E-kirjatarjontani jatkuu Helmin tarinalla. Itse asiassa siitä kaikki alkoi. Olen julkaissut ensimmäisen osan Vain hyviä ennustuksia katergoriassa kuvakertomuksia. Kuvat innoittivat kertomaan tarinoita. Sen jälkeen teksti alkoi elää omaa elämää.

Helmin tarina kertoo taideopiskelijasta, joka valmistuttuaan saa työpaikan kulttuurialalta ja muuttaa Helsingistä Hämeenlinnaan. Hän kasvaa riipaisevien kokemusten myötä itsenäiseksi. Helmi rakastaa matkustamista, kirjoittaa blogia ja raportoi kokemuksistaan maailmalla. Niin kuin arvata saattaa, mukana on ripaus elettyä elämää ja paljon mielikuvitusta.

Helmi kertoo kummipojalleen Joonatanille prinsessasatuja. Satulinnan tummahipiäiset adoptiolapset seikkailevat mielikuvitusmaailmassa. Tarottulkitsija Mama Maddalena on sarjan Tärkeä Henkilö, joka ratkaisee taikakeinoin kiperätkin pulmat. Tarinat muodostavat kokonaisuuden, mutta jokainen osa toimii myös itsenäisenä lukuelämyksenä. Kohderyhmänä ovat kaikki, jotka rakastavat yllätyksiä. Suosittelen niiden lukemista järjestyksessä. Kommentit ovat tervetulleita.

PIMEINTÄ ON JUURI ENNEN AURINGONNOUSUA

YLITSEVUOTAVIA MALJOJA

KULTAPÖLYÄ

PUOLIALASTOMAT VIIDAKOSSA

HELMIN PERHE

HOTELLI KANAVAN RANNALLA

TAIMITARHA

---

Tässä siis ensimmäinen osa VAIN HYVIÄ ENNUSTUKSIA, saa nauttia.

YLLÄTTÄVÄ PAINIOTTELU

Helmin seitsemänvuotias kummipoika Joonatan oli tullut yökylään. Kun letut ja hunajapaahtoleivät oli syöty, oli aika mennä nukkumaan.

– Kerro satu.

– En minä osaa muuta kuin prinsessasatuja.

– Äh, tylsää. Kerro nyt kuitenkin.

– Olipa kerran kolme kaunista prinsessaa. Sisaruksista vanhin Ellinoora oli lukutoukka. Silmälasitkin hänellä oli. Pikkusiskot Pimpula ja Pampula härnäsivät siskoa jatkuvasti.

– Me ollaan kauniimpia läl-läl-lää.

Ellinoora viis välitti pikkusiskoista. Hän eli satumaailmassa. Komeat ritarit ratsastivat kuumaverisillä hevosilla ja kävivät kiivaita miekkataistoja.

– Tyttäret, linnassa järjestetään suuret tanssiaiset. Se teistä, joka ensimmäisenä löytää itselleen kelpo aviomiehen, saa puolet valtakuntaa. Yksi ehto kuitenkin on. Sulhasen pitää olla jalosukuinen ja hänen pitää voittaa kilpailijansa painiottelussa.

Prinsessat innostuivat. Ellinoorakin. Ompelija ompeli puvut, hovineidot kähersivät hiukset ja kaikki valitsivat äitinsä korulippaasta sädehtivät helmet. Loppusilauksena vielä vähän poskipunaa ja ripaus ruusuvettä korvan taakse. He olivat valmiit.

Naapurivaltakunnasta saapui delegaatio. Sana oli kiirinyt, että tarjolla oli puoli valtakuntaa. No kauppaan kuului prinsessakin, mutta se oli sivuseikka. Prinssi Henrik oli tukeva historiantutkija ja lähes ikämies. Miten lie säilynytkin poikamiehenä. Prinssi Robert oli lihaksikas urheilija, prinssi Mikael hienostunut runoilija. He piirittivät tasapuolisesti prinsessojamme.

Ja niin kävi, että jokainen esitti kosinnan. Prinsessat myöntyivät kainosti.

Painiottelu järjestettiin aamunkoitteessa. Voittaja ja hänen valittunsa saisivat siis kelpo palkinnon.

– Lottovoitto, hovineidot kuiskivat. Vedonlyöntipöydässä oli tungosta. Arvata saattaa, että prinssi Robertin pisteet olivat korkealla.

Kongi kumahti. Ottelu oli hetkessä ohi. Hikiset miehet nousivat palkintokorokkeelle ja kansa hurrasi.

– Prinssi Robert, voittaja, kuka on sinun sydämesi valittu?

Kansa kohahti, kun nuori mies punastui.

– Tuota, anteeksi, en tiedä miten tässä näin kävi. Koin painin tuoksinassa ihmeellisen tunteen. Kuin salamaniskun. Rakastuin päätä pahkaa prinssi Mikaeliin. Hän on luvannut olla omani. Lähdemme saman tien ratsuinemme kotimatkalle ja jatkamme painimista.

– Prinssi Henrik, haluatko ottaa prinsessa Ellinooran omaksesi ja siinä sivussa puoli valtakuntaa? Kuningas kysyi levottoman näköisenä.

– Tahdon.

Niin Ellinoora ja Henrik, tuleva Kuningatar ja Kuningas, muuttivat ikiomaan satulinnaan ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Tai ainakin melkein onnellisina.

Entä pikkusisaret?

He olivat niin kiukkuisia, että halkesivat.

– Tyhmä satu, tyttöjen juttuja. Eikä kiukkuun voi haljeta, Joonatan protestoi.

– Saduissa voi.

– Lupaatko minulle seuraavalla kerralla poikien juttuja? Pyssynpauketta.

– Lupaan, mutta kelpaisiko kunnon miekkataistelu.

– No joo.

Helmi istui seuraavana päivänä huopaan kääriytyneenä pienessä yksiössään. Joonatan oli lähtenyt aamupuuron jälkeen. Hän oli lusikoinut mansikkahilloa puuron päälle.

– Mansikkahilloa puurolla, Helmi oli nauranut.

Helmi kaatoi mukiin yrttiteetä ja avasi yli tuhatsivuisen Honour&Flemingin taidehistorian kirjan. Seuraavana päivänä olisi tentti. Hän katseli Eugène Delacroixin vaikuttavaa historiallista maalausta Vapaus johtaa kansaa. Se oli maalattu vuonna 1830 ja kuvasi rohkein vedoin heinäkuun vallankumouksen tunnelmia.

Helmi oli lukenut kouluaikana lyhyen ranskan. Tunnelmat nuoruuden interrail-reissusta palasivat mieleen. Hän oli kiertänyt reppu selässä Eurooppaa. Pariisi edusti Suurta Maailmaa. Hän oli elänyt siellä viikon pelkillä eclaireilla ja punaviinillä. Pieni romanssinpoikanenkin oli syntynyt. Liberte, egalite, fraternite, ne sanat hän muistaisi aina.

Maalaus heräsi henkiin seuraavana yönä. Paljasrintainen Vapaus oli liikkeellä. Hän johdatti pikkupoikien rivistöä kohti barrikadeja. Miksi kaikki olivat hiilenmustia?

Helmi värisi unen syövereissä. Hän hätkähti. Mitä Joonatan, unessa pikkupoikana, teki rivistössä? Aikoiko hän osallistua vallankumoukseen? Hetken näytti, että poikanen epäröi. Ei sittenkään. Hän nokesi kasvonsa ja sulautui joukkoon. Helmi ei enää tunnistanut poikaa muiden joukosta.

– Älä mene, se on vaarallista. Helmi huusi hädissään.

Helmi muisti elävästi unensa seuraavan päivän tentissä.

– Kuka on maalannut teoksen Vapaus johtaa kansaa? Se oli ensimmäinen kysymys. Helmiä hymyilytti. Tämän hän ainakin tiesi.

Professori palautti tenttivastaukset seuraavalla viikolla.

– Helmille täydet pisteet. Jatka samaan malliin.

Professorin sanat hivelivät korvia.

– Mutta tämä Toivo, pääsit nipin napin läpi. Antaisikohan Helmi sinulle vähän tukiopetusta?

Helmi oli katsellut vieruskaveri Toivoa toivorikkaasti. Pojan vallattomat kiharat ja nauravaiset silmät vetivät häntä puoleensa.

– Ehkäpä annankin, hän kuuli itsensä vastaavan.

Kurssitoverit taputtivat. He vaistosivat, että ilmassa oli romantiikkaa.

– Helmisimpukka, lähdetkö kaljalle, eikös me olla ne nyt tentin jälkeen ansaittu?

Huonoista tenttituloksista nopeasti toipunut Toivo kiusoitteli Helmiä.

– Lähdetään vaan, tänään haluan olla villi ja vapaa. Helmi heittäytyi mukaan.

Kaljakellari oli hämärä. Steariinikynttilät loivat taianomaisen tunnelman. Nuoret tilasivat tuopit. He istuutuivat nurkkapöytään.

– Minusta tuntuu, että rupean tosissani lukemaan taidehistoriaa, Toivo suunnitteli. Helmille se sopi. Toisen tuopin jälkeen kumpikaan ei halunnut vielä lähteä.

– Otetaanko vielä paukut? Toivo innostui.

– Otetaan. Ilta on nuori.

Huone pyöri. Oliko hän kotona? Kattolampussa riippuvat koristejänikset kiitivät vinhaa vauhtia ympäri ja ympäri. Ne nauraa kikattivat. Helmi on hupsu. Helmi on hurahtanut Hi-hi. Mitä kello oli? Aamuyö, ei kai.

Kesäyö oli valoisa. Ikkunaverhot lepattivat tuulenvireessä. Helmi hengitti syvään. Oliko tämä unta? Häntä nauratti ja itketti. Taidan toden totta olla rakastunut. Miksi ei, elämä on ihanaa, toivoa täynnä.

Toivo oli päässyt taidekouluun. Hän oli pyörällä päästään. Nyt minusta tulee taidemaalari. Varmasti tulee.

Luokka oli täynnä naisia. Mitä, olenko minä ainoa mies täällä? Ei voi olla todellista, Toivo huolestui.

– Onkohan se homo? Toivo kuuli, kun tytöt kuiskailivat. Minäkö homo, minä niille kyllä näytän. Mitähän sinä näytät, pieni ääni sisällä ihmetteli.

– Tänään piirrämme kahvinkeittimen. Irina-opettaja oli asetellut useita antiikkisia kojeita luokan pöydille. – Piirtäkää tarkkaan, mittasuhteet ovat tärkeitä.

Toivo ahersi pitkän hikisen päivän ja sai aikaiseksi kummallisesti vääntyneen kuvan keittimestä. Tytöt tirskuivat. Eivät heidänkään piirustuksensa kovin kummoisia olleet. Toivo puri hammasta.

– Ihan tyhmiä aiheita ja ihan tyhmiä tyttöjä, hän purki illalla päivän kokemuksia Helmille.

Tätä hymyilytti. – Luulitko, että elämä taidemaailmassa on helppoa?

– Ottakaa käsipeili mukaan, saatte piirtää omakuvan, opettaja oli kehottanut edellisen tunnin päätteeksi.

Voiko kaameampaa aihetta antaa, Toivo tuskaili. Tähän nähden kahvinkeitin oli pelkkää leikkiä.

Tytöt kampasivat hiuksensa, laittoivat punaa huuliin, hymyilivät tietävän näköisinä ja ryhtyivät töihin.

Tästä ei tule mitään, en osaa, en halua. Toivo oli epätoivoinen. Taidan irrotella. Näytän niille. Hän maalasi kuvan itsestään suuret uimalasit päässä.

Päivästä tuli siis kuitenkin hauska. Toivo hymyili itsekseen ja antoi siveltimen lentää. Opettaja ehti hänen luokseen vasta, kun oli yhteisen katselmuksen aika.

– Toivo, sinä et ota harjoitustehtäviä vakavasti. Mikä tämä on? Jos et paranna tapojasi, saat hakeutua leikkikouluun.

Toivo virnisti, näytinpäs niille.

TURNAJAISET

– Helmi, lupasit poikien juttuja, Joonatan sanoi ja kömpi sohvalle Helmin viereen. Hänen sormensa olivat tahmeat toffeejäätelötuutista.

– Voin jatkaa prinssien tarinaa, Helmi lupasi. Hän oli kehitellyt tarinaa päässään.

Prinssit Robert ja Mikael olivat kyllästyneet painiin ja vähän toisiinsakin.

– Lähdetään seikkailemaan maailmalle. Olemmehan kelpo miekkamiehiä, Robert ehdotti.

Prinssit olivat kuulleet, että kaukana pohjan perukoilla järjestettiin turnajaiset. Sinne kaivattiin komeita urhoja ja lämminverisiä ratsuja.

Prinssit ratsastivat päiväkausia. Vihdoin Hämeen linna siinteli horisontissa. Keskiaikamarkkinat olivat alkamassa.

Turnajaiskenttä oli täpötäynnä rahvasta. Pentaakkelit kilisivät vedonlyöntipöydissä. Urhomme pukeutuivat taisteluasuihin. Hämeen miehet katsoivat heitä väheksyvästi. Mitä lie etelän herroja.

Taistelu alkoi.

– Päivän tulos: 10 – 0 hämäläisten hyväksi. Huomenna jatketaan.

Prinssimme masentuivat murskatappiosta.

– Turha mennä enää yleisön naurettaviksi. Kierretään hetki markkinoilla ja painutaan sitten pehkuihin.

Juhlahumu oli huipussaan. Kokonaiset porsaat kärisivät vartaissa, sahti virtasi, musikantit ja jonglöörit esittivät taitojaan. Leirikylästä nousi iltanuotioiden kutsuva savu.

– Tuolla näkyy olevan ennustajaeukko. Eiköhän kysytä. kääntyykö onnemme, Mikael ehdotti.

– Viisi pentaakkelia, hyvät herrat. Lupaan teille vain hyviä ennustuksia.

Prinssi Mikael uskaltautui ensimmäisenä telttaan. Eukko sekoitti korttipakan ja pyysi nostamaan onnenkortin.

– Kas, sait Lanttien kuningattaren. Se on äitiyden kortti. Mitäpä jos viettäisit muutaman tovin viereisellä torikojulla päivystävän neito Pohjantuulen kanssa. Olosi voisi parantua.

Sitten oli prinssi Robertin vuoro.

– Kas kas, sait Paholaisen. Se on tarotkorteista eroottisin. Paholaisella on pilkettä silmäkulmassa. Se voi antaa, mutta se voi myös ottaa. Ole varovainen, sillä on mahtavat voimat. Vain sinä päätät, miten niitä käytät.

Markkinoiden päätöspäivä oli sateinen. Turnajaiskenttä oli kurainen kynnöspelto. Prinssien viitat olivat savesta raskaat. Prinssi Mikael kannusti valkoisen ratsunsa taistoon. Miekat välkkyivät. Prinssin silmistä loistivat kuunsäteet. Hän hymyili kylmästi ja löi vastustajan toisensa jälkeen. Vedonlyöjät katselivat ottelua kulmat kurtussa.

– Nyt näytetään, mistä etelän miehet on tehty, hän huikkasi.

Prinssi Robert ratsasti seuraavaksi tuulispäänä kentälle. Hänen musta hevosensa oli kuin itse paholainen. Ratsukko kävi taistoon sellaisella uholla, että Hämeen miehet pelästyivät. Vastustajat loikkivat karkuun.

– Tässä on miestappo lähellä, he vinkuivat.

Tuomarin ei auttanut muu kuin palkita prinssimme pussillisella kultakolikoita.

– Nämä pitää sitten käyttää markkina-alueella, hän muistutti.

Prinssit istahtivat pitkän pöydän ääreen kaljatelttaan. He saivat nopeasti seuraa.

– Takinkääntäjiä, kansa supisi.

Sahti kuohui ja possupaisti maistui lanttukuutioiden ja porkkanoiden kera.

– Ah, olisipa vielä salviaa ja rosmariinia, prinssit haikailivat. Olo oli mahtava.

– Taidan käydä antamassa neito Pohjantuulelle iltasuukon, prinssi Mikael tuumi juominkien jälkeen.

– Minä käyn kiittämässä ennustajaeukkoani, prinssi Robert sanoi.

Mama Maddalena oli jo ehtinyt odotella urhoa.

– Kiitos, en olisi voinut toivoa parempaa ennustusta, Robert kumarsi.

– Mitä turhia, itsehän korttisi nostit. Mutta nyt poikaseni on unten aika. Kömmi peremmälle telttaani ja lämmitä hetki vanhoja luitani.

Mama hihitti, puhalsi kynttilän sammuksiin ja veti teltan vetoketjun visusti kiinni. Hän oli nostanut itselleen onnenkortin. Se oli Miekkojen ritari. Kortit tietävät.

Kuningatar Ellinoora ja kuningas Henrik muuttivat kukkulalla sijaitsevaan satulinnaan. Sitä ympäröi rehevä puutarha. Linnan takana siinsivät uljaat vuoret.

Elämä oli tasaisen mukavaa. Ellinoora tunsi itsensä tärkeäksi, kun sai suunnitella linnan kalustusta ja päättää puutarhaan istutettavista kasveista. Koruompeluakin hän taisi. Samoin vesivärimaalausta. Rakkain harrastus oli kuitenkin lukeminen.

Kuningas Henrikillä oli suunnaton kokoelma historiankirjoja. Kuninkaalliset istuivat iltaisin salongissa ja lukivat toisilleen ääneen takkatulen ääressä. Idylli oli kotoinen, mutta jotain puuttui. Pikkuprinssejä ja pikkuprinsessoja ei perheeseen kuulunut, vaikka pientä yritystä oli.

– Onhan meillä toisemme, Henrik tuumi ja vetäytyi työhuoneeseensa viimeistelemään väitöskirjaansa.

Ellinoora yritti viihtyä. Hovineidot kantoivat hänelle helteisinä päivinä jääteetä huvimajaan. Se oli kuningattaren lempipaikka, sillä siellä oli hyvin varustettu kirjakaappi. Siellä oli myös hyvin varustettu baarikaappi. Se toi ainakin pientä lohtua. Pihalla kirmaili kolme iloista partacollieta. Tallissa oli komeita hevosia. Muusikot viihdyttivät soitollaan, kun ystävättäret kävivät kahvikutsuilla ja juoruilivat kylän tapahtumista.

Tässäkö oli kaikki? Koko elämä? Ellinoora ikävystyi. Enkö minä voi tehdä mitään hyödyllistä? Mitä keksisin? Mitä jos perustaisin lukupiirin. Tai kirjoittajapiirin. Tai maalauspiirin. Mutta mistä löydän muita yhtä innokkaita kuin itse olen? hän pähkäili ja kaatoi uuden lasillisen samppanjaa.

Ellinooralla oli kirjojen lisäksi toinenkin intohimo. Hän rakasti eläimiä ja sirkushuveja. Hän oli vieraillut kaupungissa käydessään vastaperustetussa eläintarhassa. Mitä jos perustankin sirkuksen? hän tuumi.

Ellinooran valtasi ennennäkemätön kiihko. Hän lähetti sanansaattajat eri puolille valtakuntaa selvittämään, miten sirkus perustetaan.

Vastauksia alkoi tulla vauhdilla. Minkälaisen sirkuksen Ellinoora halusi?

Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Ellinoora päätyi eksoottiseen eläinsirkukseen. Siellä pitäisi olla villieläimiä Afrikan savanneilta ja Aasian viidakoista.

– Tästä tulee hauskaa, Ellinoora iloitsi.

Kuningas Henrik oli epäileväinen, mutta antoi vaimon touhuta. Saihan hän itse olla rauhassa. Ehkä väitöskirjakin joku kaunis päivä valmistuisi.

Vankkurit saapuivat. Ensimmäisessä matkusti valtava elefantti ja kaksi pitkäkaulaista kirahvia. Seuraavana linnan pihaan ajoi rautatangoilla vahvistettu häkki. Suuri raidallinen tiikeri kiersi kehää. Se murisi kumeasti, kun joku yritti liian lähelle.

Mutta mikä tuo oli? Kolmannessa vaunussa oli iso kylpyamme. Terävähampainen krokotiili katseli uhmakkaasti ympärilleen. Vaunun katolla kaksi vihreää papukaijaa räpytti siipiään. Ne oli kiinnitetty jaloistaan ketjuilla tankoon.

Kuningatar Ellinoora taputti käsiään. Vihdoinkin. Hän oli valmis rakastamaan uusia suojattejaan. Nämä loivat häneen vihaa uhkuvia katseita.

Ellinoora ei ollut tietääkseen.

– Odottakaa vaan, saatte ravitsevaa ruokaa ja puhtaat oljet. Opetamme teille sirkustemppuja. Saatte aplodeja ja ylimääräisiä herkkupaloja. Tästä tulee hauskaa.

Aluksi hauskuus oli kaukana. Eläimet tekivät kaikkensa, jotta niiden ei olisi tarvinnut opetella uusia taitoja. Tai pukeutua sirkusasuihin.

Vähitellen ne lannistuivat. Mitä kannatti vastustella, kun temppuilu oli oikeasti hauskaa. Linnan pihalle rakennettiin harjoitusrata. Eläimet pallottelivat, hyppäsivät narua, keikkuivat trapetsilla, tekivät kuperkeikkoja.

Ne saivat elämänilonsa takaisin. Ellinooran riemulla ei ollut rajoja. Kirjat ja baarikaapin ilot unohtuivat. Hän keskittyi seuraamaan, miten eläimet edistyivät.

Hän antoi niille nimetkin. Elefantista tuli Elli, tiikeristä Tarmo, krokotiilista Kalle, kirahveista Kaino ja Kauko, papukaijoista Pipsa ja Paavo.

