helmi ja toivo sekä kuningatar ellinoora – luku 1

Päähenkilöt:

Helmi, tyttö joka opiskelee taidehistoriaa
Toivo, nuori mies joka haluaa isona taidemaalariksi 
Joonatan, Helmin seitsemänvuotias kummipoika, joka pitää saduista
Ellinoora, Satulinnan kuningatar sekä hoviväkeä
Quu ja Tähti, prinssessoja
Mama Maddalena, ennustajaeukko

VAPAUS JOHTAA KANSAA

Allons enfents de la patrie, Helmi laulaa kailotti.  Hän istui huopaan kääriytyneenä pienessä yksiössään.  Aamuaurinko siivilöityi keltaisten verhojen takaa.  Helmillä oli tuoksuva mukillinen yrttiteetä yöpöydällä.  Sylissä oli yli tuhatsivuinen Honour&Flemingin taidehistoriakirja.  Helmi luki tenttiin.  Hän katseli tarkkaan Eugène Delacroixin vaikuttavaa historiallista maalausta Vapaus johtaa kansaa.  Se oli maalattu vuonna 1830 ja kuvasi heinäkuun vallankumouksen tunnelmia.  Helmi oli lukenut kouluaikana lyhyen ranskan.  Nyt taidehistorian kurssilla tunnelmat nuoruuden interrail-reissusta palasivat mieleen.  Hän oli kiertänyt reppu selässä Eurooppaa.  Pariisi edusti Suurta Maailmaa. Hän oli elänyt siellä viikon pelkillä eclaireilla ja punaviinillä.  Pieni romanssinpoikanenkin oli syntynyt.  Liberte egalite fraternite, ne sanat hän muistaisi aina.

Ovikello kilahti.  Kuka sieltä näin aikaisin tulee?

– Hei, Joonatanilla on pientä lämpöä ja minun pitäisi kiitää asioille.  Voiko poika olla täällä pari tuntia?

– Tottahan toki.  Helmi ja naapurin yksinhuoltajaäiti Tuuli olivat kavereita.  Seitsemänvuotias Joonatan oli Helmin kummipoika.

– Vau mitä kuvia.  Poika selasi taidekirjaa. – Minusta tulee isona arkkitehti.  Rakennan isoja kirkkoja ja urheiluhalleja.  Mutta nyt minua nukuttaa.  Saanko tulla viereesi?

Poika nukahti ja Helminkin silmiä rupesi painamaan.  Taidekirjan kuvat ja suloiset muistot liukenivat uneen…

Vapaus oli liikkeellä.  Hän johdatti pikkupoikien rivistöä kohti barrikadeja.  Isot pojat tarvitsivat tukijoukkoja.  Mutta miksi kaikki olivat hiilenmustia?  Helmi värisi unen syövereissä.  Hän hätkähti.  Mitä Joonatan, unessa pikkupoikana, teki rivistössä?  Aikoiko hän osallistua vallankumoukseen?  Hetken näytti, että poikanen epäröi. Ei sittenkään.  Hän nokesi kasvonsa ja sulautui joukkoon.  Helmi ei enää tunnistanut poikaa muiden joukosta.  – Älä mene, se on vaarallista.  Helmi huusi hädissään.

-Kummitäti, sinä näit unta.  Joonatan istui vuoteella ja ravisteli Helmiä.  – Ihanaa, sinä olet siinä, älä enää ikinä lähde omin päin seikkailemaan.  Nyt keitetään kuumaa kaakaota.

Helmi muisti elävästi unensa seuraavan päivän tentissä.  – Kuka on maalannut teoksen Vapaus johtaa kansaa?  Se oli ensimmäinen kysymys.  Helmiä hymyilytti.  Tämän hän ainakin tiesi.

-Helmille täydet pisteet taidehistorian tentistä.  Jatka samaan malliin.  Professorin sanat hivelivät korvia. – Mutta tämä Toivo, pääsit nipin napin läpi.  Antaisikohan Helmi sinulle vähän tukiopetusta.  Helmi oli katsellut vieruskaveri Toivoa toivorikkaasti.  Pojan vallattomat kiharat ja nauravaiset silmät vetivät häntä puoleensa.  – Ehkäpä annankin, hän kuuli itsensä vastaavan.  Kurssitoverit taputtivat.  He vaistosivat, että ilmassa oli romantiikkaa.

