Helmi veti ikkunan kiinni. Hämeeseen oli saapunut kevät ja sen myötä katupöly. Pian olisi ikkunanpesun aika. Ehkä Eero pitkänä miehenä suostuisi auttamaan.

Helmi ravisti ikävät asiat mielestään ja laati kirjoittajaryhmälle sähköpostiviestin. Hän odotti innokkaasti, että pääsisi pian tapaamaan heitä. Tekstien lukeminen tietokoneen ääressä oli yksinäistä puuhaa. Kurssitapaamiset rytmittivät mukavasti viikot.

Tervehdys, jatkamme kynäilyä koko kevään kahden viikon välein. Valitsin aiheeksi kauhun! Tehtävänä on kirjoittaa runoa tai proosaa, mutta ettei se olisi liian helppoa, tarinaan tulee sisällyttää sanat kissa, tunneli, sumu, pitsiverhot ja suolakurkku. Hauskaa aivovoimistelua, terveisin Helmi.

– Onpa hauska nähdä teitä kaikkia pitkän tauon jälkeen, Helmi hymyili Paperikammarissa. Hän tarjoili vihreää teetä ja yhdessä tyttöjen kanssa leipomiaan muffineita.

– Meillä on ollut ikävä sinua. Olet hävyttömän ruskea, Mirjami halasi Helmiä. – Kalle jäi vahtimaan Ritua ja Peteä, mutta tulee seuraavalla kerralla. Lupasin lukea ääneen hänenkin kirjoituksensa.

– Teillä on hyvä tiimi. Entä Marlena, mitä sinulle kuuluu?

– Piirrän, maalaan, kirjoitan, opiskelen. Kirjoitin kauhukokemuksesta, kun piti lähettää tenttivastaukset sähköisesti.

– Saatte kohta lukea tarinat. Pirre, onko sinulla kaikki hyvin?

– Kyllä kai. Eläkevuodet kauhistuttavat, mutta toivoa on. Kirjoitin fantasiaa.

– Hyvä, vain taivas on rajana, kun antaa mielikuvituksen kiitää. Kata, miten koulu sujuu?

– Älä kysy, odotan hillittömästi, että pääsen viettämään vapaavuotta. Lähden kiertämään maailmaa reppu selässä.

– Yksin?

– Kyllä vain. Koulukaverit ovat ihan nynnyjä. Kaikki pänttäävät jo nyt yliopiston pääsykokeisiin. Minä haluan elää ennen kuin hakeudun opiskelemaan.

Helmi mietti omaa nuoruuttaan. Hänkin oli kiertänyt Kaakkois-Aasiaa reppu selässä ja unelmoinut loistavasta tulevaisuudesta. Seikkailuja oli riittänyt, jopa aviomies oli löytynyt kaukomatkoilta. Aina ei ollut helppoa, mutta sisulla ja hurtilla huumorilla hän oli selviytynyt. Elämä oli taas kotisuomessa, mutta Helmin haaveissa oli matkata mielikuvituksen siivin tropiikissa. Suunnitelmissa oli kirjoittaa matkakokemukset romaanin muotoon.

– Hienoa, otatteko lisää teetä? Voidaan aloittaa. Oletko Mirjami vapaaehtoinen?

– Totta kai. Tämä on lähes tositarina, Mirjami rykäisi ja piti taidetauon ennen kuin aloitti.

Tuuletusikkuna kolisi puuskaisessa tuulessa. Kalpea aamuvalo kajasti mustien pitsiverhojen läpi. Minulla oli huono olo. Kostea ilta työtovereiden riehakkaassa seurassa oli kestänyt valomerkkiin asti. Olin jäänyt kotiin päästynäni suosiolla sohvalle, koska en halunnut herättää perhettä aamuyöllä.

Uni ei tullut. Kiepuin sängyssä ja tuijotin kelloa, joka näytti ensin kolmea, sitten viittä. Lopulta vaivuin kuolemankaltaiseen horrokseen.

Auringon noustua oli pakko nousta ja kiiruhtaa kylpyhuoneeseen. Värähdin ajatellessani kylmää suihkua. Ei kiitos, keittäisin kupin kahvia ja yrittäisin herätä aamutoimiin. Kaksoset Ritu ja Pete nukkuivat vielä ja Kallen kuorsaus kuului makuuhuoneesta.

