyräilin, sillä aamu oli aurinkoinen ja päivästä oli tulossa huippuhieno. Minulla oli syytä iloon, sillä olin penkonut kirjahyllymme mapit. Jussi oli tallettanut arvopaperit huolella. Hihkaisin, kun löysin vuonna 2002 allekirjoittamamme keskinäisen testamentin. Immo ja Ulla olivat todistajina.

– Jussi olet ollut loistava mapittaja. Tämä paperi on rahanarvoinen. Nyt meidän ei tarvitse teettää kallista testamenttia. Riittää, että hoidamme edunvalvontavaltakirjan kuntoon.

Meillä oli sovittu tapaaminen Osuuspankin lakimiehen kanssa. Tai oikeammin lakinaisen. Testamentin ja edunvalvontapaperin yhteishinta oli 660 euroa. Hinta huimasi, mutta nyt kulut vähenisivät.

Kävin kaupassa. Upouusi pyörälaukku oli helpotus. Mummolaukku, Anna kommentoi.

Kun palasin, verenpaine nousi. Jussi huudatti televisiota täysillä. Sen lisäksi radio ja jääkaapin ovi olivat auki. Hän loukkaantui, kun moitin.

– Laitan tallennukseen, katson loppuun, kun nukut.

– Et kyllä herätä minua, tuhahdin.

Olin hankkinut miehelle kuulokkeet, mutta hän ei suostunut käyttämään niitä, koska johto oli turhan lyhyt. Nyt olisi langattomien kuulokkeiden paikka, mietin.

Istahdin illalla Jussin viereen sohvalle. Televisiosta tuli Avara luonto. Matkasimme uskomattoman hienojen kuvien myötä Borneolle. Suurin osa materiaalista oli kuvattu huikean korkeiden puiden yläpuolelta. Näimme lähikuvissa orankeja, hullunkurisia nenäapinoita ja sarvinokkia. Lomamatkallamme olimme katselleet maisemaa maan tasosta. Näkymät olivat olleet tyystin erilaisia.

– Muistatko kun istuimme Kuala Lumpurissa työtoverisi Kennyn vieraina. Hänen tyttöystävänsä Ani oli kotoisin Borneolta. Kun kyselimme, mitä nähtävyyksiä hän suosittelee, tyttö vastasi, ettei siellä ole mitään nähtävää.

– Näin oli. Olisikohan kyse ollut sananlaskusta, että ruoho on aidan takana vihreämpää, Jussi nauroi.

28.3.2021

Katsoin hämmästyneenä kännykkää. Seinäkello osoitti aamukahdeksaa, kännykkäkello jo yhdeksää. Oli taas aika siirtää kelloja. Miten ihmeessä se tuli aina yllätyksenä?

– Jussi, pärjääthän. Ajattelin lähteä vaihteeksi pitkälle lenkille. Kävelen rantaa pitkin puistoon ja kierrän linnan.

Jussi oli syventynyt sanomalehteen. Annoin hänelle vesilasin ja aamulääkkeet.

– Mikä päivä tänään on?

– Palmusunnuntai, olen lähdössä lenkille.

– Minne menet?

Kerroin uudestaan.

Vedin toppatakin ylle. Ulkona oli plusasteita, mutta järveltä puhalsi äkäinen tuuli. Järvi oli jo puoliksi sula. Vain rannat olivat paksussa jääpeitteessä. Katselin, kun ohikävelijät kurkkivat linnan vallihaudan pohjalle. Pieni ketterä otus juoksenteli jään päällä.

– Mikä se on? kysyin.

– Kärppä. Se on tosi vikkelä.

Otus luikahti liuskakivien koloon. Se kurkisti hetken kuluttua ja kiisi tuulispäänä jäällä. En edes kuvitellut saavani siitä valokuvaa.

– Missä olit? Jussi kysyi palattuani.

– Linnanpuistossa, kerroin taas.

– Tuuleeko siellä?

– Tuulee, mutta pärjäät kyllä. Laita kengät jalkaan ja takki päälle. Kierretään vakiolenkki.

– Perhana, housut valuvat koko ajan, mies valitti.

Olin ostanut Jussille henkselit ja parikin joustavaa vyötä. Jos niitä ei käyttänyt, ei voinut kuin valittaa. Tukisukatkin olivat jääneet vaivihkaa pois jokapäiväisestä käytöstä. Olin pessyt ne tunnollisesti, mutta en muistanut patistaa, kun mies nukkui puoleen päivään.

Omaishoitajan arki painoi. Minulla oli vielä paljon opeteltavaa.

29.3.2021

Soitin Tasapainoklinikalle. Elättelin toivoa, että kolmen sulkuviikon jälkeen pieni kuntosaliryhmämme voisi jatkaa. Se oli turha toivo. Kahden metrin turvavälit eivät toteutuneet. Tehokas Rauna Sirkkola pani toimeksi, kun kerroin Jussin liikuntarajoitteista.

– Soitin apuvälineyksikköön. Voit käydä iltapäivällä hakemassa tuliterän pyörätuolin, hän viestitti.

Jussi ei ollut varma, oliko hän iloinen vai ei. Taksimatkat kaupungin sisällä eivät talouttamme kaataneet, mutta jos selviäisimme ilman niitä, kaikki olisi kotiin päin.

– Testataan huomenna, ehdotin, sillä meillä on taas sovittu tapaaminen pankissa.

Olin ottanut elämäntehtäväksi laittaa perheemme raha- ja lakiasiat kerralla kuntoon.

30.3.2021

Aamu valkeni sumuisena yön sateen jälkeen. Päivän haasteena oli ehtiä yhdeksitoista Osuuspankin lakineuvotteluun. Ehdimme ja pyörätuoli osoittautui käteväksi. Oppimisenvaraa tosin oli, sillä alamäessä sai olla tarkkana.

Neuvottelussa vierähti pari tuntia, mutta lopputuloksena meillä on nyt voimassa oleva edunvalvontavaltakirja ja asiallinen testamentti. Minulla on tunne, että voin suhtautua loppuelämään turvallisin mielin. Mitäpä siitä ei maksaisi.

Hihkaisin iltapäivällä, kun sähköpostiin kilahti tenttitulokset. Opettajamme Päivi Haanpää oli sanonut, että kolmonen on hyvä arvosana, vaikka monet ovat siihen pettyneitä. Haaveilin nelosesta. Sain täydet viisi pistettä. Se lämmitti kummasti. Päätin oitis, että hakeudun syksyllä kirjottamisen aineopintoihin.

31.3.2021

Hehkutin Facebookissa olevani Hämeenlinnan Taiteilijaseuran kuukauden taiteilija huhti-toukokuun ajan. Sain ilahduttavan runsaasti peukunkuvia.

Ripustin temperakukkamaalaukset Café Laurellille heti sen avauduttua aamukymmeneltä.

– Onpa kauniita maalauksia, take away ostoksille tullut vanha rouva kehui spontaanisti.

– Kaikki ovat myynnissä, tässä käyntikorttini, innostuin.

– Ei ei, olen jo niin vanha, etten vaihda tauluja, rouva pelästyi.

Minua huvitti. Reaktio oli tuttu. Ihmiset ovat tottuneet turvallisiin näkymiin. Yritin aina vakuuttaa, että tauluja voi vaihtaa ja se virkistää.

Tarkistin kotiin tultuani tilin saldon. Se oli reippaasti plussalla. Eläke oli tullut ajallaan niin kuin aina. Mutta merkintä palkka Hämeenlinnan kaupungilta kutkutti. Omaishoitajan korvaus oli totta. Tuli lämmin tunne, että kaikessa surkeudessa oli valopilkkuja.

1.4.2021

– Mikä päivä tänään on? Jussi kysyi tapansa mukaan.

