helmin tarina – kultapölyä osa 4

SATULINNA

– Meillä oli koulussa kirjoituskilpailu. Arvaa kuka voitti? Joonatan heitti repun eteiseen ja hupparin tuolin päälle. Hänen poskensa punoittivat.

– Arvaan, sinä tietenkin, Helmi nauroi. Hän halasi kummipoikaansa. – Mikä oli aiheena?

– Saatiin valita vapaasti faktaa tai fiktiota. Tarinassa piti olla yllättävä käänne ja jännitystä. Jatkoin meidän satujuttuja.

– Pääsikö Mama Maddalena mukaan? Helmi kysyi pilke silmäkulmassa.

– Pääsi, ei häntä voi jättää pois, Joonatan nauroi ja rapsutti Helmin valkoista japaninpystykorva Shemsia. Koira heittäytyi selälleen ja nautti. Rapsuta lisää, sen silmät kerjäsivät.

– Joonatan, mukava kun tulit yökylään Hämeenlinnaan. Mitä haluaisit, että puuhastelemme?

– Sopisiko vaikka, että vien Semun lenkille. Voitaisiinko sitten paistaa lettuja?

– Senkin herkkusuu, arvasin. Minulla on lettutaikina vetäytymässä. Saanko lukea kirjoituksesi?

– Joo, se on kännykässä. Lähetän tekstin sinulle.

Helmi keitti kupillisen vihreää teetä ja istahti sohvannurkkaan. Tuntui hyvältä, kun nyt jo teini-ikäinen poika viihtyi hänen seurassaan ja kirjoitti satuja. Yhteiset tuokiot olivat alkaneet, kun poika oli ollut alle kouluikäinen. Joonatanin Tuuli-äiti, Helmin sydänystävä, oli silloin yksinhuoltaja ja kiitollinen harvoista vapaahetkistä.

Poika oli kärttänyt iltasatuja. Helmi oli sanonut osaavansa vain prinsessasatuja. Yllättäen ne kelpasivat. Nyt Joonatanilla ja Helmillä oli laaja mielikuvitushahmojen joukko, joiden vaiheita seurata. Mitähän poika kirjoitti, jännittää, Helmi tuumi avatessaan kannettavan tietokoneen.

Kuningatar Ellinooran linnassa oli unettava tunnelma. Koronaviruksen takia kaikki olivat kotikaranteenissa. Ellinooraa se ei haitannut, sillä hän viihtyi omissa oloissaan. Riitti, että samppanjaa, leivoksia ja romanttista viihdettä löytyi. Ellinooran tummahipiäiset adoptiolapset sitä vastoin kärsivät joutenolosta. He olivat päätyneet linnaan tuhoisan myrskyn ja haaksirikon jälkeen. Kuningatar Ellinooralla ei ollut omia lapsia. Niinpä kuusi tulokasta olivat hänelle unelmien täyttymys. Lapsista oli kasvanut itsenäisiä ja toimeliaita. Pojista vanhin Leonardo oli jalkapallonpelaaja, Michelangelo lupaava taiteilija ja nuorin Mohamed haaveili kokin urasta. Tytöt Maria Antoinette ja Kleopatra olivat taitavia käsistään. He suunnittelivat ja ompelivat fantasia-asuja. Nuorimmainen Mohamedin pikkusisko Ebony oli hevostyttö.

He tulivat yleensä mainiosti toimeen keskenään. Paitsi nyt. He kiukuttelivat ja haastoivat riitaa tekemisen puutteessa. Kaikki olivat etäopetuksessa. Kyläkoulun opettajat tekivät parhaansa, mutta huonolla menestyksellä. Myös kokki Kekäle ja apupoika Karri olivat menettäneet intonsa kokeilla uusia ruokaohjeita. Kuningatar Ellinooralle riitti, että huvimajan jääkaapissa oli kuplajuomaa ja pöydällä leivosvati. Nuorisolle kelpasivat vain pizzat ja hampurilaiset.

– Taidan lähteä kotipuoleen, hoida sinä Karri nämä nirppanokat, kokki Kekäle päätti tuohtuneena. Kuningatar tuskin huomasi, että keittiöhenkilökunta oli vajaalukuinen.

– Elli-täti, me halutaan tavata kavereita, lapset nurkuivat.

– Voi kullat, se ei nyt onnistu. Tiedättehän, että meidät kaikki on määrätty karanteeniin. Valtakunnan rajoja suljetaan. Lennot on peruutettu ja liikkumista rajoitetaan. Mutta kuulkaa, taisin saada ajatuksen. Tiedän yhden, jolla ei ole lentorajoituksia, Ellinoora hymyili salaperäisesti.

Lasten silmät kirkastuivat. Vihdoinkin tiedossa oli jotain jännittävää. He taputtivat käsiään.

– Me arvataan, Mama Maddalena.

– Kyllä vain, otetaan WhatsApp puhelu.

Mama Maddalena torkkui sohvalla Hämeenlinnan kodissaan. Hän oli ikävystynyt. Elämästä oli kadonnut jännitys. Pörrö nukkui vieressä. Kissa oli onnellinen, kun mamma oli aina kotona. Sen olo oli turvallinen toisin kuin monella muulla. Hämeessäkin oli tavattu koronavirusta, mutta tilanne oli vielä hallinnassa. Mama oli ripustanut pyykkinarulle toinen toistaan värikkäämpiä maskeja. Kun hän lähti päivittäisille lenkeille, hän valitsi mielentilaan sopivan. Tänään musta tai ainakin tummanharmaa olivat vahvoilla.

Puhelin pirahti. Mama mietti, jaksaako hän nousta vastaamaan. Olo oli voimaton.

– Mama, Ellinoora täällä. Miten voit?

– Elli, mukava kuulla äänesi. Sinnittelen, mikään ei innosta. Vietän päivät ja joskus yötkin kotisohvalla. Tilaan nykyään ruoat kaupasta enkä tapaa ketään. Ainoa henkireikä on sauvakävelylenkit tuolla linnanpuistossa. Sielläkin vastaantulijat kulkevat zombeina. Kukaan ei edes tervehdi, Mama vuodatti. Oli hyvä, kun joku kuunteli.

– Hiljaista on meilläkin, Ellinoora kertoi. – Lapset hyppivät seinille, kun heillä ei ole virikkeitä. Minulla on ehdotus. Tulisitko piristämään meitä? Sinullahan on taikamattosi. Jos laitat näkymättömyysviitan yllesi, pääset ylittämään rajat.

– Voi Elli, miten en itse keksinyt. Tuollahan se matto on kellarikomerossa. Tulen tuulispäänä. Pörrö voi mennä naapurin luo. Hän rakastaa kissoja. Onko siellä lunta? Lakaiskaa minulle kiitorata, niin laskeudun illan edellä linnan pihalle, Mama lupasi.

– Hurraa, lapset hihkuivat. Päivä oli kirkastunut. – Me lähdetään heti lumitöihin.

– Menkää ensin kertomaan keittiöön, että saamme illallisvieraan. Tänään saatte syödä muutakin kuin roskaruokaa, Elli komensi.

Hänen poskensa olivat punehtuneet iloisen jälleennäkemisen odotuksessa. Mitä elämä olisi ilman ystäviä, hän ajatteli ja lastasi kermaleivoksia lautaselle.

Lapset tähystelivät iltapäivällä taivaalle. Lumihiutaleina putoili tasaiseen tahtiin. He olivat auranneet linnan pihalle kiitoradan, joka uhkasi peittyä lumen alle. Pojat olivat sytyttäneet led-valot puhdistetun alueen reunoille. Kaikki räpyttelivät silmiään, kun voimakas tuulenpuuska pölläytti lunta.

– Huh, olipa virkistävä matka, Maman ääni kuului tuiskun keskeltä.

Hän riisui viittansa. Lapset ryntäsivät halaamaan. Turvaväleistä ei ollut tietoakaan.

Mama hymyili ja tömisteli lunta saapikkaistaan. – Pian sisälle, ennen kuin palellun.

Kuningatar Ellinoora oli ovella vastassa. Hän kietoi Maman syleilyyn ja johdatti tämän takan ääreen. Karri toi molemmille lasilliset kiehuvan kuumaa inkivääriteetä.

– Lisäsin siihen vähän terästystä, hän virnisti.

– Hyvä poika, tiedät mitä tarvitsemme. Vain lääkkeeksi, Elli hymyili ja maistoi tulista juomaa.

– Mama, toitko tuliaisia, lapset kärttivät.

He olivat kerääntyneet Maman ympärille kaakaomukit käsissä.

– Totta kai toin. Hakekaapa laukkuni, niin katsotaan.

Maman kuhmurainen matkalaukku oli seurannut lukuisilla matkoilla. Sisällä oli salalokeroita ja jopa pieni jääkaappi. Nyt sieltä pölähti kultapölyä.

– Mitä ihmettä? lapset kyselivät uteliaina.

– Toin vähän viihdykettä. Kuulin, että kaipaatte kavereita. Pääsette tapaamaan heitä turvallisesti. Odottakaa, minä näytän. Käydäänkö ensimmäiseksi tervehtimässä Pörrö-kissaa?

Lapset seurasivat silmä tarkkana, kun Mama otti pussista hyppysellisen kultapölyä, puhalsi ja kutsui Pörröä. Pöly kasvoi silmissä. Siitä muodostui ilmapallon kokoinen kupla, jonka sisällä he näkivät Pörrön ahmimassa tuoreita silakoita.

– Oli hyvä, kun tarkistin. Nyt ei ole kiire kotimatkalle. Pörröllä on kaikki hyvin. Teidän vuoronne. Miettikää, kenet haluatte tavata. Haluatko Ellinoora aloittaa?

– Uskallanko, mitä jos se ei toimikaan?

– Sitten yritämme uudelleen. Ota tästä kultapölyä kämmenellesi, puhalla ja kutsu ystäviäsi.

– Sain Linnan Martoilta kutsukortin pikkujoulun viettoon, mutta en tohtinut lähteä. Voinko vilkaista, millainen meno siellä on?

– Totta kai. Anna mennä.

Ellinooran linnan saliin kajahti marttalaulun sävelet. Karjalapirtin pitkille pöydille oli katettu hehkuviiniä ja itse leivottuja pipareita. Vauhti oli melkoinen. Turvavälit ja maskit olivat unohtuneet illanvieton tiimellyksessä.

– Oli hyvä, että en lähtenyt. Tuo meno näyttää vaaralliselta.

– Lapset, teidän vuoronne.

– Me halutaan nähdä, mitä Lappiin kuuluu. Ei olla päästy pitkään aikaan tapaamaan prinsessa Tähteä ja prinssi Lassia. Pojat Kim ja Tom ovat varmasti kasvaneet, Ebony toivoi. Hänellä oli ikävä laskettelumäkiä ja koiravaljakoita.

Kultapöly säkenöi. Lapset erottivat lumisateen läpi kaksi pikkupoikaa, jotka laskivat pulkkamäkeä.

– Hei Tähti, oletko kuulolla? Ellinoora kysyi uteliaana.

– Täällä ollaan, näen teidät kultasateen läpi. Tekeekö Mama taas taikoja?

– Jotain sinne päin. Kerro, mitä teille kuuluu?

– Hiljaiseloa, tai siis minulle ja Lassille. Pojista kyllä lähtee ääntä. Lapissa on turistikato. Safarimatkat on lomauttanut henkilökunnan. Ravintola ja majoitustilat ovat kiinni. Teemme pientä remonttia ja odottelemme parempia aikoja. Tervetuloa käymään, kun elämä palautuu normaaliksi.

– Kiitos, sitä mekin toivomme. Pysykää terveinä.

Kuva kääntyi taivaalle. Kultapöly sai revontulet tuikkimaan sateenkaaren väreissä.

– Olipa kaunista, Ellinoora huokasi. – Voisimmeko ottaa seuraavaksi yhteyden prinsessa Quulle?

– Näen häntä nykyisin harvoin, vaikka asumme samassa kaupungissa. Kuugalleria on kiinni, Mama kertoi.

Kultapöly tanssi villisti ja laskeutui galleriaan. Prinsessa Quu maalasi pienellä siveltimellä kultaväriä kattoa hipovan rakennelman torneihin. Hänen ympärillään tanssahteli pikkutyttö. Kauempana näkyi isokokoisen miehen hahmo.

– Quu, kuuletko meitä? Mikke huuteli selvästi kiihdyksissään. Hän oli ollut edellisenä kesänä Quun apuna galleriassa. Kesätyö oli huipentunut Miken omaan näyttelyyn.

– Hei, näen teidät kullanhohtoisina. Miten se on mahdollista? Quu laittoi siveltimen pois ja tähyili Ellinooran linnaan päin.

– Otettiin tällainen etäyhteys, Kleo ja Toini tirskuivat. – Mitä ihmettä olet tekemässä?

– Tämän piti olla yllätys Ellinooralle, mutta voin kertoa. Rakennettiin Kimmon kanssa Satulinnasta pienoismalli. Maalaan juuri tornien kupoleita. Mimosa auttaa koristelussa.

Ellinoora taputti käsiään.

– Se näyttää upealta. Toivottavasti saan sen joku kaunis päivä tänne.

– Saat toki, mutta ensin se pääsee näyteikkunaan. Rakennamme parhaillaan veistosnäyttelyä katsojien iloksi. Ovet ovat kiinni, mutta ikkunan takaa voi ihailla. Olen Mikke kaivannut sinua tänne kaveriksi.

– Tulisin viivana, jos pääsisin. Pakko käydä koulua, vaikka se näin etänä tuntuu tylsältä. Tulen takuulla ensi kesänä, poika vakuutti.

Kultapöly himmeni. Vain lamput Vanajaveden rannalla jäivät hohtamaan.

– Tämä ilta on ollut ihmeellinen, Ellinoora sanoi. Minulla on vielä yksi toivomus. Mitähän prinsessa Pohjantuulelle, prinssi Mikaelille ja lapsukaisille kuuluu?

– Minulla on yksi yllätys takataskussa. Istukaa lapset tuonne seinän vierelle. Siirtäkää sitä ennen pöytä ja tuolit pois keskilattialta. Tarvitsemme runsaasti tilaa. Prinsessa Pohjantuuli, oletko kuulolla? Mama huuteli.

– Kyllä vain, tiesin odottaa kutsua. Amadeus ja tyttäret ovat valmiina. Aloitetaanko?

Ellinoora ja lapset katselivat lumoutuneina, kun valtava flyygeli ja nuori soittaja sen takana laskeutuivat kultapallon sisällä saliin. Eikä siinä kaikki. Toinen kultapallo kieppui edellisen rinnalle ja sen sisällä Miranda, Maisie ja Mila kumarsivat yleisölle vaaleansiniset tutut yllään.

Yleisö taputti raivokkaasti.

– Voitte aloittaa, olkaa hyvät, Mama kehotti ja siemaisi samppanjaa, jota Karri oli huomaavaisesti tuonut tarjolle.

Amadeuksen flyygelistä tulvi ilmoille satumaisen kaunista musiikkia. Ellinoora tunnisti Joutsenlammen sävelet. Balettitytöt aloittivat siron tanssin.

– Tuo poika soittaa kuin jumala, Elli huokasi.

Kultakuplat hajosivat pieniksi säkenöiviksi hipuiksi, kun esitys päättyi.

– Olen sanaton, Ellinoora huokasi. – Mama, miten voin kiittää sinua?

– Voisin ottaa toisenkin lasillisen samppanjaa, Mama sanoi. – Lapset, teillä on kultapölypussi käytössänne. Kutsukaa kavereitanne, mutta vasta koulupäivien jälkeen.

– Mama, olet ihana, lapset hihkuivat.

– Nyt kaikki yöpuulle. On jo myöhä, Ellinoora huomasi. – Mama on täällä huomennakin.

Helmi oli liikuttunut. Joonatan kuului kopistelevan eteisessä. Shems syöksyi remmi kaulassa sohvalle. Helmi torui, sillä tassut olivat kuraiset.

– Onpa teillä vauhti päällä. Joonatan, sinun tarinasi oli ihastuttava. Sait luotua tähän kaameaan korona-aikaan toivoa. Minäkin haluaisin nähdä kultapölyn läpi, mitä Ramille kuuluu. Emme ole tavanneet puoleen vuoteen. Uusimaa on ollut suljettuna ja mies on hautautunut ilmeisesti etätyön sokkeloihin. Hän ei vastaa puhelimeen eikä sähköposteihin. Olen huolissani, Helmi kertoi.

– Harmi, toivottavasti kuulet hänestä pian. Voitaisiinko nyt paistaa lettuja? Joonatan kysyi. Häntä eivät aikuisten rakkaushuolet kiinnostaneet.

Kun letut oli syöty ja kaakao juotu, Helmi sijasi Joonatanille vuoteen sohvalle. Shems heittäytyi peiton päälle onnellisen näköisenä.

– Olen kehitellyt tarinallesi jatkoa. Haluatko kuulla, mitä prinsessa Pohjantuulen linnassa tapahtuu?

– Haluan, poika sanoi ja haukotteli leveästi.

– Tarinan nimi on Kuussa tuulee lapsuuteni lempikirjani mukaan. Toivottavasti et nukahda kesken kaiken.

– Jaksan kyllä kuunnella, poika vakuutti ja kietoutui peittoon.

KUUSSA TUULEE

Koronaviruksen leviämisvaiheen aikana kaikki valtakunnan asukkaat pysyttelivät vapaaehtoisessa kotikaranteenissa. Hoivakodeissa oli todettu tartuntoja enemmän kuin koskaan. Tätä minun uneni tiesi, vanhakansa vaikeroi. Tapaamiset oli kielletty. Sitä isoäidit ja isoisät eivät ymmärtäneet. Hätä oli käsin kosketeltava.

Prinsessa Pohjantuulen vauraassa linnassakin tunnelma oli alakuloinen. Salit kaikuivat tyhjinä, sillä hovineidot ja kokki apupoikineen olivat paennut sukulaisten turviin. Tyttäret Miranda, Maisie ja Mila kiukuttelivat.

– Täällä on tylsää. Me halutaan ulos bailaamaan, he nurkuivat.

Tyttöjen äiti tunki sormet korviin ja vetäytyi makuukamarin rauhaan. Hänellä oli pino romanttisia viihdekirjoja yöpöydällä ja linnan viinikellarin parasta vuosikertaa baarikaapissa. Kannattaa nauttia niin kauan, kun olen hengissä, hän lohduttautui. Kuulokkeissa soi Mozart. Poika Amadeus oli säveltäjä. Hän oli sulkeutunut Wienin musiikkiopistoon opettajansa kanssa. Pohjantuuli epäili, että he olivat rakastavaisia. Varmuutta tosin ei ollut.

Perhe oli lahjakas. Pohjantuulen puoliso prinssi Mikael oli runoilija. Hän viihtyi työhuoneessaan tornikamarissa. Sieltä oli mahtavat näkymät alas laaksoon. Säkeitä syntyi enemmän kuin Pohjantuuli jaksoi kuunnella. Viruksesta ei ollut miehen mielenrauhalle haittaa. Hän kun oli kotona viihtyvää lajia. No, ruoka olisi saanut olla herkullisempaa. Kauppaan ei ollut asiaa. Linnan Martat olivat toimittaneet hätävaraksi hernekeittopurkkeja ja tynnyrillisen valkoviinissä haudutettua hapankaalia.

– Pysytte näillä eväillä terveinä, he olivat vakuuttaneet.

Tytöille terveysruoka ei maittanut. He mutustelivat ikävystyneinä energiapatukoita. Harjoituksetkaan eivät kiinnostaneet. Kaikki kolme olivat balettitanssijoita, mutta nyt Kansallisooppera oli sulkenut ovensa ja henkilökunta oli lomautettu.

– Katsokaa kuunsäteitä, ne leijuvat, tytöistä nuorin Mila huomasi. Toden totta. Näytti kuin kuu tanssisi. Miranda nosti katseen kirjasta.

– Luen parhaillaan tarinaa, joka kertoo kahdesta meidän ikäisestä tytöstä. Kuunnelkaa.

Isä kehottaa tyttöjä olemaan kilttejä, sillä kuussa tuulee ja jos on tuhma, se puhaltaa suoraan sydämeen ja silloin on tuhma kauan. Tulkaa, mennään pihalle katsomaan, mitä taivaalla näkyy.

Miranda, Maisie ja Mila kiiruhtivat siroin balettiaskelin ulos linnan hämyiselle pihalle. Kyllä vain. Kuun ympärillä kieppui harsoa. Tytöt hihkuivat. He halusivat olla tuhmia.

– Kerro Miranda, mitä sitten tapahtui.

– Onnenmetsässä asui noita, jolta Dinah sai taikajuomaa, joka muutti heidät harmaiksi kenguruiksi.

– Miksi he halusivat kenguruiksi? Maisie ihmetteli.

– No Dorinda arveli, että vaikka hän olisi eläin, olisi kätevää, että taskussa olisi kampa ja hammasharja.

Maisie ja Mila tirskuivat.

– Mistä me saisimme taikajuomaa?

– Siskot, onhan meillä Mama Maddalena. Hän osaa takuulla taikoa meidät kenguruiksi. Otan WhatsApp puhelun.

Mama kuunteli tyttöjen vuodatusta. Hän ymmärsi, että he kaipasivat viihdykettä. Kengurutoive oli hauskinta, mitä hänelle oli näin korona-aikana tapahtunut. Hiljaiselo kotona Hämeenlinnassa oli käynyt voimille.

– Kuunnelkaa tarkasti. Menkää sisälle ja pakatkaa pieni pussillinen tarpeellisia tavaroita mukaanne. Jättäkää äidille lappu, että olette luonani ja pidän teistä huolta. Ei kannata hermostuttaa vanhempianne. Tulkaa sen jälkeen ulos ja odottakaa lisäohjeita.

Tyttöjä jännitti. Miranda pakkasi päiväkirjan ja kynän, Maisie käsipeilin ja puuteria, Mila unikaverinsa nappisilmäisen nallen. Viime hetkellä Miranda huomasi napata älypuhelimen taskuunsa.

– Mama, olemme valmiita, hän kuiskasi puhelimeen.

Sisaret värisivät jännityksestä. Kaste sai ruohon tuntumaan viileältä tossujen alla.

– Lähetän teille huippuvahvan loitsun. Muistakaa pysyä yhdessä. Taika raukeaa seuraavan täydenkuun aikaan. Pitäkää hauskaa siihen asti. Seuraan teitä virtuaalisesti, Mama sanoi.

Tuulenpuuska ravisteli puiden oksia ja näytti, että kuu olisi iskenyt silmää. Tytöt tunsivat kihelmöintiä selässään. Jalat kasvoivat ja jokaiselle putkahti komea häntä.

– Ei voi olla totta, olemme kenguruita, Mila huudahti.

Hän kokeili varovasti hyppyä ilmaan. Se tuntui ihmeen keveältä. Kohta kolme harmaata kengurua pomppi riemukkaasti linnan pihassa. Koirat heräsivät. Ne nostivat metelin, kun näkivät oudot eläimet.

– Hei, ei me voida jäädä tänne. Hypellään vikkelästi alas laaksoon, Miranda kiirehti.

Prinssi Mikael katseli linnantornista, kun kolme kengurua kirmasi rinteellä.

– Huh, onko virus iskenyt vai olenko juonut liikaa viiniä, hän hämmästeli. – Hmm, tästähän voisi saada mainion runonsäkeen. Kummitusolioita kuunvalossa.

Kyläläiset hieroivat silmiään, kun he kurkistelivat aamun valjetessa ikkunoista. Olivatko oudot otukset todellakin kenguruita? Sellaisia ei ollut aikaisemmin nähty muualla kuin eläintarhassa.

Kylän vanhimmat uhmasivat ulkonaliikkumiskieltoa ja pyydystivät tulokkaat tuossa tuokiossa haaveihin. He marssittivat ne suoraan eläintarhaan.

– Kas, uusia nättejä tyttöjä. Tulkaa rohkeasti. Vien teidät kengurutarhaan. Pojat siellä jo odottelevatkin, eläintenhoitaja kehotti ja virnisti. – Saatte nauriita ja omenoita ja herraseuraa. Ei täällä nykyään käy paljonkaan vierailijoita. Vietetään turvallisia päiviä. Meillä on oma lentopallojoukkue. Te kengurut olettekin huippuhyviä siinä lajissa. Mutta nyt käsipesulle ja sitten tutustumaan kavereihin.

Mama Maddalena katseli höyryävän teekupin takaa, miten tyttäret – nyt siis kengurut – hurmasivat hetkessä lajitoverinsa. Romantiikkaa ilmassa, hän hihitti. Taidan ottaa puhelun prinsessa Pohjantuulelle. Kerron, että tyttäret viettävät hiljaisia karanteenipäiviä täällä minun luonani. Sehän on melkein tottakin.

SALAISUUS

Mama Maddalena oli tullut vierailulle kuningatar Ellinooran satulinnaan.

– Mikä on ollut sinun sininen hetkesi? Ellinoora kysyi vakavan näköisenä.

Rouvat istuivat huvimajassa ja siemailivat laakeista kristallilaseista samppanjaa. Vierellä oli vadillinen macaronleivoksia. Ne olivat molempien suosikkeja.

– Mikä Elliseni sai sinut kysymään? Mama hämmästeli. Hän oli tottunut kevyeen rupatteluun. Ellistä löytyi yllättäen uusia puolia.

– Olen näin korona-aikana ehtinyt miettiä elämää. Miten sattumanvaraista se onkaan. Saat pienen flunssan ja yhtäkkiä sairastut vakavasti. Kuulin juuri, että Linnan Martat viettivät varomattomasti pikkujouluja. Nyt puolet heistä on altistunut virukselle.

– Olet oikeassa, elämme vaarallisia aikoja. Katsoin tarotkorteista. Ne eivät luvanneet mitään hyvää. Meidänkin pitää olla varovaisia. Kun nyt kysyt, niin seikkailuni mystiikan maailmassa on ollut kiehtovaa. Ennustin aluksi vain perhepiirissä, mutta nyt minulle tulvii kyselyjä. Ihmiset haluavat tietää palaako normaali elämä. En tiedä vastausta, mutta yritän antaa toivoa. Entä sinä Ellinoora? Sinähän elät täällä linnassa kuin turvakodissa. Oletko onnellinen?

– Mama, ikävöin Henrikiä ja tiedät, miten kovasti kaipasin omia lapsia. Niitä vaan ei kuulunut. Nyt kun olen saanut nämä veijarit, en voisi olla onnellisempi. Tosin he nurkuvat tylsää arkea, mutta toivon, että se on vain väliaikaista. Etäopiskelu käy varsinkin poikien hermoille. Etkö sinä Mama ole koskaan halunnut omia lapsia?

Mama virnisti.

– Siihen hommaan tarvitaan mieskin. Olen ollut tyytyväinen, kun olen saanut päättää itse tekemisistäni. Minulla on rakkaita kummilapsia, jotka ilahduttavat elämääni. Haluatko kuulla salaisuuden?

Ellinoora kaatoi toiset lasilliset samppanjaa ja otti hyvän asennon korituolissa. Hän tiesi, että Maman salaisuudet olivat aina yllätyksellisiä. Niin nytkin.

Mama valitsi pinkinpunaisen leivoksen ja kaivoi käsilaukustaan oudon näköiset lasit.

– Nämä ovat virtuaalilasit. Laita ne päähäsi, niin pääset vilkaisemaan alas laaksoon. Voi olla, että näet eläintarhassa tuttuja.

Ellinoora kiristi hihnan ja Mama tarkensi kuvan. Hän seurasi silmä tarkkana, kun Ellinooran katse vaelsi pitkin laajaa eläinpuistoa.

– Kurkista kengurutarhaan. Siellä taitaa olla tähän aikaan päivästä lentopallopeli meneillään.

– Voi Mama, nuo kolme kengurutyttöä hyppelevät yhtä sirosti kuin prinsessa Pohjantuulen tyttäret. Ei kai se voi olla totta?

– Kyllä vain. Taioin heidät kuukauden ajaksi kenguruiksi. Se oli heidän oma toiveensa. Tytöt näyttävät viihtyvän erinomaisesti. En tiedä, mitä tapahtuu seuraavan täysikuun aikaan. Täytyy keksiä, miten saan heidät vapaiksi ennen kuin kengurunnahka repeää. Onneksi siihen on vielä aikaa.

– Mama sinä olet verraton, Ellinoora nauroi niin että kaksoisleuka tärisi. – Tietääkö Pohjantuuli?

– Ei tietenkään. Lupaa ettet kerro. Hän kuvittelee, että tytöt ovat minun luonani. Kyllähän he tavallaan ovatkin, sillä pidän heitä silmällä. Mutta nyt, luuletko, että Karri tarjoilee meille muutakin kuin samppanjaa ja leivoksia.

– Minä voisin elää pelkästään näillä, mutta taidan tietää mitä saamme. Kauppias toi aamulla linnaan komean peuranpaistin. Karri lupasi tarjota sen kanssa kermassa haudutettua spelttia ja viinirypälehilloa. Miltä kuulostaa?

– Herkulliselta, lähdetään katsomaan.

PRINSESSA POHJANTUULEN LINNA

– Ihana kun palasitte. Oliko Maman luona mukavaa? Pohjantuuli halasi tyttäriään.

Linnassa oli ollut hyvin hiljaista, kun hän oli ollut siellä kahdestaan prinssi Mikaelin kanssa.

– Voi äiti, meillä oli ihana loma. Pelattiin lentopalloa ja herkuteltiin omenoilla, tytöt kertoivat kilvan.

– Miten ihmeessä? Luulin, että kaikki ovat karanteenissa ja joukkuepelit kiellettyjä, äiti hämmästeli.

Tytöt vilkuilivat toisiaan noloina.

– Tuota, tarkoitimme siis virtuaalisesti. Mamalla oli ihmeelliset lasit, joiden avulla pääsi seikkailemaan eläintarhassa, he selittivät vähän turhankin vikkelästi.

– Hyvä kun olette taas kotona ja terveitä, Pohjantuuli kuittasi. – Taidan jutella vähän Maman kanssa. Menkää nyt käsipesulle ja sitten keittiöön katsomaan, mitä jääkaapista löytyy. Kyläkauppias on onneksi täydentänyt ruokavarastojamme. Sieltä taitaa löytyä tuoreita omenoitakin.

Mama Maddalena myhäili puhelimessa. Kyllä vain, tytöt olivat olleet reippaita ja urheilleet päivittäin.

Pohjantuuli kuulosti hieman hämmästyneeltä, mutta ei kysellyt enempää. Hän oli tyytyväinen, kun tyttäret olivat kotona.

Pian suuresta salista alkoi kuulua tanssiaskeleita. Normaali arki oli palannut. Myös prinssi Mikael oli tyytyväinen. Hän toivoi, että prinsessa Pohjantuulella olisi taas puuhaa perheen parissa. Hänen runosuonensa puhkesi:

Balettitossujen töminää
puuterinpölyä, putoavia höyheniä,

aivastan.

Tähtisadetta hiuksilla
kuunsäteiden valaisema yö
rakas vierelläni
olen onnellinen mies.

– Iskä ei me tömistellä, tyttäret protestoivat, kun Mikael luki runon perheelleen.

– Mikael, miten kauniisti kirjoitit, prinsessa Pohjantuuli kiitteli. Tuntui hyvältä, kun mies arvosti.

Kotona Hämeenlinnassa Mama silitti Pörröä ja kuiskasi sen turkkiin.

– Onnistuttiin, vaikka se oli täpärällä. Täysikuun säteet valaisivat eläintarhaa, kun avasin portin taikasäteillä. Kengurutytöt hiipivät sipi hiljaa ulos ja pomppivat ylös kukkulalle. He ehtivät juuri ja juuri linnan pihalle, kun taika raukesi. Piti ottaa tukeva yömyssy jännityksen lauettua, hän muisteli. Taidan olla liian vanha näihin jekkuihin. Tai toisaalta, ne pitävät minut virkeänä.

Helmi veti henkeä ja odotti Joonatanin kommentteja. Poika oli täydessä unessa Shems kainalossaan. Satu taisi olla liian pitkä, Helmi tuumi. Kerron pääkohdat uudelleen aamulla, hän päätti ja vetäytyi makuuhuoneeseen. Tarina oli vienyt mennessään ja ajantaju oli hävinnyt. Täysikuu kurkisteli ohuiden pitsiverhojen takaa.

HELMI HUOLESTUU

Eteläkadulla sijaitsevan kahvila Marengin pöydät olivat kuluneet. Sininen lakkapinta hilseili hauskan näköisesti. Helmi ja hänen ystävänsä Jesse olivat vallanneet pienen perähuoneen. Tapetit olivat siniset ja niitä koristi punaisten niittykukkien runsaus.

– Ihana paikka. Kiva kun kutsuit minut tänne, Helmi ihasteli.

– Käytiin kerran Marjan kanssa. Hän tutki joka huoneen ja kehui, miten omaperäisiä ne ovat.

Iltapäivä oli hämärtymässä. Pöydällä ikkunan edessä paloi tunnelmallinen lamppu. Molemmilla oli edessään kupilliset vahvaa kahvia ja omenaleivokset. Tarjoilijatyttö oli kysynyt, saako laittaa vaniljakastiketta. Helmin mielestä se oli turha kysymys.

– Jesse, olen huolissani Ramista. En ole kuullut hänestä pitkään aikaan. Mies ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin. Tiedätkö hänestä? Tehän olette työkavereita.

Jesse pudisti päätään.

– Sitä minäkin ihmettelen. Minä teen etätyötä Espoon Sähkössä. Rami on lomautettu toistaiseksi niin kuin monta muutakin kaveria. Tiedän, että hänellä on ollut soittokeikkoja. Ehkä kannattaisi kysyä bändiltä. Tai sitten ex-vaimolta. Kuulin kyllä, että avioero oli riitaisa. Voi olla, ettei vaimo halua olla enää missään tekemisissä.

– Tiedätkö, elävätkö vanhemmat?

– Ei ole ollut koskaan puhetta, yritän ottaa selvää.

– Kiitos, kun autat. Meillä meni ihan hyvin, mutta tapaamiset jäivät, kun Uusimaa suljettiin koronan takia.

– Soitan sinulle, kun kuulen jotain, Jesse lupasi.

– Kiitos, olet hyvä ystävä. Miten teillä Marjan kanssa menee?

Näkikö Helmi oikein? Jesse punastui.

– Ihan ok. Tapaamme silloin tällöin. Marja tuo tuoreita pullia. Hän kuuluu marttojen leivontaryhmään ja kokeilee mielellään uusia reseptejä. Minä olen vapaaehtoinen maistelija, Jesse nauroi.

Helmiä hymyilytti. Heidän ensitapaamisellaan Jesse oli herkutellut berliininmunkeilla Café Laurellilla. Mies oli jäänyt hiljattain leskeksi. Helmi oli tuntenut Lailan, joten juttua riitti. Romanssia siitä ei syntynyt, mutta sitäkin lujempi ystävyys. Jesse oli hoitanut usein Semua, kun Helmillä oli ollut menoja. Helmi oli helpottunut, kun Jesse löysi Marjasta kumppanin.

– Ette kuitenkaan asu yhdessä? hän kysyi.

– Ei ainakaan vielä. On kyllä ollut vähän puhetta, Jesse tunnusti ja punastui uudelleen.

Helmi aavisti ilmassa romantiikkaa.

– Hieno juttu, kerro terveisiä. Tapaamme silloin tällöin Marjan kanssa yhteisissä marttailloissa. Leipominen ja käsityöt eivät kuulu vahvuuksiini, mutta lukupiiri on vienyt sydämen. Olen saanut niin paljon lukuvinkkejä, etten ehdi lukea tässä elämässä kaikkea mitä haluaisin. Meneillään on kiehtova tarina Villa Venlasta. Osia on toistaiseksi neljä ja odotan jo kovasti seuraavaa.

– Minun iltani kuluvat television ääressä. Jos sieltä ei tule mitään kiinnostavaa, katson YLE Areenaa ja Netflixiä. Samat sanat, aika ei riitä kaiken kiinnostavan katsomiseen. Viimeisin suosikkini on Hamilton.

– Minä olen jäänyt täysin koukkuun MasterChef Australiaan. Finaaliviikko on lähellä. Eilisessä osassa hurmaava Reynold valmisti Harry Potterin innoittamana uskomattoman kauniin kultaisen siepin. Se oli jälkiruoka vailla vertaa, jos tuomareihin on uskominen.

– Minä en niitä kokkausohjelmia jaksa katsoa, mutta Marja hehkuttaa samoin kuin sinä kisaa.

Kun santsikupit oli juotu, molemmat lähtivät hämärän peittämään kaupunkiin. Jesse asui Palokunnankadulla. Helmi heilautti kättä jatkaessaan matkaa sillan yli Aulangontielle. Hänellä oli siellä viihtyisä kolmio. Shems oli eteisessä vastassa remmi hampaissa. Häntä heilui vimmatusti.

– Hyvä tyttö, lähdetään saman tien lenkille, Helmi lupasi.

Koira oli matkatuliainen Egyptistä. Se oli hurmannut Helmin ruskeilla nappisilmillä. Shems oli herkkusuu. Koirannappulat kelpasivat vain äärimmäisessä hädässä. Helmi hemmotteli koiraa tuoreilla nakeilla. Niistä ei auttanut puhua ääneen, sillä Shems tunnisti sanat lenkki, herkku ja nakki unissaankin.

Jesse soitti seuraavana päivänä. Hänen uutisensa eivät olleet hyviä. Vanha äiti ei ollut kuullut kuukauteen pojasta. Hän oli hyvin huolissaan. Oli soittanut poliisillekin, mutta tuloksetta. Ex-vaimo oli sanonut katkerasti, ettei häntä kiinnosta hulttiomiehen menemiset. Kehotti kysymään tyttöystävältä. Sellainen kuulemma asui Hämeenlinnassa.

– Kamalaa, eihän mies noin vain voi kadota, Helmi puuskahti. Ei hän virallisesti ollut tyttöystävä, mutta ystävä kuitenkin.

– Odota, kerron lisää. Tavoitin yhden bändin soittajista. Hän kertoi, että heidän viimeinen yhteinen keikkansa suuntautui Tallinnaan. Siellä oli vietetty kostea ilta. Rami oli ryypännyt rankasti ja seonnut täysin. Mies oli lähtenyt jonkun blondatun donnan mukana jatkoille. Paluu Suomeen oli aamulla, mutta Rami ei ilmestynyt laivalle. Enempää hän ei tiennyt eikä halunnutkaan, sillä Rami oli jättänyt porukan pulaan. Hän ei ilmestynyt seuraaville keikoille, eikä ilmoittanut itsestään.

– Eivätkö pojat huolestuneet?

– Ilmeisesti eivät, heillä oli omatkin murheensa. Yksi oli altistunut koronalle ja koko joukko oli kotikaranteenissa.

– Mitä tehdään? Tallinnassa on takuulla sattunut jotain ikävää.

– Otan yhteyttä sikäläiseen poliisiin, Jesse lupasi.

Helmiä kylmäsi. Hänen mielikuvituksensa kehitteli onnettomuuden, ryöstön, pahoinpitelyn, murhan, itsemurhan.

– Ei ihminen voi totaalisesti kadota. Odotellaan tietoja, Jesse rauhoitteli, vaikka oli itsekin huolissaan.

PÄIVÄ ELÄINTARHASSA

– Helmi, kerro seuraavaksi lisää eläintarhasta, Joonatan toivoi.

Helmi jäi miettimään, mitä keksisi.

Ulkonaliikkumiskielto oli peruttu. Korona riehui yhä, mutta varotoimia oli hellitetty kansalaisten vaatimuksesta.

– Äiti, saadaanhan käydä eläintarhassa? Laitetaan maskit kasvoille ja pidetään turvaväleistä huolta, saadaanhan, tytöt mankuivat.

Pohjantuuli oli ihmeissään. Eivät tytöt aikaisemmin olleet kiinnostuneet eläimistä. Elokuvat, konsertit ja tanssiaiset olivat enemmänkin heidän toivelistallaan.

– Hyvä on, tehän olette ulkoilmassa. Muistakaa kuitenkin olla varovaisia, hän sanoi päästäkseen rauhaan.

Prinssi Mikaelista ei ollut apua. Hän eli omissa maailmoissaan eikä ottanut kantaa arjen pyöritykseen.

– Minua jännittää, Mila kuiskasi. – Tuntevatkohan kaverit meidät?

– Pian nähdään, siskot sanoivat. Kaikki tunsivat kihelmöivää jännitystä.

Eläintarhassa oli hiljaista. Tyttöjen lisäksi siellä oli vain muutamia vierailijoita. Päivä oli aurinkoinen ja eläimet lepäilivät ruokailun jälkeen varjossa. Kengurut heittelivät laiskasti omenoita toisilleen. Se oli niiden päivittäistä huvia lentopallo-otteluiden lisäksi.

Tytöt poimivat ruohikosta muutaman punaposkisen omenan ja tähtäsivät.

–Auts, päähän tuli kuhmu, kenguruista vanhin ärähti.

Sen silmissä välähti. Nuo keimailevat neitoset, heissä oli jotain tuttua.

– Balettitytöt, ei voi olla totta, se kiljahti.

Muut kerääntyivät ympärille. Alkoi yleinen rieha. Kengurut ympäröivät tytöt ja yrittivät halata heitä. Eläintenhoitaja kiiruhti juoksujalkaa paikalle.

– Tytöt, nopeasti pois. Ei kengurutarhaan saa mennä. Ettekö näe kieltotaulua, hän karjui.

Suu loksahti auki, kun hän näki, miten kengurut nostivat tytöt harteilleen ja pyörittivät huimasti ympäri. Tytöt nauraa kihersivät. Näin riemullista vastaanottoa he eivät osanneet odottaa.

Ilo loppui lyhyeen, kun eläintenhoitaja puhalsi pilliin ja apujoukot ryntäsivät paikalle.

Tytöt ”pelastettiin” ja he saivat porttikiellon eläintarhaan. Vartijat veivät heidät kotiin ja pitivät vanhemmille puhuttelun.

Prinsessa Pohjantuuli kuunteli kulmat kurtussa, kun vartijat kertoivat tyttöjen villinneen kengurut. He uhkasivat sakoilla, jos tytöt yrittäisivät uudelleen.

– Mikä ihme teihin on mennyt? Mitä te kengurutarhassa teitte? En ole ennen mokomaa kuullut, Pohjantuuli kovisteli.

Tytöt olivat hiljaa. He eivät tohtineet selittää mitään.

– Nyt menette ilman illallista nukkumaan eikä puhettakaan enää harharetkistä. Pysytte seuraavat kaksi viikkoa karanteenissa. Eihän sitä voi tietää, mitä pöpöjä ne kengurut kantavat, Pohjantuuli komensi.

Mikael oli paennut metelin kuullessaan tornihuoneen rauhaan.

Tytöt hiipivät noloina yläkertaan. He purskahtivat nauruun.

– Näittekö miten hölmistyneitä kengurut olivat ja miten ihastuneita, kun tunnistivat meidät, he hihkuivat.

Prinsessa Pohjantuuli soitti Mama Maddalenalle ja kertoi tyttöjen tempauksesta.

Mama pidätteli nauruaan. Voi niitä tyttökultia, hän ajatteli, mutta puhui vakavalla äänellä Pohjantuulelle.

– Tytöt ovat saaneet tarpeekseen tästä korona-ajasta. Se aiheuttaa ylilyöntejä. Kyllä he rauhoittuvat, kun pääsemme normaaliin arkeen. Haluaisitko, että tulen käymään luonanne?

– Voi, se olisi ihanaa. Tytöt uskovat sinua paremmin kuin minua. Mutta miten pääset tänne? Rajat ovat edelleen kiinni.

– Minulla on taikakeinoni. Tulen viikonloppuna. Nähdään silloin.

Mama hekotti ja pörrötti kissan turkkia. Verrattomia nämä tyttökullat. Hän tunsi nuortuneensa seuratessaan kenguruseikkailua. Nyt pitää rauhoittua, hän päätti. Puhun tytöille järkeä. He saavat suunnata tarmonsa johonkin muualle kuin eläintarhaan. Jospa jäädytän linnan pihalle tekojääradan. Tanssitytöiltä sujuu varmasti kaunoluistelu. Miten olisi, jääshow lapsille. Pääosassa kolme luistelevaa kengurua.

Mama ei tahtonut saada naurultaan nukuttua.

KOHTALOKAS YÖ TALLINNASSA

– Helmi, lähdetkö kanssani laivalla Tallinnaan? Jesse kysyi puhelimessa.

Helmi aavisti oitis, että hän oli saanut tietoja Ramista.

– Kerro, onko Rami löytynyt?

– En tiedä, mutta vaikuttaa siltä. Tallinnan poliisin mukaan sairaalassa on mies, joka on löydetty puolipukeissa ja tajuttomana kadulta. Hänellä ei ollut rahaa eikä henkilöpapereita. Mies on ollut koomassa, mutta nyt toipumassa. Poliisit kysyivät, voimmeko tulla tunnistamaan. Mies ei muista nimeään eikä juuri muutakaan.

– Kamalaa. Ilman muuta lähden kanssasi. Rajahan on auki?

– Kyllä on. Sopiiko sinulle jo huomenna? Hoidan liput.

– Kyllä vain. Toivottavasti meidän ei tarvitse jäädä yöksi.

– En usko. Ajetaan taksilla sairaalaan. Jos potilas todellakin on Rami, mietitään sitten, miten saamme hänet kotiin.

Helmi pakkasi mukaan kevyen repun ja vaihtovaatteet sekä yöpymistarvikkeet. Oli parasta varautua kaikkeen.

Tallinnassa oli sohjokeli ja hyytävän kylmä tuuli. Helmi ja Jesse istuivat vaitonaisina taksin kyydissä. Sairaala oli kolkko tiilirakennus. He esittävät poliisiraportin vastaanotossa. Kireäilmeinen hoitaja lähti opastamaan osastolle. Ankeassa sairaalahuoneessa on kymmenkunta potilasta. Hoitaja pysähtyi ikkunan edustalle ja osoitti miestä, jonka pää on kääritty siteisiin.

Helmiä pelotti. Hän tuskin uskalsi katsoa. Hoitaja kohotti peittoa. Mies nukkui, mutta Helmi tunnisti tutut, mutta nyt vieraan näköiset kasvot. Jesse vahvisti, kyllä se Rami oli, vaikka silmänaluset olivat mustat ja parransänki peitti leuan.

– Joudumme pitämään hänet tarkkailussa vielä jonkin aikaa. Hengenvaaraa ei enää ole, mutta ennalleen hän tuskin toipuu. Hän on saanut aivotärähdyksen ja epäilemme aivovammaa. Aika näyttää, miten vakava se on.

Jesse oli sanaton. Tutun kaverin näkeminen huonossa kunnossa oli järkyttävää.

– Teidän ei kannata jäädä odottamaan. Potilas on saanut rauhoittavia lääkkeitä, hän nukkuu pitkään. Voitte soittaa ja tiedustella edistymistä, hoitaja sanoi ja jätti heidät.

Helmi itki. Jesse otti häntä kädestä.

– Emme voi nyt tehdä mitään. Lähdetään. Piruparka, en toivoisi tuollaista kohtaloa kenellekään.

Kotimatka oli ankea. Puuskainen tuuli keinutti laivaa. Helmi tunsi olonsa huonovointiseksi. Hän suri Ramin kurjaa kohtaloa ja samalla myös itseään. Kaikki hänen miesjuttunsa olivat päättyneet onnettomasti. Onkohan minussa joku vika, kun tuotan kärsimystä läheisilleni? hän mietti katkerana.

– Toin sinulle baarista vatsahermoja rauhoittavan paukun, Jesse sanoi ja ojensi Helmille pienen lasillisen Fernet Brancaa. Helmi purskahti itkuun.

– Tämä oli Ramin lempijuoma.

Haikeat muistot palasivat mieleen. Elämä oli epäoikeudenmukaista.

Helmi oli löytänyt runouden korona-ajan vastapainoksi. Hänen mieleensä muistui kokoelma Sata Szymborskaa. Nobel kirjailija oli tehnyt vaikutuksen koskettavilla runoilla. Kotiin päästyään hän etsi kirjan hyllystään. Raportti sairaalasta löytyi hetken selailun jälkeen.

Näytti kuin kuoleminen olisi hävettänyt häntä.
En tiedä, miten hänen kaltaisilleen puhutaan.
Katse kuin väärennetyssä valokuvassa.

On hyvä, että on portaat, joita juosta alas.
On hyvä, että on portti, josta pääsee ulos.
On hyvä, että odotatte minua meidän pöydässämme.

Sairaalan haju saa minut voimaan pahoin.

Vaikka Rami ei ollutkaan kuolemanvaarassa, runon tunnelma kosketti. Helmi oli ollut nuoruudessaan töissä sairaalassa ja muisti vieläkin sen ominaishajun. Sairauden ja kuolemanpelon, jota antiseptiset puhdistusaineet eivät pystyneet poistamaan.

Arki palautui kotiaskareiden ja rutiinitöiden merkeissä. Helmi oli töissä Taidemuseossa. Se oli auki, mutta kävijöitä oli vähän. Maski hiosti ja olo oli iltaisin tukkoinen. Helmi kävi varmuuden vuoksi koronatestissä. Se osoittautui negatiiviseksi.

Jesse oli ottanut huolekseen ilmoittaa Ramin kohtalosta sekä työpaikalle että tämän äidille ja soittajapojille. Tyyne-äiti oli huolesta sekaisin. Jesse kävi häntä tapaamassa, mutta ei voinut muuta kuin luvata pitää tilanteen tasalla. Lääkärit Tallinnassa olivat lupailleet, että potilas pääsisi muutaman viikon kuluttua kotiin.

– Poikaparka, ei hän voi mennä yksinäiseen vuokra-asuntoon. Hänen on parasta muuttaa tänne minun luokseni. Pidän hänestä huolta, äiti vakuutti.

Jesse epäili, miten lähes 80-vuotias hento muori jaksaisi. Tosin muutakaan vaihtoehtoa ei tullut mieleen.

– Käydään yhdessä vierailulla, kun Rami pääsee Suomeen, Jesse ehdotti Helmille.

Tämä nyökkäsi. Se oli vähintä, mitä he voisivat tehdä. Elämästä oli kadonnut ilo.

Marja oli ollut hengessä mukana. Hän oli sairaanhoitaja. Hän tiesi, että aivovammoja voi olla monen asteisia.

– Pystyykö Rami puhumaan ja liikkumaan? hän kyseli Jesseltä. Tämä oli puhunut virolaisen lääkärin kanssa. Toivoa on, mutta kuntoutuminen vaatii aikaa, lääkäri oli sanonut ottamatta sen enempää kantaa taudinkuvaan.

Kevät vierähti pitkälle, ennen kuin potilas kotiutettiin. Rami toipui yllättävän hyvin. Puhe alkoi sujua, vaikka se aluksi oli tuskin ymmärrettävää. Muistikuvat tapahtuneesta eivät palanneet. Kun häneltä kyseltiin kohtalokkaasta illasta, miehellä ei ollut mitään mielikuvaa. Kotisairaanhoitaja ja fysioterapeutti onnistuivat saamaan Ramin jalkeille. Hän pystyi kävelemään lyhyitä matkoja rollaattorin avulla.

– Jesse ja Marja, mukava kun tulitte, Tyyne-äiti halasi korona-ajasta välittämättä vierailijoita. – Sinä olet varmaankin Helmi, hauska tutustua.

Helmi näytti säikähtyneeltä. Hän oli päättänyt esittää reipasta, mutta nyt uskonpuute iski. Marja sitä vastoin astui peremmälle ammattimaisin ottein. Rami istui kalpean näköisenä sängyn laidalla. Yöpöydällä oli mehulasi ja kunnioitettava määrä lääkkeitä. Hän räpytteli silmiään epävarmana, tunteeko tulijat.

– Moi kamu, Jesse tässä.

– Moi.

– Tunnistathan Helmin ja Marjan?

– Joo, Rami vastasi, mutta hänen silmänsä harhailivat. Katse oli lasittunut.

Äiti puuttui puheeseen. – Poika on saanut rauhoittavia lääkkeitä. Hän ei ole vielä aivan oma itsensä. Keitin kahvit, tulkaa olohuoneeseen.

Rami otti tukea sängyn päädystä ja nousi jaloilleen. Hän käveli horjuvin askelin punaisen rollaattorin avulla. Helmi seurasi ja yritti pidätellä itkua. Reippaasta vilkkusilmäisestä soittajasta oli vain varjo jäljellä.

Vierailu päättyi nopeasti, sillä Rami väsyi ja halusi takasin sänkyyn heti kahvin juotuaan. Puolet mukin sisällöstä läikkyi pöytäliinalle. Tyyne pyyhki jäljet tottuneesti.

– Laitoin vahakankaan. Selvitään vähän helpommalla, hän totesi. – Tulkaa käymään, poika tarvitsee ystäviä. Hän nukkuu suurimman osan päivästä. Yöt ovat vaikeita, sillä hän näkee painajaisunia. Lääkkeet auttavat vain hetkeksi. Tämä on raskasta minullekin. Toivottavasti kevään valo auttaa toipumisessa.

Jesse soitteli säännöllisesti Ramin äidille. Tuntui, että sitä mukaa kun poika sai voimia takaisin, äidin terveys heikkeni. Vappuna Hämeenlinnaan kiiri surusanoma. Tyyne oli saanut infarktin ja menehtynyt.

Aina käytännöllinen Marja pani tuulemaan. Hänellä oli suhteita hoivakoteihin.

Jesse ihmetteli, miten hän onnistui saamaan Ramille paikan hämeenlinnalaisesta hoivakoti Syyshortensiasta, jossa työskenteli.

Rami oli päässyt sairaseläkkeelle. Hoivakoti oli kallis, mutta eläke ja äidin asunnon myynnistä saatu perintö riitti mainiosti. Ramilla ei ollut sisaruksia.

– Mihin muuhun mies rahaa tarvitsee kuin asumiseen, ruokaan ja terveydenhoitoon, Jesse vitsaili kuullessaan, miten paljon täyshoito maksoi.

– Miten olisi pullollinen Fernet Brancaa silloin tällöin, Helmi yritti hymyillä, vaikka itku ei ollut kaukana.

– Älkää vetistelkö. Ramilla on kaikki niin hyvin kuin tässä tilanteessa on mahdollista. Lupaan pitää hänestä hyvää huolta, Marja sanoi järkevästi.

Kesän kuluessa kävi ilmi, että Marja todellakin huolehti Ramista enemmänkin kuin sairaanhoitajalle kuului.

– Olen jäänyt selvästi kakkoseksi, Jesse valitti Helmille. – Marja viettää kaikki vapaa-aikansa Ramin seurassa. Hän leikkii jotain saamarin laupiasta samarialaista.