Eläimet tunnistivat pian nimensä ja tulivat lauhkeina hakemaan herkkupaloja Ellinooran kädestä.

Ne olivat juonikkaita. Kun ilta pimentyi, ne kuiskuttelivat päät yhdessä.

– Harjoitellaan lisää. Kun opimme hyppäämään aidan yli, voimme karata.

Eläintenkesyttäjä ihmetteli suojattiensa yhä kasvavaa tarmoa.

– Niillä on pahat mielessä, hän raportoi Ellinooralle.

– Ei voi olla, nehän rakastavat minua.

– Niinhän sinä luulet, ne ovat villieläimiä.

Muutaman viikon kuluttua linnan pihalla tapahtui. Sinne pystytettiin komea sirkusteltta. Eläimet puettiin karnevaaliasuihin. Koko kylä oli kutsuttu seuraamaan ensimmäistä esitystä.

Se oli menestys. Eläimet olivat taitavampia kuin koskaan. Kansa hurrasi ja valmistautui illan yllätysnumeroon. Se oli eläinten yhteinen trapetsihyppy.

– Nyt, kuiskasi Elli. Se oli menoa. Eläimet singahtivat kuin tykinkuulasta ilmaan. Ne lensivät läpi teltan katon ja yli pihaa ympäröivän aidan. Ne päätyivät muutamalla kuperkeikalla kukkulan rinteelle. Sen jälkeen pakomatka alkoi toden teolla. Eläimet hyppivät ja juoksivat ja kiljuivat. Riemulla ei ollut rajoja. Pääsivätkö ne onnellisesti kotiseuduilleen, sitä tarinamme ei kerro. Ainakaan vielä.

Kaiken tämän jälkeen Ellinoora masentui. Lääkäri määräsi hänelle mielialalääkkeitä. Ellinoora ei niihin uskonut. Elämä oli entistä tyhjempää, kun yhteiset historiankirjatuokiot Henrikin kanssa olivat loppuneet.

Kuningas oli hankkinut sievän sihteerin kirjoittamaan väitöskirjan puhtaaksi. Hänen iltansa kuluivat näissä puuhissa.

Ellinoora vetäytyi huvimajaan, luki rakkausromaaneja ja siemaili samppanjaa. Voihan sitä näinkin elämänsä viettää, hän tuumi lannistuneena.

Joonatanin silmät olivat kirkkaat.

– Se Ellinoora oli ihan tyhmä. Eläimet olivat paljon viisaampia. Hyvä että ne karkasivat. Minä voisin isona lähteä suojelemaan eläimiä viidakkoon.

PRINSESSA MIMOSA MERENNEITONA

– Joonatan, minulla on uusi tarina. Ajattelin kertoa sinulle sadun villikkoprinsessasta. Tässä esiintyy Mama Maddalenakin.

– Anna tulla vaan, tykkään siitä Mamasta.

Prinsessa Mimosa oli kadonnut. Häntä ei löytynyt mistään. Kuningas Myrsky oli kauhuissaan. Hän oli nuorena miehenä purjehtinut yli seitsemän meren. Hän oli kertonut kultatukkaiselle tyttärelleen seikkailuistaan. Mimosa oli ollut innoissaan.

– Minäkin haluan merelle. Isä varoitteli.

– Meri on vaarallinen. Meren väki elää villisti. He nostattavat tuulet ja yrittävät kaataa veneet. Merenneidot viekoittelevat merimiehiä soitollaan. Parasta pysyä kuivalla maalla.

Mimosa ei uskonut. Hän oli nuori ja villi ja halusi olla vapaa. Hän hiipi kesäyön kalpeassa valossa talliin ja satuloi lempiratsunsa. Parivaljakko kiiti yön selkään. Aamulla satoi ja kavioiden jäljet olivat hävinneet. Kuningas lupasi palkkion sille, joka löytää hänen tyttärensä. Kuningatar Pilvipouta oli murheen murtama. Mimosa oli perheen ainoa tytär, hemmoteltu ja rakastettu. Miksi hän oli lähtenyt omille teilleen? Vai oliko joku kaapannut hänet?

Aika kului, eikä tyttärestä kuulunut mitään. Oliko ilmassa taikuutta?

Oli kyllä. Prinsessa Mimosa oli saapunut onnellisesti meren rantaan. Miten hän löytäisi meren kansan?

Ennustajaeukko Mama Maddalena istuskeli rannalla.

– Auttaisitko minua, haluaisin päästä meren kansan luo.

– Autan toki, jos annat ratsusi minulle. Voin taikoa sinut merenneidoksi.

Mimosa riemastui. Hänestäkö merenneito. Hurjaa.

Mama juotti prinsessalle noitajuomaa. Mitään niin pahaa Mimosa ei ollut ennen maistanut. Yhtäkkiä rupesi tapahtumaan. Jaloissa kihelmöi. Pienet kutittavat suomut puhkesivat ja hetken kuluttua Mimosa heilutteli kiiltelevää pyrstöä. Hänestä oli tullut merenneito. Hän kiljaisi riemusta, hyppäsi saman tien mereen ja ui kohti ulappaa.

– Kas uusi sisko, tule tanssimaan kanssamme. Joukko vihreäsuomuisia merenneitoja piiritti Mimosan.

– Ajattelin mennä tervehtimään merenkuningasta ja prinssejä, hän kertoi.

– Älä unta näe, me merenneidot olemme vain hoviväkeä. Eivät kuninkaalliset sinusta piittaa. Jos haluat saada tuoreita silakoita illalliseksi, sinun pitää tulla mukaamme. Työvuoromme alkaa tuota pikaa.

Merenneito Mimosa hämmästyi. Eikö meressä riittänyt syötävää ilman aherrusta?

– Tule pian, näytämme mitä sinun pitää tehdä.

Merenneidot pyörsivät kohti pintaa ja suuntasivat kulkunsa Linnanmäelle. Siellä oli merivesiallas. Sen reunoja kiersi kapea tasanne, jonne tyttöset istahtivat kukin vuorollaan. Innokkaat asiakkaat heittelivät palloja ja kun he osuivat merenneitojen laudan reunaan, nämä putosivat sirosti kieppuen alas altaaseen.

Mimosa oppi pian keimailemaan ja keikuttamaan takapuoltaan ennen kuin putosi pyrstöä heiluttaen veteen. Aluksi se oli mukavaa, mutta illan mittaan paikat puutuivat ja yleisön naurunremakka soi korvissa. Onneksi työvuoro loppui ja hän pääsi takaisin mereen.

Neidot nukkuivat simpukankuorissa. Meriheinät huojuivat pienessä virtauksessa ja soittivat unilaulua. Mimosa nukahti ja näki unta merihevosista.

Aika kului, prinssejä ei näkynyt ja työ oli tylsää. Tuoreet silakatkaan eivät maistuneet. Mimosa laihtui ja tunsi, että häntä oli petetty.

– Haluan kotiin, mutta miten? Hän ui rantaan ja ilahtui nähdessään Mama Maddalenan.

– Kiltti eukko, voitko muuttaa minut taas neidoksi. Elämä merenneitona saa nyt riittää.

Eukko hymyili kullankiilto silmissään.

– Voin toki, mutta se maksaa. Mitä sinulla on antaa?

– Tuoreita silakoita.

– Ehei tyttöseni, silakoita saan pyydystettyä itsekin. Mutta jos annat silkkiset hiuksesi, ehkä saan pyrstösi vaihdettua jalkoihin.

Niin merenneito Mimosasta tuli taas prinsessa Mimosa. Mutta hän ei näyttänyt prinsessalta. Kaunis tukka oli keritty niin, että tyttönen näytti pikkupojalta. Eukko antoi hänelle väljät kuluneet vaatteet. Niine hyvineen Mimosa lähti kotimatkalle.

Hän käveli paljaat jalat rakoille, söi mansikoita tien varrelta ja joi vettä purosta. Kuvajainen lammen pinnassa sai hänet kauhistumaan.

– En voi mennä kotiin tämän näköisenä. Mitä ihmettä teen? Tyttö itki mutta puri sitten hammasta. Itsepä olen tämän sotkun aiheuttanut. Pakko keksiä jotain.

Hän näki läheisellä niityllä komeita hevosia.

– Jos pyrkisin vaikkapa talliin töihin, hän keksi, sillä hevosten kanssa hän oli ollut kaveri pienestä pitäen.

– Poika, sinulla kävi tuuri, tarvitsemme uuden rengin tallille, sillä edellinen lähti juuri omille teilleen, tilanhoitaja lupasi. – Saat asua tuolla puutarhamajassa muiden poikien kanssa.

Mimosalle se sopi. Nyt hänellä oli katto päänsä päällä, tukevaa maalaisruokaa, ei enää silakoita kiitos, sahtia ja mieluisa työ hevosten parissa. Renkipojatkin olivat mukavia. Etenkin komea Reinold.

Mimosan hiukset kasvoivat nopeasti. Pojat rupesivat katsomaan häntä kummissaan.

– Et taidakaan olla poika. Kiharasi ovat kultaiset ja hipiäsi hieno.

Mimosa siis paljastui mutta se ei häntä haitannut.

– Eikös me olla tasa-arvoisia, pärjään tallihommissa yhtä hyvin kuin tekin.

Poikia rupesi ujostuttamaan. Asua nyt samassa majassa kauniin tytön kanssa. Siihen oli vain yksi ratkaisu.

– Tuletko minulle omaksi? Reinold uskalsi kysyä. Se hiveli Mimosan korvia.

– Tulen tietenkin. Olen aina halunnut kunnon miehen ja kunnon maalaiselämää. Kuninkaanhovista ja merielämästä olen saanut tarpeekseni.

Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Tallirenki Mimosa lähetti vanhemmilleen viestin, että hän oli onnellinen Reinoldin kanssa.

– Minulla on pieni mökki, oiva aviomies, tallissa hoitohevosia ja pihalla perunamaa. Pieni vauvakin on tulossa.

Tämä viesti sulatti vanhempien sydämet.

– Kaikkihan me haluamme olla onnellisia, he vastasivat ja uskoivat siihen itsekin. Koskaan ei voi tietää, mistä onni löytyy.

– Miksi Helmi teit Mamasta niin ilkeän? En tykännyt siitä.

– Taidat olla oikeassa. Mama on oikeasti kiltti ja ymmärtää elämää. Lupaan pitää hänet jatkossa kurissa.

KUUTAMOPRINSESSA

– Minä olen ruvennut pitämään sinun prinsessasaduistasi, Joonatan yllätti Helmin. – Kerro joku uusi, mutta haluan että siinä on taas mukana Mama Maddalena.

Helmiä huvitti. Mama oli tunkenut itsensä satuihin huomaamatta.

– Minäpä yritän, Helmi lupasi.

Mama Maddalena oli palannut meren rannalta Hämeen keskiaikamarkkinoille. Kultaiset hiukset pilkistelivät huivin alta. Tarotkortit olivat mukana niin kuin aina. Muisto prinssi Robertista hiveli vieläkin.

– Kunpa hän tulisi tänne taas. Voisin lähettää hänen uniinsa kuvan kuutamoprinsessasta. Hänet löytää vain täältä pohjolasta.

Mama nosti itselleen onnenkortin. Se oli Narri.

– Kas kas, vielä minä häntä narraan.

Prinssi Robert tunsi outoa kaipuuta. Prinssi Mikael oli hylännyt hänet. Olo yksinäisenä poikamiehenä ei ollut mukavaa.

Robert näki unen. Siinä kalpea kuutamoprinsessa säteili tähtitaivaan valossa. Silmissä tuikki säkenet.

– Mistä hänet löydän? Voisikohan ennustajaeukko auttaa?

Prinssi satuloi hevosensa, otti miekkansa ja lähti matkaan. Kesä oli jo pitkällä. Satoi kaatamalla ja yöt olivat pilkkopimeitä.

– Minä hullu, haikailen unen perään, hän tuskaili.

Pakko oli kuitenkin jatkaa matkaa.

Mama Maddalenan teltan edustalta kohosi savu. Eukko paistoi räiskäleitä.

– Mitään näin hyvää en ole syönyt ikinä, prinssi kehui ja pisteli poskeensa letun toisensa perään. Mama hymyili. Hyvinhän tämä edistyi. Tie miehen sydämeen käy lettujen kautta.

– Tuota, et satu tuntemaan erästä kuutamoprinsessaa? Robert muisti asiansa.

– Taidan tuntea, mutta hän asuu kaukana Lapin maassa.

– Anna minulle ohjeet, lähden heti.

– Malta hetki poikaseni, pääset kyllä matkaan, mutta viivy sitä ennen yö teltassani, Mama houkutteli. Prinssille se sopi, sillä matka oli ollut pitkä.

Prinssi Robert heräsi virkistyneenä. Hän lähti tukevan aamiaisen jälkeen matkaan. Robert ratsasti päivän toisensa jälkeen. Maisemat muuttuivat karuiksi. Maman tuohelle piirtämä kartta ohjasi hänen kulkuaan. Tuolla näkyivät Nattaset, tuolla Kiilopää. Taidan olla lähellä. Jo oli aikakin, hän ilahtui. Robert tunnisti Maman piirtämän seidan.

– Kuutamoprinsessa asuu kodassa, jonne seita sinut ohjaa, Mama oli opastanut.

Prinssiä jännitti. Tässä hän oli matkalla tapaamaan unessa näkemäänsä kuvaa. Oliko oikeaa prinsessaa olemassakaan? Prinsessaa, joka asui kodassa, ei linnassa. Robertia alkoi epäilyttää koko touhu.

– Eihän minulla ole tuliaisiakaan, hän huomasi.

Kuutamoprinsessan veli Lassi oli kuullut vieraan hevosen kavioiden kopseen.

– Se ei taida olla poro, hän ihmetteli outoa ääntä.

– Kukas se sinä olet?

– Äh, olen tainnut eksyä. Olen prinssi Robert ja kuulin, että täällä asuu kaunis kuutamoprinsessa.

– Niin, entä sitten?

– Tuota, no en tiedä. Saisinko kuitenkin tulla tapaamaan häntä?

Lappilaiset olivat vieraanvaraisia. Prinssi sai siis astua pimeään kotaan. Keskellä oli tuli, joka sai varjot hyppimään seinillä. Kuutamoprinsessa oli ujo. Hän katseli vierasta säikkyen. Prinssi mikä lie, eihän täällä juuri kulkijoita näkynyt.

Robertkin oli hämillään. Neito oli todella kaunis kuin kuunsäde, mutta eihän heillä ollut mitään yhteistä. Ei hän tiennyt lappilaisista mitään. Keskustelu sujui kankeasti. Prinssille tarjottiin rieskaa ja poronkäristystä puolukkahillon kera. Hän irvisteli. Ei hän ollut koskaan moisia ruokia maistellut. Yritti kuitenkin urheasti.

– Haluatko tulla huomenna kanssamme hillasuolle? Lassi kysyi.

– Mikä se on? prinssi ihmetteli.

– Näet sitten, oli ainoa vastaus, jonka hän sai.

– Upeita, maku kuin parhailla kutsuilla, hän kiitteli, kun sai maistaa kirpeitä ja mehukkaita marjoja.

Mutta suo oli upottava. Prinssi kasteli kenkänsä ja illalla hänellä oli kuumetta.

– Nyt tarvitaan noitatohtoria, lappilaiset huolehtivat. Prinssi sai niin vahvoja rohtoja, että houraili.

– Kaunis kuuprinsessa, tule omakseni, hän vaikeroi koko yön.

Kuutamoprinsessa laittoi kylmiä kääreitä Robertin otsalle.

– Onkohan mies tosissaan? hän pohti. Kyllä minulle prinssi kelpaa. Olenkin aina halunnut nähdä maailmaa.

Robert toipui nopeasti hellien käsien kosketuksen voimasta.

– Hyppää taakseni ratsun selkään. Vien sinut kotilinnaani. Mutta matkalla käymme tervehtimässä Mama Maddalenaa. Ilman häntä en olisi koskaan löytänyt sinua, Robert kertoi. Kuutamoprinsessa kietoi kädet hänen vyötärölleen.

– Seuraan sinua, hän huokasi onnellisena.

– Kuutamoprinsessajuttu oli nasta, kerro lisää. Joonatanin mielikuvitus kiiti. – Jos vaikka Mama Maddalena tulisi niille kylään.

– Sopii, saduissahan kaikki on mahdollista, Helmi sanoi ja jatkoi sujuvasti. Tarina syntyi sitä mukaa, kun hän kertoi.

– Quu, kuutamoprinsessani, haluaisitko lähteä kanssani retkelle? Otamme vaunut ja ajamme kukkuloiden yli naapurivaltakuntaan. Kuningatar Ellinoora ja kuningas Henrik ovat kutsuneet meidät iltapäiväteelle, Robert ehdotti.

Quu ilahtui. Päivät linnassa olivat ikävystyttäviä. Hovineidot hoitivat askareet ja hänen aikansa tuli pitkäksi. Elämä oli jatkuvaa vaatteiden vaihtoa ja pianon pimputtelua.

Onneksi kaikki ei ollut ihan näin synkkää. Hän oli saanut ystävän. Prinssi Robertin sisar Prinsessa Tähti oli mukavaa seuraa. Hänen kanssaan oli hauska ratsastaa läheisillä kukkuloilla ja pelata illalla takkatulen ääressä Canastaa. Prinssi Robertilla oli omia kiireitä tärkeissä miesten asioissa.

Tie kulki vihreiden metsien läpi. Tuntureihin tottunut Lapin tyttö katseli näkymiä innoissaan. Ruusupensaat kukkivat ja pääskyset kirmailivat vaunujen ympärillä.

– Tervetuloa, olemme jo kaivanneetkin teitä. Kuningatar Ellinoora oli piristynyt. – Onko sinulla lempinimeä, kuutamoprinsessa vaikuttaa kovin viralliselta.

– Kotiväki kutsui minua Quuksi.

Tee tarjoiltiin puutarhan huvimajassa. Pöytä notkui kermakakkuja.

– Vau, näin paljon kirjoja. Quu huokaili ihastuksesta. Ellinoora esitteli ylpeänä aarteitaan.

– Mummoni oli parantaja ja opetti minutkin tuntemaan villiyrttejä, Quu kertoi.

– Tässä, saat lainaksi tämän rohdosopin. Palautus onkin hyvä syy seuraavaan vierailuun.

Quu niiasi. Nyt hän tiesi, miten viettäisi aikaa kotilinnassa.

– Olen kutsunut meille muitakin vieraita. Tulkaa tutustumaan tietäjäeukko Mama Maddalenaan, Ellinoora kehotti.

Mama loikoili pihalla pehmustetussa riippukeinussa. Hän oli puoliunessa. Matka oli ollut rasittava, mutta täysihoito linnassa korvasi vaivat.

– Kas, prinssi Robert ja nuorikko, onpa mukava nähdä teitä.

– Mama, olen ikuisesti nöyrä palvelijasi, Robert polvistui.

Mama halasi prinssiä. – Oletkos poikaseni saanut täällä yhtä hyviä räiskäleitä kuin minun paistamani?

– Mama, sinun lettusi ovat maailman parhaita.

– Nuoret, nostakaa kukin vuorollanne onnenkortti, Mama sanoi ja otti tarotpakan leveän hameensa taskusta.

– Robert, sait Kuun, tietenkin. Mutta muista että kuulla on myös pimeä puoli.

Robert nauroi. Hän katseli maailmaa rakastuneen miehen silmin.

– Sitten sinä kuuprinsessa. Quuta jännitti. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki tarotkortit.

– Nopeus, kas kas. Se on tyttöseni älykkyyden ja oppimisen kortti. Sinulla on kyky omaksua uusia asioita nopeasti. Mutta muista käyttää lahjojasi hyvään. Sitten teidän korkeutenne kuningatar.

Ellinoora pelästyi. Kortin kuvassa roikkui mies jalastaan hirsipuussa.

– Niinpä niin Ellinoora, sinä olet juuttunut yhteen asiaan. Se estää sinua pääsemästä eteen päin. Unohda vanhat surut ja hanki elämä.

Ellinoora huolestui. – Mama, taidat olla oikeassa. Ehkä keksimme yhdessä virkistystä?

Mama nyökkäsi. Hänellä oli suunnitelmia.

– Jatketaan, kukas se sinä olet? Emme ole ennen tavanneetkaan.

– Olen prinsessa Tähti tuolta naapurivaltakunnasta.

– Että ihan poikamiestyttö. Katsotaan, mitä kortit sinulle lupaavat. Maljojen ässä. Olet onnekas, sinulla on kaikki hyvin ja kortit lupaavat lisää onnea ja ylitsevuotavia maljoja. Siitä tulikin mieleen, Ellinoora lupasi meille teen lisäksi samppanjaa. Eiköhän kilauteta!

Helmi, ei tarinaa voi noin lopettaa. Kaikki saivat ennustuksia, jotka tarkoittavat jotain. Haluan kuulla mitä. Ja se Tähti on ihan uusi. Sinulla on selvästi mielessä joku tylsä pussausjuttu.

– Poika, malta mielesi, meillä on vielä monta satutuokiota edessä.

– Helmi, onko sinulla tarotkortit? Poikaa ennustukset kiinnostivat.

– Onpa hyvinkin, haluatko nähdä?

Joonatan selaili kortteja uteliaana.

– Upeita kuvia. Miekkoja, sauvoja, lantteja ja maljoja, mitä nämä tarkoittavat?

– Kaikilla korteilla on jotain kerrottavaa. Ne on kuvattu värein ja symbolein.

– Kuolema, luurankomies, tarkoittaako tämä, että joku kuolee?