Vesihanasta kuului korahdus. Pahus, olin unohtanut vesikatkon ja niin oli Kallekin. Tuuheaturkkinen Pipa hiipi janoisena keittiöön. Vesikuppi oli tyhjä.

– Voi kulta, olemme molemmat pulassa, selitin ja yritin silittää kissaa. Tämä näytti kynsiään ja tarrasi paljaisiin jalkoihini.

– Odota, katsotaan, löytyykö jääkaapista jotain.

Yksinäinen kurkkupurkki nökötti hyllyllä. Maistoin lientä ja totesin sen kaamean suolaiseksi. Ongin haarukalla kurkun ja haukkasin. Pahoinvoinnin aalto taivutti kaksin kerroin. Oli pakko rynnätä wc:hen.

Hieroin kasvot kosteuspyyhkeellä ja palasin keittiöön. Olisiko kaapeissa jotain juotavaa? Jano oli yltynyt sietämättömäksi. Ylähyllylle oli unohtunut serkkupojan tuoma kirkas pullo. Koskenkorvaa, vodkaa, kaikki kelpaisi.

 Otin kunnon kulauksen ja ähkäisin. Pontikkaa, kaamean makuista pontikkaa.

Silmissä sumeni. Tunsin olevansa pimeässä pahanhajuisessa tunnelissa. Pikkupirut irvistelivät ilkeästi. Hikoilin ja yritin nähdä ympärille. Isopiru sekoitti suurella kauhalla boolikulhoa.

– Mitä siinä irvailette, käykää hakemassa kellarista suolakurkkuja, ei tätä muuten juo pirukaan, hän komensi.

Portaista kuului kopinaa, kun pikkupirut raahasivat suurta peltipurkkia ja tömäyttivät sen pöydälle.

– Mirjami, ota tästä kotipolttoista pontikkaa ja haukkaa suolakurkkua päälle, isopiru virnisti.

– Pontikkaa, suolakurkkuja, lisää pontikkaa, pikkupirujen pahanilkinen nauru kaikui korvissa.

Pyörryin.

– Siinä oli tunnelmaa kerrakseen. Kiitos Mirjami, oletko toipunut?

– Toivoin hetken, että kuolisin. Sitten pelkäsin, etten kuolekaan. En todellakaan koske enää ikinä pontikkaan.

– Entä Kalle? Luetko hänen kauhutarinansa saman tien?

– Kallella oli kaamea hammassärky. Vaikka hän on olevinaan rohkea, hän pelkäsi kuin pikkulapsi poraamista.

– Varaan sinulle ajan päivystykseen, poskesi on pahasti turvoksissa.

– Kyllä tämä tästä, otin särkylääkkeen, yritin virnistää, mutta äkillinen vihlaisu sai parahtamaan kivusta.

– Nyt matkaan, sait kiireajan.

– Onko pakko?

– On, ole mies.

Hikoilin sikana. Mietin, pujahtaisinko lähikapakkaan. Tuplaviski tainnuttaisi kivun hetkessä.

Mirjami taisi aavistaa, sillä hän avasi ikkunan ja huusi pitsiverhojen takaa, älä yritäkään livahtaa, hammaslääkäri odottaa.

Musta kissa juoksi tien yli, kun lähestyin alikulkutunnelin jälkeen hammashoitolaa. Sylkäisin kolme kertaa olan yli. En ole taikauskoinen, mutta nyt ei kannattanut riskeerata.

– Kalle, tule sisään, tuttu hammashoitaja kutsui. Hänellä oli suden hampaat ja liian leveä hymy. Halusin juosta karkuun. Pelkkä poran ajattelu sai kauhuväreet pinnalle. Tunsin aamulla syömieni suolakurkkuviipaleiden ja appelsiinimehun happaman maun.

– Ota rennosti, puudutetaanko?

– Totta hitossa.

Piikki tuntui epämiellyttävältä, mutta kestin kuin mies. Mirjami olisi ylpeä, ajattelin, vaikka kädet tärisivät ja vatsassa muljahteli.

– Odotetaan hetki. Poskihampaassa on mojova reikä. Olet tainnut kärsiä melkoisia kipuja?