– Kiirastorstai ja aprillipäivä. Aurinko paistaa ja pääsiäiseksi on luvassa kevätkelejä. Anna ja pojat tulevat yökylään. Miikan perhe tulee päiväkäynnille. Mennään koko porukka käymään mökillä.

– Tekisi mieli lammasta. Näin Lidlin tarjouslehdessä mainoksia.

– Hyvä, voin reippailla ostoksille. Vieraat tulevat aikaisintaan huomenna. Mitä jos käyn kuitenkin Citymarketin tuoretiskillä? Lidlin tuotteet ovat pakasteita.

Mummolaukku oli raskas vedettävä, kun palasin. Löysin tarjouksesta kokonaisen kirjolohen sekä yrttimarinoituja lampaan sisäfileitä. Espanjalaiset varhaisperunat ja vihreät parsat täydensivät suunnitellun gourmet aterian.

2.4.2021

Pitkäperjantai. Se tuntui heti alkumetreillä pitkältä, sillä heräsin aamuneljältä enkä saanut unta. Viikonlopun ohjelma pyöri päässä.

Anna laittoi puoli yhdeksältä viestin. Oletko hereillä?

Hieroin silmiä. En muista, koska olin nukkunut näin pitkään.

– Tullaan poikien kanssa iltapäivällä. Voidaan käydä matkalla kaupassa. Kirjoita lista.

Olin kiitollinen, sillä kymmenen hengen muonitus oli haaste.

– Aikamoinen lista, tytär kommentoi. – Tullaan sittenkin suoraan teille. Lähden sitten kauppaan. Saat vahtia poikia.

– Ota pappa mukaan, hänellä on kauppavaje, ehdotin.

Pojat pelasivat kännyköillä eivätkä edes huomanneet, että äiti ei ollut paikalla. Jussi oli tyytyväinen, kun sai valita mieleisiään herkkuja. Minäkin olin tyytyväinen, sillä ennakoin tulevia kesäviikkoja. Anna ja Jussi saisivat hoitaa ostokset. Minä olin valmis kokkaamaan.

4.4.2021

Pääsiäislauantai oli yhtä juhlaa. Ensimmäisessä kattauksessa serkukset saivat lempiruokaa eli spagettia ja jauhelihaa. Toisessa kattauksessa me aikuiset herkuttelimme erinomaisen maukkailla karitsan sisäfileillä ja varhaisperunoilla sekä parsalla. Siitä ei pääsiäisateria parane. Laura oli paistanut kirpeän sitruunaisen piirakan. Lapset söivät mieluummin suklaamunia.

Iskujoukko Miika, Laura ja Ulpu sekä Anna ja Jussi lähtivät kylläisinä puuhommiin mökille. Minä jäin vahtimaan poikia. Ei heissä tosin ollut mitään vahtimista, sillä pelikoneita riitti kaikille. Paistoin iltapalaksi blinejä. Miikan perhe pääsi lähtemään kotimatkalle vasta iltapimeällä.

Reippailimme sunnuntaiaamuna Annan kanssa linnanpuistossa. Pojat pelasivat pleikkarilla ja Jussi nukkui. Kukaan ei kaivannut meitä. Olimme tyhjentäneet edellisenä päivänä auton. Anna kävi vielä imuroimassa. Skoda Fabiamme oli nyt myyntikunnossa.

Poliisi muisti Jussia uudella kirjeellä. Ajokortti oli palautettu, mutta nyt kyseessä oli haulikko. Jussi oli käynyt nuorena miehenä lintumetsällä. Ase oli hänen kotitalossaan pohjanmaalla. Esko-veli kertoi, että patruunat oli luovutettu nimismiehelle. Mietin, mitähän seuraavaksi?

6.4.2021

– Pikku-Ulpu täyttää tänään kolme vuotta. Onnittelimme vuosi sitten tyttöä videopuhelulla. Tänäkään keväänä ei ole odotettavissa livejuhlia.

– Mitä meillä on ohjelmassa?

– Ei yhtään mitään. Menen käymään pajalla. Uusi päivystäjä tulee esittäytymään.

Kuva-artesaani Semi oli hiljainen nuori mies. Suosimme hakijoita, joilla on taiteellista taustaa. Poika aloittaa jo ensi viikolla työkokeilijana. Tiina-Katriina kertoi innostuneena, että he olivat hankkineet kotiin kävelymaton. Minä kerroin haikailevani kuntopyörää.

– Meillä on sellainen poljettava laite, joka on varastossa. Haluatteko kokeilla?

Totta kai halusimme. Tiina-Katriinan miehellä Reijolla oli lomaviikko. Ei kestänyt kuin hetken, kun hän toi laitteen autolla. Jussi testasi ja hyväksi havaitsi. Otin kännykkäkameralla kuvan ja laitoin Perhepoppoo -kansioon. Lapset lähettivät paluupostissa peukunkuvia.

8.4.2021

Radio Suomi kertoi aamulla hallituksen valmistelevan koronalievennyksiä. Toivo heräsi. Josko jo ensi kesä olisi vapaa rajoituksista? Sähköpostiin tulvii matkailumainoksia. En uskaltanut avata ensimmäistäkään.

Selasin Facebookia. Paperihuone ry:n puheenjohtaja Petra Saraste hymyili leveästi täyden peräkärrykuorman äärellä. Kuvatekstissä oli kiitokset meille kellarin raivaustalkoolaisille. Galleriatyöntekijämme Petri Silvonen on koonnut kellarivarastoon tukevia hyllyjä. Ongelma on ollut, että ne pitäisi saada myös mahtumaan. Nyt tilanne näyttää valoisalta.

10.4.2021

– Hei, täällä Nora, teillä on auto myytävänä?

– Kyllä vain, haluatko tulla koeajamaan?

– Voisin tulla, anoppi haluaa vaihtaa autoa.

Hyräilin. Tuntui hyvältä, kun joku oli kiinnostunut. Olin laittanut kuvan ja faktatiedot Facebookiin.

Nora, miehensä ja anoppi tulivat. Jussi manaili, että olisi pitänyt tarkistaa, että akku on voimissaan. Eihän se tietenkään ollut kuukauden ajotauon jälkeen.

– Ollaan onnettomia autokauppiaita. Akku on tyhjä, selitin nolona.

– Ei hätää, minulla on autossa käynnistyskaapelit, reipas ostajaehdokas sanoi. Auto hyrähti iloisesti käyntiin. Kauppoja ei kuitenkaan tullut, sillä anopilla oli huomautettavaa kyljessä olevasta naarmusta, jota emme olleet edes huomanneet. Olin kuitenkin tyytyväinen, että hintapyyntö tuntui olevan kohdallaan.

Satoi räntää ja tuulenpuuskat pyyhkivät pihaa.

– Meillä on tänään yksityistunti Tasapainoklinikalla. Mitä tuumit?

– Voisin jättää väliin, Jussi sanoi katsellessaan ikkunasta.

– Niin arvelin. Menen yksin, lepää sillä aikaa, sanoin helpottuneena. Taksikyyti ei innostanut. Ei myöskään pyörätuolin työntäminen kurjassa kelissä.

Äitiyslomalta palannut Rauna Sirkkola kyseli Jussin vointia. Poljin kuntopyörää ja kerroin surkeudesta.

– Ei siinä mitään. Voin tulla kotikäynnille. Teen Jussille yksinkertaisen harjoitusohjelman. Hän saa ruksata päivittäin, mitä on tehnyt. Tarkistan tulokset, Rauna suunnitteli.

Olin helpottunut. En jaksanut ahdistella Jussia jumppaamaan. Hän pyöräili uudella laitteella laiskanpuoleisesti. Sen lisäksi päivittäiset kävelylenkit olivat ainoita kunnonkohotusyrityksiä.

Palasin kotiin höyryävä annos nepalilaista palak paneeria mukana. Jussi ilahtui. Ruokahalussa ei todellakaan ollut moittimista.