– Ei, vaikka moni sitä pelästyykin. Kuolema tarkoittaa vain, että joku asia on valmis päättymään ja se mahdollistaa, että joku uusi juttu voi alkaa.

– Vähän niin kuin se, että minä pääsen kohta ekaluokalta ja aloitan syksyllä toisen luokan.

– Juurikin niin.

TELEVISIOKUVAUKSISSA

Helmi ja Joonatanin Tuuli-äiti olivat seisoneet jo tunnin televisiostudion aulassa.

– Pysykää rivissä, jokainen pääsee vuorollaan koekuvaukseen, reipas kuvaussihteeri huikkasi.

Odotus oli puuduttavaa. Epäilyksen siemen heräsi, kun he katselivat vaivihkaa tyttöjen pitkää riviä. Kaikki näyttivät kuvankauniilta. Ei heillä tainnut olla mahdollisuuksia päästä tv-kuvauksiin.

Idea oli syntynyt, kun Tuuli oli lukenut ilmoituksen Haemme nuoria laulu- ja tanssitaitoisia naisia avustajiksi kesällä kuvattavaan sketsisarjaan. Hän oli vapaalla, sillä Joonatanilla oli mukavaa kesäohjelmaa. Poika olisi viikon partioleirillä ja jatkaisi sieltä matkaa mummolaan. Tuuli kaipasi kesälomaviikoilleen uusia kokemuksia. Helmilläkin oli opiskelutauko.

– Ilmoitamme teille valinnoista viikon sisällä, kuvaussihteeri Laila lupasi.

Helmin ja Tuulin riemulla ei ollut rajoja, kun he saivat kutsukirjeen saapua kesäkuun alussa kuvauksiin. Paikka oli molemmille tuiki tuntematon Hämeenlinna.

– Hei, vuokrataan oma kämppä, tytöt suunnittelivat.

Sellainen löytyi Aulangontieltä. Vihreät lehmukset varjostivat kaunista kerrostalokaksiota.

– Tämä on onnea. Toivottavasti pärjäämme kuvauksissa, Tuuli hihkui.

Televisiotiimi oli naisvaltainen. Ohjaaja Doriksen ja näyttelijä Eevan lisäksi joukkoon kuuluivat kuvaussihteeri Laila, meikkaaja Mirja, puvustaja Tarja sekä tekniikan pojat. He olivat majoittuneet Aulangon hotelliin.

– Kuvaamme kolmen viikon ajan sketsisarjaa Me Eevat. Synopsikset ovat valmiit, jaamme ne kohta. Sarjan idea on, että kaksi naista, siis Doris ja Eeva kaappaavat vallan ja pyörittävät tätä pikkukaupunkia. Käytämme siinä kaikkia naisellisia avujamme. Te avustajat saatte koristaa ohjelmaa. Laulatte, tanssitte ja kuljette avokaulaisissa kesämekoissa.

Se kuulosti hyvältä. Helmi, Tuuli sekä neljä muuta neitosta saivat perusteellisen kauneuskäsittelyn. Hiukset käherrettiin, kasvot meikattiin ja heidät puettiin jokaista kohtausta varten fantasia-asuihin.

– Tämä ei voi olla totta, mielettömän ihanaa ja tästä vielä maksetaan, Helmi ja Tuuli ihastelivat.

Ilo oli ennenaikainen. He saivat huomata, että töitä tehtiin tosissaan. Herätys oli aamuviideltä, sillä avustajien piti olla valmiita kuvausten alkaessa. Eikä se käynyt kovinkaan vikkelästi. Kuvaukset olivat puuduttavia.

– Kohtaus 5, seitsemäs otto. Kuvaussihteeri Laila löi tottuneesti klaffia. Jokaista kohtausta harjoiteltiin ja se kuvattiin niin monta kertaa, että kaikki olivat tyytyväisiä.

– En taidakaan haaveilla filmitähden osasta, Helmi totesi synkkänä. Tytöt tärisivät aamukasteisella nurmikolla pienissä tanssimekoissa. Huulet olivat siniset, vaikka meikkaaja teki kaikkensa, jotta neitoset olisivat hehkeitä. Nälkäkin oli. Onneksi energiapatukat oli keksitty.

– Kuvittelin, että vietämme iltaisin riehakasta poikamiestyttöelämää. Eihän se onnistu, kun silmät painuvat kiinni heti iltauutisten jälkeen, Tuuli valitti.

Herkullisia kuvauskohteita riitti.

– Tänään meillä on makea päivä. Kuvaamme leivoksia, Doris hehkutti. – Otamme lähikuvia. Jokainen saa valita niin monta herkkupalaa kuin arvelee jaksavansa syödä.

Cafe Laurellilla riitti valinnanvaraa.

– Saadaanhan mekin, tiimin pojat kysyivät vesi kielellä. Tottahan toki he saivat.

– Ei enää yhtään leivosta ikinä, Helmi ja Tuuli vaikeroivat kuvauspäivän päätteeksi. – Mennään Marin grillin kautta kotiin.

Viikonloput olivat vapaat. Tiimi matkusti kiltisti kotiin. Useimmat olivat perheellisiä.

– Mitä keksisimme? Helmi ja Tuuli hämmästelivät, kun kaivattu vapaa-aika koitti.

– Eiköhän lähdetä bilettämään. Käsikirjoituksen mukaan viimeisin osa kuvataan Aulangon sambakarnevaaleissa. Harjoitellaanko jo nyt?

Molemmat olivat tanssitaitoisia, mutta samba oli heille vieraslaji.

– Rohkeasti parketille, eiköhän sieltä löydy opettajia, Tuuli tuumi.

Kesäyö oli valoisa. Aulangon hotellin tanssisali oli koristeltu värivaloin. Tytöt olivat pukeutuneet rohkeisiin luomuksiin. Sellaisia löytyi puvustajan varastoista. Hän oli jättänyt avaimet auliisti avustajien käyttöön.

Tanssittajia löytyi, kuinkas muuten.

– Hei, mehän osataan, tytöt huomasivat. Ilta päättyi siis onnekkaasti.

Kesäyön on onni omanani, tytöt hoilasivat kotimatkalla ja pitivät toisiaan kädestä.

– Aloitamme kuvaukset sambakulkueella. Se lähtee torilta ja päätyy Hämeen linnan pihalle. Harjoitukset alkavat huomenna, Doris kertoi.

Helmi ja Tuuli hymyilivät. Nyt he pääsisivät loistamaan. Soitto soi ja tyttöjen kulkue herätti katsojissa hilpeyttä. Tämä oli jotain ennen näkemätöntä pikkukaupungissa.

Kuvaukset jatkuivat illalla Aulangolla. Tanssikengät hiersivät varpaita ja hiki tuli pintaan. Televisiotiimi oli pukeutunut juhla-asuihin. Helmi ja Tuuli tuskin tunnistivat komeat kameramiehet. Tarja oli pukenut heidät frakkeihin. Rusetit olivat ojennuksessa ja jakaukset suorassa.

Doriksella ja Eevalla oli yllä vanhan ajan glamouria puuhkineen. Naiset säteilivät. Niin myös Laila. Hänellä oli liehuvahelmainen tanssiaispuku ja silmissä maskaran lisäksi pilkettä. Helmi ja Tuuli olivat huomanneet, että kameramiehistä komein viihtyi epäilyttävän hyvin Lailan läheisyydessä.

Ilta oli menestys. Esiintyjät ylittivät itsensä.

– En tiennytkään, että minulla on näin hurjasti rytmiä veressä, Helmi huokaili, kun kuvaukset olivat ohi.

– Kiitokset avustajille, voi olla, että vielä tapaamme. Doris kiitteli työryhmäänsä. – Otimme kaupungin haltuumme, kohottakaamme siis maljat.

PAHA SILMÄ

– Nyt Joonatan tulee hurja juttu. Lupaa, että et näe pahoja unia, Helmi sanoi silmät viiruina. Hän halusi tarinaan dramatiikkaa.

– Jee, hyvä homma, anna tulla vaan, Joonatan innostui.

Helmi otti hyvän asennon korituolissa. – Saat kuulla taikavoimista. Olisitko arvannut, että kuutamoprinsessa on myös noita?

Quu ahmi Kuningatar Ellinooralta lainaamaansa rohdosoppia. Hän tunsi ennestään Lapin yrttien mahtavat voimat. Entä nämä etelän kasvit? Näissä oli ytyä.

Quu kiipesi linnan takana kohoavalle kukkulalle kori käsivarrellaan. Hovineidot olivat pyrkineet mukaan, mutta Quu halusi tutkia maastoa rauhassa.

– Kerään vain vähän luonnonkukkia, hän rauhoitteli seuralaisiaan. Mitä nämä ovat? Toden totta, taikasieniä. Näitä olen aina halunnut testata. Taidan haukata itse pienen palan, niin näen, onko niillä tehoa.

– Prinsessa Quu, puhutte aivan sekavia, näettekö näkyjä? hovineidot huolestuivat Quun palattua kukkurallisen sienikorin kanssa.

Quu hihitti. Näin hauskaa hänellä ei ennen ollutkaan. Taidan kuivattaa sienet ja nautiskella jatkossakin, hän päätti ja vetäytyi lepäämään.

Aika kului. Prinssi Robert alkoi huolestua, kun nuori vaimo naureskeli itsekseen ja oli usein muissa maailmoissa. Pitäisiköhän kutsua tohtori?

Prinsessaa rupesi ärsyttämään miehen holhoaminen. – Tässä kupponen rauhoittavaa yrttiteetä. Hän tarjosi Robertille tuoksuvan juoman. Arvaat varmaan, että siihen oli sekoitettu taikasieniä.

– Robert, mikä sinun on? Olet aivan kalpea. Quu ravisteli miestään. Pahus, taisin sekoittaa juomaan liikaa sienijauhetta.

Prinssi Robert kuoli. Quu oli hetken poissa tolaltaan, mutta toipui nopeasti. Häneen oli mennyt piru. Olen kaikkivoipa, voin kukistaa kenet tahansa. Prinsessan ennen niin kuunhohtoiset silmät loistivat kiihkeän vihreinä. Hän rakennutti linnan sisäpihalle rohdospuodin.

Puskaradio toimi ja kylän naiset tulivat innokkaina ostoksille. Tarjolla oli villiyrttejä, lepakonsiipiä sekä taikasieniä parannuskeinoina joka tautiin.

Kylässä alkoi tapahtua kummia. Hankalat naapurit sairastuivat. Vuokraisännät rampautuivat. Naiset nauraa kikattivat omia aikojaan.

Prinsessa Tähti alkoi epäillä pahinta. Ennen niin sopuisa Quu oli muuttunut.

– Sinulla on paha silmä, Tähti ymmärsi. – Voit pelkällä katseella aiheuttaa ikävyyksiä.

– Niinpä niin, varokin arvostelemasta minua. En vastaa seurauksista.

Tähti pelästyi. – Olinkin aikeissa lähteä vuorotteluvapaalle. Pidä puotisi ja pidä katalat aikeesi.

Quulle tuli paha mieli. Ei hän oikeasti ollut ilkeä, mutta taikasienet olivat sekoittaneet pään. Olisikohan aika mennä vieroitushoitoon? Nyt tiedän, pakenen kuningatar Ellinooran linnaan. Voimme yhdessä lukea muutakin kuin rohdosoppia. Kirjakin pitää palauttaa, hän päätti.

– Onko sellaisia taikasieniä olemassa? Joonatanin silmät olivat ihmetyksestä pyöreät.

– Kyllä niitä on ja moni on jäänyt koukkuun.

– Hurjaa, minä en ainakaan kokeile. En muuten tykännyt, kun tapoit prinssi Robertin. Voisikohan Mama Maddalena auttaa?

– En usko, noidat pystyvät kyllä moneen, mutta eivät herätä kuolleita. Sadut ovat usein julmia. Jaksatko vielä kuunnella?

– Joo, tästä on tullut jännää, Joonatan sanoi ja kävi hakemassa keittiöstä pussillisen sipsejä.

LUKU- JA MAALAUSPIIRI

– Tervetuloa Quu ja osanottoni. Prinssi Robert oli hyvä mies. Kuningatar Ellinoora otti vieraan ystävällisesti vastaan. Saihan hän nyt seuraa.

Mama Maddalena oli surullinen urhonsa menetyksestä. Mama oli jäänyt linnaan täysihoitoon pitemmäksi aikaa kuin oli suunnitellut. Leivokset ja kermakakut maistuivat. Sitä paitsi seuraaviin keskiaikamarkkinoihin oli aikaa. Nimi oli muuttunut keskiaikafestivaaliksi.

– Ajat muuttuvat, me emme, Ellinoora filosofoi. – Mutta nyt Quu kultaseni, asetu taloksi. Teehetki odottaa huvimajassa.

Prinsessa Quu tunsi tulleensa kotiin. Hän rakasti kirjoja ja hyvää ruokaa. Ellinooran seura oli piristävää.

– Luetaanko yhdessä joku uutuusromaani ja keskustellaan siitä. Perustetaan oikein lukupiiri, Ellinoora ehdotti.

Rouvat valitsivat ex tempore kirjan Rouva C. Se kuulosti eksoottiselta. Ja rouviahan tässä oltiin.

– Voi hyvänen aika millaista elämää takapajuisessa Suomessa on 1800-luvulla, Ellinoora huokaili. – Liuta lapsia, vain yksi piika ja mieskin aina töissä. Oli siinä naisella kestämistä. Mutta kyllä tämä Minna Canth osasi kirjoittaa. Ei hän tosin hovielämästä mitään tiennyt.

Rouvat tunsivat olevansa parempiosaisia. Olihan heillä piikoja passaamassa.

– Mitä seuraavaksi? Luetaanko jotain rohkeaa? Kukaan ei tosin tiennyt, mistä he saisivat eroottista kirjallisuutta.

– Minä tiedän, googlataan, Quu keksi.

Toden totta, netistä löytyi niin raskasta pornoa, että rouvat haukkoivat henkeä. Ei tällaista voi lukea, he totesivat yhteen ääneen. Ei tämä ole todellista.

– Minä tiedän, luetaan satuja. Se on todellista. Prinsessa Ruusunen ja Lumikki ovat sielunsiskojamme. Ja seuraavaksi voimme siirtyä Hertta-sarjaan, Ellinoora iloitsi.

Päivät kuluivat ja lukupiiri kokoontui säännöllisesti. Prinsessa Quu oli jättänyt taikasienet. Oikeastaan samppanja oli paljon parempaa ja sekin sekoitti mukavasti pään. Ellinoora ja Quu löysivät kirjojen ja kuplajuomien lisäksi muutakin elämäniloa. Lähetti toi kaupungista suuren ruskeaan paperiin käärityn paketin.

– White Nights vesivärejä, näädänkarvasiveltimiä ja Cansonin akvarellipaperia, rouvat ovat hyvät.

Ellinooran haave maalausryhmästä toteutui. Rouvat istuivat pihalla aurinkotuoleissa ja maalasivat keskittyneesti maisemakuvia. Kukatkin kelpasivat malleiksi, ne kun pysyivät paikallaan toisin kuin Ellinooran villit partacolliet. Koirat kävivät haistelemassa maaleja, mutta totesivat ne epäkiinnostaviksi. Pallopeli oli hauskempaa.

Mama Maddalena jaksoi temmeltää koirien kanssa. Saihan hän siinä liikuntaa kermaleivosten vastapainoksi. Ellinoora ja Quu maalasivat kuvat toisistaan samppanjalasit kädessä. He hihittivät kuin pahaiset kakarat. Kuvista tuli lähes näköiset.

Idylli särkyi jatkuvien sateiden vuoksi. Maalausryhmä kokoontui nyt salongissa kristallikruunujen alla. Rouvat maalasivat asetelmia. Maljakot pursuivat kukkia ja koriste-esineet otettiin käyttöön. Hovineidot kiillottivat hopeaa kädet rakoilla. Huvimajan katto vuoti, joten lukupiirikin kokoontui sisätiloissa. Jotain kuitenkin puuttui. Illat tuntuivat pitkiltä, kun Mama oli palannut kotiinsa.

– Hei nyt keksin, Ellinoora innostui. – Perustetaan marttayhdistys. Sinä Quu saat olla puheenjohtaja. Minä voin olla kulttuurivastaava. Kutsutaan kylältä tuttuja rouvia mukaan. Olen kuullut, että marttojen tunnuslause on ”Elämä on parasta itse tehtynä”. Ruvetaan naisasianaisiksi.

Quu piti ehdotusta oivallisena. Kaikki virikkeet olivat tervetulleita.

Linnan marttaryhmä piti perustavan kokouksen jo seuraavalla viikolla. Kylän rouvat olivat tohkeissaan.

– Alku tää voi olla jonkun uuden, he kuiskivat.

– Meidän pitää tehdä toimintasuunnitelma. Onko ehdotuksia? Ellinoora kysyi.

Rouvien kielenkannat aukesivat. Ehdotuksia tuli enemmän kuin Elli ehti kirjata.

– Retkiä lähiseudun kartanoihin, käsitöitä, voisimme neuloa vastasyntyneille vauvoille töppösiä, ruokakursseja, perinneruokia, rohtoyrttikursseja, martat ehdottivat kilvan.

Prinsessa Quu kauhistui. Ei enää ikinä rohtoja. Kaikki muu kuulosti hyvältä.

Tuumasta toimeen. Ellinoora puhkui taas intoa.

– Miksi en keksinyt tätä aikaisemmin? Turhaan lipitin yksinäni samppanjaa. Tai hauskaahan se oli.

Päivät kuluivat mukavasti. Prinsessa Quun seura piristi Ellinooraa. Hän odotti, mitä mukavaa he keksisivät yhdessä. Kylän rouvat olivat tohkeissaan. Heidän elämänlaatunsa koheni uuden harrastuksen myötä. Tosin ukkokullat olivat epäluuloisia.

– Mitä te siellä linnassa teette? Saatte vielä huonoja vaikutteita. Ja kotityötkin ovat tekemättä.

Rouvat viis veisasivat. Heillä oli nyt Tärkeää Tekemistä. Kun itse linnanrouva oli mukana, he tunsivat olevansa mukana jossain elämää suuremmassa hankkeessa.

– Mahtavaa, he siunailivat suut muikeina.

– No joo, tämä oli nyt taas tällaista naisten juttua. Mitä se porno tarkoittaa? Joonatan purnasi.

– Hups anteeksi. Se oli lipsahdus. Ei saduissa ole pornoa. Se on niitä aikuisten juttuja. Tiedät sitten isompana, Helmi katui innostustaan.

– Miksi kaikki aina sanovat noin. Taidan googlata.

– Älä hyvä poika, unohda se kohta.

– No joo, ei se minua oikeasti kiinnosta.

Satu jatkui seuraavalla viikolla. Helmi oli kehitellyt tarinalle jatkoa mielessään.

QUU JA TÄHTI

Prinsessat olivat palanneet kotilinnaan. Quu oli kutsunut marttaryhmän vierailulle.

– Tulkaa heti keväällä, kun puutarhani kukoistaa.

Tähti oli kiertänyt tapaamassa sukulaisia. Hän oli saanut nopeasti tarpeekseen jatkuvista kysymyksistä, onko hänellä sulhasta.

– No ei ole, enkä aio hankkiakaan. Ajattelin ruveta opiskelemaan, hän ilmoitti topakasti. Sukulaiset hämmästyivät.

– Eihän sinun tarvitse. Sinulla on kaikkea, mitä prinsessa voi toivoa.

– Niin paitsi kirjasivistystä. Minusta tulee humanisti.

Siihen sukulaisilla ei ollut vastaväitteitä. Eivät he edes tienneet mikä se semmoinen humanisti on.

Kotilinnassa vallitsi rauha. Prinsessat olivat taas kavereita. Quu katui aiheuttamaansa tuhoa. – Parannan tapani, hän vannoi.

Tähti halusi uskoa sen. Hän ihaili Quun akvarelleja. – Olet taitava, opetatko minuakin?

Siitä tuli hauskaa. Molemmat maalasivat isoilla siveltimillä. Hovineidoillakin oli hauskaa, kun he kävivät kurkkimassa, mitä syntyi.

– Mitä jos juhlisimme kotiinpaluuta, Quu suunnitteli. – Järjestetään naamiaiset. Olemmehan molemmat vapaita. Täällä olisi paikka parillekin prinssille. Tehdään jekku. Vaihdetaan hovineitojen kanssa osia. Kukaan ei tunnista meitä naamioiden takaa.

Hovineidot olivat epäileväisiä, mutta suostuivat. Quu ja Tähti vaihtoivat hovineito Sissin ja hovineito Saran kanssa asuja. He peittivät kasvonsa. Muilla hovineidoilla oli hauskaa. Kumpi oli kumpi? He eivät muka tunnistaneet emäntiään. Nämä lähtivät leikkiin mukaan.

– Olemme palveluksessanne, Quu niiasi.

– Kuka sitten on emäntä? hovineidot hämmästelivät.

– Tietysti sinä Sissi ja sinä Sara. Te voitte esittäytyä prinsessa Quuksi ja prinsessa Tähdeksi.

– Apua, emme me osaa.

– Totta kai osaatte, eivät vieraat tunnista teitä naamioiden takaa. Ottakaa vaan rennosti. Juokaamme kuohuvat maljat ennen vieraiden tuloa.

Juhlapäivä oli pilvinen. Sateen uhka leijaili ilmassa. Linna oli siivottu komeroita myöden, ikkunat pesty ja puutarha kukoisti. Vieraita saapui ennätysmäärin. Tieto kahdesta sinkkuprinsessasta houkutteli nuoria toivorikkaita kosijoita paikalle.