Nyökkäsin ja tunsin oloni taisteluun valmistuvaksi soturiksi. Ave Caesar, morituri te salutant, kuolemaan tuomitut tervehtivät sinua.

Poran ääni vihloi korvia. Kauhu kasvoi. Entä jos puudutus ei ollut tehonnut?

Puristin kouristuksenomaisesti käsinojia ja pelkäsin pahinta. En tuntenut mitään. Oliko se tyyntä ennen hirmumyrskyä? Hiki virtasi valtoimenaan.

– Älä jännitä, tämä on kohta valmis, lääkäri rauhoitteli ja suihkutti vettä suuhuni.

En saanut tärinältä vastattua. Ei se olisi muutenkaan onnistunut, sillä suu oli täynnä ties mitä kojeita.

– Valmista tuli. Tasoitan vielä vähän. Pure hampaat yhteen. Miltä tuntuu?

Miltä tuntui? Järkyttävän kamalalta ja samalla helpottavalta. Reikä oli paikattu ja minä olin hädin tuskin hengissä.

– Kiitos, henkäisin ja ponkaisin ylös tuolilta. Tunsin itseni sankariksi. Olinhan selättänyt pelottavan vihollisen.

Kurssilaiset nauroivat. Kaikilla oli hammaslääkärikokemuksia.

– Kerro Kallelle terveiset, että hän oli todella urhea ja kirjoitus oli rehellinen. Siitä voi aistia pelon ja sitä seuranneen ihanan helpotuksen, Helmi kiitteli. – Kuka haluaa lukea seuraavaksi?

– Minä voin, tämä kuulostaa ehkä sekavalta, mutta yritin tavoittaa sumuun eksymisen kauhun, Kata selitti. – Olin ensimmäistä kertaa Lapissa, riitelin poikaystävän kanssa, en edes muista mistä, ja lähdin aamuvarhaisella patikoimaan tunturiin rauhoittaakseni levottomia ajatuksia.

Syysruska oli heleä. Yöllä oli ollut pieni pakkanen ja maa oli kuurassa. Riekonmarjat ja mustikanvarvut hehkuivat oranssinpunaisen ja pinkin sävyissä. Kun pääsin kivistä polkua Iisakkipään huipulle, tuuli vinkui ja maisema alhaalla laaksossa oli verhoutunut salaperäiseen sumuun.

En huolestunut, vaan näppäilin valokuvia kännykkäkameralla. Polku kiemurteli kapean tunturipuron vartta. Poikkesin rotkon reunalle, mutta pelästyin, kun maisema oli kadonnut. Sumu oli tiivistynyt enkä nähnyt eteeni paria askelta enempää.

Tunnelma oli sadunhohtoinen ja samalla pelottava. Kuulin outoja ääniä. Keijuja, maahisia, Lapin noitia? Puro solisi, mutta tuulen ujellus harhautti äänen niin, etten tiennyt, mistä suunnasta se tuli. Hätkähdin, kun kissa naukui. Ehkä se oli pöllö, eihän tunturissa ollut kissoja? Entä ilveksiä? Tai susia?

Kauhu kasvoi. En löytänyt polkua, vaan kävelin varvikossa ja pelkäsin kompastuvani. Paikka paikoin maassa oli teräviä kiviä, jotka olivat liukkaita. Mitä jos nyrjäyttäisin nilkkani? Kukaan ei tietäisi, missä olen. En voinut soittaa, sillä tunturin rinteellä ei ollut kenttää.

Harmittelin, että olin lähtenyt matkaan ilman vesipulloa ja eväitä. Olin juonut vain kupin teetä ja syönyt palan rieskaa kirpeän suolakurkun kera. Se janotti. Uskaltaisinko maistaa purovettä?

Askeleet painoivat ja sumu sakeni entisestään.

Hetkinen, näin alarinteellä liikettä. Oliko siellä poroja? Lähestyin varovasti ja huomasin pari aamuvirkkua lenkkeilijää.

– Olen eksynyt, osaatteko neuvoa tien Saariselän keskustaan?

– Jatka matkaa tuon tunnelin läpi ja käänny oikealle. Tästä on vajaan kilometrin matka Tunturihotellille.

– Voi kiitos, sumu vei suuntavaiston..