Oli lauantaiaamu. Helmi oli houkutellut Jessen seurakseen sauvakävelylle. Kesä oli kauneimmillaan ja molemmilla oli loma. Jos koronaa ei olisi ollut, Helmi olisi varannut taidematkan Italiaan. Haave Toscanasta poltteli. Nyt se oli etääntynyt kaukaiseen tulevaisuuteen.

Kummallakaan ei ollut lomasuunnitelmia. Päivät soljuivat jonkinlaisessa epävarmuuden tilassa. Koronatapauksia esiintyi edelleen. Suurin osa kaupunkilaisista käytti kaupassa asioidessaan maskeja. Hyväosaiset viettivät lomaa mökeillään. Jesse kävi omalla mökillään viikoittain, mutta ei viihtynyt siellä yksin. Marja oli käynyt saunomassa vain pari kertaa. Hän oli pulahtanut uimaankin, vaikka vesi Jessen mielestä oli turhan kylmää.

– Kierretään rantareitti, Helmi ehdotti.

Kävelytie kulki Vanajaveden rantaa pitkin kohti Aulankoa. Shems hyppeli iloissaan. Se rakasti pitkiä retkiä. He ylittivät rautatiesillan ja siirtyivät kaupungin puolelle.

– Tämä on kaunein lenkkitie, jonka tiedän, Helmi huokaili, kun he ohittivat Hämeen linnan ja tulivat vehreään linnanpuistoon. – Ensi viikonloppuna täällä järjestetään Hämeen keskiaikafestivaali koronasta huolimatta. Uskaltaisikohan sitä tulla, jos täällä on kova tungos?

– Kyllä minulle sopii, Jesse sanoi selvästi ilahtuneena.

– Perjantaina on ilmainen sisäänpääsy. Voitaisiin kierrellä varovasti katsomassa, mitä torikauppiailla on tänä kesänä tarjolla, Helmi suunnitteli. – Tekisi mieli käydä ennustajalla.

– Minä en sellaisiin usko, Jesse sanoi. – Mene sinä vain, kunhan minun ei tarvitse. Tiedän jotain parempaa. Poikkea minun luokseni kahville. Pakkasesta löytyy Marjan leipomia korvapuusteja, hän houkutteli.

Helmi seurasi Jesseä Palokunnankadun asuntoon. Kun hän oli käynyt siellä ensimmäisen kerran, Lailan kuolemasta ollut vain vähän aikaa. Koti oli kaaoksen vallassa. Nyt siellä oli viihtyisää, vaikka keittiön pöydällä olikin lehtiä ja vaatteita tuolien selkämyksellä. Kaikessa näkyi naisen käden jälki. Suurikukalliset Pentikin pioniverhot ja pinkinväriset sohvatyynyt piristivät mustavalkoharmaata sisustusta.

– Sinun ja Marjan yhteen muuttamisestanne ei ole tullut mitään? Helmi uskalsi kysyä.

– Ei, eikä taida tullakaan. Marja on täysin Ramin lumoissa. Lukee tälle vapaahetkinään sanomalehtiä ja vie ulos kävelemään. Rami on jättänyt rollaattorin ja pystyy liikkumaan lyhyitä matkoja kävelysauvojen avulla.

– En ole pystynyt käymään katsomassa, Helmi tunnusti. – Tuntuu vaan niin pahalta. Hän ei tunnista minua. Meillä ei ole enää mitään yhteistä.

– Ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, Jesse lohdutti ja sulatti mikrossa kanelille tuoksuvia pullia. Tuoreen kahvin tuoksu tuntui kotoisalta. Shems oli käpertynyt sohvalle. Se seurasi silmä tarkkana, löytyisikö jääkaapista herkkuja.

Helmin kännykkä soi.

– Moi, Joonatan täällä. Minulla on ikävä sinua ja iltasatuja, saanko tulla yökylään?

– Totta kai saat. Hyppää junaan. Tulen Semun kanssa asemalle vastaan.

– Jep, tekstaan, koska juna on perillä. Heippa.

Joonatan asui Tampereella äitinsä ja tämän uuden perheen kanssa. Junamatka kesti vain vajaan tunnin. Kävelymatka Hämeenlinnan asemalta Helmin asunnolle oli mukavan lyhyt.

Poika tuli sopivasti ruoka-aikaan. Helmi oli hakenut läheisestä K-Supermarketista lehtipihvit. Hän tarjosi niiden kanssa juuresmuhennosta, joka oli pojan herkkua.

– Onko jälkiruokaa? Joonatan kysyi syötyään kaksi pihviä ja kolme annosta muhennosta.

– Jäätelöä ja mansikoita, Helmi hymyili. Hän kattoi annokset parvekkeelle.

– Mukava olla taas täällä, poika huokasi ja kauhoi jäätelöä suuhunsa. – Meillä kotona on tylsää. Äiti ja Sauli ovat aina töissä ja Laurilla on omat kaverit. Se soittaa bändissä.

– Mitä Jennille kuuluu?

– Ei siitä ole seuraa. Se on saanut hoitopaikan naapurista.

Helmillä ei ollut mitään kokemusta uusperheen arjesta. Tuuli ja Sauli olivat menneet naimisiin, kun Jenni ilmoitti tulostaan. Saulilla oli ennestään Joonatanin ikäinen Lauri-poika edellisestä avioliitosta. Pojan äiti asui Helsingissä ja Lauri vietti siellä loma-ajat. Joonatan eli mielikuvitusmaailmassa. Siksi vierailut Helmin luona olivat hänelle tärkeitä.

– Olen miettinyt uusia tarinoita, Helmi sanoi, kun ilta alkoi hämärtyä.

Kuu loisti hopeisena taivaalla. Lehmusten oksan suhisivat ikkunan takana tuulessa.

– Muistathan, että prinsessa Quu muutti tänne Hämeenlinnaan ja perusti Kuugallerian?

– Joo ja sen kaveri Kimmo ryhtyi kumppaniksi. Niillä oli kahvila siinä gallerian yhteydessä.

– Nyt korona-aikana galleria on kiinni, mutta kahvila on saanut jatkaa, sillä siellä on vain muutama pöytä. Quu ja Kimmo ovat ryhtyneet kuvanveistäjiksi. Kimmo on rakentanut kuningatar Ellinooran linnan pienoismallin ja Quu on maalannut sen värikkääksi. Linnan tornit hohtavat kultaisina. Kimmon Mimosa-tytär ja Quu ovat askarrelleet pihalle puutarhan kukkineen ja hevosaitauksineen.

– Kuulostaa kivalta. Mitä sitten tapahtuu?

– Tämä on nyt tällainen suvantovaihe. Kaikki odottavat, että elämä palautuu normaaliksi. Viikonvaihteessa on Hämeen keskiaikafestivaali. Mama Maddalena on päättänyt raskain sydämin jättää sen väliin, sillä hän kuuluu riskiryhmään. Hän antaa ennustuksia vain etänä. Quu päättää mennä markkinoille. Haluatko kuulla, löytääkö hän sieltä ennustajan.

– Joo, totta kai. Onko Mister Magic paikalla?

– On kyllä. Istu sohvalle ja kietoudu torkkuhuopaan. Lähdetään yhdessä festivaalille.

MAGIA JA MYYTIT

Linnanpuistossa on maaginen tunnelma. Soihdut on sytytetty. Elokuinen ilta on ehtinyt pimentyä. Leirikylästä nousee nuotioiden savu. Lämminveriset ratsut hirnahtelevat ja kuopivat mutaista maata. Porsaat kärisevät vartaissa. Tavernasta kuuluu puheensorinaa ja soittoa.

Quu on kietonut yönmustan viitan harteilleen. Hänen tummia hiuksiaan peittää asuun sopiva samettihuppu. Korkeakorkoiset saapikkaat kopisevat mukulakiviä vasten.

Quu kaipaa kiihkeästi väriä elämään. Vaikka puuhastelu galleriassa on kiehtovaa, se on myös turhauttavaa. Elämästä puuttuu haasteita. Niin ja myös rakkautta. He ovat Kimmon kanssa ystäviä, mutta sen pitemmälle suhde ei ole edennyt. Mimosan seura tekee Quulle hyvää. Hänestä on aina mukava kuulla tytön hersyvä nauru. Pahinta kuitenkin on, ettei hän vieläkään tiedä, mitä elämältä haluaa. Takana on taide- ja kulttuuriopintoja, opetusjaksoja sekä elämää galleristina. Rakkauselämässäkin on ollut ajoittain vilkasta. On ollut ihastumisia ja hylätyksi tulemisen katkeria kyyneliä. Elämä on ollut vuoristorataa, Quu tuumii kävellessään kohti taustalla häämöttävää punatiilista Hämeen linnaa. Vallihaudan laidalla hän huomaa Mr Magicin houkuttelevan kutsun.

Tule ja hämmästy. Astu sisään maagiseen maailmaan.

Quun vihreisiin silmiin syttyy valo, kun muistelee Mama Maddalenan ennustuksia. Ne ovat osuneet kipeisiin kohtiin, mutta ovat selkiyttäneet elämän suuntaa.

Quu astuu sisään hämärään telttakatokseen. Sitä valaisee kalpea tuikku. Kristallipallo säkenöi valossa ja luo salaperäisiä varjoja seinille. Mr Magic sekoittaa korttipakkaa.

– Tervetuloa kaunis neito. Ovatko tarotkortit tutut? Mitä haluat kuulla? Vaivaako mieltäsi jokin erityinen kysymys? hän avaa keskustelun.

– Ei tässä sen kummempaa. Haluaisin vain tietää, mitä teen loppuelämälläni, Quu vastaa tyynen rauhallisena.

Hänellä on outo olo. Tuntuu, kuin hän olisi palannut lapsuutensa kotaan Lappiin. Vanhemmat kutsuivat häntä kuutamoprinsessaksi. Puuttuu vain nuotio ja perheen tutut äänet.

Quuta huimaa. Mr Magicin rauhoittava ääni kehottaa häntä valitsemaan kolme korttia. Quun kädet tärisevät, kun hän keskittyy. Kortit tuntuvat vetävän puoleensa. Kuin unessa hän osoittaa niitä, jotka haluavat tulla valituiksi. Mr Magic kääntää ne yksitellen.

– Tämä ensimmäinen kortti kertoo menneisyydestä. Se on Sauvojen kahdeksikko Nopeus. Se tarkoittaa älyn nopeutta. Olet omaksunut helposti uusia asioita. Olet lahjakas ja innostut herkästi.

Toinen kortti kuvaa tätä päivää. Se on Miekkojen seitsikko Turhautuminen. Niin kuin itse sanoit, et tiedä mitä teet elämälläsi. Katsotaan, mitä tulevaisuuskortti kertoo. Näetkö, valtava käärme kuvaa uudistumista. Tämä on Lanttien kakkonen Muutos. Sisälläsi tapahtuu jotain, joka tuo onnea ja rikastuttaa elämää. Usko itseesi, niin kaikki kääntyy hyväksi.

Quu kävelee kuin sumussa ulos markkinahumuun. Hän istahtaa tavernaan ja tilaa lasillisen valkoviiniä. Ajatukset pyörivät päässä. Muutos, mikä kiehtova ajatus. Hänellä on elämä edessä, vaikka pirullinen korona sitä rajoittaakin. Sisäinen muutos? Mitä se tarkoittaa? Ei ainakaan mitään hengellistä.

Helmi, sinä eläydyit hienosti Quun tarinaan, mutta minä kaipaisin seikkailuja. Taikoja ja miekkataisteluja, Joonatan protestoi.

Helmi myönsi, että hän innostui liikaa mystiikasta.

– Olet oikeassa. Kehitellään yhdessä seikkailuja. Mieti, mitä keskiaikafestivaalilla voisi tapahtua.

– Hevoskilpailuja, jousiammuntaa, miekkailua, Joonatan luetteli sujuvasti.

– Hyvä, miten olisi kolmiottelu?

– Sopii.

HÄMÄLÄISET VASTAAN LAPPILAISET

Hämeen joukkue oli perustanut leirin Vanajaveden rannalla sijaitsevalle niemekkeelle linnan kupeeseen. Lappilaisten nuotiosavut kohosivat seuraavalla niemekkeellä. Pilkkahuudot kiirivät kannaksen yli. Tiedossa oli kolme ottelua, joista paremmin selviytynyt joukkue julistettaisiin vuoden voitokkaimmaksi. Molemmat joukkueet olivat hioneet taitojaan hevosten parissa, jousiammunnassa ja miekkailun jalossa taidossa.

Hevoset kuopivat maata laajalla sorakentällä linnan takana. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Kentän vierelle oli nostettu tukevia lankkuja penkeiksi. Kannustajat kulauttelivat sahtituoppeja. Vedonlyöjät olivat valmiina panemaan viimeisetkin lantit likoon voittajajoukkueen puolesta.

Fanfaari kajahti. Ensimmäiset ratsukot kiitivät kentälle. Ratsastajien tehtävänä oli yrittää pudottaa kilpailija hevosen selästä. Aseina heillä oli tukevat peitset. Ne kalahtelivat, kun miehet ratsastivat vauhkoina kiitävien hevosten selässä vastakkain. Pölypilven seasta oli vaikea nähdä, miten tuoksinassa kävi.

Hämäläiset olivat selvästi vahvempia. Lappilaiset puolestaan olivat ketteriä ja yrittivät hämätä vastustajia. Mies toisensa jälkeen putosi pelistä. Lopulta vastakkain oli hämäläisten joukkueen kapteeni Knut ja lappilaisten heimopäällikkö Halti.

– Epäreilua, katsojat huusivat, kun Halti pamautti peitsellä Knutia päähän, niin että kypärä lensi kaaressa maahan. Mies lensi perässä.

– Hurraa, lappilaiset huusivat. Heidän riemunsa oli niin valtava, ettei hämäläisten auttanut muuta kuin hyväksyä tappio.

– Me näytetään seuraavassa kisassa, he uhosivat

Niin myös kävi. Kyseessä oli taitolaji ja hämäläiset voittivat jousiammunnassa kirkkaasti lappilaiset. Tilanne oli tasan, kun sunnuntai ja viimeinen kilpailupäivä koitti.

Molempien leirien iltanuotiolla oli punottu strategioita. Miekkakisa ratkaisisi voiton. Sääntöjen mukaan joukkueiden piti valita vain yksi edustaja. Valinta oli helppo, sillä hämäläisten leirissä kukaan ei uskaltanut vastustaa Knutia. Tämä oli pitänyt joukkuetta tiukassa otteessa vuosia. Kisatoverit arvostivat ja pelkäsivät. Lappilaisilla tilanne oli saman kaltainen. Halti oli mahtisukua. Hänen tiedettiin käyttävän loitsuja apuna. Tieto tästä oli kiirinyt hämäläistenkin leiriin.

– Urheilussa pitää käyttää puhtaita aseita, tuomari vaati, kun miekkamiehet saapuivat kisapaikalle haarniskoihin pukeutuneina. Katsojia oli satamäärin. Kilpailijat asettuivat hurraahuutojen raikuessa alkuasemiin. Halti irvisti silmikon takaa. Knut tömisteli painavia saapikkaita. Molempien miekat kiiltelivät pahaenteisen näköisesti.

Tuomari vihelsi pilliin. Kisa alkoi. Aluksi Halti oli vahvoilla. Knut joutui puolustautumaan niin, ettei saanut iskettyä kertaakaan kunnolla vastustajaansa.

Kansa kohisi. Olisi ennen kuulumatonta, jos lappilaiset voittaisivat Hämeessä.

Ottelijat vetivät henkeä ja ryntäsivät jatkamaan. Knut oli saanut itsensä uhoon ja hyökkäsi pelottomasti. Miekanterä osui haarniskan raosta Haltin kaulaan. Verisuihku sai katsojat villiintymään.

Halti karjaisi ja syöksyi Knutin kimppuun. Salamat iskivät terästä. Knut yritti torjua, mutta Halti työnsi miekkansa hänen rintavarustuksensa läpi suoraan sydämeen. Knut kaatui ja Halti hänen päälleen. Meteli oli korvia huumaava. Tuomari kumartui katsomaan.

– Taistelu on loppunut. Molemmat ovat kuolleet, hän totesi ääni väristen.

Kansa hiljeni.

– Julistan molemmat joukkueet tasaväkisiksi. Saatte jakaa palkintorahat, hän päätti.

Joukkuetoverit kantoivat hiljaisuuden vallitessa ruumiit leireihin. Tällaista lopputulosta kukaan ei ollut osannut odottaa.

Joonatanin silmät loistivat.

– Juku, Helmi, se oli jännää. Osaathan sinä muutakin kuin prinsessasatuja.

– Kerroin tämän sinun toivomuksestasi. En pidä verenvuodatuksesta, mutta kisoihin se kuuluu, Helmi sanoi.

Hän oli voipunut. Taistelun tiimellys oli vaatinut kekseliäisyyttä, vaikka hän olikin miettinyt loppuratkaisun etukäteen.

– Lopetetaan tänään tähän. Toivottavasti et näe liian villejä unia.

Shems käänsi kylkeään. Sitä taistelun melske ei ollut häirinnyt.

Joonatankin oli mietteliäs.

– Minulle sopii, että kerrot taas jatkossa, mitä kuningatar Ellinooran linnaan kuuluu. Tykkään seurata lasten juttuja. Mutta älä unohda Mama Maddalenaa. Tylsää, ettei hän osallistunut tänä vuonna keskiaikafestivaaliin.

– Korona-aika on paha. Mama kuuluu riskiryhmään. Halusin korostaa, että hän pitää huolta turvallisuudesta. Mutta kuule. Olen kehitellyt jatkotarinan. Luin lehdestä, että kouluissa liikkuu huumeita. Tiedätkö niistä mitään? Mikä tilanne on teidän koulussa?

– Joo, monelle kaverille on tarjottu. Opet varoittavat koko ajan. Luulen, että Lauri on kokeillut, mutta ei se kerro. Laurilla on omat kaverit. Meidän urheilujoukkue ei huumeisiin koske, Joonatan kertoi.

– Muistatko, kun Quu kokeili tarinamme alkuvaiheessa taikasieniä. Niiden seurauksena prinssi Robert kuoli. Sanoit, että se oli hurja tarina. Haluatko kuulla lisää taikasienistä?

– Kerro vaan.

– Tämä tarina sijoittuu keskiaikafestivaalille ja jatkuu Tallinnaan. Olen surrut Ramin kohtaloa. Siksi minun mielestäni kaikki paha löytyy Virosta. Keksin meille uuden henkilön. Hän on Inka, nuori seikkailunhaluinen nainen. Hän vierailee vain tässä jutussa samoin kuin herrahenkilöt.

Joonatan kiinnostui. Hän otti Semun kainaloonsa ja asettui kuuntelemaan.

TAIKASIENIÄ

– Käy rohkeasti peremmälle. tumma miesääni kehotti. Inkaa jännitti. Hän oli ensimmäistä kertaa Hämeen keskiaikafestivaalilla. Houkutteleva kyltti Mr Tiger kertoo kohtalosi oli pysäyttänyt.

– Tämä on ihan hullua, en ole ikinä ennen käynyt ennustajalla, Inka henkäisi.

Hän katseli ympärilleen. Telttakatos oli puiden katveessa poissa ohikulkevien silmiltä. Ruskeasilmäinen ennustaja oli nuori, ehkä muutaman vuoden Inkaa vanhempi. Hän oli kietaissut punaisen huivin mustien kiharoiden peitoksi. Pöydällä ei ollut kristallipalloa eikä muutakaan rekvisiittaa. Kiinalainen teepannu höyrysi sivupöydällä.

– Ota rauhallisesti. Ei ole kiirettä. Maistuuko kupillinen teetä? Mr Tiger kysyi.

– Kyllä kiitos. Olen pyörryksissä kierreltyäni tungoksessa.

Mies kaatoi Inkalle mukillisen. – Ole hyvä, tämä on oma erikoissekoitukseni Magic Mushrooms, hän sanoi ja hymyili leveästi.

Suden hymy, Inka huomasi ajattelevansa. Tee oli vahvaa ja hyvää ja maistui aavistuksen verran sienille. Umamia, Inka ajatteli. Lämmöntunne levisi päästä jalkoihin.

Mr Tiger sekoitti tarotpakan ja levitti kortit pöydälle.

– Nosta kolme korttia vasemmalla kädellä, sydämenpuoleisella. Voit tunnustella niitä. Huomaat, että jotkut vetävät puoleensa.

Inkan käsi värisi, kun hän kosketteli kortteja. Mr Tiger tarkkaili häntä otsatukkansa alta.

– Tämä ensimmäinen kortti kertoo menneisyydestä. Sauvojen kahdeksikko kertoo ajatuksen ja älyn nopeudesta. Olet omaksunut uusia asioita helposti ja edennyt määrätietoisesti valitsemallasi tiellä.

Inka nyökkäsi.

– Toinen kortti kertoo tästä päivästä. Kuu on kaksijakoinen kortti. Se on unen ja alitajunnan kortti. Se kertoo hiuksenhienosta rajasta valon ja varjon välillä. Pimeintä on aina juuri ennen auringonnousua. Ole varovainen, ettet eksy harhoihin.

Inka vavahti. Ennustaja puhui oudoista ja pelottavista asioista. Mitä ihmettä hän tarkoitti?

Mr Tiger käänsi kolmannen kortin. Sen pohjaväri oli tumma ja kuva hehkui oranssinpunaisena. Pelottavat tulenlieskat löivät ja suuri silmä tuijotti kortin ylälaidassa.

– Tämä kortti on Torni. Horuksen silmä kuvaa herännyttä tietoisuutta. Tulet olemaan keskellä äärimmäisen intensiivistä muutostapahtumaa. Ole valmis katsomaan itseäsi ja elämääsi uusin silmin.

Inka pakeni. Hän ei halunnut kuulla enää sanaakaan. Hän marssi määrätietoisesti tavernaan ja tilasi ison tuopillisen sahtia. Päässä pyöri, vaikka hän yritti nauraa ennustukselle.

Linnanpuistoon oli tullut ilta. Soihdut syttyivät ja loivat salaperäisiä varjoja. Rastahiuksinen trubaduuri soitti jouhikkoa. Se tuuditti Inkan unenomaiseen transsiin. Hän hätkähti, kun työtoveri Mari tervehti.

– Inka, syvissä mietteissä. Tule karkeloimaan, hän houkutteli.

Inka nauroi. Juuri tätä hän tarvitsi.

Tytöt tanssivat piirissä nuotion loimussa. Taustalla kuului hevosten hirnahduksia. Vartaissa paistuvat kokonaiset porsaat levittävät houkuttelevaa grillintuoksua kuulaaseen elokuun iltaan.

Inka nojaili viikkoa myöhemmin Puistoklubilla baaritiskiin. Jääpalat kilisivät gin tonicin seassa. Muisto keskiaikafestivaalista oli kalvennut. Hän katseli hajamielisesti soittimiaan viritteleviä muusikoita. Ruskeasilmäinen kiharatukkainen nuorukainen virnisti.

– Mr Tiger, Inka tunnisti.

– Sano Alex vaan. Olen siviilissä kitaransoittaja. Meillä on täällä keikka. Haluatko jutella tauon aikana? Voin tarjota teetä.

Alex tuli Inkan pöytään kahden mukin kanssa. Inka tunnisti tutun sienentuoksun.

– Sinun erikoisteesi on erinomaista, hän kiitteli. – Minulla oli hyvä olo koko illan.

– Tämä on parasta laatua. Maista ja nauti, Alex sanoi.

Tee sai Inkan levottomaksi. Hän tunsi outoa kaipausta ja himoa. Alexin partavesi tuoksui kiihottavasti.

– Mitä muuta teet kuin ennustat ja soitat kitaraa?

– Minulla ja kaverillani Januksella on teebisnes. Taisit arvatakin. Pussitamme tätä erikoissekoitusta ja jakelemme sitä kahviloihin. Viemme itse pakkaukset asiakkaille. Jos kiinnostaa, voisit tulla mukaan tiimiin. Keikka per viikko ja saat kunnon korvauksen.

– Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Onko tämä jotain veronkiertoa vai mistä on kyse?

– Hyvää asiakaspalvelua. Mutta nyt minun pitää palata bändin luo. Mieti rauhassa. Tässä sinulle näyte-erä teetä. Jos olet kiinnostunut, tule viikon kuluttua taas tänne.

Alex heilautti kättään ja oli poissa. Inka sujautti paketin teepusseja käsilaukkuunsa ja lähti.

Kotona hän kiehautti vettä ja haudutti teetä. Suloinen uni vei hänet taianomaiselle matkalle. Hän lensi yli linnunradan, tavoitti tähtiä ja heräsi aamulla virkeänä.

Alex ojensi Inkalle harmaanruskean kangasrepun, jonka sisällä oli kymmenkunta laatikkoa Magic Mushrooms teetä.

– Hyppää aamulla InterCity-junaan ja vie reppu Tampereelle. Tapaat Näsinneulassa kollegani Januksen. Hänellä on täsmälleen samanlainen reppu. Vaihdatte ne ja tulet seuraavalla junalla takaisin. Saat palkkioksi lisää teetä ja sievoisen summan seteleitä.

Inka empi. Rahalle olisi tarvetta, sillä hän oli uskaltautunut ottamaan pankkilainan ja hankkinut hulppean kaksion aivan kaupungin keskustasta. Näköala Vanajavedelle oli joka päivä ilon aihe.

Inka tunsi, miten reppu painoi. Mitä pahaa teen viemisessä voisi olla? Hän oli juonut sitä ja todennut erinomaisen virkistäväksi. Palkkio oli niin hyvä, että hän kovetti mielensä ja lähti matkaan.

Januksella oli sinisemmät silmät kuin Inka oli koskaan nähnyt. Hän oli juonut junan ravintolavaunussa kupillisen teetä. Omaa teetä. Nyt Tampere oli kirkkaampi kuin koskaan. Taivas hohti huikaisevan koboltinsinisenä ja Näsinneula tavoitteli pilviä. Janus heitti Inkan repun harteilleen ja virnisti.

– Huipputeetä vai mitä?

Inka ravisti kiharoitaan. – Jos teehen voi jäädä koukkuun, niin tähän, hän vahvisti.

– Et tiedä tyttö, miten oikeassa olet. Nauti niin kauan kuin voit. Nähdään.

Janus lähti kävelemään rivakoin askelin. Inka oli pettynyt. Olisi tehnyt mieli halata. Tai rakastella. Hän hämmentyi ajatuksistaan. Tunne oli outo ja kihelmöivä. Paluumatka sujui kuin unessa.

– Kaikki meni siis hyvin? Alex varmisti. Hän antoi Inkalle kirjekuoren, jossa oli rahaa enemmän kuin tämä oli osannut toivoa. – Sopisiko ensi viikolla laivamatka Tallinnaan? Voidaan mennä yhdessä. Minulla on siellä pari tapaamista.

Inkaa nauratti. Tämä oli helppoa ja hauskaa.

– Ilman muuta. Minulla on vapaa viikonloppu.

Laiva keinui aalloilla. Inka istui kansituolilla ja antoi auringon hivellä kasvojaan. Alex tuli baarista kahden oluttuopin kera.

– Kiitos. Hassua, mutta minulle maistuu nykyään tee paremmin kuin alkoholi, Inka nauroi.

– Saat molempia, Alex lupasi.

Hän oli tullissa kalpea. Virkailijat penkoivat tylyn näköisenä hänen reppunsa, josta löytyi vain vaihtovaatteita. Inkan repusta he eivät olleet kiinnostuneita.

– Hyvin meni, nyt Viru-hotelliin, Alex sanoi helpottuneena, kun he pääsivät satamalaiturille. Taksikyyti ei kestänyt kauan.

– Janus, sinä täällä? Inka tunnisti sinisilmäisen miehen.

– Joo, tämä on kotikaupunkini, Janus kertoi.

Alex antoi Inkan repun hänelle. – Kun olet vienyt tämän perille, juhlitaan, hän lupasi.

Viru-hotellin pöydästä ei ruokaa ja juomaa puuttunut. Inka oli juonut hotelliin majoituttuaan pannullisen teetä. Nyt hän siemaili laakeasta maljasta kuplivaa samppanjaa.

– Makeaa elämää, hän sanoi ja kohotti maljan.

Tarjoilija kantoi pöytään vadillisen vastapaistettuja blinejä, mustaa kaviaaria ja vodkasnapsit.

– Malja meille ja malja maailman parhaalle teelle, Alex sanoi.

Janus iski Inkalle silmää. Tämä punastui. Kyllä, kyllä, mies oli hurmannut hänet. Inka tunsi elävänsä vahvemmin kuin koskaan.

– Minulla on vielä yksi tapaaminen, Alex sanoi, kun illallinen oli lopuillaan. – Viettäkää ylellinen ilta minun piikkiini, hän sanoi ja häipyi Tallinnan yöhön.

Inka ja Janus siirtyivät yökerhoon. Käheä-ääninen solisti lauloi suoraan sydämeen. Tanssin sun kanssasi aamuun, Janus hyräili.

Inka olisi voinut tanssia miehen sylissä loppuelämänsä. Yö oli kiihkeä. Inka kiiti huikaisevan kirkkaassa avaruudessa. Janus ohjasi häntä varmoin ottein. He ohittivat kuun ja auringon. Inkaa ei pelottanut, vaikka varjot pitenivät. Mikään ei pidätellyt. Hän eli tässä ja nyt. Täysillä. Tarotkortit lensivät tuulen mukana pimeyteen. Horuksen silmä sammui. Inkaa nauratti. Hän oli oman elämänsä herra.

Kalpea aamu valkeni aivan liian pian. Inkan ohimoissa jyskytti. Aamiaista ei todellakaan tehnyt mieli. Onneksi huoneessa oli vedenkeitin. Inka haudutti pannullisen Magic-teetä. Maailma kirkastui hetkessä. Hän ei välittänyt, missä Alex tai Janus olivat.

Inka laski ylellisen isoon kylpyammeeseen lämmintä vettä. Kylpyvaahto kupli houkuttelevasti. Hän haki mukin ammeen laidalle. Tummat kiharat aaltoilivat veden pinnalla.

Inka tunsi olonsa jumalaiseksi. Hän siemaili teetä. Silmät menivät kiinni. Merenpinta kuohui. Pyörre imaisi pinnan alle. Meriruohot aaltoilivat. Pienet uteliaat sateenkaarikalat näykkivät rintoja. Niljakkaat mustekalan lonkerot luikertelivat jalkojen väliin.

Uni voitti. Inka vajosi huilun sävelten soidessa yhä syvemmälle. Hän ei kuullut, kun oveen koputettiin. Hän kiisi myrskytuulen matkassa ylös korkeuksiin. Yön synkin hetki oli sysimusta. Auringonnousuun oli vain hetki aikaa. Inka vajosi pimeyteen.

Piritta hyräili siivotessaan Viru-hotellin huoneita. Asiakkaat unohtivat usein tavaroita. Niin nytkin. Hän löysi vajaan paketin oudonnäköisiä teepusseja.

Piritta laittoi kotiin päästyään teeveden kiehumaan. Hän silmäili tyytyväisenä ympärilleen. Asunto oli pieni ja kodikas. Ikkunasta näkyi vanhakaupunki. Seinällä oli hänen lempitaulunsa. Taiteilija oli vanginnut hetken, jolloin yö oli väistynyt ja aamuauringon säteet valaisivat tornit. Piritta istahti nojatuoliin ja kietoi torkkuhuovan ympärilleen. Mukista tulvahti mieto sienentuoksu. Hänen mustavalkoraitainen kissansa naukaisi. Piritta silitteli sitä ja maisteli teetä. Se tuuditti hänet syvään uneen.

Viikon kuluttua teepaketti oli tyhjä ja Piritta halusi lisää. Hän tutki pakkausta. Pohjalla oli käyntikortti. Sametinpehmeä ääni vastasi puhelimeen.

– Tervetuloa tiimiin.

Joonatan oli seurannut tarinaa jännittyneenä.

– Ei tulisi mieleenkään kokeilla huumeita. Teepussijuttu oli ovela. Mutta se Inka oli tyhmä, kun ei tajunnut vaaraa.

– Aika moni meistä on tyhmä tupakan tai alkoholin kanssa. Mielihyvän tunne on uskomaton voimavara, Helmi sanoi.

Hänellä oli kokemuksia, miten pullollinen viiniä rauhoitti kummasti pitkän työpäivän jälkeen.

– Jatketaan seuraavalla kerralla mukavimmilla aiheilla. Olen liittynyt pieneen kirjoittajaryhmään. Voi olla, että pian syntyy uusia tarinoita.

KYNÄILIJÄT

– Hei, meillä on mukavan pieni ryhmä. Rohjetaan kokoontua livenä, Tiina-Kristiina hehkutti. Helmi oli ilmoittautunut Kirjoituksia Paperihuoneesta kurssille. Häntä kiinnosti, miten kuvan inspiroima tarina toimisi.

Kurssilaiset pälyilivät toisiaan. Helmi tunsi Tiina-Kristiinan ennestään. Hän oli ihastunut Galleria Paperihuoneen vaihtuviin näyttelyihin ja kävi siellä joka kuukausi. Muista kurssilaisista vain Jesse oli tuttu. Mies oli erehtynyt valittamaan vapaa-ajan harrastusten puutetta. Helmi oli ehdottanut, josko Jesse tulisi hänen seurakseen kirjoittajakurssille.

– En ole ikinä kirjoittanut, se oli Lailan juttu, Jesse oli parahtanut.

– Sitä suuremmalla syyllä. Ajattele, sinulla on elämäsi tilaisuus muistella yhteistä elämäänne, matkoja ja perhettä.

Jesse oli näyttänyt mietteliäältä.

– Voisihan sitä ajatella. Lailan blogissa on kaikki faktat kirjattuina. Voisin kirjoittaa niistä oman version, hän oli myöntynyt.

Helmi oli nähnyt hänen silmiinsä syttyneen kipinän.

Esittelykierroksella kävi ilmi, että seurueen kolmas nainen oli graafikkoyhdistyksen jäsen Pirre. Helmi tunnisti oitis, että hän oli uusitun kaupunginkirjaston kilpakirjoituksen voittaja.

– Mitä kirjoitit? hän kysyi.

– Aiheena oli kirje 18-vuotiaalta itseltä nykypäivään. Muistelin hulvatonta nuoruutta ja se sai minut liekkeihin, Pirre kertoi.

– Toivottavasti saamme kuulla sen seuraavalla kerralla, Tiina-Kristiina sanoi. – Nyt on vuorossa ryhmämme toisen herran esittely. Santeri, ole hyvä.

– Joo, muutin vasta pari kuukautta sitten Hämeenlinnaan. Työskentelen Verkatehtaalla Galleria Pannun taidelainaamossa. Arvelin, että tällainen kirjoittajaryhmä sopisi virittäytymään kaupungin taide-elämään. Ajattelin hakea Hämeenlinnan Taiteilijaseuraan. Luuletteko, että se onnistuu? hän kertoi avoimesti.

– Aina kannattaa yrittää. Hienoa, että olet mukana. Kierretään yhdessä katsomassa näyttely ja sen jälkeen voimme tehdä pieniä kirjoitusharjoituksia. Päätetään yhdessä kotitehtävän aihe, Tiina-Kristiina ohjeisti.

Gallerian puolella oli astrappo al fresco -tekniikalla tehtyjä maalauksia.

– Onpa jännittävä pinta, Helmi ihasteli.

– Tunnethan Marlenan. Hän ilmoittautui Hämeen Taidearttelin freskokurssille ja innostui. Nämä kaikki ovat tuoreita maalauksia. Tiedän sen verran, että kuva maalataan pigmenteillä ja vedellä kostealle laastipinnalle. Sitten seuraa pari liimauskertaa, jolloin kuva irrotetaan ja siirretään ohuelle kankaalle. Yhden freskon valmistuminen kestää neljä viikkoa.

– Huh, ei minun temperamentillani, Helmi tuumi. – Minua puhuttelee tämä tummatukkainen kaunotar, joka on pukeutunut siniseen kimonoon.

– Sama täällä, Santeri puuttui puheeseen. – Olen käynyt Japanissa. Tapasin Kiotossa hurmaavan neitosen, jota kaipaan edelleen. Vietimme vain lyhyen viikonlopun yhdessä, mutta hän teki lähtemättömän vaikutuksen. Toivon, että näkisimme vielä, mutta tämä kirottu korona-aika tekee matkojen suunnittelun mahdottomaksi.

– Sinähän voit kirjoittaa tunnelmista. Sopiiko, että valitsette yhden maalauksen ja kirjoitatte siitä. Proosaa tai runoutta, kaikki käy. Luemme seuraavalla kerralla kaikkien halukkaiden tarinat.

Helmi katseli mietteliäänä kuvia. Häntäkin kiinnosti kimononeitonen. Mielessä kupli tarina.

– Keittiön puolella on tarjolla inkivääriteetä. Kirjoittakaa noin viisi minuuttia tunnelmakuvia, niin lukaistaan ne teemukien äärellä, Tiina-Katriina kehotti.

Kaikilla oli hauskaa, kun hiekka pöllysi ja laasti roiskui, kun freskotunnelmat kiteytyivät. Helmi palasi kotiin virkistyneenä. Hän otti kannettavan tietokoneen polvilleen. Shems katsoi paheksuvasti.

– Anteeksi kulta, kirjoitan vain pari ajatusta ylös. Mennään ihan kohta.

Kaikki olivat paikalla kahden viikon kuluttua. Näyttely oli ehtinyt vaihtua. Se oli vain hyvä, sillä nyt kirjoittajat pääsivät herkistelemään Sinisen huoneen tunnelmissa.

– Tämä on grafiikkayhdistyksemme jäsenten näyttely. Tekniikka oli vapaa, yhteinen tekijä on sininen väri, Tiina-Kristiina esitteli.

– Tämä on loistava idea. Nähdään kaikki näyttelyt ja katsellaan niitä tarinankertojan silmin, Santeri kiitteli.

Jesse oli sen näköinen, ettei ollut varma, oliko oikeassa paikassa.

– En osannut kirjoittaa niistä freskoista mitään, hän tunnusti nolona. – Mutta yhdellä freskotytöistä oli yllään pitsimekko. Muistelin minun ja Lailan häitä.

– Jesse, se on loistava teema. Jos haluat lukea, kuuntelemme mielellämme.

– Teillä kaikilla muilla on taatusti paljon parempia juttuja.

– Kaikilla meillä on oma käsiala ja omat aiheet. Tärkeintä on, että olet kirjoittanut ja osallistut ryhmään. Ei täällä ole hyviä ja huonoja, täällä on tarinakertojia. Santeri, aloittaisitko sinä?

– Niin kuin kerroin viimeksi, kaipaan Japanin tunnelmaa.

– Anna palaa.

KAIPAAN SINUA
vaaleansininen kirje pöydällä
tiheästi kirjoitettuja rivejä
muste orvokinsinistä
kuoressa kirsikankukkia
rivien välissä hento puuterintuoksu
muisto samettisista öistä?
kaipaan sinua

ulkona räntäsade
vedän villasukat jalkaan
ne marttojen neulomat
lisään tilkan rommia mukiin
vihreä tee rauhoittaa
mutta ei suo unohdusta
kaipaan sinua

maalaan taulun
sekoitan indigonsinistä ja poltettua umbraa
silmäsi tuikkivat
huulesi kaartuvat hymyyn
kaipaan sinua

lisään pellavaöljyä
hiuksesi kiiltävät
laskeutuvat hartioillesi
paljastan olkapääsi
painan pääni sykkivälle kaulallesi
kaipaan sinua

sekoitan sitruunankeltaista ja hiilenmustaa
kiedon kimonon ympärillesi
aistin silkin kahahduksen
puuteroin kasvosi
koristan hiuksesi kirsikankukilla
uppoan tuoksuusi
kaipaan sinua

kirjoitan kirjeen
pujotan kuoreen valokuvan maalauksesta
kerron talvesta, jota ei tullut
kerron koronapiinasta, pimeydestä,
ikävästä, masennuksesta
ei
aloitan alusta

kerron kevään odotuksesta
helisevistä jääpuikoista
kerron lisääntyvästä valosta
haaveista, toivosta
tapaammehan vielä?
kerron sadepisaroista kasvoilla
kerron pihkantuoksusta metsässä
keijukaisten tanssista
kaipaan sinua

– Kiitos, siinä oli hieno tunnelma. Toivottavasti matkasi toteutuu. Kuka haluaisi lukea seuraavaksi?

– Minä voin lukea tarinan Kirsikankukasta, Helmi sanoi. – Se kimonohelmainen tyttönen puhutteli. Kuvittelin mielessäni hänen tarinansa.

KIRSIKANKUKKA

Kuu kurkisteli seitinohuiden silkkiverhojen takaa. Kirsikankukka oli levoton. Viikon kuluttua palatsissa olisi vuoden suurin tapaus. Lyhtyjuhla ja tanssiaiset. Hänen ensimmäiset tanssiaisensa. Harjoitukset sisarusten kanssa olivat sujuneet kömpelösti. Pian hän oli kuitenkin saanut musiikin rytmistä kiinni. Mutta miten tanssi sujuisi kapeassa kimonossa, se jännitti. Isosisko oli neuvonut. ”Ota pieniä askeleita ja eläydy. Älä ajattele mitään, anna musiikin viedä.”

Kirsikankukka kääntyili nihkeiden lakanoiden välissä. Huone oli viileä, mutta hänellä oli kuuma. Hänellä oli myös nälkä. Äiti oli kehottanut syömään kuin lintu ennen juhlaa. ”Näytät kauniimmalta, kun sinulla on hoikka vyötärö”, hän oli kannustanut. Niinpä Kirsikankukka oli syönyt vain paahtoleipää ilman hilloa ja juonut vihreää teetä.

Myös kimono askarrutti. Tuttu ompelija oli valmistanut sen hänen valitsemastaan kiiltävästä satiinista. Oliko se liian vaatimaton juhliin? Vai liian räikeä, liian kiiltävä, liian väljä, vyö liian tiukka? Ainoa, mihin hän oli tyytyväinen, oli tummat hiukset, jotka laskeutuivat harteille. Juhliin hän oli suunnitellut sitovansa hiukset kiinni ja kietovansa niihin tuoreita kirsikankukkia. Nimikkokukkiaan.

”Kirsikka, lintuseni, ikäviä uutisia. Kaupungissa on todettu lisää virustartuntoja. Juhlat on peruutettu”, äiti valitti käsiään väännellen. Hän oli odottanut vähintäänkin yhtä innokkaasti tulevaa tapahtumaa. ”Järjestetään täällä kotona varjojuhlat. Sisaresi soittaa cembaloa ja veljesi tanssittaa sinua. Ehdit kyllä vielä oikeisiinkin tansseihin.”

Kirsikankukka tunsi sekä helpotusta että haikeutta. Hän voiteli pinon paahtoleipiä ja laittoi rutkasti kirsikkahilloa päälle. Oikeastaan elämä oli juuri nyt ihanaa. Ei tarvinnut jännittää kimonon sopivuutta ja tanssiaskelten siroutta.

Kimonon hän ripusti huoneensa verhotankoon. Sen katseleminen toi kutkuttavan odotuksen tunteen. Hän otti peilin edessä muutaman tanssiaskeleen. Tuulenvire avonaisesta ikkunasta toi huoneeseen kirsikankukkien tuoksua.

– Helmi, siinä oli japanihenkeä. Voin eläytyä Kirsikankukan tunnelmiin, Tiina-Kristiina sanoi. – Miniäni Laura pyöritti hulavannetta ennen häitä. Hänkin halusi hoikan vyötärön. Se onnistui, sillä hääkuvissa hän säteilee muodokkaana. Ymmärrän äidin toiveen, että tytär on kukkeimmillaan, kun hän kohtaa ihailijat. Kuka haluaa lukea seuraavaksi?

Minulla on proosaruno, Pirre sanoi ja luki tekstin sen kummempia selittelemättä.

KORONASYKSY

naakkaparvi jähmettyneenä pihapuussa
taputan käsiä
siiveniskuja, kirkunaa, kauhua
puun alla valkoisia roiskeita
kuin palasia revitystä pitsiverhosta
märkiä, hylättyjä

sade osuu kasvoille
tuulenpuuska ravistaa koronakiharoita
katson autiota hiekkarantaa
laulun säkeet soivat päässä
marraskuu, kuukausista julmin

puhelin kilahtaa
koe tämä päivä uudelleen – hymiö
kuvassa sama maisema
ja kuitenkin eri
autio ranta Mallorcalla
kuin enteillen tulevaa turistikatoa

– Tämä ei suoranaisesti liittynyt tehtävänantoon. Kävelin tuolla linnanpuistossa ja runo syntyi hetken tunnelmasta, Pirre sanoi.

– Ei siinä mitään, käytit kirjailijan vapautta. Mielestäni tässä on hyvin havainnoitu koronasyksy. Mitä mieltä muut ovat? Tiina-Kristiina kysyi.

– Kyllä vain. Olen kokenut, että tämä syksy on ankein kaikista. Minulla on samanlainen kaukokaipuu aurinkoon ja kaukomaille kuin Santerilla ja Pirrellä, Helmi sanoi.

– Elämä on tässä ja nyt. Ei kukaan olisi voinut kuvitella, että korona on muuttanut elämän totaalisesti. Mutta Jesse, palauta meidät nostalgiseen menneisyyteen ja kerro, mitä kirjoitit häistänne.

Jesse nojautui tuolissa taaksepäin ja yritti rentoutua. Hän oli tähän asti kirjottanut vain asiatekstejä.

– Luin Lailan päiväkirjoja ja liikutuin. Hän on maalaillut suurella siveltimellä elämämme kulkua. Lapsia, nyt jo aikuisia, on kaksi. Tapasimme opiskeluaikoina ja viihdyimme yhdessä. Laila oli taiteilija ja minä tällainen tavallinen sähköinsinööri. Ehkä siinä oli salaisuus, että olimme niin erilaisia ja kuitenkin samanlaisia. Lailalla oli työelämässä paljon keikkoja. Minä hoidin lapsia isovanhempien ja naapureiden tuella. Ei minulle jäänyt mitään traumoja. Päinvastoin, minä ja lapset kaipaamme Lailaa suunnattomasti.

Muut olivat hiljaa. He antoivat Jessen rauhoittua. Tämä aloitti ääni karheana.

Menimme naimisiin Hämeenlinnan kirkossa. Lailalla oli luonnonvaalea intianpuuvillainen pitsihame ja kädessä kimppu samppanjanvärisiä ruusuja. Minulla oli samanlainen ruusu vaalean kesäpuvun rintataskussa. En minä näitä muista, mutta tarkistin hääkuvasta. En muista kirkostakaan juuri mitään. Häämarssi soi ja me kävelimme käsi kädessä alttarille. Kyllä me molemmat sanoimme tahdon ja sehän oli pääasia.

Rakel-anoppi järjesti mökillä juhlat. Pöytä oli koreana. Anopin bravuuri oli Burgundin pata. Saimme sitä aina hänen luonaan käydessämme. Pataruokaa taisi olla silloinkin tarjolla. Hääkakku oli kolmekerroksinen. Söin kolme palaa. Karkasimme ystäviemme kanssa jatkoille heti kun kahvit oli juotu. Istuimme bestman Immon auton takapenkillä. Hänen tyttöystävänsä Ulla tarjoili taskumatista jaloviinaa.

Astelimme posket punaisina hotelli Aulangon respaan. Laila oli varannut kahden hengen huoneen. ”Minulla on teille yllätys”, vastaanottovirkailija sanoi leveästi hymyillen. Hän lähetti apupojan näyttämään tietä. Saimme käyttöön ylellisen sviitin. Se oli kulmahuoneisto, jossa oli seinänkokoiset ikkunat ja näkymä Vanajavedelle. Pöydällä oli jääpalakulhossa pullollinen kuohuviiniä. Minua hirvitti. Kuka tämän kaiken maksaa?

Poika rauhoitteli. ”Tämä on lahja hotellilta, veloitamme vain varatun huoneen hinnan.” Rauhoituin. Kohotimme ystäviemme kanssa maljat. Päivä oli suurenmoinen. Mökillä oli ollut sateentihkua, mutta illalla sää kirkastui.

Siirryimme jossain vaiheessa tanssisalin puolelle. Orkesteri soitti valssia, kun astuimme sisään. Laila näytti hurmaavalta pitsipuvussa. Kukat hän oli jättänyt sviittiimme. Kumarsin ja vein morsiameni lattialle. Muut kerääntyivät piiriksi ympärille ja taputtivat. Taisi olla yksi elämän tähtihetkistä.

Hääyöstä en muista muuta kuin sen, että Lailan pikkusisko Taimi nukahti sviittimme sohvalle. Vietin siis hääyön sisarusten kanssa. Katselin valokuva-albumista kuvaa, jossa Laila hymyilee vaahtokylvyssä kuohuviinilasi kädessä. Matkamme alkoi onnellisissa merkeissä.

Jesse lopetti. Muidenkin silmät olivat kyynelissä.

– Lähdittekö häämatkalle? Tiina-Kristiina kysyi.

– Joo, Immo haki meidät aamulla ja vei Turkuun. Meillä oli polkupyörät mukana. Rantauduimme Gotlantiin. Tajusimme, että olemme ulkomailla, kun tullimies kysyi satamassa ”Har ni något att förtulla?” Pudistimme hämmentyneinä päitämme. Kiersimme viikon aikana erinäisen määrän kivikasoja ja telttailimme raukkirannoilla.

– Kirjoita ilman muuta lisää, Helmi kannusti.

– Tutkin meidän kirjahyllyä ja löysin sieltä kadonneen aarteen, Jesse kertoi. – Poikamme Mikke kirjoitti parikymppisenä runoja purkaakseen elämäntuskaa. Hän sai pienen vihkosen julkaistua. Sen nimi on Merenneitosäilykkeitä.

Hän penkoi reppuaan ja näytti valkokantista kirjaa. Kannessa oli mustavalkoinen piirroskuva itkevästä simpukasta.

– Lueskelin näitä runoja eilen illalla. En ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta yksi kolahti. Voisin lukea runon Hiljainen laulaja.

Hänet on suljettu iäksi torniin.
Hän laulaa tarinoita
unohtuneista kaupungeista.

Kaupungeista,
joita ei ollut.
mutta joiden kaduilla kaikki
unissaan kävelivät.

Eikä hän pysty nukkumaan.
Hän on niissä
kaupungeissa kasvanut.

Hän laulaa.
Ja hänen laulunsa
sekoittuu ihmisten uniin.

– Se antaa ajattelemisen aihetta. Pidin tunnelmasta, Helmi kommentoi. Muut nyökkäilivät. Tiina-Kristiina palautti maan pinnalle.

– Kuulkaa, meidän on nyt aika päättää, mitä kirjoitamme seuraavaksi kerraksi. Mutta sitä ennen voin lukea, mitä kirjoitin tänään aamulenkillä. Tämäkin on runo, mutta ei liity mitenkään freskoaiheeseen.

Tuulenvire kasvoillani
lumihiutale kielen päässä

unohdun ajatuksiin
horjahdan.
Kömpelömpi olisi kaatunut,
rakkaani nauraa,
tarttuu käteen
olen turvassa
ainakin hetken,
katukäytävät kiiltävät kristallinkirkkaina

– Niin totta, minäkin kävelin ylivarovaisesti, sillä liukuesteet unohtuivat, Helmi kertoi.

– Minun pyörässäni on nastarenkaat, Pirre sanoi ja kiinnitti kypärän päähänsä.

– Kävelkää varovasti, minä hurautan autolla kotiin. Kitkarenkaissa on pitoa, Tiina-Kristiina heilautti kättään. – Hei, olin unohtaa, se seuraava aihe, onko ehdotuksia?

– Minä olen lukenut viime aikoina fantasiakertomuksia. Niissä on huikeaa mielikuvituksen lentoa. Tekisi mieli itsekin kirjoittaa jotain sci-fiä, Santeri ehdotti.

Muut olivat hetken hiljaa. Ehdotus oli yllättävä.

– Minä otan haasteen vastaan. Ei koskaan voi tietää, mitä oudot aiheet tuottavat, Pirre sanoi.

– Selvä, saatte kirjoittaa myös vapaavalintaisesti, jos aihe tuntuu vieraalta. Pääasia on, että kirjoittaminen tuntuu hyvältä, Tiina-Kristiina sanoi ja sammutti valot.

– Helmi, ota minua kädestä, Jesse sanoi, kun he lähtivät kävelemään liukasta Arvi Karistonkatua pitkin.

– Ja minua toisesta kädestä, Santeri tarjoutui.

Helmi tunsi itsensä kuningattareksi, jota kaksi komeaa miestä saatteli. Jesse hyvästeli sillan kupeessa.

– Taidan jatkaa kirjoittelua Lailan ja minun elämästä. Hääpäivän muistelu tuntui hyvältä.

– Niin ja muista Lailan blogi. Löydät sieltä kertomuksia yhteisistä matkoistanne. Siellä on paljon kuvia. Vesi nousi kielelle, kun luin, mitä herkkuja olette syöneet.

– Laila rakasti hyvää ruokaa ja kyllä se minullekin kelpasi, Jesse nauroi.

Helmi ja Santeri jatkoivat matkaa Hätilän suuntaan. Kävi ilmi, että Santeri asui melkein Helmin naapurissa Aulangontiellä.

– Talolla on hassu nimi Hämpton. Onkohan se joku muunnos Hämeenlinnasta? Santeri kertoi.

– Kuulostaa oudolta. Tiedätkö, että täällä on loistavat lenkkimaastot. Heti Aulangontien takana on viehättävä Ruutikellarinmäki. Siellä on vanhoja rintamiestaloja. Puutarhat ovat keväisin upeita. Harjulla on polkuja, joita pitkin pääsee Aulangolle asti. Voitaisiin käydä joskus kävelemässä, Helmi ehdotti.

– Sopii, minulla on maanantait vapaat. Taidelainaamo ja Galleria Pannu ovat silloin kiinni.

– Samoin, Taidemuseokin on maanantaisin kiinni.

Helmi nolostui huomatessaan, että oli tekemässä treffejä miehen kanssa, jonka oli tavannut vasta hetki sitten. Santerin kanssa oli ihmeen helppo jutella. Tämä vaikutti reilulta ja otti ehdotuksen vastaan maailman luonnollisempana asiana.

Shems odotti ovella. Se oli kuullut Helmin askeleet rappukäytävässä. Helmi kumartui pörröttämään koiran valkoista turkkia.

– Kuule muru, minulla on aavistus, että olemme saaneet uuden ystävän.

KEVÄTRETKI

Santeri soitti Helmille seuraavana maanantaina.