– Ihanat prinsessat, saammeko suudella viehättäviä käsiänne, prinssit pyysivät ja kumarsivat.

Hovineidoilla oli pitsihansikkaat. Muuten hopeiden kiillotuksesta kärsineet kädet olisivat paljastaneet heidät. Posket punoittivat naamioiden alla.

Tanssi alkoi. Menuetti sujui kaikilta. Hovineidoiltakin. Olivathan he järjestäneet omia varjotanssiaisia. Tämä oli jotain aivan muuta. Nämä herrasmiehet, miten rohkeita he olivatkaan. Suikkasivat suuta, puristelivat rintoja, nostivat hameita. Ei tällaisesta ollut puhetta. Tai mitä väliä, hyvältähän se tuntui. Oli huikeaa olla haluttu. Ei haitannut, että kaikki oli vain prinsessojen kujetta.

Quu ja Tähti istuivat salongissa. – Katso, tuokin naapurivaltakunnan prinssi ottaa vapauksia, joihin emme ikinä suostuisi. Hyvä nähdä, mitä he ovat miehiään.

– Tuolla on ainoa järkevänoloinen miekkonen. Olen kuullut, että hän on runoilija.

Prinssi Mikaelhan siellä oli. Hän oli etsinyt paikkaansa maailmassa huonolla menestyksellä. Hän oli tullut juhliin kuvitellessaan, että prinssi Robert olisi siellä. Oli aika tehdä sovinto. Mutta voi. Hän sai kuulla, että entinen poikaystävä oli kuollut.

– Esitän surunvalittelut hänen leskelleen, mistä löydän hänet?

– Prinsessa Quu, kaipaan kovasti miestänne, hän suuteli Sissin kättä.

Hovineito Sissi lehahti punaiseksi. Tällaiseen hän ei ollut varautunut. Prinssi ihmetteli, miksi nuorikko häkeltyi ja pakeni paikalta.

– Olipa tyly tyyppi, hän ihmetteli.

Oikea Quu seurasi sivusta. Hän tiesi, että prinssi Robertilla oli ollut rakastettu. Prinssi Mikael siis. Joku outo tunne yllätti. Tämä nuori mies, runoilija, oli kiinnostava. Vaan miten mennä tekemään tuttavuutta hovineidon asussa. Menen silti, eihän minulla ole mitään menetettävää, hän päätti.

Prinssi Mikael ilahtui. Hovineidon kiinnostus yllätti. Olipa tämä rohkea. No, juhlimaan tänne oli tultu. Sateentuoksuinen yö sai sydämet sykkimään.

Entä Tähti. Hän istui yksin ja haaveili omasta prinssistään. Harmi, kun vieraiden joukossa ei ollut ketään kiinnostavaa. Ensi kerralla sitten, hän tuumi. Mutta kuka oli tuo harmaahiuksinen tietäjän näköinen herra?

Yliopiston professori oli saapunut kunnioittamaan linnan väkeä.

Tähti hätkähti. Minun on pakko mennä tervehtimään. Sarasta ei ole siihen. Hän vaihtoi kiireesti hovineitonsa kanssa vaatteet. Sara oli enemmän kuin helpottunut. Ei ollut helppoa olla prinsessan housuissa. Niihin oli tungosta.

Tähti harppoi määrätietoisesti professorin luokse.

– Tervetuloa, arvostamme kovasti oppineisuuttanne. Mikä sai teidät tulemaan matalaan majaamme?

Professori Pinkki naurahti. – Olen kuullut, että täällä on prinsessoja, joita kiinnostaa tiedemaailma. Jos puhun suoraan, yliopistomme tarvitsee rahalahjoituksia ja siinä sivussa voimme kouluttaa teidät.

Tämä oli suoraa puhetta. Tähti tiesi, miten opinhaluinen Quu oli. Häntä itseään kiinnosti estetiikka. Mikä ettei? Tässä oli Mahdollisuus.

– Helmi hei, olihan se ihan jees, mutta minä kaipaisin seikkailuja. Et ole pitkään aikaan kertonut miekkataisteluista tai muista poikien jutuista. Nämä prinsessat ovat nykyään ihan lällyjä.

Helmi myönsi, että hän oli eläytynyt täysillä prinsessamaailmaan ja unohtanut seikkailut.

– Mitä haluaisit kuulla?

– Löytyisikö linnan läheltä lohikäärmeitä tai jotain muuta jännää?

– Lohikäärmeitä, hyvä idea. Toki löytyy.

PUNAINEN LOHIKÄÄRMEARMEIJA

– Tähti, näin puutarhassa sisiliskon pesän. Pikkuliskoja oli satamäärin. Onko se tavallista? Quu oli hätääntynyt, vaikka pienet liskot eivät vaikuttaneetkaan vaarallisilta.

– Meillä on aina ollut sisiliskoja, Tähti rauhoitteli.

Mutta ei tällaisia. Pikkuliskot kasvoivat silmissä. Ne valloittivat puutarhan ja ahmivat pieniin suihinsa kaiken vihreän. Piha oli tuota pikaa hiekkaerämaa. Eivätkä liskot olleet enää pieniä. Ne saivat selkäänsä punaiset suomut ja silmiinsä hehkun.

Quu ja Tähti pelästyivät. – Mitä minun marttasiskoni sanovat, kun puutarha on syöty. Nyt on pakko peruuttaa kevätretki. Mama Maddalenasta olisi nyt apua. Harmi, kun hän on palannut Hämeeseen. Quu huolehti.

Jäähyväiset olivat olleet sydäntä riipaisevat.

– Tyttäret, nostakaa vielä onnenkortit.

– Prinsessa Tähti, sinun elämässäsi tapahtuu. Sait Auringon. Se on parasta, mitä voin sinulle suoda. Näen pilkahduksen romantiikkaakin. En ollenkaan osaa arvata, kuka on sydämesi valittu.

– Prinsessa Quu, sinä se osaat yllättää. Korttisi on Tiede, enpä olisi uskonut. Ehkä prinssi Mikael opastaa sinua kirjaviisauteen. Olipa tämä yllättävää.

Mutta ne sisiliskot. Niistä kasvoi tuota pikaa jättisuuria lohikäärmeitä. Prinsessat naulasivat ovet ja ikkunat kiinni. Linnaan ne eivät ainakaan pääsisi. He olivat loukussa. Hovineidot kirkuivat.

– Tällaista emme ole koskaan nähneet.

Piiritys jatkui. Vesi- ja ruokavarastot hupenivat.

– Apua, laihdummeko? tytöt kauhistelivat.

Linnassa ei ollut puhelinta. Mutta nettiyhteys oli.

– Professori Pinkki, olemme pulassa, apua, Tähti viestitti.

Professori oli aina haaveillut sankarin osasta. Nyt hänellä oli tilaisuus näyttää prinsessa Tähdelle, että hän oli Mies. Pinkki sonnustautui haarniskaan ja otti miekan käteensä.

– Kyllä minä niille pirulaisille näytän.

Taistelu oli ankara. Professori hävisi 5 – 0. Hän luikki vähin äänin takaisin yliopistolle.

– Oppilaat, teillä on nyt näytön paikka. Olen järjestänyt näin koemielessä tositilanteen. Kaikki nuoret miehet ja naiset, lähdemme taistelemaan lohikäärmearmeijaa vastaan.

Nuoret innostuivat. Kerrankin tapahtui jotain jännittävää.

Miehet syöksyivät miekkoineen asemiin. Naisilla oli keveämmät aseet. Hiusspraypullot.

– Hurahuh-hah-hei, laulumme raikaa, täältä tullaan.

Taistelulaulu kannusti toimintaan. Lohikäärmeet hätääntyivät. Eivät ne olleet odottaneet tällaista armeijaa.

– Ehkä peräännymme varovasti naapurivaltakuntaan, ne supattivat keskenään. – Miekkoihin olemme tottuneet jo prinssi Yrjön ajoista lähtien, mutta naisten hiussuihkeet ovat kaamea ase. Niistä emme selviä.

Rauha palasi linnaan ja professori Pinkistä tuli sankari.

– Ei se mitään, tämä on ihan jokapäiväistä, hän kommentoi vaatimattomasti. – Neitoset, tervetuloa seuraavalle kurssilleni yliopistoon. Opiskelijatoverinne odottavat jo innokkaasti tapaavansa kuninkaallisia.

Prinsessa Quu ja prinsessa Tähti viettivät tanssiaisten jälkeen hiljaiseloa. Yliopiston lukukausi ei ollut vielä alkanut. Heidän ei tarvinnut päntätä pääsykokeisiin. Tuntuva lahjoitus yliopiston kassaan takasi opiskelupaikat.

Prinssi Mikael oli palannut kotilinnaansa ja näki haaveellisia unia hovineidostaan. Mitenkähän tästäkin sotkusta selvitään? Quu mietiskeli. Heillä oli ollut ihana yö yhdessä, mutta siihen se jäi. Yhden yön juttu siis. Prinssejä tulee ja menee, Quu lohduttautui, mutta ei itsekään uskonut siihen. Ehkäpä vielä tapaamme onnellisten tähtien alla.

– Olihan siinä vähän yritystä, mutta kunnon taisteluja ei ole näkynyt, Joonatan kommentoi. Helmi mietti, mitä hän vielä keksisi. Lohikäärmeetkin hän taikoi vain Joonatanin toivomuksesta.

– Tahtoisin kuulla peikoista ja jättiläisistä, poika ehdotti.

Helmi oli heti leikissä mukana.

– Lohikäärmeet karkasivat kukkuloille. Löytyisikö sieltä heille kavereita? Joonatan ideoi.

– Hyvä, jatketaan siitä.

LOHIKÄÄRMEET VASTAAN PEIKOT JA JÄTTILÄISET

Punaiset lohikäärmeet loikoilivat läheisen kukkulan laella.

– Nyt pitäisi löytää kelpo riistaa palanpainikkeeksi, ne haikailivat. – Vaikkapa nuoria neitoja tai pulleita poikasia.

Yliopiston nuoret vaanivat kukkulan juurella. – Älkää unta nähkö, meidän lapsia ette vie. Mutta kuulkaa, seuraavalla kukkulalla asustaa peikkoja ja jättiläisiä. Mitä enää mietitte, kimppuun vaan.

Peikko Piilevä oli perheensä vanhin. Se oli pelottavan näköinen, mutta luonteeltaan kesy. Peikot elelivät sovussa jättiläisten kanssa. Mutta kun ilmassa oli lohikäärmeiden hajua, kaikki terästäytyivät.

– Meidän pitää yhdistää voimamme, muuten emme pärjää. Peikko Piilevä esitti urheampaa kuin olikaan. – Keksitään juoni. Te jättiläiset pelotatte lohikäärmeet tiehensä. Me peikot varmistamme, että he lähtevät.

Näin tehtiin. Lohikäärmeet pelästyivät jättiläisiä. Pahaksi onneksi myös jättiläiset pelästyivät lohikäärmeitä. Syntyi pattitilanne. Peikko Piilevä riensi apuun.

– Hei lohikäärmeet, tiedättehän että kaukana pohjolan perukoilla on Lapin maa. Siellä on pulskia poroja ja hyväuskoisia lappilaisia. Löydätte sieltä kultamaan.

Lohikäärmeet heristivät korviaan. Kultamaa kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Lohikäärmeet olivat persoja kullalle.

– Kiitos vinkistä, taidamme suunnata matkamme kohti pohjoista.

Peikko Piilevä kätki hymynsä. Tämähän meni paremmin kuin hyvin. Mutta mitä tästä tuumii prinsessa Quu? Nyt oli tiukka paikka edessä. En todellakaan halua prinsessan sukulaisille harmia.

– Suunnistetaan suoraan Lemmenjoelle. Lohikäärmeistä vanhin otti Suunto-kompassin esille. – Olen kuullut, että siellä vuollaan kultaa.

– Kultaa, kultaa, koko lauma rallatti.

– Mitä, noin pieniä hippusia. Ei voi olla todellista. Emme me tänne jää. Peikko huijasi meitä. Napataan pari poronvasaa iltapalaksi ja jatketaan matkaa, lohikäärmeet harmistuivat.

Lassi katseli tunturin huipulta outoja lintuja. Ei voi olla totta, nehän olivat lohikäärmeitä.

Lassi toimi turistioppaana. Mitä jos kesytän niistä muutaman vetonaulaksi safarimatkoilleni. Toivottavasti huskyt huolivat ne kumppaneiksi.

Lassi hiipi lähemmäksi. Hän heitti taitavasti suopunkinsa ensimmäisen lohikäärmeen kaulaan. Tämä säpsähti ja suihkautti tulisen liekin suustaan. Suopunki syttyi palamaan. Hetkessä koko lauma oli noussut siivilleen.

– Täällähän on vaarallista. Noin pieni mies ja noin ilkeä köysi. Tänne emme jää.

Niin ne lentää lehahtivat kohti valtavaa Venäjän maata.

– Kultaa, kultaa, lohikäärmekuoro lauloi mennessään.

Hyvä kun menivät. Eihän lohikäärmeisiin kukaan edes usko, Lassi lohdutti itseään.

– Se oli hauska juttu. Ovatko lohikäärmeet sukua dinosauruksille?

Helmi ei tiennyt. – Voidaan käydä yhdessä eläinmuseossa. Tiedän että siellä on dinosauruksen luuranko. Mutta sitä ennen leivomme Tuuli-äidillesi syntymäpäiväkakun. Olisiko suklaakakku hyvä?

Joonatanin silmät loistivat. Kylläpä Helmi-tädin luona oli mukavaa.

– Haluatko kuulla vielä, miten Quun tarina jatkuu? Helmi kysyi, kun kakku oli uunissa.

– Joo, kerro vaan.

HYLÄTTY KOSIJA

Prinssi Mikael lähetti lempihovineidolleen sonetteja. Sissi vei runonipun toisensa jälkeen prinsessa Quulle luettaviksi. Tätä nauratti. Miten mies voi olla näin pateettinen? Sonetit tihkuivat lemmensanoja. Onkohan mies syönyt taikasieniä, en voi näitä muuten ymmärtää, hän hihitti.

Lähetti toi viestin. Prinssi Mikaelin kuningataräiti oli vaatinut, että hänen haaveellinen poikansa saa luvan etsiä itselleen kunnon prinsessan vaimoksi. Äiti kaipasi kovasti pikkuprinssejä ja pikkuprinsessoja linnaansa.

– Käy kosimassa prinsessa Quuta. Hän on vapaa ja erinomainen vaimoehdokas, äiti sanoi tomerasti.

Prinssi Mikael hätääntyi. Ei hän Quusta välittänyt, hovineito Sissistä kyllä. Mutta se ei äidille sopinut.

Nyt prinssi oli nöyränä poikana matkalla.

Prinsessa Quu pelästyi. Hänen kujeensa paljastuisi ja siitä ei hyvää seuraisi.

– Sissi kiltti, esiinny vielä kerran minuna. Ehkä selviämme, ehkä emme.

Mikael saapui ja ojensi Sissille valtavan kukkakimpun. Tämä niiasi ja laittoi kukat suureen antiikkimaljakkoon. Quu tuli paikalle.

– Hyvä herra prinssi Mikael. Istuutukaa tuonne terassille. Tuon teille kupposen kahvia, hän sanoi.

Mikael kumarsi. Terassi oli mukavan varjoinen. Katosta riippui viinirypäleterttuja. Quu toi tarjottimella pienen kupillisen vahvaa espressoa ja bebe-leivoksia. Mikael otti häntä kädestä.

– Rakas rakas hovineitoni, lintuseni, pörriäiseni, minulla on nyt vähän ikävää kerrottavaa. Olen tullut kosimaan emäntääsi Quuta. Meidän prinssien on pakko valita puolisoiksemme prinsessoja. Niin se vain on. Mutta älä huoli. Tule emäntäsi mukana linnaani. Voimme jatkaa lemmenleikkejä aina, kun vaimon silmä välttää.

Prinssi hätkähti, kun hovineito läimäytti häntä poskelle. Miten tämä uskalsi? Prinssihän vuodatti tässä syvimmät tunteensa.

– Häivy senkin kaksinaamainen roisto. Minäkö rupeisin sinulle ilolinnuksi. Älä unta näe.

Prinssi tyrmistyi niin, että pakkasi saman tien tavaransa ja ratsasti kotiin äidin luo. Hän unohti tyystin, mikä hänen vierailunsa todellinen syy oli. Äiti ei ilahtunut.

– Hyvä että siitä roistosta päästiin, Quu nyyhkytti. Sitten hän piristyi. Jotain hyvääkin tästä seurasi. Nyt ei tarvitse lukea enää niitä kaameita sonetteja.

Prinsessa Quu sairastui. Kuume nousi. Hän paleli untuvatäkkien alla.

– Lisää peittoja.

Hovineidot toivat myös kuumavesipulloja. Prinsessa Quu hikosi.

– Vähentäkää peittoja.

Prinsessa Tähti oli huolissaan.

– Tuokaa pakastimesta jääpaloja.

Niitä ei ollut. Hätä keinot keksi. Quu nukahti raskaaseen uneen herne-maissi-paprikapussi otsallaan.

Hän näki unen. Hän oli taas kotiseudullaan Lapin maassa. Lumi pöllysi keveiden satiinitossujen alla. Revontulet välkkyivät. Siivekkäät porot lensivät pään yläpuolella. Lassi-veli oli kyydissä. Ei, sehän oli joulupukki. Porot muuttuivat valtaviksi kotkiksi. Prinssi Mikael kiisi linnunsiivin häntä kohti. Ei, se olikin punainen lohikäärme, jolla oli Mikaelin kiiluvat silmät.

– Älä tule, en halua nähdä sinua. Quu tärisi.

– Rauhoitu, näit painajaisunta.

Prinsessa Tähti toi kupin höyryävää hunajateetä. – Tämä tekee sinulle hyvää.

Quu rauhoittui. Uni oli elävänä mielessä.

– Hyvä kun herätit. Pelästyin kamalasti.

– Minäkin näen joskus pahoja unia. Joonatanin kasvot olivat kalpeat. En pelkää lohikäärmeitä, mutta kummitukset ovat kammottavia.

– Haluatko kuulla kummitustarinan? Helmi suunnitteli jo mielessään, miten linnan kellarissa luurangot kalisevat.

– Ei kiitos, Joonatania pelkkä ajatuskin kammotti. – Jatka vielä, minua ei nukuta yhtään.

– Selvä, ihan lyhyesti vain.

Prinsessa Quu toipui nopeasti. Prinssi Mikael oli enää kalpea muisto.

– En enää ikinä luota miehiin, hän puhisi.

Puutarha kukoisti lohikäärmeiden vierailun jälkeen. Muutama kuorma hevosenlantaa oli saanut ihmeitä aikaan. Quu oli istuttanut ruusupensaiden juurille uutuuskasvi jättipalsamia. Se kukoisti heleän pinkinpunaisena.

– Onpa minun puutarhani nyt näyttävä, hän iloitsi.

Tervetuloa marttasiskot, Quu lähetti viestin Ellinooralle.

Häneen iski sairauden jälkeen urheilukipinä. Linnan puutarhan halki virtasi vuolas puro. Quulla ja Tähdellä oli tapana pulahtaa kuumina kesäpäivinä uimaan. Nyt keväällä vesi oli vielä kylmää. Quu keksi, että vesijumpassa tulee lämmin. Hän tilasi kylän kauppiaalta laatikollisen värikkäitä strechasuja.

– Hovineidot, nyt joka iikka uimaan.

Neidot pelästyivät. Eivät he osanneet uida.

– Ei tarvitsekaan. Saatte seisoa kainaloita myöten vedessä ja minä ohjaan jumppaa, Quu komensi.

Emännän sana oli laki. Tytöt sonnustautuivat uusiin asuihin ja hämmästelivät, miten siroilta he näyttivät.

– Kevyttä marssia, polvet korkealle. Jaksaa, jaksaa. Quu löi rumpua ja hovineidot hyppivät ja pomppivat tahdissa. Rohkeimmat heittivät jo kuperkeikkoja. Tähtikin innostui uudesta lajista.

– Muodostetaan oikea taitoryhmä, hän suunnitteli. – Kiivetään toinen toistemme harteille.

Tytöt kiipesivät, putosivat, nauroivat ja välillä itkivät. Heistä tuli päivä päivältä taitavampia.

– Saatte esiintyä marttaryhmälle. Jos kaikki menee hyvin, tarjoan teille kakkukahvit, Quu lupasi.

Martat saapuivat eräänä kauniina kevätpäivänä. Ellinoora ohjasi siskot linnan salonkiin. Hovineidot niiasivat. Martat ihailivat asiaankuuluvasti niin kalustusta kuin puutarhaakin.

Mutta mitä kummaa? Marttasiskot huomasivat jättipalsamin ja varottelivat.

– Voimme tulla kitkemistalkoisiin. Tämä sinun vieraslajisi valtaa tuota pikaa koko puutarhan.

Quu ja Tähti pelästyivät. Tätä he eivät olleet tienneet. Kylläpä martoilla oli paljon käytännön kokemusta.

– Laitamme hovineidot töihin, kiitos vinkistä, Quu lupasi.

– Meillä on tuliaisina korillinen puutarhakäsineitä, ne tulevat nyt tarpeeseen. Martat ojensivat punotun lastukorin Quulle.

Päiväkahvin jälkeen oli hovineitojen esityksen vuoro.

– Olettepa te taitavia, martat ihastelivat. Tytöt kumarsivat kainosti. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Tästä riittää kertomista kotikylällä, he riemuitsivat. Meistä voi tulla isoina cheerleedereita.