– Älä huoli. Meillä on tapana sanoa, että erämaa on armoillamme, mutta kyllä se taitaa olla päinvastoin.

– Luontokokemus oli hieno. Voin aistia tuntemuksesi sumun keskellä, Helmi kiitteli.

– En saanut tarinaan sopimaan pitsiverhoja, mutta muut elementit olivat mukana. Kissakin, vaikka vain mielikuvissa. En osannut kuvitella kelohonkamökkiin rimssuverhoja. Miten Helmi sinä olisit ratkaissut?

– Ainahan voi turvautua takaumiin. Olisit voinut kuvailla, miten erilaista Lapissa oli verrattuna kaupunkikotiin.

– Totta, muistan jatkossa.

– Marlena, sinun vuorosi.

– Tämä liittyy suomalaisista naiskirjailijoista kertovaan luentosarjaan. Meillä oli tentti. Kirjoitin lähes vimmaisesti ja onnistuin mielestäni aika hyvin, kunnes tuli tehtävän palautuksen aika.

Istuuduin kannettavan tietokoneen ääreen hyvissä ajoin ennen etätentin alkua. Kärpänen vaelsi näyttöruudulla. Avasin ikkunan ja hätistin sen ulos. Pöydällä vieressäni oli kannullinen vihreää teetä ja pino tukevia suolakurkku-kinkkuleipiä. Olin nakertanut Fazerin sinisen suklaalevyn puoleen väliin rauhoittaakseni hermoja. Vatsa oli kuralla, mutta wc oli onneksi lähellä. Vedin valkoiset pitsiverhot ikkunan eteen ja odotin katse lasittuneena tentin alkamista. Kuvaruutu näytti sumuiselta. Ihmettelin miksi, kunnes keksin säätää näytön kirkkaammalle.

Rauhoituin, kun tenttikysymykset avautuivat ruudulle. Vedin henkeä ja vuodatin kaiken, mitä tiesin eri aikakausien vahvoista naiskirjailijoista. Aloitin Virginia Woolfin Omasta huoneesta ja päädyin Rosa Liksomiin, joka rytmitti päivänsä kirjoittamalla aamupäivisin ja maalaamalla iltapäivisin.

Pyyhin hien otsalta ja valmistauduin palauttamaan tehtävän Hämeen kesäyliopistoon. Voileivät olivat syömättä ja tee jäähtynyt. Ajattelin helpottuneena, että pian rentoudun ja lisään teen joukkoon reippaalla kädellä tummaa rommia.

Helpotus oli ennen aikaista. Ruudulle ilmestyi teksti, tiedostoa ei voi lähettää. Nettiyhteys ei ollut poikki, mutta katkeili. Aikaa tehtävän palauttamiseen oli vajaat viisitoista minuuttia.

Hikoilin, kädet tärisivät ja vatsanpohjaa nipisteli. Ei voi olla totta. Miksi tämän piti tapahtua juuri nyt? Jos tehtävän palautus ei onnistuisi määräajassa, tentti hylättäisiin. Toki voisin uusia sen, mutta kysymykset olisivat toisia. Olin valmis itkemään pettymyksestä.

Muistin hyväksi koetun ohjeen, sammuta virta ja yritä uudelleen. Rukoilin tietokoneen jumalaa, anna nettiyhteyden toimia. Minuutit kuluivat tuskastuttavan hitaasti, kun kone käynnistyi.

Katsoin kelloa. Enää viisi minuuttia.

Ilmoitus tiedostoa ei voi lähettää, sai epätoivon partaalle.

Entä sähköposti? Mikä oli opettajan osoite? Se löytyi, liitin tiedoston ja painoin vimmatusta lähetä painiketta.

Kaunein koskaan näkemäni lause sai minut ulvomaan.

Viestisi on lähetetty.

Vannoin, että en enää koskaan, en koskaan osallistu etätenttiin.

Join tummaa rommia suoraan pullon suusta ja itkin helpotuksesta.

Palaute kahden viikon odotuksen jälkeen helpotti. Sain tentistä täydet pisteet. Kuiskasin kissani korvaan, me selvittiin, me ollaan hyviä. Kissa nuolaisi kättäni ja oli selvästi samaa mieltä.

