Helmin ja Toivon suhde jatkui sopuisasti. Molemmilla oli opinnot kesken, joten yhteistä aikaa oli vain viikonloppuisin. Jos silloinkaan. Toivolle taidekoulun opinto- ohjelma tuotti yllätyksen toisensa jälkeen.

-Tämän päivän aihe on kollaasi. Saatte käyttöön vain värillisiä papereita. Niistä pitäisi syntyä jotain uutta ja ennen näkemätöntä. Toivo oli luottavainen. Tämä oli hänen lajinsa. Tolkienin Taru sormusten herrasta oli tuoreessa muistissa. Hobitteja, totta kai. Papereistä syntyi leikkaamalla, liimaamalla ja repimällä kuva, joka toimi. – Hyvä Toivo, sinussa taitaa sittenkin olla potentiaalia, Eila-opettaja kiitteli. Toivo kiitti ja kumarsi. Hyvinhän tämä eteni.

-Sitten tuli seuraava tehtävä ja totuuden hetki. -Kubistinen omakuva, olkaa hyvät. Nyt oli taas aika irrotella. Kurssin naiset näyttivät epätoivoisilta. Nyt huulipunasta ei ollut apua. Toivo maalasi kolmioita ja neliöitä ja niiden keskelle vinot silmät, pitkät silmäripset ja pusuhuulet. Lopputulos näytti kammottavalta. Niin näyttivät myös kurssitovereiden yritelmät. – Tämä ei taida olla minun juttuni, Toivo vaikeiroi. – Ei meidänkään, tytöt antoivat periksi.

Onneksi seuraava haaste oli vauhdikkaampi. – Abstrakti ekspressionismi, nyt voitte antaa mielikuvituksen liitää. Toivo riemastui. Hän maalasi suurella siveltimellä väripintoja ja valmista tuli. Mitä se esitti, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta vauhtia oli. – Toivo, sinä olet löytänyt uutta ilmaisuvoimaa, jatka samaan tahtiin. Toivo oli lähes hurmiossa. Tästä hän piti. Tästä oli hyvä jatkaa. Hyvä minä, tuleva taiteilija, hän hekumoi.

TOIVO LAPIN LUMOISSA

Taidekoulussa oli syyslomaviikko. Toivolla oli ikävä Helmiä, joka oli toisella puolella maapalloa. Hän kirjoitti rakkaallen. Kuunsäteeni, iltojeni valo, hopeanhohtoni, koska tapaamme jälleen. Sitten hän ryhdistäytyi ja pakkasi akvarellitarvikkeet matkalaukkuun. Toivo oli varannut Saariselältä huoneen tunturimajasta. Paikka oli tuttu ennestään. Hän tiesi, että viereiseltä Iisakkipäältä avautui mahtavat maisemat alas laaksoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että navakka tunturituuli lennättäisi papereita ja saisi tulevan taitelijan hytisemään kylmästä.

Maisema oli juuri niin avara kuin Toivo muistikin. Maaruska oli parhaimmillaan. Luonnossa värejä oli enemmän kuin miehen paletissa. Ei hätää, värien sekoittaminen on taitolaji. Toivo sekoitti ja maalasi ja sekoitti lisää. Värikirjo muistutti erehdyttävästi sateenkaarta. Toivo oli tyytyväinen. Saavathan kaverit nyt kerrankin katsottavaa.

Kun uupunut taiteilija palasi kämpille, siellä oli sauna kuumana ja oluet jääkaappikylmiä. Ryhmä nuoria oli kokoontunut takan ympärille. – Eiköhän lähdetä tunturihotelliin bilettämään. Toivolla ei ollut mitään sitä vastaan. Paitsi aamulla, kun päätä särki ja edellisen päivän maalausten värit suorastaan kirkuivat. Pitäisiköhän vähän loiventaa. Niin siinä kävi, että päivä kirkastui kossupullon myötä. Sinä päivänä ei syntynyt uusia maalauksia. Eikä seuraavinakaan. -Vietän täällä taiteilijaelämää, Toivo raportoi Helmille. -Kuulostaa railakkaalta. Muista, että arki alkaa pian.

SIELUNMAISEMA

-Olette jo niin pitkällä harjoitustehtävissä, että voitte hakea omaa ilmaisua. Haluan nähdä, mitä tulkinta sisimmästä tuottaa. Irina antoi ensimmäistä kertaa vapaamuotoisen tehtävän. Toivoon meni piru. Jos omakuva ei riittänyt, nyt hän repäisee. Helmi nauroi, kun näki maalauksen. – Toivo, olet toivoton. Ja aivan itsesi oloinen. Ajattelitko ryhtyä graffitimaalariksi? Toivolla oli mielessään muuta. Hän halusi yllättää Helmin.

EPÄONNINEN PERFORMANSSI

Huuliesi hehku, hiuksiesi tuoksu, tatuoitu takapuolesi, ne saavat minut hurmokseen, oothan omani, sua haluuuuuun, miehuuteni kasvaa, sua haluuuuun.

Toivo esiintyi taidegalleria Paperihuoneen syysnäyttelyn avajaisissa. Hän oli laittanut lasimaljakon päähänsä ja lausui paatoksella syvimmät tunteensa julki. Yleisö purskahti nauruun. Helmikin, joka ilmiselvästi oli Toivon halujen kohde. Toivo loukkaantui. Hän eläytyi tosissaan ja kaverit vain nauroivat. Olkoon, pysyttelen sitten maalaushommissa. Oikeastaan performanssit ovat ihan typeriä. Hyvä etteivät opettajat olleet näkemässä tätä mahalaskua.

TOIVO KUVANVEISTÄJÄ

Toivo mietti päänsä puhki, mikä olisi hänen juttunsa. -En ole vielä kokeillut kuvanveistoa. Sepä voisikin olla kiinnostavaa. Sukututkimus oli päivän sana. -Nyt tiedän. Veistän puusta kuvat isästä ja kolmesta sisarestani. Toivo ähelsi moottorisahan kanssa. Hyvä että sormet säästyivät. Hahmot syntyivät pikku hiljaa. Helge-isästä tuli vakava ja sisarista vieläkin vakavammat. -Hei, ette taida uskoa minuun, Toivo katseli aikaansaannostaan kriittisesti. Kuvista tuli oikean oloisia. Ei ehkä näköisiä, mutta luonteikkaita. -Nyt opettajat ottavat minut vakavasti. Toivo uskoi näin, kun sai veistokset valmiiksi.

-Toivo, sinusta on tullut naivisti, Eila opettaja kiteytti. Toivo loukkaantui taas. Ei hän ollut naivisti, realisti paremminkin. Miten ihmeessä taiteen tekeminen oli näin vaikeaa. Yritti mitä vain, aina joku oli kritisoimassa. Lopputyönkin tekeminen häämötti. -En selviä tästä ikinä, hän panikoi. Helmi lohdutti. -Rauhoitu, tee sitä mistä nautit. Lopputuloksesta näkee, oletko tehnyt työt intohimolla. -Intohimoa, sitähän tässä haetaan. Toivo kietoi kätensä Helmin kaulaan ja nyyhkytti. Helmi oli hämillään. Hän piti määrätietoisista miehistä, ei reppanoista. Nyt oli rakkaus koetuksella.

Tarina jatkuu – luku 10