Kuningatar Ellinoora oli vaikuttunut.

– Ei minusta ole vesijumppaan, mutta on minullakin uutisia.

Ellinoora oli hankkinut linnan pihalle upouuden keksinnön, paljun. Kauppias oli kehunut sitä niin vuolaasti, että Ellinoora päätti kokeilla. Nyt illat olivat miellyttäviä, kun hän, Henrik ja pikkusihteeri istuivat kaulaa myöten lämpimässä vedessä.

Kuningas oli helpottunut, kun työläs kirjoitustehtävä olisi kohta ohi. Sihteerikin oli helpottunut.

Entä Ellinoora. Hän odotti toivorikkaasti yhteisiä lukutuokioita. Kuningas Henrik katseli pulleaa vaimoaan hyväksyvästi.

– Mikäpä tässä, laiha sihteeri saa lähteä ja me mamman kanssa istumme kylvyssä joka ilta, hän tuumi.

TOIVO TAIDEKOULULAINEN

Helmin ja Toivon suhde jatkui sopuisasti. Molemmilla oli opinnot kesken, joten yhteistä aikaa oli vain viikonloppuisin. Jos silloinkaan. Toivolle taidekoulun opinto- ohjelma tuotti yllätyksen toisensa jälkeen.

– Tämän päivän aihe on kollaasi. Saatte käyttöön vain värillisiä papereita. Niistä pitäisi syntyä jotain uutta ja ennennäkemätöntä, Eila-opettaja selosti. Hänen silmissään oli pilkettä. – Jokaisessa teoksessa on muoto, väri ja sommitelma. Niin myös kollaaseissa. Muistakaa myös rytminen toisto, hän ohjeisti.

Toivo oli luottavainen. Tämä oli hänen lajinsa. Tolkienin Taru sormusten herrasta oli tuoreessa muistissa. Hobitteja, totta kai.

Papereista syntyi leikkaamalla, liimaamalla ja repimällä kuva, joka toimi.

– Hyvä Toivo, sinussa taitaa sittenkin olla potentiaalia, Eila kiitteli.

Toivo kiitti ja kumarsi. Hyvinhän tämä eteni.

– Kubistinen omakuva, olkaa hyvät. Nyt opettajan ilme oli ilkikurinen. Toivo ilahtui.

Nyt oli taas aika irrotella. Kurssin naiset näyttivät epätoivoisilta. Huulipunasta ei ollut apua. Toivo maalasi kolmioita ja neliöitä ja niiden keskelle vinot silmät ja suun. Lopputulos näytti kammottavalta. Niin näyttivät myös kurssitovereiden yritelmät.

– Tämä ei taida olla minun juttuni, Toivo vaikeroi.

– Ei meidänkään, tytöt antoivat periksi.

Onneksi seuraava haaste oli vauhdikkaampi.

– Abstrakti ekspressionismi, nyt voitte antaa mielikuvituksen liitää, opettaja kannusti.

Toivo riemastui. Hän maalasi telalla väripintoja ja valmista tuli. Mitä se esitti, sitä hän ei tiennyt. Mutta vauhtia oli.

– Toivo, sinä olet löytänyt uutta ilmaisuvoimaa, jatka samaan tahtiin, Eila ilahtui.

Toivo oli lähes hurmiossa. Tästä hän piti.

– Hyvä minä, tuleva taiteilija, hän hekumoi.

Taidekoulu jatkui välittömästi syysloman jälkeen.

– Olette jo niin pitkällä harjoitustehtävissä, että voitte hakea omaa ilmaisua. Haluan nähdä, mitä tulkinta sisimmästä tuottaa. Irina antoi ensimmäistä kertaa vapaamuotoisen tehtävän.

Toivoon meni piru. Jos omakuva ei riittänyt, nyt hän repäisee. Hän käytti sraymaaleja villisti ja vapaasti. Helmi nauroi, kun näki lopputuloksen.

– Toivo, olet toivoton. Ja aivan itsesi oloinen. Ajattelitko ryhtyä graffitimaalariksi?

Toivolla oli mielessään muuta. Hän halusi yllättää Helmin.

Huuliesi hehku, hiuksiesi tuoksu, tatuoitu takapuolesi, ne saavat minut hurmokseen, oothan omani, sua haluuuuuun, miehuuteni kasvaa, sua haluuuuun.

Toivo esiintyi Galleria Paperihuoneen syysnäyttelyn avajaisissa. Hän oli laittanut lasimaljakon päähänsä ja lausui paatoksella syvimmät tunteensa julki.

Yleisö purskahti nauruun. Helmikin, joka ilmiselvästi oli Toivon halujen kohde.

Toivo loukkaantui. Hän eläytyi tosissaan ja kaverit vain nauroivat.

– Olkoon, pysyttelen sitten maalaushommissa. Oikeastaan performanssit ovat ihan typeriä. Hyvä, etteivät opettajat olleet näkemässä tätä mahalaskua, hän valitti ja kaatoi itselleen ison mukillisen makeaa boolia.

Toivo mietti päänsä puhki, mikä olisi hänen juttunsa. En ole vielä kokeillut kuvanveistoa. Se voisi olla kiinnostavaa. Sukututkimus on päivän sana. Nyt tiedän. Veistän puusta kuvat isästä ja kolmesta sisarestani, Toivo päätti luottavaisena.

Hän ähelsi moottorisahan kanssa. Hyvä että sormet säästyivät. Hahmot syntyivät pikkuhiljaa. Isästä tuli vakava ja sisarista vieläkin vakavammat.

Hei, ette taida uskoa minuun, Toivo katseli aikaansaannostaan kriittisesti. Hahmoista tuli oikean oloisia. Ei ehkä näköisiä, mutta luonteikkaita. Nyt opettajat ottavat minut vakavasti, Toivo uskoi, kun sai veistokset valmiiksi.

– Toivo, sinusta on tullut naivisti, Eila opettaja kiteytti.

Toivo loukkaantui taas. Ei hän ollut naivisti, realisti paremminkin. Miten ihmeessä taiteen tekeminen oli näin vaikeaa? Yritti mitä vain, aina joku oli arvostelemassa.

Lopputyön tekeminen häämötti.

– En selviä tästä ikinä, Toivo panikoi.

Helmi lohdutti. – Rauhoitu, tee sitä mistä nautit. Lopputuloksesta näkee, oletko tehnyt työt intohimolla.

– Intohimoa, sitähän tässä haetaan. Toivo kietoi kätensä Helmin kaulaan ja nyyhkytti.

Helmi oli hämillään. Hän piti määrätietoisista miehistä, ei reppanoista. Nyt oli rakkaus koetuksella. Nuoret seurustelivat, mutta molemmilla oli omat opiskelukuviot.

TOIVO LAPIN LUMOISSA

Taidekoulussa oli syyslomaviikko. Toivolla oli ikävä Helmiä. Hän kirjoitti rakkaalleen.

Kuunsäteeni, iltojeni valo, hopeanhohtoni, koska tapaamme jälleen? Sitten hän ryhdistäytyi ja pakkasi akvarellitarvikkeet matkalaukkuun. Toivo oli varannut Saariselältä huoneen tunturimajasta. Paikka oli tuttu ennestään. Hän tiesi, että viereiseltä Iisakkipäältä avautui mahtavat maisemat alas laaksoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että navakka tunturituuli lennättäisi papereita ja saisi tulevan taitelijan hytisemään kylmästä.

Maisema oli juuri niin avara kuin Toivo muistikin. Maaruska oli parhaimmillaan. Luonnossa värejä oli enemmän kuin miehen paletissa. Ei hätää, värien sekoittaminen oli taitolaji. Toivo sekoitti ja maalasi ja sekoitti lisää. Värikirjo muistutti erehdyttävästi sateenkaarta. Toivo oli tyytyväinen. Saavathan kaverit nyt kerrankin katsottavaa.

Kun uupunut taiteilija palasi kämpille, siellä oli sauna kuumana ja oluet jääkaappikylmiä. Ryhmä nuoria oli kokoontunut takan ympärille.

– Eiköhän lähdetä tunturihotelliin bilettämään, he suunnittelivat.

Toivolla ei ollut mitään sitä vastaan. Paitsi aamulla, kun päätä särki ja edellisen päivän maalausten värit suorastaan kirkuivat. Pitäisiköhän vähän loiventaa? hän mietti. Lomalla tässä oltiin.

Päivä kirkastui kossupullon myötä. Sinä päivänä ei syntynyt uusia maalauksia. Eikä seuraavinakaan.

– Vietän täällä taiteilijaelämää, Toivo raportoi Helmille.

– Kuulostaa railakkaalta. Muista, että arki alkaa pian, Helmi torui.

Toivon opinnot taidekoulussa olivat jumissa. Yritti hän mitä vain, kukaan ei ymmärtänyt. Taidan ruveta filosofiksi. On tässä jo tullut nähtyä elämää, hän mietti epätoivoisena. Koulua oli jäljellä enää viimeinen lukukausi.

– Teillä on vielä yksi pakollinen kurssi ennen lopputyön tekemistä, Irina ohjeisti. Se on ympäristötaide. Voitte käyttää luonnosta löytyviä materiaaleja ja antaa niille uuden elämän. Tai voitte värittää kaupunkikuvaa. Odotan luovia ratkaisuja.

Toivo mietti. Miksi kaikki hänen ideansa oli tyrmätty. Olenkohan ihan väärällä alalla? Taidekoulu kannatti kuitenkin suorittaa loppuun. Siihen oli uponnut kaikki säästöt. Ympäristötaide, ei voi vähemmän kiinnostaa.

Sattui kuitenkin niin sopivasti, että Toivon kotinurkilla saneerattiin.

Kaipaamme uutta ilmettä vanhoihin kortteleihin, kaupunginisät päättivät. Järjestämme ideointikilpailun ja voittaja saa työskentelyapurahan.

Toivo näki tässä tilaisuuden. Hän luonnosteli kuvia tällä kertaa matalalla profiililla. Räiskyvät maalaukseni eivät taatusti kelpaa. Mutta jos suunnittelen jotain tyylikästä, ehkäpä onnistaa, hän mietti.

Toivo oli katsellut Jukka Rintalan hurmaavia muotikuvia. Mitä jos minäkin maalaan muodikkaita tyttösiä. Tai ehkä mieluummin muodokkaita.

Tyttösiä syntyi ennätysvauhtia. En tiennytkään, että taiteeseen voi hullaantua, Toivo hämmästeli. Hän maalasi varmoin ottein. Olihan tässä vihdoinkin oiva tilaisuus näyttää oma kädenjälki.

Toivo ikuisti salaisen haaveensa. Mitä jos perustaisimme Helmin kanssa taiteilijaperheen. Siihen mahtuisi mukavasti pikkunassikkakin.

– Suunnittelukilpailun voittaja on Toivo. Onnittelumme, kaupunginisät päättivät ja ojensivat Toivolle ruskean kirjekuoren. Toivo oli häkeltynyt. Hän, opiskelija oli selvinnyt parhaana kymmenien hakijoiden joukosta. Nyt Helmikin rakastaa minua, hän haaveili.

Helmi oli hengessä mukana. – Rakkaudesta en perusta, mutta kaveria kannustan, hän onnitteli.

Voitonjuhlat olivat kosteat. Toivo nukahti kaikkensa antaneena Helmin sohvalle.

– Helmi-täti, kuka tuo on? Joonatan oli tullut kuuntelemaan iltasatua.

– Äh, älä välitä, yksi kaveri vain.

– Onko hän poikaystäväsi?

– On ja ei, seurustelemme, mutta se ei ole mitään vakavaa.

– Muuttaako hän tänne?

– Ei tietenkään, minun yksiööni mahtuu vain kaksi. Sinä Joonatan ja minä.

– Makeeta, tykkään sinusta Helmi. Voisinko minä olla sinun poikaystäväsi?

– Sinähän olet, mussukkani.

Joonatan muiskautti märän pusun Helmin poskelle.

– Mitä haluat kuulla iltasaduksi?

– No en ainakaan prinsessajuttuja. Nyt tiedän, pelataan Unoa.

Helmiä hymyilytti. Oliko poika saanut yliannostuksen satuja. Peli-ilta kuulosti vaihteeksi hyvältä.

– Arvaa mitä, minulla on pannukakku uunissa. Maistuisiko se pelin tiimellyksessä?

– Olet lempitätini Helmi.

Pannukakun tuoksu herätti Toivon. Tuoksu olisi herättänyt vaikka kuolleen. Missä hän oli? Tuollahan oli Helmi, mutta kuka hänen seurassaan oli.

– Hei, tule Toivo syömään iltapalaa, saat pannaria ja mansikkahilloa.

Sellaista kutsua ei voinut vastustaa, vaikka päätä särki.

– Oletko sinä oikea taiteilija? Joonatan kysyi epäilevänä.

– No jaa, ainakin yritän.

– Makeeta, näytätkö minulle joskus töitäsi?

– Näytän, vaan en tänään. Painun pannarin jälkeen takaisin pehkuihin. Taiteilijaelämä on pirun raskasta.

Mies nukahti syötyään viisi palaa pannukakkua. Hän näki muotikuvia. Minähän voisin ihan oikeasti suunnitella oman malliston. Se voisi olla lopputyöni, hän mietti unen syövereissä.

– Toivo, saat stipendin. Kukaan meistä opettajista ei olisi uskonut, että yllät jatkuvasti uusiin saavutuksiin. Pinkinpunainen mallistosi on huikea. Menestystä urallesi, Eila-opettaja onnitteli.

Toivon riemulla ei ollut rajoja. Miten tähän oli tultu, sitä hän ei itsekään ymmärtänyt. Tässä hän oli, vastavalmistunut kuvataiteilija ja nyt siis myös tekstiilitaiteilija.

– Jippii, hyvä minä, hän hihkui. Nyt menen ja kilistän Helmin kanssa voitonmaljat. Jos Joonatan on paikalla, hän voi kilistää kanssamme kokista. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

MAMA MADDALENA YLLÄTTÄÄ

– Kaunis neito, nosta onnenkorttisi. Lupaan sinulle vain hyviä ennustuksia.

Mama Maddalena oli vauhdissa Hämeen keskiaikafestivaaleilla. – Ja sinä komea nuorukainen, haluathan kuulla kohtalosi.

Nuoripari epäröi. Mitä jos kortit lupaavat jotain, mitä he eivät halua kuulla. Uteliaisuus voitti.

– Neito kaunoinen, et olisi voinut nostaa parempaa korttia. Katso, tässä näet Rakastavaiset. Tulkitse itse, oletko siinä ystäväsi kanssa. Kortti lupaa sinulle riemullisia hetkiä.

Tyttö punastui. Mama jatkoi. – Entäpä sinä nuori mies? Rikkaus, no jopas jotakin. Rakkautta ja Rikkautta. Viettäkää onnellinen päivä markkinoilla ja muistakaa, vaikka kokisitte vastoinkäymisiä, Rakkaus voittaa ja Rikkaus lohduttaa.

Naapurikojun neito Pohjantuuli halusi hänkin kuulla kohtalonsa. Muisto prinssi Mikaelin seurasta oli jäänyt lähtemättömästi mieleen. Uutta prinssiä ei ollut kuulunut. Ei edes tavallista miekkamiestä. Ikää kertyi. Kohta hän olisi vanhapiika.

Vanhemmat olivat huolissaan. – Noin nätti tyttö, eikä vaan löydä sulhasta. Lihonutkin on. Taitaa olla nirso, he siunailivat.

– Neito Pohjantuuli, Lanttien prinsessa. Äitiyden kortti. Pidäpä varasi, kihlat ensin ennen kuin rupeat hankkimaan pienokaisia.

Neuvo oli hyvä mutta tuli myöhässä. Yö prinssi Mikaelin kanssa oli ollut romanttinen. Jopa niin romanttinen, että perheenlisäystä oli tiedossa.

– Mitä minä teen? Saan lapsen ja isä on häipynyt. En tiedä hänestä muuta kuin etunimen.

Mama Maddalena hymyili. – Et ehkä tiedäkään, mutta minulla on tietoverkkoni. Odota niin näet.

Prinssi Mikael vietti kotilinnassa poikamiespäiviä. Kuningataräiti torui.

– Senkin vätys, et saanut edes kosittua. Oletko mies vai hiiri?

– Kuningatar, täällä on lähetti kaukaa Hämeestä. Hänellä on viesti prinssi Mikaelille, yksi hovineidoista tuli paikalle. Mikael luki kirjeen ja ilahtui.

– Äiti, Mama Maddalena kutsuu meidät molemmat vieraisille luokseen. Lähde mukaani, saat sinäkin nähdä maailmaa kotilinnan ulkopuolella.

Äiti Amalia oli leski. Hän mietti hetken ja päätti lähteä mukaan.

– Kunnianarvoisa rouva kuningatar ja prinssi Mikael. Mikä ilo saada teidät tänne keskiaikafestivaaleille. Olen varannut teille leirikylän hienoimman teltan. Tänä iltana järjestetään pidot. Olette kunniavieraita, Mama Maddalena hehkutti.

Neito Pohjantuuli uskoi näkevänsä näkyjä. Prinssi Mikael, ei voi olla totta. Hän kiristi esiliinaansa ja lisäsi poskipunaa.

Prinssi tähyili naapurikojulle. Toden totta, neito Pohjantuulihan siellä oli. Hän lähetti lentosuukon.

– Ehkäpä voin viettää taas romanttisen yön neitoni kanssa, hän innostui.

– Älä unta ne poikaseni, tulet kiltisti kanssani vierastelttaan. Kuningataräiti hermostui. – Nämä neitoset täällä ovat rahvasta. En ole nähnyt paikalla ensimmäistäkään prinsessaa.

Prinssi Mikael heitti kaipaavia katseita Pohjantuulen suuntaan. Mama Maddalenaa huvitti. Hankalia nämä nuorten lemmensuhteet. Nyt oli aika ottaa taikakeinot käyttöön. Hän suihkautti unihiekkaa Amalian ylle. Tämä haukotteli.

– Minua väsyttää, tule jo.

Ei aikaakaan, kun kuningatar kuorsasi. Prinssi Mikael oli valmis.

– Rakas neito Pohjantuuli, rakastatko minua vielä?

Tottahan toki neito rakasti. Lapsi potkaisi.

– Mitä ihmettä, et kai vaan ole raskaana?

Neito purskahti itkuun. – Yömme oli ihmeen ihana. Sillä on nyt seurauksia.

Prinssi Mikael hätääntyi. Mitä äiti sanoisi? – Voi, olisitpa prinsessa. Veisin sinut riemusaatossa linnaani.

– Tuota, olen Kuningas Pohjolan nuorin tytär. Hoitelen täällä markkinoilla torikojua omaksi ilokseni.

Mikael kietoi hänet syleilyyn. Mama hymyili taustalla.

Kun äiti Amalia heräsi silmiään hieroen, hän hämmästyi. Hänen tohelo poikansa toi näytille kuvankauniin neito Pohjantuulen.

– Äiti olen löytänyt unelmieni prinsessan. Vauvakin on tulossa.

Kuningataräiti pyörtyi. Tämä oli liikaa. Hän oli odottanut suloista uutista vuosia. Poika rustasi runoja, rakastui mieheen, haaveili hovineidosta, unohti kosia naapurivaltakunnan prinsessaa. Oli siinä äidillä kestämistä.

Mutta nyt. Tämä tyttö oli unelmien täyttymys. Miten hän voisikaan kiittää Mama Maddalenaa, jonka ansiota tämä kaikki ihanuus oli.

– Kiitos vaan, pussillinen pentaakkeleja on passeli korvaus. Niin ja voin toki tulla haltijakummiksi, kun pikkuprinssi syntyy.

– Mistä tiedät, että se on poika.

– Kortit kertovat, Mama virnisti.

Kuningatar Amalia palasi seurueensa kanssa tuota pikaa kotiin. Prinsessa Pohjantuuli jätti haikeat jäähyväiset vanhemmilleen. Nämä olivat enemmän kuin tyytyväisiä, kun tytär oli löytänyt miehen itselleen.

– Olihan se ihan hyvä, että oikein prinssi, mutta kuka tahansa kunnon mies olisi kyllä meille kelvannut. Prinssit ovat usein kovasti hemmoteltuja.

Se oli totta. Pohjantuuli, kotoisasti Pohjis huomasi pian, että hänen prinssinsä eli haavemaailmassa. Sonetteja syntyi taas. Pohjantuulesta ne olivat käsittämättömiä. Ajantuhlausta, viettäisi mieluummin aikaa minun seurassani, hän puhisi.

Prinsessa Pohjantuulella on pian muuta ajateltavaa. Hän synnytti komean poikalapsen.

– Hän on Amadeus, silmäteräni, prinsessa esitteli röyhelöihin puetun poikansa linnaan saapuville vieraille.

Mama Maddalenakin poikkesi ja toi pojalle kummilahjan.

– Saat sävelkorvan, niin upean, että sinut muistetaan vielä historiankirjoissa. Olkoon taiteilijanimesi Mozart. Toin lisäksi muutaman parin pieniä balettitossuja. Sinulla voi olla pian niillekin käyttöä.

Prinsessa hämmästyi. Mitä Mamalla oli mielessä?

Äiti Amalia oli onnesta soikea. Hän kutoi vaaleansinisiä nuttuja ja töppösiä pörröisestä mohairlangasta.

Prinssi Mikaelkin havahtui. – Minulla on poika, nyt vietetään varpajaisia.

Prinssin kaverit ilahtuivat. Kutsu linnaan juominkeihin oli tervetullut. Miehet lauloivat ja kertoivat tuhmia juttuja. Nauraa räkättivät, pahalaiset.