11.4.2021

Sunnuntaipäivä oli mukavan aurinkoinen. Houkuttelin Jussin Vanajaveden rantaan päiväkävelylle. Se oli virhe. Kävelimme myötätuulessa liian kauas. Mies oli nääntyä paluumatkalla. Hän istui pitkän tovin puiston penkillä. Harkitsin jo, että käyn hakemassa pyörätuolin.

– Kävelemäänhän tänne on tultu, Jussi totesi. – Tassut vaan eivät tahdo liikkua.

Loppupäivä kului levätessä.

12.4.2021

Päivä alkoi huonosti. Nousin seitsemältä. Aamut olivat ihanan valoisia. Keittiön liedellä välkkyi punainen virhevalo. Jääkaapin ovi oli auki. Hiki kohosi otsalle, kun mietin tulipalovaaraa. Pienet asiat harmittivat. WC:ssä paperirulla oli väärin päin. Miten ihmeessä mies, jonka kanssa olen elänyt lähes 50 vuotta, ei osaa laittaa sitä oikein?

Päivä kirkastui, kun ystävämme Immo ja Terttu poikkesivat mökkimatkalla. Tertulla oli tuliaisina värikäs orvokkikori. Tarjosin vahvaa kahvia ja vastapaistettuja kasvislettuja. Immo kävi Jussin kanssa pesettämässä auton. Olin harmitellut, kun myyntikuvissa auto oli kurainen. Enää ei puuttunut kuin sopiva ostaja.

13.4.2021

– Mikä päivä tänään on? Jussi kysyi.

– Tiistai. Rauna Tasapainoklinikalta tulee kotikäynnille. Käydään lenkillä ennen sitä.

Ehdimme täpärästi. Rauna tuli reippaana. Hän oli pienikokoinen, mutta tarmokas. Ei päästänyt Jussia helpolla. Tenttasi, mistä liikunnan puute kiikastaa.

– Jos et harjoittele ja saa lisää voimaa jaloille, et kohta pääse ylös sängystä. Sen jälkeen olette pulassa. Rauna sanoi ääneen pahimman pelkoni.

Jussi vakuutti ryhdistäytyvänsä. Rauna teki helpon mutta tehokkaan harjoitusohjelman, johon kuului tuolilta ylös nousuja, tasapainoharjoituksia, polkemista kuntolaitteellamme, rappukävelyä sekä päivittäistä lenkkeilyä. Hän antoi taulukon, johon suoritukset kirjattiin. Olin sekä tyytyväinen että huolestunut, sillä miehen patistaminen jäisi minun tehtäväkseni.

– Taidan mennä lepäilemään hetkeksi, Jussi kuittasi, kun Rauna oli lähtenyt.

15.4.2021

Omaishoitajan työstä oli tullut lähes kokopäiväistä. Huomasin, että vastuu alkoi painaa. Arjen pyörityksen lisäksi tarkistin, että Jussi otti lääkkeet ja vedin tukisukat jalkaan. En joka päivä, sillä Jussi valitti niiden puristavan. Huolehdin, että hän suoritti viisiosaisen kuntoharjoittelun. Nyt ohjelmassa oli myös aamuin illoin verenpaineen mittaus. Olin varannut Jussille lääkäriajan ja sitä ennen piti kirjata tulokset ja käydä laboratoriokokeissa.

Aamulenkit linnanpuistossa olivat tarpeen. Ulkoilmassa huolet hälvenivät. Kun palasin, arkikuviot ahdistivat. Kukaan ei ollut alkuinnostuksen jälkeen kiinnostunut autokaupoista. Jussi tuskaili edelleen, käynnistyykö auto, jos joku tulisi katsomaan. Anna lupasi tuoda seuraavalla käynnillä laturin.

17.4.2021

Tytär ja Laura miniä yllättivät iloisesti. He kävivät omasta aloitteesta siivoamassa mökin. Poikkesivat punaposkisina ja toivat tullessaan auton kesärenkaat ja akkulaturin. Suunnittelimme, että menemme porukalla maalle vapunviettoon. Anna toi talven jäljiltä nihkeät lakanat ja pyyhkeet pyykkiin. Ehdin pestä kaikki juhlapyhiin mennessä.

Muistelin siirtymistämme kesälomalle vuosi sitten. Olimme vielä silloin reippaita. Onneksi nuoriso otti pikkuhiljaa vastuuta.

19.4.2021

Auton ostaja löytyi. Virolais-suomalaiset Toomas ja Irina lunastivat Fabian juuri ajokortin saaneelle tyttärelleen. Heilautin helpottuneena ja hiukan haikeana kättä, kun auto lähti kohti Kirkkonummea. Olemme nyt jalkamiehiä. Testasimme aamulla, miten Jussi jaksaa kävellä laboratoriokokeisiin läheiselle terveysasemalle. Otin pyörätuolin ajelulle, vaikka mies piti sitä hätävarjelun liioittelulta. Istui kuitenkin tyytyväisenä kyytiin paluumatkalla.

Hämeeseen on tullut kevät. Päivälämpötilat ovat olleet viidentoista asteen tienoilla. Parvekkeelle paistaa iltapäiväaurinko. Olemme käynnistäneet terassikauden. Siis omalla parvekkeella. Minulla on uhkarohkea suunnitelma, että testaamme huomenna Rantakasinon terassin. Ravintolat ovat avanneet ovet kuuden viikon tauon jälkeen.

Jussin kunto-ohjelma alkoi lupaavasti, mutta lopahti pian. Jokapäiväinen kävelylenkki on ainoa, josta hän pitää kiinni. Pyöräily, rapputreenit ja tuoliharjoitukset ovat jääneet. Hän suuttui, kun yritin kysellä, aikooko hän jatkaa.

– Kyllä minä jumppaan, älä painosta.

Yritän olla painostamatta, mutta ilman sitä ei tapahdu mitään. Ahdistun epäkiitollisesta osastani. Ei toista voi kuntouttaa, ellei hän itse halua.

20.4.2021

Tuntui, kuin olisimme olleet ulkomailla. Aurinko paistoi heleästi Rantakasinon terassille. Hain tiskiltä piccolopullon kuohuviiniä. Kilautimme maljat kevään ja autonmyynnin kunniaksi. Herkistyimme niin, että oli pakko hakea vielä lisää virkistystä. Se rupesi hiukomaan. Oli pakko hakea yhteinen hampurilainen.

Kaiken tämän jälkeen olimme kypsiä päiväunille. Jussi ihmetteli, miten jalat painoivat. En tunnustanut, että minunkin jalkani painoivat.

21.4.2021

– Mikä päivä tänään on? Jussi kysyi niin kuin joka aamu.

– Keskiviikko. Lääkäri Sami Sinisilta soittaa iltapäivällä laboratoriokokeiden tuloksista.

– Hauska nimi sillä Sinisiivellä.

– Laitetaan kaiutin päälle, kun puhelu tulee, ehdotin.

Soitto tuli myöhään iltapäivällä. Laboratoriokokeissa ei ilmennyt mitään hälyttävää, mutta lääkäri oli huolissaan Jussin verenpaineesta. Hän kirjoitti ennestään laajaan reseptilistaan uuden lääkkeen ja kehotti noutamaan sen pikaisesti.

– Varatkaa uusi aika muutaman viikon kuluttua ja käykää sitä ennen laboratoriokokeissa, hän sanoi.

– Käyn huomenna apteekissa, lupasin.

Minulla oli valtakirja, jolla voin hoitaa kätevästi Jussin asioita.

– Voisit taas lukea vanhoja juttuja. Vaikka taloprojektista? Jussi kysyi voidellessaan hunajapaahtoleipää.

– Voin lukea. Odota, tämä on vähän hidasta, kun käsialani on koukeroista.

Löysin eilen pöydälle unohtuneesta päiväkirjasta oikean kohdan.