PEHMEÄT JÄNIKSET

– Helmisimpukka, lähdetkö kaljalle, eikös me olla ne nyt tentin jälkeen ansaittu? Huonoista tenttiuloksista nopeasti toipunut Toivo kiusoitteli Helmiä.  – Lähdetään vaan, tänään haluan olla villi ja vapaa. Helmi heittäytyi mukaan.  Kaljakellari oli hämärä.  Steariinikynttilät loivat taianomaisen tunnelman. Nuoret tilasivat tuopit.  He istuivat nurkkapöytään. – Minusta tuntuu, että rupean tosissani lukemaan taidehistoriaa, Toivo suunnitteli.  Helmille se sopi.  Toisen tuopin jälkeen kumpikaan ei halunnut vielä lähteä.  – Otetaanko vielä paukut? Toivo innostui. – Otetaan.  Ilta on nuori.

Huone pyöri.  Oliko hän kotona? Lemmikkijänikset kiitivät vinhaa vauhtia ympäri ja ympäri. Ne nauraa kikattivat.  Helmi on hupsu. Helmi on hurahtanut.  Hi-hi.

Mitä kello oli?  Aamuyö, ei kai.  Kesäyö oli valoisa.  Ikkunaverhot lepattivat tuulenvireessä.  Helmi hengitti syvään.  Oliko tämä unta?  Häntä nauratti ja itketti.  Taidan toden totta olla rakastunut.  Miksipä ei, elämä on ihanaa, toivoa täynnä.

OMAKUVA

Toivo oli päässyt taidekouluun.  Hän oli pyörällä päästään.  Nyt minusta tulee taidemaalari.  Varmasti tulee.  Luokka oli täynnä naisia.  Mitä, olenko minä ainoa mies täällä?  Ei voi olla todellista. – Onkohan se homo? Toivo kuuli kun tytöt kuiskailivat.  Minäkö homo, minä niille kyllä näytän. – Mitähän sinä näytät, pieni ääni sisällä ihmetteli.

– Tänään piirrämme kahvinkeittimen.  Irina-opettaja oli asetellut useita antiikkisia kojeita luokan pöydille.  – Piirtäkää tarkkaan, mittasuhteet ovat tärkeitä.  Toivo ahersi pitkän hikisen päivän ja sai aikaiseksi kummallisesti vääntyneen kuvan keittimestä.  Tytöt tirskuivat.  Eivät heidänkään piirustuksensa kovin kummoisia olleet.  Toivo puri hammasta.

– Ihan tyhmiä aiheita ja ihan tyhmiä tyttöjä, hän purki illalla päivän kokemuksia Helmille. Tätä hymyilytti.  – Luulitko että elämä taidemaailmassa on helppoa?

– Ottakaa käsipeili mukaan, saatte piirtää omakuvan.  Voiko kaameampaa aihetta antaa.  Tähän nähden kahvinkeitin oli pelkkää leikkiä.  Tytöt kampasivat hiuksensa, laittoivat punaa huuliin, hymyilivät tietävän näköisinä ja ryhtyivät töihin.

– Tästä ei tule mitään, en osaa, en halua.  Toivo oli epätoivoinen.  Minäpä irrottelen, näytän niille.  Päivästä tuli siis kuitenkin hauska. Toivo hymyili itsekseen ja antoi siveltimen lentää.  Opettaja ehti hänen luokseen vasta kun oli yhteisen katselmuksen aika.

– Toivo, sinä et ota harjoitustehtäviä vakavasti.  Jos et paranna tapojasi, saat hakeutua leikkikouluun.  Toivo virnisti, näytinpäs niille.

PRINSESSASATU

Joonatan oli taas Helmin luona.  – Kerro satu.  – En minä osaa muuta kuin prinsessasatuja. – Äh, tylsää.  Kerro nyt kuitenkin.