Pohjantuuli ei moiseen ilonpitoon osallistunut. Hän piteli korviaan ja lauleli pojalle kehtolauluja.

Pikkuprinssi kasvoi ja sai pian tasaiseen tahtiin pikkusisaria. Pohjantuuli ymmärsi, mitä Mama oli vihjannut. Kuningataräidin puikot viuhuivat. Nyt syntyi urakalla vaaleanpunaisia nuttuja ja töppösiä.

Pikkuprinsessat kastettiin linnan ruusupensaiden varjostamassa kappelissa.

Neidot Miranda, Maisie ja Mila juoksentelivat pian laajassa puutarhassa. Isoveli Ama oli rasavilli. Hän kiipeili puissa ja varasti ruokakomerosta pikkuleipiä aina, kun keittäjän silmä vältti. Pikkusiskot kantelivat.

– Hei, jos ette osaa leikkiä sovussa, hankin teille lastenhoitajan.

Pohjis oli tosissaan, vaikka pidättelikin naurua. Hän toteutti uhkauksensa. Ihan vain lasten parhaaksi. Nämä istuivat hiljaa rivissä, kun riuska neiti Kotkansiipi opetti heitä lukemaan ja laskemaan. Pikkusiskot oppivat nopeasti, Amadeus ei. Hän ei malttanut keskittyä. Jännittävää tekemistä oli liian paljon. Kirjaimet ja numerot eivät kiinnostaneet. Äiti Pohjatuuli ei ollut huolissaan.

– Hankitaan sinulle tukiopetusta ennen kuin menet kouluun.

Kuningatar Amalia kietoi iltaisin lapset lämpimiin huopiin.

– Nyt on iltasadun aika.

Lapset rakastivat mummin satuja. He olivat kuulleet tarinoita lohikäärmeistä, peikoista ja jättiläisistä. Nyt oli vuorossa jotain uutta.

– Kerron teille kristallivuoresta. Se sijaitsee kaukana täältä. Monen päivämatkan päässä. Kukaan ei ole vielä onnistunut kiipeämään sen yli.

KRISTALLIVUORI

Kimaltava vuori kohosi käsittämättömän korkeana pienen köyhän kylän laidalla. Moni oli yrittänyt kiivetä sen rinteelle, mutta liukui tuota pikaa alas. Vuori oli kuin lasia. Kirkas, kova ja petollisen liukas. Huhu kertoi, että vuoren toisella puolella oli vihreitä niittyjä, villiomenapuita ja pulskia kauriita.

– Miten ihmeessä pääsisimme sinne? Talonpojat haroivat hiuksiaan. – Kunnon paisti kelpaisi. Olemme toden totta kyllästyneet syömään pelkkiä perunoita.

Suutarin nuorin poika Tuomas oli nokkela. Mikä estäisi liukumisen? Liima, ei, silloinhan jäisin vain kiinni. Terva, ei sekään toimi. Mutta entä tarranauha?

Hän kiinnitti isänsä verstaassa tukevalla liimalla tarrat kengänpohjiin. Alkumatka sujui hyvin, mutta vuori jyrkkeni nopeasti. Hän ei pysynyt pystyssä, vaan liukui alas. Hyvä mäki, tännehän voisi perustaa laskettelukeskuksen, hän tuumi.

Tuomas ei antanut periksi. Hän kiinnitti tarrat kengänpohjiin, nahkahansikkaisiin ja vielä polviin. Johan pitäisi pelittää.

Poika haukkoi henkeään, kun hän pääsi vuoren huipulle. Näkymät kotikylään ja alas vuoren toisen puolelle olivat samanlaiset. Hän erotti harmaita taloröttelöitä ja kuivia perunapeltoja. Ei siellä näkynyt vihreitä laitumia peuroista puhumattakaan. Tuomas oli pettynyt.

Mutta entä itse vuori? Huipulla tuuli. Siellä myös kimalteli. Miten sattuikaan, Tuomaksella oli taskussa pieni terävä suutarinvasara. Hän irrotti sen avulla varovasti kimpaleen ihmeen ihanasti säkenöivää kiveä.

– Poika, sinä olet löytänyt aarteen. Kylän kultaseppä oli häikäistynyt. Kultakolikot vilistivät hänen silmissään. – Tämä on timantti. Kiveäkin kovempi ja arvokas. Jos myyt tämän minulle, saat pussillisen kolikoita. Mistä sinä tämän löysit?

Tuomas ymmärsi, että nyt oli pidettävä suu supussa.

– Tuolta ojanpenkalta, hän kertoi naama vakavana.

Kylän miehet kuokkivat ojat perusteellisesti. Timantteja ei vain löytynyt. Tuomas kätki hymynsä ja vei kultapussin äidilleen. Tämän silmät levisivät hämmästyksestä.

– Poika sinä olet aarre. Kyllä meidän nyt kelpaa. Saamme kastiketta perunoiden päälle ja suutari-isäsi voi hankkia oikean ompelukoneen. Pääset kouluun, sinnehän sinä olet halunnut, vaikka rahaa ei ole ollut. Saat oppia kirjoittamaan ja laskemaan. Voimme aloittaa harjoitukset heti. Ynnätään, montako kolikkoa pussissasi on.

Amadeus oli kuunnellut jännittyneenä. Kyllä hänkin voisi laskea kultakolikoita. Mummi nauroi.

– Minulla on tuolla pussillinen Maman tuomia Mozart kuulia. Harjoitelkaa niillä.

Lapset riemastuivat. Tämä oli hauskaa. Neiti Kotkansiipi oli tyytyväinen, kun oppilaat edistyivät. Hän saisi aikanaan hyvät suositukset. Satujen mahti oli ihmeellinen.

PARIISIN TAIVAAN ALLA

Helmillä oli opiskelutauko. Hänen kouluaikainen ystävänsä Sini oli saanut matkaoppaan paikan Pariisista. Non, je ne regrette rien. Edith Piaf lauloi levysoittimella. Helmi lauloi mukana. Voisin lähteä käymään Sinin luona. Haluaisikohan Joonatan mukaan?

Pojalla oli pääsiäisloma. Totta kai hän halusi. Järjestely sopi Tuulillekin.

– Minä tiedän, mennään bussilla. Säästetään edes vähän ilmastoa.

Helmi ja Joonatan pakkasivat reput ja hyppäsivät kaksikerroksiseen bussiin. He yöpyivät ruotsinlaivalla ja jatkoivat bussimatkaa läpi keväisen Euroopan. Joonatanilla oli mukana Ujo piimä. Poika osasi jo lukea hyvin. Matka sujui rattoisasti. Helmi nauroi kippurassa koululaisten huumorille.

Metrojuna kolkutteli kohti Sinin pysäkkiä. Helmi tutki karttaa. Champs-Élysées-Clemenceau, tämä se oli.

Sini odotteli pienessä kaksiossa vieraitaan. Hän oli kattanut pöytään valtavat parmankinkkutäytteiset patongit ja pullon Beaujolais viiniä. Joonatan joi korkeajalkaisesta lasista vastapuristettua appelsiinimehua.

– Bienvenue, tervetuloa, Sini hymyili. – Minulla on sopivasti huomenna vapaapäivä. Vien teidät kaupunkikierrokselle.

Matkalaiset olivat väsyneitä. Oli ihanaa päästä täysihoitoon. He nukahtivat unia näkemättä.

Aamu valkeni kirkkaana. Retkeläiset lähtivät pikaisen aamupalan jälkeen ulos. Sini oli keittänyt mutteripannulla vahvaa kahvia ja tarjonnut tuoreita croissanteja. Joonatan oli saanut kaakaota.

– Hypätään hop-on hop-off bussiin. Saatte pikakierroksen nähtävyyksistä, Sini ehdotti.

Joonatan oli innosta piukea. He istuivat bussin avonaisessa yläkerrassa.

– Eiffel-torni, Riemukaari, Notre Dame, poika hihkui. – Minun pitää kirjoittaa koulussa aine pääsiäisloman vietosta. Mahtavaa, kyllä muut ovat kateellisia.

Siniä ja Helmiä nauratti. Ollapa vielä noin nuori ja täynnä elämäniloa.

Seuraava päivä oli taidemuseopäivä. Helmiä vähän epäilytti, jaksaako Joonatan olla kiinnostunut. Hän epäili turhaan. Heillä oli hulvattoman hauskaa. Helmi herkistyi, kun näki Louvressa livenä Delacroix’n maalauksen Vapaus johtaa kansaa. Siitähän hänen kiinnostuksensa taidehistoriaan alkoi. Molemmat pitivät Orsayn museon heleistä impressionisteista. Pompidou-keskuksen värikkäät veistokset olivat tätä päivää. Joonatan katseli silmät pyöreinä Kansojen museossa löytöjä vieraista maanosista.

– Hurjaa, minusta tulee isona tutkimusmatkailija.

– Eikös sinusta pitänyt tulla eläintensuojelija?

– Voinhan olla molempia.

Lomamatkasta jäi hauskat muistot.

– Helmi, otathan minut toisenkin kerran mukaan?

– Minne haluaisit?

– Safarille.

– Niin minäkin, mutta meillä ei taida olla tarpeeksi rahaa.

– Lototaan, poika virnisti.

KORTIT TIETÄVÄT

Mama Maddalena istui taas kerran kuningatar Ellinooran kanssa tämän puutarhassa. Hovineidot olivat kattaneet rouville iltapäiväteet.

– Mukava tapa tämä kello viiden tee, Mama kiitteli. Nämä skonssit ovat erinomaisia. Sinulla on hyvä kokki.

– Maailman paras. Tässä on vain se huono puoli, että painoa kertyy ihan huomaamatta.

– Kuule Ellinoora, siitä tulikin mieleen. Sinun pitäisi liikkua enemmän. Mitäpä jos katsomme yhdessä mitä kortit sanovat.

Mama Maddalena sekoitti pakan ja levitti kortit puutarhapöydälle.

– Nosta seitsemän korttia. Nosta vasemmalla kädellä, sydämen puoleisella. Ota sellainen kortti, joka haluaa tulla. Voit kosketella niitä vapaasti.

Mama järjesti Ellinooran kortit V-kirjaimen muotoon. Hän käänsi ne yksitellen.

– Menneisyys. Hallitsijatar. Sitähän sinä olet ollut ja olet edelleenkin. Tämä on Suurten Salaisuuksien kortti, voimakortti. Elämässäsi on ollut kauneutta, viisautta ja hyvinvointia. Ehkä liikaakin, muista vähentää makean syöntiä.

– Lupaan, Ellinoora nauroi.

– Tämä päivä. Irstaus. Sehän sopi. Tämä on maljojen seitsikko. Sana kuulostaa hurjalta, mutta ei se tarkoita kirjaimellisesti huonoa elämää. Kyse on ikävystymisestä ja kyllästymisestä nykyiseen tilanteeseen. Tunnistatko?

– Taidan tunnistaa.

– Katsotaan mitä tulevaisuus lupaa. Vaunut. Kas, tämä on hyvä. Kortti lupaa sinulle jotain uutta. Voit lähteä matkalle ihan oikeasti tai voit matkata mielikuvituksen siivin. Ohjekortti lanttien kahdeksikko Varovaisuus kertoo, että minne tiesi suuntaatkin, muista olla varuillasi. Matkoilla vaarat vaanivat.

– Matka voisi olla hyvä ajatus, Elli tuumi ilme jo hiukan kirkastuneena.

– Meillä on vielä kolme korttia kääntämättä. Seuraava on ulkopuoliset vaikutteet. Lanttien kolmonen Toiminta. Ei muuta kuin matkaan. Mitä jos lähden sinulle kaveriksi?

– Mama, se olisi ihanaa.

– Omat toiveet ja pelot. Muutos. Tämä kortti vahvistaa, että nyt on aika toimia. Sitten vielä viimeinen kortti. Tämä ynnää edelliset ja kertoo, mihin suuntaan lähdet. Maljojen kuningatar. Sanoinhan että kortit tietävät. Tämä kortti kertoo kaiken sinusta. Olet tunteellinen, kaunis ja rehellinen. Pidät makeasta ja kuplajuomista. Näen tässä myös äitiyden. Kuka tietää, mitä edessäsi vielä on.

Ellinoora ilahtui. Ei hän enää uskonut äitiyteen, mutta uudet suunnitelmat alkoivat itää.

– Mitä ehdotat Mama, minne lähtisimme? Henrikistä emme saa seuraa. Hän on nyt uppoutunut sukututkimukseen. Istuu päivät pitkät työhuoneessa nenä kiinni tietokoneen ruudussa.

– Miten olisi joku kaupunkiloma? Voisimme kierrellä taidemuseoissa ja käydä oopperassa.

– Hienoa, näin teemme. Mutta otetaanko ennen lähtöä pienet päiväunet. Leivosvatikin on typötyhjä.

– Helmi, haluat selvästi viedä Ellin ja Maman katsomaan taidekirjojesi kuvia.

– Niin haluan. Opiskelen parhaillaan eri taidesuuntauksia. Muistatko, kun näimme Pariisissa impressionistien ja ekspressionistien maalauksia? Ajattelin viedä rouvat samoihin maisemiin.

Joonatan muisti hyvin heidän yhteisen matkansa.

– Kivaa, katsellaanko kuvia yhdessä?

– Katsellaan ja näet myös paljon uusia.

Kuningatar Ellinoora ja Mama Maddalena tutkivat karttoja.

–Tiedätkö mitä Mama. Ennen kuin lähdemme valloittamaan Euroopan taidemuseoita, minulla on yksi toivomus. Haluaisin kovasti nähdä kotimaasi. Olen lukenut, että siellä on kuuluisa eläintarha Korkeasaari. Ole kiltti, vie minut sinne.

Suunnitelma sopi Mamalle erinomaisesti. Hänen piti muutenkin käydä kotona kastelemassa kukat ja pesemässä pyykkiä.

Rouvat seisoivat Helsingin kauppatorilla.

– Miten sinne saareen pääsee. Tuollako purkilla?

– Kyllä vain, se on lautta. Matka ei ole pitkä ja perillä meillä on koko päivä aikaa kierrellä katsomassa lempieläimiäsi.

– Minulla on kovasti ikävä sirkustani. Mitähän niille pikkupiruille tapahtui?

– Voit yllättyä. Hypätään nyt kyytiin.

Ellinoora ja Mama kiertelivät saaressa. Mitä kummaa, tiikerinhäkissä oli tutun näköinen herra.

– Ei mutta, sehän on Tarmo. Ja keitä muita täällä on? Tiikeriäiti ja kolme pikkupentua.

Tarmo tunnisti Ellinooran. Se räväytti ilkikurisen irvistyksen ja kävi nuolemassa jokaista pentua. Ellinooran silmät kostuivat.

Ehkä sinun on parempi olla täällä, hän ymmärsi. Ovatkohan kaveritkin Korkeasaaressa?

Päivästä tuli kerrassaan ihmeellinen. Ellinoora kävi tervehtimässä kirahveja, krokotiilia ja papukaijoja. Vain Elli-elefantti puuttui. Intendentti Ilkka kertoi, että elefantit olivat päässeet safaripuistoon Afrikkaan. Kaikille kävi siis onnekkaasti. Olipa helpottavaa kuulla, Elli huokasi.

– Nyt mamaseni, palataan kotiisi ja minä olen valmis kokeilemaan sitä ihmeellistä kuumaa mökkiä, jota te saunaksi kutsutte. Onko sinulla myös palju?

– Ei ole paljua, mutta sauna on järven rannalle. Voit pulahtaa uimaan suoraan laiturilta. Teen myös vastan, löylytän sinut oikein kunnolla.

– Tätäkö ne tarotkortit tiesivät?

– Juurikin tätä.

KEISARILLISELLA JUNALLA PIETARIIN

– Elli, olen löytänyt sukujuuresi Pietarista. Isoäitisi äiti on ollut hovineitona tsaarin palatsissa. Henrikin sukututkimus oli tuottanut tuloksia.

– Hurmaavaa, olenkin aina tuntenut vetoa slaavilaisuuteen. Haikeat sävelet saavat silmäni kyyneliin. Voitaisiinko käydä siellä pikku matkalla?

Kuningas Henrik myhäili. – Varasin jo meille äkkilähtötarjouksen. Keisarillinen juna vie meidät perille parissa päivässä.

Kuningatar Ellinoora pakkasi. Oli talvi. Mitä ihmettä hän tarvitsi mukaan? Villahousut, turkisvuorinen viitta, kuumavesipullo, hajusuolaa. Tanssiaispuku iltajuhliin, päiväpukuja, hattuja, nippu hansikkaita, saapikkaat. Flanellinen yöpuku.

– Henrik ei tykkää, mutta tässä iässä lämpö voittaa seksikkyyden, hän tuumi. Hovineidot pakkasivat kaiken matka-arkkuihin.

Pietarissa oli kylmä. Hengitys huurusi ja kadut olivat liukkaat.

– Pupuseni, tartu käsivarteeni, otamme vossikan, Henrik huolehti.

Kuninkaalliset majoittuivat Majestic Boutique Hotel DeLuxen sviittiin. Henrik tilasi huonepalvelusta heille pientä iltapalaa.

– хороший день.

Mustiin pukeutunut komea tarjoilija rullasi pyöreän kultakoristeisen pöydän sisään. Siihen oli lastattu kukkuravadillinen tuoksuvia blinejä. Jääkulhon päälle oli aseteltu mustaa kaviaaria.

– шампанское, tarjoilija hymyili ja kaatoi kahteen laakeaan kristallilasiin samppanjaa.

– Ei hassummat sukujuuret, Elli hymyili ja kilautti kuplivan maljan miehensä kanssa. Tarjoilija kumarsi ja laittoi poistuessaan musiikin soimaan. Mustanmeren valssin sävelet täyttivät huoneen. Henrik kumarsi ja vei vaimonsa parketille.

– Tanssin sun kanssasi aamuun.

– Ihanaa, mutta syötäisiinkö ensin. Blinit jäähtyvät.

Aina käytännöllinen Ellinoora laittoi asiat tärkeysjärjestykseen.

Joonatanin kasvoille oli levinnyt hymy.

– Mekin paistettiin koulun kotitaloustunnilla blinejä. Ne olivat ihan hyviä, mutta ei me kaviaaria saatu. Se oli oikeasti hassu juttu. Opettaja sanoi, että blinien kanssa voi maistella suolakurkkuja ja hunajaa.

– Miltä maistui?

– Älyttömän hyvältä.

– Minä tiedän, Joonatan, kipaise lähikaupassa ja hae tattarijauhoja. Voitaisiin paistaa blinilettuja meille iltapalaksi. Minunkin rupesi tekemään niitä mieli.

Kun blinit oli syöty, Helmi jatkoi tarinaa. Joonatan loikoili sohvalla Pörrö vierellään.

Ellinoora ja Henrik kävelivät käsi kädessä Talvipalatsissa.

– Onpa täällä saleja. Mutta ei ollenkaan niin kodikasta kuin kotilinnassamme. Kylmäkin täällä on. Kuuma keitto lämmittäisi nyt mukavasti.

Läheltä löytyi tunnelmallinen kellariravintola.

– Tämä on borssikeittoa. Laita runsaasti smetanaa päälle. Lämpenet varmasti. Ja tämä on snapsi, venäläistä vodkaa. Viimeistään se saa poskesi hehkumaan.

– Outoja nämä ruuat, mutta oikein hyviä. En tosin pitänyt siitä kaviaarista. Se oli suolaista kuin mikä. Oli pakko juoda toinenkin pullo sitä makeaa samppanjaa, Elli kommentoi. – Nyt on vähän outo olo.

– Nuppuseni, mennään hetkeksi sviittiimme untuvatäkkien alle. Lupaan, että olosi korjaantuu.

– Henrik, sinä olet nykyään niin huomaavainen. Matka on tehnyt meille molemmille hyvää.

– Olen varannut meille illaksi liput Bolshoi-teatteriin.

– En taida ymmärtää venäjänkielisestä teatterista mitään, Elli protestoi.

– Kultaseni, tulet näkemään jotain ylimaallisen ihanaa. Siellä esitetään tänään balettia. Joutsenlampi sinun pitää ehdottomasti nähdä.

Ellinoora taputti käsiään. – Henrik, aarteeni, miten tiesit, että olen aina halunnut nähdä sen. Pienten joutsenten tanssi on lempimusiikkiani.

Illasta tuli ikimuistoinen. Ellinoora eläytyi balettiin täysillä. Hän itkeä tirautti, kun Musta joutsen astui näyttämölle.

– Kunpa olisin nuorempi ja hoikempi, menisin balettitunneille, hän haikaili.

– Elli, keksitään sinulle jotain muuta. Olisiko burleskiesitys enemmän sinun alaasi, Henrik kiusoitteli.

– Pahus, sinä se olet ilonpilaaja.

Mikä se semmoinen burleski on? Onko sillä tekemistä hampurilaisten kanssa? Joonas ihmetteli outoa sanaa.

– Sovitaan vaikka niin, Helmi nauroi. – Haluaisitko tulla joskus kanssani oopperaan? Aleksanterin teatterissa esitetään parhaillaan musiikkinäytelmä Viulunsoittaja katolla.

Helmi hankki neljä lippua. Iloinen seurue Helmi, Toivo, Joonatan ja Tuuli oli juhlatuulella. Naiset nauttivat esityksestä. Miehet eivät niinkään.

–EVVK, ei voisi vähemmän kiinnostaa, Joonatan kommentoi. – Mennään seuraavaksi katsomaan jotain toimintaelokuvaa.