29.5.1984. Viikko muuttoon.  Katot lakattu, lattiat hiottu ja lakattu, seinät pohjustettu.  Keittiökalusteet tulivat tänään, porras huomenna.  Lopputarkastus perjantaina (jos kylppärikalusteet suostuvat saapumaan).  

Kävin tänään töissä lepäämässä.  Oli Kesäykkösen kokous.  Loppupäivän sitten varasin kolmelletoista ihmiselle hotelleja ja lentolippuja.  Piti ehtiä lamppukauppaan.  Kiirettä piti.  Ehdin ja sain olohuoneen verhotkin.  Ne tehtiin Sisustus-Nallessa, ei ihan halpaa lystiä ja ikkunoita riittää.  

Jussilla rupeaa pinna olemaan tiukalla.  Tänään piti vielä lähteä Miikalle ostamaan Tapiolasta länkkärivyötä.  Miika on säästänyt useita viikkoja. Jussi siunaili, olisi tässä muutakin tekemistä.  Saamme torstaina apujoukkoja.  Eila ja Jaakko tulevat auttamaan muutossa.  

Miikan kerhon päättäjäiset olivat eilen.  Minä olin tippa silmässä, kun lapset olivat niin ihania.  Kaikki pyhäpuvuissa ja vakavina.  Miika esitti tähtipoikaa ja havupuuta.  Isommat kerholaiset kuutta pientä kiliä ja lopuksi ohjaaja jakoi kaikille kerholaisille kukan rintaan ja onnentoivotukset.  Lapset olivat itse leiponeet pullat kahvin kanssa.  Muotoja oli yhtä paljon kuin pulliakin.  Maku oli loistava ja kaikissa oli runsaasti sokeria päällä.  Annaa ujostutti aluksi, vaan ei mennyt pitkään, kun tyttö juoksenteli mekossa ja pitsipöksyissä ja oli kerrassaan viehättävä.

4.6.1984. Huomenna muutto.  Tänään oli lopputarkastus.  Kolme herraa kävi tutkimassa taloa.  Me Eilan ja Jaakon kanssa siivosimme hiki otsassa. Muuttolupa saatiin, vaikka lopullista hyväksymistä ei saatukaan.  Osa sähkötöistä on kesken, lavuaareja ei ole vielä ensimmäistäkään ja ovenkahvat jäävät käteen, kun ulos yrittää.  Seinät ovat tapetoimatta, alakerta maalaamatta, keittiöstä puuttuu kaakelit, yksi seinäkaappi oli kymmenen senttiä liian leveä.  Sopiva saadaan vasta kuukauden kuluttua.  Kylmätilojen kohdalla on vain reikä. Vaan jotain hyvääkin.  Hanoista tulee vettä ja vessat toimivat.  Samoin hella.  Ensimmäinen lihapata kypsyi jo eilen uunissa.  Syöjiä oli kymmenen

10.6.1984. Muutettu!  Onnellisesti!  Ja minulla ensimmäinen rauhallinen ilta uudessa kodissa.  Takassa tuli ja lasissa punaviiniä.  Tavarat alakerrassa melkein järjestyksessä.  Tuntuu hyvältä.  Eila ja Jaakko lähtivät tänään.  Viihtyivät kymmenen päivää.  Kyllä oli ruljanssi.  Seuraavan kerran suostun muuttamaan vasta vanhainkotiin.  Pelkästään pakkaus otti niin lujille, ettei juuri henkeä ehtinyt vetää.  Tavaraa riitti hamaan iltaan asti.  Meillä oli muuttotalkoissa Laineen ja Niemisen perhe.  Minä olin luvannut porukalle soppaa.  Kello oli illalla kahdeksan ennen kuin ehdin tontille asti ja ruuan laittoon.  No, kyllä ehdin, sillä viimeiset vieraat eli Kaizu ja Lii ja lapset istuivat takan äärellä puoli yhteen yöllä.  Jannekin pystyssä niin kauan.  Ilari-vauva onneksi nukahti ulos vaunuihin.

Muuton jälkeen on järjestämistä riittänyt.  Eila innostui pesemään mattoja ja sohvanpäällisiä.  Viikonloppuna karattiin töitä pakoon Suvelaan.  Eila ja Jaakko jatkoivat kotiin päin. On ihmeellistä olla omassa kodissa.  Takka, sauna ja oma piha, minä nautin.  Ei ole viimeistä vuotta turhaan kestetty.  Nyt on aika hakea toinen lasillinen viiniä ja ostaa ensi viikolla uusi päiväkirja.

Vedin henkeä. Paljon oli ehtinyt unohtua, mutta muuton jännityksen muistin. Lupaus, että seuraava muutto olisi vanhainkotiin, ei toteutunut. Kun Miikan perhe kasvoi, oli aika luovuttaa talo nuorisolle ja vaihtaa maisemaa. Muutto ei ollut helppo, mutta olin iloinen, että talo jäi sukuun.

– Hieno juttu, että olet kirjoittanut tarinoita muistiin, Jussi kiitteli.

– Pitäisi kirjoittaa näitä puhtaaksi, mutta en taida jaksaa, mietin. Tuntui kuitenkin hyvältä lukea pala sieltä täältä. – Taidan etsiä seuraavan päiväkirjan. Tarinamme jatkuu, nauroin.

23.4.2021

– Mikä päivä tänään on? Miksi pitää herätä näin aikaisin? Jussi kyseli tukka pörrössä.

– Torstai. Sinulla on pään magneettikuvaus keskussairaalassa. Taksi tulee seitsemältä. Tänään on myös Yrjön päivä, tuleeko siitä mitään mieleen? kysyin, kun mies lusikoi puoliunessa puuroa.

– Yäk.

– En minä sitä tarkoittanut. Mitä muuta?

– Taisin tavata silloin nättejä tyttöjä, mies sanoi pilke silmäkulmassa.

– Kyllä vain, ensimmäisestä tapaamisestamme on ikuisuus.

Mietin sitä, kun ystävällinen taksinkuljettaja Riina vei meidät kymmenessä minuutissa keskussairaalaan. Odotusaikaa oli turhankin paljon.

Lueskelin Kreetta Onkelin romaania Kutsumus, joka kuului kotitehtäväkirjallisuusuuteen. Ehdin lukea pitkän pätkän, sillä magneettikuvauksessa kului lähes tunti.

Ohje kirjoittajaksi aikovalle kolahti: Kerro mitä näet, kuulet, tunnet, ajattelet. Runous ei ole sen vakavampaa. Mikään ei ole. Kirjoitat. Sitten karsit, muokkaat, tilkit. Älä arvostele lasta, kun se on vielä kohdussa. Ole huono, Kirjoita kelvottomasti!

– Kone piti pirunmoista meteliä, Jussi kommentoi. – Tuo jotain herkullista, hän toivoi, kun ehdimme kahvilaan.

Valitsin tiskiltä syntisen makean viinerin ja itselleni karjalanpiirakan. Riina tuli hakemaan meidät, kun kahvit oli juotu.

Ulkona satoi. Viikonlopuksi oli luvassa takatalvi. Terassikeleistä ei ollut tietoakaan. Taisi olla vain suloinen uni, mietiskelin.

Viisikymmentä yksi vuotta yhdessä. Jussia ei enää tunnistanut siksi reippaaksi pojankoltiaiseksi, joka lähetteli ensimmäisenä kesänä kotipuolesta postikortteja. Puhelimia meillä ei ollut. Ero teki hyvää, sillä keväällä kiihkeästi alkanut romanssi jatkui.

Ei ole helppo tulla vanhaksi, ajattelin. En huomannut itsessäni samanlaista kunnon rapistumista. Olin tottunut liikkumaan Jussia enemmän. Ehkä se oli pitänyt virkeänä. En myöskään ole ollut koskaan makean ystävä.