– Olipa kerran kolme kaunista prinsessaa.  Sisaruksista vanhin Ellinoora oli lukutoukka. Silmälasitkin hänellä oli.  Pikkusiskot Pimpula ja Pampula härnäsivät siskoa jatkuvasti.  – Me ollaan kauniimpia läl-läl-lää.  Ellinoora viis välitti pikkusiskoista.  Hän eli satumaailmassa.  Siellä komeat ritarit ratsastivat ja kävivät kiivaita miekkataistoja.

– Tyttäret, linnassa järjestetään suuret tanssiaiset.  Saatte kaikki uudet iltapuvut.  Ja se teistä, joka ensimmäisenä löytää itselleen kelpo aviomiehen, saa puolet valtakuntaa.  Yksi ehto kuitenkin on.  Sulhasen pitää olla jalosukuinen ja hänen pitää voittaa kilpailijansa painiottelussa.  Prinsessat innostuivat.  Ellinoorakin.  Ompelija ompeli puvut, hovineidot auttoivat kähertämään hiukset ja kaikki kolme valitsivat äitinsä korulippaasta sädehtivät helmet kaulaansa.  Loppusilauksena vielä vähän poskipunaa ja ripaus ruusuvettä korvan taakse.  He olivat valmiit.

Naapurivaltakunnasta saapui delegaatio.  Sana oli kiirinyt, että tarjolla oli puoli valtakuntaa.  No kauppaan kuului prinsessakin, mutta se oli sivuseikka.  Prinssi Henrik oli tukeva historiantutkija ja lähes ikämies.  Miten lie säilynytkin poikamiehenä.  Prinssi Robert oli lihaksikas urheilija, prinssi Mikael hienostunut runoilija.  He piirittivät tasapuolisesti prinsessojamme.  Ja niin siinä kävi, että jokainen esitti kosinnan.  Prinsessat myöntyivät kainosti.

Painiottelu järjestettiin heti aamunkoitteessa.  Voittaja ja hänen valittunsa saisivat siis kelpo palkinnon.  – Lottovoitto, hovineidot kuiskivat.  Vedonlyöntipöydässä oli tungosta.  Arvata saattaa, että prinssi Robertin pisteet olivat korkealla.

Kongi kumahti.  Ottelu oli hetkessä ohi.  Hikiset miehet nousivat palkintokorokkeelle ja kansa hurrasi.  – Prinssi Robert, voittaja, kuka on sinun sydämesi valittu?  Kansa kohahti, kun nuori mies punastui.  – Tuota, anteeksi, en tiedä miten tässä näin kävi.  Koin painin tuoksinassa ihmeellisen tunteen. Kuin salamaniskun. Rakastuin päätä pahkaa prinssi Mikaeliin.  Hän on luvannut olla omani.  Lähdemme saman tien ratsuinemme kotimatkalle ja jatkamme painimista.

– Prinssi Henrik, haluatko ottaa prinsessa Ellinooran omaksesi ja siinä sivussa puoli valtakuntaa? – Tahdon.  Niin Ellinoora ja Henrik, tuleva Kuningatar ja Kuningas, muuttivat ikiomaan satulinnaansa ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.  Tai ainakin melkein onnellisina.  Entäpä pikkusisaret.  He olivat niin kiukkuisia, että halkesivat.

– Tyhmä satu, tyttöjen juttuja. Eikä kiukkuun voi haljeta. – Saduissa voi.  – Lupaatko minulle seuraavalla kerralla poikien juttuja?  Pyssynpauketta.  – Lupaan, mutta kelpaisiko kunnon miekkataistelu.  – No joo.

TURNAJAISET

Prinssit Robert ja Mikael olivat kyllästyneet painiin ja vähän toisiinsakin.  – Lähdetään seikkailemaan maailmalle.  Olemmehan kelpo miekkamiehiä.  Prinssit olivat kuulleet, että kaukana pohjan perukoilla järjestettiin turnajaiset.  Sinne kaivattiin komeita urhoja ja lämminverisiä ratsuja.  Prinssit ratsastivat päiväkausia.  Vihdoin Hämeen linna siinteli horisontissa.  Keskiaikamarkkinat olivat alkamassa.