– Olen juonut pannullisen mustaa kahvia ja lukenut päivän sanomalehden. Olisin nyt valmis lenkille, hän sanoi.

– Sopii, minä ja Shems olemme valmiit tuossa tuokiossa. Tulemme pihallesi kymmenessä minuutissa.

Shems oli täpinässä. Se odotti Helmiä eteisessä remmi hampaissa. Helmi puki ylleen vadelmanpunaisen tuulitakin ja veti jalkaan tukevat lenkkarit. Kevät oli pitkällä, mutta varjopaikoissa oli vielä lunta.

Santeri odotteli, kun he saapuivat. Mies oli kietonut käsinkudotun pitkän liinan kaulaan ja vetänyt samanvärisen pipon päähän. Siinä oli hauska karvainen tupsu.

– Sisko on ahkera neulomaan. Sain nämä joululahjaksi, hän selitti, kun Helmi ihaili taidokasta palmikkoa.

– Kiivetään ylös harjulle, Helmi ehdotti. Shems veti hihnasta. Kiehtovia tuoksuja oli joka puolella. Vastaan tuli kiharaturkkinen mäyräkoira. Se kierteli Semun ympärillä niin, että hihnat menivät ristiin. Helmi irrotti kiinnityksen kaulapannasta. Shems syöksyi riemukkaasti ylös polkua. Mäyräkoirakin oli kiskaissut hihnan irti. Se saavutti Semun ja molemmat koirat kierivät sammalikossa.

Helmi ja Santeri kiiruhtivat perässä. He saivat koirat kiinni vasta harjulla. Molemmat olivat hengästyneitä noususta.

– Senkin karkulainen, onko kevät sekoittanut pienen pääsi, Helmi torui.

Shems keikisteli, mutta epäili, että tänään ei herkkuja tippuisi. Helmi ja Santeri istahtivat penkille ja vetivät henkeä. Santerin taskusta löytyi suklaalevy. Shems nuoli huuliaan.

– Shems, tiedät tasan tarkkaan, etteivät koirat saa syödä suklaata. Odota, taskun pohjalla taitaa olla koirankeksejä, Helmi sanoi.

Shems narskutteli niitä tyytyväisenä. Nuoret kiipesivät Aulangon näköalapaikalle. Helmi otti kännykällä kuvia Lusikkaniemestä. Santeri otti kuvia Helmistä ja Semusta. Helmi otti kuvia Santerista nojailemassa kaiteeseen.

– Harmi, kun näkötornin kahvio ei ole vielä auki. Voin tarjota sinulle retken jälkeen vohveleita. Tein aamulla taikinan, Helmi sanoi, kun he reippailivat takaisin.

– Vau, en muista koska viimeksi olen syönyt niitä. Onko hilloakin?

– Taidat olla samanlainen herkkusuu kuin ystäväni Joonatan, Helmi nauroi.

– Onko Joonatan poikaystäväsi? Santeri kysyi.

– Ei sinne päinkään. Hän on teini-ikäinen kummipoika. Poikkeaa silloin tällöin yökylässä. Herkuttelemme pizzalla ja hampurilaisilla ja kehittelemme uusia tarinoita. Meillä on joukko satuhahmoja, jotka sukeltavat seikkailusta toiseen.

– Kuulostaa jännittävältä. Saanko tulla joku ilta mukaan satutuokioonne?

– Kysytään Joonatanilta. Voi olla, että joudut osallistumaan.

– Kiinni veti. Soita, kun poika tulee seuraavan kerran.

Vohvelit maistuivat kaikille. Shems nuoli viimeiset kermavaahdon rippeet kupistaan. Se käpertyi Helmin kainaloon Santerin lähdettyä. Päivä oli ollut sen mieleen. Ensin kirmailua metsässä ja sitten herkkuja. Mitä muuta pieni koira voi kaivata. Varsinkin kun mami köllötteli vierellä.

KYNÄILIJÄT

Tiina-Kristiina keitteli inkivääriteetä. Sen tuoksu kiiri avoimesta ovesta kadulle. Kevät teki tuloaan. Ilmassa oli aavistus raikkaista tuulista. Pirre saapui ensimmäisenä. Hän jätti pyörän ikkunan eteen ja riisui kypärän.

– Olipa hurja keli. Sillalla tuuli niin, että pelkäsin kaatuvani.

Helmi ja Santeri tulivat yhdessä.

– Meillä on sama matka, Helmi selitteli. – Jesse soitti, hän ei pääse tänään. Hänellä on joku Teams työpalaveri.

– Voidaan aloittaa. Miten sci-fi on kolahtanut? Tiina-Kristiina kysyi pilke silmäkulmassa.

– Minä yllätin itseni, Helmi kertoi. – Olin ensin huuli pyöreänä, mitä kirjoitan. Keksin, että käytän kaikkia aisteja. Minusta hyvässä kirjoituksessa pitää näkyä, kuuloa, haistaa, maistaa ja tuntua. Luenko ensimmäisenä? Tämä on aika pitkä. Tarinan nimi on Laboratorio.

– Ole hyvä. Ottakaa rennosti ja nauttikaa, Tiina-Kristiina sanoi ja kaatoi höyryävät kupilliset teetä. Helmi laittoi lukulasit päähänsä ja luki kuuluvalla äänellä.

KOLMAS SILMÄ

Esittelemme nyt tuoreimman hittituotteemme. Kaikki aikaansa seuraavat hankkivat kolmannen silmän. Katseesta tulee kristallinkirkas. Parasta kaikesta, näet toisten ajatukset. Eikö olekin mahtavaa!

Mitä, en kai minä halua nähdä, mitä muut minusta ajattelevat. Olen pullea, vähemmän muodikas ja tukkakin hapsottaa. Ei ikinä, en halua.

Tai jos kuitenkin. Olisihan se aikamoinen kokemus nyt kun ultradigitaalitekniikka mahdollistaa mitä vain. Voisin käydä kampaajalla, ostaa korsetin ja pukeutua liehuvahelmaiseen hamoseen. Tai jos rupean oikein hurjaksi, käyn hankkimassa kasvojenkohotuksen, pystyrinnat ja lohikäärmetatuoinnin.

Yhtäkkiä näin silmiä kaikkialla. Villeimmät hankkivat lemmikkieläimillekin lisäsilmät. Mitähän ne näkivät? Kolmeulotteisia makkaroita?

”Tytöstä on tullut huikentelevainen. Ei uskoisi, ennen niin järkevänoloinen ihminen. Mitä se kuvittelee itsestään? Katsokaa nyt, koreilee tyttömäisissä kesämekoissa, vaikka ikää on ties kuinka paljon. Korkokengät se on laittanut jalkaan ja hoikistunut. Onkohan sillä vakava sairaus vai ehkä romanssi?”

Tätä en olisi halunnut nähdä ja kuulla. Voisiko silmästä päästä eroon? Mitä jos laitan silmälapun. En ihan vielä. Haluan nähdä, mitä rakas mieheni minusta ajattelee.

”Tulisipa vaimo viereen, saisin puristaa oikein kunnolla. Mitä vielä, siellä se naputtaa tietokonetta, vaikka minä istun täällä television äärellä yksikseni. Laittaisi edes äitienpäiväksi ostamani läpinäkyvän yöpaidan päälleen. Mutta ei, sillä on taas se lököttävä oloasu. Rinnatkin ovat piilossa. Voisi se edes tuoda oluen ja tukevan kinkkuleivän. Itse pitää hakea. Ei ole vaimosta mitään iloa. Kalliiksikin se tulee. Osti uuden mekon, vaikka kaapissa on entisiä. Entä se nuorennusleikkaus? Humpuukia sanon minä. Elä nyt tuollaisen kanssa.”

Tätäkään en halunnut nähdä ja kuulla. Silmästä on päästävä eroon. Elän mieluummin suloisessa harhassa. Siinä uskossa, että minusta pidetään ja ulkonäkö on sivuseikka. Kuka pahus on keksinyt tämän tyhmän silmäjutun. Joku insinööri tietenkin. Ja minä menin vielä hankkimaan tämän kauhistuksen. Tyhmä tyhmä minä.

KORVAKLINIKKA

Kuuletko omiasi? Me vahvistamme kuuloasi. Kuule mitä haluat. Sinun ei tarvitse välittää siitä, mitä ihmiset puhuvat. Ajattele mikä mahdollisuus. Naapurisi moittii sinua melusta. Ei hätää. Laitat kuulokkeet korvillesi ja naapurin ääni kuulostaa sulomusiikilta korvillasi! Lapset mekastavat. Kuulokkeet saavat heidän äänensä kuulostamaan linnun liverrykseltä. Miehesi huomauttelee sinulle tekemättömistä töistä. Kuulokkeissa se kuulostaa kehulta!

Laita tilillemme minimaalisen pieni maksu. Erikoistarjouksemme on voimassa vain viikon. Saat paluupostissa kuulokkeet, jonka värin voit valita itse. Löytyy pinkinpunaista, sähkönsinistä ja lehmuksenvihreää. Valikoimassa on tietysti myös klassikot musta ja valkoinen. Tai jos haluat olla muodikas, kultahile tai hopea ovat sinun juttusi.

Kerro tarjouksestamme naapureillesi. Levitä tietoa somessa. Tämä tilaisuus on ainutlaatuinen! Se muuttaa elämäsi. Odotamme kuulevamme sinusta pian. Ystävällisin terveisin Korvaklinikka

Minulla on nyt neonkeltaiset kuulokkeet. Ne sointuvat kesämekkoon. Pyörähtelen peilin edessä. Laitoin korkokengät keväthuumassa. Naapurin vanha rouva on tulossa päiväkahville. Hän on kova juoruamaan. Kestän hänen puhetulvaansa, koska tiedän hänen olevan yksinäinen. Hän tarkkailee talon asukkaita ja paljastaa enemmän kuin mielellään heidän pimeät puolensa.

Arvasin, hän kertoi alakerran lesken juopottelevan. Yläkerran vanhaherra on sairastunut kihtiin. Hänen rouvansa on jättänyt hänet nuoremman miehen takia.

Naapurin puhe saa pään särkemään. Esittelen hänelle kuulokkeita ja sovitan ne päähäni. Puhe alkaa soida kuin musiikki. Kuulen, että talon lapset käyttäytyvät hyvin. Sanovat päivää ja hymyilevät. Kuulen, että naapurit auttavat toisiaan ja pitävät huolta vanhuksista.

Naapuri näyttää hämmästyneeltä, kun halaan lähtiäisiksi. Annan kuulokkeet lahjaksi. Ostan itselleni uudet. Nyt pinkinpunaiset. Nekin sointuvat mekkooni, jossa on sulassa sovussa keltaisia ja punaisia kukkia.

Otan pankkilainan. Ostan kuulokkeet kaikille talon asukkaille. Viis rahasta. Haluan kuulla vain hyviä uutisia. Naapurin vanha rouva säteilee, kun tapaamme. Hän on tulossa taas tänään kahville. Suorastaan odotan sitä.

TUOKSUTON TUOKSU

Huippu-uutinen. Nyt on kehitetty Tuoksu, joka ei tuoksu miltään! Kuulostaako oudolta? Ehei, se tuo kotiisi puhtautta ja sinä itse olet suihkunraikas. Vaikka tulisit juoksulenkiltä, et tarvitse enää pesua vaan voit suihkauttaa tuoksutonta Tuoksua!

Mietitään, mitä se muuttaa. Jos ollaan tarkkoja, niin kaiken. Et tarvitse enää kalliita pesu- ja puhdistusaineita. Kotisi pinnat ja vaatteesi pysyvät raikkaina Tuoksun avulla. Kuvittele miehesi hikisiä varpaita. Suihkaus Tuoksua ja teillä on ihanaa yhdessä. Kuvittele pikkuvauvasi kakkavaippaa. Ei enää kiusallisia hajuja. Vain pieni suihkaus Tuoksua!

Ruuanlaitossa se on huippukeksintö. Paistat silakoita. Suihkautat ilmaan Tuoksua ja keittiö on hetkessä hajuton. Ilman tätä tuotetta et tule toimeen. Tämä keksintö mullistaa elämäsi.

Tervetuloa tuoksuttoman Tuoksun ihmemaahan!

Miten ihmeessä ilmoittauduin tämänkin tuotteen testiryhmään? Sain suihkupullon Tuoksua. Se kulkee käsilaukussa. Menin töihin ruuhkabussilla. Edessäni istui yönsä ulkosalla nukkunut pultsari. Hänen märät pesemättömät vaatteensa haisivat sanoin kuvaamattoman kamalille. Suihkautin Tuoksua. Ihmiset bussissa havahtuivat. Ilma raikastui hetkessä. Ehkä Tuoksu on epäilyksistä huolimatta Huipputuote. Plussa Tuoksulle.

Aamupalaveri oli juuri alkamassa, kun saavuin työpaikalle. Kollegat haisivat valkosipulille ja vanhalle viinalle. Jotkut jollekin pahemmallekin. En sano mille. Hymyilin ja suihkautin kokoushuoneeseen Tuoksua. En muista koskaan ennen olleeni yhtä raikkaassa tiimikokouksessa. Plussa Tuoksulle.

Kotona leijui tuoreen kahvin ja pullantuoksu. Mies on innokas kokki. Rakastan häntä ja hänen leipomuksiaan. Mikä ihme sai minut suihkauttamaan Tuoksua. Keittiöstä tuli hetkessä hajuton ja mauton. Kahvi maistui laihalle ja pullat sahajauhoille. Miinus Tuoksulle.

Lapset tulivat punaposkisina pihaleikeistä. He tuoksuivat keväälle, tuulelle, kuralätäköille. Suukottelin märkiä poskia. Suihkautin Tuoksua. Lasten iloinen nauru kuului mutta kodin tunnelma oli muuttunut. Tuntui kuin olisin ollut desinfioidussa sairaalan odotushuoneessa. Miinus Tuoksulle.

Heitin Tuoksun roskiin. Aion ilmoittaa, että ihmekeksintö ei ole minua varten. Tuoksut kuuluvat Elämään niin hyvässä kuin pahassakin.

MAKUMATKA ONNEEN

Shhhh. Tämä keksintö on salaisuus. Haemme vasta patenttia. Älkää paljastako. Meillä on testiryhmä, joka on liekeissä. Jokainen on löytänyt uusia elämyksiä makumaailmassa.

Kerron ennakkotietoja teille lehdistön edustajat, koska haluamme julkisuutta heti kun patentti on saatu. Vaadimme sitä ennen vaitiolovelvollisuutta. Allekirjoittakaa tämä paperi. Sen jälkeen tulette hämmästymään!

Kaikki alkoi pienestä makutestistä. Tutkimme, mistä ihmiset pitävät. Ylivoimaisesti suosituin oli sokeri. Makeaa, sitä kaikki haluavat. Erityisesti hammaslääkärit. Toiseksi tuli sitruuna. Happamiakin ihmisiä on. Suola, karvas, umami, ne kaikki saivat hajaääniä.

Työryhmämme piti suunnittelupalaverin. Täytyy myöntää, että makeat ja happamet alkoholipitoiset juomat saivat ideat kiitoon. Miksi jokainen ei voisi saada sitä makua, joka sattuu miellyttämään? Mietimme, että makea hampurilainen, suolainen kinuski, hapankirsikka, juusto mansikkahillon kera, miksi ei? Omat lapsemme rakastavat kaurapuuroa ketsupin kera.

Kehittelimme laboratoriossa jauheen, joka muuttaa lennossa ruoka-aineen maun. Se toimii suolasirottimen tapaan. Syöt jauhelihapihviä, sirotat päälle Jauhetta ja kas, pihvisi on muuttunut makeaksi herkuksi. Tai syöt ällöttävän makeaa täytekakkua. Sirotat Jauhetta ja maku on muuttunut mukavan sitruunaiseksi.

Olemme testanneet, miten veriryhmät vaikuttavat makuun. Valinta on helppo. Jokaiselle veriryhmälle löytyy oma suosikki. Testaamme sinut, valitsemme juuri Sinulle sopivan Jauheen ja saat jatkossa sellaisia makuja, joista et ole voinut uneksiakaan!

Hinta tosin on korkea, mutta mitäpä emme maksaisi makuelämyksistä. Saatte koeannokset, kun sitoudutte mainostamaan tuotettamme. Takaamme, että kokemus ylittää toiveenne!

Yhteistyöterveisin Makumatka Onneen.

Että pitikin mennä tiedotustilaisuuteen. Pomo määräsi, oli mentävä. Kuuntelin ristiriitaisin tuntein. Kaikille jaettiin näyteannoksia. Piikki sormeen, veriryhmä selville, sirotin Jauhetta ja leivosvati käteen. Testasin. Perunaleivos maistui karviaiselle. Sacherkakku suolakurkulle. Hmm, se oli outoa, mutta jollain tavalla kiehtovaa.

Allekirjoitin sopimuksen. Olinhan luvannut kirjoittaa artikkelin lehteen. Entäpä jos kirjoitan kriittisen? Kysyin pomolta. Hän taputti minua päälakeen. Hyvä tyttö.

Mikä tyttö minä enää olen? Mutta joka tapauksessa. Hän kehotti minua kertomaan Jauheesta Uutena Maailmaa Mullistavana keksintönä. Tarvitsemme mainostuloja tyttöseni, heh heh. Poistuin paikalta korot kopisten.

Kirjoitan nyt artikkelia. Olen pitänyt itseäni kriittisenä toimittajana. Suuni on suljettu. Otan Jauhetta. Se rauhoittaa. Epäilyn siemen nostaa päätään. Mitä Jauhe tekee makumaailmalle? Onko se jopa vaarallista? Otan lisää Jauhetta. Se nujertaa Epäilyn.

TUNTOSARVET JOKA KOTIIN

Laboratoriomme on kehittänyt herkät Tuntosarvet kotikäyttöön. Ne voi kiinnittää näppärästi pikaliimalla otsaan. Vain hipaisu mihin tahansa kohteeseen ja analyysi syöksyy suoraan aivoihisi. Kuvittele makoisaa suklaapalaa. Et voi syödä sitä, kun huomaat kaikki lisäaineet, jotka siihen on kätketty. Takuuvarma laihtuminen on edessä. Tuntosarvesi löytävät makkarasta epäpuhtauksia, hedelmistä säilöntäaineiden jäämiä, kaloista elohopeaa. Mutta ei hätää. Jos himoitset jotain herkkua, käännät vain tuntosarvet sojottamaan ylöspäin. Niin helppoa se on. Meillä on tapana sanoa: tietämättömyys helpottaa tuskaa. Mutta aikaansa seuraavat ihmiset janoavat tietoa. Tuntosarvet ovat siinä korvaamaton apu.

Nämä olivat vasta alkupaloja. Ajattele tunteita. Olet rakkaudesta sokea. Hipaiset tuntosarvilla kumppaniasi. Jopa silmät avautuvat. Aistit pettämistä, himoa, mustasukkaisuutta. Eihän kenenkään pidä moiseen suostua. Säästyt turhilta sydänsuruilta ja pettymyksiltä.

Entä lapset. Jos sinulla sellaisia on. Tuntosarvet kertovat oitis suunnittelevatko he kolttosia, lintsaavat koulusta, näpistävät karamelleja. Voit rangaista heitä jo ennen kuin he ehtivät tehdä mitään.

Kaupanteossa tuntosarvet ovat ehdottoman tarpeellisia. Yrittääkö autokauppias huijata? Pyytääkö asunnonvälittäjä ylihintaa? Ehei, käytät Tuntosarvia ja tiedät oitis missä mennään.

Matkoilla Tuntosarvet näyttävät kyntensä. Ajattele, miten kätevää on tinkiä, kun Tuntosarvet kertovat sinulle himoitsemasi tavaran oikean hinnan. Tulet hämmästymään, miten edullisesti saat tarpeettomia matkamuistoja pölyttymään kirjahyllyysi.

Mieti, mihin kaikkeen voit käyttää niitä. Lista on loputon. Meillä on nyt erikoistarjous. Saat Tuntosarvet puoleen hintaan, kun tilaat heti. Tyytyväisyystakuu!

Kunnioittavasti Toiminimi Tuntosarvet joka kotiin.

Tuohon en rupea. En. Olen testannut jo liiaksi uutuustuotteita. Laboratorio tuo markkinoille keksintöjä liukuhihnalla. Kolmannen silmän olen kätkenyt otsatukan alle.

Käytän sitä vain äärimmäisessä hädässä. Siis aika usein. Olen jäänyt koukkuun. Näen ihmisten ajatukset, eikä se ole mukava tunne. Miten paljon kateutta ja pahansuopaisuutta onkaan ilmassa. Olen kuin huumeessa. En halua katsoa, mutta katson kuitenkin.

Kuulokkeita rakastan. Ne ovat pelastaneet mielenrauhani. Minulla on niitä joka värisävyä. Siniset farkkujen kanssa, mustat hautajaisiin, kultahileet bileisiin. Olen saanut uusia ystäviä, kun olen mainostanut Kuulokkeita. Olen uskottava. Saan nykyään Korvaklinikalta provisiota. Elintasoni on kohentunut mukavasti.

Tuoksuton Tuoksu oli kamala keksintö. Annoin palautetta. Muillakin testiryhmäläisillä oli samansuuntaisia kokemuksia. Tuoksu vedettiin pois markkinoilta. Hyvä niin. Olen ottanut käyttöön nuoruuteni lempituoksun Appelsiininkukkaveden. Se saa minut tuntemaan oloni raikkaaksi. Suosittelen muillekin.

Jos tulee uskonpuute, turvaudun Jauheeseen. Siitä tuli Menestys. Artikkeliani kehuttiin. Sain tiedonjulkistamispalkinnon ja Jauhetta loppuiäkseni. Pomo antoi palkankorotuksen. Olen nyt urani huipulla. Sillä oli kova hinta. Luovuin periaatteistani. Kun epätoivo iskee, otan Jauhetta.

Tuntosarvet? En testaa. Haluan säilyttää mielenrauhani. Vai testaisinko sittenkin?

Kaikki taputtivat. He olivat huomaamattaan eläytyneet Helmin tarinaan.

– Se oli mainio. Mistä ihmeestä keksit kaikki nuo ihmejutut?

– En tiedä itsekään. Tarina syntyi sitä mukaa kun kirjoitin. Olin hämmästynyt, miten helposti se eteni. Olihan tämä nyt sitä sci-fiä?

– Oli, älä epäile. Pääsit asian ytimeen, Santeri sanoi.

– No Santtu, haluamme kuulla seuraavaksi, mitä sinä kirjoitit.

– Äh, vaikka aihe oli minun keksimäni, fantasian kirjoittaminen oli vaikeampaa kuin kuvittelin. En päässyt alkuun, mutta sitten keksin, että sitäkin voi kirjoittaa runomuodossa. Tällainen syntyi ilman suuria ponnisteluja.

Hän rykäisi ja luki sujuvalla äänellä.

Venus
kiehtova planeetta
mahdollisuuksien rajoissa?
Puen ylleni avaruuspuvun
laitan päähän kypärän
varaan eväiksi ruisleipää ja salmiakkia.

Kiidän yli linnunradan
heilautan kättä pyrstötähdille
sukellan mustaan aukkoon
en näe mitään

Avaruus pirstoutuu
olen muuttunut tähtisumuksi
tanssin kuunsäteiden kanssa
olen aineeton, keveä, liekeissä-

Näen Venuksen
rakkauteni kohteen
koen että tämä on Elämää
en pelkää.

Aurinko herää
polttaa minut poroksi
huudan läpi avaruuden
huudan tuskasta
huudan ilosta
huudan rakkaudesta.
Tein sen
mitä miehen tulee tehdä
olen oman elämäni sankari.

Kaikki taputtivat. Runo oli voimallinen. Santeri näytti tyynen rauhalliselta, mutta hänen poskensa olivat punehtuneet.

– Hieno runo, kiisimme kanssasi avaruudessa, Tiina-Kristiina sanoi.

– No jaa, olin juonut pari rommikolaa ennen kuin se syntyi, Santeri kertoi. – Olisi kiva kuulla teidän muidenkin fantasiat.

– Minä jätän väliin, Pirre sanoi.

– Minäkin jätän väliin, Tiina-Kristiina ilmoitti. – On ollut työkiireitä. Lupaan parantaa tapani seuraavaksi kerraksi. Ehdotuksia uudesta aiheesta?

– Tiedän, että Jesse haluaa jatkaa muisteluja. Sopiiko, että me muutkin muistelemme. Ehdotan aiheeksi mieleen jäänyttä matkaa tai vaihtoehtoisesti ruokaelämystä.

– Miten olisi molemmat, Helmi kysyi hymynhäive kasvoillaan. Hänellä oli ajatus, että teemat voisi hyvinkin yhdistää.

SATU JATKUU

Joonatan katseli sivusilmällä Santeria. Poika oli odottanut Helmin olevan yksin, mutta nyt vieraana oli tuiki tuntematon herrahenkilö.

– Moi, mä olen Santtu. Ihan vaaraton, Santeri nauroi.

– Mä olen Joonatan. Tykkään käydä täällä Helmin luona. Se paistaa maailman parhaita lettuja ja piirakoita.

– Sen vuoksi minäkin täällä olen. Kotona tulee lämmitettyä vain valmisruokia, Santeri tunnusti.

Helmi pyyhki käsiään esiliinaan. Keittiöstä tulvi herkullinen tuoksu.

– Pojat, käsipesulle ja sitten pöytään. Kokeilin uutta reseptiä. Saatte rahkalettuja ja vadelmahilloa.

– Vau, nämä ovat hyviä, Santeri kehui.

– Kuulosti terveelliseltä, mutta hunajan ja hillon kanssa kyllä ihan hyviä, Joonatan sanoi ja lastasi lisää lettuja lautaselle.

Helmi katsoi tyytyväisenä, kun pojat olivat selvittäneet hetkessä koko pinon. Hän oli maistellut lettuja suoraan pannulta.

– Istukaa mukavasti sohvalle. Kerrotaanko Joonatan, miten satumme edistyy?

– Mama Maddalena on kuningatar Ellinooran vieraana Satulinnassa. He ja lapset ovat kotikaranteenissa. Voisiko sanoa linnakaranteenissa? Joonatan aloitti. – Prinsessa Pohjantuulen perhe viettää aikaa omassa linnassaan. Prinsessa Tähti, Lassi ja pikkupojat ovat Lapissa. Kaikki odottelevat rokotusten alkamista ja elämää koronan jälkeen.

– Ajattelin, että voisimme keksiä prinsessa Quulle ajankulua. Hän on perustanut Kuugallerian tänne Hämeenlinnaan. Muistatko Joonatan, mitä hän puuhasi, kun viimeksi tapasimme?

– Joo. Quu, Kimmo ja Mimosa valmistivat kuningatar Ellinooran Satulinnan pienoismallin. He suunnittelivat ikkunanäyttelyä.

Santeri oli kuunnellut pää pyörällä. Henkilöitä oli liikaa yhdellä kerralla sulatettavaksi.

– Kertokaa minulle prinsessa Quusta. Hän vaikuttaa kiinnostavalta.

– Quu on tarinan kaunotar. Hän on hoikka, tummahiuksinen ja tyrmäävän kaunis. Hän on myös lahjakas taidemaalari. Osaa soittaa, laulaa ja tanssia. Hänellä on ollut epäonnea rakkaudessa. Prinssi Robert löysi Quun tämän kotoa Lapista ja vei morsiamena linnaansa. Surullisten taikasienikokeilujen jälkeen Robert kuoli ja Quu jäi leskeksi. Hän on opiskellut ja hoitanut opettajan sijaisuuksia, mutta päätyi lopulta Mama Maddalenan yllytyksestä pitämään taidegalleriaa Hämeenlinnaan.

– Kuulostaa siltä, että Hämeenlinna on meille kaikille tärkeä paikka, Santeri ynnäsi.

– Kyllä vain. Galleria Paperihuone on Kuugallerian esikuva. Nyt pojat, pankaa mielikuvitus liikkeelle ja keksikää, mitä galleriassa voisi tapahtua näinä aikoina.

– Taikuuksia, Joonatan hihkaisi.

– Totta, mutta Mama Maddalena ei ole paikalla.

– Hän voisi taikoa etänä.

– Hyvä, mutta mistä saamme yleisöä? Helmi kysyi käytännöllisesti.

– Eikö tänä päivänä kaikki live-esitykset striimata? Järjestetään galleriaan taikashow ja myydään verkossa lippuja, Santeri ehdotti. – Minulla on ajatus. Olen opiskellut valotekniikkaa. Laitetaan kunnon esitys pystyyn.

Joonatan oli kuunnellut keskittyneenä. Santeri vaikutti ammattilaiselta. Tästä voisi tulla vielä hauskaa.

– Otetaan Kimmo ja Mimosa tarinaan mukaan. Kimmo voi hoidella valoja. Quu ja Mimosa saavat loistaa tähtinä. Seuraavaksi meidän pitää keksiä teema.

– Jos taustalla on Satulinna, kissat voisivat vallata sen, Joonatan keksi. Show’n nimi voisi olla Mustien kissojen yö.

– Ehdotan, että kirjoitetaan kaikki ajatuksia ja valitaan sen jälkeen niistä parhaat, Santeri sanoi. – Minun pitää nyt lähteä. Saanko tulla huomenna jatkamaan?

– Mitä sanot Joonatan? Helmi kysyi.

Pojan posket punoittivat. Hän oli eläytynyt täysillä. Helmi arveli, että pojan yöuni olisi levoton.

– Tule vaan. Joonatanin täytyy lähteä iltapäivällä kotimatkalle. Laitan meille jotain hyvää lounaaksi.

– Sopiiko, että tuon viinipullon? Santeri kysyi.

– Minulle kokista, kiitos, Joonatan hihkaisi, kun Santeri puki takkia ylleen.

– Mistä Shems tykkää?

– Nakeista, entiset onkin jo loppu.

– Yritän parhaani, Santeri heilautti kättään ja lähti.

Joonatan oli hereillä aamuseitsemältä. Helmi hieroi unisena silmiään.

– Mitä haluat aamupalaksi? Puuroa?

– Hunajapaahtiksen, kiitos ja kaakaota.

– Älä kerro äidillesi, että hemmottelen sinua, Helmi hymyili ja laittoi kaksi viipaletta täysjyväleipää paahtimeen. Hän keitti itselleen vahvaa kahvia. Päivästä oli tulossa mukavan aurinkoinen.

– Käytkö Semun kanssa aamupissillä? Minä valmistelen sillä välin meille lounasta, Helmi ehdotti makean aamiaisen jälkeen.

Helmi oli varannut jääkaappiin jauhelihaa, kuohukermaa ja paseerattuja tomaatteja, sillä hän tiesi, että spagetti ja jauhelihakastike olivat Joonatanin lempiruokaa. Kai se Santerillekin kelpaa, hän tuumi paistaessaan lihaa.

– Täällä tuoksuu ihanalle, Santeri sanoi tullessaan samalla oven avauksella Joonatanin ja Shemsin kanssa.

– Löysin kaapista pullollisen chileläistä punaviiniä ja hain lähikaupasta nakkipaketin, kelpaako? Santeri sanoi ja ojensi Helmille kangaskassin sekä kimpun oranssinpunaisia tulppaaneja.

– Kelpaa kiitos. Herkutellaan, Helmi sanoi ja etsi kaapista aaltomaljakon. Auringonsäteet saivat tulppaanit hehkumaan.

– Minä olen keksinyt uusia juttuja, Joonatan sanoi posket pullollaan lempiruokaansa.

– Malta hetki, syödään rauhassa. Haenko vielä ketsuppia? Helmi kysyi.

– Joo. Mitä meillä on jälkiruuaksi?

– Saatte hedelmäsalaattia ja jäätelöä. Pilkoin tuoreita mandariineja, banaania ja viinirypäleitä. Maistuuko Santeri kahvi?

– Kyllä kiitos, kaikki maistuu. Taidan muuttaa sinun luoksesi täysihoitoon. Tai ehkä en kuitenkaan. Lihoisin viikossa.

– Älä höpsi. Tämä on vain tavallista kotiruokaa.

– Siksi se maistuukin hyvältä. Saanko ottaa lisää?

– Syökää kaikki. Kokki on tyytyväinen, kun ruoka kelpaa.

Helmi kantoi kahvimukit olohuoneen puolelle. Shems nuoli huuliaan tukevan nakkiannoksen jälkeen.

– Joonatan, kerro mitä olet kehitellyt.

– Ajattelin, että Kuugalleriassa olisi näyttävä valoshow. Mama Maddalena voisi lähettää etänä taikahippuja. Minun mielestäni kissateema toimii. Quu ja Mimosa pukeutuvat kissa-asuihin, tanssivat ja laulavat. Mustan kissan tango tuli mieleen. Keksittekö muita kissalauluja?

– Cats musikaalin Memory on yksi lempikappaleistani, Helmi sanoi heti.

– Minulle tuli mieleen M. A. Nummisen Kissa vieköön, se on huikea, Santeri ehdotti.

– Näillä päästään alkuun. Kirjoitin aamuyöllä ajatuksia. Luenko? Joonatan sanoi.

– Nukuitko sinä ollenkaan? Helmi huolestui.

– No vähän, mutta tämä oli niin jännittävää, etten malttanut.

– Lue, mutta sen jälkeen otat torkut ennen kotimatkaa.

Joonatan otti tabletin esiin ja aloitti.

SHOW’N SUUNNITTELU ALKAA

Satulinnan pienoismalli komeili Kuugallerian ikkunassa. Tornit sädehtivät kullanhohtoisina. Ohikulkijat pysähtyivät ihailemaan taidokasta rakennelmaa. Kimmo oli asentanut kohdevalot. Linna oli nostettu pyörivälle alustalle. Puutarhan puolella oli kuningatar Ellinooran Sininen Huvimaja. Mimosa oli taitellut värikkäistä silkkipapereista elävän näköisiä ruusuja. Piha oli niitä tulvillaan. Linnan muurit peittyivät villiviiniköynnösten alle.

Quu kuvasi kännykkäkameralla videon ja lähetti sen Mama Maddalenalle. Hän tiesi, että Mama osaisi kytkeä kuvan linnan seinänkokoiseen näyttöön.

Puhelin kilahti hetken kuluttua.

– Quu, tämä on taideteos. Olemme katselleet ihaillen Ellinooran ja lasten kanssa.

– Hyvä kun pidätte siitä. Minulla oli hyvät apujoukot toteutuksessa. Suunnittelen parhaillaan näytöstä tänne galleriaan. En voi kutsua yleisöä, mutta jos kuvaamme esityksen, sitä voi jakaa YouTubessa. Eikö se ole tätä päivää?

– Minä olen vähän vanhanaikainen, mutta ymmärrän, mitä tarkoitat. Millaista esitystä olet ajatellut?

– Miltä kissateema kuulostaa? Pukeudun kissanaiseksi ja ystäväni Mimosa on pikkukissa. Kimmo voisi säädellä valoja ja kuvata esityksen.

– Kuulostaa aika kesyltä. Mitä jos järjestän vähän dramatiikkaa? Mama ehdotti spontaanisti.

– Sitä toivoinkin. Kultasadetta, salamia, ukkosen jyrinää, yön usvaa?

– Jotain sinne päin. Harjoitelkaa lauluja, minä mietin täällä lasten kanssa, josko hekin voisivat osallistua taustakuorona.

– Hienoa, mutta eivät he näinä aikoina voi matkustaa?

– Ei tarvitsekaan, minulla on taikakeinoni, Mama myhäili. – Soitan sinulle illalla. Tuumataan täällä, mitä keksimme.

– Mama olet aarre. Odotan soittoasi.

Joonatan lopetti. Muut taputtivat.

– Mahtava alku. Nyt tarvitaan enää itse esitys, Santeri sanoi.

– Etsin netistä laulujen sanat, Helmi sanoi.

Hetken kuluttua Memoryn sävelet kaikuivat älypuhelimesta.

Helmi pyyhkäisi vaivihkaa silmiään, kun kirkasääninen laulaja muisteli, mitä onni oli ollut.

– Joonatan, kirjoita jatkoa ja kun tulet seuraavalla kerralla, laitetaan esitys pystyyn, Helmi ehdotti. – Nyt mars, saat mennä tunnin ruokalevolle.

Joonatan vetäytyi Helmin makuuhuoneeseen. Shems hyppäsi viereen. Hetken kuluttua sieltä kuului vieno tuhina.

– Helmi, hienoa kun olen saanut sinusta ja Joonatanista ystävät. Odotan kovasti, miten tarinamme Kuugalleriassa jatkuu. Pidäthän minut ajan tasalla.

– Takuulla. Tarina on ruvennut elämään niin vauhdikkaasti, että sen seuraaminen on entistä jännittävämpää. Mieti niitä valokuvioita. Nähdään.

Helmi korjasi Santerin lähdettyä astiat tiskikoneeseen. Joonatan kurkisti tukka pörrössä oven raosta.

– Ehdinkö junaan?

– Ehdit mainiosti. Laita Semulle remmi, niin lähdemme saattamaan sinua. Muista kertoa kotona terveisiä. Toivottavasti pääset pian jatkamaan tarinaa.

Helmi halasi Joonatania ja jäi vilkuttamaan asemalle, kun R-juna lähti kohti Tamperetta.

Joonatan perusti WhatsApp ryhmän otsikolla Magic. Hän kehitteli hassuja ideoita. Helmi hymyili lukiessaan pojan mielikuvituksen liitoa. Santeri ehdotteli käytännön toteutusta. Helmi kutsui joukkueen kotiinsa eräänä keväisenä lauantai-iltana. Tarkoituksena oli koota rönsyilevistä ajatuksista timantinkirkas tarina.

– Vau mikä tuoksu, Joonatan sanoi tullessaan. Shems ryntäsi tervehtimään ystäväänsä. Joonatan kumartui rapsuttamaan sitä.

– Minulla on pannukakku uunissa. Arvelin, että se sopii tunnelmaan, Helmi kertoi.

Santeri saapui pian Joonatanin jälkeen. Hän toi tuliaisiksi kylmän kuohuviinipullon.

– Täytyyhän meidän juhlia, kun saadaan esitys käyntiin, hän virnisti.

– Tulkaa pöytään. Syödään ensin ja tunnelmoidaan sen jälkeen, Helmi kutsui.

Hän oli tehnyt valmiiksi vadillisen juustokinkkuleipiä ja tomaatti-mozzarellasalaatin. Nyt hän nosti höyryävän pannukakun pöytään.

– Näyttää hyvältä, Santeri sanoi. – Laitan kuohuviinin vielä hetkeksi kylmään. Toin Joonatan sinulle kokista.

– Kiitti, kiva kun muistit. Semulle näyttää kinkkuleipä maistuvan.

Koira vilkaisi ylös ruokakupiltaan ja hotki viimeiset kinkunsiivut. Se hyppäsi sohvalle odottamaan iltasatua.

– Joonatan, aloita sinä, Helmi sanoi, kun kaikki olivat asettuneet mukavasti olohuoneen puolelle.

Poika kaivoi tabletin esiin ja luki, mitä oli kirjoittanut.

TAIKASHOW KUUGALLERIASSA

Kimmo oli asentanut Kuugalleriaan kohdevalot. Katosta riippui säkenöivä diskopallo. Se sai Satulinnan kultaiset tornit välkkymään. Kimmo ohjaili valoja kannettavan tietokoneen avulla.

– Kauanko teillä vielä kestää? hän huhuili alakertaan.

– Tullaan ihan kohta. Tämän kissameikin tekeminen vaatii aikaa.

Kimmo meni jääkaapille. Hän korkkasi olutpullon. Vatsanpohjaa kiristi. Toivottavasti hän ei pilaisi esitystä, jos valot eivät toimisi. Kimmo oli pystyttänyt videokameran tukevalle jalustalle. Se olisi päällä koko esityksen ajan. Hän suunnitteli ottavansa kännykkäkameralla lähikuvia. Esityksestä voisi saada lähes ammattimaisen videon, kun hän editoisi kuvat.

Rapuista kuului töminää, Kimmo riensi gallerian puolelle ja istuutui tietokoneen ääreen.

Riemukas fanfaari kajahti, kun Quu ja Mimosa astuivat sisään.

Quu oli pukeutunut sysimustaksi satiininhohtoiseksi kissaksi. Hänen kasvonsa olivat vitivalkoiset. Nenänpää oli musta ja silmät rajattu kapeiksi viiruiksi. Häntä oli pitkä ja tuuhea, korvat ylväästi pystyssä.

Quu oli tyrmäävä. Kimmo ei saanut silmiään irti salaperäisestä kissanaisesta, joka venytteli nautinnollisesti. Mimosan asu oli kellanruskeavalkoisen kirjava ja pörröinen. Hännänpää ja tupsukorvat olivat mustat. Hän hyppäsi notkeasti Satulinnan rapuille.

Kimmo havahtui ja himmensi valoja. Quu asettui divaanille, joka oli asetettu kulmittain linnan viereen. Hän hieroi viiksiään, asettui selälleen ja seurasi katseella, kun Mimosa keikkui linnan tornia kiertävällä kaiteella. Musiikki täytti salin. Mimosa virnisti ja aloitti laulun heleällä äänellä.

La-la-la-la-la-la, lal-la!
Jos mustan kissan saisin, mä sitä rakastaisin.
Sen mustan kissan tassut ne sitten hassut on!
Hei, tanssi kissa tango, tango, tango,
nyt mustan kissan tanssi sen ikioma on!
Soi mustan kissan tango, tango, tango

Quu oli noussut divaanilta ja tanssi tangon tahtiin tyhjällä lattialla. Valokeila seurasi hänen sulavia liikkeitään.

Joonatan lopetti hengästyneenä. Hän oli täysin esityksen lumoissa, mutta halusi antaa muillekin suunvuoron.

– Sehän alkoi komeasti, Helmi kiitteli. Hänen mielikuvituksensa kiiti kuningatar Ellinooran ja Mama Maddalenan luokse. – Saanko jatkaa. Haluaisin tarinaan taikuutta.

– Saat, luotin siihen, että päästään nyt Maman taikamaailmaan, Joonatan sanoi.

Santeri oli kuunnellut keskeyttämättä. Hän mietti teknistä toteutusta. Kimmon valot olivat toimineet, mutta Santeri kaipasi niihin lisää dramatiikkaa.

Helmi haki kuohuviinipullon jääkaapista ja kaatoi maljat Kimmolle ja itselleen. Joonatan sai ison kokislasin ja pahvipillin. Jääpalat kolisivat reunoja vasten.

Helmi aloitti maistettuaan tilkan viiniä.

Mama Maddalena oli katsellut esitystä virtuaalilaseilla. Kuva oli kytketty linnan videonäyttöön. Kuningatar Ellinoora oli sitä mieltä, että prinsessa Quu oli show’n tähti. Pojat Leonardo, Michelangelo ja Mohamed virnuilivat, vaikka ajattelivatkin salaa, että Quu oli lumoava. Tytöt Kleopatra, Maria Antoinette ja Ebony värisivät ohuissa kissapuvuissa. Mama oli houkutellut heidät mukaan esitykseen. Pojat olivat yksimielisesti kieltäytyneet, mutta tytöille seikkailu sopi mainiosti.

– Tytöt, pian on teidän vuoronne. Oletteko valmiit? Mama kysyi.

– Ollaan harjoiteltu laulun sanoja ainakin sata kertaa. Kyllä me osataan, tytöt vakuuttivat.

Mama otti esiin kultahippupussin ja puhalsi. Tyttöjen ympärille puhkesi kultainen kupla.

– Hyvää matkaa, kertokaa tutuille terveisiä, Ellinoora huikkasi, kun tuulenpyörre vei kissatytöt mennessään.

Kuugallerian tunnelma oli muuttunut. Tuuli tunki sisään ovista ja ikkunoista. Se sai Quun ja Mimosan pyörimään hurjaa piiritanssia diskopallon alla.

Yhtäkkiä tuli hiljaista. Kultainen läpikuultava pallo laskeutui usvan keskeltä keskelle lattiaa. Vienot huilunsävelet saattoivat matkalaisia. Kolme kissatyttöä tähyili viirusilmien takaa outoa ympäristöä.

Kimmo muisti roolinsa ja laittoi levyn soimaan. Vierailijat aloittivat:

Kissa vieköön kyllä sull on silmät
Ai nuo silmät aivan huumaavat
Mistä sä ne sait

Mimosa ja Quu yhtyivät lauluun. He tanssivat kultapallon ympärillä. Tytöt taputtivat käsiään ja nauttivat täysillä yllätysvierailusta.

Ilo loppui aivan liian pian. Kultapallo kohosi pilviin ja hävisi yhtä yllättäen kuin oli tullutkin.

– Pärjättiinkö hyvin? tytöt kysyivät, kun he olivat taas turvallisesti Maman ja Ellin luona.

– Olitte hurmaavia. Esitys jatkuu, tiedän että odotettavissa on lisää yllätyksiä, Mama sanoi.

Tytöt istuutuivat näytön eteen ja siemailivat tyytyväisinä Karrin tarjoamaa kuumaa kaakaota. Poikia harmitti, etteivät olleet suostuneet osallistumaan.

Helmi lopetti.

– Kiitos Joonatan kultahippuideastasi. Käytin sitä niin kuin varmasti huomasit.

– Hyvin pelitti, Joonatan kiitteli. – Santeri, sinun vuorosi. Vielä on yksi laulu jäljellä.

Santeri oli huolestuneen näköinen.

– Teidän mielikuvituksenne on mieletön. En tiedä yllänkö samaan, mutta yritän.

Hän siemaisi kuohuviinilasinsa tyhjäksi ja aloitti.

Galleriaan laskeutui sumu. Se oli kuin pilvipeite sisätiloissa. Mimosa oli vetäytynyt Satulinnan ruusutarhaan. Kun sumu hälveni, Quu istui yksin lattialla. Hän nojasi linnan torniin ja kietoi hännän ympärilleen.

Valot vaihtuivat. Sali pimeni. Lepattava kynttilänliekki kohosi ilmaan. Sen perään toinen, kunnes koko huone oli täynnä himmeinä hohtavia leijuvia valoja.

Quu aloitti laulun hiljaa, mutta ääni voimistui.

Memory, all alone in the moonlight
I can dream of the old days
Life was beautiful then
I remember the time I knew what happiness was
Let the memory live again

Kun Quu lopetti, hänen kasvonsa olivat kyyneleistä viirulliset. Kynttilänliekit sammuivat yksi toisensa jälkeen. Lämmin kesäsade kasteli salin. Pisarat kimaltelivat kilpaa diskopallon kanssa.

Quu ja Mimosa tulivat kumartamaan esityksen päätteeksi.

Kimmo taputti vimmatusti. – Kiitokset arvon kissat. Esitys oli upea.

– Kiitoset, olette tähtiä, ääni kaikui Kimmon puhelimesta. – Me täällä, satulinnalaiset. Seurasimme henkeä pidätellen teitä videonäytöltä. Laittakaa show YouTubeen, niin jaamme sen ystäville.

– Ihana kuulla ääntänne. Nyt pitää hetki toipua, mutta kuulette vielä meistä. Kiitokset Mama, sinun panoksesi oli upea, Quu hehkutti.

– Mitä aiotte tehdä? Menettekö jatkoille? Ellinoora kysyi.

– Tilataan tänne galleriaan pino pizzalaatikoita, Quu nauroi.

– Hyvä idea. Käykää lapset kysymässä Karrilta, löytyykö meiltäkin pizzaa, Elli pyysi.

Helmi ja Joonatan taputtivat.

– Santeri, pärjäsit upeasti. Loppunäytös oli tosi kaunis. Harmi, kun ei enää jaksa pizzaa, Helmi kiitteli.

Santeri ja Joonatan katsoivat häntä hämmästyneenä. – Miten niin ei jaksa? Kyllä meille maistuisi.

– Senkin ahmatit. Hyvä on. Tilaan tuolta Star Pizzasta yöpalaa. Mitä haluatte?

– Minulle kinkkuananas, Joonatan sanoi vikkelästi. – Niin ja ranskalaisia.

– Minun lempparini on Quattro stagioni. Saat palan, jos tulet toiseen ajatuksiin, Santeri lupasi auliisti.

– Vuh, sanoi Shems.

KYNÄILIJÄT

– Mukava tavata pitkästä aikaa. Nyt kun hallituksen määräämä sulku on ohi, voimme taas tavata. Maistuuko inkivääritee? Tiina-Kristiina kysyi.

Helmi katseli, miten Jesse ja Santeri laittoivat kukkuralusikalliset hunajaa teen joukkoon. Hän joi omansa mustana. Se lämmitti mukavasti.

– Oletteko kirjoittaneet mitään? Viimeksi suunnittelimme matkateemaa. Matkustaminen on nyt mahdollista vain virtuaalisesti.

– Olen käynyt netin kautta taidemuseokierroksilla, Helmi kertoi.

– Minä en ole kirjoittanut yhtään mitään, Tiina-Kristiina tunnusti. – Tämä korona-aika on vienyt voimat. En vain ole jaksanut.

– En minäkään, Jesse sanoi. – Olen selaillut Lailan matkakertomuksia, mutta en saa niistä otetta.

– Minäkin kaipaan uusia haasteita. Galleria Pannu on nyt kolme viikkoa kiinni. Voisin kirjoittaa jostakin, mistä saisi elämäniloa.

– Miten olisi seksi? Tiina-Kristiina innostui.

Helmi katsoi häntä hämmästyneenä. Tosiaan, ystävän hiukset olivat saaneet lisää kullanhohtoista väriä ja hänellä oli yllään uusi itse tehty värikäs tunika tavallisten mustien sävyjen sijasta.

– Kyllä minulle sopii. Ollaan usein turhan häveliäitä, vaikka miesten kesken puhutaan seksistä paljonkin. Kirjoittaminen tuntuu kyllä aika intiimiltä, Santeri mietti.

Helmi huomasi, että miehen silmiin oli tullut pilkettä.

– En usko, että osaan, mutta aihe kiinnostaa. Voitaisiinko kirjoittaa tunteista? Helmi kysyi varovasti.

– Totta kai, valinta on vapaa. Harmi kun Pirre ei päässyt paikalle. Hän näyttää hiljaiselta ja ujolta, mutta tiedän, että hänellä on hurja mielikuvitusmaailma, Tiina-Kristiina sanoi. – Minulla on tässä pino inspiraatiokortteja. Kirjoitetaan pieni harjoitus ja halukkaat saavat lukea.

Helmin kortissa luki simpukka. Hän pyöritteli sanaa mielessään. Helmisimpukka, vaikenee kuin simpukka, tuli ensimmäiseksi mieleen. Hassua. Hän muisteli, miten oli kävellyt lomamatkalla Välimeren rannalla ja kerännyt aaltojen huuhtelemia kiviä ja kauniita spiraalille kiertyneitä kotiloita. Kun isokokoisen simpukan laittoi korvalle, voi kuulla meren kohinan. Simpukoita voi myös syödä, hän keksi. Höyryävä lautasellinen mereneläviä, jotka oli täytetty yrteillä ja valkosipulivoilla, olivat maistuneet kylmän valkoviinin kanssa taivaallisilta.

– Helmi, näytät haaveelliselta. Herätys. Haluatko aloittaa? Tiina-Kristiina kysyi.

– En saanut paperille mitään, mutta voin kertoa sametinpehmeästä yöstä, kun tumma rakastaja tarjoili simpukkapastaa tähtien valossa. Istuimme pienessä tavernassa Välimeren rannalla. Pöydät oli katettu hiekalle ja mainingit huuhtelivat paljaita varpaita. Voisin jatkaa tästä siihen seksikohtaukseen, mutta en todellakaan nyt.

Kirjoittajaryhmä taputti. Helmistä löytyi uusia puolia. Hän oli yleensä seurueen vakavin.

– Kuka haluaa jatkaa?

– Minä voin, Santeri viittasi. Kortissa lukee tähti. En ole tähtitieteilijä, mutta nuoruudessa katselin usein kiikarilla taivaalle. Haaveilin hiovani kaukoputken linssin, mutta se jäi niin kuin moni muukin juttu. Katsoin hiljattain elokuvan Yksin Marsissa. Matt Damon oli neuvokas astronautti. Oli jännittävä seurata, miten hän selvisi kiperästä tilanteesta.

– Nämä inspiraatiokortit ovat oivia, kun ne tuovat muistoja mieleen. Kuka on seuraava? Jesse? Tiina-Kristiina kysyi.

– Tässä lukee mustekala. Taidetaan olla Helmin kanssa samalla rannalla. Paitsi ei minusta ole tummaksi rakastajaksi.

– Älä sano. Ainahan hiukset voi värjätä.

– Totta, poikani Mikke vietti vuoden vaihto-oppilaana Penangin yliopistossa Malesiassa. Hänellä oli samanlaiset pellavahiukset kuin minulla. Kun menin poikaa vastaan lentokentälle, en ollut tuntea, sillä hänen ihonsa oli paahtunut ruskeaksi ja hiukset olivat lähes mustat. Mikke kertoi, että oli pakko värjätä, kun kaikki mummot kävivät silittelemässä.

– Mitä sinulle tuli mieleen mustekalasta?

– Lailan lempiruoka matkoillamme oli grillattu valkosipuliöljyllä valeltu mustekala. Jos se oli mureaa, herkku maistui minullekin. Mutta nyt tuli mieleen toisenlainen kalajuttu. Ystäväni Marja, joka on Martta, virkkaa nykyään värikkäistä langoista mustekaloja, joilla on kiemuraiset lonkerot. Niitä lahjoitetaan levottomille sairaalapotilaille, jotta he eivät revi letkuja irti.

– Loistava idea. Minäkin voisin kokeilla virkkaamista, Tiina-Kristiina ilmoittautui spontaanisti.

– Ohjeita löytyy netistä, Jesse tiesi.

– Hienoa. Lopetetaan tähän vai haluaako joku vielä kortin inspiroimaan kotitehtävää?

– Minä voisin kokeilla, Santeri sanoi. Hän purskahti nauruun ja luki ääneen. – Kortissa lukee sykähdyttävä tapaaminen. Voi olla, että jaan kanssanne seuraavalla kerralla eroottisen kokemuksen.

– Odotamme jännityksellä. Sovitaanko, että halukkaat kirjoittavat kotitehtävänä seksistä tai tunteista. Lähettäkää tekstit sähköpostissa. Kun tapaamme seuraavan kerran, luetaan ne ääneen ja kommentoidaan. Vappu on silloin lähellä. Lupaan tuoda kuohuviinipullon, Tiina-Kristiina sanoi, kun kaikki tekivät lähtöä.

– Minä voin tuoda sokerimunkkeja, Jesse lupasi.

Helmi selasi päivittäin sähköpostia. Hän hätkähti, kun Kynäilijöiden tekstejä alkoi saapua. Santeri oli kirjoittanut runon. Helmi haki jääkaapista siiderin ennen kuin ryhtyi lukemaan.