Helmi jatkoi tarinaa, kun Joonatan tuli seuraavan kerran käymään. Hän oli ihastunut ruokajuttuihin.

– Mama, olisiko sinulla blinitaikinan reseptiä? Ihastuin niihin Pietarissa käydessämme, mutta hotellin kokki ei suostunut antamaan ohjetta. Se oli salainen, Ellinoora kysyi puhelimessa.

– Älä huoli Elliseni, lähetän sinulle reseptin sähköpostissa.

– Maitoa, hiivaa, tattarijauhoja, kananmunia, kermaviiliä, suolaa. Kokillani taitaa olla kaikkea muuta, mutta mistä me tattaria saamme? Elli luki reseptiä silmälasit nenällään.

– Tilataan nettikaupasta, kuningas Henrik oli neuvokas.

Ei aikaakaan, kun linnaan saapui säkillinen tattarijauhoja.

– Kuule kokkipoikani, nyt saat tehdä meille koemaistiaiset.

Kokki Kekäle tutki kulmat kurtussa reseptiä.

Taikina saa käydä vähintään viisi tuntia tai vaikka yön yli. Valkuaiset vaahdotetaan ja ne sekoitetaan lopuksi taikinaan. Blinit paistetaan valurautapannulla voissa. Tarjotaan smetanan, mädin ja punasipulisilpun kera. Lisukkeeksi voi tarjota myös suolakurkkuja ja hunajaa.

– Onpa outo ohje, hän tuumi. Mutta kuningattaren sana on laki.

Kokki tarttui toimeen. Apukokit vatkasivat hiki hatussa valkuaisia.

– Arvon kuningatar, luin ohjeesta, että blinit eivät odota illallisvieraita, vaan vieraat odottavat blinejä. Olkaa hyvä, käykää pöytään.

– Henrik, tule pian, saamme kohta herkkuillallisen, Ellinoora huhuili.

Blinien tuoksu oli kiirinyt kuninkaan työhuoneeseen. Hän tuli juoksujalkaa.

– Elli-armaani, onko tämä totta? Saammeko herkutella blineillä kotioloissa?

Kokki kantoi vadillisen blinilettuja pöytään. Ellinoora ja Henrik ahmivat niitä enemmän kuin oli terveellistä.

– Mitään näin hyvää en ole syönyt sitten Pietarin matkamme, Elli huokaili tyytyväisenä. – Nyt tiedän. Kutsutaan Linnan martat meille blinikesteihin. Saavat samalla reseptin. Se ei ole salainen.

Martat saapuivat isolla linja-autolla. Kokki Kekäle oli tehnyt valtavan taikinan. Hän paistoi lettuja muurikalla linnan puutarhassa.

– Kiitoksemme kokille, martat hehkuttivat, kun herkut oli syöty suolakurkkujen ja hunajan kera. – Ja kiitokset sinulle Ellinoora. Sinä se osaat yllättää.

– Helmi, et ole pitkään aikaan kertonut, mitä Quulle ja Tähdelle kuuluu. Aloittivatko he opiskelun? Minä olen nyt toisella luokalla. Koulussa on kivaa, kun on kavereita.

– Tiedätkö mitä Joonatan. Minulla on kutina, että Prinsessa Tähdelläkin on kivaa. Hän on vähän pihkassa professori Pinkkiin.

– Mitä tarkoittaa, että on pihkassa?

– No tykkää toisesta, arvasit varmaan.

OPISKELUA

Prinsessa Tähti ei ollut vakuuttunut, että oli oikealla kurssilla. Opiskelutoverit pyörittivät päätään, kun professori Pinkki tenttasi heitä.

– Mitä ymmärrätte käsitteellä estetiikka? Oppilaat vakuuttivat kilvan, että kaikkea kaunista.

– Mikä on kaunista? Perustelkaa.

Jatkossa kysymyksistä tuli kerrassaan outoja.

– Mitä tarkoittivat mimesis, metafora, metafysiikka, merkitys, merkityksen merkitys, dualismi, emootio, professori kyseli.

Tähti oli pää pyörällä. – Tämä on mielenkiintoista, mutta todella vaikeaa, hän valitti Quulle.

Yksi professorin lauseista kolahti.

– Humanismi tarkoittaa sivistystä.

Sitä hän oli tullut oppimaan. Kyllä hän tästä selviäisi.

– Kirjoittakaa essee aiheesta Kokemus, tieto, taito, toiminta ja kiteyttäkää se aforismiksi, professori antoi kotitehtäväksi.

Tähti säteili. Tämä oli tuttua. Hän kirjoitti: Taitava tietää ja tietävä taitaa toimia.

Professori Pinkki antoi tunnustusta. – Prinsessa Tähti, olet ymmärtänyt mistä tässä on kysymys. Saat täydet pisteet.

– Haluaisitko lähteä joku ilta kanssani syömään tai elokuviin? professori kysyi eräänä päivänä, kun kurssi oli jo loppusuoralla. Hän vaikutti yhtäkkiä ujolta. Prinsessaa huvitti. Miksi elämä oli näin vaikeaa?

– Lähden toki, minne ajattelit viedä minut?

– Tuota, olen aika hyvä kokki, tulisitko pieneen asuntooni illalliselle? Voisin yllättää sinut.

Tähti pukeutui rennosti. Hänhän oli opiskelijatyttö. Farkut ja t-paita saivat kelvata. Professorin kotoa tulvi herkullinen tuoksu.

– Kävin tuolla lähijoella keräämässä sinisimpukoita. Keittelin ne valkoviinissä ja lisäsin kastikkeeseen kermaa ja sahramia. Pitäisi kelvata kuninkaallisillekin.

Prinsessa nolostui. Tällainen vaiva hänen takiaan. Pakastepizzakin olisi kelvannut.

– Älä huoli, ruuanlaitto on intohimoni. Ei ole mukava syödä yksin. Olen ajatellut osallistua MasterChef kokkikilpailuun. Teen mielelläni koeannoksia. Voisitko jatkossakin tulla maistelemaan ja arvioimaan niitä? Mutta nyt aloitamme simpukoilla. Hyvää ruokahalua.

Prinsessa Tähti oli hurmaantunut. Vaikka Professori oli häntä parikymmentä vuotta vanhempi, charmia riitti. Miehellä oli hienot käytöstavat. Ne olivat toista luokkaa kuin opiskelijapojilla. Nämä läimäyttivät olalle ja kutsuivat kaljalle. Ei hän sellaiseen ollut tottunut. Olihan siinä uutuudenviehätystä, mutta rajansa kaikella.

Tähti tutustui uusin silmin ruokakulttuuriin. Kotilinnassa kokki oli tarjonnut loistavia aterioita. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota, mitä söi. Aina sitä samaa, peuranpaistia, merilohta, hummereita, kaikki niin tavallista. Nyt hän tutustui villiyrtteihin, eksoottisiin mausteisiin, luomuruokaan.

– Olet tottunut juomaan hienoja viinejä. Maista kuitenkin mansikoista tekemääni kotiviiniä. Veikkaan, ettet ole ennen saanut tällaista.

Maku toi mieleen aurinkoiset kesäpäivät.

– Professori Pinkki, olette onnistunut yllättämään minut.

– Sano Pekka vaan, voimmehan toki sinutella.

– Voi Pekka, taidan olla tykästynyt sinuun.

Lukukausi loppui kesäauringon paistaessa. Puihin oli puhjennut lehdet ja sipulikukat kukkivat villeinä.

– Kehotan teitä opiskelijoita käyttämään lomaviikot opiskeluun. Suosittelen tutustumista naapurivaltioiden taidemuseoihin, professori sanoi kurssin päätteeksi. Kun muut olivat lähteneet, hän kääntyi Tähden puoleen. – Prinsessa Tähti, onko sinulla lomasuunnitelmia? Olen lähdössä Wieniin ja tutustuttaisin sinut mielelläni kaupungin taide-elämään, hän kysyi hieman hämillisen näköisenä.

Tähti innostui. Hän oli salaa toivonut, että professorilta löytyisi kokkauksen lisäksi muitakin taitoja.

– Tunnetko Gustav Klimtin taidetta? professori kysyi.

Prinsessan oli pakko myöntää, että nimi oli tuiki tuntematon.

– Sepä hyvä, voin taas kerran yllättää sinut.

Tähti ja Pekka majoittuivat huolettomasti Hotelli Sans Soucin sviittiin. Henkilökunta luuli heitä isäksi ja tyttäreksi. Molempia nauratti.

– Mitä haluat iltapalaksi? Pekka kysyi.

– Olisiko liian myöhäistä syödä wienerschitzelit?

– Koskaan ei ole liian myöhäistä, tilataan pois.

Pihvit olivat niin isot, että tuskin mahtuivat lautasille. Etikkainen perunasalaatti sopi mainiosti kaveriksi. Pullollinen hyvää valkoviiniä kruunasi aterian.

– Pekka, et ole pelkästään hyvä kokki. Osaat myös tilata ihania aterioita. Arvaa mitä, haluaisin vielä jälkiruuaksi sachertortun. Olen lukenut matkaoppaasta, että täällä ne ovat herkkua.

– Saamasi pitää ja vielä runsaan kermavaahdon kera. Takaan, että et pety, Pekka myhäili.

Prinsessa Tähti koki seuraavana päivänä unohtumattomia hetkiä. Hän oli kuullut, että taiteesta voi hurmioitua. Gustav Klimtin maalaukset Belvederen linnassa olivat mykistävän kauniita.

– Sitä kutsutaan Stendahlin syndroomaksi, Pekka tunnisti oireet.

– Kiitos kun otit minut mukaan. Mitään näin ihanaa en ole ennen nähnyt. Voisin tehdä lopputyöni näistä maalauksista.

– Tuota, toppuuta vähän. Näistä on tehty monta tutkimusta. Tuskin löydät uusia näkökulmia. Nautitaan näistä ja muista Wienin aarteista rauhassa. Autan sinua löytämään vähemmän tunnetun kohteen. Silloin saat loistaa tähden lailla, Pekka vakuutti.

Joonatan ei innostunut. Hänen mielestään tarina meni liian hempeäksi.

– Helmi-täti. Kerro mieluummin kuningatar Ellinoorasta ja Mama Maddalenasta.

– Olet oikeassa. Muistatko, kun Mama ennusti Ellille äitiyttä. Minulla on ajatus.

Helmi otti hyvän asennon nojatuolissa ja aloitti.

ELLINOORAN LASTENTARHA

Naapurivaltakunnan rantaan oli haaksirikkoutunut laiva. Asukkaat kuulivat keskellä yötä avunhuutoja. Merellä oli vuosisadan myrsky. Apua oli luvassa vasta aamulla päivän valjettua. Pelastuspartio souti hylylle. Joukko pakolaisia hytisi läpimärkinä kumoon kaatuneen laivan kyljessä. Heidät vietiin pikaisesti maihin ja kiedottiin lämpimiin huopiin. Suurin osa pelastuneista oli mustia kähärätukkaisia lapsia. Nyt siis orpoja.

Sana kiiri Ellinooran korviin. Hän ja marttasiskot riensivät paikalle. Kaikki lapset saivat marttojen neulomat pehmeät myssyt ja tossut. Värillä ei ollut nyt väliä.

Ellinooran päässä iti ajatus. Tarotkortit lupasivat hänelle äitiyttä. Tässä näitä orpoja kullanmuruja oli koko katras.

– Minähän voisin adoptoida heidät kaikki, hän keksi.

Martat taputtivat. Ajatus oli kerrassaan mainio.

– Minä tiedän, perustetaan kotilinnan piharakennukseen lastentarha. Palkataan koulunkäyneitä ohjaajia. Voidaan ottaa sinne myös kylän lapsia. He saavat päivähoitopaikan ja orpolapset oppivat uuden kielen leikkiessään, Ellinoora innostui.

Martat taputtivat taas. – Me tullaan kummitädeiksi joka iikka.

Pienokaiset katselivat silmät pyöreinä linnan avaraa pihaa, korkeita torneja ja komeita hevosia aitauksessa. Partacolliet kävivät nuuhkimassa uusia tulokkaita. Lapset pelästyivät. He eivät olleet koskaan nähneet näin isoja koiria.

– Ne ovat pian teidän ystäviänne. Tuo isoin on Pena, tuo iloinen väkkärä on Olli ja nuorin on Otto. Heittäkää niille palloja, ne rakastavat sitä.

Hetken kuluttua lapset ja koirat telmivät kuin olisivat aina olleet kavereita.

Ellinoora ja marttasiskot liikuttuivat.

– Saamme vihdoinkin elämää kotilinnaani, Elli nyyhkytti.

Siskot tarjoilivat kilvan pitsinenäliinoja ja hajusuolaa.

– Hyvät naiset ja ihastuttavat pienokaiset, olen paistanut teille räiskäleitä ja saatte niiden kanssa tuoretta omenahilloa kermavaahdon kera. Reipas kokki Kekäle pelasti tilanteen.

Pian nauru raikui ja kaikki taputtivat vatsaansa kylläisinä.

Ellinoora laittoi lehteen ilmoituksen. Kokenut lastentarhanopettaja saa paikan monikansallisessa päiväkodissa kuninkaanlinnassa.

Hän sai valtavan nipun hakemuksia.

– Henrik, auta minua. Sinä ymmärrät näiden suositusten päälle.

Kuningas arvosti, että häntä tarvittiin. Sukututkimus oli jumissa. Jäljet päättyivät Pietariin.

– Hmm, katsotaan. Täällä näyttää olevan kaikenlaisia onnenonkijoita. Sana kuninkaanlinna on saanut rahanahneet liikkeelle.

Kuningas luki hakemuksia päiväkausia. Hän hylkäsi yhden toisensa jälkeen.

– Kuule Elli, mitä sanot tästä? Rastatukkainen Roope kirjoittaa: Olen toiminut Tjäreborgin oppaana, mutta nyt haluaisin vaihtelua. Rakastan lapsia, mutta työkokemusta on vain junnukerhosta. Osaan soittaa kitaraa, laulankin vähän, pelaan jalkapalloa ja tykkään askarrella. Ajattelin isona hakea lastentarhanopettajakoulutukseen. Harjoittelu alalla voisi tuoda minulle lisäpisteitä valintakokeessa.

– Poika on ainakin rehellinen ja vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta. Suurin osa lapsistamme on pieniä tyttöjä. Nuori poika hoitajana voisi olla parasta, mitä voimme heille tarjota, Henrik perusteli.

Ellinoorasta ajatus oli yllättävä. En olisi itse ikinä päätynyt tähän, hän tuumi.

– Siis ei kokemusta, mutta innostusta senkin edestä, hän varmisti. – Taidan kannattaa mielipidettäsi. Sinusta on tullut yllättävän avarakatseinen.

Kuningattaren ja kuninkaan välit olivat lämmenneet Pietarin matkan jälkeen. Ellinoora muisteli kaiholla valssia hotellin sviitissä. Eivät he aamuun asti jaksaneet tanssia, mutta ilta oli ollut kerrassaan romanttinen. Tuokiot historiankirjojen äärellä olivat Ellin mielestä laatuaikaa.

Nyt kun viereisessä lastenhuoneessa uinaili viisi pientä neekeriä, hänen sydämensä oli pakahtua. Elämä oli vähän liiankin hyvää ollakseen totta. Taidan kutsua Mama Maddalenan vieraaksi. Hänen pitää omin silmin nähdä, että tarotkortit tiesivät, Elli suunnitteli.

Mama Maddelena ilahtui. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa. Vai että pienokaisia. Uutinen yllätti hänetkin. Taidan tietää, mitä vien tuliaisiksi. Hän hymyili salaperäisen näköisenä.

– Mama, hauska nähdä sinua taas.

Ellinoora halasi ystäväänsä. – Tiedätkö minusta on tullut aivan hupsu. Rakastan näitä pieniä veijareita koko sydämestäni. Emme aina ymmärrä toisiamme, mutta letut saavat kaikki hyvälle tuulelle. Kokki hemmottelee meitä jatkuvasti. Katso, painoa on tullut taas lisää.

– Voi Elli, meidän pitää tehdä jotain asialle. Miten olisi kuntokoulu?

– Älä Mama, inhoan kaikkia kidutusvälineitä.

– Niin minäkin, mutta keksitään jotain yhdessä. Kotikaupungissani toimii mainio Tasapainoklinikka. Lähdetkö kokeilemaan sitä kanssani? Tarjoan sinulle majapaikan vaatimattomassa asunnossani. Se voisi olla sinulle ihka uusi elämys.

– Harkitaan. Elli ei ollut aivan vakuuttunut.

– Lapset, saanko esitellä, Mama Maddalena on tullut kaukaa pohjolasta tervehtimään teitä. Hänellä on kaikille kummilahjoja. Saatte toivoa mitä ikinä haluatte, hän on taikuri.

Lapset hurrasivat. Tämän he ymmärsivät. Kielitaito oli kummasti karttunut lyhyessä ajassa. Koti-ikäväkin oli helpottunut, sillä linnassa riitti puuhaa aamusta iltaan.

Mama myhäili. – Leonardo, toivoit jalkapallo. Tämä on ihmepallo. Saat tehtyä sillä maalin aina kun haluat. Mutta muista, toiset voivat tulla kateellisiksi. Käytä sitä viisaasti.

Leonardon ilme oli ikuistamisen arvoinen. Mama ei muistanut, koska oli viimeksi nähnyt yhtä leveän hymyn.

– Michelangelo, toivoit sivellintä. Tämä on taikasivellin. Näet pian, mihin se pystyy.

– Ja nyt tyttöset. Sinä Kleopatra toivoit huulipunaa. Et sinä sitä oikeasti tarvitse, olet hehkeä kuin mikä. Tässä kuitenkin meikkisetti. Takaan että olet juhlien pikkukaunotar.

– Maria Antoinette, toivoit prinsessavaatteita. Katso illalla vaatekomeroosi. Tulet ihastumaan röyhelöiden määrään.

– Entä sinä pikku Ebony. Toivoit makeisia. Niitä täällä linnassa riittää. Saat makeaa mahan täydeltä, mutta vain karkkipäivinä. Ja arvaa mitä, pysyt makeisista huolimatta solakkana. Tosin hammaslääkäri saa sinusta hyvän asiakkaan.

Lapset olivat innoissaan. Näin hauskaa päivää he muistelisivat pitkään.

– Nyt juhlitaan, kokki Kekäle tuossa jo kantaa seitsemän kerrosta korkeaa juhlakakkua pöytään. Vaikka tänään ei ole karkkipäivä, saatte kaikki herkutella sillä ehdolla, että syötte iltapuuron kiltisti, Ellinoora sanoi

Mama iski Ellinooralle silmää. – Mekin saamme herkutella, mutta muista, kevytviikot ovat lähellä.

Molemmat nauroivat ja ottivat toisen palan kakkua. Mitä elämä olisi ilman kermakakkuja.

– Tykkäätkö sinä Joonatan kermakakuista?

– Tykkään ja berliininmunkeista ja neekerinsuukoista ja jäätelöstä.

– Taidat sinäkin olla herkkusuu. Tänään ei syödä kakkuja. Minulla on muuta mielessä. Haluaisitko lähteä kanssani uimahalliin? Minulla on kuntoviikko meneillään. Uiminen on kivaa. Osaatko jo?

Joonatan ilahtui. – Olen käynyt uimakoulun ja osaan sukeltaakin. Haluatko nähdä?

Illasta tuli onnistunut. Molemmat saivat punaiset posket. Joonatan tuli Helmin kainaloon.

– Saanko jäädä yöksi?

– Kysytään äidiltäsi, minun puolestani kyllä saat.

– Kerrotko taas sadun?

– Kerron toki, mitä haluaisit tänään kuulla?

– Jos Mama Maddalena on oikeasti taikuri, se voisi taikoa lapsille jotain jännää. Vaikka lentäviä hevosia tai näkymättömiksi tekeviä taikaviittoja.

– Olet tainnut lukea Harry Pottereita. Mutta yritetään.

– Mama Maddalena, me pojat haluttais pelotella tyttöjä. Ne lällättää aina meille eikä me tykätä.

– Mitä pojat toivoisitte?

–Vaikka sellaista viittaa, jonka alla on näkymätön. Sitten me mennään tyttöjen makuuhuoneeseen ja ne luulee meitä aaveiksi, kun me kiljutaan, eikä ne näe meitä.

– Höpö höpö, pojat, ei ole kiva huijata tyttöjä. Keksikää jotain muuta. Tai minä tiedän. Olen nähnyt, että te olette oppineet ratsastamaan pikkuponeilla. Taion teille lentävät ratsut. Mitä tuumitte?

Pojat hihkuivat. Tämä oli jotain, mitä he eivät itse olisi keksineet.

– Tässä kaikille eväskorit. Lähdemme tänään sunnuntaipäivän iloksi porukalla piknikille. Saatte ratsastaa poneillanne. Pidämme niityllä laukkakilpailun. Voittaja kruunataan Päivän Prinssiksi tai Prinsessaksi. Oletteko valmiit?

Ellinoora oli vauhdissa. Hän sonnustautui leppoisan tamma Rosaliinan selkään. Kuningas Henrik näytti komealta mustan Tuuliharjan satulassa.

Kisa alkoi. Lähtölaukaus kajahti. Tytöt karauttivat laukkaan. He hihkuivat riemusta, kun pojat jäivät kauas taakse. Mutta mitä kummaa? Yläilmoista kuului lällätystä.

– Me voitetaan, me lennetään, me ollaan parhaita.

Tytöt hämmästyivät. Mitä lintuja nuo olivat? Ei voi olla totta. Pojat tekivät voltteja siivekkäiden poniensa selässä. Ilmassa oli taikuutta. Leonardo ja Michelangelo laskeutuivat rinnan maaliin. Tytöt närkästyivät.