Turnajaiskenttä oli täpötäynnä rahvasta.  Pentaakkelit kilisivät vedonlyöntipöydissä.  Urhomme pukeutuivat taisteluasuihin.  Hämeen miehet katsoivat heitä väheksyvästi.  Mitä lie etelän herroja.  Taistelu alkoi.  – Päivän tulos: 10-0 hämäläisten hyväksi.  Huomenna jatketaan.

Prinssimme masentuivat murskatappiosta.  – Turha mennä enää yleisön naurettaviksi. Kierretään hetki markkinoilla ja painutaan sitten pehkuihin.  Juhlahumu oli huipussaan.  Kokonaiset porsaat kärisivät vartaissa, sahti virtasi, musikantit ja jonglöörit esittivät taitojaan.  Leirikylästä nousi iltanuotioiden kutsuva savu.

– Tuolla näkyy olevan ennustajaeukko.  Eiköhän kysytä kääntyykö onnemme.  – Viisi pentaakkelia, hyvät herrat.  Annan teille vain hyviä ennustuksia.

Prinssi Mikael uskaltautui ensimmäisenä telttaan. Eukko sekoitti korttipakan ja pyysi prinssia nostamaan onnenkortin.  – Kas, sait Maljojen prinsessan.  Se on äitiyden kortti.  Mitäpä jos viettäisit muutaman tovin viereisellä torikojulla päivystävän neito Pohjantuulen kanssa.  Olosi voisi parantua.

Sitten oli prinssi Robertin vuoro.  – Kas, kas, sait Paholaisen.  Se on tarotkorteista eroottisin.  Paholaisella on pilkettä silmäkulmassa.  Se voi antaa mutta se voi myös ottaa.  Ole varovainen, sillä on mahtavat voimat.  Vain sinä päätät, miten niitä käytät.

Markkinoiden päätöspäivä oli sateinen.  Turnajaiskenttä oli kurainen kynnöspelto.  Prinssien viitat olivat savesta raskaat.  Prinssi Mikael kannusti valkoisen ratsunsa taistoon.  Miekat välkkyivät.  Prinssin silmistä loisti kuunsäteet.  Hän hymyili kylmästi ja löi vastustajan toisensa jälkeen.  Vedonlyöjät katselivat ottelua kulmat kurtussa.

– Nyt näytetään, mistä etelän miehet on tehty.  Prinssi Robert ratsasti tuulispäänä kentälle.  Hänen musta hevosensa oli kuin paholainen itse.  Ratsukko kävi taistoon sellaisella uholla, että Hämeen miehet pelästyivät.  Vastustajat loikkivat karkuun.  – Tässä on miestappo lähellä, he vinkuivat.  Tuomarin ei auttanut muu kuin palkita prinssimme pussillisella kultakolikoita.  – Nämä pitää sitten käyttää markkina-alueella.

Se sopi.  Prinssit istahtivat pitkän pöydän ääreen kaljatelttaan.  He saivat nopeasti seuraa. – Takinkääntäjiä, kansa supisi.  Sahti kuohui ja possupaisti maistui lanttujen ja porkkanoiden kera. – Ah, olisipa vielä vähän salviaa ja rosmariinia, prinssit haikailivat.  Olo oli mahtava.

– Taidan käydä antamassa neito Pohjantuulelle iltasuukon, prinssi Mikael tuumi juominkien jälkeen.  – Minä käyn kiittämässä ennustajaeukkoani.  Mama Maddalena oli jo ehtinyt odotella urhoa.  – Kiitos, en olisi voinut toivoa parempaa ennustusta.  – Mitä turhia, itsehän korttisi nostit.  Mutta nyt poikaseni on unten aika.  Kommipä peremmälle telttaani ja lämmitä hetki vanhoja luitani.  Mama hihitti, puhalsi kynttilän sammuksiin ja veti teltan vetoketjun visusti kiinni.  Hän oli nostanut itselleen onnenkortin.  Se oli Miekkojen ritari.  Kortit tietävät.