SEIREENI

Otsasi on kalpea,
luot katseesi alas
huomaan huuliesi värähtelevän
ja tummien ripsiesi sulkeutuvan,
olet ujo
vai oletko sittenkään?

Hyväilen silkinsileitä hiuksiasi
ne tuoksuvat omenankukilta,
hunajalta, sitruunalta.

Kohotat katseesi
kiedot kädet kaulaani
suutelet keveästi
se on kuin perhosen kosketus
vastaan,
en voi peittää kiihkoa.

Sytyt intohimon liekkiin

mikään ei pidättele

riisut t-paitasi
rintasi ovat pyöreät

nännit kiihotuksesta pystyt
kumarrun,
suutelen.

Kannan sinut vuoteelle
riuhtaisen farkut jaloistani
kietoudun ympärillesi
rakastan, rakastelen, jumaloin,
toivon, ettei tämä kiihko lopu koskaan.

Helmin kurkkuun nousi pala. Santerin runo kertoi, minkä hän jo tiesi. Galleriassa työskentelevä Raisa oli juorunnut, että Santerilla oli kiihkeä suhde uuden työharjoittelijan kanssa.

– Meillä oli avajaiset. Santtu ja Rita jäivät sulkemaan ovet. Kun tulin aamulla töihin, kolmen litran viiniboksit olivat tyhjät. Santtu ja Rita tulivat käsi kädessä, mutta tyttö oli niin sekaisin, että lähetin hänet kotiin. Oli kuulemma nukkunut Santerin sohvalla, Raisa oli kertonut vahingoniloisena.

Helmi ei olisi halunnut kuunnella, mutta uteliaisuus voitti.

– Saako tyttö jatkaa? hän oli kysynyt.

– Olen aina sanonut, ettei kuormasta saa syödä, mutta näin tässä kävi. En luota Ritaan pätkääkään, mutta en mahda mitään, Raisa harmitteli.

Helmi haki toisen siiderin. Shems hyppäsi viereen.

– Kuule tyttö, jäin taas kerran toiseksi. Tai eihän meillä mitään romanssia ollut, mutta kuvittelin, että olemme toisillemme tärkeitä. Minä en ole kenellekään tärkeä. Paitsi Shems sinulle.

Shems höristi korviaan. Mami puhui outoja.

– Miten ihmeessä muut löytävät sen oikean? Olen yrittänyt, mutta miehet ovat kaikonneet elämästä yksi toisensa jälkeen. Luulin, että Rami on elämäni mies, mutta toisin kävi. Minulla on vain sinut tyttöseni ja Joonatan. Hänkin on teini-iässä, eikä taatusti jaksa kovin pitkään viihdyttää tylsää kummitätiä.

Helmi itki. Hän ei ollut halunnut myötää itselleen, että oli salaa toivonut Santerista elämänkumppania. Elämä on, hän kirjoitti päiväkirjaan. Se ei lohduttanut.

KYNÄILIJÄT

Tiina-Kristiina kaateli korkeisiin laseihin kuohuviiniä. Vierellä odotteli kulhollinen munkkeja. Kynäilijät kohottivat juhlallisesti maljat. Tuntui hyvältä, kun ei ollut pakko pitää maskeja. Kaikilla oli suupielet sokerissa, kun he aloittivat.

– Santeri, olit rohkea, kun kirjoitit seksirunon. Tunnelmassa oli jotain taianomaista, Tiina-Kristiina kehui. – En ehtinyt lähettää omaa juttuani etukäteen, mutta voin lukea sen nyt. Tämän nimi on Kaksi.

Hullaannuin Reinon tummaan katseeseen. Se säteili salaperäistä valoa. Kuvittelin, että hänellä on ikiaikaista tietoa maailmankaikkeudesta.

”Lähdetkö kanssani luontoretkelle?” mies kysyi ensimmäisenä kesänämme. Hän oli maanmittari ja halusi kartoittaa Itä-Suomen tuntemattomia metsiä. Kuvittelin, että ajelemme autolla, yövymme hotelleissa ja rakastelemme kiihkeästi. Vain viimeinen näistä oli totta.

Reino osti huutonetistä tandempyörän. Kiidimme yöjunalla Joensuuhun ja suuntasimme pyörällä ikimetsiin. Yövyimme soputeltassa kahdenmaattavassa makuupussissa. Syksyllä aloin odottaa kaksosia. Kun ne syntyivät, muutimme kaksioon ja minä työntelin kaksosten vaunuja.

– Hauska tarina. Onko se totta? Pirre kysyi.

– On ja ei. Käytin vähän kirjoittajan vapautta, Tiina-Kristiina nauroi. – Mukava kun olet taas mukana. Saitko viestin, että kirjoitamme tänään seksistä?

– Sain ja printtasin juuri omani. Luenko saman tien?

– Lue vaan. Odotamme kunnon hekumaa.

– No jaa, voin vakuuttaa, että koko juttu on pelkkää toiveajattelua.

Pukeudun tiukkaan napapaitaan ja liehuvalahkeisiin kukallisiin housuihin. Laitan huimaavan korkeat tanssikengät jalkaan, jätän hiukset vapaiksi ja maalaan silmäluomet tumman luumunpunaisella kohtalokkaiksi. Sipaisen kukkaistuoksua ranteisiin. Näytän hotellihuoneen peilissä maailmannaiselta. Olen valmis hurmaamaan elämäni miehen. Sujautan taskumatin käsilaukkuun ja lähden.

Olen yksin työmatkalla. Neuvottelut jatkuvat vielä huomenna. En ajattele varhaista herätystä vaan haluan nauttia vapaudesta. Laskeudun hotellihuoneesta tanssisaliin. Siellä soi humppa. Se ei todellakaan ole minun lajini. Kaipaan tulista tangoa tai hidasta valssia. Istun baaritiskille ja tilaan gin tonicin. Katselen vaivihkaa ympärille. Näen tukevia pariskuntia ja muutamia tyttöpareja. Yhtään kiinnostavaa herrahenkilöä ei ole näköpiirissä. Illasta on tulossa kuolettavan tylsä.

Tilaan toisen paukun. Baarimikko katselee minua säälivän näköisenä. Näytänkö niin epätoivoiselta? Pakenen naistenhuoneeseen. Ryyppy taskumatista saa posket hehkumaan ja silmät kirkastumaan. Mikä pakko minun oli tulla baariin? Olisin voinut pysyä huoneessa, lukea dekkaria tai katsella nyyhkyleffaa pienestä televisiosta.

– Pirre, mitä ihmettä sinä täällä teet?

Joukko työtovereita ympäröi minut, kun palaan naistenhuoneesta. He ovat tulleet viettämään kosteaa iltaa tiimikokouksen jälkeen. En tiennyt, että se pidettiin täällä. He ovat eri osastolla kuin minä. Olen suunnattoman huojentunut, kun saan seuraa. Haaveeni kohtalokkaasta naisesta vieraalla paikkakunnalla oli naurettava. Huomaan nauttivani illasta tutussa seurassa.

Esimieheni tuijottaa kasvot kuumina rintojeni väliä. Olen juonut turhan monta drinkkiä. Niin hänkin. Kikatan hermostuneesti, mutta en pane pahakseni, kun miehen sormensa hivelevät reheviä muotojani.

Tanssimme lähekkäin. Tunnen hänen miehuutensa paisuvan lantiotani vasten. Olen salaa ihastunut, vaikka tiedän, että kotona odottaa edustusvaimo ja kaksi pellavapäistä pikkupoikaa. Sillä ei ole nyt mitään merkitystä. Tänä iltana olemme vain me. Muu maailma on kaukana.

Illan viimeinen valssi soi. Työtoverit heilauttavat kättään. He lähtevät firman autolla kotimatkalle. Esimies kuiskaa korvaani. ”Mennäänkö teille?” Vastaan nyökkäämällä. Voi, mennään meille. Haluan, että yö on meidän. En välitä, vaikka arvaan, että kuiskaukset suhteestamme kiirivät työpaikan käytävillä.

Satiinilakanat tuntuvat viileiltä kuumankosteita ihojamme vasten. Vaatteet lojuvat kokolattiamatolla. Esimies on hellä ja taitava rakastaja. Sellainen, josta olen haaveillut. Hän katsoo silmiin ja kuiskaa: ”Pirre, olen aina himoinnut sinua.” Suljen silmäni.

Kun herään, mies on poissa. Olen huumaantunut. Oliko täällä ketään? Olenko kuvitellut kaiken?

Yöpöydällä on tulipunainen ruusu ja kirjelappu. ”Otetaanhan uusiksi ensi yönä.”

– Pirre, tiesin että sinulla on salainen elämä. Olihan tämä elettyä elämää, olihan? Tiina-Kristiina kysyi innosta väristen.

– Olisipa ollutkin. Se oli pelkkä kostea päiväuni, mutta ihana sellainen, Pirre nauroi.

Hänen silmänsä kertoivat, että se ei ollut koko totuus.

– Kiitos kun kirjoitit. Kuka haluaa jatkaa?

– Ei tuon jälkeen voi, Helmi parahti. – Minun tarinani on kalpea heijastus. En taida lukea.

– Ei tarvitse, voit lukea sen myöhemmin tai pitää omana aarteena, Tiina-Kristiina rauhoitteli. Sitten Jesse, sinun seksitarinasi. Saammeko kuulla sellaisen?

– Äh, en osaa. Kyllä meillä Lailan kanssa oli helliä hetkiä, mutta ei niissä ole mitään ihmeellistä. Lomamatkat olivat parhaita. Silloin ei ollut työkiireitä. Rentouduttiin molemmat, syötiin hyvin, juotiinkin ja nautittiin auringosta ja uimisesta.

– Olette olleet onnekkaita, kun ehditte kokea yhdessä arkea ja juhlaa. Nyt olisi aika päättää seuraava teema.

– Minusta ne inspiraatiokortit olivat kiinnostavia. Voitaisiinko jatkaa niin, että kaikki nostavat kaksi korttia. Niissä olevat sanat pitää löytyä tarinoista? Jesse ehdotti.

– Hei, minä panen paremmaksi. Nostetaan yhdessä kolme korttia. Kaikki saavat samat sanat, mutta toteutus on vapaa, Pirre innostui.

– Selvä. Santeri, saat aloittaa.

– Tässä lukee kitara.

– Hyvä, sitten Helmi.

– Meripihka.

– Jesse, nosta sinä kolmas.

– Kaksoisleuka.

– Odotan jo kovasti, mitä näistä syntyy. Tavataan kahden viikon kuluttua, Tiina-Kristiina sanoi mukavan illan päätteeksi.

KITARA., MERIPIHKA JA KAKSOISLEUKA

– Joonatan, meillä on hauska tehtävä. Saimme Kynäilijöiden tapaamisessa sovittaa sanat kitara, meripihka ja kaksoisleuka johonkin tarinaan. Mennäänkö taas Satulinnaan?

– Joo, eikö Mamalla ja Ellillä molemmilla ole kaksoisleuka? Hehän syövät koko ajan leivoksia, Joonatan nauroi.

– Taitaa olla. Mutta kumpikaan ei soita kitaraa eivätkä lapsetkaan.

– Laitetaan Ellinoora soittamaan. Linnassahan on näin korona-aikana tylsää.

Helmi mietti hetken ja aloitti.

Sinisestä Huvimajasta kuului hiljaista soittoa. Onkohan Ellinoora hankkinut radion, Mama Maddalena mietti kävellessään aamukasteisen nurmikon poikki majalle.

– Hyvänen aika Elli, koska sinä olet oppinut soittamaan kitaraa?

– Soitin nuoruudessani mandoliinia. Löysin tämän kitaran Henrikin huoneesta. Hänellä oli tapana soitella iltaisin. Pyyhin pölyt ja yritän nyt löytää kadonneita säveliä.

– Olin tunnistavina kappaleen, jota soitit. Se kuulosti kaihoisalta.

– Se oli Surujen kitara. Muistelin menneitä. Elämässä on nykyään kovin vähän ilonaiheita.

– Älä huoli. Kaikkihan on hyvin. Olemme terveitä, lapset käyvät etäkoulua ja meillä on vapaus tehdä täällä linnassa mitä mielimme. Karri on oppinut laittamaan hyvää ruokaa, on lukemista ja elokuvia.

– En tiedä miksi olen surullinen. Olet oikeassa, Ellinoora sanoi.

– Voisin piristää sinua taikomalla vähän glamouria arkeen. Tavataan lounasaika. Pyydän Karria laittamaan meille erikoishyvää.

Helmi keskeytti. – Joonatan, sinun vuorosi. Saat taikoa Maman kanssa jotain erityistä. Sanat kaksoisleuka ja meripihka ovat vielä käyttämättä.

Joonatanin silmät kirkastuivat. Hän rakasti taikuutta ja mietti kuumeisesti, miten jatkaisi.

Kongi kumahti. Lapset pelmahtivat ruokasaliin. Ellinoora istuutui pitkän pöydän päähän ja Mama hänen oikealle puolelleen. Karri kantoi höyryävän padan pöytään.

– Löysin pakastimesta peuranpaistin. Haudutin sen uunissa punasipuleiden, porkkanoiden ja perunanlohkojen kanssa. Tässä on karpalohilloa kaveriksi, hän esitteli posket punaisina.

– Tuoksuu upealta. Tämäpä hauska yllätys tavallisena arkipäivänä, Elli kiitteli ja kauhoi annoksen lautaselleen.

– Onko jälkiruokaa, Ebony kysyi toivorikkaana, kun kaikki olivat syöneet annoksensa.

– Kelpaisiko suklaavanukas kermavaahdon kera? Karri virnisti.

Hän toi kristallipikarit hopeatarjottimella ja kumarsi.

– Kuningatar Ellinoora ja Mama Maddalena, tässä teille lasilliset portviiniä. Se sopii erinomaisesti suklaan kanssa.

– Kiitos Karri. Toisitko nyt Ellinooran kitaran. Ajattelin, että järjestämme iltapäivän iloksi pienen konsertin. Pyysin lapset opettajaltanne, että saatte loppupäivän vapaaksi.

Nuoriso hurrasi. Etäkoulu oli tylsintä mitä he tiesivät.

Karri palasi kitaran kanssa ja ojensi sen Ellinooralle. Hänellä oli mukanaan työntökärry, jossa oli soittimia. Mama nosti korin pöydälle ja jakoi lapsille triangelit ja kellopelit.

– Meillä on kaikki mitä tarvitsemme kotikonserttiin. Miettikää laulua, jonka kaikki osaavat. Karri, tule sinäkin mukaan. Tiedän, että soitat huilua.

Karri aloitti ja muut yhtyivät lauluun.

Pienet sammakot, pienet sammakot ne lystikkäitä on. Pienet sammakot pienet sammakot ne lystikkäitä on.

Mama heilautti kättään. Yhtäkkiä ruokasalissa hyppi lauma vihreitä sammakoita. Ne kiipesivät pöydälle, josta astiat oli onneksi korjattu pois. Ne ryhmittyivät riviin ja lauloivat lasten mukana.

Ei korvia, ei korvia, ei häntää laisinkaan. Ei korvia ei korvia ei häntää laisinkaan.

Kun laulu loppui, ne katosivat kuin taikaiskusta.

– Lauletaan vielä toinen säkeistö, lapset vaativat.

Pupujussikat, pupujussikat, ne lystikkäitä on. Pupujussikat, pupujussikat, ne lystikkäitä on. Pitkät korvat on, pitkät korvat on ja hännän typykkä. Pitkät korvat on, pitkät korvat on ja hännän typykkä.

Lapset odottivat, että pupujussit hyppäisivät vuorostaan pöydälle. He pettyivät, sillä vain yksi rehvakkaan näköinen jussi ilmestyi. Se kohosi takajaloilleen ja lauloi:

Jos mulla oisi sukset, vaan kyllä näyttäisin
Mä mäkeä kuink lasketaan, kaikki voittaisin.

Pupujussi kumarsi, odotti kättentaputukset ja katosi. Lapset jäivät suu auki ihmettelemään, mitä tapahtui. Mama hohotti ja Ellinooran kaksoisleuka tärisi. Mama oli pelastanut päivän.

– Nyt lapsukaiset saatte mennä lukemaan läksyjä. Mama ja minä vetäydymme päivätorkuille, Elli sanoi ääni naurusta käheänä. Hänen meripihkaiset korvakorunsa välähtivät iltapäiväauringon säteiden osuessa niihin.

Mama venytteli ja siirtyi suosiolla makuuhuoneen puolelle. Taikominen oli jännittävää. Onneksi hänen refleksinsä olivat nopeat. Vaati keskittymistä, kun ei etukäteen tiennyt, minkä laulun lapset valitsisivat.

– Hyvä, ettei minun tarvinnut taikoa lohikäärmeitä tai viidakon eläimiä.

– Siitä tulikin mieleen. Ajattelin ehdottaa laulua Puff on lohikäärme niin iloinen, mutta lapset olivat nopeampia, Elli nauroi.

– Tuon keksit lennossa, Mama sanoi. – Vetäydy sinäkin hetkeksi lepäämään. Lähetän lohikäärmeen puhaltamaan tulenliekkejä uneesi.

– Hauska tarina, Helmi kommentoi, kun Joonatan lopetti.

– Taikominen on kivaa, mutta meripihkajuttu oli vaikea. Toimiko se?

– Toimi, siitä tuli hyvä lisäys Ellin persoonaan. Nämä inspiraatiosanat ovat haastavia. Jännittää kuulla, mitä muut ovat kirjoittaneet. Taidan pitää tämän tarinan meidän kahden juttuna. Ajattelin kirjoittaa toisen Kynäilijöiden tapaamiseen. Se ei ole satu, vaan tapaus entisestä elämästäni. Pääosassa on siskokulta.

– En ole koskaan tavannut siskoasi.

– Etkä taida tavatakaan. Olemme toki puheväleissä, mutta mökkiriidan jälkeen välit ovat kylmenneet.

– Ei se mitään, onhan sinulla minut, Joonatan sanoi iloisesti. Hän ei välittänyt kuulla perheriidoista.

KYNÄILIJÄT

Kevätaurinko valaisi grafiikanpajan. Kynäilijät olivat täysilukuisina paikalla.

– Miltä inspiraatiosanat tuntuivat? Tiina-Kristiina kysyi.

– Se kaksoisleuka oli hankala sijoittaa, mutta otin haasteen vastaan, Santeri nauroi.

– Miten muut kokivat?

– Hauska tehtävä. Odotan innolla, millaisia tarinoita kuulemme, Pirre kommentoi.

– Kuka haluaa aloittaa?

– Minä voin, sittenhän se on ohi, Helmi huomasi sanovansa. Hän kertoi kirjoittaneensa tarinan siskostaan, joka oli nuorena tyttönä hullaantunut hollantilaiseen muusikkoon.

INTERRAILILLA

Kitara soi, sointua vainon, sointua tuskan, Frank rämpytti ja lauloi tunteellisesti. Jane kuunteli silmät kiinni. Mies oli komea kuin nuori jumala. Janen interrail-matka oli loppusuoralla. Kanavan varrella olevassa tunkkaisessa huoneessa tuoksui kannabis. Jane oli kokeillut, mutta oli tullut huonovointiseksi. Hänen mielestään punaviini oli parempi huume.

– Lentoni lähtee aamulla, sisko sanoi. – Tuletko saattamaan?

– Totta kai muru. Tule viereen, meillä on yö aikaa rakastella.

Herätyskello pirahti kuudelta. Jane yritti tuloksetta ravistella poikaa. Tämä ei hievahtanutkaan. Hän pukeutui nopeasti ja painoi märän suudelman tämän kuumalle otsalle. Kitara jäi ovensuuhun. Jane oli saanut sen lahjaksi isältä. Hän ei ollut koskaan oppinut soittamaan. Frankin käsissä se sai elämän.

– Jaana, olemme jo kaivanneet sinua.

Isä oli lentokentällä vastassa. Tyttö pujottautui auton etuistuimelle ja työnsi matkalaukun takapenkille. Hän tunsi itsensä hikiseksi lentomatkan jälkeen. Oli ihana päästä mökille, saunaan ja uimaan.

– Oliko hyvä lomamatka? isä kyseli.

– Oli, Amsterdam on upea kaupunki, sisko hehkutti. – Kävin kanavakierroksella ja ihailin Vincent van Goghin upeita maalauksia taidemuseossa.

– Miten kitaransoitto sujui? Muistan, että otit kitaran matkaan.

– Kohtalaisesti. Minulla on vielä opittavaa.

Jaana hätääntyi, sillä isä ei ollut huomannut, että kitarakotelo ei ollut matkassa.

– Äiti jo odottelee aamupalan kanssa. Mene edeltä, kannan laukkusi.

Äiti halasi tytärtä ikään kuin tämä olisi ollut kauemminkin kuin kaksi viikkoa kadoksissa.

Jane rauhoittui ja pyyhälsi uimaan. Kun hän palasi hiukset froteepyyhkeeseen käärittyinä, äidin kaksoisleuka väpätti.

– Tyttö, mihin sinä olet hukannut kitaran? Se oli kallis. Isäsi valitsi sen huolella.

– Se on vain lainassa yhdellä ystävällä. Saan sen takaisin heti kun haluan, Jaana valehteli. Hänellä oli aavistus, ettei näkisi Frankia eikä kitaraa enää koskaan. Puhelinnumeroita ei ollut vaihdettu.

– Katso äiti, toin sinulle tuliaisiksi aidot meripihkahelmet. Eivätkö olekin kauniit.

Äidin silmät kirkastuivat. Tytär oli ajatellut häntä. Kitarasta ei enää puhuttu. Siskon aavistukset kävivät toteen. Frank ja kitara jäivät kauniiksi muistoksi.

– Kiitos Helmi. Hankkiko siskosi koskaan uutta kitaraa?

– Ei minun tietääkseni. Tosin hänellä on nykyään muusikkomies. Talosta löytyy soittopelejä joka lähtöön.

– Kuka jatkaa? Santeri?

– Joo, voin lukea.

– Anna mennä.

KUNINGATAR JA MINÄ

Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa, missä onnen kaukorantaan laine liplattaa.

Vuokon tumma ääni sopi laulun tunnelmaan. Hän säesti itseään kitaralla. Yönmusta viitta oli kiinnitetty keltaisena hehkuvalla meripihkakorulla. Kuparinväriset hiukset olivat väljällä solmulla niskassa. Tyttö istui baarijakkaralla ihailijoiden ympäröimänä.

– Otatko paukun? Santtu kysyi, kun tyttö piti tauon.

– Gin tonic jäillä, kiitos.

Vuokko siirtyi seuraavaksi toisenlaiseen tunnelmaan.

– Tunnette varmaan tämän kappaleen Evitasta? Don’t Cry for Me Argentina on yksi suosikeistani.

Vuokko sai raikuvat aplodit. Hän kietoi viitan tiukemmin ympärilleen ja lähti.

Santtu piti baarin ovea auki ja kysyi varovasti, saisiko hän saattaa tytön kotiin.

– Tule vaan, en asu kaukana, neito suostui.

– Olen ihaillut sinua pitkään. Laulat hurmaavasti ja olet käsittämättömän kaunis.

– Odotahan vain. Kaikki on katoavaista. Katsoin aamulla peiliin ja sieltä tuijotti vanha äitini kaksoisleukoineen. Pelkään, että muutaman vuoden kuluttua se on totta. Kaikki meidän suvun naiset lihovat iän myötä.

– Älä höpsi, minun silmissäni olet kuningatar.

– Kiitos Santtu. Ilta on myöhä ja minulla on huomenna työpäivä. Asun tässä, hyvää yötä.

Vuokko muiskautti suukon miehen poskelle ja oli poissa.

Santtu näki yöllä mustaviittaisen noidan lentävän ikkunan ohi. Tällä oli hopeanharmaat hiukset ja rehevä kaksoisleuka.

– Santeri, sinun kuningattaresi muuttui noita-akaksi. Niin meille itse kullekin voi käydä, Pirre nauroi. Minä voin jatkaa. Runomuodossa.

SURU

Tytön silmät hohtavat meripihkan vihreinä
hänen hymynsä taakse kätkeytyy suru
hiljaiset kitaran soinnut saavat silmät kyyneliin,
yritän lohduttaa,
tyttö vetäytyy.

En uskalla rakastaa.
meri vei mieheni,
taivas tummeni
aallot vyöryivät yli,
aamulla vene kumollaan
maininkien rantaan tuomana.

Olen yksin, kohta vanha
hiukset harmaat, kaksoisleuka,
sydämessä katkeruus.

– Olipa synkkä tarina. Tunsin, kuinka myrskytuuli ujelsi ja mies oli yksin merellä, Tiina-Kristiina kommentoi.
– Kirjoitin runon, kun palasin viimassa ja räntäsateessa kaupungilta, Pirre kertoi. – Kuvittelin, mikä voisi olla vielä kauheampaa kuin märkä ja viluinen olo.

– Haluatteko kuulla minun tarinani, vai luetko Jesse seuraavaksi?

– Joo, minäkin kokeilin runomuotoa. Muistelin vapputunnelmaa.

ENSIMMÄINEN YHTEINEN VAPPU

Vappuaatto
kuohuviiniä, serpentiinejä
lauluvihkot, kitara ja huuliharppu
On riemulla pikkuiset siemenet, 
litikutileijaa ja siemenet,
ne on sinapinsiementä pienemmät,
halitulihittu ja pienemmät.

Vappupäivä
silliä ja snapsit
Gaudeamus igitur
hohtavan valkoinen teekkarilakki
musta tuuhea tupsu
piknik Ullanlinnanmäellä
hyytävä tuuli,
olutta kaljakellarissa
kulta kainalossa
elämä edessä
.

– Oliko se kulta Laila? Helmi kysyi.

– Olihan se. Tavattiin Yrjönpäivänä viikko ennen vappua. Siitä se lempi alkoi.

– Ihana muisto. Kitara oli, mutta meripihka ja kaksoisleuka puuttuivat.

– Joo, en saanut niitä sopimaan. Otin vapauksia, Jesse myönsi.

– Ei se mitään. Hyvä kun kirjoitit. Saadaan pikkuhiljaa kuulla koko teidän tarina. Nyt on jo vappu ja häät tallessa, Tiina-Kristiina sanoi. – Luen nyt oman tarinani. Vieläkö jaksatte kuunnella?

– Tämä käy jännittäväksi. Tarkkailen koko ajan, koska yhteiset sanat löytyvät, Pirre sanoi.

– Luen teille sadun, jonka kerroin lastenlapsille.

JÄNIKSENPOJAT

Velholla oli suuri nenä ja kalpeat huulet. Harmaat hiukset olivat pörrössä. Hän oli pullea eikä muistuttanut ollenkaan satujen noitia. Kaksoisleuka toi mieleen lasten mummon.

– Pikkuiset, olen leiponut piparkakkuja, tulkaa maistamaan, Velho kutsui.

– Nämä ovat hyviä, saako ottaa lisää? lapsista rohkeampi Urho kysyi.

Velhon meripihkanväriset silmät välähtivät.

– Ota veikkonen, minulla on uunissa toinen pellillinen.

Urho ja pikkuveli Hugo nuolivat sormiaan, kun velho palasi.

– Juoskaa nyt vikkelästi kotiin. Metsässä on vaarallista, kun pimeä laskeutuu.

Pojat heilauttivat kättään ja pinkaisivat matkaan. Vauhti kiihtyi ja yhtäkkiä he huomasivat loikkivansa kuin jänikset.

– Ei voi olla totta, me ollaan jäniksiä, Urho huomasi katsoessaan valkoisia käpäliä ja pikkuveljen tuuheaa turkkia.

– Ei me voida ilmestyä tämän näköisinä kotiin. Mitä tehdään?

Hugo loikki onnellisena ympäriinsä. Mitään näin hauskaa hän ei ollut ennen kokenut.

– Kuuntele, tuolta mökistä kuusten takana kuuluu soittoa. Mennään katsomaan.

Vanha muori istui mökin rapuilla ja näppäili kitaraa. Jäniksenpojat pysähtyivät puiden suojaan kuuntelemaan.

– Tulkaa vaan tänne pihalle. Minä olen Mummeli. Kyllä minä teidät tunnen. Olette Kuusiston poikia, vaikka näytättekin enemmän pupujusseilta kuin pikkupojilta. Arvaanko oikein, että kävitte sisareni Velhon luona. Tarjoiliko hän teille taikapipareita?

Pojat nyökkäsivät syyllisen näköisinä. Heidän korvansa lerpattivat ja viikset värisivät.

– Älkää surko, ette ole ensimmäisiä jäniksenpoikia näillä mailla. Loikkikaa nyt keittiöön. Keittelen vastalääkettä. Poimin onneksi juuri tänään karhunsammalta, koiranputkia ja kissankäpäliä. Eiköhän niillä rohdoilla saada teidät taas entisellenne.

Hugo loikki kunniakierroksen pihalla. Sitten hän asettui vastahakoisesti Urhon viereen sohvalle. Mummelin kattila rätisi. Sieltä kohosi tummanvihreää höyryä. Tupaan levisi kitkerä tuoksu.

– Juokaa tästä mukilliset. Laitoin hunajaa joukkoon, Mummeli sanoi.

Jäniksenpojat irvistelivät, mutta joivat kiltisti. Turkit putosivat lattialle. Mummeli korjasi ne saman tien talteen. Pojat ehtivät nähdä vilauksen komerossa pilkottavista kaniturkeista.

– No niin. Kaikki hyvin. Voitte lähteä turvallisesti kotiin. Äiti varmaan jo odottelee. Älkää kertoko seikkailusta kenellekään. Pidetään tämä meidän salaisuutenamme, Mummeli sanoi tiukasti.

– Kiitos, kun autoit meitä, Urho sanoi.

– Kyllä minä olisin voinut loikkia pitempäänkin, Hugo mutisi.

Äiti oli huhuillut jo pitkään metsän laidassa. Hän rauhoittui, kun pojat juoksivat suoraan hänen syliinsä.

– Älkää enää ikinä olko näin myöhään ulkona. Olen kuullut, että metsässä tapahtuu taikoja, kun varjot pitenevät, hän torui.

Mummeli silitti mökissään uusia kaninnahkoja. Hän soitti Velholle.

– Hieno juttu, saatiin taas kaksi priimanahkaa. Kauppias on tulossa ensi viikolla. Ansaitaan sievoiset rahat ja voidaan juhlia. Leivon kakun. Älä sitten yritä syöttää minulle taikapipareitasi.

– Mitä lapsoset pitivät sadusta? Santeri kysyi.

– Hekin olisivat halunneet muuttua jäniksiksi. Sain selittää pitkään, että saduissa kaikki on mahdollista. Mutta kiitos. Olette kirjoittaneet taas kerran hienoja tarinoita. Kuka haluaa ehdottaa uutta aihetta?

– Minä voisin jatkaa näitä muistoja Lailan kanssa. Tuo runojuttu kolahti. En ole koskaan kuvitellut, että osaisin, Jesse mietti.

– Jokainen saa kirjoittaa itselle tärkeistä aiheista. Nämä inspiraatiosanat saavat tarinoihin uusia piirteitä. Huomasittehan, että ette ilman niitä olisi kirjoittaneet tällaisia juttuja.

– Olen samaa mieltä. Nautin kirjoittamisesta, mutta kun saa haasteita, siitä tulee seikkailu. Ehdotan, että valitsemme vielä kerran jokainen oman sanan. Sitä voi käyttää tai olla käyttämättä, Tiina-Kristiina sanoi ja levitti kortit.

– Nostakaa, mutta älkää näyttäkö toisille. Voin tuoda ensi kerralla pinon kuvakortteja. Ne auttavat kirjoittamista samaan tapaan kuin sanat.

Ilta päättyi iloiseen puheensorinaan. Kaikki pitivät korttinsa visusti piilossa. Helmi tunsi, että jännitys kihelmöi. Hänen kortissaan luki enneuni.

Helmi pyöritteli sanaa kotimatkalla. Santeri oli kertonut lähtevänsä Goodmanin Alkoon. Helmi arveli, että Santerin ostokset eivät olleet häntä varten.

Shems odotti eteisessä. Sen häntä heilui vimmatusti.

– Joo joo, mennään saman tien, Helmi rauhoitteli ystäväänsä.

Häntä väsytti. Oli suloista kietoutua suihkun jälkeen saunatakkiin ja syventyä hyvään kirjaan. Shems tuhisi tyytyväisenä kainalossa. Niina Meron Englantilainen romanssi sopi mainiosti iltalukemiseksi.

Helmi vaelsi vanhan kartanon salaperäisessä puutarhassa. Ruusut tuoksuivat ja ikivanhat tammet suhisivat iltatuulessa. Kappelin suunnalta kuului vihellys. Helmin askeleet olivat keveät, kun juoksi äänen suuntaan. Rami, sinä täällä? hän huudahti. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta kietoa kätensä miehen ympärille. Olen kaivannut sinua, missä olet ollut, mies kysyi tummalla äänellä ja ojensi pikarillisen Fernet Brancaa. Helmi nyyhkytti. Olen tässä ja nyt, sinun omasi, hän sai sanottua.

Aamulla tyyny oli kostea. Helmi muisti unen elävästi. Ramin kädet olivat tuntuneet vahvoilta ja hänen suudelmansa oli ollut hellä ja vaativa.

Enneuni, oliko tämä nyt sellainen, Helmi mietiskeli. Oli maanantai ja hänellä vapaapäivä. Ei tehnyt mieli soittaa Santerille, sillä hän arveli miehellä olevan parempaa seuraa.

– Shems muruseni, lähdetäänkö pitkälle lenkille?

Koiraa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Se odotti ovella, kun Helmi veti ulkoilupusakan päälleen. Kevät oli pitkällä. Lumet olivat sulaneet, mutta kuralätäköitä oli runsaasti. Tukevat lenkkarit olivat tarpeen.

Helmi ja Shems kävelivät Vanajaveden rantareittiä. Hopeapajut ja vanhat koivut kaareutuivat veden ylle. Helmi ihmetteli, miten ne vuodesta toiseen pysyivät hengissä.

– Hei Helmi, tervehdys, Marja huikkasi. Hän oli lenkillä tutun oloisen miehen kanssa. Helmi tunnisti oitis Ramin. Tämä oli tukevoitunut, mutta käveli ilman rollaattoria kävelysauvoihin nojaten.

– Tervehdys, ihana ilma. Oletteko tehneet jo pitkän lenkin?

– Puolisen tuntia. Rami on toipunut ihmeen hyvin.

– Helmi, hauska nähdä sinua, Rami sanoi. Hänen silmissään oli tuttu pilke.

Helmiä huimasi. Rami tunsi hänet.

– Voi Rami, minulla on ollut ikävä sinua. Onko muistisi palautunut?

– Minulla on edelleen pahoja katkoja. En edelleenkään muista siitä pahuksen Tallinnan reissusta mitään. Mutta vanhat asiat ovat pikkuhiljaa tulleet mieleen. Mitä Semulle kuuluu?

Shems vingahti ja heittäytyi Ramin eteen selälleen kerjäämään rapsutuksia. Rami nauroi ja kumartui.

– Selkä on vähän jäykkä, mutta kyllä tämä tästä. Marja on kuntouttanut minua. Hän on oikea orjapiiskuri.

– Oli kiva nähdä Helmi, Marja kiiruhti Ramia jatkamaan matkaa.

Näkikö Helmi hänen silmissään lievää epäluuloa. Helmi ei tiennyt mitä ajatella. Hän päätti soittaa Jesselle mitä pikimmin.

– Hienoa kuulla, että vanha kamu on toipumassa. En ole aikoihin käynyt katsomassa. Mennään joku päivä yhdessä.

– Mennään vaan, mutta mieluummin silloin kun Marja ei ole työvuorossa.

– Sopii, ei olla pidetty yhteyttä, Jesse tunnusti.

Hoivakodin pihalla oli viihtyisä pöytäryhmä. Helmi otti termospullon ja muovimukit repusta. Jessellä oli pullapussi. Rami istuutui vaivalloisen näköisesti, mutta hänen hymynsä oli leveä.

– Hienoa kun ehditte katsomaan tällaista invalidia.

– Hyvinhän sinä näytät pärjäävän. Tulit ilman kävelysauvoja.

– Kyllä lyhyet matkat sujuvat, mutta ei minusta ole enää maratonille.

Helmi siristi silmiään kevätauringossa. Krookukset olivat avautuneet. Sääennuste oli luvannut lämmintä viikkoa. Rupattelu Ramin ja Jessen kanssa sai vanhat muistot heräämään. Miten luottavainen hän olikaan ollut tulevaisuuden suhteen. Mennyt talvi oli ollut yksi rankimmista. Nyt koronarokotusten myötä heräsi toivo elämän palautumisesta paremmaksi.

– Minulla on oma huone ja wc, televisio ja radio, Rami kertoili. – Käyn ruokasalissa syömässä ja pääsen nykyään ulkoilemaan ilman saattajaa. Marja pitää ahkerasti seuraa. Touhottaa niin, että toivon välillä hänen lähtevän pikaisesti. Täällä on paljon vanhoja ihmisiä, jotka eivät liiku mihinkään. Mietin, voisinko muuttaa pois, mutta taidan olla laitostunut, kun elämä on helppoa.

– Miten saat päiväsi kulumaan? Jesse kysyi.

– Katselen telkkaria ja otan välillä torkkuja. Syön edelleen lääkkeitä. Ne väsyttävät.

– Tullaan taas katsomaan, pidetään yhteyttä, Jesse lupasi.

Helmi oli ollut enimmäkseen hiljaa. Hän yritti koota ajatuksensa, kun hän käveli Jessen kanssa kotiin päin.

– Ei voi tietää, miten elämä heittelee. Tuntuu, ettei Ramilla ole enää mitään odotettavaa. Hän kulkee kuin sumussa päivästä toiseen.

– Eihän me voida tietää, miten onnellinen olotila se on. Ei ole huolia toimeentulosta eikä tarvitse itse kokata, Jesse nauroi. – Minä ostan nykyään valmisruokia. Lihaperunasoselaatikko ja hernekeitto ovat oikeasti hyviä.

Helmi nauroi. – Kuule, mennään joku päivä Verkatehtaalle. Ison Huvilan buffetlounas on erinomainen. Oletko edelleen etätöissä?

– Olen, en muista koska viimeksi olen käynyt toimistolla. Minulle tämä sopii mainiosti. Pitkät junamatkat jäivät pois.

– Taidemuseo on taas auki. Maanantait ovat vapaat. Sopiiko ensi viikko?

– Minulle sopii mikä päivä vain. Etätöissä on puolensa. Vain tiimikokoukset rytmittävät viikot.

– Sovittu. Soitan sinulle, Helmi lupasi ja jatkoi matkaa sillan yli Hätilään. Hän poikkesi suosikkikaupassaan K-Supermarketissa. Jesse oli puhunut valmisruoista. Hän latoi ostoskoriin nakkipaketin, maitoa, tuoretta ruisleipää ja Vian thaicurrypakkauksen.

Shems höristi korviaan, kun Helmi lämmitti annoksen mikrossa. Muovikelmu kohosi ja pakkaus vihelsi, kun ruoka oli kuuma. Maku oli sopivan tulinen. Se muistutti onnellisista päivistä Aasian auringossa. Helmi ei uskaltanut vielä tutkia matkatarjouksia. Korona oli edelleen läsnä, vaikka tuntui nyt uinuvan.

– Kuule Shems, mitä sanot, jos pääset kesällä viikoksi Jessen luo. Minä voisin osallistua jollekin maalaus- tai kirjoituskurssille?

– Vuh, sanoi Shems. Sen pieneen päähän muistui herkut, joita Jesse jakeli auliisti.

Helmi ei saanut illalla unta. Hän vaelteli pienessä asunnossaan. Auttaisikohan lasillinen viiniä, hän mietti. Tuntui hyvältä istuutua tietokoneen ääreen. Kuin itsestään näytölle ilmaantui runo.

Näin välähdyksen taivaasta.
Jumala soitti mandoliinia
kerubit tanssivat
pyörryttävä valo kultasi maan
virkistävä sade sai kukat puhkeamaan,
tunsin eläväni.

Näin välähdyksen helvetistä.
Jumala oli sairas
mandoliinin kielet olivat poikki,
kerubit olivat lihoneet
tuijottivat samein silmin televisiota,
armahtava pimeys peitti maan.

Ymmärsin,
taivasta ei ole,
on vain helvetti.

Helmi luki silmät sumeina, mitä oli kirjoittanut. Teksti tuli jostain alitajunnan syövereistä. Hän kaatoi toisen lasillisen viiniä. Oliko elämä tässä? Hän ei halunnut vajota varjoihin. Hän ymmärsi, että haave yhteisestä elämästä Ramin kanssa oli ollut toiveajattelua. Vaikka tämä oli kuntoutunut, miehen elämänhalu oli hävinnyt.

QUU TAPAA VILLEN

Quun videosta tuli huippusuosittu. Se ladattiin YouTubesta tuhansia kertoja. Quu oli hämillään huomiosta. Mimosa oli saanut koulussa uusia ystäviä. Tytöt suunnittelivat joukolla musiikkivideoita. Mimosaa jännitti, suostuisiko Quu pyytämään Mama Maddalenalta uutta taikashow’ta.

– Suunnitelkaa esitys ja harjoitelkaa laulut ja tanssit. Uskon, että Mama auttaa, kun tietää, mitä haluatte, Quu ehdotti.

Tytöt supisivat keskenään. Rohkein heistä ehdotti, voisiko Quu osallistua.

– Lupaan harkita, tämä nauroi. Tuntui hyvältä, kun häntä tarvittiin. Quun kännykkä hälytti.

– Hyvää päivää. Olen Ville, tv-kuvaaja. Katsoin juuri videosi ja olen aika vaikuttunut. Minulla on ehdotus. Voitaisiinko tavata? tumma miesääni kysyi puhelimessa.

– Hyvää päivää. Totta kai voimme tavata. Haluatko tulla käymään Kuugalleriassa?

– Voisin hyvinkin tulla. Sopiiko huomenna?

– Täällä on hiljaista. Huomenna sopii mainiosti. Tarjoan kahvit.

– Hienoa, tulen aamupäivällä.

Quulla oli tunne, että ilmassa oli taikaa. Hän oli piristynyt kissaesityksen jälkeen. Mutta mitä asiaa tv-kuvaajalla voisi olla?

Quu pukeutui seuraavana aamulla näennäisen rennosti. Hän laittoi ylleen kissakuvioisen tummanharmaan tunikan ja tiukat legginsit. Mustat hiukset laskeutuivat vapaasti olkapäille. Hän rajasi silmänsä ja laittoi kirkkaanpunaista huulipunaa.

Ville Visio tuli aamukymmeneltä. Hän ojensi Quulle kimpun valkoisia ruusuja.

– Arvelin, että nämä sopivat tunnelmaan. Auto on kahden tunnin kiekkopaikalla. Eiköhän aika riitä rupatteluun.

– Istu tuohon baarijakkaralle. Kahvi on valmista. Käytätkö maitoa tai sokeria?

– Mustana kiitos.

– Olen utelias. Miksi halusit tavata?

– Olen mukana uudessa tv-projektissa. Sain tuottajalta tehtäväksi etsiä uusia kiinnostavia esiintyjiä. Suunnittelemme sarjaa, jossa esitellään eri maiden kulttuuria ja taidetta. Kun näin videosi, huomasin, että sinulla on kuvaukselliset kasvot ja kyky eläytyä.

Quu kuunteli sanattomana. Hänestäkö televisioesiintyjä?

– Olemme saaneet rahoituksen kuntoon. Tarkoituksena on järjestää viiden viikon kuvausmatka Euroopan kiinnostavimpiin kohteisiin. Ehdolla on ainakin Budapest, Wien, Praha ja Istanbul. Maksamme matkakulut, päivärahat ja tietysti esiintymispalkkion. Kiinnostaako?

– Apua, mitä minun pitäisi osata?

– Jaksot käsikirjoitetaan. Sinun tehtäväsi on kierrellä katselemassa nähtävyyksiä sekä esitellä paikallisväriä. Minä hoidan kuvauksen ja äänityksen. Mukaan tulee ohjaaja, kuvaussihteeri ja toinen juontaja. Jaatte tehtävät omien vahvuuksienne mukaan.

– En oikein tiedä, en ole ammattilainen.

– Ei sinun tarvitsekaan olla. Riittää, että olet oma spontaani itsesi. Katsojilla on silloin helppo samaistua. Järjestämme tietenkin koekuvauksen. Ehdokkaita on muitakin. Niin ja tuottaja toivoo, että joku läheisesi lähettää suosituskirjeen.

– No siinä tapauksessa. Totta kai voin tulla koekuvaukseen. Se kuulostaa reilulta. Voinko pyytää suositusta kummitädiltäni? Hän tuntee minut paremmin kuin hyvin.

– Voit. Pyydä, että hän lähettää sen tähän osoitteeseen. Soitan sinulle, kun tiedän koekuvausten aikataulun. Ville ojensi käyntikortin, kumarsi ja oli poissa ennen kuin Quu ehti kysellä enempää.

Hän jäi tuijottamaan hämillisen näköisenä ruusukimppua. Oli pakko soittaa Mamalle.

– Tyttöseni, totta kai kirjoitan suositukset. Kerron, että olet omapäinen, et tiedä mitä haluat elämältä, innostut helposti ja petyt usein.

– Mama, kiusaat minua.

– No, ehkä kirjoitan vähän hienotunteisemmin. Minulla on aavistus, että olet lähdössä elämäsi seikkailulle. Onnea matkaan.

– Enhän minä vielä ole saanut sopimusta. Siellä voi olla jonossa paljon kauniimpia ja fiksumpia tyttöjä.

– Pidä pää kylmänä. Ilmoita, miten hanke etenee, Mama sanoi hymyillen.

Hänellä oli ennakkoaavistus, että Quu päihittäisi helposti kilpailijat.

KOEKUVAUS

Pasilassa studio kolmoselle oli lavastettu toimiva keittiö. Ville tervehti kameran takaa. Valot oli suunnattu työpöydälle, jonka takana nuori komea mies paloitteli porkkanoita.

– Tule rohkeasti peremmälle. Olen tuottaja Erkka. Tässä on kuvaussihteeri Ulpukka ja tuo veitsen kanssa häärivä kaveri on Aleksi. Saat mennä hänen avukseen. Juttelette kotoisasti kokkauksesta. Katsomme otoksen ja päätämme vielä tämän viikon aikana, kuka pääsee Aleksin kaveriksi matkalle. Tärkeää on, miten tulette toimeen keskenänne.

Quu ryhdistäytyi ja suuntasi askeleet keittiöön. Hän oli istunut meikissä ja kampaaja oli föönannut tummat hiukset ilmaviksi. Quun mielestä puuteria oli liikaa, mutta maskeeraaja oli kertonut, että se oli tarpeen tv-valojen vuoksi.

– Moi, olen Quu, hän tervehti.

– Moi, minä olen Aleksi. Kädet ovat märät. Ota tuosta esiliina ja tule kaveriksi. Voit lohkoa tomaatteja.

– Mitä kokkaat?

– En tiedä itsekään. Järjestäjä toi laatikollisen vihanneksia. En keksinyt muuta kuin alkaa paloittelemaan.

– Miten olisi kasvisvokki? Näin tuolla suuren pannun.

– Selvä. Mitä siihen tulee?

– Kuullotetaan kasvikset kypsymisjärjestyksessä oliiviöljyssä. Onko meillä salottisipuleita, chiliä ja inkivääriä?

– Katso tuolta laatikosta. Nappasin päältä porkkananipun.

– Loistavaa, täällä on myös herkkusieniä ja parsakaalia.

Quu pilkkoi tarvittavat ainekset tottuneesti ja laittoi ne vokkipannulle. Studiokeittiöön levisi huumaava tuoksu.

– Poikki, studio-ohjaaja sanoi. – Pärjäsitte hienosti. Pata näyttää herkulliselta, mutta jättäkää hommia seuraavillekin.

– Kiitos Quu. Haluaisimme päästä heti maistelemaan, tuottaja tuli ohjaamosta alas studioon.

– Tämä on tuttua. Olen tottunut kokkaamaan. Unohdin jännittää.

– Hienoa. Kuvaussihteeri ilmoittaa lopputuloksesta. Kiitos, kun pääsit tulemaan.

Quu huomasi yllätyksekseen, että koekuvaus oli ohi.

– Olin ainakin luonnollinen, hän kommentoi Mamalle puhelimessa.

– Olit hyvä. Seurasin virtuaalilaseilla, miten selviät. Et onneksi sytyttänyt tulipaloa. Olisin joutunut lähettämään studiolla sammutusvaahtoa, Mama nauroi.

– Olet mahdoton. Tv-porukka vaikutti mukavalta. Rupean pikkuhiljaa toivomaan, että tästä tulee totta.

– Totta kai, Mama myhäili.

Quu näytti hänelle kieltään puhelimessa.

Kirje tuli viikon kuluttua. Quu katseli sitä kuin myrkkykäärmettä. Hän oli nähnyt unta, että kuvankauniit tytöt heittelivät häntä ylikypsillä tomaateilla. Hän oli ihmetellyt, mitä se tarkoitti.

Kirjekuoren päällä oli hänen nimensä ja Yleisradion logo. Ei tehnyt mieli avata. Hän pelkäsi masentuvansa, jos vastaus olisi kielteinen.

Kimmo oli tuonut jääkaappiin kuohuviinipullon.

– Poksauta tämä sitten, kun kirje tulee. Jos saat hyviä uutisia, juhli. Jos saat huonoja uutisia, ryyppää murheeseen, hän oli sanonut ilkikurisesti.

Kimmo oli saanut töitä veljensä mökkiprojektissa. Quu ei ollut nähnyt miestä kuin vilaukselta. Mimosalla oli koulukiireitä, joten hänellä oli ollut aikaa jännittää yksin.

– Pahus. Teen juuri niin kuin Kimmo kehotti, Quu päätti.

Hän avasi kuohuviinipullon ja kaatoi lasillisen kahvimukiin. Saa kelvata, hän päätti.

Hyvä Quu.
Koekuvaukseen osallistui kymmenen hakijaa. Taso oli korkea. Ilmoitamme iloksemme, että Teidät on valittu tehtävään. Ohessa sopimus. Palauttakaa toinen kappale allekirjoitettuna. Otamme pian yhteyttä, niin voimme sopia kuvausaikataulusta,
parhain terveisin Tuottaja Erkka.

Quun muki kaatui. Hän hihkaisi ja otti videopuhelun Mamalle.

Tämä oli osannut odottaa soittoa.

– Älä vaan sano, että tiesit, etkä kertonut minulle, Quu voihki. – Olen viettänyt unettomia öitä.

– Onnea tyttöseni. Tietenkin tiesin, mutta voitto tuntuu paremmalta, kun sitä saa odottaa.

– Mitä kirjoitit suositukseksi?

– Kehuin miten hyvä kokki olet. Taisivat saada siitä ajatuksen koekuvaukseen, Mama hihitti.

– Olet mahdoton. Kiitos nyt kuitenkin, Quu sanoi ja kaatoi uuden mukillisen kuohuviiniä.

– Juhli vaan, olet sen ansainnut, Mama sanoi ja kohotti oman lasinsa videopuhelun näytöllä.

SUUNNITTELUA

Joonatan istui Helmin kanssa parvekkeella. Lehmusten vaaleanvihreät lehdet saivat maiseman näyttämään keväiseltä. Helmi oli istuttanut parvekelaatikkoon sinisiä ja valkoisia orvokkeja.

– Sinun luonasi on kodikasta, poika kiitteli. – Meillä kotona Jennin lelut ovat ympäri lattiaa. Äiti komentaa minua ja Lauria keräämään niitä, mutta Jenni levittää ne saman tien uudelleen.

– Onneksi tuo Shems ei pahemmin sotke.

Koira nosti päätään. Sen korvat heiluivat. Kehuiko mami? Toivottavasti luvassa oli herkkuja.

– Olen kehitellyt tarinallemme jatkoa. Keksin, että Quu valloittaa televisiosarjan tähtenä maailman tai ainakin Euroopan. Mitä tuumit?

– Vau. Kyllä se sopii. Mitä Kimmo ja Mimosa tekevät? Lähtevätkö he mukaan?

– Kimmolla on rakennushommia ja Mimosalla koulu kesken. Tämä on Quun ikioma seikkailu. Mama Maddalena seuraa häntä haukkana. Voi olla, että luvassa on taikuuttakin.

Helmi luki Joonatanille kirjoituksensa koekuvauksesta.

Poika nauroi.

– Kokkausteema on kiva. Keksitkö jatkossa uusia ruokaohjeita?

– Voi olla, en ole miettinyt niin pitkälle. Lähetetäänkö Quu ensimmäiseksi Wieniin?

– Amadeushan soittaa siellä. Quu ja kuvaustiimi voisivat käydä tervehtimässä häntä.

– Näin teemme. Minä voin aloittaa ja sinä saat jatkaa.

QUU WIENISSÄ

– Prinsessa Quu, ei voi olla totta.

Jumalaisen komea nuori mies kietoi Quun syleilyyn. Kuvausryhmä katsoi silmät pyöreinä. Mitä mies oli sanonut? Prinsessa?

– Saanko esitellä, tässä on ystäväni prinsessa Pohjantuulen poika Amadeus. Hän on säveltäjä ja taiturimainen pianisti. Ama on luvannut soittaa meille. Jos se miellyttää, saamme aitoja wieniläistunnelmia ohjelmaan, Quu hymyili.

– Ilman muuta, tämä on kunnia, ohjaaja Oliver kumarsi.

Kaikki hiljentyivät kuuntelemaan, kun Amadeus loihti flyygelistä taianomaisia sointuja. Ville oli ottanut kameran käsivaralle ja kierteli soittajan ympärillä.

– Quu, tämä poika on ihmeellinen. Kiitos kun esittelit hänet meille, Oliver ihasteli, kun Ama oli lopettanut.

Ulpukka oli kiirehtinyt miehen luokse kyselemään teostotietoja. Hän oli tulipunainen ja takelteli.

– Saisinko nimikirjoituksesi? En ole koskaan ennen kuullut näin ihanaa musiikkia.

– Mikä on nimesi?

– Ulpukka.

– Kaunis nimi Ulpu-kukka, Amadeus sanoi ja kirjoitti koristeellisen nimikirjoituksen tytön kuvausraporttivihkoon.

– Oli ilo esiintyä teille, Amadeus kumarsi. – Quu, saanko viedä sinut illalliselle?

– Voi Ama, meillä on tiukka kuvausaikataulu. Ehdin vasta myöhään.

– Täällä syödään illallinen vasta kahdeksan jälkeen. Missä asut? Tulen noutamaan sinut.