– Juhlistetaan vuosipäivää vappuna kuohuviinillä, ehdotin. Ei tehnyt mieli lähteä viinikauppaan vesisateessa.

– Ostetaan kaksi pulloa, Jussi innostui.

24.4.2021

Reippailin aamulla tihkusateessa hakemaan kuohuviiniä, se kun jäi Jussia polttelemaan. Kun laitoin maskin kasvoille, silmälasit sumenivat. Kun otin lasit pois, en nähnyt etikettejä. Päädyin hetken pähkäilyäni puolikuivaan cavaan. Se oli varma valinta. Ostin myös pullollisen chileläistä punaviiniä. Sekin oli varma valinta. Ajattelin houkutella Jussin illalla canastapeliin. Viinin voimalla pelistä tulisi jännittävää.

Olin tilannut netin kautta jo toisen ruokaboksin. Kokeilin nyt kasvisversiota. Valikoima oli laadukas. Aineksista syntyi tofu-kasvispasta, mausteinen linssidahl ja pad thai. Kun malttoi pilkkoa ja raastaa ainekset, valmistus oli nopea. Jussi oli kaikkiruokainen. Kasvis, kala ja liha kelpasivat siinä missä äyriäiset ja simpukatkin. Minunkin elämäni oli helpottunut, kun lisäsin kalakasvisruokavaliooni kanan ja kalkkunan.

Päivitin kuvan kuohuviinimaljoistamme Facebookiin. Teksti meni näin: Elämä on. Tapasimme Jussin kanssa yrjönpäivänä 1970. Olemme viettäneet sen jälkeen aika monta vappua yhdessä. Kilautimme maljat menneiden ja tulevien vuosien kunniaksi:)

Sain tykkäyksiä enemmän kuin koskaan. Ystävät reagoivat taidekuviin välinpitämättömästi. Mutta helmikuussa, kun kirjoitin olevani tuore omaishoitaja, peukunkuvia sateli.

25.4.2021

Luin aamulla Facebookista, että Fredi oli kuollut. Jäin muistelemaan häntä lämmöllä. Tapasimme työelämän aikana Valopilkkugaalassa. Fredi teki vaikutuksen, kun kysyin hänen aikatauluaan.

– Olen täällä teitä varten. Harjoitukset sopivat koska vain.

Se oli musiikkia korvilleni, sillä kiireisten esiintyjien paikalle saaminen oli tiukkaa palapeliä. Kuuntelimme iltapäivällä Radio Suomen muistolähetystä. Lähes kaikki kappaleet olivat tuttuja.

27.4.2021

Katselin makuuhuoneen ikkunasta, kun kadun vastapäisellä puolella lippu liehui. Tosiaan, oli veteraanipäivä. Päivä, jolloin olin monena vuonna työmatkalla kuntoutuskeskuksissa Tiistaitiiman merkeissä. Isänkin oli ollut aikoinaan veteraanikuntoutuksessa. Mietittiin lasten kanssa, että viikon jakso tekisi Jussille hyvää, vaikkei hän sotaveteraani olekaan.

– Tiedätkö, missä järjestetään kuntoutusta? kysyin fysioterapeutiltamme Raunalta.

Hän suositteli lämpimästi Ilveskotia. Laitoin vinkin mieleen. Ei nyt korona-aikana, mutta syksyllä asiat olisivat toivottavasti toisin.

– Leena, voisitko käydä apteekissa. Vatsa on kovalla ja sain wc-pytyn tukkoon, Jussi pyysi.

Kävin katsomassa. Tappajakakka näytti uhkaavalta.

– Meillä on joskus ollut Kodin putkimiestä. Yritän etsiä siivouskomerosta, lupasin.

– Jos sinulla on kiire, voithan mennä toiseen vessaan.

Katsoin miestä hämmästyneenä. Meillä ei ollut toista vessaa.

– Pahus, minne se on kadonnut, Jussi ihmetteli.

Muistin kaupassa käydessäni ostaa luumuja. Tiesin ne tehokkaiksi. En kuitenkaan niin tehokkaiksi, kuin iltapäivällä ilmeni. Jussi söi puoli pussillista hyvällä halulla. Sitten rupesi tapahtumaan. Hän ei ehtinyt vessaan asti, kun ripuli iski. Onneksi oli vaippa.

Valmistelimme Annan kanssa tulevaa pappaviikkoa. Lupasin laittaa survival pakkauksen mukaan. Lämpöpatjan, froteesuojuksen, vaippapaketin, useat olohousut, lääkkeet ja jumppataulukon. Anna oli hankkinut kierrätyskeskuksesta tukevan laverisängyn.

– Ota viikko mahdollisuutena. Nythän sinulla on iltaisin lapsenvahti. Voit käydä lenkillä ja kavereiden kanssa ulkona, hehkutin tyttärelle.

30.4.2021

– Mikä päivä tänään on?

– Vappuaatto, nuoriso tulee vasta huomenna. Haen kaupasta meille jotain hyvää, tuonko susheja?

– Olisihan se vaihtelua, tuo vaan.

– Graavaatko meille lohta, jos tuon myös fileen?

– Sopii, tuo myös tuoretta tilliä. Niin ja vappujuomia.

Hain Goodmanin Alkosta kuplivaa Vinho Verdeä. Se ei painanut niin paljon kuin kuohuviinipullot. S-Marketin sushitiski oli tyhjä. Piti keksiä suunnitelma B. Päädyin ostamaan toista kiloa painavan fileen Norjan lohta. Saisimme siitä kunnan pihvit ja graavattavaa jäisi riittävästi.

Kolea keli on jatkunut jo toista viikkoa. Nuoriso on luvannut tulla vapunviettoon vasta lauantaina. Luin meille mielenvirkistykseksi päiväkirjaotteen vuosien takaa.

2.5.1985. Vappu on vietetty syömisen ja juomisen merkeissä.  Meillä oli loistelias päivällinen.  Katkarapumajoneesilla täytettyjä avokadoja ja kuohuviiniä, kanavihannespataa ja riisiä puikoilla, salaattia ja valkoviiniä.  Jäätelöä, marenkia, aprikooseja, suklaakastiketta, kermavaahtoa ja kirschberryä.  Kahvia, munkkeja ja jaloviinaa.  Yöpalaksi vielä juustoja ja patonkia.  Nauttimassa Ulla, Immo, Jaana, Jussi ja minä.  Nuorisolla oli oma menu (Miikan valinnan mukaan).  Perunamuusia ja nakkikastiketta sekä veneleipiä, joissa Miikan maalaamat liput maston nenässä.

Vappupäivänä käytiin autoilla kaupungin hulinoita ihmettelemässä.  Vieraat jatkoivat omille teilleen, me kotiin päiväunille.  Jaana on viihtynyt jo pari viikkoa Suomessa.  Saapui kuin Amerikan täti silkkiä, timantteja ja orkideoja matkassa.  Niistä on riittänyt iloa koko perheelle.  Juhlistimme Jaanan kanssa silkkimme käymällä oopperassa katsomassa Kesäyön unelman balettina.  Olo oli ylellinen.

Vietimme Jussinkin kanssa yhden vapaaillan.  Ohjelmassa oli Oscar voittaja elokuva Amadeus.  Se oli tosiupea.  Sen jälkeen illallinen Kasakassa, jossa on Helsingin parhaat valkosipuliperunat.  Kyllä kuulemma haisimmekin.

Oulussakin vierailtiin juuri ennen vappua.  Kävimme Holopaisen Pekan kanssa tapaamassa Kalevan toimitusjohtaja Aaro Korkeakiveä, josta tehdään Itse asiaa kuultuna -ohjelma.  Vietimme sunnuntai-illan syömällä hyvin ja tekemällä kuvaussuunnitelmaa.  