SATULINNA

Kuningatar Ellinoora ja Kuningas Henrik muuttivat kukkulalla sijaitsevaan satulinnaan.  Sitä ympäröi rehevä puutarha ja takana siinsivät mahtavat vuoret.  Elämä oli tasaisen mukavaa.  Ellinoora tunsi itsensä tärkeäksi kun sai suunnitella linnan kalustusta ja päättää puutarhaan istutettavista kasveista.  Koruompeluakin hän taisi.  Samoin vesivärimaalausta.  Rakkain harrastus oli kuitenkin lukeminen.  Kuningas Henrikillä oli suunnaton kokoelma historiankirjoja.  Kuninkaalliset istuivat ilta toisensa jälkeen salongissa ja lukivat toisilleen ääneen takkatulen ääressä.  Idylli oli kotoinen, mutta jotain puuttui.  Pikkuprinssejä ja pikkuprinsessoja ei perheeseen kuulunut, vaikka pientä yritystä oli.  – Onhan meillä toisemme, Henrik tuumi ja vetäytyi työhuoneeseensa viimeistelemään väitöskirjaansa.

Ellinoora yritti viihtyä.  Hovineidot kantoivat hänelle helteisinä päivinä jääteetä huvimajaan.  Se oli Kuningattaren lempipaikka, sillä siellä oli hyvin varustettu kirjakaappi.  Siellä oli myös hyvin varustettu baarikaappi.  Se toi ainakin pientä lohtua.  Pihalla kirmaili kolme iloista partacollieta.  Tallissa oli komeita hevosia. Muusikot viihdyttivät soitollaan, kun ystävättäret kävivät kahvikutsuilla ja juoruilivat kylän tapahtumista.

Mutta tässäkö oli kaikki?  Koko elämä?  Ellinoora ikävystyi.  Enkö minä voi tehdä mitään hyödyllistä?  Mitähän keksisin?  Mitäpä jos perustaisin lukupiirin.  Tai kirjoittajapiirin. Tai maalauspiirin.  Vaan mistä löydän muita yhtä innokkaita kuin itse olen?  Ellinooralla oli kirjojen lisäksi toinenkin intohimo.  Hän rakasti eläimiä ja sirkushuveja.  Hän oli vieraillut kaupungissa käydessään vastaperustetussa eläintarhassa.  Mitäpä jos perustankin sirkuksen?

Tuumasta toimeen.  Ellinoorin valtasi ennen näkemätön kiihko.  Hän lähetti sanansaattajat eri puolille valtakuntaa selvittämään, miten sirkus perustetaan.  Vastauksia alkoi tulla vauhdilla.  Minkälaisen sirkuksen Ellinoora halusi?  Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Ellinoora päätyi eksoottiseen eläinsirkukseen.  Siellä pitäisi olla villieläimiä Afikan savanneilta ja Aasian viidakoista.  Tästä tulee hauskaa, Ellinoora iloitsi.  Kuningas Henrik oli epäileväinen, mutta antoi vaimon touhuta.  Saihan hän itse olla rauhassa.  Ehkäpä väitöskirjakin joku kaunis päivä valmistuisi.

 

ELLINOORAN SIRKUS

Vankkurit saapuivat.  Ensimmäisessä matkusti valtava elefantti ja kaksi pitkäkaulaista kirahvia.  Seuraavana linnan pihaan ajoi rautatangoilla vahvistettu häkki.  Suuri raidallinen tiikeri kiersi kehää.  Se murisi kumeasti, kun joku yritti liian lähelle.  Mutta mikä tuo oli?  Kolmannessa vaunussa oli syvä allas.  Terävähampainen krokotiili katseli uhmakkaasti ympärilleen.  Vaunun katolla kaksi vihreää papukaijaa räpytti siipiään.  Ne oli kiinnitetty jaloistaan ketjuilla tankoon. Muutenhan ne olisivat lennähtäneet karkuteille.