Quu oli pyörällä päästään. Kuvausmatka oli täyttänyt odotukset jo ensimmäisellä viikolla. Hän ja Aleksi tulivat hyvin toimeen. Juontajakollega oli huumorintajuinen ja antoi Quulle tilaa, kun he esiintyivät yhdessä. Ohjaaja Oliver oli herkästi innostuva. Vaikka heillä oli alustava käsikirjoitus, Oliver sovelsi sitä vapaalla kädellä. Ville pysytteli vakavana kameran takana ja kuvasi ammattitaitoisesti etukäteen suunnitellut kohtaukset. Hän ei tyytynyt siihen, vaan kulki kameran kanssa tallentamassa paikallisväriä. Suloinen pikkusihteeri Ulpukka seurasi häntä kuin varjo.

– Quu, miksi Amadeus kutsui sinua prinsessaksi? Oliver kysyi.

Quu mietti hetken, kertoisiko totuuden.

– En halunnut kehua. Olen kuningas Pohjolan tytär. Minua kutsuttiin kotona Lapissa kuutamoprinsessaksi. Oikea nimeni on Kerttu. Mieheni Robert antoi lempinimen Quu. Se jäi pysyväksi, Quu selvitti vastahakoisesti.

– Miehesi, en tiennyt, että olet naimisissa?

– Olen leski. Mieheni kuolemasta on jo vuosia, Quu sanoi vältellen. Hän ei halunnut kertoa, mihin Robert oli kuollut.

– Sinusta löytyy uusia kiinnostavia puolia. Meillä on tiedossa vielä kaikkea jännittävää. Lähdetään jatkamaan hommia, Oliver sanoi.

Hän katseli Quuta uusin silmin. Tyttö oli kuvankaunis ja nyt vielä kuninkaallinen. Tästä voisi kehittyä jotain, hän tuumi.

Oliver otti kuvausautossa huikan taskumatista. Hän tunsi kutkuttavaa jännitystä. Edessä olisi neljä viikkoa tämän ihastuttavan prinsessan seurassa.

– Helmi, aiotko kehitellä taas jonkun imelän rakkaustarinan, Joonatan protestoi.

– Ehei, minulla on mielessä jotain ihan muuta. Mutta nyt on sinun vuorosi. Voidaan ohittaa Quun ja Amadeuksen illallinen. He syövät jättiläiskokoisia wienerschnitzeleitä ja etikkaista perunasalaattia kylmän valkoviinin kera. Amadeus kertoo Quulle sisartensa kenguruseikkailuista.

– Joo, tytöt olivat mainioita. Mutta ei mennä eläintarhaan. Googlasin Wienin nähtävyyksiä ja löysin huvipuisto Praterin. Sopiiko se? Joonatan innostui.

– Sopii mainiosti. Anna mennä.

Valtava maailmanpyörä kohosi korkealle huvipuiston ylle. Quu ja Aleksi istuivat punaisessa vaunussa. Ville tähtäsi heitä kameralla yläpuolella olevasta vihreästä vaunusta. Näkymä alas kaupunkiin oli huimaava. Lokit suhahtelivat ohi. Quun mustat hiukset liehuivat vapaina. Villen mielestä hän oli kauneimmillaan, kun tuuli sai posket hehkumaan ja silmät tuikkivat. Ulpukka istui tiukasti Villen vieressä. Häntä jännitti. Kuvausviikko oli ollut täynnä elämyksiä. Linnanmäki oli tuttu, mutta tämä oli ehdottomasti upeampi.

– Jatketaan matkaa tuonne ampumakojuille, Oliver opasti, kun kierros maailmanpyörässä oli ohi.

Hyllyllä oli rivissä toinen toistaan herttaisempia nappisilmäisiä nallekarhuja. Aleksi ampui silmää räpäyttämättä maaliin. Hän ojensi valtavan kokoisen vaaleanpunaisen nallukan Quulle. Tämä nauroi iloisesti ja otti pehmolelun kainaloonsa.

Oliver katsoi sivusilmällä, miten Aleksi otti Quuta kädestä. Hän tunsi lievää kateutta. Nuoret olivat toistensa lumoissa. Hän tunsi itsensä vanhaksi, vaikka oli vain muutaman vuoden Aleksia vanhempi.

– Kuvaukset ovat tältä illalta ohi, Oliver sanoi. – Voitte jäädä kiertelemään huvipuistoon tai painua pehkuihin. Minä palaan kuvausautolla hotellille. Ketkä tulevat mukaan?

Kävi ilmi, että vain Quu ja Aleksi halusivat jäädä. He heilauttivat kättä muille ja suuntasivat kulkunsa puiston ravintolaan. Värivalot loistivat sateenkaaren väreissä, kun he istuutuivat terassille.

– Mitä haluat juoda? Aleksi kysyi. – Voin hakea tuolta baaritiskiltä.

– Tuo lasillinen kylmää valkoviiniä, Quu pyysi.

Aurinko oli laskenut ja ilta oli samettisen pehmeä. Quu huomasi kertovansa Aleksille vaiherikkaasta elämästään. Aleksi kuunteli hiljaa. Hän ei ollut osannut kuvitella, että juontajakumppani oli kokenut elämässään näin paljon iloja ja suruja.

Aleksin elämä oli ollut tasaista. Häni oli opiskellut tiedotusoppia ja ollut harjoittelijana kotipaikkakuntansa Pihtiputaan sanomalehdessä. Pesti televisioon oli ollut iloinen yllätys. Hän oli ottanut tehtävän innostuneena vastaan. Nyt ilta Quun kanssa tuntui epätodelliselta.

– Otetaan taksi hotellille, hän ehdotti, kun viinikarahvi oli tyhjä.

– Sopii, päivä on ollut pitkä ja jännittävä, Quu sanoi. Hän tiesi, että yöunet olivat tarpeen, sillä tiedossa oli aikainen herätys.

Quu tunsi hienoista värinää, sillä Aleksi oli hurmaava seuralainen. Hän päätti pysytellä kuitenkin viileänä ja toivotti miehelle kauniita unia, kun he pääsivät hotellille.

– Hyvänen aika Joonatan. Sinähän kehittelet oikeasti rakkaustarinaa, Helmi nauroi. – Minä ajattelin, että Quu ja Aleksi olisivat tasavertaisia työtovereita. Rakastuminen sotkee kuviot. Varsinkin, jos Oliver on mustasukkainen. Tästä on tulossa draama. Voin jatkaa.

– Jatka vain. En minä oikeasti suunnitellut tämän pitemmälle. Makustelin vain kesäillan huumaa sinun mieliksesi, Joonatan nauroi.

– Senkin veijari. Kyllä se minulle sopii.

Kuvausryhmä kiersi seuraavana päivänä kaupungilla. Quu ja Aleksi esittelivät kameralle turistikohteita. Oliver soi heille iltapäivällä parin tunnin siestan, sillä illaksi oli luvassa erikoisohjelmaa.

Oliver vihelsi, kun Quu laskeutui hotellin portaita. Ulpukka oli kietonut tämän tummat hiukset palmikoille, jotka kiersivät päätä. Quulla oli yllään tyköistuva dirndl, johon kuului valkoinen avokaulainen pusero. Hän näytti tyrmäävältä.

– Ulpukka yritti saada Aleksin pukeutumaan nahkaisiin polvihousuihin, mutta tämä kieltäytyi pontevasti, Quu nauroi. – Ei kuulemma halunnut näyttää pelleltä. Minusta tämä kansallispuku on hurmaava.

– Näytät suloiselta, Oliver sanoi ääni karheana.

Aleksi saapui paikalle mustissa tiukoissa farkuissa ja lyhythihaisessa kirjavassa paidassa.

– Kelpaatte molemmat, Ulpukka katseli heitä arvostelevasti. Hän sipaisi puuteria molempien poskille.

– Voidaan lähteä. Ville odottaa kuvausautossa.

Ilta pimeni, kun he ajoivat kaupungin ulkopuolelle Wienerwaldiin. Pienen vuoristavernan valot vilkkuivat kutsuvasti.

– Heuriger Wein, mitä tämä on? Quu kysyi uteliaana.

– Tämä on tuoretta viiniä, jota viininviljelijät myyvät uuden sadon kunniaksi. Grüss Gott.

Quu maisteli arvostelevasti. Hän oli tottunut vuosikertaviineihin. Tämä oli jotain aivan muuta. Ei huonoa, mutta maku oli vielä raaka.

Ville kuvasi maisteluhetkeä. Sen jälkeen hän puikkelehti tunnelmallisessa tavernassa ottamassa kuvituskuvia.

Illasta tuli värikäs. Viattomalta vaikuttanut viini tehosi yllättävästi. Quu tunsi humaltuvansa. Hän oli riehakkaalla tuulella. Soittoniekat kiersivät viinituvan saleissa. Aleksi kumarsi hänet tanssiin. Ville seurasi heitä kameran kanssa lattialle. Quu nauroi, kun Aleksi pyöritti häntä musiikin kiihtyvässä tahdissa. Ville pyöri mukana. Ulpukka katseli seinän vierellä eksyneen näköisenä. Hänkin oli maistellut viiniä, vaikka oli töissä. Oliver taputti olalle.

– Tyttöseni, mitähän jos mekin pyörähdämme?

Ulpukka lehahti punaiseksi. Hän oli kokenut ohjaajan liian itsetietoiseksi välittääkseen hänen seurastaan. Tanssi sujui hyvin. Ulpukka unohti huolen ja antautui musiikin rytmin vietäväksi Oliverin varmassa otteessa.

– Hei, sehän oli hauskaa, Aleksi kommentoi, kun kaikki palasivat pöytään. – Huomasin, että tuolla tiskillä on herkullisen näköisiä voileipiä. Sopiiko, että haen kaikille?

– Ota kuitti, Ulpukka muistutti.

– Älä huoli, minä tarjoan, Aleksi sanoi ja palasi pian tukevien maalaisleipäviipaleiden kera. Niiden päälle oli sivelty vaaleaa tahnaa.

– Ihania, mitä näissä on päällä? Quu kysyi.

– Se on Schmelzia, sianihraa, herkuttele vaan.

Quu ja Ulpukka katsoivat toisiaan. Ihraa, kamalaa ja kuitenkin ihmeen herkullista. He nostivat viinilasit ja iskivät toisilleen silmää.

– Ei kerrota kenellekään.

Kuvausautossa oli hilpeä tunnelma, kun Ville ajoi iloisesti päihtyneen kuvausryhmän hotellille.

Trink, trink, Brüderlein trink,

lass doch die Sorgen zu Haus!

Trink, trink, Brüderlein trink,

Meide den Kummer und meide den Schmerz,

dann is das Leben ein Scherz.

– Saatte nukkua aamupäivän, Oliver ilmoitti hiukan sammaltaen. Hän oli nauttinut viinin lisäksi kirschsnapseja. – Olitte loistavia, pieni luova tauko tekee hyvää. Olen suunnitellut, että menemme iltapäivällä tutustumaan Sacher-kakkujen valmistamiseen. Tiedossa on makeita hetkiä.

Ulpukka auttoi, kun Ville kantoi kameran huoneeseensa lataukseen.

– Mitä olet pitänyt keikasta? Ville kysyi ja heittäytyi sängyn päälle. Hänestä tuntui, ettei kukaan arvostanut hänen raskasta työtään. Kalusto piti roudata yksin ja koko ajan piti olla skarppina, jotta kuvaus ja äänitys onnistuivat. Kun muut olivat nauttineet viiniä, hän oli ollut työn touhussa.

– Ville, ostin tavernasta pullollisen. Korkataanko yhdessä? Ulpukka kysyi ujosti.

– Olet loistotyttö. En ehtinyt ajatella muuta kuin kuvien onnistumista, Ville ilahtui.

Ulpukka haki kylpyhuoneesta hammasmukin. Hän kaatoi sen piripirtaan ja ojensi Villelle.

– Hei, minulla on termospullo. Kaada sen korkkiin itsellesi, mies ehdotti.

Ulpukka ja Ville nostivat maljat työtoveruudelle. Molemmat arvostivat toistensa panosta ohjelman onnistumiseen. Kun viinipullo oli tyhjä, Ulpukka käpertyi Villen kainaloon. Se tuntui turvalliselta. Ville veti huovan heidän ylleen ja sammutti valon. Ulpukka oli vajonnut jo uneen.

– Kuulehan Joonatan, jätetäänkö kuvausryhmä uinailemaan. Mitä sanot, jos lähdetään porukalla ulos? Voitaisiin hakea Starista pizza.

– Loistoidea. Poika oli heti valmis. Samoin Shems. Se oli tunnistanut sanan ulos ja odotti ovella häntä heiluen.

Joonatanin piti lähteä seuraavana päivänä jo varhain kotimatkalle. Maanantaina tiedossa oli fysiikankoe. Joonatan olisi jäänyt mieluummin jatkamaan tarinaa, mutta äidin puhelinsoitto sai häneen vauhtia. Helmi ja Shems lähtivät saattamaan junalle.

– Sopiiko, että kehittelen Quun seikkailuja vähän eteenpäin? Saat lukea jatkon, kun tulet taas. Sitten on sinun vuorosi, Helmi kysyi. Hänen mieltään poltteli seuraavan viikon seikkailut Budapestissa.

– Sopii, Joonatan heilautti kättään junan oviaukossa. – Tulen viikon kuluttua.

Helmi ei osannut aavistaa, ettei näkisi poikaa pitkään aikaan.

– Kotiin terveisiä, Helmi huikkasi, kun juna lähti kohti Tamperetta.

Hän teki Shemsin kanssa pitkän lenkin. Santeri ja Rita tulivat Aulangontiellä vastaan. Helmi ei jäänyt juttelemaan, vaan valitti kiireitä ja puikahti kotiovelle. Santerin näkeminen teki edelleen kipeää.

– Kuule Semu, kokataan jotain hyvää ja otetaan päivätorkut, hän suunnitteli.

– Vuh, sanoi Shems. Se tiesi, että jääkaapissa oli nakkipaketti.

Sadekuuro pyyhkäisi iltapäivällä kaupungin yli. Helmi sai siitä idean tarinan jatkoon.

QUU BUDAPESTISSÄ

Budapestissä satoi. Kadut kiilsivät märkinä. Ihmiset kulkivat päätä kumarassa sateenvarjojen kanssa. Quu oli pettynyt. Tuntui, että aurinkoinen viikko Wienissä oli ollut unta.

– Ulpukka, meidän pitää tehdä kuvaussuunnitelma uusiksi, Oliver sanoi, kun he olivat majoittuneet vanhaan hotelliin lähelle Tonavaa. – Tuletko minun huoneeseeni. Te muut saatte vapaata illalliseen asti. Tavataan alakerran ravintolassa kahdeksalta.

Ulpukka seurasi Oliveria. Huoneet olivat tummasävyisiä ja raskaasti kalustettuja. Kokolattiamatot pehmensivät askelten äänet. Oliverin matkalaukku oli auki. Tyttö huomasi ison viskipullon. Oliver sulki kannen ja istuutui kirjoituspöydän ääreen.

– Katsoin sääennustetta. Huomennakin sataa. Siirretään Budan linnan kuvauksia vuorokaudella. Sään pitäisi poutaantua. Ajattelin, että voisit lähteä aamulla Villen kanssa taltioimaan sadekuvia. Saadaan tunnelmallinen insertti, kun lisätään taustalle musiikkia.

– Kuulostaa hyvältä. Toivottavasti kamera kestää sadetta.

– Juttele Villen kanssa. Pukekaa sille sadetakki, Oliver nauroi.

Ulpukka koputti Villen ovelle. Tämä oli purkanut matkalaukun ja käynyt suihkussa. Hän istui sängyn päällä pyyhe hartioilla.

– Hei, meillä on keikka tiedossa aamuksi, Ulpukka kertoi.

– Toivottavasti ei sada kaatamalla. Otan taidekuvia, Ville innostui. – Istu alas. Minibaarissa on juotavaa. Minä tarjoan.

– Mitä tämä kirkas juoma on? Tässä lukee Palinka, Ulpukka kysyi.

– Maistetaan. Se taitaa olla jotain hedelmäviinaa.

Ulpukka ja Ville kilistivät ja maistoivat juomaa suoraan pikkupulloista. Ulpukka tunsi, miten väkevä juoma lämmitti suloisesti.

– Huh, olipa vahvaa. Kiitokset. Lähden kaunistautumaan iltaa varten.

Kuvausryhmä saapui suihkunraikkaina illallisaikaan ruokasaliin. Kaikki ihailivat kultakoristeisia peilejä ja valtavia kristallikruunuja. Quu oli pukeutunut mustaan trikoomekkoon. Meripihkakorvakorut korostivat hänen vihreiden silmiensä välkettä. Aleksilla oli tyylikäs luonnonvaalea pellavapaita ja farkut. Oliver oli valinnut lukuisista maripaidoistaan mustaharmaa raidallisen.

– Olettepa te tyylikkäitä, Ulpukka kehui. Hänellä oli sammaleen vihreä tunika ja leggingsit. Ville suosi liivejä, joissa oli runsaasti taskuja.

Mustiin pukeutunut tarjoilija kantoi pöytään valtaisan höyryävän liemikulhon. Sen lisäksi tarjolla oli paksuja viipaleita rapeakuorista maalaisleipää ja voita persiljatupsujen kera.

– Kirkasta karppikeittoa, olkaa hyvät. Mitä juotavaa saisi olla? tarjoilija kysyi.

Quu ja Ulpukka tilasivat lasilliset valkoviiniä. Miehet ottivat olutta ja snapsit. Tarjoilija palasi hetken kuluttua juomien kanssa. Puolen litran raskaat olutkolpakot olivat näyttäviä. Kaikki kohottivat maljat ja toivottivat hyvää kuvausviikkoa Unkarissa.

Helmi keskeytti ja luki, mitä oli kirjoittanut. Täytyy keksiä jatkossa dramatiikkaa, hän mietti. Herkistelen kuitenkin ensin linnaromantiikalla.

– Ulpukka, onko kaikki valmista huomisen kuvauksia varten? Oliver kysyi seuraavana iltana.

Sade oli lakannut ja ilta-auringon säteet pilkistelivät paksujen samettiverhojen raosta.

– Kyllä vain. Pukuvuokraamon asut ovat saapuneet. Autan aamulla Quuta pukeutumaan linnanneidoksi. Aleksi lupasi selvitä itse ritarinasusta.

– Voin käydä vilkaisemassa, Oliver lupasi. – Tavataan aamiaisella.

– Tämä vyötärö on aivan liian tiukka, Quu valitti, kun Ulpukka kiskoi nyörejä.

– Sen pitää olla tiukka. Kyllä sinä yhden aamupäivän kestät, tyttö vakuutti tomerasti.

Quu pyöri peilin edessä. Pitkä puku näytti upealta. Ulpukka oli puuteroinut hänet kalpeaksi ja kiinnittänyt hiukset ylös. Hän sovitti kimaltavan tiaran Quun päähän.

– Häikäiset kaikki kilpailijasi, Ulpukka kiitteli.

Hän ojensi Quulle laakean korin, jossa oli kymmeniä hehkuvanpunaisia ruusuja.

– Vau, Ulpukka henkäisi, kun Aleksi ja Oliver saapuivat aulaan. Ritari Aleksi oli komea sulkahatussa ja pussihousuissa.

– Quu, varo helmojasi, kun nouset autoon. Lähdetään, Ulpukka touhusi.

Jos kuvaukset olisi hoidettu Pasilassa, apuna olisi ollut puvustaja, maskeeraaja ja järjestäjä. Matkaoloissa kuvaussihteeri pääsi loistamaan. Tai eihän kukaan minua kiitä. Kuvaussihteeri on näkymätön silloin, kun kaikki sujuu. Jos ei suju, silloin sitä tietää olevansa olemassa, hän haikaili.

Quu ja Aleksi kävelivät käsi kädessä Budan linnan pihalla. Ville seurasi heitä kamera käsivaralla. Näkymä Tonavalle ja Pestin puolelle oli häikäisevän kaunis aamuvalossa. Ulpukka näppäili kännykällä valokuvia.

– Saadaan loistavia puffikuvia, hän sanoi ja näytti Oliverille otoksia.

– Hyvä kun ilma kirkastui. En tiedä, mitä olisimme tehneet, jos koko viikon olisi satanut, Oliver myhäili tyytyväisenä. Budapest oli jo tähän mennessä täyttänyt toiveet. Oliver oli katsonut edellisenä päivänä Villen ja Ulpukan kanssa sadekuvat. Ne olivat runollisen kauniita.

– Saatiin hieno kontrasti Wienin jälkeen, hän oli kiitellyt.

Kaikki olivat kuvausten jälkeen uuvuksissa. Quu kietoutui suihkun jälkeen aamutakkiin eikä suostunut lähtemään illalliselle. Hän tilasi huonepalvelusta kannullisen teetä ja pinon kolmioleipiä. Ville ja Ulpukka katselivat päivän otoksia pienestä monitorista Ja mutustelivat perunalastuja. Ulpukka kirjasi aikakoodeja muistiin. Niistä olisi editointivaiheessa apua.

– Aleksi, tuletko yömyssylle huoneeseeni? Oliver kysyi.

– Mikäs siinä.

Aleksi katsoi ympärilleen. Oliver oli kattanut kirjoituspöydälle kaksi kristallilasia ja puolillaan olevan pullon viskiä.

– Tee olosi kotoisaksi, Oliver sanoi ja viittasi kädellään sängyn päälle.

Koska muutakaan istuinpaikkaa ei ollut, Aleksi kasasi tyynyjä seinää vasten ja ojensi pitkät jalkansa sängylle. Oliver katsoi häntä hyväksyvästi. Hän oli auttanut Aleksia aamulla ritariasun kanssa. Nyt mieleen palasi miehen jäntevä selkä ja lihaksikkaat käsivarret.

– Kohotetaan malja kuvausviikoille, hän ehdotti ja kaatoi lasit piripintaan.

Aleksi siemaisi polttavaa juomaa. Se ei ollut hänen makuunsa, mutta hän ei kehdannut kieltäytyä.

– Raportoin tuottajallemme kuvausten edistymisestä. Hän oli tyytyväinen kuullessaan, että olemme saaneet kiinnostavaa materiaalia emmekä ainakaan vielä ole ylittäneet budjettia. Kehuin erityisesti sinua ja Quuta, Oliver kertoili. Hänen lasinsa ehti tyhjentyä ennen Aleksia.

– Mukava kuulla, olen viihtynyt. Tuntuu kuin tämä ei olisi työtä vaan melkein lomanviettoa, Aleksi kommentoi.

– Voinko tulla viereesi? Tämä puutuoli on pahuksen kova, Oliver kysyi ja täytti samalla lasinsa.

Aleksi teki tilaa, mutta kiusaantui, kun Oliver tuli hänen kylkeensä. Hän kiusaantui vielä enemmän, kun Oliver siveli hänen sääriään.

– Kuule, en ole mikään homo, hän parahti.

– En minäkään, mutta kaipaan vähän hellyyttä, Oliver sanoi ja moiskautti suukon Aleksin poskelle.

Aleksi hyppäsi säikähtäneenä pystyyn ja iski Oliveria nyrkillä. Tämän nenästä alkoi valua verta. Oliver kaatui lattialle. Aleksi pakeni paikalta. Viimeinen näky oli, miten mies painoi kädellä rintaansa.

Aleksi pelästyi päästyään huoneeseensa. Oliko edessä potkut? Yöuni oli levoton. Oliverin kiiluvat silmät vainosivat häntä.

Kaikki katsoivat kummissaan, kun Oliver saapui myöhässä aamiaiselle. Hänen silmäkulmansa oli mustanpuhuva ja nenä turvoksissa.

– Kaaduin illalla. Ei tämä ole mitään vakavaa, mies murahti eikä suostunut kertomaan enempää.

Ulpukkaa kylmäsi ajatus, jos Aleksille tai Quulle tapahtuisi jotain vastaavaa, hänen maskeeraustaitonsa joutuisivat koetukselle.

Tunnelma oli vaisu. Tuntui, kuin huoleton huviretki olisi saanut kuoliniskun.

– Meillä on tänään ohjelmassa kierros kauppahallissa. Se on täynnä paikallisia tuotteita. Quu ja Aleksi, saatte maistella hilloja ja makkaroita snapseista puhumattakaan. Tehdään kuitenkin ensin kävelyretki Vaci Utcalla. Sen varrella on kaupungin hienoimmat liikkeet. Sinä Quu taidat ymmärtää niiden päälle enemmän kuin me muut. Voit käydä sovittamassa jotain ihanuutta, mutta älä valitse kalleinta, Oliver ohjeisti.

Hänen puheestaan oli puhti kaukana, mutta kaikki ymmärsivät, että kuvausten piti jatkua.

– Katsokaa, miten ihastuttavia makeisia, Ulpukka huomasi, kun he ehtivät kävelykadulle.

Hän valitsi pinkinpunaisen ja Aleksi mustan. Quu kieltäytyi pudistamalla päätään.

– Yäk, nämä maistuvat ihan saippualta, Ulpukka parahti.

Ville nauroi. – Kysyin tytöltä saksaksi ja ymmärsin hänen puheestaan, että ne ovat saippuaa.

Nauru vapautti tunnelman. Oliver tarjosi taskumatista lievitystä saippuansyöjille. Hän otti itsekin aimo kulauksen.

Quu katseli näyteikkunoita. Samppanjanvärinen liehuvahelmainen sifonkihame näytti ihastuttavalta.

– Voinko mennä sovittamaan? hän kysyi.

Ville seurasi häntä sovituskoppiin. Quu pyörähti korkean peilin edessä.

– Pyöri vielä, saan vangittua hienon hetken, Ville pyysi.

Quu tuli kadulle paperikassia heilutellen. Hän ojensi kuitin Ulpukalle. Tämä katsoi sitä kalvenneena.

– Aika kallis. Yritetään säästää jossain muussa, hän mutisi.

– Ehkä olikin, mutta voin mennä tämä päällä hienoihin tanssiaisiin, Quu suunnitteli.

Hän otti Aleksia käsipuolesta. – Tulethan minulle kavaljeeriksi. Vuokrataan sinulle juhla-asu.

– Totta kai tulen arvon prinsessa, Aleksi kumarsi.

Hän katsoi sivusilmällä Oliveria. Tämä käveli synkkänä.

Kauppahalli osoittautui värikkääksi. Quu heittäytyi turistiksi ja maisteli hyvällä halulla juustoja ja hedelmäsnapseja. Hän innostui ostamaan yläkerrasta upeasti kirjaillun pitsiliinan.

– Vien tämän kummitädilleni. Hän suositteli minua ohjelmaan. Olen ikikiitollinen.

Mama katseli virtuaalilaseilla, miten Quu lähetti hänelle lentosuukon. Hänen silmänsä kostuivat. Miten paljon iloa tyttö olikaan tuonut hänen yksinäisiin päiviinsä.

Helminkin silmät kostuivat, kun hän eläytyi tarinaan. Pahus, nämä ovat aikuisten juttuja. Minun pitää antaa Joonatanille tilaa. Hän voisi kehitellä seuraavaksi toimintaa.

VASTOINKÄYMISIÄ

– Hei Helmi, Tuuli täällä. Soitin kertoakseni, että Joonatan on kuumeessa. Pelkäämme koronaa. Sain testiajan aamuksi. Seuraa, saatko oireita. Tehän vietitte viikonlopun yhdessä,

– Voi Tuuli, toivottavasti se ei ole vakavaa. Tunnen oloni terveeksi. Voin toki käydä testissä.

– Pidetään yhteyttä. Joonatan lähettää sinulle terveisiä. Poika toivoi, että laitat hänelle sähköpostissa jonkun tarinan. En tiedä hourailiko hän, kun puhui prinsessa Quusta. Sinä varmaan tiedät paremmin.

– Sano Joonatanille terveisiä. Lähetän tekstin saman tien. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Helmi sulki puhelimen sydän pamppaillen. Oliko hän altistunut? Ajatus vaivasi vielä unissakin.

Aamu valkeni utuisena. Oli maanantai ja hänellä vapaapäivä. Se ei herättänyt samanlaista iloa kuin yleensä. Shems venytteli ennen aamulenkkiä. Helmi ei jaksanut lähteä lähikorttelia pidemmälle.

– Mitä kuuluu, olit eilen kovasti kiireinen?

Santeri oli kävellyt vastaan niin, ettei Helmi ollut huomannut.

– Ei tässä mitään. Pidetään turvaväli. Joonatan on kuumeessa. Olen vähän huolissani, vaikka minulla ei ole oireita.

Santeri astui vaistomaisesti askeleen kauemmas. Kummallakaan ei ollut maskia.

– Häntä pystyyn. Eihän sen tarvitse olla vakavaa, hän kommentoi. – Pitää jatkaa matkaa, nähdään.

Helmi tunsi itsensä spitaaliseksi. Santerin pako oli näyttänyt itsevarjelun liioittelulta.

– Shems, ollaan nyt kahdestaan. Katsotaan joku nyyhkyelokuva ja herkutellaan.

Shems höristi korviaan. Herkutellaan. Kuulosti ihanalta.

Helmi lähetti tekstin Joonatanille ja pahoitteli, ettei siinä ollut seikkailuhenkeä.

Poika vastasi illalla tekstiviestillä.

Heippa kummitäti, aika imelää tekstiä. Se homojuttu oli ihan tyhmä. Minä voin jo vähän paremmin. Kirjoitan jatkoa, kun jaksan. Testitulokset tulevat huomenna. Äiti soittaa sinulle, terkkuja J.

– Tuuli täällä taas. Saatiin testitulokset. Ne ovat negatiiviset. Joonatan on vielä tämän viikon kotona, mutta on toipumassa. Lupasi lähettää sinulle vielä tänään tekstiä. Sanoi, että sinä tiedät mistä on kyse.

– Hyviä uutisia. Olin jo hetken huolissani. Kerro Joonatanille, että odotan innolla. Shems lähettää hännänheilutuksia.

Helmi istuutui illalla kannettavan tietokoneen ääreen. Hän avasi Joonatanilta tulleen postin. Saatesanoissa luki, että poika halusi tarinaan säpinää. Oli aika siirtyä Prahaan.

Helmi keitti vihreää teetä ja kasasi viereen pinon juustoleipiä. Hän varautui jännittävään iltaan. Shems kiipesi kainaloon. Helmi silitteli koiraa ja aloitti lukemisen.

QUU PRAHASSA

Rosvojoukko vaani kerrostalojen katveessa. Quu ja Aleksi olivat kahdestaan liikkeellä Prahan keskustassa. Ilta oli pimeä ja sateentihkuinen. Nuoret olivat istuneet U Flekussa ja juoneet pari tuoppia Staropramenia. He olivat lähteneet vapaaillan ilosta seikkailemaan. Olo oli mukavan rento. Aleksi oli katsonut puhelimen karttaohjelmasta, että he pääsevät raitiovaunulla hotellille.

– Voitteko näyttää kartasta, missä ollaan, tumma nuori mies kysyi, kun he olivat nousseet raitiovaunuun. Toinen tyrkkäsi Aleksia ja kolmas riisti Quun olkalaukun. Pojat hyppäsivät seuraavalla pysäkillä ulos. Aleksi ja Quu olivat lamaantuneita.

– Kamalaa, Ulpukka sanoi, kun he saapuivat vettä valuvina hotellille.

Oliver kysyi käytännöllisesti, mitä Quun laukussa oli ollut.

– Ei paljonkaan rahaa, mutta luottokortti meni, Quu vaikeroi.

– Soitetaan saman tien luottokuntaan. Toivottavasti ehditään kuolettaa se, ennen kuin huligaanit ryöstävät tilisi putipuhtaaksi.

Ulpukka ryhdistäytyi ja hoiti asian. Quu nyyhkäisi.

– Tuntuu, kuin olisivat tulleet iholle.

– Tehdään huomenna rikosilmoitus, Oliver sanoi.

Kävi ilmi, että ryöstöt olivat tuiki tavallisia. Romanit olivat olleet asialla. Poliisi ei mahtanut heille mitään. Jos syylliset tavoitettiinkin, heillä ei ollut omaisuutta.

– Elämä on vaarallista, Oliver kommentoi. – Menkää nukkumaan. Huomenna kaikki näyttää valoisammalta.

Ulpukan aamu oli surkea. Hänen pahin pelkonsa oli toteutunut. Aleksin otsassa oli komea kuhmu. Se punersi ilkeästi.

– Et voi tulla tuon näköisenä kameran eteen. Katsojat kuvittelevat, että sinulle ja Quulle on tullut riita ja tyttö on lyönyt sinua, Oliver sanoi huolestuneena.

– Minä yritän tasoitella punotusta meikkivoiteella, Ulpukka tarjoutui.

– Sattuu pirusti, Aleksi voihki. – Onko sinulla särkylääkettä?

– Villellä on autossa ensiapupakkaus. Käyn hakemassa.

– Minulla on ajatus, Quu puuttui puheeseen. – Meillähän on tänään ohjelmassa mustalaisorkesterin kuvaukset. Lupasimme Aleksin kanssa pyörähtää lavalla. Minun uusi mekkoni sopii loistavasti tilaisuuteen. Mitä jos laitamme naamiot kasvoille? Se lisää jännitystä ja Aleksin ruhjeet eivät näy.

– Quu, olet loistotyttö, Oliver ilahtui. Hän oli pelännyt, että kuvausaikataulua pitää taas siirtää.

Illasta tuli menestys. Orkesteri soitti tunteikkaasti. Quu ja Aleksi tanssivat hitaan valssin kohdevalojen seuratessa heidän liitelyään parketilla.

Oliver taputti. Hän näki jo, miten lehdet otsikoisivat uusien kykyjen löytymisestä.

– Ilmoitan teidät Tanssii tähtien kanssa kilpailuun, hän hykerteli.

Oliver tarjosi illalla kuohuviinit hotellilla.

– Kolmas kuvausviikkomme on loppusuoralla. Ensi viikolla olemme Istanbulissa. Onko kukaan käynyt aikaisemmin?

Osoittautui, että kohde oli kaikille tuiki tuntematon. Ulpukka oli lukenut kaupungin sadunhohtoisista moskeijoista.

– Sukellamme uuteen seikkailuun. Katselen Villen ja Ulpukan kanssa tämän päivän otokset. Quu ja Aleksi, olette vapaalla, mutta älkää lähtekö enää rosvojoukkojen sekaan.

– Minun päätäni särkee, vetäydyn lepäämään, Aleksi sanoi ja painoi kädellä otsaansa.

– Minä tulen pitämään sinua kädestä, Quu lupautui.

Oliver katseli otsa rypyssä, kun nuoret kiipesivät yläkertaan. Hän kokosi itsensä ja seurasi Villeä tämän huoneeseen. Ulpukka koodasi kuvia pienen monitorin näytöltä.

– Maistuuko teille viski? Oliver kysyi. – Voin hakea pullon huoneestani.

– Kiitos ei minulle, Ulpukka irvisti.

– Kiitos kyllä minulle, Ville ilahtui. Hän ei ollut ehtinyt nauttia matkan aikana juurikaan virkistystä. Päivät olivat olleet työntäyteisiä. Kuvauskalusto vaati huoltoa. Hän oli äärimmäisen tunnollinen, sillä kaiken piti sujua aikataulussa.

Ulpukka vetäytyi omaan huoneeseensa. Hän kuuli seinän läpi, miten miesten ääni kohosi sitä mukaa kun viskipullo tyhjeni. Hän toivoi, että Ville olisi seuraavana päivänä työkunnossa. Ohjelmassa oli viimeiset kaupunkikuvaukset.

– Ulpukka, olen oksentanut koko yön. Tule käymään, Ville voihki puhelimessa.

Tyttö koputti varovasti oveen.

– Se on auki, tule vaan.

– Voi Ville, näytät kamalalta. Toin sinulle pullollisen keltaista limonadia.

– En pysty juomaan mitään. Olo on kaamea. En pysy pystyssä.

Ulpukka kokeili Villen otsaa. Se oli hiessä, mutta kuumetta ei ollut.

– Minun on pakko levätä aamupäivä. Oliver suuttuu taatusti. Aamupäiväksi on sovittu pari haastattelua.

– Kuule Ville, olen käynyt Pasilassa kuvauskurssin. Jos luotat minuun, voin hoitaa kuvaukset. Oliver saa kantaa statiivin. Onneksi tuo kamera on kevyt, Ulpukka rauhoitteli.

– Ulpukka, olet pelastanut henkeni. En ikinä enää suostu ryyppäämään Oliverin kanssa. Hän täytti lasin yhä uudelleen. Viina maistui pitkästä aikaa turhankin hyvin. Olin typerä, Ville voihki syyllisen näköisenä.

– Ulkona on hyvä ilma. Kuvaan automaattiasetuksilla. Voit käyttää aikaisemmin otettuja kuvia haastattelujen lomassa. Hyvä tästä tulee, Ulpukka rauhoitteli.

Hän avasi ikkunan ja verhot.

– Päätä särkee, laita verhot kiinni, Ville vikisi.

– Nuku pää selväksi. Otan kameralaukun ja statiivi on varmaan autossa. Aleksi saa ajaa, missä avaimet ovat?

– Takintaskussa. Minä kuolen.

– Et kuole, tsemppiä.

Ulpukka vihelteli. Hänellä oli näytön paikka.

– Missä Ville on? Oliver kysyi hätääntyneen näköisenä. Häneen vointiinsa viskinjuonti ei ollut vaikuttanut mitenkään.

– Lepäilee, mitä ajattelit, kun juotit hänet känniin? Ulpukka kysyi uhmakkaana.

– Kyllä aikuisen miehen pitäisi tietää rajansa, Oliver murahti.

– Nyt on niin, että minä kuvaan Villen luvalla haastattelut.

– Sinä, osaatko?

– Olen suorittanut kuvauskurssin hyvillä arvosanoilla. Ota tai jätä.

– No hyvä, saat yrittää. Show must go on.

Joonatan, yllätit minut. Keksit aivan uusia kuviota. Saatiin mukaan jännitystä. Miten Ulpukka pärjää? Helmi kysyi puhelimessa.

– Loistavasti, tietenkin. Hänen pisteensä kuvausryhmässä nousevat. Ville tilaa Pasilasta toisen kameran ja jatkossa he tekevät entistä enemmän yhteistyötä. Niin ja Ville rupeaa täysraittiiksi.

– Hyvä pointti. Sopiiko, että minä herkistelen Istanbulin tunnelmissa? Olen käynyt siellä kerran lomamatkalla.

– Sopii, lähetä teksti minulle, niin tämä pakollinen karanteeni ei tunnu niin pahalta.

– Lähetän kamu. Hoida itsesi terveeksi.

KAHVILLA JESSEN LUONA

– Kiva kun kutsuit kahville, Helmi sanoi.

Hän katseli ympärilleen Jessen Palokunnankadun valoisassa asunnossa. Se oli kodikas, vaikka lehtipinoja oli kaikkialla ja sohvalla sukkia ja paitoja. Maljakossa oli kuihtunut tulppaanikimppu.

– Viihdyn täällä. Silmät ovat tottuneet pieneen epäjärjestykseen, Jesse virnisti. – Tule katsomaan. Minulla on työhuoneessa kaksi tietokonenäyttöä ja sähköpöytä. Etätyö sujuu entistä tehokkaammin.

Jesse tarjoili vahvaa kahvia ja pakastimesta sulattamiaan korvapuusteja.

– Näitä Marjan leipomuksia riittää vielä pitkään, vaikka en ole tavannut naista aikoihin, hän selitti.

– Marjalla on jauhopeukalo, nämä ovat herkullisia, Helmi kiitteli. – Miten muuten menee? Ei olla nähty aikoihin. Harmi, kun Kynäilijätkin ovat tauolla.

– Olen selaillut vanhoja valokuvia. Kirjotellutkin vähän, Jesse tunnusti.

– Hienoa. Sinulla on materiaalia, kun ryhmämme taas kokoontuu.

– Työpäivät menettelevät, mutta vapaa-aikana ei ole mitään järkevää tekemistä. Katselen telkkaria ja kaipaan elokuvia ja teatteria. Niin ja ravintolalounaita.

– Niin minäkin. En olisi ikinä uskonut, että tämä koronapirulainen kiusaa meitä näin pitkään. Yritetään sinnitellä.

– Ulkona on kaunis ilma. Voin saattaa sinut ja Semun kotiin. Saan kunnon päivälenkin.

– Hyvä ajatus. Siellä on puuskainen tuuli. Laita kunnolla päällesi.

Shems oli innoissaan, kun sekä mami että Jesse olivat seurana. Se haisteli innolla kevään tuoksuja.

– Päivää Helmi ja päivää Jesse, mukava tavata.

Santeri tuli vastaan kauppakassia kantaen.

– Moi, oletko kirjoitellut viime aikoina? Jesse kysyi.

– En ole ehtinyt. Lupasin kokata sunnuntaipäivällistä. Pari ystävää on tulossa käymään.

– Ei pidätellä sinua pitempään. Pärjäillään.

Helmi katsoi Santerin perään. Tämä näytti reippaalta ja elämänhaluiselta. Mistähän minä saisin yhtä paljon puhtia, hän mietti.

– Kierrän tuolta asematunnelin kautta takaisin, Jesse sanoi, kun he ehtivät Helmin asunnon eteen.

– Pidetään yhteyttä, Helmi huikkasi perään.

Kotona oli hiljaista. Shems hyppäsi sohvan päälle ja vaipui uneen. Helmi mietti, mitä tekisi. Illasta oli taas kerran tulossa pitkä ja yksinäinen. Hän kaatoi lasillisen valkoviiniä ja istahti parvekkeelle shaali harteillaan. Kaikki oli periaatteessa hyvin, mutta ei kuitenkaan. Hän kaipasi perhettä. Hän ei uskaltanut myöntää itselleen, että liuta lapsia olisi enemmän kuin tervetullut. Vain isä puuttui. Ei Jesse, ei Rami, ei Santeri. Pahus, pitäisikö ilmoittautua nettitreffeille. Ajatus ei houkutellut.

– Tuuli, miten teillä menee? Onko Joonatan jo terve?

– Poika voi hyvin, mutta minä olen flunssassa. Kävin koronatestissä. Se oli onneksi negatiivinen. Olo on voimaton.

– Tulisin mielelläni katsomaan teitä, mutta ajat ovat huonot. Toivottavasti kesällä helpottaa.

– Sitä minäkin toivon. Pysytään terveinä.

Helmi istahti tietokoneen ääreen. Hän oli hetkessä itämaisissa tunnelmissa.

QUU ISTANBULISSA

Bosporinsalmella puhalsi ärhäkkä tuuli. Kuvausryhmä majoittui pieneen hotelliin Topkapin palatsin läheisyyteen. Ulpukka katseli häikäistyneenä ympärilleen. Katukuvassa näkyi huivipäisiä naisia. Miehillä oli hauskoja fetsejä.

Oliver huhuili joukkoaan. –Asettukaa taloksi. Kokoonnutaan tänne aulaan tunnin kuluttua. Ulpukka, saatko kopioitua respassa kuvausaikataulun?

– Eiköhän se onnistu.

– Hyvä. Meillä on jo tänään iltaohjelmaa. Ulpukka on hankkinut kuvausluvan Sircesin asemalle. Oletteko kuulleet pyörivistä dervisseistä? Näette aidon esityksen.

– Taitaa olla turisteille tarkoitettu, Quu supatti Aleksille.

– On ainakin minulle uutta. Kuulostaa kiinnostavalta.

Ville pystytti kameran salin laidalle. Hän oli sopinut Ulpukan kanssa, että tämä tarkkailisi kokokuvaa. Ville otti toisen kameran käsivaralle ja valmistautui pyörimään dervissien tahdissa. Siitä ei tullut mitään. Valkoisiin pukeutuneet miehet pyörivät niin vinhasti, että hän katsoi parhaimmaksi vetäytyä sivummalle, ettei jäisi jalkoihin.

– Saatiin loistavaa kuvaa, Ulpukka pulputti esityksen jälkeen.

Oliver vaikutti tyytyväiseltä. Quu ja Aleksi olivat mykistyneitä.

– Tämä riittää tälle illalle. Tavataan aamiaisella, Oliver kuittasi, kun seurue palasi Villen kyydissä hotellille.

Aamulla taivas oli pilvessä. Ulpukka oli tohkeissaan. Hän auttoi Quuta pukeutumaan haaremiasuun. Tällä oli yllään ohuita kullanhohtoisia huiveja. Kaulalla oli lukuisia ketjuja ja jalassa hauskan näköiset pussihousut.

– Kävele varovasti tossuissasi. Ne ovat liukkaat, Ulpukka varoitti.

Aleksi katseli Quuta kaipaavasti. He olivat päättäneet yhdessä, että Topkapin kierros oli Quun varassa. Aleksin kasvot eivät vieläkään kestäneet päivänvaloa. Kuhmu oli parantunut, mutta silmäkulma oli edelleen tummanpuhuva.

Quu vaelteli palatsin valkoisiksi kalkituissa huoneissa. Hän ihaili näyttäviä ornamentteja. Haaremissa oli tunnelmallisen himmeä luonnonvalo. Ville oli ihastuksissaan pehmeistä sävyistä. Hän kulki takaperin kameran kanssa Quun edellä. Ulpukka ohjasi parhaansa mukaan hänen kulkuaan kapeissa sokkeloisissa käytävissä. Oliver ja Aleksi olivat jääneet siemailemaan kylmiä mehuja palatsin terassikahvilaan. Oliver sujautti vaivihkaa taskumatista terästystä omaan lasiinsa. Aleksi kieltäytyi, vaikka Oliver yritti tarjota.

– Suunnittelin, että lopullisessa versiossa juontaja kertoo paikan historiasta. Näytämme kuvassa, miten Quun vaeltaa haaremissa, Oliver kertoi.

– Quu sopii loistavasti haaremineidoksi, Aleksi sanoi. – Toivottavasti Ulpukka on muistanut ottaa valokuvia.

– Tyttö on aarre. Huolehtii kaikesta, Oliver totesi.

Hän oli ollut huolissaan Ulpukan kuvaustaidoista. Hän oli yllättynyt iloisesti, sillä kuvat olivat täysin kelvollisia. Tyttö ei ollut yrittänyt mitään kikkailua, vaan oli tyytynyt ottamaan vakaata kuvaa ilman zoomia. Hän oli muistanut opettajien ohjeen. Kannattaa mennä lähelle kuvauskohdetta, jos haluaa lähikuvia. Haastatteluissa tämä ei ollut tarpeen.

– Kiitokset tästä päivästä, Oliver sanoi kuvausten jälkeen. – Vierailemme huomenna Hagia Sofiassa ja Sinisessä moskeijassa. Yritä Ulpukka saada Aleksi kuvauskuntoon.

– Yritän, ostin erikoisvahvaa meikkivoidetta, Ulpukka vastasi.

Aamulla kaikki oli kunnossa. Aleksi siveli otsaansa, jota peitti vahva meikkikerros. Quu näytti varakkaalta turistilta leveälierinen olkihattu päässään.

Moskeijat olivat satumaisia. Kapeista ikkunoista siivilöityi himmeä luonnonvalo. Ville otti tunnelmakuvia. Ulpukka otti puffikuvia. Quu säteili aurinkolasien takana. Aleksin silhuetti näytti hyvältä valohämyssä.

– Nyt ystävät, suuntaamme kauppahalliin. Pysytellään yhdessä, sillä siellä eksyy helposti. Näette kerralla parasta, mitä Istanbul tarjoaa, Oliver kehui. Hän oli käynyt yksin ennakkotutkimusmatkalla.

Kaikki olivat illalla läkähdyksissä uusista elämyksistä. Istanbul oli valloittanut heidät kertaheitolla.

– Levätkää, risteilemme huomenna Bosporinsalmella. Sen jälkeen onkin aika pakata matkatavarat. Kotimatka häämöttää.

– Nytkö jo, rupesin pääsemään vasta vauhtiin, Quu nauroi. Kuvausviikot olivat sujahtanut ohi turhankin nopeasti.

– Mama, miten olen pärjännyt? Quu kysyi illalla puhelimessa.

– Tiedät itsekin, että olet loistava. Olen ylpeä sinusta, Mama kehui.

Quu arvosti Maman mielipidettä. Tämä ei turhaan kehunut.

– Nostin sinulle onnenkortin. Haluatko kuulla?

– Jos se on hyvä, tietenkin.

– Entä jos se on tummasävyinen?

– Anna tulla, kerrot kuitenkin, Quu hymyili.

– Tämä on Lanttien kuutonen Menestys. Se ei kaipaa tulkintoja. Usko itseesi.

– Kiitos Mama. Annoit minulle uskonvahvistusta.

PASILAN TV-KESKUS

Ulpukka ja Ville istuivat kahdestaan edit-yksikössä. Matka tuntui kaukaiselta, mutta kuvat palauttivat tunnelmat mieleen. Ville oli taitava työssään. Hän arvosti, kun Ulpukka luetteli sujuvasti aikakoodeja kohtausten vaihtuessa. Se nopeutti huomattavasti työskentelyä.

Tuottaja Erkka oli käynyt katsomassa, miten editointi edistyi. Hän näytti tyytyväiseltä, vaikka ohjelma oli vasta alkuvaiheessa. Ulpukka oli ihmetellyt, miksi Oliveria ei näkynyt.

– Oliver on toipumislomalla. Matkan rasitukset olivat hänelle liikaa, Erkka kertoi. – Mies sai sydäninfarktin heti kotiin palattuaan. Meidän pitää nyt selvitä ilman häntä. Onneksi teillä on homma hanskassa.

Ulpukka kauhistui. Onneksi sairaskohtaus ei iskenyt matkan aikana. Se olisi ollut katastrofi.

– Kyllä me pärjätään. Oli puhetta, että joku spiikkaa kaupunkien historiaa kohtausten väliin. Kuka se voisi olla?

– Kelpaisinko minä? Erkka hymyili. – Juttelen Oliverin kanssa. Hän taisi mainita, että on kirjoittanut juontotekstejä. Voidaanko ne tehdä äänittää täällä editissä?

– Totta kai. Minulla on äänieristetty tila, Ville lupasi.

– Tervetuloa Suureen Katseluun, Ulpukka hehkutti, kun ohjelma valmistui.

Quu oli palannut Hämeenlinnaan ja Aleksi Pihtiputaalle. He ilahtuivat saadessaan kutsun. Molemmat pukeutuivat parhaimpiinsa ja lähtivät Pasilaan. Jännitti nähdä ohjelma valmiina.

Erkka odotti kuohuviinilasien kera katseluteatterin ovella. Yleisradion valokuvaaja räpsi salamavalolla kuvia, kun kutsuvieraat nostivat maljat. Lehdistön edustajia oli runsaasti paikalla.

Seuraavan päivän uutisotsikoissa Quu ja Aleksi hymyilivät vierekkäin onnellisen näköisinä.

Uudet loistavat televisiotähdet ovat syttyneet. Onko ilmassa romantiikkaa? lehdet otsikoivat.

– Mitä hittoa, miksi ne kirjoittavat romantiikasta? Quu puhisi.

– Älä välitä, lehdet haluavat myydä, Ulpukka lohdutti.

– Saadaan taatusti hyvät katsojaluvut, Erkka hehkutti. – Harmi, kun Oliver ei päässyt katseluun.

– Tyttö sinä olet tähti, Mama virnisti Quulle puhelimen näytöllä.

– Mama, tämä kaikki on sinun syytäsi, Quu kuittasi.

Hän oli salaa tyytyväinen saamastaan julkisuudesta. Eihän siitä ollut haittaa, jos ilmassa olikin romantiikkaa.

– Moi Helmi. Luin koko jutun. Sait sen tyylikkäästi loppuun. Mutta mitä se juttu romantiikasta tarkoitti? Joonatan kysyi puhelimessa.

– Jätin tilanteen auki. Ehkä Quu ja Aleksi löytävät yhteisen sävelen. Mutta jätetään Quu toipumaan kuvausmatkasta. Onko sinulla mielessä jotain muuta?

– Itse asiassa on. Kirjoittelin ikävissäni pienen seikkailutarinan. Se jäniksenpoikien tarina oli makea. Kehittelin vähän samantapaisen jutun. Lähetänkö sen sinulle?

– Lähetä ihmeessä, odotan innolla, Helmi sanoi.

LENTÄVÄT TIIKERINPENNUT

Tiikerinpennut lepäilivät heinikossa paahtavan auringon polttamalla savannilla. Ne olivat kaivautuneet lähes kuivaan joenuomaan emon kainaloon. Muutama vesitippa kiilteli mudan keskellä.

Toinen pennusta ei malttanut pysyä paikoillaan.

– Viki, älä lähde minnekään, äiti komensi. Se lätki hännällään kärpäsiä. Kun aurinko laskisi, olisi aika lähteä saalistamaan. Nyt piti kerätä voimia.

Viki ei kuunnellut. Se oli nähnyt heinäsirkan hyppelevän ruohonkorsien seassa. Suuri keltainen perhonen sai tiikerinpennun tekemään ketterän loikan.

Pikkusisko Niki lähti veljen perään. Se huomasi, miten valtava kotka kaarteli puiden latvojen yläpuolella.

– Viki, varo. Kotka hyökkää.

Pennut sukelsivat heinikkoon. Raidat peittivät ne kotkan katseelta.

– Huh, olipa lähellä. Uskalletaanko palata äidin luo?

Kotka piti heinikkoa silmällä. Kun se näki liikettä, se syöksähti pentujen kimppuun. Ne eivät voineet vahvalle linnulle mitään.

– Toin teille paisteja, kotkaemo iloitsi ja pudotti tiikerinpennut pesään. Se sijaitsi korkealla pinjapuun latvassa. Kaksi mustavalkoista linnunpoikaa odotti nokat ammollaan ruokaa.

Viki ja Niki olivat pyörtyneet kauhusta ilmalennon aikana. Nyt ne virkosivat ja katselivat ihmeissään höyheniään ravistelevia linnunpoikia. Ne olivat yhtä suuria kuin he. Emo oli lehahtanut viereisen puun oksalle.

– Mitä sinulle on tapahtunut? Niki kysyi veljeltään.

Tämä ravisteli sulkiaan samalla tavalla kuin linnunpoikaset. Niki huomasi, että hänellekin oli ilmestynyt höyhenet. Ne olivat mustavalkoraidalliset.

– Kuule Niki, meistä on tullut kotkanpoikia. Olen aina halunnut lentää. Onnistuisikohan se?

Kotkaemo palasi. Se pyöritti ihmeissään päätään. Nälkäisiä poikasia oli ollut kaksi. Nyt niitä näytti olevan paljon enemmän. Kaikilla oli nokat avoinna. Tiikerinpentuja ei näkynyt missään.