Jaanan kiinanmatkasta ei tullut mitään.  Ei saanut koskaan lippuja koneeseen.  Tai sai liput, mutta ei paikkaa.  Yritti kaksi viikkoa, vaan ei onnistunut.  Jaana oli repinyt lippunsa suurieleisesti kentällä.  Paikallinen agentti oli teipannut sen ja hakenut Jaanalle rahat pois.

– Sisaresi on ollut aina temperamenttinen, Jussi nauroi.

– Tullut äitiinsä. Jaana ymmärtää hyvin Annaa. Ovat molemmat ääripään ihmisiä. Menee hyvin tai menee huonosti, vaihtoehtoja ei ole. Kuulen aina tyttären äänestä, missä mennään.

– Meillä oli Espoossa asuessamme jotkut kesäjuhlat. Jaana tuli bussilla Helsingistä. Miten siinä kävi? Jussi muisteli.

– Hän hyppäsi Laaksolahden bussiin ja ilmoitti jäävänsä Viherlaaksossa pois. Kuljettaja ilmoitti, ettei bussi mene sinne. Kyllä menee, olen kulkenut tällä ennenkin, Jaana ilmoitti kipakasti. Niin kävi, että hän käveli korkokengillä perille, nauroin.

8.5.2021

Omaishoitajan vapaaviikko alkoi vappuna. Mikä ihana ajatus. Saisin levittäytyä kaupunkikotiin ilman huolen häivää päivittäisistä rutiineista. Päätin, että siivoan pikaisesti, ostan valmisannoksia ja haen temperamaalausvälineet työhuoneelta. Aloitan aamut reippaalla ulkoilulla ja keskityn sen jälkeen maalaamiseen.

Hanke toteutui paremmin kuin uskoinkaan. Sain viikon aikana valmiiksi neljä temperaneitosta, joista kahteen olin tyytyväinen. Facebookissa pyöri taidehaaste. Sen ideana oli päivittää aikajanalle kymmenen taidekuvaa ilman selityksiä. Sain ilokseni runsaasti tykkäyksiä. Se antoi uskonvarmuutta jatkaa.

Jussi pärjäsi Annan luona kohtuullisesti. Soitimme päivittäin. Aluksi yöunet olivat katkonaisia, mutta loppuviikolla hän kotiutui. Kehui puhelimessa, että Anna paistoi aamulla pekonia. Immo ja Terttu kävivät tervehtimässä ja veivät Jussin thairavintolaan syömään. Myös porrastreenit onnistuivat, sillä talossa oli suorat raput ja tukevat kaiteet, joista sai molemmin käsin otteen.

– Voin tulla toistekin, Jussi kehui tyttärelle.

Se oli helinää korvilleni. Nyt uskaltaisin suunnitella kevein mielin tulevia lomaviikkoja.

Kävin viemässä maalaustarvikkeet takaisin työhuoneelle. Voisin jatkaa siellä maalaamista, mutta omaishoitajan arki oli vienyt voimat. Ehkä syksyllä, mietiskelin.

– Hei, siivosin pajan hyllyjä. Löysin vieraskirjasi, Tiina-Katriina sanoi.

– Voi, tämä on tosiaankin minun.

Tunnistin kanteen liimaamani venetsialaisnaamion. Yksi ensimmäisistä gallerianäyttelyistäni oli keskittynyt kätkeytymisen teemaan. Olin ripustanut hurmaavat naamiot työhuoneeni seinälle.

Mietin kotimatkalla, kunpa voisinkin piiloutua naamion taakse. Tarkkailisin maailmaa niin ettei kukaan tunnista. Kotikaupunkimme Hämeenlinna on niin pieni, että tuttuja kävelee usein vastaan. Nyt kun työnnän Jussia pyörätuolissa, vaistoan sääliviä katseita selkäni takana. Nostan pään pystyyn. Elämä on tässä ja nyt tämän näköistä.

Miestä pyörätuolissa istuminen ei tunnu haittaavan. Hän on tyynen rauhallinen, kun ajelemme hiljakseen läheiseen terveyskeskukseen. Yritän parhaani mukaan vältellä kuoppia ja katukiveysten reunoja. Jussi tietää, että lääkärin vastaanoton jälkeen luvassa on pullakahvit.

Naamio tuo tuulahduksen vuosien takaisesta lomamatkasta Venetsiaan. Miten kauan siitä onkaan. Ovatko yhteiset matkamme ohi? En osaa kuvitella työntäväni pyörätuolia Euroopan suurkaupungeissa tai Thaimaan hiekkarannoilla. En osaa kuvitella lähteväni yksin lomailemaan. Ehkä maalaus- tai kirjoituskurssi Välimeren rannalla voisi onnistua, kun minulla omaishoitajana on seuraava lomaviikko. Ajatus oli huikea. Siitä voisi jopa tulla totta.

9.5.2021

Mökkikausi alkoi äitienpäivänä. Anna ja pojat toivat Jussin pappaviikon päätteeksi Hämeenlinnaan. Pakkasin autoon ruokatarpeita ja ahtauduin takapenkille. Jatkoimme matkaa saman tien mökille. Se oli mukavan lämmin ja siisti vapun jäljiltä. Samu ja Miska kantoivat takkapuut ja sytyttivät tulen yhdessä Jussin kanssa.

Aloitimme äitienpäivän vieton kakulla ja kuohuviinillä. Cava Casa Maria oli ehtinyt jäähtyä sopivasti. Pojilla oli punaista limua. Marmorikakku oli suussa sulava. Vaikka en ole makean ystävä, pähkinävaahdolta maistuva täyte oli herkullista.

Päiväkirjasta löytyi äitienpäivätunnelmia vuosien takaa.

13.5.1984 äitienpäivä. Aamulla kahdeksalta ovi kolahti ja minä ajattelin, että niin se Jussi lähti ja unohti koko juhlapäivän.  Vaan ei.  Kohta kolahti taas, kahvinkeitin rupesi porisemaan ja kuului supatusta.  Miika, Anna ja Jussi tulivat laulamaan kahvitarjotin kädessä ja vastapoimittuja valkovuokkoja tarjottimella.  Miika oli tehnyt kerhossa hienon hilekortin ja toi jo torstaina ruukkukukan.  Se oli pieni rönsyliljan alku (jonka Jaana onnistui imaisemaan pölynimurin sisään).  Olin aivan otettu, että oli muistettu.

Suljin päiväkirjan. Muistelin vuoden takaista mökille muuttoa. Aloitin silloin kirjoittamisen. Ynnäsin, miten paljon elämä oli ehtinyt muuttua vuoden aikana. En olisi uskonut, että koronan lisäksi perusasiat järkkyvät. Jussin vointi huononi dramaattisesti. Minusta tuli helmikuussa omaishoitaja. Kotiin hankittiin rollaattori ja pyörätuoli, sänkyä korotettiin ja postipoika toi kolmen kuukauden välein pahvilaatikolliset vaippoja nokkakärryllä.

Arjen pyöritys, ruuanlaitto, siivous, pyykinpesu, kaupassa käynti, Jussin lääkkeet ja pankkiasiat siirtyivät minun harteilleni. Jopa autonmyynti. Pahin takaisku oli, kun mieheltä meni ajokortti. Lapset olivat tukena, mutta heillä oli oma elämä. Omaishoidon tuki ja muutamat vapaapäivät olivat valopilkkuja surkeuden keskellä.

Olen valmis olemaan miehen tukena niin kauan kuin tarvitaan. Eihän tiedä, kuka meistä ensimmäisenä lähtee. Olen laiminlyönyt omat terveystarkastukset siinä pelossa, että löytyy jotain huolestuttavaa. Kun ystävät kyselevät vointiani, vastaan, ettei ole tutkittu. Ehkä olen syksyllä valmis kohtaamaan totuuden. Oireita ei ole, mutta elämäntavat voisivat olla terveellisempiä. Syön hyvin, liikun ja ulkoilen, nukun pitkät yöunet, mutta painoa on kertynyt ja viini maistuu turhan hyvin. Kulttuuriharrastukset ja opiskelu antavat voimia.

