VALKO- JA KELTASIPULI – akvarelli

stroganoffia ja Aeroflotin kumikanaa

Kuljin 1980 ja 90-luvuilla työmatkoilla silloisessa Neuvostoliitossa.  Venäläinen keittiö tuli kovasti tutuksi.  En ollut silloin vielä kasvissyöjä.  Niinpä sitkeät pihvit maistuivat, jos haarukka ja veitsi niihin pystyi.  Kumikanasta, jota Aeroflot tarjosi takuuvarmasti sisäisillä lennoilla, tuli lähes legenda.  Siihen ei mikään työväline tepsinyt, vaikka yritystä oli.  Sen sijaan kansanruoka stroganoff oli suosikkiannoksemme, vaikka hienot ravintolat sitä väheksyivät.  Smetanassa haudutettu liha runsaan sipulin kera oli suussa sulavaa.

Venäläisravintoloissa alkuruoka julien – pieni smetanassa haudutettu sienikasari – on jäänyt makoisana mieleen.  Hyviä olivat myös seljanka- kaali- ja borssikeitot.  Venäläiset rahkapiirakat ja pelmenit olivat kerrassaan herkullisia.

NUORI KUVAUSSIHTEERI MOSKOVASSA

Matkoilla opin syömään mustaa kaviaaria (joka yleensä oli aivan liian suolaista), blinejä (aina hyviä) ja juomaan paikallista shampanjaa (opin pian lukemaan venäläisiä kirjaimia, jotta sain kuivaa laatua).  Työtoverini olivat sitä mieltä, ettei pöpöt iske, jos ruuan kanssa nauttii votkasnapsin.  Voin vakuuttaa, pöpöt eivät todellakaan päässeet iskemään.

GRANAATTIOMENOITA – akvarelli

Komein tarjoilupöytä sattui kohdalle Gruusian matkallamme.  Paikalliset isännät toivottivat työryhmämme tervetulleiksi Tbilisiin kunnon pidoilla.  Tarjoilijat kantoivat pitkään pöytään ruokavateja toisensa perään.  Ja kun pöytätila loppui, vateja ladottiin kerroksittain edellisten päälle.  Orkesteri soitti ja jokainen joutui vuorollaan pitämään maljapuheen.  Ja malja piti juoda pohjaan asti.

Tunnelma venäläisissä junissa oli sakea.  Kävimme yleensä ennen pitkää kotimatkaa kolhoositorilla.  Ostimme venäläistä limppua, suolakurkkuja ja marinoituja valkosipuleita.  Makuuvaunujen lämmitys toimi yksinkertaisesti, patteri oli päällä tai pois päältä.  Ja kun se oli päällä, lämpö kohosi ja valkosipuleiden tuoksi tunki joka paikkaan.  Siitä sai kuulla vielä kotonakin.