Emo syöksähti matkaan ja palasi tuota pikaa jäniksenpoika mukanaan.

– Tästä riittää kaikille, se ilmoitti ja paloitteli saaliin näppärästi terävällä nokalla.

Linnunpojat herkuttelivat. Vikin ja Nikin mielestä paisti maistui erinomaiselta.

– Nyt lentoharjoituksiin, emo komensi ruokailun päätteeksi.

– Hei me lennetään, Viki riemastui, kun se levitti siipensä.

Niki epäröi, mutta kun tuulenpuuska tarttui levitettyihin siipiin, se huomasi liitelevänsä korkealla savannin yläpuolella.

Tiikeriemo tarkkaili heinikossa kotkanpoikien lentoa. Se huhuili poikasiaan.

Kyllä minä teidät pöllytän, kun ilmestytte, se murahteli.

Heinikko pölähti, kun raidalliset linnunpoikaset laskeutuivat tiikeriemon viereen.

– Mami, me osataan lentää, ne hihkuivat.

Emo hätkähti. Hän tunnisti pentunsa äänestä.

– Teillä on aina jekut mielessä. Riisukaa nopeasti nuo valepuvut. Saatte mennä nukkumaan ilman illallista, se ärisi, vaikka oli suunnattoman helpottunut.

Kotkanhöyhenet putosivat poikasten yltä, kun emo nuoli niitä. Seikkailu oli uuvuttanut ne perusteellisesti. Oli suloista painautua emon kylkeen ja katsella lentounia.

Emo oli rauhoittunut. Se suunnitteli lähettävänsä Savannin sanomiin kertomuksen lentävistä tiikerinpennuista. Seuraavana aamuna se tuli toisiin ajatuksiin. Eiväthän tiikerit lennä. Juttu taisi olla vain auringonpistos ja hullu uni.

Helmiä nauratti. Joonatan oli kertonut katselleensa televisiosta Avaraa luontoa. Se oli selvästi kiihottanut pojan mielikuvitusta. Lentävät tiikerinpennut, hauska ajatus, hän kertoi Semulle. Tämä heilautti häntäänsä.

TUULILLA ON IKÄVIÄ UUTISIA

– Helmi, minulla on kerrottavaa. Eroamme Saulin kanssa. Meillä on ollut jo pitkään vaikeaa. Saulilla on työnsä ja hän on jatkuvasti matkoilla. Minä hoitelen yksin arjen pyörityksen. Rupesin epäilemään suhdetta, kun Sauli tuoksui matkojen jälkeen hajuvedelle. Kävi ilmi, että hänellä on uusi nainen kiikarissa. Siksi hän on ollut paljon pois kotoa. En enää jaksa. Ilmoitin, että me muutamme Joonatanin ja Jennin kanssa. Löysin edullisen vuokra-asunnon naapuritalosta. Sauli suostui, että hoidamme Jenniä vuoroviikoin.

Helmi oli kuunnellut sanattomana ystävän vuodatusta. Hän ei ollut aavistanut, että tilanne oli näin vakava. Joonatan ei paljon kotiasioista jutellut. Helmi ymmärsi, että pojan käynnit hänen luonaan olivat henkireikiä.

– Voi Tuuli. Elämä on riepotellut. Onneksi sinulla on ihanat lapset.

– Joonatan pärjää kyllä. Jennistä olen huolissani. Tyttö on vielä niin pieni, että ei ymmärrä, miksi äiti ja isi eivät asu yhdessä.

– Muuttako Saulin naisystävä hänen luokseen?

– Taitaa muuttaa, sillä Sauli tunnusti, että tämä on raskaana. Tyttö saa kerralla ison perheen. Lauri on teini-iässä, mutta saa nähdä, miten vauvan ja Jennin hoito sujuu. Tuulin äänessä oli lievää vahingoniloa.

– Pidä minut ajan tasalla. Tulen auttamaan muutossa, jos haluat.

– Sauli haluaa hoitaa kaiken nopeasti. Hän lupasi maksaa muuttofirman.

– Hyvänen aika, miten sinä itse jaksat?

– Olen niin kiukkuinen, että se antaa voimia. Vedän henkeä sitten, kun uusi elämä alkaa

Helmi toivotti Tuulille voimia ja sulki puhelimen. Hän oli järkyttynyt. Tuuli jäisi jo toisen kerran yksinhuoltajaksi. Tai siis käytännössähän homma hoituisi yhteishuoltajuudella. Helmi ymmärsi yhtäkkiä, että hänen turvallinen yksinäisyytensä taisi sittenkin olla hyvä asia.

– Shems, me lähdetään ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Olen sen tarpeessa.

Koira juoksi vikkelästi eteiseen. Mami puhui asiaa.

KESÄLOMALLA

– Joonatan, minulla on ollut ikävä sinua. Olethan jo terve?

– Joo, se pakollinen karanteeni oli tylsää. Mitä pidit sadustani?

– Nauroin, kuvittelin, miltä ne tiikerinpennut näyttivät kotkanpesässä.

– Meillä on ollut kotona kurjaa. Satujen kirjoittaminen auttaa, poika kertoili.

Helmi ei kysellyt enempää. Hän oli valmis kuuntelemaan, jos Joonatan halusi purkaa sydäntään.

– Kesäloma on alkanut. Onko sinulla suunnitelmia? hän kysyi.

– Päästään Laurin kanssa tänäkin kesänä haravoimaan hautausmaalle. Saadaan olla ulkona ja palkka on parempi, kun meillä on kokemusta. Homma alkaa ensi viikolla.

– Mukava kuulla. Voit käydä täällä viikonloppuisin.

– Joo, paitsi mitä sinä aiot tehdä lomalla? Lähdetkö johonkin?

– Tekisi mieli Välimerelle, mutta vielä ei ole turvallista matkustaa. Olen ilmoittautunut viikon kirjoittajakurssille, mutta epäilen, että se toteutuu etänä. Mitä haluaisit, että puuhaamme nyt viikonloppuna?

– Minusta on kiva olla täällä sinun kanssasi. Käyn Semun kanssa lenkillä. Voidaanko jatkaa sen jälkeen tarinaa Satulinnasta?

– Totta kai voidaan. Siitä onkin jo aikaa, kun jätimme Ellinooran, Maman ja lapset. Sielläkin on nyt kesäloma. Minulla on muutama idea. Kehitellään niitä, mutta menkää nyt ulos. Shems on aivan täpinässä.

SATULINNASSA

– Elli-täti, etäkoulu on loppu ja meillä alkaa kesäloma. Me haluttaisiin tehdä jotain kivaa, lapset mankuivat.

Ellinoora oli jutellut puhelimessa Mama Maddalenan kanssa. Mama oli palannut Hämeenlinnaan. Hänellä oli ollut ikävä Pörrö-kissaa.

– Kysy lapsilta, mitä he haluavat tehdä. Talvi on ollut pitkä ja ikävystyttävä. Kesällä pitää olla ulkona, Mama oli ehdottanut.

– Minä haluan ratsastaa, Ebony toivoi.

– Mekin voitaisiin kokeilla, Toini ja Kleo innostuivat.

– Minä haluan jalkapalloleirille, Leonardo ilmoitti.

– Minulla oli viime kesänä kivaa Quun luona taidegalleriassa. Onnistuisiko se tänäkin kesänä? Mikke haaveili.

– Entä sinä Mohamed? Vieläkö kokkihommat kiinnostavat?

– Joo, mutta haluaisin jonnekin muualle kuin tänne linnan keittiöön. Kokki Kekäle on luvannut tulla takaisin. Hän ja Karri pärjäävät ilman minua, poika sanoi.

Ellinoora katsoi lapsikatrasta. Miten rakkaita he olivatkaan. Hän ymmärsi, että lasten piti saada nauttia kesästä.

– No hyvä. Minulla on ehdotus.

Lapset odottivat. He tiesivät, että Elli-tädillä oli hyviä ajatuksia.

Ellinoora piti tauon. Hän halusi lisätä jännitystä. Lapset vilkuilivat toisiaan odottavan näköisinä.

– Olen suunnitellut poniaitauksen laajennusta. Tallimestari on tulossa huomenna katsomaan, mitä tehdään. Te tytöt saatte suunnitella hänen kanssaan alueen niin, että sinne mahtuu ponien lisäksi hevosia. Järjestetään kesällä leirejä.

Tytöt hihkaisivat. Tämä oli paras uutinen aikoihin.

– Leonardo, haluatko viettää koko kesäloman jalkapallon parissa?

– Haluan Elli-täti. En muuta tekisikään.

– Arvasin. Toivottavasti pääset välillä käymään täällä. Sitten Mikke ja Mohamed. Minulla on erikoissuunnitelma. Haluaisitteko molemmat lähteä Quun luokse Hämeenlinnaan?

– Minä haluan, mutta mitä Ham voi siellä tehdä, Mikke hämmästeli.

– Juttelin Quun kanssa. Hänellä on tiedossa kuvauskeikkoja pitkin kesää. Hänestä on tullut suosittu. Taidegalleria jää Mikke sinun vastuullesi, jos haluat. Muussa tapauksessa hän joutuu palkkaamaan jonkun muun. Kimmolla on kesäksi tiedossa jatkoa rakennushommissa.

– Totta kai haluan, siitä tulee mahtavaa, Mikke innostui. Hän näki itsensä maalaamassa työhuoneessa ja järjestämässä näyttäviä avajaisia gallerian puolella.

Mohamed näytti olevan eksyksissä. Miken into ei tarttunut häneen.

– Älä näytä noin myrtyneeltä. Muistathan, että gallerian yhteydessä on kahvila. Quu kysyi, haluisitko pyörittää sitä kesällä. Saat vapaat kädet suunnitella, mitä tarjoat.

Mohamedin ilme kirkastui. Suunnitelma tuntui mainiolta.

– Elli-täti, olet mahtava, hän kietoi kätensä Ellinooran kaulaan. Tämä liikuttui. Lasten onni oli hänelle sydämen asia.

– Pojat, Mama Maddalena on luvannut auttaa teitä järjestelyissä. Saatte majoittua Kimmon asuntoon, sillä hän on kesän veljensä luona. Voi olla, että Mimosa käy tapaamassa teitä. Hän on kesällä äitinsä luona. Mutta nyt, menkää omiin puuhiinne. Minä soitan Mamalle ja Quulle, että olette tulossa, Elli sanoi. – Pyydättekö Karria tuomaan minulle kannullisen teetä ja pari leivosta. Tämä suunnittelu on käynyt voimille.

– Miltä kesäohjelma vaikuttaa? Helmi kysyi Joonatanilta.

– Jees, ihan toimiva, mutta ei kovin yllätyksellinen. Kaipaisin vähän taikoja.

– Hyvä, niin minäkin. Mitä jos jatkaisit Kuugallerian ja kesäkahvilan avajaisista. Mama Maddalena on kunniavieras. Voit tehdä hänen kanssaan taikoja, Helmi ehdotti.

– Joo, siitä voisi saada jotain irti. Väsyttää, jatketaanko aamulla, Joonatan ehdotti. Hän haukotteli leveästi.

Shems hyppäsi pojan viereen, kun Helmi oli sijannut vuoteen.

– Kauniita unia. Toivottavasti Mama lähettää sinulle taikasäteitä.

Joonatan hymyili silmät kiinni. Helmi silitti hänen pellavanvaaleita hiuksiaan. Tuntui, kuin Joonatan olisi oma poika.

KUUGALLERIAN JA KESÄKAHVILAN AVAJAISET

– Mikke ja Mohamed, ihana nähdä teitä. Quu sulki pojat syleilyyn.

Nämä kiemurtelivat. Toivottavasti kukaan ei nähnyt.

– Tervehdys pojat, menikö matka hyvin? Mama Maddalena hymyili gallerian ovella.

– Joo, lentosää oli vähän kuoppainen, mutta me pärjättiin hyvin, pojat kertoivat.

– Tulkaa sisälle. Esittelen paikat ja vien teidät sen jälkeen majapaikkaanne. Se on mukavan lähellä, Quu sanoi.

Pojat katselivat ympärilleen. Mikke tunnisti gallerian, mutta jokin oli muuttunut.

– Mitä täällä on tapahtunut? hän kysyi silmät suurina.

– Olen tehnyt vähän remonttia. Maalasin seinät hopeamaalilla ja asennutin kohdevalot.

– Vau, näyttää hyvältä, Mikke sanoi, kun Quu sytytteli valot yksi kerrallaan.

Mohamed oli sillä välin ehtinyt naapurihuoneeseen. Siellä oli pieni hyvin varustettu keittiö ja muutama värikkääksi maalattu pöytäryhmä.

– Voiko nämä pöydät siirtää kesällä ulos? poika kysyi.

– Totta kai voi, mutta siellä on aikamoinen liikenne, Quu kertoi.

Mohamed myhäili. Hän näki itsensä puuhailemassa asiakkaiden parissa. Hän oli miettinyt matkan aikana liikeideaa.

– Ajattelin avata pannukakkukahvilan. Tarjoan suolaisia ja makeita, hän kertoi.

– Kuulostaa hyvältä. Täällä liikkuu paljon lapsiperheitä. Pitäisikö hankkia pakastin, niin voisit tarjota niiden kanssa jäätelöä?

– Kermavaahto ja hillot riittävät. Tarjoan pannukakut suoraan pieniltä pannuilta. Jos tulee jonoa, se on vain hyvä, Ham suunnitteli. – Suolaiset voisivat olla blinityyppisiä. Päälle tulisi sienisalaattia, graavikalaa, maustekurkkuja, hunajaa ja smetanaa.

– Ilmoittaudun maistelijaksi, Mama sanoi. – Kuulostaa herkulliselta.

– Nyt pojat, lähdetään majoittumaan, Quu sanoi.

Kimmon valoisa asunto Vanajaveden rannalla oli juuri sopiva kahdelle pojalle. Molemmat saivat oman huoneen sekä yhteisen olohuoneen ja keittiön. Quu oli täyttänyt jääkaapin.

– Jätän teidät kahdestaan. Menkää ajoissa nukkumaan. Tulkaa aamulla galleriaan. Pääsette tositoimiin.

Pojat heilauttivat kättä. He kävivät suihkussa ja istahtivat sen jälkeen kylpytakin yllään parvekkeelle. Vanajavesi läikehti iltavalossa. Kesäohjelma näytti lupaavalta.

– Kuulkaa pojat, saatte vapaat kädet ideoida kesäohjelmaa. Minulla on kuvauskeikkoja lähes joka viikko. Käyn täällä vain kääntymässä. Mama Maddalena on luvannut auttaa teitä, jos tarvitsette jotain, Quu selosti seuraavana aamuna.

Hän näytti ihastuttavalta. Ville oli tulossa hakemaan hänet kuvausmatkalle Helsinkiin. Posket punoittivat jännityksestä. Quu toivoi, että Ulpukka olisi mukana. Tytön läsnäolo oli rauhoittavaa.

– Kyllä me pärjätään. Lähde vaan, pojat vakuuttivat, kun Villen auto kaarsi pihaan.

– Perjantaina on uuden näyttelyn avajaiset. Tulen ajoissa. Yllättäkää minut, Quu huikkasi lähtiessään.

Pojat mittailivat katseellaan tiloja. Gallerianäyttely oli ripustettu illalla, joten Miken ei tarvinnut tehdä muuta kuin lukea lehdistötiedote. Hurmaavat naissoturiveistokset olivat levittäytyneet lattiatasoon. Mikke olisi nostanut ne ylemmäs ja laittanut pyöreän peilin alle. Jos peilin olisi saanut jollain konstilla pyörimään, vaikutelma olisi ollut täydellinen.

– Poikaseni, näen että olet mietteissä. Mitä tuumit?

Mama oli tullut paikalle niin hiljaa, ettei Mikke ollut kuullut hänen askeliaan.

– Mama, katso. Voisitko tehdä tälle esillepanolle jotain? poika kysyi toiveikkaana.

– Totta kai voin. Yllätetäänkö avajaisyleisö? Maman silmät tuikkivat.

– Olet mahtava, näin tehdään, Mikke kumarsi.

Mama käveli keittiöön. Hän näki, että Mohamed tutki tiloja.

– Testaan avajaisissa, mitä mieltä vieraat ovat pannukakuista, Ham selitti.

– Tarvitsetko jotain?

– Kunnon paistolevyn. Haluaisin kokata useita pannukakkuja kerralla. Jos muutaman hengen seurue tulee, olisi tylsää, jos puolet porukasta joutuu odottelemaan omia annoksiaan.

– Eiköhän se järjesty. Avajaiset ovat parin päivän päästä. Hoidan asian, Mama sanoi.

– Voin tehdä pannukakkutaikinan saman tien. Minulla on ainekset. Lupasit toimia koemaistajana, Ham ehdotti.

– Aina valmiina, voit luottaa minuun.

Pian keittiöstä levisi herkullinen tuoksu. Mohamed kantoi pöytään kolme kullanruskeaa pannukakkua.

– Täyttäkää nämä ensimmäiset hunajalla, smetanalla ja maustekurkuilla. Tuon seuraavaksi makeat letut, hän hymyili.

– Poika, taidan poiketa täällä joka päivä, Mama sanoi.

– Toivottavasti muutkin asiakkaat löytävät tänne, Ham huolehti.

– Täällä pikkukaupungissa puskaradio toimii. Veikkaan, että kahvilassa on pian jono asiakkaita. Oletko miettinyt nimeä?

– Kuucafé sointuu Kuugallerian kanssa, Mohamed vastasi. Hänellä oli liikeidea kirkkaana päässään.

– Hienoa. Jätän teidät hommiin. Tavataan avajaisissa, Mama sanoi.

Mikke läimäytti Hamia hartioille.

– Kiva kun olet täällä kanssani. Meille tulee mahtava kesä.

MAAGISET AVAJAISET KUUGALLERIASSA

Kaupunkiuutiset otsikoi Kuugallerian avajaistapahtumaa. Kutsuvieraita oli saapunut ennätysmäärin. Onneksi kokoontumisrajoitukset on purettu, Mikke ajatteli. Hän oli pukeutunut tyylikkäästi mustiin. Mohamedilla oli kokinhattu päässä ja värikäs esiliina vyötäisillä. Hän oli kattanut runsaan buffetpöydän. Siellä oli suolaisia ja makeita maistiaispaloja pannukakkutaikinasta. Kuohuviini poreili laseissa.

Taiteilija seisoi ovensuussa kättelemässä vieraita. Hän säteili saamastaan huomiosta.

Mikke taputti käsiään. Ilta oli hänen vastuullaan. Poika ei jäänyt suremaan, kun Quu oli ilmoittanut kuvauskeikan venymisestä.

Valot himmenivät. Vain kapeat valokeilat jäivät valaisemaan soturiveistoksia. Gallerian täytti aluksi hento musiikki. Se voimistui, rummut pärisivät ja tiu’ut helisivät. Musiikki vaimeni ja valot aloittivat tanssin. Säteet valaisivat sotureita, jotka näyttivät heränneen eloon. Ne pyörivät hitaasti lasialustalla. Vauhti kiihtyi, valot tuikkivat ja loivat salaperäisiä varjoja seinille. Esitys päättyi salamaniskuun, joka pysäytti liikkeen.

Vieraat olivat häkeltyneitä. Kun ensimmäinen aloitti taputuksen, niistä ei ollut tulla loppua.

Mama Maddalena istui ikkunan vieressä tyytyväinen hymy huulilla. Ajoitus oli ollut täydellinen. Tapauksesta riittäisi juttua tulevina viikkoina. Hän kuvitteli, miten galleria täyttyisi uteliaista, kun lehtijuttu ilmestyisi.

– Tervetuloa Kuucafén puolelle, Mohamed kutsui, kun vieraat olivat tointuneet. – Nostetaan maljat taiteilijalle ja galleriakesälle.

Kaupunkiuutisten toimittaja veti Miken sivuun.

– Se oli kuin taikatemppu, miten ihmeessä teit sen? hän kysyi uteliaana.

– Eivät taikurit paljasta salaisuuksiaan. Voin kuitenkin kertoa, että Mama Maddalenalla oli sormet pelissä.

– Niin arvelinkin. Käyn jututtamassa häntä.

Sirosäärinen toimittaja istuutui Maman viereen. He kilistivät laseja ja supattivat päät yhdessä. Mikke oli varma, että Mama kertoisi oman versionsa taikavoimista.

Mikke ja Ham hihittivät seuraavana aamuna lehtikirjoitukselle. Toimittaja oli maalaillut kuvia maagisesta valosta ja ylimaallisesta musiikista. Hänen mukaansa naissoturit olivat iskeneet silmää salaman välkkeessä.

– Siinä oli loistavat ainekset, Helmi kiitteli, kun Joonatan lopetti. – Näen silmissäni, miten häkeltyneitä vieraat olivat.

– Mama nautti. Tämä oli ensimmäinen suuri tapaus koronatalven jälkeen, Joonatan sanoi.

– Niin oli, kaikki haluavat taas tavata muita. Mikelle ja Hamille on tulossa kiireinen kesä.

– He nauttivat. Jatketaanko, miten hevosaitaus edistyy?

– Sopii. Sinun vuorosi Helmi.

SATULINNASSA

Kuningatar Ellinoora katseli ympärilleen. Pienen poniaitauksen viereen oli noussut täysimittainen esteratsastusrata. Tallissa hirnui kymmenkunta lämminveristä ratsua.

Ebony esitteli hymy huulilla, mitä kaikkea oli tapahtunut viimeisten viikkojen aikana.

Bosporinsalmella puhalsi ärhäkkä tuuli. Kuvausryhmä majoittui pieneen hotelliin Topkapin palatsin läheisyyteen. Ulpukka katseli häikäistyneenä ympärilleen. Katukuvassa näkyi huivipäisiä naisia. Miehillä oli hauskoja fetsejä.

Oliver huhuili joukkoaan. –Asettukaa taloksi. Kokoonnutaan tänne aulaan tunnin kuluttua. Ulpukka, saatko kopioitua respassa kuvausaikataulun?

– Eiköhän se onnistu.

– Hyvä. Meillä on jo tänään iltaohjelmaa. Ulpukka on hankkinut kuvausluvan Sircesin asemalle. Oletteko kuulleet pyörivistä dervisseistä? Näette aidon esityksen.

– Taitaa olla turisteille tarkoitettu, Quu supatti Aleksille.

– On ainakin minulle uutta. Kuulostaa kiinnostavalta.

Ville pystytti kameran salin laidalle. Hän oli sopinut Ulpukan kanssa, että tämä tarkkailisi kokokuvaa. Ville otti toisen kameran käsivaralle ja valmistautui pyörimään dervissien tahdissa. Siitä ei tullut mitään. Valkoisiin pukeutuneet miehet pyörivät niin vinhasti, että hän katsoi parhaimmaksi vetäytyä sivummalle, ettei jäisi jalkoihin.

– Saatiin loistavaa kuvaa, Ulpukka pulputti esityksen jälkeen.

Oliver vaikutti tyytyväiseltä. Quu ja Aleksi olivat mykistyneitä.

– Tämä riittää tälle illalle. Tavataan aamiaisella, Oliver kuittasi, kun seurue palasi Villen kyydissä hotellille.

Aamulla taivas oli pilvessä. Ulpukka oli tohkeissaan. Hän auttoi Quuta pukeutumaan haaremiasuun. Tällä oli yllään ohuita kullanhohtoisia huiveja. Kaulalla oli lukuisia ketjuja ja jalassa hauskan näköiset pussihousut.

– Kävele varovasti tossuissasi. Ne ovat liukkaat, Ulpukka varoitti.

Aleksi katseli Quuta kaipaavasti. He olivat päättäneet yhdessä, että Topkapin kierros oli Quun varassa. Aleksin kasvot eivät vieläkään kestäneet päivänvaloa. Kuhmu oli parantunut, mutta silmäkulma oli edelleen tummanpuhuva.

Quu vaelteli palatsin valkoisiksi kalkituissa huoneissa. Hän ihaili näyttäviä ornamentteja. Haaremissa oli tunnelmallisen himmeä luonnonvalo. Ville oli ihastuksissaan pehmeistä sävyistä. Hän kulki takaperin kameran kanssa Quun edellä. Ulpukka ohjasi parhaansa mukaan hänen kulkuaan kapeissa sokkeloisissa käytävissä. Oliver ja Aleksi olivat jääneet siemailemaan kylmiä mehuja palatsin terassikahvilaan. Oliver sujautti vaivihkaa taskumatista terästystä omaan lasiinsa. Aleksi kieltäytyi, vaikka Oliver yritti tarjota.

– Suunnittelin, että lopullisessa versiossa juontaja kertoo paikan historiasta. Näytämme kuvassa, miten Quun vaeltaa haaremissa, Oliver kertoi.

– Quu sopii loistavasti haaremineidoksi, Aleksi sanoi. – Toivottavasti Ulpukka on muistanut ottaa valokuvia.

– Tyttö on aarre. Huolehtii kaikesta, Oliver totesi.

Hän oli ollut huolissaan Ulpukan kuvaustaidoista. Hän oli yllättynyt iloisesti, sillä kuvat olivat täysin kelvollisia. Tyttö ei ollut yrittänyt mitään kikkailua, vaan oli tyytynyt ottamaan vakaata kuvaa ilman zoomia. Hän oli muistanut opettajien ohjeen. Kannattaa mennä lähelle kuvauskohdetta, jos haluaa lähikuvia. Haastatteluissa tämä ei ollut tarpeen.

– Kiitokset tästä päivästä, Oliver sanoi kuvausten jälkeen. – Vierailemme huomenna Hagia Sofiassa ja Sinisessä moskeijassa. Yritä Ulpukka saada Aleksi kuvauskuntoon.

– Yritän, ostin erikoisvahvaa meikkivoidetta, Ulpukka vastasi.

Aamulla kaikki oli kunnossa. Aleksi siveli otsaansa, jota peitti vahva meikkikerros. Quu näytti varakkaalta turistilta leveälierinen olkihattu päässään.

Moskeijat olivat satumaisia. Kapeista ikkunoista siivilöityi himmeä luonnonvalo. Ville otti tunnelmakuvia. Ulpukka otti puffikuvia. Quu säteili aurinkolasien takana. Aleksin silhuetti näytti hyvältä valohämyssä.

– Nyt ystävät, suuntaamme kauppahalliin. Pysytellään yhdessä, sillä siellä eksyy helposti. Näette kerralla parasta, mitä Istanbul tarjoaa, Oliver kehui. Hän oli käynyt yksin ennakkotutkimusmatkalla.

Kaikki olivat illalla läkähdyksissä uusista elämyksistä. Istanbul oli valloittanut heidät kertaheitolla.

– Levätkää, risteilemme huomenna Bosporinsalmella. Sen jälkeen onkin aika pakata matkatavarat. Kotimatka häämöttää.

– Nytkö jo, rupesin pääsemään vasta vauhtiin, Quu nauroi. Kuvausviikot olivat sujahtanut ohi turhankin nopeasti.

– Mama, miten olen pärjännyt? Quu kysyi illalla puhelimessa.

– Tiedät itsekin, että olet loistava. Olen ylpeä sinusta, Mama kehui.

Quu arvosti Maman mielipidettä. Tämä ei turhaan kehunut.

– Nostin sinulle onnenkortin. Haluatko kuulla?

– Jos se on hyvä, tietenkin.

– Entä jos se on tummasävyinen?

– Anna tulla, kerrot kuitenkin, Quu hymyili.

– Tämä on Lanttien kuutonen Menestys. Se ei kaipaa tulkintoja. Usko itseesi.

– Kiitos Mama. Annoit minulle uskonvahvistusta.

PASILAN TV-KESKUS

Ulpukka ja Ville istuivat kahdestaan edit-yksikössä. Matka tuntui kaukaiselta, mutta kuvat palauttivat tunnelmat mieleen. Ville oli taitava työssään. Hän arvosti, kun Ulpukka luetteli sujuvasti aikakoodeja kohtausten vaihtuessa. Se nopeutti huomattavasti työskentelyä.

Tuottaja Erkka oli käynyt katsomassa, miten editointi edistyi. Hän näytti tyytyväiseltä, vaikka ohjelma oli vasta alkuvaiheessa. Ulpukka oli ihmetellyt, miksi Oliveria ei näkynyt.

– Oliver on toipumislomalla. Matkan rasitukset olivat hänelle liikaa, Erkka kertoi. – Mies sai sydäninfarktin heti kotiin palattuaan. Meidän pitää nyt selvitä ilman häntä. Onneksi teillä on homma hanskassa.

Ulpukka kauhistui. Onneksi sairaskohtaus ei iskenyt matkan aikana. Se olisi ollut katastrofi.

– Kyllä me pärjätään. Oli puhetta, että joku spiikkaa kaupunkien historiaa kohtausten väliin. Kuka se voisi olla?

– Kelpaisinko minä? Erkka hymyili. – Juttelen Oliverin kanssa. Hän taisi mainita, että on kirjoittanut juontotekstejä. Voidaanko ne tehdä äänittää täällä editissä?

– Totta kai. Minulla on äänieristetty tila, Ville lupasi.

– Tervetuloa Suureen Katseluun, Ulpukka hehkutti, kun ohjelma valmistui.

Quu oli palannut Hämeenlinnaan ja Aleksi Pihtiputaalle. He ilahtuivat saadessaan kutsun. Molemmat pukeutuivat parhaimpiinsa ja lähtivät Pasilaan. Jännitti nähdä ohjelma valmiina.

Erkka odotti kuohuviinilasien kera katseluteatterin ovella. Yleisradion valokuvaaja räpsi salamavalolla kuvia, kun kutsuvieraat nostivat maljat. Lehdistön edustajia oli runsaasti paikalla.

Seuraavan päivän uutisotsikoissa Quu ja Aleksi hymyilivät vierekkäin onnellisen näköisinä.

Uudet loistavat televisiotähdet ovat syttyneet. Onko ilmassa romantiikkaa? lehdet otsikoivat.

– Mitä hittoa, miksi ne kirjoittavat romantiikasta? Quu puhisi.

– Älä välitä, lehdet haluavat myydä, Ulpukka lohdutti.

– Saadaan taatusti hyvät katsojaluvut, Erkka hehkutti. – Harmi, kun Oliver ei päässyt katseluun.

– Tyttö sinä olet tähti, Mama virnisti Quulle puhelimen näytöllä.

– Mama, tämä kaikki on sinun syytäsi, Quu kuittasi.

Hän oli salaa tyytyväinen saamastaan julkisuudesta. Eihän siitä ollut haittaa, jos ilmassa olikin romantiikkaa.

– Moi Helmi. Luin koko jutun. Sait sen tyylikkäästi loppuun. Mutta mitä se juttu romantiikasta tarkoitti? Joonatan kysyi puhelimessa.

– Jätin tilanteen auki. Ehkä Quu ja Aleksi löytävät yhteisen sävelen. Mutta jätetään Quu toipumaan kuvausmatkasta. Onko sinulla mielessä jotain muuta?

– Itse asiassa on. Kirjoittelin ikävissäni pienen seikkailutarinan. Se jäniksenpoikien tarina oli makea. Kehittelin vähän samantapaisen jutun. Lähetänkö sen sinulle?

– Lähetä ihmeessä, odotan innolla, Helmi sanoi.

LENTÄVÄT TIIKERINPENNUT

Tiikerinpennut lepäilivät heinikossa paahtavan auringon polttamalla savannilla. Ne olivat kaivautuneet lähes kuivaan joenuomaan emon kainaloon. Muutama vesitippa kiilteli mudan keskellä.

Toinen pennusta ei malttanut pysyä paikoillaan.

– Viki, älä lähde minnekään, äiti komensi. Se lätki hännällään kärpäsiä. Kun aurinko laskisi, olisi aika lähteä saalistamaan. Nyt piti kerätä voimia.

Viki ei kuunnellut. Se oli nähnyt heinäsirkan hyppelevän ruohonkorsien seassa. Suuri keltainen perhonen sai tiikerinpennun tekemään ketterän loikan.

Pikkusisko Niki lähti veljen perään. Se huomasi, miten valtava kotka kaarteli puiden latvojen yläpuolella.

– Viki, varo. Kotka hyökkää.

Pennut sukelsivat heinikkoon. Raidat peittivät ne kotkan katseelta.

– Huh, olipa lähellä. Uskalletaanko palata äidin luo?

Kotka piti heinikkoa silmällä. Kun se näki liikettä, se syöksähti pentujen kimppuun. Ne eivät voineet vahvalle linnulle mitään.

– Toin teille paisteja, kotkaemo iloitsi ja pudotti tiikerinpennut pesään. Se sijaitsi korkealla pinjapuun latvassa. Kaksi mustavalkoista linnunpoikaa odotti nokat ammollaan ruokaa.

Viki ja Niki olivat pyörtyneet kauhusta ilmalennon aikana. Nyt ne virkosivat ja katselivat ihmeissään höyheniään ravistelevia linnunpoikia. Ne olivat yhtä suuria kuin he. Emo oli lehahtanut viereisen puun oksalle.

– Mitä sinulle on tapahtunut? Niki kysyi veljeltään.

Tämä ravisteli sulkiaan samalla tavalla kuin linnunpoikaset. Niki huomasi, että hänellekin oli ilmestynyt höyhenet. Ne olivat mustavalkoraidalliset.

– Kuule Niki, meistä on tullut kotkanpoikia. Olen aina halunnut lentää. Onnistuisikohan se?

Kotkaemo palasi. Se pyöritti ihmeissään päätään. Nälkäisiä poikasia oli ollut kaksi. Nyt niitä näytti olevan paljon enemmän. Kaikilla oli nokat avoinna. Tiikerinpentuja ei näkynyt missään.

Emo syöksähti matkaan ja palasi tuota pikaa jäniksenpoika mukanaan.

– Tästä riittää kaikille, se ilmoitti ja paloitteli saaliin näppärästi terävällä nokalla.

Linnunpojat herkuttelivat. Vikin ja Nikin mielestä paisti maistui erinomaiselta.

– Nyt lentoharjoituksiin, emo komensi ruokailun päätteeksi.

– Hei me lennetään, Viki riemastui, kun se levitti siipensä.

Niki epäröi, mutta kun tuulenpuuska tarttui levitettyihin siipiin, se huomasi liitelevänsä korkealla savannin yläpuolella.

Tiikeriemo tarkkaili heinikossa kotkanpoikien lentoa. Se huhuili poikasiaan.

Kyllä minä teidät pöllytän, kun ilmestytte, se murahteli.

Heinikko pölähti, kun raidalliset linnunpoikaset laskeutuivat tiikeriemon viereen.

– Mami, me osataan lentää, ne hihkuivat.

Emo hätkähti. Hän tunnisti pentunsa äänestä.

– Teillä on aina jekut mielessä. Riisukaa nopeasti nuo valepuvut. Saatte mennä nukkumaan ilman illallista, se ärisi, vaikka oli suunnattoman helpottunut.

Kotkanhöyhenet putosivat poikasten yltä, kun emo nuoli niitä. Seikkailu oli uuvuttanut ne perusteellisesti. Oli suloista painautua emon kylkeen ja katsella lentounia.

Emo oli rauhoittunut. Se suunnitteli lähettävänsä Savannin sanomiin kertomuksen lentävistä tiikerinpennuista. Seuraavana aamuna se tuli toisiin ajatuksiin. Eiväthän tiikerit lennä. Juttu taisi olla vain auringonpistos ja hullu uni.

Helmiä nauratti. Joonatan oli kertonut katselleensa televisiosta Avaraa luontoa. Se oli selvästi kiihottanut pojan mielikuvitusta. Lentävät tiikerinpennut, hauska ajatus, hän kertoi Semulle. Tämä heilautti häntäänsä.

TUULILLA ON IKÄVIÄ UUTISIA

– Helmi, minulla on kerrottavaa. Eroamme Saulin kanssa. Meillä on ollut jo pitkään vaikeaa. Saulilla on työnsä ja hän on jatkuvasti matkoilla. Minä hoitelen yksin arjen pyörityksen. Rupesin epäilemään suhdetta, kun Sauli tuoksui matkojen jälkeen hajuvedelle. Kävi ilmi, että hänellä on uusi nainen kiikarissa. Siksi hän on ollut paljon pois kotoa. En enää jaksa. Ilmoitin, että me muutamme Joonatanin ja Jennin kanssa. Löysin edullisen vuokra-asunnon naapuritalosta. Sauli suostui, että hoidamme Jenniä vuoroviikoin.

Helmi oli kuunnellut sanattomana ystävän vuodatusta. Hän ei ollut aavistanut, että tilanne oli näin vakava. Joonatan ei paljon kotiasioista jutellut. Helmi ymmärsi, että pojan käynnit hänen luonaan olivat henkireikiä.

– Voi Tuuli. Elämä on riepotellut. Onneksi sinulla on ihanat lapset.

– Joonatan pärjää kyllä. Jennistä olen huolissani. Tyttö on vielä niin pieni, että ei ymmärrä, miksi äiti ja isi eivät asu yhdessä.

– Muuttako Saulin naisystävä hänen luokseen?

– Taitaa muuttaa, sillä Sauli tunnusti, että tämä on raskaana. Tyttö saa kerralla ison perheen. Lauri on teini-iässä, mutta saa nähdä, miten vauvan ja Jennin hoito sujuu. Tuulin äänessä oli lievää vahingoniloa.

– Pidä minut ajan tasalla. Tulen auttamaan muutossa, jos haluat.

– Sauli haluaa hoitaa kaiken nopeasti. Hän lupasi maksaa muuttofirman.

– Hyvänen aika, miten sinä itse jaksat?

– Olen niin kiukkuinen, että se antaa voimia. Vedän henkeä sitten, kun uusi elämä alkaa

Helmi toivotti Tuulille voimia ja sulki puhelimen. Hän oli järkyttynyt. Tuuli jäisi jo toisen kerran yksinhuoltajaksi. Tai siis käytännössähän homma hoituisi yhteishuoltajuudella. Helmi ymmärsi yhtäkkiä, että hänen turvallinen yksinäisyytensä taisi sittenkin olla hyvä asia.

– Shems, me lähdetään ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Olen sen tarpeessa.

Koira juoksi vikkelästi eteiseen. Mami puhui asiaa.

KESÄLOMALLA

– Joonatan, minulla on ollut ikävä sinua. Olethan jo terve?

– Joo, se pakollinen karanteeni oli tylsää. Mitä pidit sadustani?

– Nauroin, kuvittelin, miltä ne tiikerinpennut näyttivät kotkanpesässä.

– Meillä on ollut kotona kurjaa. Satujen kirjoittaminen auttaa, poika kertoili.

Helmi ei kysellyt enempää. Hän oli valmis kuuntelemaan, jos Joonatan halusi purkaa sydäntään.

– Kesäloma on alkanut. Onko sinulla suunnitelmia? hän kysyi.

– Päästään Laurin kanssa tänäkin kesänä haravoimaan hautausmaalle. Saadaan olla ulkona ja palkka on parempi, kun meillä on kokemusta. Homma alkaa ensi viikolla.

– Mukava kuulla. Voit käydä täällä viikonloppuisin.

– Joo, paitsi mitä sinä aiot tehdä lomalla? Lähdetkö johonkin?

– Tekisi mieli Välimerelle, mutta vielä ei ole turvallista matkustaa. Olen ilmoittautunut viikon kirjoittajakurssille, mutta epäilen, että se toteutuu etänä. Mitä haluaisit, että puuhaamme nyt viikonloppuna?

– Minusta on kiva olla täällä sinun kanssasi. Käyn Semun kanssa lenkillä. Voidaanko jatkaa sen jälkeen tarinaa Satulinnasta?

– Totta kai voidaan. Siitä onkin jo aikaa, kun jätimme Ellinooran, Maman ja lapset. Sielläkin on nyt kesäloma. Minulla on muutama idea. Kehitellään niitä, mutta menkää nyt ulos. Shems on aivan täpinässä.

SATULINNASSA

– Elli-täti, etäkoulu on loppu ja meillä alkaa kesäloma. Me haluttaisiin tehdä jotain kivaa, lapset mankuivat.

Ellinoora oli jutellut puhelimessa Mama Maddalenan kanssa. Mama oli palannut Hämeenlinnaan. Hänellä oli ollut ikävä Pörrö-kissaa.

– Kysy lapsilta, mitä he haluavat tehdä. Talvi on ollut pitkä ja ikävystyttävä. Kesällä pitää olla ulkona, Mama oli ehdottanut.

– Minä haluan ratsastaa, Ebony toivoi.

– Mekin voitaisiin kokeilla, Toini ja Kleo innostuivat.

– Minä haluan jalkapalloleirille, Leonardo ilmoitti.

– Minulla oli viime kesänä kivaa Quun luona taidegalleriassa. Onnistuisiko se tänäkin kesänä? Mikke haaveili.

– Entä sinä Mohamed? Vieläkö kokkihommat kiinnostavat?

– Joo, mutta haluaisin jonnekin muualle kuin tänne linnan keittiöön. Kokki Kekäle on luvannut tulla takaisin. Hän ja Karri pärjäävät ilman minua, poika sanoi.

Ellinoora katsoi lapsikatrasta. Miten rakkaita he olivatkaan. Hän ymmärsi, että lasten piti saada nauttia kesästä.

– No hyvä. Minulla on ehdotus.

Lapset odottivat. He tiesivät, että Elli-tädillä oli hyviä ajatuksia.

Ellinoora piti tauon. Hän halusi lisätä jännitystä. Lapset vilkuilivat toisiaan odottavan näköisinä.

– Olen suunnitellut poniaitauksen laajennusta. Tallimestari on tulossa huomenna katsomaan, mitä tehdään. Te tytöt saatte suunnitella hänen kanssaan alueen niin, että sinne mahtuu ponien lisäksi hevosia. Järjestetään kesällä leirejä.

Tytöt hihkaisivat. Tämä oli paras uutinen aikoihin.

– Leonardo, haluatko viettää koko kesäloman jalkapallon parissa?

– Haluan Elli-täti. En muuta tekisikään.

– Arvasin. Toivottavasti pääset välillä käymään täällä. Sitten Mikke ja Mohamed. Minulla on erikoissuunnitelma. Haluaisitteko molemmat lähteä Quun luokse Hämeenlinnaan?

– Minä haluan, mutta mitä Ham voi siellä tehdä, Mikke hämmästeli.

– Juttelin Quun kanssa. Hänellä on tiedossa kuvauskeikkoja pitkin kesää. Hänestä on tullut suosittu. Taidegalleria jää Mikke sinun vastuullesi, jos haluat. Muussa tapauksessa hän joutuu palkkaamaan jonkun muun. Kimmolla on kesäksi tiedossa jatkoa rakennushommissa.

– Totta kai haluan, siitä tulee mahtavaa, Mikke innostui. Hän näki itsensä maalaamassa työhuoneessa ja järjestämässä näyttäviä avajaisia gallerian puolella.

Mohamed näytti olevan eksyksissä. Miken into ei tarttunut häneen.

– Älä näytä noin myrtyneeltä. Muistathan, että gallerian yhteydessä on kahvila. Quu kysyi, haluisitko pyörittää sitä kesällä. Saat vapaat kädet suunnitella, mitä tarjoat.

Mohamedin ilme kirkastui. Suunnitelma tuntui mainiolta.

– Elli-täti, olet mahtava, hän kietoi kätensä Ellinooran kaulaan. Tämä liikuttui. Lasten onni oli hänelle sydämen asia.

– Pojat, Mama Maddalena on luvannut auttaa teitä järjestelyissä. Saatte majoittua Kimmon asuntoon, sillä hän on kesän veljensä luona. Voi olla, että Mimosa käy tapaamassa teitä. Hän on kesällä äitinsä luona. Mutta nyt, menkää omiin puuhiinne. Minä soitan Mamalle ja Quulle, että olette tulossa, Elli sanoi. – Pyydättekö Karria tuomaan minulle kannullisen teetä ja pari leivosta. Tämä suunnittelu on käynyt voimille.

– Miltä kesäohjelma vaikuttaa? Helmi kysyi Joonatanilta.

– Jees, ihan toimiva, mutta ei kovin yllätyksellinen. Kaipaisin vähän taikoja.

– Hyvä, niin minäkin. Mitä jos jatkaisit Kuugallerian ja kesäkahvilan avajaisista. Mama Maddalena on kunniavieras. Voit tehdä hänen kanssaan taikoja, Helmi ehdotti.

– Joo, siitä voisi saada jotain irti. Väsyttää, jatketaanko aamulla, Joonatan ehdotti. Hän haukotteli leveästi.

Shems hyppäsi pojan viereen, kun Helmi oli sijannut vuoteen.

– Kauniita unia. Toivottavasti Mama lähettää sinulle taikasäteitä.

Joonatan hymyili silmät kiinni. Helmi silitti hänen pellavanvaaleita hiuksiaan. Tuntui, kuin Joonatan olisi oma poika.

KUUGALLERIAN JA KESÄKAHVILAN AVAJAISET

– Mikke ja Mohamed, ihana nähdä teitä. Quu sulki pojat syleilyyn.

Nämä kiemurtelivat. Toivottavasti kukaan ei nähnyt.

– Tervehdys pojat, menikö matka hyvin? Mama Maddalena hymyili gallerian ovella.

– Joo, lentosää oli vähän kuoppainen, mutta me pärjättiin hyvin, pojat kertoivat.

– Tulkaa sisälle. Esittelen paikat ja vien teidät sen jälkeen majapaikkaanne. Se on mukavan lähellä, Quu sanoi.

Pojat katselivat ympärilleen. Mikke tunnisti gallerian, mutta jokin oli muuttunut.

– Mitä täällä on tapahtunut? hän kysyi silmät suurina.

– Olen tehnyt vähän remonttia. Maalasin seinät hopeamaalilla ja asennutin kohdevalot.

– Vau, näyttää hyvältä, Mikke sanoi, kun Quu sytytteli valot yksi kerrallaan.

Mohamed oli sillä välin ehtinyt naapurihuoneeseen. Siellä oli pieni hyvin varustettu keittiö ja muutama värikkääksi maalattu pöytäryhmä.

– Voiko nämä pöydät siirtää kesällä ulos? poika kysyi.

– Totta kai voi, mutta siellä on aikamoinen liikenne, Quu kertoi.

Mohamed myhäili. Hän näki itsensä puuhailemassa asiakkaiden parissa. Hän oli miettinyt matkan aikana liikeideaa.

– Ajattelin avata pannukakkukahvilan. Tarjoan suolaisia ja makeita, hän kertoi.

– Kuulostaa hyvältä. Täällä liikkuu paljon lapsiperheitä. Pitäisikö hankkia pakastin, niin voisit tarjota niiden kanssa jäätelöä?

– Kermavaahto ja hillot riittävät. Tarjoan pannukakut suoraan pieniltä pannuilta. Jos tulee jonoa, se on vain hyvä, Ham suunnitteli. – Suolaiset voisivat olla blinityyppisiä. Päälle tulisi sienisalaattia, graavikalaa, maustekurkkuja, hunajaa ja smetanaa.

– Ilmoittaudun maistelijaksi, Mama sanoi. – Kuulostaa herkulliselta.

– Nyt pojat, lähdetään majoittumaan, Quu sanoi.

Kimmon valoisa asunto Vanajaveden rannalla oli juuri sopiva kahdelle pojalle. Molemmat saivat oman huoneen sekä yhteisen olohuoneen ja keittiön. Quu oli täyttänyt jääkaapin.

– Jätän teidät kahdestaan. Menkää ajoissa nukkumaan. Tulkaa aamulla galleriaan. Pääsette tositoimiin.

Pojat heilauttivat kättä. He kävivät suihkussa ja istahtivat sen jälkeen kylpytakin yllään parvekkeelle. Vanajavesi läikehti iltavalossa. Kesäohjelma näytti lupaavalta.

– Kuulkaa pojat, saatte vapaat kädet ideoida kesäohjelmaa. Minulla on kuvauskeikkoja lähes joka viikko. Käyn täällä vain kääntymässä. Mama Maddalena on luvannut auttaa teitä, jos tarvitsette jotain, Quu selosti seuraavana aamuna.

Hän näytti ihastuttavalta. Ville oli tulossa hakemaan hänet kuvausmatkalle Helsinkiin. Posket punoittivat jännityksestä. Quu toivoi, että Ulpukka olisi mukana. Tytön läsnäolo oli rauhoittavaa.

– Kyllä me pärjätään. Lähde vaan, pojat vakuuttivat, kun Villen auto kaarsi pihaan.

– Perjantaina on uuden näyttelyn avajaiset. Tulen ajoissa. Yllättäkää minut, Quu huikkasi lähtiessään.

Pojat mittailivat katseellaan tiloja. Gallerianäyttely oli ripustettu illalla, joten Miken ei tarvinnut tehdä muuta kuin lukea lehdistötiedote. Hurmaavat naissoturiveistokset olivat levittäytyneet lattiatasoon. Mikke olisi nostanut ne ylemmäs ja laittanut pyöreän peilin alle. Jos peilin olisi saanut jollain konstilla pyörimään, vaikutelma olisi ollut täydellinen.

– Poikaseni, näen että olet mietteissä. Mitä tuumit?

Mama oli tullut paikalle niin hiljaa, ettei Mikke ollut kuullut hänen askeliaan.

– Mama, katso. Voisitko tehdä tälle esillepanolle jotain? poika kysyi toiveikkaana.

– Totta kai voin. Yllätetäänkö avajaisyleisö? Maman silmät tuikkivat.

– Olet mahtava, näin tehdään, Mikke kumarsi.

Mama käveli keittiöön. Hän näki, että Mohamed tutki tiloja.

– Testaan avajaisissa, mitä mieltä vieraat ovat pannukakuista, Ham selitti.

– Tarvitsetko jotain?

– Kunnon paistolevyn. Haluaisin kokata useita pannukakkuja kerralla. Jos muutaman hengen seurue tulee, olisi tylsää, jos puolet porukasta joutuu odottelemaan omia annoksiaan.

– Eiköhän se järjesty. Avajaiset ovat parin päivän päästä. Hoidan asian, Mama sanoi.

– Voin tehdä pannukakkutaikinan saman tien. Minulla on ainekset. Lupasit toimia koemaistajana, Ham ehdotti.

– Aina valmiina, voit luottaa minuun.

Pian keittiöstä levisi herkullinen tuoksu. Mohamed kantoi pöytään kolme kullanruskeaa pannukakkua.

– Täyttäkää nämä ensimmäiset hunajalla, smetanalla ja maustekurkuilla. Tuon seuraavaksi makeat letut, hän hymyili.

– Poika, taidan poiketa täällä joka päivä, Mama sanoi.

– Toivottavasti muutkin asiakkaat löytävät tänne, Ham huolehti.

– Täällä pikkukaupungissa puskaradio toimii. Veikkaan, että kahvilassa on pian jono asiakkaita. Oletko miettinyt nimeä?

– Kuucafé sointuu Kuugallerian kanssa, Mohamed vastasi. Hänellä oli liikeidea kirkkaana päässään.

– Hienoa. Jätän teidät hommiin. Tavataan avajaisissa, Mama sanoi.

Mikke läimäytti Hamia hartioille.

– Kiva kun olet täällä kanssani. Meille tulee mahtava kesä.

MAAGISET AVAJAISET KUUGALLERIASSA

Kaupunkiuutiset otsikoi Kuugallerian avajaistapahtumaa. Kutsuvieraita oli saapunut ennätysmäärin. Onneksi kokoontumisrajoitukset on purettu, Mikke ajatteli. Hän oli pukeutunut tyylikkäästi mustiin. Mohamedilla oli kokinhattu päässä ja värikäs esiliina vyötäisillä. Hän oli kattanut runsaan buffetpöydän. Siellä oli suolaisia ja makeita maistiaispaloja pannukakkutaikinasta. Kuohuviini poreili laseissa.

Taiteilija seisoi ovensuussa kättelemässä vieraita. Hän säteili saamastaan huomiosta.

Mikke taputti käsiään. Ilta oli hänen vastuullaan. Poika ei jäänyt suremaan, kun Quu oli ilmoittanut kuvauskeikan venymisestä.

Valot himmenivät. Vain kapeat valokeilat jäivät valaisemaan soturiveistoksia. Gallerian täytti aluksi hento musiikki. Se voimistui, rummut pärisivät ja tiu’ut helisivät. Musiikki vaimeni ja valot aloittivat tanssin. Säteet valaisivat sotureita, jotka näyttivät heränneen eloon. Ne pyörivät hitaasti lasialustalla. Vauhti kiihtyi, valot tuikkivat ja loivat salaperäisiä varjoja seinille. Esitys päättyi salamaniskuun, joka pysäytti liikkeen.

Vieraat olivat häkeltyneitä. Kun ensimmäinen aloitti taputuksen, niistä ei ollut tulla loppua.

Mama Maddalena istui ikkunan vieressä tyytyväinen hymy huulilla. Ajoitus oli ollut täydellinen. Tapauksesta riittäisi juttua tulevina viikkoina. Hän kuvitteli, miten galleria täyttyisi uteliaista, kun lehtijuttu ilmestyisi.

– Tervetuloa Kuucafén puolelle, Mohamed kutsui, kun vieraat olivat tointuneet. – Nostetaan maljat taiteilijalle ja galleriakesälle.

Kaupunkiuutisten toimittaja veti Miken sivuun.

– Se oli kuin taikatemppu, miten ihmeessä teit sen? hän kysyi uteliaana.

– Eivät taikurit paljasta salaisuuksiaan. Voin kuitenkin kertoa, että Mama Maddalenalla oli sormet pelissä.

– Niin arvelinkin. Käyn jututtamassa häntä.

Sirosäärinen toimittaja istuutui Maman viereen. He kilistivät laseja ja supattivat päät yhdessä. Mikke oli varma, että Mama kertoisi oman versionsa taikavoimista.

Mikke ja Ham hihittivät seuraavana aamuna lehtikirjoitukselle. Toimittaja oli maalaillut kuvia maagisesta valosta ja ylimaallisesta musiikista. Hänen mukaansa naissoturit olivat iskeneet silmää salaman välkkeessä.

– Siinä oli loistavat ainekset, Helmi kiitteli, kun Joonatan lopetti. – Näen silmissäni, miten häkeltyneitä vieraat olivat.

– Mama nautti. Tämä oli ensimmäinen suuri tapaus koronatalven jälkeen, Joonatan sanoi.

– Niin oli, kaikki haluavat taas tavata muita. Mikelle ja Hamille on tulossa kiireinen kesä.

– He nauttivat. Jatketaanko, miten hevosaitaus edistyy?

– Sopii. Sinun vuorosi Helmi.

SATULINNASSA

Kuningatar Ellinoora katseli ympärilleen. Pienen poniaitauksen viereen oli noussut täysimittainen esteratsastusrata. Tallissa hirnui kymmenkunta lämminveristä ratsua.