– Kiitos Marlena, minuakin jännitti, ehditkö ajoissa, Helmi kommentoi.

– Hei sinun tekstistäsi puuttui tunneli, Kata huomasi.

– Kirjoitin sen tunnemyrskyssä. Muistin kuitenkin suolakurkut, joista en todellakaan pidä. Eikä minulla oikeasti ole kissaa, mutta pitihän se saada tarinaan.

– Sanat ovat tarkoitettu inspiraation lähteiksi, ei pakollisiksi, Helmi rauhoitteli. – Sitten vielä Pirre. Puhuit fantasiasta?

– Kyllä vain, tämä on mielikuvitustarina. Siitä löytyy lapsuuden traumoja.

Hengitys huurusi. Olin karkumatkalla. Äiti oli huutanut huonoista koenumeroista. Päätin, etten enää ikinä palaa kotiin. Itkeköön vaan perääni, en välitä.

Nyyhkäisin ja istahdin kannon päälle. Avasin repun ja kaivoin esille lihapiirakan, jonka sisään olin piilottanut pari nakkia ja suolakurkkuviipaleita. Sinappi valui suupielistä, kun haukkasin ahneesti. En ollut syönyt mitään koulupäivän jälkeen.

– Saanko minäkin palasen? Eteeni oli ilmestynyt lyhyenläntä menninkäinen.

– Tykkäätkö suolakurkuista?

– No jaa, menetteleehän ne, ottaisin mieluummin makkaraa.

– Saat toisen, sanoin huolettomasti, vaikka pelko kouraisi vatsanpohjaa. Mikä miekkonen tuo oli?

Katselin, kun menninkäinen ahmi nakin ja pyyhki suunsa karvaiseen kämmeneen.

– Kuule, täällä liikkuu outoja tyyppejä, parempi, että pysyt metsän suojassa.

– Mitä ihmettä?

– Ne naukuvat kuin kissat, ulvovat kuin sudet ja sieppaavat lapsia. Miten vanha olet?

– Melkein kymmenen.

– Voi pientä, juokse äkkiä kotiin. Kun sumu tiivistyy, ne hyökkäävät.

Kauhistuin ja käännyin paluumatkalle. Ehkä äiti olisi jo tarpeeksi hädissään.

Näin edessäni tunnelin, jonka läpi olin hetki sitten kävellyt. Se oli pimeä ja pelottava.

Juoksin. Kuulin takaa laukkaavia askeleita. Oliko se koira vai hevonen? Sydän pamppaili ja kiihdytin askeleita.

Tunsin, kun joku kamppasi minut ja makasin vesilammikossa. Kurkkua kuristi enkä saanut pihahdustakaan, vaikka yritin huutaa apua.

– Ylös sieltä, mitä teet metsässäni pimeän tultua? Etkö tiedä, että täällä on ulkonaliikkumiskielto?

– En tiennyt, yritin henkäistä hädissäni.

Ratsumies kumartui nostamaan minut ylös hevosen selkään. Hän sitoi suuni pitsiverhoista revityllä kankaansuikaleella.

– Varmistan, ettet huuda. Ei olisi kannattanut luottaa menninkäiseen. Hän ohjaa yökulkijat luokseni. Saan sinusta oivan paistin.

Kirkaisin siteen läpi niin kovaa, että lehmuksen oksilla nuokkuneet naakat lehahtivat lentoon.

– Pahuksen kakara, kyllä minä sinut opetan, ratsumies sanoi ja kannusti hevosen laukkaan.

Näin kotitalon valot.

Ponnistin voimani äärimmilleen, vedin miestä korvasta ja hyppäsin maahan. Sain siivet jalkojen alle ja syöksyin kotipihaan. Äiti avasi oven ja veti minut viime hetkellä sisälle.

– Tulit juuri sopivasti. Paiston pinon lettuja, tule syömään.

Jäin sydän läpättäen keittiön ovelle ihmetellen, oliko seikkailuni vain unikuva.

– Ainakin siinä oli vauhtia ja nuoruuden uhmaa, Helmi kommentoi. – Kiitos teille, oli riemastuttavaa kuulla tarinoitanne. Jatkamme ensi viikolla. Lähetän sähköpostissa uuden aiheen. Olette mahtavia.