Kun ahdistus oli pahimmillaan, kirjoitin runon.

Aivoissa kulumia, mitä ne ovat?
Liikaa käytetty, yritän lievittää kipua.

Valkotakkinen lääkäri katsoo osaaottavasti.

Miehenne tilanne ei kohene, parasta totutella,
hänen muistinsa huononee.

Huolestun, soitan lapsille.

Papalla on aivosairaus, päivät ovat hukassa,
en jaksa, en halua huoltajaksi.

Mama, me olemme tukena.

On pakko jaksaa.
Huomaan koronakeväänä olevani tuore omaishoitaja.

Kipuilen, näen painajaisunia,
en pysty, en kykene.

Mama, sinä pystyt, tytär vakuuttaa.

Helppo hänen on puhua,
kaukana toisella paikkakunnalla,
olen yksin, ansassa.

Mama, kultaseni, kyllä me pärjätään.

Mies tulee liki, ottaa syliin, silittää.
Itken pois tuskan.

Haluan uskoa, me pärjätään,
yhdessä.


Tämä ei ollut satu eikä sillä ole onnellista loppua. Päivitin tammikuussa 2022 tunnelmia, jotka olivat lievästi sanottuna järkyttäviä.

ELÄMÄ ON

Kun yhteinen taival päättyy yllättäen runsaan 51 vuoden jälkeen, olo on tyrmistynyt. Mies ei ole kuollut, mutta mietin, olisiko se ollut henkisesti helpompaa. Huumorintajuinen, älykäs ja äärimmäisen kiltti aviomieheni on nyt sekavassa tilassa vuodepotilaana palvelutalossa. En ymmärrä vieläkään, miten tässä näin kävi.

Jussilla todettiin aivojen magneettikuvauksissa NPH oireyhtymä, joka käytännössä tarkoittaa muisti- pissi- ja kävelyvaikeuksia. Hänen äidillään oli vuosia sitten samanlaisia oireita ja niihin auttoi sunttileikkaus. Jussi sai Kanta-Hämeen keskussairaalasta lähetteen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Olimme molemmat onnellisia, kun leikkausaika vaikean koronatilanteen keskellä löytyi.

Elettiin lokakuun alkua 2021. Aurinko pilkisteli ja puut loistivat ruskan keltaisissa sävyissä. Tunnelma oli korkealla, kun ajoimme Kela-taksilla Taysiin. Olin varannut aikaa, että ehdimme käydä pullakahvilla ennen kuin oli aika ilmoittautua neurologian vuodeosastolle. Olin luottavainen, että kaikki menee hyvin.

Miten väärässä olinkaan.

Edellinen kevät ja kesä olivat olleet tuskaisia. Minusta tuli helmikuussa miehen omaishoitaja. Hoidin käytännössä yksin arjen pyörityksen. Jussi liikkui lyhyitä matkoja kävelysauvaan ja minun käteeni tukeutuen. Se oli virhe, sillä kärsin vieläkin revähdyksestä, jonka sain, kun mies riuhtaisi ulkona tuulenpuuskassa käteni melkein sijoiltaan. Sain kortisonipiikin ja vahvoja särkylääkkeitä. Yöt ovat edelleen tuskaa, sillä kättä vihloo pahasti.

Muutimme kesällä mökille. Kuljimme tyttären autolla, sillä Jussilta otettiin neurologin määräyksellä ajokortti pois helmikuussa. Se oli kova paikka. Hoidin autonmyynnin lähes ammattitaitoisesti ja hämmästelin, mihin kaikkeen pystynkään.

Pärjäsimme kesän kuumimman ajan hyvin, sillä Anna-tytär ja Miika-poika perheineen viettivät osan lomasta seurana. Kun olimme kahden, komea K-kauppias toi kymmenen kilometrin päästä Parolasta ruokatarvikkeet mökille. Moitimme ainoastaan sitä, ettei hän saanut tuoda olutta.

Siitäkin selvittiin, kunnes koitti päivä, jolloin Jussi pyörtyi lattialle. Tilasin ambulanssin. Kaksi nuorta ensihoitajaa tekivät töitä, että saivat tajuttoman miehen kyytiin. Kanta-Hämeen keskussairaalan ensiavussa todettiin, että miehellä oli korkea kuume ja angiina. Hän sai lähetteen Ilves-kotiin toipumaan.

Minä olin huolesta sekaisin. Menetin yöunet. Elämä palautui pikkuhiljaa, kun Jussi kotiutettiin. Vietimme loppukesän kaupungissa, sillä en uskaltanut olla enää mökillä toipilaan kanssa.

Kutsu sunttileikkaukseen tuntui uudelta mahdollisuudelta. Leikkauksen piti olla rutiinitoimenpide. Meille kerrottiin, että Jussia tarkkaillaan yön yli ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsemme kotiin.

Leikkaus onnistui teknisesti hyvin, mutta Jussi oli seuraavana päivänä niin sekava, että hänelle hankittiin toipumispaikka Vanajaveden sairaalasta. Ajoimme paaritaksilla Hämeenlinnaan ja minä jätin voipuneen miehen vuodeosastolle.

Pahempaa seurasi. Jussi oli täysin paniikissa, kun hän ei tiennyt missä oli. Sängynlaidat ahdistivat. Kun hän ei saanut niitä alas, hän nokkelana insinöörinä ruuvasi sängynpäädyn irti ja pakeni käytävälle. Seuraavana yönä paniikki paheni ja hän kiipesi laidan yli.

– Miehenne löytyi aamulla lattialta ja hän on saanut aivoverenvuodon. Olemme lähettäneet hänet keskussairaalaan magneettikuvaukseen, lääkäri kertoi puhelimessa.

Ahdistuin ja pelkäsin pahinta. Muutaman tunnin kuluttua puhelin soi taas.

– Lähetimme miehenne ambulanssilla Taysiin. Mukana on anestesialääkäri. Tilanne on vakava.

– Voinko mennä katsomaan?

– Soittakaa ensin, lääkäri sanoi.

Jussi palautettiin leikkausta seuraavana päivänä Hämeenlinnan keskussairaalan neurologiselle tarkkailuosastolle. Seurasin vierailukäynnillä monitorien käyriä, jotka kertoivat, että hän oli elossa.

Edessä oli siirto tutulle vuodeosastolle Vanajaveden sairaalaan. Jussi sai eristetyn yksityishuoneen, sillä Tampereelta tuli tieto, että hän oli sairaalabakteeri MRSA:n kantaja. Se tarkoitti totaalista yksinäisyyttä. Sain vierailla kello 15-18 vain kaksikymmentä minuuttia, kunnes lääkäri antoi erikoisluvan olla kaksi tuntia. Ymmärsin olla kiitollinen.

Pukeuduin maskiin, lattiaan asti ulottuvaan muoviesiliinaan ja kertakäyttöhansikkaisiin. Huoneessa oli televisio ja viihdykkeenä soittelin YouTuben kautta vanhaa tanssimusiikkia. Luin myös ääneen Pentti Linkolan elämäkertaa. Mies oli jatkuvasti väsynyt, mutta ruoka onneksi maistui. Toin kotoa aromisuolaa, sillä annokset olivat lähes mauttomia.

Jussin vointi oli kohtuullinen ja luvassa oli kotiutus. Saisimme kotihoitoapua tarpeen mukaan. Olin helpottunut, sillä arvelin elämän palautuvan paremmaksi tutuissa ympyröissä. Kävin joka päivä sairaalassa ja autoin syömisessä, kunnes eräänä marraskuun päivänä hätkähdin. Jussin vasen käsi oli aivan veltto. Hälytin hoitajat paikalle. He soittivat päivystävälle lääkärille, joka lähetti Jussin taas kerran keskussairaalaan.