Ebony esitteli hymy huulilla, mitä kaikkea oli tapahtunut viimeisten viikkojen aikana.

– Helmi, ei olla nähty aikoihin. Et ole käynyt edes Kynäilijöiden tapaamisissa. Mikä sinua vaivaa?

– En vain jaksa. En tiedä, mikä minuun on mennyt. Mikään ei huvita.

Jesse ei osannut lohduttaa.

Helmi sinnitteli päivästä toiseen. Hän ei ymmärtänyt hakea apua, eihän hän ollut sairas.

Tiina-Kristiina soitti. – Helmi, olemme kaivanneet sinua. Tulethan ensi viikolla tapaamiseemme?

– Voin yrittää. Tämä syksy on saanut minut masentumaan. Pimeät päivät käyvät voimille.

– Kirjoita siitä. Miten olisi oikein synkkä runo?

Helmi jäi miettimään ystävän sanoja. Hän voisi oikeasti lievittää pahaa oloa purkamalla tuntoja paperille.

KAAMOSMASENNUS

Herään pimeän aikaan,
raahaudun töihin,
keinovalot särkevät silmiä.

Palaan pimeän aikaan,
katulamput luovat kelmeää valoa,
kotona television sininen loiste
saa pään särkemään.

Kaipaan aurinkoa,
kaipaan kevättä,
kaipaan raikkaita tuulia,
miten voin elää näin?
Kaamos ei ole minua varten.

Muuttaisinko etelään?
Juopuisin valosta,
heittäytyisin auringonpalvojaksi,
kylpisin kesäsateessa,
humaltuisin virkistävästä viinistä.

Kyllä, olisiko se mahdollista?

Helmi riemastui, kun luki spontaanin tekstinsä. Joku lukko avautui. Miksi ei? Sisimmästä oli purkautunut tiedostamaton toive. Kukaan ei kyselisi perään, jos hän toteuttaisi haaveen. Hän tiesi, että töistä oli mahdollista saada virkavapaata. Puoli vuotta, vuosi, se toisi elämään sykettä.

Mutta minne? Välimeri välkkyi mielessä. Hän ottaisi Shemsin mukaan. Joku halpa pensionaatti. Hän voisi maalata ja kirjoittaa. Jos ei nyt, niin tuskin koskaan.

Helmi soitti Tuulille. – Mitä sanot, jos karkaan keväällä etelään?

– Mitä ihmettä? Sinullahan on vakituinen työ ja oma asunto.

– Töistä saa vapaata ja asunnon voi vuokrata. Kunpa voisit lähteä kanssani, Helmi sanoi ajattelemattomasti.

– Kunpa voisinkin. Kaksi lasta, asuntovelka ja työ pitävät minut tiukasti Tampereella. Mutta oikeasti. Jos olet tosissasi, se kuulostaa seikkailulta. Joonatan ei kyllä pidä ajatuksesta, ettei tapaa sinua pitkään aikaan.

– Tiedän. Se surettaa minuakin. Mutta nykyajan yhteydet toimivat. Onhan meillä videopuhelut ja sähköposti.

– Totta. Pidä minut ajan tasalla. Olen hengessä mukana, Tuuli sanoi iloisesti, vaikka Helmi kuuli hänen äänessään lievää haikeutta.

Helmi ei saanut yöllä nukuttua. Ajatus oli uusi ja sykähdyttävä. Lakanat tuntuivat nihkeiltä. Shems hyppäsi hänen vierestään sohvalle. Mamista oli tullut outo.

Aamuaurinko sai Helmin hyvälle tuulelle. Hän avasi parvekkeen oven, vaikka ulkona oli viileää. Hän otti muutaman tanssiaskeleen kylpytakki ympärillään. Italia vai Kreikka vai Espanja tai ehkä Portugali?

Helmi oli lukenut, että monet suomalaiset kirjottajat vetäytyivät keväisin ja syksyisin Kreikkaan. Ajatus tuntui unenomaiselta. Hän selaili varovasti hintatasoa netistä. Italia oli kallis. Kreikasta löytyi edullisia pensionaatteja, samoin Espanjasta.

– Jesse, olen suunnitellut lähteväni keväällä Välimerelle. Sinä matkustelit ahkerasti Lailan kanssa. Osaatko suositella jotain rauhallista paikkaa meren rannalla.

Jesse hämmästyi. – Mikä sinut sinne lennättää?

– Elämä täällä pikkukaupungissa on käynyt tylsäksi. Kaipaan vaihtelua ja uusia virikkeitä. Kyselin töistä ja lupasivat vuorotteluvapaata. Olen innoissani.

– Jätä Shems minun ilokseni. Pääset liikkumaan vapaasti, Jesse ehdotti. – Laila tykkäsi eniten Kreikasta. Rodoksen vanha kaupunki oli hänen suosikkinsa. Kävimme pari kertaa myös Kreetalla. Hanian läheltä löytyy hienoja rantakohteita.

– Voi Jesse, olet aarre. Suunnittelin, että otan koiran mukaan, mutta tiedän, että Shems viihtyy kanssasi.

– Ole huoletta. Pärjäämme hienosti.

Helmi sulki puhelimen onnellinen hymy huulillaan. Asioilla oli tapana järjestyä.

Helmi kierteli kirjaston hyllyjen välissä. Hän etsi Kreikka-aiheista matkakirjallisuutta. Sitä löytyi enemmän kuin hän jaksoi kantaa.

– Tervehdys Helmi, ei olla nähty aikoihin.

– Marja, hauska tavata. Mitä Ramille kuuluu?

– Se on pitkä tarina. Jos sinulla ei ole kiirettä, voitaisiin istua tuonne viereiseen Tauko-kahvilaan.

– Sopii, minulla on vapaapäivä.

Helmi katsoi, miten Marjan kasvot olivat kaventuneet ja ennen hyvin hoidetut hiukset olivat leikkauksen tarpeessa.

– En tiedä mistä aloittaisin. Meillä meni aluksi hyvin. Rami söi paljon lääkkeitä ja nukkui päiväunia. Joulun jälkeen hän sai jonkun aivomyrskyn ja lopetti kerralla lääkkeiden syömisen. Luonne muuttui. Mies oli yhtäkkiä kiukkuinen ja kärsimätön. Olin kuulemma vietellyt hänet ja huumannut mielialalääkkeillä. Varasin ajan lääkärille. Tämä yritti puhua Ramille järkeä, mutta se ei auttanut. Meillä on meneillään mykkäkoulu. Pelkään Ramia ja pelkään tulevaisuutta, Marja nyyhkytti.

Helmi ei tiennyt mitä sanoa. Hän oli järkyttynyt.

– Voimia sinulle. Hae ammattiapua.

– Katsotaan nyt, miten selviämme. Kuvittelin, että elämämme olisi seesteistä. Hoitelisin Ramia ja hän olisi kiitollinen. Toisin kävi.

– Olisiko apua, jos Jesse tulee käymään?

– Voin soittaa hänelle, mutta kysyn ensin Ramilta. Hän on nykyään arvaamaton.

– Toivottavasti tilanne rauhoittuu, Helmi sanoi ja hyvästeli Marjan.

Hän ei uskonut, että tulevaisuus toisi helpotusta. Miten elämä oli niin vaikeaa? Hän oli entistä vakuuttuneempi, että pieni irtiotto olisi oikea ratkaisu.

Jesse kävi tapaamassa Ramia. Hän sopi Marjan kanssa, että he voisivat istua Ramin kanssa rupattelemassa kahdestaan. Marja kattoi pöytään kahvikupit ja vadillisen tuoreita korvapuusteja.

Rami haki kaapista kossupullon. Hän sekoitti aimo lorauksen kahvikuppiinsa.

– Otatko? hän kysyi Jesseltä.

– Kiitos en, olen autolla.

– Minulle maistuu. En syö enää lääkkeitä, viina saa pään mukavasti sekaisin. Marja paheksuu, mutta en välitä.

– Miten teillä menee?

– Niin kuin jäitä polttelisi. En ymmärrä, miten ikinä suostuin avioliittoon. Marja touhuaa kuin kanaemo ja hermostuttaa minut. Sitä paitsi se on pihtari. Haluaisin ottaa eron. En vain tiedä, mihin menisin, Rami selitti kiihtyneenä.

– Olipa tarina. Eikö teillä mennyt aluksi hyvin?

– En muista juuri mitään. Olin niin pirun väsynyt. Kuljin kuin pässi narussa.

Jesse nauroi. Kuvaus oli oikeaan osunut.

– Ota rauhallisesti. Totuttele vähän aikaa. Marja tarkoittaa hyvää.

– Olen kurkkua myöten täynnä näitä kotipullia. Minulla on ikävä Helmiä, Rami tunnusti yllättäen.

– Helmi on lähdössä vuorotteluvapaalle. Voit vaihtaa hänen kanssaan viestejä. Helmi puhui perustavansa matkablogin. Se voisi tuoda päiviisi vaihtelua.

– Kuulostaa ihan Helmin tapaiselta. Marja ei yllätä minua koskaan. Aina samaa lässytystä. Syö puurosi, ota lääkkeet, käydään lenkillä, yritä piristyä. Ei mies sellaista jaksa.

– Moni mies vaihtaisi mielellään osia kanssasi. Koita pärjäillä, Jesse sanoi ja teki lähtöä.

Rami kaatoi kahvikuppiinsa kirkasta viinaa. Jesse katsoi eteisestä, miten mies nojasi päätä käsiinsä ja näytti surkealta.

– Ennuste ei ole hyvä, Jesse raportoi Helmille.

– Elämä on, Helmi sanoi surullisena. – Ei koskaan voi tietää, kuka on seuraava. En aio jäädä suremaan. Rami on tiensä valinnut.

Helmin matkasuunnitelmat etenivät kevättuulien myötä. Hän päätyi vuokraamaan edullisen kaksion pienestä perhehotellista Rodokselta. Matkakuume nousi mitä pitemmälle kevät edistyi. Shems mulkoili epäluuloisen näköisenä. Se aavisti, että jotain oli tekeillä.

Helmin seikkailu alkoi pääsiäisenä. Vuorotteluvapaasijainen oli vuokrannut mielellään asunnon. Helmi laski, että vuokra kattaisi reippaasti asumiskulut Kreikassa. Lennot olivat edulliset, sillä sesonki ei ollut vielä alkanut.

Jesse houkutteli Semun jäämään nakkien tuoksulla. Helmin kurkkua kuristi, kun hän valmistautui matkaan. Oliko hanke edes järkevä? Hän ei tuntenut perillä ketään. Entä jos hän pitkästyisi ja kärsisi koti-ikävästä. Kirjoittaminen ja maalaaminen eivät sujuisi?

Häntä pystyyn, hän komensi itseään.

Helmi oli perustanut matkablogin. Hän päivitti lähtötunnelmat.

Blogi RODOKSEN HELMI

Elämäni Seikkailu on alkamassa. Lennähdän aamuvarhaisella Rodoksen saarelle. Vatsanpohjaa kutittelee. Majoitun Ixian kylään saaren länsirannikolle. Sieltä on vain neljän kilometrin matka Rodoksen kaupunkiin. Hotelli Hippo oli meren rannalla ja hintaan sisältyy aamiainen. Haaveilen kevätauringosta, grillivartaiden tuoksusta, kukkivista niityistä, merestä. Matkassa on pino kirjoja, kannettava tietokone ja akvarellivälineet. Lupaan kirjoittaa matkaraportteja. Saa kommentoida ja kertoa Suomen kuulumisia. Helmi, toinen jalka jo ilmassa.

Kommentti: Hei Helmi, tsemppiä. Seuraan kärppänä matkaasi. Keksi meille uusia tarinoita Kreikka-hengessä, toivoo kummipoikasi Joonatan.

Kommentti: Onnea matkaan, Shems heiluttaa häntää, terveisin Jesse.

Joonatanin kommentti palasi elävästi Helmin mieleen, kun hän käveli pikkukivien peittämällä rannalla. Merivesi oli huikaisevan kylmää, mutta auringonsäteet lämmittivät suloisesti talvenkalpeaa ihoa.

Matka oli sujunut hyvin. Hän oli ollut jo puolen päivän aikaan perillä. Ystävälliset isännät Kostos ja Manolis olivat kantaneet hänen laukkunsa valoisaan pohjakerroksen huoneeseen. Edessä oli patio, jossa oli pöytä ja pari korituolia. Meri välkkyi ruohokentän takana.

Helmi rauhoittui. Paikka oli juuri niin hurmaava, kuin hän oli kuvien perusteella arvellut. Huoneessa oli valtava parisänky ja pieni keittonurkkaus, pöytä ja kaksi siniseksi maalattua puutuolia. Seinillä oli matkailumainoksia Kreikan turistikohteista. Kylpyhuoneessa oli tassujalkainen amme.

– Aamiainen katetaan tavernaan kello 9-10. Meillä on myös edullisia lounastarjouksia, Manolis kertoili sujuvalla englannin kielellä.

– Onko täällä nettiyhteyttä? Helmi muisti kysyä.

– On, mutta yhteys on hidas. Se toimii parhaiten aulassa.

Helmi testasi ja totesi miehen sanat paikkansa pitäviksi. Hän päätti hoidella päivitykset aamiaisen yhteydessä. Oli aika tutustua ympäristöön.

Blogi RODOKSEN HELMI

Olen löytänyt paratiisini. Tätä ette halua kuulla, mutta kerron kuitenkin. Herään aamuisin meren kohinaan. Istahdan patiolle, annan tuulen hyväillä kasvoja, pulahdan uimaan, vaikka vesi on kylmää. Otan kuuman suihkun, siirryn aamiaiselle ja herkuttelen maitokahvilla ja vastapaistetuilla croissanteilla hapankirsikkahillon kera.

Päivät kuluvat tutkimusmatkoilla lähiseudulla ja aurinkovarjon alla rannalla. Olen ottanut rennosti, lukenut romanttista viihdettä ja nauttinut auringonpaisteesta. Kotitaverna tarjoaa tuoreita grillattuja merikaloja, kreikkalaista salaattia ja paikallista viiniä. Nautin, työnteon hetket koittavat myöhemmin. En tiennyt, että on mahdollista viettää näin ihanaa elämää olematta upporikas. Lähetän auringonsäteitä teille Suomeen, terveisin lämpöön hurahtanut Helmi.

Kommentti: Epistä Helmi, minä pakerran koulussa, kevään viimeinen koeviikko on meneillään. Suunnitellaan äidin kanssa, että tulemme kesällä katsomaan sinua. Sopiihan se? Joonatan.

Kommentti: Joonatan ja Tuuli, ihana uutinen. Totta kai sopii, odotan innolla. Kertokaa, koska tulette, varaan teille huoneen, Helmi.

SURU-UUTINEN

– Helmi, tämä puhelinlinja pätkii, mutta minun oli pakko soittaa sinulle. Sain eilen Marjalta viestin, että Rami on kuollut. Oli ottanut kourallisen unilääkkeitä ja juonut pullollisen kossua. Sydän petti. Oli jättänyt viestin, jossa pyysi Marjalta anteeksi ja kertoi, että ei voinut unohtaa sinua Helmi. Marja löysi hänet aamulla kuolleena.

– Voi Jesse, kamalaa. Sinun pitää mennä hautajaisiin. Välitä surunvalittelut puolestani. Tai voi olla, ettei Marja halua kuulla minusta mitään.

– Hautajaiset taitavat olla aika pienimuotoiset. Marjaa käy sääliksi. Hän odotti suhteelta paljon ja sai pettyä.

– Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että minä nautin elämästä täällä Välimeren auringossa.

– Eihän se ole keneltäkään pois. Pidetään yhteyttä. Shems voi hyvin, se on vähän lihonut. Odota, annan sille puhelimen.

– Shems pupuseni, mami täällä.

– Vuh, vuh.

– Voi hyvin, Shems kallisti päätään, kun tunnisti äänesi. Me lähdetään nyt lenkille.

Helmi oli surullinen. Yksi aikakausi elämästä oli päättynyt. Hän otti tietokoneen esille ja kirjotti spontaanisti runon Ramin muistolle.

Maalaan suurella siveltimellä,
kurkotan ukkosensinisiin pilviin,
vedän horisontin varmalla kädellä.

Valkohehkuiset aallot lyövät rantakiviin
ikiaikaiset metsät suhisevat tuulessa.

Maalaan pienellä siveltimellä
perhoset liitelevät kukkien keskellä,
muurahaiset rakentavat kekoa,
sydämeni itkee.

Otan uuden paperin,
kostutan sen kyynelillä.

Maalaan pois pahan olon,
kastan siveltimen hiilenmustaan,
jatkan okralla ja ultramariinilla.

Paperille syntyy tummanpuhuva taivas,
auringonsäteitä ei näy,
sade piiskaa karua maata.

Kietoudun viileään kimonoon,
olen uupunut,
sisälläni on tyhjyys.

Mistä kuvat tulevat?
Rakkaani on poissa.
Olen niin yksin,
vain värit paperilla lohtuna.

Helmi ymmärsi viimein, että Rami oli ollut hänen sydämessään kaikkien vaiheiden aikana. Hän itki, ettei ollut tukena, kun mies olisi tarvinnut häntä. Marja oli tarkoittanut hyvää, mutta hän ja Rami eivät olleet samalla aaltopituudella.

– Manolis, rakkaani on kuollut. Tarvitsisin jotain lohtua.

– Kelpaisinko minä, Manolis kumarsi.

– Jos kuitenkin toisit ensin lasillisen ouzoa.

Helmi istuutui terassille. Manolis tuli hetken kuluttua ja toi hänelle lautasellisen kuumia saganakileipiä ja kannullisen ouzoa.

– Itke pois. Ilta on hiljainen. Sinun ei ole hyvä olla yksin.

Helmi olo parani pikkuhiljaa. Kylmä juoma turrutti ajatukset. Buzuki soi hiljaa. Yö oli musta ja tähdet tuikkivat himmeinä meren yllä.

Kun ouzo loppui, hän pakeni sisälle ja vajosi raskaaseen uneen. Rami soitti kitaraa. Helmi, tule syliini. Tarjoan sinulla lasillisen Fernet Brancaa.

Helmi heräsi värähtäen. Näkikö Rami hänen sieluunsa?

Kun Helmiä ei kuulunut aamiaiselle, Manolis koputti pihaoveen ja toi tarjottimella kahvia ja leivonnaisia. Mies ojensi hänelle valkoisen ruusun.

– Rakkaasi muistolle.

Helmi itki. Siitä ei tullut loppua. Manolis silitti hänen hiuksiaan.

– Kaikilla meillä on suruja. Lepää, mutta syö kiltisti aamiaisesi. Palauta tarjotin, kun olet valmis.

Helmi kulki seuraavat päivät kuin sumussa. Manolis ja Kostos antoivat hänen olla rauhassa. Hotelli oli alkanut täyttyä. Heillä oli kädet täynnä töitä, mutta aina Helmin nähdessään he soivat ystävällisen hymyn.

– Helmi-neiti. Hotellimme järjestää viikonloppuna meriretken Symin saarelle. Haluaisitko osallistua? Sym on yksi kauneimmista saaristamme.

– En ole kovin seurallisella tuulella. En tiedä jaksanko.

– Retkelle tulee vain pariskuntia. Saat olla rauhassa. Raikas meri-ilma tekee hyvää.

Helmi päätti, että elämän piti jatkua, vaikka häntä väsytti. Alkuinnostus oli vaihtunut uupumukseen. Ehkä retki piristäisi, hän mietti.

Blogi RODOKSEN HELMI

Kalimera pitkän tauon jälkeen. Jos olette ihmetelleet, miksi en ole päivittänyt blogia, syy on yksinkertainen. En ole jaksanut. Sain surullisia uutisia, mutta olen päässyt tasapainoon. Ei siitä sen enempää.

Kerron mieluummin upeasta meriretkestä Symin saarelle. Kuvittelin, että Odysseus ja seireenit seurasivat laivaamme kristallinkirkkaalla merellä. Saari oli luonnossa vieläkin kauniimpi kuin postikorteissa. Aurinko kultasi valkoiset rinteeseen rakennetut talot. Ankkuroimme poukamaan, josta pääsi kiertelemään saaren kauppoihin ja viehättäviin tavernoihin. Olisin ollut valmis jäämään sinne loppuiäksi. En jäänyt, palasin kiltisti retkiseurueemme kanssa. Ostin seinälleni pienen kultaisen ikonin. Omistin sen edesmenneelle rakkaalleni. Haikein terveisin Helmi.

Kommentti: Hei kummitäti. Äiti on saanut loman juhannuksen jälkeen. Olemme tulossa! Joonatan.

Kommentti: Ihanaa, tervetuloa. Laittakaa tarkemmat tiedot. Hotellin isännät ovat luvanneet teille luksusmajoituksen. Helmi.

Manolis piti Helmiä kädestä. Hän oli lähtenyt oppaaksi salaiseen poukamaan. Helmillä oli leveälierinen olkihattu ja tummat aurinkolasit. Aamu oli häikäisevän kirkas. Manolis oli pukeutunut epämuodollisesti polvihousuihin ja väljään hohtavan valkoiseen pellavapaitaan. Hän näytti Helmin mielestä kreikkalaiselta jumalalta.

– Onko sinulla perhettä? Helmi uskaltautui kysymään.

– Onhan minulla. Perhe on suuri. On isoäiti ja äiti ja isä ja viisi sisarusta.

– Entä vaimo ja lapsia?

– Ei ole, työskentelen huhtikuusta lokakuuhun. En ole ehtinyt perustaa perhettä.

– Miten niin, entä talvikuukaudet?

– Opiskelen, haaveilen valmistuvani insinööriksi.

– Opiskeleeko veljesi Kostos myös?

– Eikö mitä. Hän viettää talvet perhe-elämää. Lapsia on kolme ja neljäs tulossa, olen kaikkien kummisetä. Vietämme mielellämme perhejuhlia. Isoäidillä on juhannuksen jälkeen 90-vuotisjuhlat. Koko kylä on kutsuttu pitoihin. Olet tervetullut mukaan.

Helmi oli hämillään. Miten hän osaisi käyttäytyä sukujuhlissa? Ajatus oli toisaalta kiehtova. Hän näkisi kreikkalaista elämäniloa sisäpiirissä.

– Manolis, tulen mielelläni. Toivottavasti osaan käyttäytyä maan tavalla.

– Älä huoli. Ole vain oma suloinen itsesi. Juhlat ovat iloisia. Syödään hyvin ja juodaan hyvin ja lopuksi tanssitaan.

– Sait ylipuhuttua. Mutta minulla ei ole matkassa juhlavaatteita.

– Joku mekko kelpaa. Käy torilla, siellä on yllin kyllin naisten hepeneitä. Minä en niiden päälle ymmärrä.

Helmiä nauratti. Manolis oli tyypillinen mies. Naisten turhamaiset jutut eivät kuuluneet miehille.

Rantapäivä alkoi suotuisasti. Manolis oli kantanut urhoollisesti painavaa retkikoria. Hän levitti suojaisen poukaman hietikolle olkimatot. Helmi riisui mekkonsa, jonka alle hän oli pukenut upouudet mustavalkoiset bikinit. Manolis katsoi häntä hyväksyvästi.

– Tule viereen, aurinko lämmittää mukavasti, Helmi kutsui.

– Arvon neiti, saanko kattaa retkieväämme?

– No olkoon, en pane pahakseni.

Manolis levitti hiekalle suuren sinivalkoisen pellavaliinan ja kattoi näppärästi retkiastiat.

Eväskorista löytyi rapeakuorinen maalaisleipä, oliivitahnaa, tuoreita tomaatteja, makeita sipulirenkaita ja fetajuustoa. Manolis valeli leipäpalat oliiviöljyllä ennen kuin tarjoili ne Helmille.

– Pidäthän retsinasta, tämä on jumalten juomaa? Manolis kysyi ja korkkasi paimenpojan kuvalla varustetun pullon.

– Manolis, hemmottelet minua. Olen oppinut juomaan retsinaa ja pidän sen pihkanmausta. Päivä on täydellinen. Nämä leivät maistuvat ihanille.

– En ole aikoihin ollut kauniin naisen kanssa piknikillä. Tämä on ilo.

Ilo loppui ennen kuin se oli kunnolla alkanut. Rankkasade yllätti retkeläiset. Manolis keräsi pikavauhtia rantaeväät koriin ja kietoi pyyhkeen Helmin ympärille. He juoksivat kilpaa sadepisaroiden kanssa läheisen tavernan katoksen alle. Helmi huohotti ja nojasi Manoliksen vahvaan käsivarteen.

Tavernan omistaja oli sulkemassa paikkaa. Hän arveli, ettei ketään tulisi.

– Voidaanko istua täällä katoksessa hetki? Manolis kysyi.

– Totta kai, tilaatteko jotain?

– Toisitko pullollisen rakia?

– Ilomielin, sade yltyy, mutta raki lämmittää, isäntä virnisti.

Helmin pää oli pyörällä, kun hän käveli lainasateenvarjon alla Manoliksen käsipuolessa takaisin hotellille. Hän oli kuvitellut viettävänsä yksinäisiä rauhallisia päiviä. Nyt ohjelmaa oli riittänyt enemmän kuin kotipuolessa koskaan. Isoäidin syntymäpäivät kummittelivat mielessä. Oliko sopivaa, että tuiki tuntematon turisti osallistuisi perhejuhliin?

– Kaikki hotellivieraat on kutsuttu. Katamme tavernan pihalle pitkät pöydät. Jos sääennuste lupaa sadetta, viritämme telttakatokset. Juhlat ovat kesän tapaus. Totta kai tulet mukaan, Manolis rauhoitteli.

Yö oli musta. Tähtiä ei näkynyt. Helmi värisi märässä kesämekossa. Mies moiskautti poskisuudelman, kun he ehtivät perille.

– Kauniita unia, mene kuumaan suihkuun ja nuku aamulla pitkään, hän huikkasi lähtiessään. Helmi ei tiennyt, missä mies majaili. Hän oli hieman pettynyt nopeisiin jäähyväisiin. Toisaalta oli helpotus päästä lämpimään ja omaan rauhaan.

Blogi RODOKSEN HELMI

Kreikkaan on saapunut helleaalto. Päivät ovat tukahduttavan kuumia. Olen oppinut vetäytymään iltapäivän tunneiksi siestalle. Nyt ymmärrän, miksi taloissa on tukevat ikkunaluukut. Ne pitävät pahimman paahteen ulkona. Merivesi on jo mukavan lämmintä. Käyn joka aamu uimassa. Olen päässyt pikkuhiljaa kirjoittamisen makuun. Kehittelen tarinaa nuoresta tytöstä nimeltä Helmi-Katariina. Hän etsii paikkaa elämässä. Yhdistelen faktaa ja fiktiota. Se on oikeasti kiehtovaa, sillä olen pystynyt käsittelemään nuoruuden epävarmuutta. Mihin tarina johtaa, sitä en tiedä. Odotan jännittyneenä.

Purin eilen matkalaukun pohjalta akvarellipaperit, siveltimet ja värit. Levitin ne pihapöydälle, tarkkailin maisemaa ja maalasin pieniä luonnoksia. Veden välkkeen kuvaaminen oli liian haastavaa. Päätin pysytellä näin alkuvaiheessa kukissa. Pation pylväiden välissä kukkii hennonpunainen oleanteri. Se pysyy mukavasti paikoillaan, paitsi silloin kun tuulenpuuskat iskevät.

Tavernan kohteliaat tarjoilijat Manolis ja Kostos kävivät katsomassa, mitä maalaan. He toivat hetken kuluttua pöydälleni hurmaavan luonnonkukkakimpun. Eikä siinä kaikki. Manolis kumarsi ja toi pullollisen retsinaa jääpala-astiassa. Hänen mielestään taiteilijoilla pitää olla aina saatavilla maalausnestettä. Olin liikuttunut. En osannut odottaa tällaista sydämellisyyttä.

Kävin paikallisessa vaatekaupassa. Nuori mustakutrinen tyttö ylipuhui minut ostamaan liehuvan sifonkiluomuksen. Tämä on kuin maalaus, turkoosi korostaa silmiesi väriä, hän hehkutti. Hinta oli huikea, mutta hulluus iski ja huomasin yllättäen haluavani juuri sen leningin. Ostin myös leveälierisen hatun, jossa on samasta kankaasta punottu nauha. Olin tyytyväinen, että ymmärsin kotoa lähtiessäni pakata matkaan korkeakorkoiset sandaalit. Tämä pukeutumisinto pulppusi viikon kuluttua vietettävistä perhejuhlista. Raportoin aikanaan. Terveisin ruskeaksi paahtunut Helmi-Katariina.

Kommentti: Äiti on varannut lentoliput ensi lauantaiksi. Ehditäänkö mekin mukaan juhliin? Joonatan.

Kommentti: Kyllä ehditte. Kaikki hotellivieraat on kutsuttu. Hotelli on aika täynnä, mutta Manolis lupasi järjestää teille majoituksen. Vilkutin vähän silmiä. Ihana kun tulette. Ilmoittakaa, koska lentonne on perillä. Tulen vastaan. Helmi.

– Manolis, älä aja näin kovaa, minua pelottaa, Helmi piteli punaisen avoauton penkistä kiinni. Kiharat liehuivat valtoimenaan tuulessa.

Manolis katsoi sivusilmällä. Helmi oli vienyt hänen sydämensä, mutta mies yritti esittää välinpitämätöntä. Mamma oli sanonut, että pitkäaikaisia vieraita saa hemmotella, mutta läheiset kontaktit eivät ole suotavia. Hotellin maine ei saa kärsiä. Mitä mamma muka tiesi ihastumisesta.

– Nauti vauhdin hurmasta. Olen ajanut nuoresta pojasta lähtien. Vakuutan, että kyyti on turvallista.

Finnairin lento saapui aikataulun mukaan. Helmi tähyili saapuvia matkustajia. Tuolla. Joonatan heilutti iloisesti kättään.

– Helmi, minulla on ollut kamala ikävä.

– Niin minullakin. Miten lento meni?

– Ihan kohtuullisesti, vaikka aamuherätys oli järkyttävän aikainen. Näytät hyvältä, Tuuli halasi ystäväänsä.

– Tervetuloa Rodokselle, Manolis kätteli kohteliaasti. – Limusiini odottaa, voinko kantaa laukkunne?

– Kuka tämä hurmuri on? Uusi poikaystävä? Tuuli kuiskutti uteliaana, kun Manolis ja Joonatan olivat kävelleet edellä autolle.

– Manolis on toinen hotellimme omistajista. Hän ja veljensä Kostos hoitavat kaiken. He huolehtivat respasta ja ravintolasta. Hotelli on pieni perheyritys. Siellä on kaikki, mitä ikinä voi toivoa.

– Olen lukenut blogiasi. Haluan toden totta nähdä omin silmin, Tuuli sanoi. Hän ojensi Helmille kimpun valkoisia syreeninoksia.

– Tuoksuja Suomen kesästä.

Helmi ilahtui. Syreenit olivat hänen lempikukkiaan.

– Laitan nämä maljakkoon. Ties vaikka maalaisin niistä akvarellin, hän sanoi.

Joonatan pyrähti Helmin patiolle heti, kun he olivat perillä. Tuuli jäi purkamaan matkalaukkuja. Manolis kantoi tarjotinta, jolla oli pieniä meze annoksia ja pullollinen kylmää roséviiniä. Joonatan sai lasillisen vastapuristettua appelsiinimehua.

– Talo tarjoaa, nauttikaa, mies toivotti.

– Kipaise hakemaan äitisi. Laukut ehtii purkaa myöhemminkin, Helmi kehotti.

Tuuli istahti korituoliin ja veti henkeä.

– Onpa täällä ylellistä. Ei ihme, että viihdyt. Aurinko paistaa ja palvelu pelaa.

– On täällä välillä sadepäiviäkin. Viime viikolla satoi rakeita. Mutta hotelli on loistava, pieni ja kodikas.

– Siitä tuli mieleen, ovatko juhlat jo huomenna?

– Kyllä vain. Onneksi luvassa on poutapäivä.

Tuuli rentoutui. Helmi näki, että ystävä oli loman tarpeessa. Hän kaatoi viiniä molempien laseihin.

– Mukava kun olette täällä. Viikon aikana ehtii tehdä kaikenlaista. Voidaan viettää leppoisia rantapäiviä ja käydä retkillä. Rodoksen vanha kaupunki on hurmaava.

– Minä haluaisin merelle, Joonatan ilmoitti. – Luin lentokoneessa Odysseuksen seikkailuista.

– Vietetään tämä ensimmäinen päivä rannalla, syödään tukeva illallinen ja nukutaan aamulla pitkään. Mietitään sen jälkeen jatkoa, Helmi ehdotti.

– Sopii minulle, Tuuli sanoi ja haukotteli leveästi. – Taidan ottaa pienet päiväunet. Jäätkö Joonatan Helmin seuraksi?

– Haluaisin uimaan.

– Hae uikkarisi ja pyyhe huoneestamme.

– Mene vaan Tuuli, me pärjätään Joonatanin kanssa. Jos haluat rannalle, löydät meidät hotellin kohdalta.

GRAND MAMAN SYNTYMÄPÄIVÄJUHLAT

Helmi sovitti uutta mekkoa peilin edessä. Se näytti hurmaavalta. Hän oli kihartanut hiuksensa ja sivellyt kevyttä punaa huulille. Ruskettunut iho ei kaivannut puuteria.

Tuuli ja Joonatan koputtivat oveen.

– Kelvataanko? Tuuli kysyi ja pyörähti ympäri. Hänellä oli hätkähdyttävän avokaulainen hihaton musta tunika ja tiukat leopardikuvioiset legginsit. Jalassa oli punaiset korkokengät. Hän oli sitonut mustavalkoisen huivin avulla hiukset ylös. Kynsissä oli glitteriä.

– Näytät häikäisevältä, Tuuli sai sanottua. Hän epäili, mitä vanha rouva ajattelisi juhla-asusta, mutta pysytteli viisaasti vaiti.

– Entä minä? Joonatan kysyi.

– Sinä olet komea. Hyvänen aika, olet kammannut hiukset ja laittanut kissanrusetinkin.

– Se oli äidin idea. Minusta mustat farkut ja valkoinen paita olisivat riittäneet, poika mutisi.

– Helmi, sinun pukusi on fantastinen. Oletko ostanut sen täältä?

– Kyllä vain, oikein muotiputiikista. Torilta olisi saanut halvemmalla, Helmi kuittasi. Hän ei kehdannut kertoa, miten paljon oli maksanut. – On aika lähteä. Pihalta kuuluu jo iloista puheensorinaa.

Orkesteri viritti soittimiaan. Laajalle nurmikolle oli katettu pitkiä valkoisin liinoin peitettyjä pöytiä. Vieraat seisoskelivat pienissä ryhmissä ja siemailivat kuohuviiniä. Helmi, Tuuli ja Joonatan liittyivät ujoina seuraan. He eivät tunteneet ketään.

Manolis tuli hopeatarjotin kädessä. Tarjolla oli sekä alkoholipitoisia että alkoholittomia maljoja. Hän johdatti heidät perinteisiin juhla-asuihin pukeutuneen pariskunnan luo.

– Saanko esitellä, tässä on äitini Maria ja isäni Yorgos.

– Hauska tavata. Manolis on kertonut, miten viehättävä sinä Helmi olet. Hienoa, että viihdyt luonamme koko kesän. Tässäkö on ystäväsi? Maria ojensi kätensä ja katseli hyväksyvästi Helmiä. Tämä tunsi punastuvansa. Hänhän oli vain tavallinen asiakas. Mamma katsoi häntä kuin miniäehdokasta.

– Olen viihtynyt. Tämä hotelli on juuri sellainen, jota kaipasin.

Helmi katsoi vaivihkaa Yorgosta. Veljekset olivat selvästi perineet komean ulkomuotonsa isältään.

Fanfaari soi. Kostos työnsi pyörätuolia. Grand Mama oli saapunut.

Päivänsankari katseli mustassa puvussaan juhlakansaa. Hänen hopeanharmailla hiuksillaan oli musta pitsihuivi. Rinnassa komeili näyttävä kameekoru. Tummat silmät tuikkivat iloisesti.

– Kohottakaamme malja. Yhdeksänkymmentä hurraahuutoa juhlan kunniaksi.

Riemu alkoi eikä loppua ollut näkyvissä. Manolis ja Kostos kantoivat pöytiin meze lautasia ja viinikarahveja toisensa jälkeen. Seuraavaksi vuorossa oli stifadopadat. Kun yksi tyhjeni, miehet kantoivat uuden pöytään.

Helmi, Tuuli ja Joonatan olivat jo aivan täynnä, kun oli jälkiruuan aika. Mansikoilla koristeltu kolmekerroksinen kermakakku ja tuoreet hedelmät täydensivät upean aterian. Vahva makea viini sai vieraiden posket hehkumaan.

Orkesteri aloitti soiton. Zorbaksen sävelet kiirivät pimenevässä illassa. Manolis, Kostos ja heidän serkkunsa ottivat toisiaan kädestä ja aloittivat villin tanssin. Yleisö taputti ekstaasissa. Grand Maman pää oli nuokkunut, mutta nyt hänkin virkistyi.

– Kaikki mukaan, miehet houkuttelivat aikansa hypittyään.

Helmi epäröi, mutta Tuuli oli heti valmis. Askelkuvio oli hänelle ennestään tuttu.

Helmikin löysi hetken haparoituaan rytmin. Joonatan pyöri tummatukkaisen tytön kanssa. Kostos oli esitellyt neitosen vanhimmaksi tyttärekseen Elenaksi.

Pöytiin kannettiin lisää viiniä ja lisää ouzoa. Helmi oli häikäistynyt. Hyvä ruoka, viini, musiikki ja tanssi olivat kerralla liikaa.

Orkesteri soitti pienen tauon jälkeen hitaita melodioita. Manolis oli ilmaantunut viereen ja kietoi kätensä Helmin ympärille. Mies tuoksui hieltä, paistinrasvalta ja partavedeltä. Yhdistelmä oli kiihottava. Helmi olisi voinut tanssia hänen käsivarsillaan loppuelämänsä.

– Helmi herätys, Joonatanin on aika lähteä nukkumaan, nyt on jo aamuyö, Tuuli sanoi iloisessa hiprakassa. – Voiko hän tulla sinun puolellesi? Haluaisin tanssia loputtomiin. Näin hauskaa minulla ei ole ollut aikoihin.

Tuuli oli tanssinut nauravasilmäisen Mikiksen kanssa. Osoittautui, että tämä oli serkku ja pikavierailulla Ateenasta. Helmi oli nähnyt, että mies kävi tyhjentämässä ahkerasti lasiaan tanssin lomassa.

Helmi havahtui. Ilta oli ollut ihmeellinen, mutta oli todellakin parasta vetäytyä ennen kuin hän tekisi jotain harkitsematonta.

– Totta kai, tule Joonatan. Saat nukkua vieressäni.

Pojan silmät olivat väsymyksestä sameat. Hän nukahti heti päästessään sänkyyn. Helmi ei patistanut hammaspesulle. Sen ehtisi aamullakin.

Hän ei saanut unta. Ilta oli ollut epätodellinen. Runo pulppusi kuin itsestään.

KREIKKALAINEN JUMALA

Tummat hiuksesi kutittavat poskeani,
silmäripsesi kaartuvat kiihottavasti,
suudelmasi herättävät minut eloon.

Olen häikäistynyt.
En tiennyt tällaisesta autuudesta mitään.

Mitä näet minussa,
ujossa tytössä,
joka vasta opettelee elämää?

Olet oppaani oudossa maailmassa.
Voinko luottaa sinuun?
Vai haluatko vain viedä viattomuuteni,
nauraa ihailulleni,
kerskua kavereille.

Katsot tummilla silmillä sisimpääni.

Tyttö, haluan sinulle vain hyvää.
Olet erityinen, minulle rakas,
ei ole toista kaltaistasi.

Luota minuun,
olet kuningattareni.

Helmi luki runon. Ei hän ollut mikään viaton tyttönen, mutta sanat tuntuivat oikeilta. Hän kävi pikaisesti suihkussa ja meni Joonatanin viereen. Poika oli hikinen ja nukkui levottomasti. Helmi avasi ikkunan. Yötuuli sai verhot lepattamaan. Mereltä kuului lokkien kirkunaa. Hän nukahti, mutta säpsähti, kun tuuli kolisutti ikkunaluukkuja.

Aamuaurinko kutitti silmiä. Joonatan käänsi kylkeä.

Helmi nousi ja katsoi ulos. Meri kiilteli houkuttelevan näköisenä. Hän jätti pojalle lapun, että käy pikaisesti uimassa.

Lappu oli samassa paikassa, kun hän palasi. Aamiaisaika oli lopuillaan. Helmi päätti käydä juomassa kahvin ja tuoda tullessaan Joonatanille pari sämpylää. Tuulia hän ei rohjennut herättää.

Manolis tervehti leveällä hymyllä. Juhlien jäljet oli siivottu ja elämä jatkui normaaliin tapaan.

– Kalimera, ehdit aamiaiselle. Missä seuralaisesi ovat?

– Nukkuvat, voinko ottaa heille vähän evästä?

– Totta kai. Laitan termoskannuun tuoretta kahvia. Entä nuoriherra? Kaakaota?

– Kyllä kiitos. Juhlat olivat upeat. Olen vieläkin pyörällä päästäni.

– Näytät suloiselta. Nauti aamiaisesta, Manolis sanoi ja pörrötti Helmin märkiä hiuksia.

Helmi kantoi tarjottimen patiolle. Hän koputti puolen päivän aikaan Tuulin oveen. Tämä tuli avaamaan mustat renkaat silmien ympärillä. Silmämeikki oli valunut poskille.

– Ai hei, heräsin juuri. Meni vähän pitkään.

– Tule kahville, Joonatan nukkuu vielä.

– Joo, käyn ensin suihkussa. Taidan näyttää kaamealta. Päätä särkee ja suu maistuu kakalle.

Tuuli tuli puolen tunnin kuluttua. Helmi aavisti, että päivän varalle ei kannattanut suunnitella retkiä.

Joonatan oli juossut uimaan heti herättyään. Hän siemaili hyväntuulisena kaakaotaan.

– Kuule Helmi, en pysty juomaan kahvia. Olisiko sinulla jotain väkevämpää? Olen sen tarpeessa.

– Baari on auki. Istahdetaan tavernan puolelle, Helmi sanoi hieman hämmästyneen näköisenä. Hän ei ollut tottunut paukkuihin keskellä päivää.

Tuuli siemaili Fernet Brancaa. Hänen poskilleen palasi väri. Joonatan oli jäänyt lueskelemaan antiikin tarinoita. Helmi valitsi listalta mansikkasmoothien.

– Anteeksi tämä koheltaminen. En tiedä mikä minuun meni. Tanssin Mikiksen kanssa aamutunneille asti. Et halua kuulla yksityiskohtia, mutta jatkoimme ilonpitoa rannalla. Kävimme alasti yöuinnilla. Rakastelimme vesirajassa. Kuulostaa hullulta, mutta se oli ihanaa. Olen ollut niin yksin. Nautin häpeämättömästi.

Helmi kuunteli vaiti. Häntä huimasi. Tuuli uskalsi elää. Hän oli ollut aina varovainen liikkeissään. Vain Rami oli laukaissut lukot hänen sisimmässään. Helmi huomasi olevansa sekä iloinen että lievästi kateellinen Tuulille.

– Se oli varmasti parasta, mitä sinulle lomamatkalla voi tapahtua. Anteeksi suora kysymys. Onhan ehkäisy kunnossa?

– Joo, minulla on kierukka. Raskaaksi tuleminen olisi katastrofi, Tuuli nauroi kyynelten lomasta.

– Kilautetaan maljat, Helmi hymyili huojentuneena.

Lomalaisten viikko vierähti nopeasti. Joonatan pääsi meriretkelle. Helmi ehdotti viimeisen päivän kunniaksi retkeä Rodoksen vanhaan kaupunkiin. Tuuli hurmaantui sen kapeista kujista ja menneen maailman tunnelmasta. Päivä oli pilvetön, mutta rannalla kävi vilvoittava tuuli. Seurue istahti aurinkovarjon alle Ellin rannalle. Joonatan valitsi jättiannoksen kirsikkajäätelöä. Helmi ja Tuuli siemailivat kylmää kuplivaa valkoviiniä.

– Kyllä Helmi sinun kelpaa. Harmittaa, kun pitää lähteä näin pian, Tuuli huokaili.

– Minähän voisin jäädä tänne sinun kanssasi, Joonatan keksi. – Lomaa on elokuun puoleen väliin asti.

– Kunpa voisitkin. Mutta teillä on lentoliput ja eikö kesätyökin jatku vielä?

– Äh, totta. Ajatus oli vaan niin houkutteleva. Luetaan äidin kanssa blogiasi. Minulla on kehitteillä hurjia juttuja antiikin Kreikasta.

– No mutta hyvä. Meidän iltasadut unohtuivat, kun päivät olivat niin täynnä ohjelmaa. Lähetätkö tekstejä minulle sähköpostissa?

– Joo. Keksi jatkoa samoista teemoista.

Helmi liikuttui. Poika oli kohta rippukouluiässä, mutta sadut jaksoivat kiinnostaa.

Manolis tuli saattamaan vieraat lentokentälle. Tuuli heilautti kättä, kun he ehtivät ovelle. Hän näki, miten Manolis oli kietonut kätensä Helmin hartioille.

Joonatan lähetti Helmille heti kotiin palattuaan tarinan.

MINOTAURUS

Zeus oli hirmustunut. Hän nostatti vuosisadan myrskyn niin, että kreikkalaisen pikkukylän asukkaat kauhistuivat. Salamat leiskuivat ja merenpinta nousi uhkaavasti. Urhea Kostos keräsi ympärilleen joukon sankarillisia miehiä. Hän huusi kohti pilviä.

– Miksi kiusaat meitä, mitä haluat?

Salama iski miesten jalkojen juureen.

– Olette suututtaneet minut. Vietätte riehakasta elämää, ettekä kunnioita jumalianne. Olen kyllästynyt. Pyyhkäisen teidät maan pinnalta.

– Kerro ehtosi, miten voimme lepyttää sinut? Kostos kysyi uhmakkaasti.

– Haluan, että uhraatte seitsemän nuorta neitoa Minotaurukselle. Ehkä vihani lauhtuu, ehkä ei.

Miehet järkyttyivät. Lapset olivat heidän silmäteriään.

Kostos suunnitteli juonen. Hän veisi tytöt labyrintin ovensuuhun, mutta jäisi itse vahtiin. Hän oli kuullut tarun hirviöstä, jolla oli härän pää ja ihmisen vartalo. Hän ei uskonut, että sellaista oli oikeasti olemassa.

– Elena kultaseni. Pukeudu kauneimpaan mekkoosi ja seuraa minua. Olemme lähdössä retkelle, Kostos kertoi tyttärelleen.

Tämä kaunistautui innosta hehkuen. Kostos katsoi silmät kyyneleissä, miten suloiselta tyttö näytti.

– Saahan Jonne tulla mukaan? Tapasin hänet Grand Maman syntymäpäivillä. Hänellä on vielä pari lomapäivää jäljellä ennen kotimatkaa.

– Kaikki urheat nuoret miehet ovat tervetulleita. Voi olla, että odotettavissa on miekkataistelu.

Elena tapasi Jonnen ennen lähtöä.

– Ota miekka mukaan. En tiedä mikä meitä odottaa, ehkä lohikäärme tai joku muu hirviö. Isä yrittää näyttää rennolta, mutta jotain kamalaa voi tapahtua.

Jonnea jännitti. Hänellä oli matkalaukussa kaksi Minecraft-miekkaa. Hän pukeutui mustiin trikoisiin, laittoi maskin kasvoilleen ja miekat vyölleen. Hän oli valmis taistelemaan rakastamansa naisen kunnian puolesta.

Yö oli sametin pehmeä. Kostos, Manolis ja heidän serkkunsa Mikis hiipivät labyrintin suulle. Valkoisiin pukeutuneet neidot seurasivat äänettöminä. Heitä jännitti, vaikka seikkailu oli vasta alkamassa.

Aallot löivät labyrintin suuaukolle. Miehet ryhmittäytyivät sen eteen. Neidot hiipivät soihtuja kantaen pimeyteen. Jonne ei päästänyt Elenaa silmistään.

Labyrintin perältä kuului murahtelua. Minotaurus oli haistanut tuoretta verta. Kaikki pidättelivät henkeään. Miehet hiipivät tyttöjen perään. Pimeys oli läpitunkematon. Soihtujen valot olivat kadonneet.

– Miehet, hajaannutaan. Meidän on yllätettävä peto. Viheltäkää pilliin, kun havaitsette jotain.

Jonne tunnisti ilmassa Elenan appelsiininkukkaveden tuoksun. Hän kiirehti askeleitaan. Tyttö oli kiivennyt kallionkielekkeelle. Minotaurus tuijotti häntä kiiluvin silmin.

Jonne sytytti molempiin miekkoihin led-valon. Ne säkenöivät luolan pimeydessä. Minotaurus karjahti. Sen käteen ilmestyi raskas rautamiekka.

Jonne hyppäsi esiin ja heilutti kevyttä puumiekkaa ja heitti toisen ilmaan. Minotaurus ei tiennyt, kumpaa kohti iskisi. Se poukkoili ymmällään ympäriinsä.

Jonne oli ketterä ja sai iskettyä pari kertaa hirviötä. Se sai tämän raivoon.

Minotaurus huitoi ympäriinsä, mutta ei tavoittanut vastustajaa. Jonne hyppeli sen edessä ja onnistui lopulta pistämään miekan pedon sydämeen.

– Sankarini, Elena kiepsahti Jonnen kaulaan.

Kostos ja muut miehet saapuivat huohottaen värisevät neitoset perässään.

– Oli aikamoinen performanssi, yksi tytöistä nauroi. – Kuvittelin hetken, että tämä on totta.

– Rauhoittukaa. Huviretki on päättynyt. Palataan kaikki kotiin, Kostos otti johdon.

Elena ja Jonne pitivät toisiaan kädestä.

– Olit urhea. Nämä meidän näytelmämme ovat peräisin antiikin tragedioista. Pärjäsit hienosti, Elena kehui.

Jonne hämmästyi. Oliko tämä vain näytös?

– Et kai kuvitellut, että pystyisit puumiekalla tappamaan jonkun? Minotaurus näytteli osansa hienosti.

Helmi nauroi. Joonatanilla oli tilannetajua. Hän kehui paluuviestissä juonenkehittelyä ja kysyi, saako hän kääntää tarinan englanniksi ja luettaa sen Kostoksella ja Elenalla. Joonatan vastasi, totta kai. Luvassa olisi lisää antiikin tragedioita. Joonatan toivoi, että Helmikin kirjoittaisi kreikkajuttuja.

Helmi otti haasteen vastaan. Hänellä oli ikävä Mama Maddalenaa ja kuningatar Ellinooraa. Hän päätti lennättää heidät Lapista Rodokselle.

TAIKOJA

– Mama, minne kiidätät minua? Olisin halunnut jäädä kokeilemaan mönkijällä ajoa?

– Elliseni, sain Helmiltä kutsun Rodoksen saarelle Kreikkaan. Siellä on loistavat olosuhteet ajella erilaisilla kulkupeleillä. Sitä paitsi siellä ei ole sääskiä.

Ellinoora pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan. Maman taikamatto oli taas käytössä. Matka taittui vikkelästi. Lentosää oli mitä mainioin.

– Elli, olemme nimikkorannallasi. Rodoksen kaupunki on ikivanha. Majoitumme Ellin rannan tuntumaan. Olen varannut luksussviitin. Merinäköala, täysihoito ja uima-allas, mitä sanot?

– Uimapuku unohtui.

– Älä huoli, mennään heti aamulla ostoksille. Ehdotan, että majoitumme ja syömme kunnon illallisen.

– Mama, sinä olet nykyään vauhdikas. Syötkö jotain energiapillereitä?

– Mitä vielä. Elämässä on vielä paljon koettavaa. Olen haaveillut lomapäivistä Kreikassa. Takaan, että viihdyt.

Rouvat majoittuivat hotelli Old Rhodokseen. Elli ihasteli korkeita huoneita, samettiverhoja ja loistavaa näköalaa merelle.

– Hyvänen aika, meillä on katosvuode. Nukumme vierekkäin? hän huolestui, sillä Mama kuorsasi.

– Emme tietenkään. Tule katsomaan, täällä on toinen makuuhuone. Se on sinun. Pääset suoraan kylpyhuoneeseen.

Ellinoora oli tyytyväinen. Vaikka Mama oli rakas, hän arvosti omaa rauhaa.

Minibaarista löytyi kuohujuomaa, pieniä viinipulloja ja ouzoa.

– Elliseni, tule istumaan parvekkeelle. Ilta-aurinko on leppeä. Tarjoan meille lasilliset.

Ellinoora henkäisi. Loma alkoi lupaavasti.

Rouvat nauttivat illalla rantatavernassa sinisimpukoita runsaan valkoviinin kera.

– Vähän erilaista elämää kuin Lapissa. Olen nyt niin pyörryksissä, että haluan vain lepäämään, Ellinoora sanoi kirsikkatortun ja jälkiruokaviinin jälkeen.

– Mennään vaan. Olen varannut meille huomiseksi liput antiikin tragedianäytelmään. Se esitetään vanhassa kaupungissa. Pääsemme aitoon tunnelmaan.

Ellinoora haukotteli. Antiikki ei juuri nyt jaksanut innostaa.

Aamulla hän oli toista mieltä.

– Miten siihen näytökseen pitää pukeutua?

– Ei mitenkään erityisesti. Esitys on ulkona. Ota mukaan tuulitakki, jos ilta on viileä.

Taivas oli mustanpuhuva. Mama arveli, ettei katsomossa saanut pitää sateenvarjoja. Hän varasi molemmille muoviset sadetakit.

Aurinko vajosi mereen ennen kuin esitys alkoi. Joukko valkopukuisia naisia asteli valoheittimien valaisemalla hiekkakentälle. Kaiuttimista kuului melankolista musiikkia. Naisten kuoro aloitti laulun. Ellinooraa nukutti. Hän hätkähti, kun näyttämölle marssi purppuranpunaisiin asuihin pukeutuneita sotilaita. He olivat ryhdikkäitä ja kohottivat hurraahuudon korokkeelle astuvalle hallitsijalle. Jatkossa seurasi lisää laulua ja sotilaiden aseiden kalinaa.

Elli nuokkui ja Mama kärsi. Kummallakaan ei ollut mitään käsitystä tarinan juonesta.

