Prinsessa Mimosa oli kadonnut. Häntä ei löytynyt mistään. Kuningas Myrsky oli kauhuissaan. Hän oli nuorena miehenä purjehtinut yli seitsemän meren. Hän oli kertonut kultatukkaiselle tyttärelleen seikkailuistaan. Mimosa oli ollut innoissaan. – Minäkin haluan merelle. Isä varoitteli. – Meri on vaarallinen. Meren väki elää villisti. He nostattavat tuulet ja yrittävät kaataa veneet. Merenneidot viekottelevat merimiehiä soitollaan. Parasta pysyä kuivalla maalla.

Mimosa ei uskonut. Hän oli nuori ja villi ja halusi olla vapaa. Hän hiipi kesäyön kalpeassa valossa talliin ja satuloi lempiratsunsa. Parivaljakko kiiti yön selkään. Aamulla satoi ja kavioiden jäljet olivat hävinneet. Kuningas lupasi palkkion sille, joka löytää hänen tyttärensä. Kuningatar Pilvipouta oli murheen murtama. Mimosa oli perheen ainoa tytär, hemmoteltu ja rakastettu. Miksi hän oli lähtenyt omille teilleen? Vai oliko joku kaapannut hänet? Aika kului, eikä tyttärestä kuulunut mitään. Oliko ilmassa taikuutta?

Oli kyllä. Prinsessa Mimosa oli saapunut onnellisesti meren rantaan. Miten hän löytäisi meren kansan? Ennustajaeukko Mama Maddalena majaili rannalla. – Auttaisitko minua, haluaisin päästä meren kansan luo. – Autan toki, jos annat ratsusi minulle. Voin taikoa sinut merenneidoksi. Mimosa riemastui. Hänestäkö merenneito. Hurjaa. Mama juotti prisessalle noitajuomaa. Mitään niin paha Mimosa ei ollut ennen maistanut. Yhtäkkiä rupesi tapahtumaan. Jaloissa kihelmöi. Pienet kutittavat suomut puhkesivat ja hetken kuluttua Mimosa heilutteli kiiltelevää pyrstöä. Hänest oli tullut merenneito. Hän kiljaisi riemusta, hyppäsi saman tien mereen ja ui kohti ulappaa. – Kas uusi sisko, tulepa tanssimaan kanssamme. Joukko vihreäsuomuisia merenneitoja piiritti Mimosan. – Ajattelin mennä tervehtimään merenkuningasta ja prinssejä, hän kertoi. – Älä unta näe, me merenneidot olemme vain hoviväkeä. Eivät kuninkaalliset sinusta piittaa. Jos haluat saada tuoreita silakoita illalliseksi, sinun pitää tulla mukaamme. Työvuoromme alkaa tuota pikaa.

Merenneito Mimosa hämmästyi. Eikö meressä riittänyt syötävää ilman aherrusta? – Tule pian, näytämme mitä sinun pitää tehdä. Merenneidot pyörsivät kohti pintaa ja suuntasivat kulkunsa Linnanmäelle. Siellä oli merivesiallas. Sen reunoja kiersi kapea tasanne, jonne tyttöset istahtivat kukin vuorollaan. Innokkaat asiakkaat heittelivät palloja ja kun he osuivat merenneitojen laudan reunaan, nämä putosivat sirosti kieppuen alas altaaseen. Mimosa oppi pian keimailemaan ja keikuttamaan takapuoltaan ennen kuin putosi pyrstöä heiluttaen veteen. Aluksi se oli mukavaa, mutta illan mittaan paikat puutuivat ja yleisön naurunremakka soi korvissa. Onneksi työvuoro loppui ja hän pääsi takaisin mereen. Neidot nukkuivat simpukankuorissa. Huilut soittivat unilaulua ja meriheinät huojuivat pienessä virtauksessa. Mimosa nukahti ja näki unta merihevosista.

Aika kului, prinssejä ei näkynyt ja työ oli tylsää. Tuoreet silakatkaan eivät maistuneet. Mimosa laihtui ja tunsi, että häntä oli petetty. – Haluan kotiin, mutta miten? Hän ui rantaan ja ilahtui nähdessään Mama Maddalenan. – Kiltti eukko, voitko muuttaa minut taas neidoksi. Elämä merenneitona saa nyt riittää. Eukko hymyili häijysti. – Voin toki, mutta se maksaa. Mitä sinulla on antaa? – Tuoreita silakoita. – Ehei tyttöseni, silakoita saan pyydystettyä itsekin. Mutta jos annat kultaiset hiuksesi, ehkä saan pyrstösi vaihdettua jalkoihin.

Niin merenneito Mimosasta tuli taas prinsessa Mimosa. Mutta hän ei näyttänyt prinsessalta. Kaunis tukka oli keritty niin, että tyttönen näytti pikkupojalta. Eukko antoi hänelle väljät ja kuluneet vaatteet. Niine hyvineen Mimosa lähti kotimatkalle. Hän käveli paljaat jalat rakoille, söi mansikoita tien varrelta ja joi vettä purosta. Kuvajainen lammen pinnassa sai hänet kauhistumaan. – En voi mennä kotiin tämän näköisenä. Mitä ihmettä teen? Tyttö itki mutta puri sitten hammasta. Itsepä olen tämän sotkun aiheuttanut. Pakko keksiä jotain.

Hän näki läheisellä niityllä komeita hevosia. – Jos pyrkisin vaikkapa talliin töihin, hän keksi sillä hevosten kanssa hän oli ollut kaveri pienestä pitäen. – Poika, sinulla kävi tuuri, tarvitsemme uuden rengin tallille, sillä edellinen lähti juuri omille teilleen, tilanhoitaja lupasi. – Saat asua tuolla puutarhamajassa muiden poikien kanssa. Mimosalle se sopi. Nyt hänellä oli katto päänsä päällä, tukevaa maalaisruokaa, ei enää silakoita kiitos, sahtia ja mieluisa työ hevosten parissa. Renkipojatkin olivat mukavia. Etenkin komea Reinold.

Mimosan hiukset kasvoivat nopeasti. Pojat rupesivat katsomaan häntä kummissaan. – Et taidakaan olla poika. Kiharasi ovat kultaiset ja hipiäsi hieno. Mimosa siis paljastui mutta se ei häntä haitannut. – Eikös me olla tasa-arvoisia, pärjään tallihommissa yhtä hyvin kuin tekin. Poikia rupesi ujostuttamaan. Asua nyt samassa majassa kauniin tytön kanssa. Siihen oli vain yksi ratkaisu. – Tuletko minulle omaksi? Reinold uskalsi kysyä. Se hiveli Mimosan korvia. – Tulen tietenkin. Olen aina halunnut kunnon miehen ja kunnon maalaiselämää. Kuninkaanhovista ja merielämästä olen saanut tarpeekseni.

Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Tallirenki Mimosa lähetti vanhemmilleen viestin, että hän oli onnellinen Reinoldin kanssa. – Minulla on pieni mökki, oiva aviomies, tallissa hoitohevosia ja pihalla perunamaa. Pieni vauvakin on tulossa. Tämä viesti sulatti vanhempien sydämet. – Kaikkihan me haluamme olla onnellisia, he vastasivat ja uskoivat siihen itsekin. Koskaan ei voi tietää mistä se onni löytyy.

Tarina jatkuu luku 3