Kyseessä oli aivoinfarkti. Liuotushoitoa ei voitu antaa, vaan turvauduttiin verenohennuslääkkeisiin. Kotiutuspäätös ei ollut enää voimassa. Jussi palautettiin entistä sekavammassa tilassa Vanajaveden sairaalan vuodeosastolle.

Vierailut ovat koronatilanteen vuoksi kiellettyjä, luki ovella joulukuun puolessa välissä, kun yritin tulla käymään mukanani tuore viineri. Mies kaipasi kaiken kurjuuden keskellä makeita herkkuja.

Otin yhteyttä kaupungin palveluyksikköön. Palautekirjeen päätöksessä kerrottiin, että Jussi on oikeutettu palveluasumiseen, mutta jono on pitkä eikä paikkoja ole.

Olin epätoivoinen. Mies oli eristyksessä, en pääse katsomaan ja joulunpyhät ovat tulossa. Itkin. Tämä ei voi olla todellista.

Viikkoa ennen joulua palvelusihteeri soitti, että Visamäessä avataan upouusi palvelukeskus ja Jussi voi saada sieltä paikan. Olin toivonut paikkaa keskikaupungilta, jotta vierailu olisi vaivatonta. Olin kuitenkin valmis kävelemään kolmen kilometrin matkan päivittäin, jotta mies saisi hyvän hoidon.

Vietin edelleen unettomia yötä miettien, miten ihmeessä selviän kalliista vuokrasta ja hoitomaksuista. En saanut mistään selvyyttä siitä, mitä kaikki tämä ylellisyys tulee maksamaan. Vuokra oli 649 euroa kuukaudessa. Sen lisäksi laskutettiin sähkö, vesi ja tarvikepaketti. Yhteissumma oli 931 euroa.

Kelassa sanottiin, että voin hakea Jussille eläkkeensaajan hoitotuen korotusta. Kysyin myös asumistuesta, mutta laskuri näytti nollaa. Eläke oli liian korkea korvauksiin.

Soitin palvelusihteereille ja kerroin, että meillä on vielä rutkasti asuntolainaa. Kävi ilmi, ettei niitä noteerata vähennyksinä. Olin taas paniikissa. Miten ihmeessä selviän pienellä eläkkeelläni yhteisen lainan lyhennyksistä? Miksi kukaan ei kerro koko totuutta?

Kävin Kelassa. Sieltä vastattiin, etteivät he anna taloudellista neuvontaa. Pankki kehotti pitämään Jussin henkilökohtaiset osakkeet, koska ne tuottavat osinkoa. Siis henkilökohtaiset. Jos käytän niitä Jussin suostumuksella, minun pitää maksaa lahjavero. Tunnen olevani pulassa.

Posti toi pinon lomakkeita, joiden mukaan mahdolliset vähennykset hoitokuluista lasketaan. Anna ja Miika olivat apuna niiden täyttämisessä. Käytännössä vain puolet nykyisen asunnon yhtiövastikkeesta voi vähentää puolen vuoden ajan. Olenko sen jälkeen omillani? Kallis hissiremonttikin on tulossa. Toinen vähennyskohde ovat lääkkeet, joita Jussilla on runsaasti. Odotan pelonsekaisin tuntein lopullista laskelmaa.

Onneksi Jussi vaikuttaa tyytyväiseltä kodinomaiseen hoitopaikkaan. Hänellä on 25 neliön valoisa huone, jossa on tilava wc.  Lattiaan asti ulottuvat ikkunat ovat pihan puolella. Kalusteisiin kuului vain tukeva laidallinen moottorisänky, yöpöytä ja kolme vaatekomeroa.

Kalustimme Annan kanssa huoneen kodikkaaksi. Toin kotoa oranssin nojatuolin ja tukevan pienen pöydän sekä maalauksia seinille. Tosin vielä kolmen kuukauden jälkeenkään niitä ei kukaan saanut ripustettua seinille, vaikka valitin jopa johtajalle asti.

Annalla oli ylimääräinen televisio, joka oli hankittu Jussin vierailuja varten silloin, kun olin omaishoitaja. Nyt sille tuli käyttöä. Fidasta löytyi kalusteisiin sopiva pehmustettu tuoli. Muuta sinne ei mahtunutkaan, sillä rollaattori ja pyörätuoli vaativat tilaa.

Tarvitaan kaksi hoitajaa nostamaan Jussi aamuisin sängystä ja viemään suihkuun. Olen tuonut kotoa nimikoituja vaatteita. Niitä tarvitaan paljon, sillä sänky on aamuisen vaipoista huolimatta märkä. Kosteat ja kylmät vaipat ilmeisesti ahdistivat niin, että Jussi repii ne öisin jalastaan. Ostin apuvälinekauppa Linctuksesta kaksi hygienihaalaria, joissa vetoketju on selän puolella. Ne helpottavat hoitajien työtä.

Jussi viettää päivät pyörätuolissa päivähuoneen puolella. Hän on kertonut, että ruoka on parempaa kuin sairaalassa. Vein aromisuolan pois. Olen yrittänyt kysyä, onko hän saanut juttuseuraa.

– Täällä on vain vanhoja ihmisiä, Jussi vastasi sen näköisenä, ettei heistä ole puhekavereiksi.

Kävin aluksi joka päivä katsomassa, kunnes tammikuussa oveen ilmestyi lappu, ettei omaisten vierailut ole suotavia koronatilanteen vuoksi. Käyn edelleen, mutta vain pari kertaa viikossa. Oloani helpotti, kun huomasin, ettei mies tuntunut kaipaavan.

– Oletko käynyt täällä ennen? hän kysyi, kun olin jo runsaan viikon vieraillut hänen luonaan joka päivä.

Minun lisäkseni lapset, siskon perhe ja ystävät ovat käyneet. Juhlistimme vuoden vaihtumista kuuden hengen porukalla nostamalla kuohuviinimaljat Visarannan terassilla. Jussi istui ulkovaatteet yllään pyörätuolissa ja paleli. Hän tunnisti vieraat ja jutteli välillä melkein kuin ennen. Sitten ajatus katkesi ja hän eli muissa maailmoissa.

Nukun edelleen huonosti, sillä herään särkyjen ja taloushuolien vuoksi parin tunnin välein. Vietin syksyllä pari kuukautta terveellistä elämää. Kolesteroli ja maksa-arvot kiittivät. Nyt olen taas turvautunut viinin tuomaan unohdukseen. En tiedä, miten jaksan. Itkettää.

Olin kuvitellut, että tämän koronapirulaisen jälkeen maailma olisi taas avoin. Olenhan käytännössä vapaa kulkemaan. Maalaus-, kirjoitus- ja liikuntaharrastukset ovat tauolla. Jopa Linnan marttojen lukupiiri. Kaipaan virikkeitä, mutta nyt näen vain harmaata. Olen ollut peruspositiivinen aikuisopiskelija ja nauttinut haasteista. Eläkkeelle jäätyäni olen suorittanut kolmevuotisen taidekoulun opinnot. Kuvataiteen, kulttuurihistorian että kirjoittamisen opinnot Hämeen kesäyliopiston opinto-ohjelmassa ovat olleet inspiroivia. Käyn edelleen kirjoittajakursseilla, mutta entinen into on hiipumassa.

Sain terapia-apua kriisitilanteessa. Otin sen kokemuksena. Myötätuntoinen vanhempi naishenkilö kysyi, voiko hän auttaa. Olin kiitollinen, että joku keskittyi kuuntelemaan. Huomaan oikeasti olevani yksin, vaikka minulla on hyvä tukiverkko. Lapset soittavat päivittäin. Jussin sisarukset ovat hekin kuulolla, mutta kaikilla on omat elämänkuviot. Yritän opetella, että olen yksin. Niin yksin. Taas itkettää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.