Mama päätti antaa esitykselle vauhtia. Hän heilautti kättään ja rankka sadekuuro kasteli näyttämön. Esiintyjät katselivat hämmästyneinä taivaalle. Katsomoon paistoi aurinko. Tuuli nousi ja raekuuro piiskasi esiintyjiä. Nämä yrittivät jatkaa, mutta eivät kuulleet edes omaa ääntään. Ohjaaja astui näyttämölle ja nosti kätensä.

– Esitys keskeytetään. Tervetuloa huomenna uudelleen.

Mama ja Ellinoora kävelivät naurusta täristen takaisin hotellille.

– Tämä riitti. Olen nähnyt tarpeeksi tragediaa. Huomenna menemme rannalle ja nautimme aaltojen pauhusta. Maistuuko sinulle Elli yömyssy?

– Tarvitseeko sitä kysyä?

Helmi lähetti tekstin Joonatanille. Tämä piti sitä turhan kesynä. Hänen mielestään Mama pystyisi parempaan. Helmi hymyili. Poika oli hyvä kriitikko. Ei kehunut, jos ei ollut aihetta. Hän päätti vielä yllättää tämän.

ILLALLINEN SERKUN TAVERNASSA

– Helmi, minulla on vapaailta. Lähtisitkö kanssani syömään? Manolis kysyi.

Helmi istui patiolla kirja sylissä. Mies oli tullut yllättävän hiljaa.

– Tarkoitatko, että mennään jonnekin muualle kuin kotitavernaan?

– En minä täällä voi istua. Mitä mammakin sanoisi? Mennään kylälle. Esittelen sinulle lähes yhtä hyvän ravintolan kuin omamme.

– Saanko arvata, omistaako sen serkkusi?

– No jaa, osuit oikeaan. Mutta hän on huippukokki.

Helmiä nauratti. Hän haki huoneestaan kevyen villatakin ja oli valmis.

– Luin kummipoikasi tarinan. Poika on loistoheppu. Nauroin hervottomasti. Meille antiikin tarut ovat koulussa pakollisia. Olemme saaneet niistä tarpeeksemme. Hauska, kun joku löytää uusia näkökulmia. Kostos näytti tarinan myös Mikikselle. Tämä lähetti pojan äidille terveisiä. Ihmettelen miksi, eiväthän he tunne toisiaan, tapasivat vain juhlissa.

– Älä kysele niin paljon. Yhdessä illassakin voi tapahtua ihmeitä.

Ixian kylä oli pieni. Tavernojen valot kutsuivat poikkeamaan.

– Tässä meidän paikkamme on. Istutaanko tuonne puutarhan puolelle? Manolis kysyi.

Helmi katseli ihastuneena ympärilleen. Pöydät oli ryhmitelty oleanteripensaiden viereen. Ritiläkatoksesta riippui viinirypäleköynnöksiä. Himmeät tuikut valaisivat pöytiä. Komea mustaan esiliinaan pukeutunut poika kumarsi.

– Iltaa Manolis ja kaunis neito, tuon teille ruokalistan.

– Älä suotta. Tuo meille mezeitä ja pullollinen retsinaa. Mietitään sen jälkeen pääruokaa. Onko tarjolla tuoretta kalaa?

– Kalastajat toivat juuri miekkakaloja. Varaanko teille yhden?

– Kuulostaa hyvältä. Grillaa se runsaan valkosipuliöljyn kera, Manolis sanoi.

Helmi kuunteli kahden kokin sananvaihtoa. Hän tiesi, että saisi parasta, mitä talo tarjoaisi.

Helmi oli virkeä huikean hienon illan jälkeen. Manolis oli suudellut häntä toverillisesti, mutta lähtenyt heti sen jälkeen.

Helmi istui tietokoneen ääreen kiihtyneenä. Tarina Areksen ja Afroditen rakkaudesta syntyi spontaanisti.

MAMA RAKASTELEE ARES-JUMALAN KANSSA

Zeus katseli syrjäsilmin Afroditea. Häntä sanottiin jumalattarista kauneimmaksi, mutta ylijumala oli eri mieltä. Neito oli kopea. Tämä käänsi selkänsä, kun Zeus yritti lähennellä. Ei mies voinut hyväksyä syrjintää.

– Tyttöseni, tule viereeni, hellin sinua niin, että näet taivaan ja kuun, Zeus maanitteli.

– Älä unta näe, olet vanha. Olen mieltynyt Arekseen. Hän on nuori ja komea.

– Jos et suostu omakseni, lähetän rakkaasi Styks-virralle. Sitäkö halut?

Afrodite painoi päänsä. Hänen rakkautensa Arekseen oli tuhoon tuomittu. Miten julma Zeus ylijumala olikaan.

– Olkoon niin. Lemmin kanssasi, jos Ares saa jäädä henkiin.

– Afrodite rakkaani, et voi suostua Zeukselle, Ares parahti.

– Ihailen häntä. Sinä olet surkea rakastaja todellisen urhon rinnalla, Afrodite sanoi sydän pakahtumaisillaan.

Ares pakeni. Hän kätkeytyi erämaahan. Rakas oli hyljännyt. Hänkö surkea rakastaja? Kukaan ei olisi voinut sanoa pahemmin.

Mama Maddalena käveli avojaloin hiekka-aavikolla. Hänellä oli jano. Keidasta ei näkynyt, vaikka Google mapin mukaan sen piti olla lähietäisyydellä.

– Poikani, näytät surkealta. Mikä onnettomuus sinua on kohdannut? Mama kysyi Arekselta.

– Ei tässä mitään. Zeus ylijumala vietteli morsiameni. Olen hänen mielestään surkea rakastaja.

– Haluatko testata mieskuntosi kanssani. Lupaan sen jälkeen ihmeparannuksen, Mama sanoi hilpeästi.

Ares hämmästyi. Eukko oli hänen mielestään ikivanha. Mutta tämän silmät tuikkivat ilkikurisesti. Eihän hänellä ollut mitään menetettävää.

Yö teltassa oli ikimuistoinen. Ares oli elämänsä kunnossa. Mama nautti joka hetkestä.

Molemmat olivat aamulla hämääntyneitä. Yö oli ollut ainutlaatuinen.

– Kuulehan poikaseni. Afrodite saa perua turhat puheensa. Mieskuntosi on erinomainen. Saat jo ensi yönä rakkaan viereesi. Uhkaan Zeusta, jos hän ei suostu, tulen itse vuodekumppaniksi, Mama suunnitteli.

Ares silitti Maman helmenharmaita hiuksia.

– En unohda sinua koskaan. Jos saamme Afroditen kanssa lapsia, tulethan meille kummiksi?

Mama hymyili.

– Parempaa haltijakummia ette voisi saada.

Helmi lähetti tekstin Joonatanille hetken innostuksessa. Hän jäi epäröimään, oliko se sopivaa luettavaa teinipojalle. Toivottavasti tämä ei ainakaan näyttäisi tekstiä Tuulille.

Joonatanin vastaus tuli paluupostissa.

Helmi, tarina oli makea. Mama Maddalena ylitti itsensä. Koulu on taas alkanut. Vapaa-aika on vähissä, mutta haluan jatkaa tarinoita. Odotan uusia juttujasi. Elena lähetti piirroksen Minotauruksesta. Kiinnitin sen seinälleni.

YLLÄTYSVIERAS

Elokuun helle oli uuvuttanut Helmin. Hän huomasi kaipaavansa raikkaita tuulia. Syyskuussa oli jo hieman viileämpää ja merivesi oli edelleen suloisen lämmintä. Turisteja oli enää vain vähän liikkeellä.

– Hyvää päivää Helmi, joku huikkasi nurmikentältä.

Helmi istui patiolla espressokuppi kädessä.

– Santeri, ei voi olla totta, hän tunnisti miehen.

– Joo, sopiiko istuutua seuraan?

– Totta kai, maistuuko kahvi?

– Kyllä kiitos ja tuotko myös lasillisen vettä. Tämä helle janottaa.

– Miten ihmeessä sinä tänne eksyit?

Mies virnisti. – Luin blogiasi. Minulla on viikko syyslomaa. Äkkilähtötarjous Rodokselle houkutteli. Majailen tuolla kaupungissa. Vuokrasin mönkijän ja nyt olen tässä.

Helmi oli ilahtunut. Hän uskaltautui kysymään, oliko Rita mukana.

– Meidän juttu on ohi. Olen taas poikamies, Santeri sanoi huolettomasti.

Helmi näki kuitenkin hänen silmissään surua.

– Kerro mitä Hämeenlinnaan kuuluu. Olen tulossa parin viikon kuluttua takaisin. Työt Taidemuseolla alkavat lokakuun alussa. Kamala aika palata, kun Suomessa on rospuuttokelit.

– Mitäpä sinne. Hiljaiseloa. Elämä palautuu koronan jälkeen, mutta ihmiset ovat edelleen varovaisia.

– Kreikassa koronasta ei enää puhuta. Olen viihtynyt tässä pikkukylässä enkä ole osallistunut joukkotapahtumiin. Tai olihan meillä suuret juhlat, kun Grand Mama täytti 90 vuotta. En ole kuullut, että kukaan olisi sairastunut.

– Jos sinulla ei ole kiireitä, voitaisiin mennä yhdessä lounaalle.

– Hotelli tarjoaa tänään tuoretta tonnikalaa. Kelpaako?

– Kuulostaa ylelliseltä. Siirrytäänkö tavernan puolelle?

Helmi vaihtoi nopeasti kesämekon ylleen. Santerin tapaaminen oli miellyttävä yllätys.

Manolis toi ruokalistat.

– Kiitos, otamme molemmat tonnikalapihvit. Kevyesti paistettuina, niin että ne ovat keskeltä raa’at, Helmi toivoi kysymättä Santerin mielipidettä.

– Totta kai, otatteko myös salaattia?

– Kyllä kiitos. Santeri, mitä haluat juoda?

– Kylmä Mythos maistuisi aperitiivina. Otetaanko karahvi valkoviiniä kalan kanssa?

– Sopii, talon viini on erinomaista.

Manolis katsoi heitä pitkään. Oliko mies Helmin poikaystävä?

Hän toi kalat tirisevän kuumina. Mausteina oli vain merisuolaa, rouhittua mustapippuria, timjaminoksa ja valkosipulia. Santeri pyyhki suutaan tyytyväisenä syötyään lautasen tyhjäksi.

– Olipa hyvää. Kuuluuko lounaaseen myös jälkiruoka?

– Kyllä vain. Voit valita paahtovanukkaan tai tuoreita kirsikoita.

– Paahtovanukas ilman muuta ja lasillinen jotain väkevää. Raki olisi nyt paikallaan.

– Etkö ole autolla liikkeellä?

– No jos mönkijää voi autoksi kutsua. Ajattelin viettää siestan rannalla. Lähden vasta illalla. Tuletko viereen?

Manolis katsoi, kun Helmi ja Santeri hakivat rantapyyhkeet ja siirtyivät aurinkovarjon alle hotellin rannalle. Oliko tunne mustasukkaisuutta? Totta kai Helmillä oli kotona poikaystävä. Ehkä tyttö oli halunnut välimatkaa, mutta nyt kaikki oli hyvin?

Santeri starttasi auton, kun ilta-aurinko laski mereen. Manolis tuli Helmin viereen. Hän oli helpottunut, kun kilpailija oli lähtenyt.

– Minulla on huomenna vapaapäivä. Lähdetkö kanssani piknikille?

– Voi Manolis. Lähtisin mielelläni, mutta lupasin esitellä Santerille vanhaa kaupunkia.

Manolis nieli harminsa. – Taidan sitten lähteä katsomaan Mammaa. Siitä on jo aikaa, kun olen käynyt kotikulmilla.

HELMILLÄ ON KIIREINEN PÄIVÄ

Helmi lähti seuraavana päivänä heti aamiaisen jälkeen paikallisbussilla pääkaupunkiin. Kostos oli valitellut, että hänen piti selvitä päivästä yksin. Helmi oli ehdottanut spontaanisti, että hän voisi tulla illalla avuksi tavernan puolelle.

– Helmi, otan mielelläni apusi vastaan. Voit kerätä käytettyjä astioita ja pitää huolta, että pöydissä riittää raikasta vettä. Minä hoidan tilaukset ja häärin keittiön puolella.

Päivä Rodoksen vanhassa kaupungissa oli rentouttava. Helmi ja Santeri kiertelivät kapeilla kujilla ja istuutuivat sen jälkeen rantatavernaan. Helmi valitsi listalta mereneläväsalaatin. Santeri tilasi grillattuja mustekaloja.

– Kyllä tämä kotiolot voittaa. Viihtyisin pitempäänkin, mutta työt odottavat. Varasin huomiseksi meriretken. Nähdään seuraavan kerran Suomessa, hän sanoi. – Haluatko mönkijäkyydin takaisin?

Helmi ei ollut koskaan ollut moisessa kyydissä. Hän rentoutui ja nautti katsellessaan nopeasti vaihtuvia maisemia. Santeri jätti hänet kotihotellin portille ja lähti saman tien paluumatkalle.

– Hae keittiöstä esiliina. Näytät aivan tarjoilijalta, Kostos kehui, kun Helmi tuli suihkunraikkaana tavernaan. Mies oli kattanut pöytiin ruudulliset liinat. Vesikarahvit olivat ojossa, samoin pienet korit, jotka oli täytetty tuoreilla maalaisleivän viipaleilla.

– Voinko poimia oleanteripensaasta kukkia pöytiin? Helmi kysyi.

– En tullut ajatelleeksi. Ilman muuta.

Kostos katsoi hyväksyvästi Helmiä. Tämä oli kietonut virtahepokuvioisen esiliinan vyötäisilleen. Hiukset olivat kiinni ja iho lämpimän ruskettunut.

Kun ensimmäiset asiakkaat saapuivat, Helmi riensi viemään ruokalistat. Kostos tuli hetken kuluttua paikalle ja esitteli tottuneesti valikoiman.

Väkeä tuli illan mittaan tasaiseen tahtiin. Helmillä oli välillä kiire, kun hän keräsi astioita ja huolehti juomista.

– Kiitos Helmi. Kaikki meni hienosti. Istu alas. Tuon sinulle vähän yöpalaa, Kostos sanoi, kun viimeiset asiakkaat olivat lähteneet.

Hän palasi hetken kuluttua tulikuuma moussakavuoka tarjottimella.

– Maista varovasti, ettet polta suutasi. Tuon vielä salaattia ja karahvillisen viiniä. Olet ne ansainnut.

Helmi otti kännykän käsilaukusta.

– Kostos, otatko valokuvan. Voin muistella tätä ihanaa iltaa vielä kotonakin. Kalinihta, kauniita unia, Kostos toivotti illan päätteeksi.

Manolis hyöri tavernassa aamiaisaikaan. Hänen silmänsä olivat raukeat.

– Ajoin aamuyöllä takaisin. En ehtinyt nukkua yhtään. Lepään siestan aikana, hän selitti, kun Helmi kyseli, miten matka oli sujunut.

– Mamma laittoi jänispataa, se on hänen bravuurinsa, Manolis kertoi.

– Tapasitko tyttöystävän? Kostos kysyi viattomasti.

– Käytiin tanssimassa, Manolis kertoi vastahakoisesti.

Helmi hämmästyi. Tottahan hänen olisi pitänyt aavistaa, että komealla nuorella miehellä oli kysyntää.

– Arietta on avannut kampaamon. Miltä hiukseni näyttävät?

Helmi oli havainnut miehessä jotain uutta, mutta ei heti keksinyt mitä. Hiukset olivat lyhentyneet niskasta, mutta vallattomat kiharat otsalla olivat tallella.

– Hyvä kun tulit hommiin. Helmi auttoi illalla, Kostos kertoi.

Manolis katsoi Helmiä. Poikaystävä ei siis ollut mukana kuvioissa. Hän hymyili leveästi.

– Kiitos. Taidat olla ensimmäinen asiakas, joka auttelee tavernan puolella.

Helmi oli tyytyväinen kehuihin. Tuntui kuin hän olisi päässyt perhepiiriin. Ajatus Manoliksen tyttöystävästä oli helpotus. Hän oli pelännyt kiihkeitä jäähyväisiä. Nyt hän voi rentoutua ja viettää viimeiset lomaviikot rauhassa.

Aivan liian pian tuli aika pakata matkalaukku. Helmi oli ostanut matkamuistoksi upean pitsiliinan ja kauniita sinivalkoisia kahvimukeja. Manolis ojensi hänelle kukkakuvioisen huivin.

– Tämä on mamman ompelema. Hän lähetti sinulle rakkaita terveisiä. Sanoi, että olen ollut aurinkoisempi kuin koskaan. Sinulla on ollut hyvä vaikutus.

Helmi liikuttui. Hän ei ollut osannut varata miehelle eikä varsinkaan tämän äidille mitään.

– Lupaan lähettää valokuvia, hän keksi.

– Kirjoita kummipoikasi kanssa lisää antiikin taruja. Minotaurus juttu on herättänyt hilpeyttä, Manolis toivoi. – Kostoksesta ja Elenasta on tullut sankareita.

Helmi päätti, että tarinaa Mamasta ja Areksesta hän ei julkaisisi.

– Lupaan yrittää parhaani.

Manolis saattoi Helmin lentokentälle. Jäähyväiset olivat muodolliset. Pitkä loma oli takana. Helmin matkalaukussa oli pino akvarelleja, joihin hän ei ollut tyytyväinen. Tietokoneella olevat runot olivat hänen omasta mielestään parhaita, mitä hän oli koskaan kirjoittanut. Ne eivät olisi syntyneet kotioloissa.

Blogi: RODOKSEN HELMI

Lähes puolen vuoden vuorotteluvapaa on pian ohi. Lensin eilen Suomeen ja järkytyin. En muistanut, miten ankealta syksy tuntuu. Palelen. Olen tottunut yli kahdenkymmenen asteen helteisiin. Elokuussa mittari näytti lähes neljääkymmentä astetta. Kylmä suihku, kylmä retsina ja aloe vera pelastivat henkeni.

Manolis saattoi Helmin lentokentälle. Jäähyväiset olivat muodolliset. Pitkä loma oli takana. Helmin matkalaukussa oli pino akvarelleja, joihin hän ei ollut tyytyväinen. Tietokoneella olevat runot olivat hänen omasta mielestään parhaita, mitä hän oli koskaan kirjoittanut. Ne eivät olisi syntyneet kotioloissa.

Blogi: RODOKSEN HELMI

Lähes puolen vuoden vuorotteluvapaa on pian ohi. Lensin eilen Suomeen ja järkytyin. En muistanut, miten ankealta syksy tuntuu. Palelen. Olen tottunut yli kahdenkymmenen asteen helteisiin. Elokuussa mittari näytti lähes neljääkymmentä astetta. Kylmä suihku, kylmä retsina ja aloe vera pelastivat henkeni.

Kesä Rodoksella oli huikaisevan hieno. En saanut paljon mitään näkyvää aikaan. Mutta luulen, että vaikutelmat saavat tarinankertojaminäni heräämään. Akvarellimaalaria minusta ei tullut haparoivista yrityksistä huolimatta. Mutta ehkä minusta tulee runoilija.

Lopetan tämän blogin Sapfon sanoilla: Minä rakastan aurinkoa, kauneutta, se on minun osani täällä. Helmi, vielä hetken kreikkatunnelmissa.

ANKEA SYKSY

Helmistä tuntui, ettei aurinkoloma Kreikassa ollut todellista. Shems oli vinkaissut, kun hän haki koiran. Jesse nauroi, että oli tottunut Semun seuraan. Hänestä ero tuntui vähintäänkin yhtä vaikealta kuin koirasta.

Helmi loukkaantui. Hän oli kuvitellut, että oli Shemsille kaikki kaikessa. Koira murjotti ja mulkoili epäluuloisesti. Edes nakkipaketti ei auttanut.

– Hei, en jaksa tätä. Ole sitten syömättä, Helmi puuskahti.

Shems livisti sohvan alle.

Töissä kaikki oli ennallaan. Helmi tutustui ensi töikseen uuteen Kasari näyttelyyn. Puhti oli kuitenkin poissa. Vuorotteluvapaa oli liian lähellä.

Hän kääntyili öisin sängyssä ja oli päivisin väsynyt. Syksy tuntui mittaamattoman pitkältä. Hän odotti joululomaa. Silloin olisi aikaa kääriytyä peiton alle ja vaipua horrokseen.

Postilaatikosta kolahti kirje. Manolis hymyili kuvassa nuori morsian rinnallaan. Tytön sylissä oli röyhelömekkoon puettu vauva. Merry Christmas, Love Manolis, Arietta and Little Baby Elmi Maria.

Helmi liikuttui. Manolis näytti kuvassa umpirakastuneelta. Tuntui haikealta, että ystävät löysivät kumppanin, perustivat perheen ja saivat lapsia. Miksi se hänen kohdallaan oli niin vaikeaa?

Joonatan piristi Helmiä lähettämällä videokäsikirjoituksen. Hän ja Lauri olivat ideoineet labyrinttiseikkailun. He päättivät itse näytellä ja houkuttelivat Jennin suklaapatukalla mukaan. Tuuli lupasi kuvata kännykkäkameralla.

NEIDONRYÖSTÖ

Tapahtumapaikka: Koulun pihan labyrintti

Näyttelijät:

Joonatan, sankari

Lauri, roisto

Neito: Jenni

Juoni: Naamioitu roisto ryöstää viattoman neito Jennin. Hän sitoo tämän kädet ja vie pimeään labyrinttiin. Sankari Joonatan lähtee perään. Hän voittaa roiston miekkataistelussa. Mutta missä on Jenni? Joonatan seuraa jälkiä. Hänellä on pimeänäkökiikari. Jennin kauhunhuudot kiirivät yössä. Sankari pelastaa neidon ja kantaa hänet äidin luo turvaan.

– Hei Joonatan, käsikirjoitus on vakuuttava. Miettikää valaistusta. Jos toteutatte sen pimeällä, mitä kuvissa näkyy? Taskulampun valokeiloja? Ehdotan, että aloitatte iltahämärässä ja käytätte taistelukohtauksessa valomiekkoja. Se voisi toimia. Odotan innolla näkeväni valmiin videon, Helmi kommentoi.

– Joo, kuvataan viikonloppuna. Lataan valmiin jutun YouTubeen, Joonatan lupasi.

Helmi istuutui sunnuntai-iltana tietokoneen ääreen. Joonatanilta oli tullut viesti. Helmi avasi siideritölkin ja otti hyvän asennon. Shems käänsi sohvalla kylkeä.

Näytölle avautui välkkyvät alkutekstit ja rumpumusiikki. Mustiin pukeutunut roisto kantoi huopaan kiedottua neitoa. Hän syöksähteli labyrintin käytävillä. Kuvaaja pysyi hädin tuskin perässä. Kamera vaelsi välillä kivimuureilla ennen kuin tarkentui pakenevaan hahmoon. Rummutus kiihtyi.

Kuva vaihtui. Ruudulliseen lippalakkiin ja otsalamppuun sonnustautunut Joonatan tähyili ympärilleen. Hän kuuli askelten töminää. Sankari ryntäsi juoksuun miekka kädessä. Labyrintin keskellä oli hämärä aukio. Joonatan karjaisi: Tule esiin roisto. Haastan sinut kaksintaisteluun.

Lauri hyppäsi sorakentälle. Hänellä on punahohtoinen miekka, Joonatanilla vihreä. Kamppailun äänet olivat hurjat. Pojat karjuivat ja miekat välähtelivät. Kohtaus loppui, kun Lauri makasi maassa ja Joonatan kohotti miekkansa surmatakseen tämän.

Kongi kumahti. Lauri nousi pystyyn, kohotti kädet ilmaan ja pakeni. Joonatan sytytti otsalampun ja lähti etsimään neitoa. Hän huhuili aikansa. Pieni ääni vastasi: Jonne, minä olen täällä. Saanko nyt sen suklaapatukan?

Kohtaus päättyi, kun Joonatan nosti neidon polvelleen ja ojensi tälle palkkion. Tyttö nauraa kihersi. Hän ei muistanut, että hänen olisi pitänyt huutaa kauhusta. Lopputekstit ja iloinen rumpujen kalina päättivät videon.

Helmi lähetti Joonatanille sydämenkuvilla varustetun tekstiviestin. Onnea uudesta aluevaltauksesta. Sinulla on tulevaisuus tubettajana.

Joonatan oli tyytyväinen kommenttiin. Hän vakuutti, ettei unohda videoinnostuksessa Satulinnan väkeä.

– Kirjoitin pienen jutun Miken ja Hamin kesästä Kuugalleriassa, hän kertoi puhelimessa.

– Luen mielelläni. Laita tulemaan, Helmi pyysi.

KUUGALLERIA JA PANNUKAKKUKAHVILA MENESTYVÄT

Mikke katseli ympärilleen galleriassa. Quun ja Mimosan rakentama satulinna komeili ikkunassa. Muuten galleria oli tyhjä. Hän sai idean. Mitä jos hän jatkaisi pienoismallien rakentamista.

Ham kurkisti keittiön puolelta.

– Mitä sanot, tuletko avuksi, jos rakennetaan tänne ilmarata. Se voisi näyttää vähän samanlaisesta kuin vuoristorata Linnanmäellä. Tukirakenteet ja niiden päälle hurjia mäkiä. Eivät ne tietenkään meitä kestä, mutta voitaisiin järjestää pikkuautoilla kilpa-ajoja.

– Aika mahtava idea. Minulla on kädet täynnä hommia kahvilan puolella. Mitä jos järjestät lapsille askarteluleirin. He voisivat liimailla tukipuita ja tulla sitten pannukakuille, Ham suunnitteli.

Mikke laittoi paikallislehteen ilmoituksen. Kehittävää ja hauskaa tekemistä kesälomalaisille. Tervetuloa rakentamaan pienoismaailmaa Kuugalleriaan. Ohjelmaan sisältyy pannukakkumaistiaiset.

Ilmoittautumisia tuli enemmän kuin galleriaan kerralla mahtui. Mikke jakoi lapset kahteen ryhmään. Ensimmäiset aloittivat aamupäivällä. Toinen ryhmä jatkoi iltapäivällä.

Hamilla oli kiire, kun lasten vanhemmat istuivat kahvilassa tuodessaan ja hakiessaan lapsia. Hän oli iltaisin hikinen ja väsynyt.

– En arvannut, että tämä käy työstä. Ajattelin, että paistan pannareita tasaiseen tahtiin ja vedän välillä henkeä, hän valitti.

Apua löytyi yllättävältä taholta. Kimmon Mimosa tytär osallistui pienoismallin tekoon. Kun hän huomasi, miten kiireinen Mohamed oli, hän tarjoutui auttamaan. Ham halasi tyttöä.

– Olet enkeli. Laita esiliina eteesi ja auta korjaamaan käytetyt astiat pöydistä. Saat tarjoilla. Sopiiko että pannukakkupalkalla?

– Kiinni veti. Tykkään hääräillä keittiössä.

Mimosa tutustui valikoimaan. Hamin idea oli yksinkertainen. Tarjolla oli sekä suolaisia että makeita pannukakkuja. Lasten suosikki oli pannari nakkitäytteellä runsaan ketsupin kanssa. Sen jälkeen toinen mansikkahillon ja kuusenkerkkäsiirapin kera. Aikuiset viihtyivät cappuccinomukien äärellä. Sisällä oli muutama pieni pyöreä pöytä ja ulkona katukäytävällä saman verran lisää.

Mimosa houkutteli koulutovereita mukaan. Mohamed huomasi yhtäkkiä olevansa tirskuvan tyttöjoukon piirittämä. Hänen tummat kasvonsa hehkuivat epäilyttävän punaisina.

– Sinusta on tullut hurmuri. Olen vähän kateellinen, Mikke nauroi.

Ei siihen ollut mitään syytä, sillä sirkeäsilmäiset pikkutytöt ihailivat häntä vilpittömästi. Ilmarata valmistui ennätysvauhtia. Kaupunkiuutisten toimittaja kävi tekemässä jutun ja otti kuvia lasten työpanoksesta.

Tuli päivä, jolloin Mikke oli valmis järjestämään koeajon. Lapset seisoivat rivissä katsomassa, kun kilpa-autot lähtivät kierrokselle. Kaikilla oli oma suosikki. Hurraahuudot kajahtelivat, kun ensimmäiset pääsivät maaliin. Myös lasten isät olivat innoissaan.

Galleriassa riitti koko kesäloman ajan väkeä. Quu kävi muutaman kerran katsomassa, miten Mikke ja Ham pärjäsivät. Hän oli onnellinen, kun galleria ja kahvila menestyivät ja pojat viihtyivät. Kuvauskiertue jatkui pitkälle syksyyn. Hänellä ei ollut varasuunnitelmaa, mitä hän tekisi, kun poikien oli aika lähteä kesäloman jälkeen. Quulla oli tapana ajatella, että asiat järjestyvät. Hän mietti ottavansa tiukan paikan tullen yhteyttä Mamaan.

KULTAPÖLYÄ

Mikke oli yksin galleriassa. Kesäloma oli lopuillaan. Oli aika purkaa näyttely. Hän vihelteli surullisena. Miten ihmeessä hän saisi pienoismallit ehjinä talteen. Oli vain yksi ratkaisu.

– Mama Maddalena, tarvitsen apua, hän soitti WhatsApp puhelun. – En halua purkaa Satulinnaa enkä ilmarataa.

– Ei sinun tarvitsekaan. Onko sinulla vielä kultapölyä tallella?

– On, olen unohtanut rasian repun pohjalle, Mikke ilahtui.

– Kuuntele tarkkaan. Ota hippunen kämmenellesi. Puhalla kevyesti ja keskity, minne haluat ne lähettää. Lienee viisainta, että laitat ensin Satulinnan matkaan. Olisiko Ellin katettu terassi sopiva paikka? Puhalla sitten toinen erä kultapölyä, niin ilmarata matkaa samaan paikkaan. Tätä kutsutaan zippaamiseksi.

Mikkeä jännitti. Hamilla oli vapaailta. Mikke arveli, että hän oli ulkona Mimosan kanssa.

Kultapöly sädehti. Mikke keskittyi ja puhalsi. Satulinna heräsi eloon. Se kutistui ja sujahti kultapallon sisällä matkaan. Samoin kävi ilmaradalle.

Galleria oli hetkessä tyhjä. Mikke meni keittiön puolelle. Hän löysi jääkaapista pinon pannukakkuja. Hän söi ne kylminä ja hörppäsi pullollisen appelsiinicolaa. Kesätyö oli ohi. Tuntui hyvältä ja haikealta.

Ellinoora soitti aamulla. – Mitä ihmettä? Terassilla on upea Satulinnan pienoismalli ja joku omituinen puurata sen vieressä.

– Satulinna on lahja sinulle ja ilmaradasta on taatusti iloa meille muille, Mikke kertoi. – Ollaan pian tulossa Hamin kanssa. Tuodaan pannukakkuja tuliaisiksi.

KYNÄILIJÄT

– Helmi, meillä on ollut ikävä sinua. Tuntuu, kuin olisit ollut vuoden poissa, Tiina-Kristiina sanoi. Hänen sanansa lämmittivät. Pirre näytti peukkua ja Santeri kohotti teemukia.

– Voidaan aloittaa. Jesse ei pääse tänään, mutta lupasin laittaa viestin, mitä valitsemme kotitehtäväksi. Haluaisin ihan ensimmäiseksi, että kerrot Helmi, miltä maailma näytti Rodoksen näkökulmasta.

Helmi ei tiennyt, mistä aloittaa. Kaikki turistit tunsivat aurinkorannat ja ruokaelämykset. Hän päätti kertoa, miltä elämä näytti pienen hotellin omistajien kannalta. Hän kertoi pitkistä työpäivistä ja suvun tukiverkostosta.

Muut kuuntelivat totisina. He ymmärsivät, että kesäkuukausina piti ansaita koko vuoden toimeentulo. Koska korona oli rajoittanut turismia, elämä oli entistä tiukempaa.

– Olin onnellinen, että Manoliksen ja Kostoksen perhe salli minun seurata arkielämää. Opin paljon kesän aikana. Arvostan heidän työpanostaan. Parasta kaikesta, he jaksoivat hymyillä, vaikka väsymys painoi.

– Seurasimme Helmi blogiasi. Olisit voinut kirjoittaa enemmänkin. Pääsit näkemään paljon enemmän kuin tavalliset turistit, Pirre sanoi.

– Voin vakuuttaa, että Helmin paratiisi oli juuri niin hieno, kuin hän hehkutti, Santeri sanoi.

Muut katsoivat häntä hämmästyneinä.

– Kävin paikan päällä. Helmi sai erityiskohtelua. Komeat kreikkalaiset miehet kilpailivat hänen suosiostaan, Santeri kertoi.

Helmi nolostui. Tuntui, kuin hänen yksityiselämänsä oli tehty naurunalaiseksi.

– Santeri, et tiedä mistä puhut. Kävit siellä vain pikaisesti, Helmi yritti tasoitella.

– Näin niiden miesten katseista, että he olisivat olleet valmiita murhaamaan minut, Santeri vakuutti. – En uskaltanut tulla toista kertaa.

– Hei, nyt stop. Ollaan tultu kirjoittamaan eikä juoruamaan. Meillä on ollut pitkä tauko. Onko kenelläkään ehdotuksia uusiksi aiheiksi. Haluatko Helmi, että paneudumme antiikin taruihin?

– Älkää ihmeessä. Ne Santerin mainitsemat miehetkin olivat tympääntyneitä. Vähän samaan tapaan kuin me Kalevalaan. Ehdotan kaamosajan synkkiä tarinoita. Kuolema kulkee viikatteen kanssa kalpean kuun valossa tai vastaavia, Helmi sanoi kiivaasti.

– Aikamoinen ehdotus. Odotin tonttuja ja enkeleitä. Onko muita ehdotuksia?

– Minä kannatan Helmin ajatusta. Tämä pimeä aika masentaa. Toisiko kirjoittaminen siihen lohtua? Pirre mietti.

– Kummitustarinoita, luurankoja kaapissa, yössä harhailevia haamuja, Santeri ehdotti naurunpilke silmissään.

– Ottakaa nyt vakavasti. Jos olen tulkinnut oikein, haluatte kirjoittaa kaamosmasennuksesta. Se on hyvä aihe. Faktaa tai fiktiota, runoja tai proosaa, kaikki käy. Odotan innolla. Tapaamme kahden viikon kuluttua, Tiina-Kristiina sanoi topakasti.

Helmi mietti kotiin ehdittyään aihetta. Kaamos, miten pelottavalta kuulostava sana. Voisiko siitä löytyä jotain positiivista? Hän ei keksinyt muuta kuin hämärän, kynttilänvalon ja punaviinin. Kaapista löytyi vajaa pullo. Hän kääriytyi huopaan ja laittoi radion päälle.

Kirka lauloi: Surun pyyhit silmistäni pois. Kyyneleet tulivat välittömästi. Helmi tunsi itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi.

Shems hiipi hiljaa kainaloon. Helmi silitti sitä. Ystävä kallein, hän ajatteli ja kaatoi viinilasin piripintaan.

KAAMOS

Sadepisarat ropisevat ikkunaan,
hämärä laskeutuu,
sytytän kynttilän,
kaadan viiniä lasiin,
avaan radion.

Haikeat sävelet
tuudittavat uneen.

Lennän,
olen hiekkarannalla,
aallot laulavat,
lokit kirkuvat.

Rakkaani tarjoilee
helmeilevää nektaria.

Humallun,
olen nuori ja haluttu,
suudelma kestää ikuisuuden.

Herään,
olen vanha ja yksin,
rakkaani on löytänyt toisen.

Miksi, en voi ymmärtää.

Olin valmis sitoutumaan,
yritinkö liikaa?

Kaadan lisää viiniä,
painan posken kylmää ikkunaa vasten.
Itku ei tule,
tulee vain epätoivo,
jaksanko elää?

Helmi itki itsensä uneen. Shems lepäsi pää tyynyllä vieressä. Mami oli kotona ja sen mielestä kaikki oli taas hyvin.

KYNÄILIJÄT

– Kaksi viikko kului nopeasti. Odotan innolla, mitä olette kirjoittaneet. Helmi, aloittaisitko sinä?

– Kirjoitin kuolemasta, Helmi sanoi. Runo kaamosmasennuksesta oli vielä liian tuore luettavaksi ääneen.

Kuolenko minä nyt?
Vanha nainen nojaa sauvaan,
kääntää pään,
etten näe hänen kyyneliään.

Ei rouva,
kortti antaa mahdollisuuden
uuteen alkuun.

Kuolenko minä nyt?
Hän ei kuuntele,
vajoaa tuskaansa.

Ei rouva,
kortti on lupaus,
ennustaa parempaa tulevaisuutta.

Kuolenko minä nyt?
Vanha nainen toistaa.
Hän tietää, että uutta mahdollisuutta ei tule.

Elämä on eletty,
jäljellä on vain kaipuu menneeseen.

– Helmi, yllätit meidät. Tiesin, että tunnet tarotkortit. Mistä tämä tuli mieleesi?

– Tulkitsin kortteja muutama vuosi sitten Hämeen keskiaikafestivaalilla. Virolainen vanha rouva tuli sauvaan nojaten luokseni. Tämä perustuu tositapaukseen.

– Aika hurjaa. Oletko koskaan miettinyt, että poistat pakasta kuolemankortin?

– Minusta se ei ole reilua. Elämä ja kuolema kulkevat rinnakkain. Sitä paitsi kuoleman kortti ei ole paha. Se vain kuulostaa siltä.

– Kirjoittiko joku muu kuolemasta?

Santeri nosti kätensä.

– Haluatko lukea?

– Ilman muuta. Herkistelin vähän.

KUOLEMA SAIRASTUU KORONAAN

Mustat vaunut kolisivat jäisellä tiellä. Kuu valaisi pilviverhon takaa lohduttaman maiseman. Kuolema vihelteli. Se oli saanut vainun. Torpassa, tien päässä, leskivaimo oli viimeisillään. Helppo saalis.

– Päivää emäntä, löytyykö yösija? Kuolema kysyi astuessaan tupaan.

– Tule lämmittämään vanhoja luitani. Olen kaivannut sinua, muori vastasi ja nosti peiton kulmaa.

Kuolema hämääntyi. Se ei ollut odottanut näin suosiollista vastaanottoa.

– Mikäs siinä. Mikä vaivaa?

– Eihän tässä mitään. Koronapirulainen iski. Tartutan sinutkin mielelläni.

Kuolema pakeni. Pahuksen eukko. Ei hän pystynyt tappamaan jo tuhoon tuomittua. Henkeä ahdisti. Oliko hän saanut tartunnan. Pitäisikö mennä testiin?

– Herra Kuolema, olette sairastunut. Keitä olette tavannut viimeisen viikon aikana? tohtori kysyi.

Kuolema ei muistanut. Olihan näitä, hoivakotien asukkeja.

– Pysytte nyt kaksi viikkoa kotikaranteenissa. Ei uusia kuolemantapauksia, kiitos, tohtori ohjeisti.

Kuolemaa harmitti. Ilo oli kadonnut. Päätä särki, henkeä ahdisti ja unet olivat levottomia.

– Herra Kuolema, saisinko puhutella?

Nuori sairaanhoitaja tuli ruiskun kanssa. – Olette riskiryhmäläisenä etusijalla. Sopiiko Astra Zenecan vai ehkä Pfizerin rokote?

Kuolema hämmästyi. Oliko hän todella riskiryhmäläinen?

– Tyttökulta, pistä mitä vain. Vaikka Sputnikia. Haluan olla jatkossakin iskukunnossa.

Kynäilijäryhmä purskahti nauruun.

– Tämä oli päivitetty versio Kuolemasta. Hyvä Santeri, Tiina-Kristiina sanoi. – Paneeko joku paremmaksi?

– Minä voin yrittää, Pirre ilmoittautui. – Kirjoitin runomuodossa.

KAAMOSILOA

Pimeys, sen taakse on helppo kätkeytyä.

Sade, se tekee hyvää hipiälle.

Uni, rakastaja, joka tulee joka yö.

Pakkasen puraisu, silmät hehkuvat,
sydän sykkii.

Hallayö, kuoleman kosketus,
olen elossa.

Tunnen huurteisen hengityksesi,
partasi raapii poskea,
lumi sulattaa jäätyneen sydämeni.

Olen syksyn lapsi,
tähtikirkkaiden öiden kasvatti,
tuulen tuivertama.

En tiedä muusta,
vain syksyn vaihtuminen talveksi
herättää ilon.

– Pirre, ei huono. Pääsit aitoon kaamoshenkeen. Haluatko Jesse lukea seuraavaksi?

– En halua. Teidän jutut on niin hurjia, että en pärjää niille.

– Ei se mitään, Tiina-Kristiina sanoi. Ei minunkaan tarinani kummoinen ole, mutta luen kuitenkin. Pikkupojat pelkäävät aaveita. Sain siitä innoituksen.

HAISEVAT HAAMUT

Pikkupojat hiipivät taskulamppujen kalpeissa valokiiloissa ullakolle. Portaat narisivat. Pikkuveli pidätteli itkua.

– Onks meidän pakko?

– Shhh, ole hiljaa. Kuulin outoa narinaa. Siellä voi olla aaveita, isoveli kuiskasi.

Pikkuveli tärisi. Hän olisi halunnut livahtaa karkuun, mutta ei uskaltanut.

Isoveli astui varovasti sisälle. Hän hätkähti, kun rajut siiveniskut saivat ummehtuneen ilman väreilemään. Pölypilvi tanssi lampun valossa. Pikkuveli kiljaisi kauhusta.

Ullakolla haisi. Se oli pahempaa kuin ulkovajassa. Siiveniskut lähestyivät.

Isoveli pudotti lampun ja säntäsi portaisiin. Pikkuveli kaatui. Hän tunsi hiuksissaan hipaisun. Mikä se oli? Haiseva haamu?

– Pojat, mitä te ullakolla teette? Äkkiä alas, isä huuteli.

Hän oli nähnyt taskulamppujen leijailevat valot.

– Isä näimme haisevia haamuja, pojat kertoivat kauhuissaan.

– Eikö mitä. Lepakot ovat tehneet ullakolle pesänsä. Ne lentelevät pimeän aikaan etsimään saalista. Onneksi selvisitte hengissä.

Poikien silmät laajenivat. Pahanhajuisia lepakoita. Onneksi he olivat päässeet karkuun.

– Nyt kipin kapin äidin luo keittiöön iltapalalle. Saatte ehkä lepakkokeittoa.

Pojat purskahtivat helpottuneeseen nauruun.

– Eihän sellaista voi syödä.

– Äiti on etevä laittamaan mitä vain. Taidan kuitenkin arvata, että saatte mannapuuroa ja mansikkahilloa, isä hymyili. – Mutta ensin käsipesulle.

– Tällaisia tarinoita tänään. Minun mielestäni ryhmämme vahvuus oli monipuolisuus. Saatte kirjottaa seuraavaksi kerraksi ihan mitä haluatte. Välillä on hyvä purkaa tuntoja, Tiina-Kristiina sanoi ja laittoi ovet lukkoon.

RUNOKILPAILU

Helmi selasi hajamielisenä nettiä. Silmiin osui ilmoitus runokilpailusta. Ajatus osallistumisesta sytytti. Hänellä oli runoja kokoelmaksi asti. Kirjoittaminen oli helpottanut alakuloa. Hän päätti osallistua. Kokoelman nimeksi tuli avainrunon mukaan Helminauha.

Kuljen kohti valoa
aurinko saa silmät loistamaan.

Kohotan kädet
elämä,
olen tässä,
ota minut.

Vilvoittavat sadepisarat
helisevät helminauhana.
Nauran,
olen valmis.

Tulee aika,
jolloin kuljen kohti varjoja,
tummat pilvet seuraavat askeleita.

Kohotan kädet avuttomana,
elämä, miksi hylkäsit minut.
Rakkaani on poissa.

Raskaat kyyneleet
valuvat helminauhana.

Itken,
tulevaisuutta ei ole.

Helmi oli ajatellut runoa kirjoittaessaan Ramia ja myös Manolista. Hän ymmärsi, että ihastus Rodoksella oli ollut vain kesäistä ilottelua. Ei heillä olisi ollut yhteistä tulevaisuutta.

Pala Helmin sielusta oli jäänyt Välimeren rannalle. Hänellä oli edelleen kaipuu pois arkisesta Suomesta. Yllättäen runokilpailu antoi mahdollisuuden irtiottoon.

Helmi ei voittanut pääpalkintoa, mutta selvisi kärkikolmikkoon. Kustannussopimus ja hänen mielestään huima palkkiosumma saivat haukkomaan henkeä. Tuntui, että kohtalo soi uuden mahdollisuuden. Helmi tiesi, että ei saisi enää vuorotteluvapaata. Hän päätti tehdä rohkean ratkaisun ja irtisanoutui töistä. Hän avasi uuden blogin.

Blogi TROPIIKIN HELMI

Ystävät, olen hyppäämässä tuntemattomaan. En tiedä mikä hulluus iski. Olen lähdössä elämäni matkalle. Olen varannut yhdensuuntaisen lennon Bangkokiin. Lähden kartoittamaan Kaakkois-Aasiaa. Suuntana on näin alkuun Thaimaa, Malesia ja ehkä myös Vietnam. Otan matkaan vain repun ja reippaasti seikkailumieltä. Haaveeni on jatkaa runojen kirjoittamista. Voi olla, että jonkinlainen matkakirjakin syntyy.

Päivitän blogia, tervetuloa kanssani virtuaalimatkalle. Helmi, uhkarohkelikko.

Jesse lupasi hoidella ilomielin Shemsia.

– Meillä on hyvin toimiva yhteishuoltajuus, hän nauroi, kun Helmi rohkeni kysyä.

Shems ryntäsi Jessen syliin eikä ollut Helmiä näkevinään.

KESÄLOMAN LOPETTAJAISJUHLAT

Helmi kertoi Joonatanille matkasuunnitelmasta. Poika näytti surulliselta. Sitten hänen ilmeensä kirkastui.

– Voidaan jatkaa tarinoita sähköpostissa, hän keksi.

– Niin voidaan. Jatketaanko nyt tarinaa Satulinnasta? Kesäloma on ohi ja kuningatar Ellinoora haluaa järjestää juhlat.

– Joo, Mikke ja Ham ovat palanneet kotiin, samoin Leonardo. Tytöt voisivat järjestää ratsastusnäytöksen.

– Kyllä vain ja Linnan martat kattavat pihalle pitkät pöydät. Mama ja Ellinoora istuvat eturivissä katsomossa, kun ratsastajat esittelevät taitojaan, Helmi jatkoi.

– Ebony loistaa. Hän on oppinut kesän aikana hyppäämään esteitä. Kleo ja Toini ovat suunnitelleet kaikille näyttävät ratsastusasut. Tallimestari on ylpeä suojateistaan.

– Hienoa, entä tarjoilu?

– Ham paistaa tietenkin pannukakkuja ja Linnan martat tarjoilevat kotitekoista ruusunmarjamehua. Kokki Kekäle on laittanut grillin kuumaksi. Tarjolla on liha- ja kasvishampurilaisia, Joonatan suunnitteli innoissaan.

– Miten minusta tuntuu, että mielesi tekee hampurilaisia?

– Joo, voisin käydä Semun kanssa lenkillä. Marin Grillistä saa huippuhyviä, Joonatan suunnitteli.

– Sait ylipuhuttua, tuo minulle kasvisversio, Helmi toivoi.

Hän arvosti, että poika kertoi reilusti, mitä halusi.

Tarina jatkui jättihampurilaisten jälkeen. Joonatan oli juonut kupillisen kuumaa kaakaota ja Helmi vihreää teetä. Shems loikoili sohvalla vatsa pullollaan herkkuja.

– Mama Maddalena ja kuningatar Ellinoora ovat istuutuneet takan ääreen. Molemmat ovat uupuneet päivän ohjelmasta. Saat kehitellä loppuhuipennuksen, Helmi sanoi.

– Otan taas taikakeinot käyttöön, Joonatan tuumi.

KULTAPÖLYÄ

– Takkatuli lämmittää suloisesti. Ihana kun lapset ovat taas kotona. Heillä on vielä viikko lomaa ennen kuin koulu alkaa. Haluaisin kuulla, mitä Quulle, Tähdelle ja Pohjantuulelle kuuluu, Ellinoora sanoi samppanjalasi kädessään.

– Huutelen lapsukaisia. Arvaan, että he haluavat olla mukana, Mama hymyili.

Hän siemaisi lasista ja otti laukusta silkkiliinaan käärityn rasian. – Minulla on vielä hyppysellinen kultapölyä jäljellä.

– Mama, olet uskomaton. Lapset, tulkaa pian. Luvassa on taikoja, Elli huhuili.

Lapset tulivat juoksujalkaa. Päivä oli ollut hieno, mutta Maman taiat olivat parasta, mitä he tiesivät.

Mama puhalsi kultapilveen. Kupla kasvoi ja Quun kasvot pilkistivät esiin.

– Mitä ihmettä sinulla on ylläsi? Ellinoora hämmästeli.

– Meillä on meneillään linnunlaulukonsertti. Nyt on hetken tauko. Olen pukeutunut kanarialinnuksi.

Quu keikautti pyrstöään ja räpytteli siipiä. Katsojat purskahtivat nauruun.

– Odottakaa kun näette orkesterin.

Kuva kääntyi kirjaviin asuihin pukeutuneisiin tyttösiin. Nämä heiluttivat iloisesti, niin että höyhenet pöllysivät.

– Näyttää varmaan villiltä, mutta esiinnymme kodittomien lasten tukemiseksi.

– Hienoa Quu, miten galleria toimii, kun sinä kiertelet maailmalla pikkulintuna? Ellinoora kysyi.

– Kimmo on tullut takaisin. Hän hoitelee sekä kahvilaa että galleriaa. Kaupunkilaiset ihastuivat Hamin pannukakkukahvilaan. Kimmo yrittää parhaansa mukaan jatkaa samoilla linjoilla.

– Hienoa, jatka vaan lintuseni, Mama nauroi.

Mohamed oli kuunnellut tarkkaan. Hän oli ylpeä kesätyöstä. Hänestä ja Mikestä oli tullut pikkukaupungin julkkiksia. Pojat olivat lähteneet haikein mielin kotimatkalle. Kimmon Mimosa-tytär oli jäänyt huiskuttamaan kaihoisasti Hamille.

– Käytäisiinkö nyt vilkaisemassa, mitä Lappiin kuuluu? Mama ehdotti.

Kultapöly laskeutui. Tähti, Lassi ja pikkupojat ajoivat mönkijällä suon laidassa.

– Hei, minne matka? Ellinoora kysyi uteliaana.

– Ollaan menossa hillasuolle. Marjat ovat kypsiä, Tähti vilkutti.

– Tulen seuraavalla matkalla kokeilemaan mönkijää, voisiko Lassi kurssittaa? Elli intoili.

– Hienoa, tervetuloa. Kohta on ruska-aika. Tulkaa kaikki, Lassi kutsui.

– Voidaanko mennä? lapset huusivat kuorossa.

– Katsotaan nyt, Ellinoora sanoi.

Mama kohotti peukun. Lapset arvelivat, että matkasta voisi hyvinkin tulla totta.

– Meillä on vielä hiukan kultapölyä. Suunnistammeko prinsessa Pohjantuulen luo? Mama kysyi.

– Ilman muuta, Ellinoora sanoi.

He näkivät pölyn läpi Pohjantuulen kietoutuneen pörröiseen aamutakkiin. Hän istui Mikaelin kainalossa. Molemmat olivat syventyneet television katseluun.

– Sopiiko häiritä? Teillä on jotain jännittävää meneillään?

– Tervehdys Ellinoora ja lapset, niin ja Mama myös. Katsellaan Hitchcockin Lintuja. Meillä on nykyään kovin hiljaista.

– Mitä lapsille kuuluu?

– Tytöt ovat balettikiertueella ja Amadeus edelleen Wienissä. Pidämme Mikaelin kanssa seuraa vain toisillemme. Kuvittelin, kun lapsia on neljä, että meillä olisi vilkasta.

– Yrittäkää pärjätä. Suunnittelemme ruskaretkeä Lappiin. Lähtekää mukaan, Ellinoora touhusi.

– Ihana ajatus. Katsotaan vähän lähempänä, Pohjantuuli kuittasi.

Hänen silmänsä seurasivat kuvaruudun tapahtumia.

– Nyt lapset, ilta on myöhä. Taiat on tehty ja meillä kaikilla on aika mennä nukkumaan, Ellinoora komensi.

Nuoriso lähti suosiolla omiin huoneisiinsa.

Mama haukotteli. – Tämä taikominen käy voimille. Taidan tulla vanhaksi.

– Älä hulluja puhu. Mehän olemme elämämme kunnossa. Minulla on yllätys. Testaamme yhdessä upouuden mönkijän. Tilasin sen netin kautta. Lähetys pitäisi olla huomenna perillä.

– Elli, nostan sinulle hattua. Et vanhene samaan tahtiin kuin muut, Mama nauroi.

– Hienoa Joonatan. Päivitimme Satulinnan tilanteen tällä erää. Ruskaretki Lappiin on seuraava haaste. Mutta nyt nukkumaan. Shems on uinaillut jo tovin.

Joonatan lähti aamulla haikeana. Hän halasi Helmiä sen näköisenä, että tämä olisi lähdössä ikiajoiksi. Helmin silmät kostuivat. Oliko matka sittenkään järkevä?

Hän poikkesi Café Laurellille. Kupillinen cappuccinoa ja rapea croissant saivat ajatukset kiitämään. Kyllä vain, hän lähtisi ja nauttisi vapaudesta. Shems ja Jesse viihtyisivät yhdessä, asuntoon oli tulossa vuokralainen ja lentolippu oli ostettu. Ei ollut mitään tekosyytä olla lähtemättä.

Helmi pakkasi tilavaan reppuun kannettavan tietokoneen ja vaihtovaatteet. Hän tiesi, että saisi perillä edullisesti kaikkea, mitä tarvitsisi.

Lentosää oli mitä mainioin. Hän ehti katsella kymmenen tunnin aikana neljä elokuvaa ja nukkua katkonaisesti pari tuntia.

Unessa vilahteli tuttuja hahmoja. Joonatan istui Ebonyn takana tummanruskean ratsun selässä. Shems lensi Quun kanssa vihreänkirjavat siivet selässä. Ellinoora kilisti samppanjamaljaa. Mama kiisi taikamatolla kohti lentokonetta.

Helmi säpsähti hereille. Uni sekoittui kuulutukseen.

Tervetuloa Suvarnabhumin kansainväliselle lentokentälle. Laskeudumme hetken kuluttua. Lämpötila Bangkokissa on + 36 astetta.


HELMIN TARINA jatkuu otsikolla Puolialastomat viidakossa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.