Kuningatar Ellinoora taputti käsiään.  Vihdoinkin.  Hän oli valmis rakastamaan uusia suojattejaan.  Nämä loivat häneen vihaa uhkuvia katseita.  Ellinoora ei ollut tietääkseen.  – Odottakaa vaan, saatte ravitsevaa ruokaa ja puhtaat oljet.  Opetamme teille sirkustemppuja.  Saatte aplodeja ja ylimääräisiä herkkupaloja.  Tästä tulee hauskaa.

Aluksi hauskuus oli kaukana.  Eläimet tekivät kaikkensa, jotta niiden ei olisi tarvinnut opetella uusia taitoja.  Tai pukeutua sirkusasuihin.  Vähitellen ne lannistuivat.  Mitä kannatti vastustella, kun temppuilu oli oikeasti hauskaa.  Linnan pihalle rakennettiin harjoitusrata.  Eläimet pallottelivat, hyppäsivät narua, keikkuivat trapetsilla, tekivät kuperkeikkoja.  Ne saivat elämänilonsa takaisin.  Ellinooran riemulla ei ollut rajoja.  Nyt kirjat ja baarikaapin ilot unohtuivat.  Hän keskittyi seuraamaan miten eläimet edistyivät.  Hän antoi niille nimetkin.  Elefantista tuli Elli – kuinkas muuten – tiikeristä Tarmo, krokotiilista Kalle, kirahveista Kaino ja Kauko, papukaijoista Pipsa ja Paavo.  Eläimet tunnistivat pian nimensä ja tulivat lauhkeina hakemaan herkkupaloja Ellinooran kädestä.

Ne olivat juonikkaita.  Kun ilta pimentyi, ne kuiskuttelivat päät yhdessä.  -Harjoitellaan lisää.  Kun opimme hyppäämään aidan yli, voimme karata.  Eläintenkesyttäjä ihmetteli suojattiensa yhä kasvavaa intoa harjoitteluun.  – Niillä on pahat mielessä, hän raportoi Ellinooralle.  – Ei voi olla, nehän rakastavat minua.  – Niinhän sinä luulet, ne ovat villieläimiä.

Muutaman viikon kuluttua linnan pihalla tapahtui.  Sinne pystytettiin komea sirkusteltta.  Eläimet puettiin karnevaaliasuihin.  Koko kylä oli kutsuttu seuraamaan ensimmäistä esitystä.  Se oli menestys.  Eläimet olivat taitavampia kuin koskaan.  Kansa hurrasi ja valmistautui illan yllätysnumeroon.  Se oli eläinten yhteinen trapetsihyppy.  – Nyt, kuiskasi Elli.  Se oli menoa.  Eläimet singahtivat kuin tykinkuulasta ilmaan.  Ne lensivät läpi teltan katon ja yli pihaa ympäröivän aidan.  Ne päätyivät muutamalla kuperkeikalla kukkulan rinteelle.  Sen jälkeen pakomatka alkoi toden teolla.  Eläimet hyppivät ja juoksivat ja kiljuivat.  Riemulla ei ollut rajoja.

Pääsivätkö ne onnellisesti kotiseuduilleen, sitä tarinamme ei kerro.

Kaiken tämän jälkeen Ellinoora masentui.  Lääkäri määräsi hänelle mielialalääkkeitä.  Ellinoora ei niihin uskonut.  Elämä oli entistä tyhjempää, kun yhteiset historiankirjatuokiot Henrikin kanssa olivat loppuneet.  Kuningas oli hankkinut sievän sihteerin kirjoittamaan väitöskirjan puhtaaksi.  Illat kuluivat näissä puuhissa.  Ellinoora vetäytyi huvimajaan, luki rakkausromaaneja ja siemaili shamppanjaa.  Voihan sitä näinkin elämänsä viettää, hän tuumi lannistuneena.

Joonatanin silmät olivat kirkkaat.  – Se Ellinoora oli ihan tyhmä.  Eläimet oli paljon viisaampia.  Hyvä että ne karkasivat.  Minä en taidakaan ruveta arkkitehdiksi.  Voisin lähteä suojelemaan eläimiä viidakkoon.

Tarina jatkuu luku 2

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.