– Tämä ei ollut reilua. Pitäkää kruununne, me kantelemme Mama Maddalenalle.

– Leikkiähän se vain oli, tämä nauroi. Nyt on teidän vuoronne. Saatte itse keksiä, miten päihitätte pojat.

Tytöt miettivät päät yhdessä. – Voitamme heidät heidän omilla aseillaan. Valitsemme pyssyt.

Mama kauhistui. Hän ei kannattanut väkivaltaa.

– Ei kun vesipyssyt, tytöt tarkensivat.

– Hyvä, haluattehan niihin kuplavettä ja supervaahtoa?

Tytöt riemastuivat. Siistiä.

– Hei pojat, haastamme teidät vesipyssyotteluun.

Pojat nauroivat. Tytöt olivat typeriä. Tässä kisassa he olisivat ylivoimaisia.

Toisin kävi. Tytöt tulittivat täysillä. Hetkessä pojat hieroivat silmiään, sillä kuplavesi kirveli ja maistui suolaiselle. Entäpä se kaamea vaaleanpunainen vaahto, joka tarttui käsiin ja kasvoihin. Pojat eivät nähneet eteensä. Tyttöjen voitonriemuinen nauru saatteli heitä, kun he pakenivat läheiseen puroon peseytymään.

– Lapsukaiset, teillä on ollut jännittävä päivä. Uskotteko nyt, että Mama Maddalena on taikuri. Hänen kanssaan kannattaa pysyä väleissä. Muuten voi olla, että hän taikoo teidät sammakoiksi tai punaisiksi lohikäärmeiksi. Siitä tulikin mieleen, nyt äkkiä iltapesulle. Huomenna on taas päiväkotipäivä. Kylän lapset haluavat takuulla kuulla teidän tämän päivän seikkailuistanne. Niin ja tiedoksi, saatte huomenna oikean päiväkerho-ohjaajan. Hänen nimensä on Roope. Olkaa kilttejä, Mama kertoi.

Hovineidot ja martat olivat tähän asti pyörittäneet päiväkotia. Lapset pelästyivät. Apua, oikea opettaja. Kaikki hauskuus taisi olla menetetty.

QUU SURREALISMIN LUMOISSA

– Helmi, oletko unohtanut Prinsessa Quun? Kaikilla muilla on kaverit.

– En Joonatan, mutta annan Quulle aikaa toipua. Vaikka hän on reipas ja katuvainen, prinssi Robertin kuolema ja prinssi Mikaelin petollisuus painavat häntä yhä. Eikä prinsessa Tähdestä ole seuraa. Tämä viettää yhä enemmän aikaa professorinsa seurassa.

Myös Mama Maddalena oli huolissaan Quun mielenterveydestä. Ei ole hyvä olla yksin. Taidan katsoa, mitä tarotkortit kertovat, hän mietti. Pitihän se arvata. Nostin Kuun. Senhän jo tiesinkin, että Quulla on pimeä puoli. Nyt on valinnan paikka. Valitseeko hän tien hämärän rajamaille vai tien valoon. Pimeintä on juuri ennen auringonnousua. Taidan laittaa hänen uneensa valonsäteitä.

Quu oli yksin pimeässä puutarhassa. Joka puolella välkkyi kiiluvia silmiä. Kukkien makea tuoksu huumasi. Tuulenvire kuiski. Seuraa meitä, viemme sinut tuoksujen puutarhaan. Saat olla vapaa, jos seuraat sydämesi ääntä. Tule, tule.

Quu oli kuin huumattu. Jos hän seuraisi virvatulia, olisiko hänellä paluuta? Tai haluaisiko hän edes palata.

Tule, tule, kastepisarat kuiskivat. Tule, tule, odotamme sinua. Pääset vilvoittavien vesien äärelle. Voit unohtaa kaiken menneen.

Quu havahtui. Ei hän halunnut unohtaa. Jokaisen on itse vastattava elämästään. Se mitä olen tehnyt, sen kanssa minun pitää elää. En voi paeta, hän ymmärsi ja näki unta kirkkaista valonsäteistä.

Aamu valkeni kuulaana. Quu ihmetteli, miksi hän oli ollut illalla levoton. Tenttikirjat odottivat. Taidehistorian opinnot antoivat hänelle uutta ajateltavaa.

– Jokainen saa valita gradun aiheen itse. Kehotan, että valitsette sellaisen, joka puhuttelee. Joudutte nimittäin tutustumaan siihen perusteellisesti. Odotan vähintään sata sivua tieteellistä tekstiä viitteineen ja lähdeluetteloineen.

Professori Pinkki oli elementissään. Hän ei halunnut antaa oppilaille väärää mielikuvaa yliopistomaailmasta.

Prinsessat Quu ja Tähti pohtivat päät yhdessä, mihin päätyisivät. Vaikka Tähden pääaine oli estetiikka, hän suoritti taidehistorian opintoja sivuaineena. Nyt piti löytää yhteinen sävel. He voisivat antaa toisilleen hyviä vinkkejä.

Quu oli viehättynyt surrealismin outoon maailmaan. Sieltä voisi löytyä paljonkin tutkittavaa. Tähti oli sormi suussa.

– Klimt kiinnostaa edelleen, mutta minun pitäisi keksiä jotain omaperäisempää. Pidän kaikesta koristeellisesta, mutta en tiedä mihin keskittyä. Taidan jäädä vielä miettimään.

Quu oli tässä vaiheessa syventynyt laajaan surrealismin kuvakirjaan. Salvador Dali, Giorgio de Chirico, René Magritte, Paul Delvaux, Joan Miró. Kaikki kiinnostivat. Hän uppoutui kuviin siinä määrin, ettei enää kuullut Tähden pohdintoja.

Yöllä hän näki taas unen. Olikohan Mama Maddalenalla sormet pelissä? Tuiki tuntematon pohjoismaalainen surrealisti Juhani Linnovaara viittoi hänelle. Tai oikeammin Linnovaaran oudot oliot viittoivat.

– Kuka tuo oli?

Utelias. Kurkisteli taulun raamien yli odottavaisena maailmaan.

Aamulla Quun oli aivan pakko googlata, kuka tämä kiihottava taiteilija oli.

Hän hurmaantui. Linnovaaran maailma oli kuin hänen unestaan. Oliot puhuttelivat, niin kuin professori oli ennakoinut.

Taidanpa lähettää Mama Maddalenalle viestin. Voisin käydä vierailulla, hän päätti innoissaan.

Mama myhäili. Miten helppoa oli vaikuttaa näiden neitosten mieleen.

– Quu kultaseni. Olen sopinut meille parikin tapaamista olioiden kanssa. Näet maalaukset luonnossa. Ja mikä parasta, taidemaalari Linnovaara odottaa meitä ateljeessaan. Saat nähdä tuoreimmat työt tuota pikaa.

Quu niiasi. – Mama Maddalena, miten voin kiittää sinua. Professori arvostaa, että tutkimme aiheita, joista ei ole ennen kirjoitettu. Tämä taitaa olla juuri sellainen.

– Älä turhaan kiittele. Tästä on iloa minullekin. Päivät keskiaikafestivaaleja odotellessa ovat pitkiä. Sinä tuot kuunvaloa arkeeni.

Taiteilijaprofessori odotteli kaukaisia vieraitaan.

– Tervetuloa Porvooseen, on ilo saada esitellä teille maalauksiani. Tässä näette historiallisia muotokuvia. Ne eivät ole mitä tahansa realistisia kuvia vaan pikemminkin tunnelmia. Näette Napoleonin Waterloon taistelun jälkeen, Aurinkokuninkaan ja Markiisi de Saden tappion hetkellä. Oudot oliot saattavat myös kiinnostaa teitä. Tässä maailmassa on sekä hyvää että pahaa. Jos on jotain vastoinkäymisiä, niin täytyy vain luikerrella positiivisuuden puolelle ja rakentaa sinne jonkinlainen merkki siitä, että elämä voittaa.

Prinsessa Quu oli kuunnellut tarkkaavaisesti. Taiteilija puhui juuri niin kuin ajatteli. Tämä on minun juttuni, hän päätti.

– Mama Maddalena, olethan jatkossakin tukihenkilöni. Ilman sinua en selviä.

Mama oli imarreltu. Oli mukava kuulla, että hänen apuaan tarvittiin.

– Olen toki. Tule koska tahansa uudelleen. Tästä Juhanin taidekirjasta lienee sinulle kuitenkin eniten apua. Onnea matkaan.

Professori Pinkki kurtisti kulmiaan. Tuntematon pohjoisen maan taidemaalari. Vieläpä outojen kuvien tekijä. No jaa, olihan siinä eksotiikkaa. Niin ja olihan prinsessa Quu itsekin kotoisin pohjolasta, Lapista asti. Liekö šamaanien sukua. Sehän selittää paljon.

– Jatka vaan tyttöseni ja yllätä minut.

Pinkki hyväksyi aiheen, vaikka vähän epäili, mitä taidemaailma mokomasta tutkimuksesta hyötyisi. Kyllähän tähän yliopistoon mahtuu turhiakin opinnäytteitä. Tyttösillä on kotikenttäetu, antavat mahtavat lahjoitukset. Saavat käytännössä siis tehdä mielensä mukaan, hän rauhoitteli itseään.

– Helmi, haluaisin nähdä kuvia niistä olioista.

– Haluaisitko nähdä niitä oikeasti? Hypätään jonain viikonloppuna Pendolino-junaan ja käydään Hämeenlinnan taidemuseossa. Tiedän, että heillä on siellä hieno kokoelma. Voitaisiin samalla käydä Galleria Paperihuoneella. Se on lempigalleriani. Ehdimme päivän aikana poiketa vielä torilla ja ravintola Hällässä lounaalla. Kaupunki on minulle tuttu televisiokuvausten jälkeen. Niin ja kesällä voisimme käydä Ahvenistolla uimassa. Siellä on kuuluisa maauimala.

– Kiva, lähdetäänkö jo ensi viikonloppuna?

– Lähdetään vaan, jos se sopii äidillesi. Tai voidaan toki lähteä kaikki kolme.

– Entä Toivo, voisiko hänkin tulla?

– Toivolla on omat kiireensä, hän tekee parhaillaan uutta mallistoa. Arvaa vaan, miten paljon siinä on työtä. Voi olla, että pääsemme vielä muotinäytökseen.

– Äh, lupasit viedä minut toimintaelokuviin. En halua oopperaan enkä muotinäytöksiin. Haluan vauhtia.

– Sovitaan niin, saat valita elokuvan.

– Haluaisin, että jatkat vielä siitä, kun Roope tulee päiväkotiin.

– Selvä, olen valmis, Helmi sanoi.

Nauravainen rastatukkainen Roope saapui kitara olallaan kauniina syysiltana. Lapset olivat menneet jo nukkumaan. Ellinoora otti hänet ihastuneena vastaan. Mikä silmänilo tämä poika olikaan. Tänne kaivattiinkin jo herrahenkilöitä, hän tuumi.

Roope asettui heti taloksi. Hän sai tornikamarin käyttöön. Sieltä alkoi tuota pikaa kuulua kitaran säveliä.

Seuraavana aamuna päiväkodissa oli odottava tunnelma. Puskaradio oli kertonut, että uusi opettaja on saapunut.

– Onkohan se kauhean ankara? lapset jännittivät. He seisoivat rivissä. Lastenhoitaja oli sitonut neekerityttöjen hiukset sieville saparoille.

– Hei lapset, minä olen Roope, kertokaapa nimenne.

Lapset pysyivät totisina ja sanoivat ujoina yksi kerrallaan nimensä.

– Hei minä tiedän, lauletaan yhdessä tutustumislaulu.

Roope otti kitaransa ja aloitti:

Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan.

Jos mua hiukkasen onnistaa niin uuden ystävän saan.

Lapset olivat heti leikissä mukana. Pian luokasta kuului

KONNICHI WA, TRASTUI, HOW DO YOU DO, PÄIVÄÄ.

Päivä sujui rattoisasti. Kylän lapset olivat aluksi tuijottaneet suut pyöreinä tummapintaisia päiväkotikavereitaan. Nyt Roope sai kaiken huomion. Mies laulatti lapsia pitkin päivää.

Ruokailun jälkeen hän taputti käsiään.

– Nyt kaikki ulos. Tehdään ryhmätöitä. Saatte kerätä pihalta syksyn lehtiä. Minulla on tässä liimapuikkoja. Jokainen ryhmä sommittelee värikkään kollaasin. Saamme niistä hienoja tauluja näille seinille.

Lapset kirmasivat iloisina pihalle. Siellä kasvoi komeita tammia ja lehmuksia. He keräsivät kilvan kauneimmat lehdet. Niistä syntyi tuota pikaa värikkäitä taideteoksia.

Roope vihelteli tyytyväisenä, kun hän päivän päätteeksi esitteli kuningatar Ellinooralle ja kuningas Henrikille taidenäyttelyä.

– Lapset näyttivät viihtyvän. Jatka poika vain samaan malliin.

Ellinoora oli tyytyväinen. Hän oli jännittänyt, miten lapset pärjäävät keskenään. Leikin varjolla kaikki sujui paremmin kuin hyvin.

– Tänään meillä on urheilupäivä, Roope kertoi seuraavana aamuna lapsille. – Onko kukaan pelannut jalkapalloa? Toin oman pallon varmuuden vuoksi.

– Hei, minulla on pallo, Leonardo viittasi.

– Hyvä, saat olla toisen joukkueen kapteeni. Olisitko sinä Kleopatra toinen kapteeni?

Joukkueet muodostettiin ja peli alkoi. Lapset oppivat nopeasti, mistä oli kyse. Sehän oli ihan helppoa. Palloa potkittiin ja yritettiin saada se toisen joukkueen maaliin. Huteja tuli, mutta kun joku onnistui, kaikki hurrasivat. Vastustajatkin. Tämä oli kivaa.

– Ruokatunti, kaikki syömään, kokki Kekäle huhuili. Lapset huomasivat, että pelin tuoksinassa oli tullut kiljuva nälkä.

– Saatte lempiruokaanne, spagettia ja jauhelihaa, neidit ja herrat olkaa hyvät.

Kylän lasten vanhemmat ihmettelivät, miten heidän riehakkaat lapsensa olivat nykyään iltaisin umpiväsyneitä.

– Hyvä ruoka ja liikunta sen tekevät, he totesivat tyytyväisinä. – Oli hieno juttu, että saimme oman päiväkodin ja sinne mukavan opettajan. Lapset eivät muusta puhukaan kuin Roopesta.

RAPUJUHLAT

Joonatan oli innostunut kalastuksesta. Tuuli ja poika viettivät elokuisen viikon Tuulin vanhempien kesämökillä. Isäntäväki oli lomamatkalla Kroatiassa. Mökki oli vain heidän kahden käytössä.

– Kutsutaanko Helmi tänne pariksi päiväksi? Tuuli kysyi Joonatanilta.

– Jee, se voi tulla minun kanssa kalaan.

Tuuli pelkäsi veneessä ja antoi pojan onkia vain laiturilta.

Helmi ilahtui. Intiaanikesä kuumassa kaupungissa tuntui tukahduttavalta. Hän saapui kylmälaukku olallaan mökille.

– Leivoin teille tuliaisiksi unelmatortun.

Tuuli ilahtui. He olivat herkutelleet tähän asti mökkikorpuilla.

– Eikö toista palaa, Joonatan kinusi vesi kielellä.

Helmiin voi aina luottaa. Tämä nauroi ja lupasi lähteä Joonatanille soutajaksi. Molemmat pukivat oranssinkeltaiset pelastusliivit. Tuuli istui rantakeinussa ja vahti silmä tarkkana veneilijöitä. Järvi oli peilityyni.

Joonatan heitti virveliä, mutta kalaonni ei suosinut.

– Jatketaan huomenna. Tuulilla näyttää olevan sauna kuumana.

– Joo, heräätkö aikaisin?

– Tule herättämään. Tiedätkö Joonatan, nyt on ravustuskausi. Näin tuolla vajassa mertoja. Mitä sanot, yritetäänkö? Mutta ensin tarvitaan pieniä syöttikaloja. Niitä saat ongella.

Poika ryhtyi toimeen. Hän löysi marjapensaiden alta meheviä matoja. Hetken kuluttua ämpärissä sätki kymmenkunta särkeä.

– Riittävätkö nämä?

– Toki, tulehan, meidän täytyy kiinnittää ne mertoihin.

He laskivat pyydykset lähelle rantaa. Elokuun ilta oli pimeä. Tuuli ja Helmi rentoutuivat ja kuiskivat tyttöjen juttuja Joonatanin nukahdettua.

Aamu oli usvainen. Joonatan oli niin tohkeissaan, että tuli jo ani varhain herättämään Helmiä. Tämä souti ja poika nosti merran toisensa jälkeen. He saivat toistakymmentä komeaa vonkaletta.

– Illalla meillä on rapujuhlat, Helmi iloitsi.

– Voiko noita syödä?

– Totta kai, ravut ovat suurta herkkua. Sinäkin saat maistaa.

Joonatan oli epäileväinen.

– Hurja, nehän muuttuu ihan punaisiksi. Sattuuko niihin?

– Ei tai en ainakaan usko. Hae kasvimaalta iso nippu tillinkukkia koristeeksi. Nämä ovat kohta valmiit.

– Osaatko yhtään juomalaulua? Tuuli oli vauhdissa. Rapuvati oli lähes tyhjä ja toinen valkoviinipullo puolillaan. Lomaviikosta tuli hauskempi kuin hän oli odottanut.

What shall we do with the drunken sailor, tytöt hoilasivat. Sehän sopi tunnelmaan.

Joonatan oli haukotellut jo pitkään. – Hampurilaiset on parempia. Mutta pyydystäminen oli kivaa. Voidaanko mennä taas huomenna heittämään virveliä?

– Takuulla voidaan. Mutta anna meidän nukkua aamulla pitkään. Laulu vie voimat, Helmi nauroi.

TAIKAPALLO-OTTELU

Ellinooran päiväkodin lapset jatkoivat jalkapallo-otteluja Roopen johdolla. Miten ihmeessä Leonardo yli jatkuvasti ylivoimainen? Hän sai jopa lempinimen Ronaldo. Hänen pallonsa kiiti maaliin ennen kuin maalivahti ehti silmään räpäyttää. Lapset suuttuivat. Tässä ei ollut kaikki kohdallaan.

– Varastetaan sen pallo, vastapuolen pelaajat juonivat.

Kas kummaa, sen jälkeen ottelut päättyivät usein tasatuloksiin. Leonardoa harmitti. Olisi pitänyt uskoa Mamaa ja käyttää taikapalloa vain tärkeisiin otteluihin. Nyt hän oli omillaan. Kirjoitan Mamalle ja pyydän, että hän lähettää minulle uuden pallon, hän keksi.

Ei kestänyt kuin muutaman päivän, kun lähetti toi linnaan suuren paketin. Siinä ei ollut vain yhtä palloa vaan kokonainen säkillinen. Päällä luki: Leonardolle, käytä näitä vain hätätilanteessa. Rakkain terveisin Mama Maddalena.

Leonardo virnisti. Toden totta, nyt hänellä oli lottovoitto taskussa. Tai oikeammin säkissä.

Pelit jatkuivat nyt hyvässä hengessä. Leonardon joukkue kyseli, miksi he jatkuvasti hävisivät.

– Tämä on taktiikkaa, kapteeni kertoi. – Annetaan vastustajien uskoa, että olemme huonoja. Näytetään sitten loppuottelussa.

Kaverit vähän ihmettelivät, miten se onnistuisi. Tytöt olivat kirineet. Kleopatra osasi hämätä ja pikku-Ebony oli ketterä kuin kärppä.

– Syksyn viimeinen ja ratkaiseva ottelu pelataan ensi sunnuntaina. Järjestämme linnan pihalle puutarhakutsut. Saatte paljon yleisöä. Mama Maddalenakin on luvannut tulla paikalle.

– Leonardo, olet muistanut ohjeeni. Tänään on sinun päiväsi, Mama iski Leolle silmää. Tämän suu levisi hymyyn.

– Voit luottaa minuun, Mama.

Pihalle oli rakennettu katsomo. Ellinoora, Henrik ja Mama istuivat eturivissä kunniapaikoilla.

Ottelu alkoi. Leonardon joukkue hävisi ensimmäisen erän. Kleopatran joukkue hurrasi. He olivat jo varmoja voitostaan.

Ottelu jatkui. Katsomossa jännitettiin. Leonardo kiisi kentällä aivan kuin hänellä olisi ollut siivet kantapäissään. Hän teki maalin toisensa jälkeen. Yleisö haukkoi henkeään. Tällaista kiihkoa he eivät olleet ennen nähneet.

– Bravo, Leonardon joukkue voitti kirkkaasti. Olipa jännittävä ottelu.

Pelaajat kumarsivat. Leo näki ilkikurisen pilkahduksen Maman silmissä. Hän virnisti ja marssi sitten joukkuetovereidensa kanssa juomaan vadelmamehua.

Illalla linnan pihalle levisi herkullinen tuoksu. Kokki Kekäle paistoi vartaassa kokonaista villisikaa.

– Nyt juhlitaan. Koko jalkapallojoukkue on kunniavieraitamme. Osaattehan vanhan nuotiolaulun. Aloita sinä Roope, niin kaikki voivat laulaa kitarasi säestyksellä.

Lasten kirkkaat äänet kantautuivat kylään asti.

Meill´ on metsässä nuotiopiiri,
missä kuusten kuiske soi.

– Mekin pelataan koulussa futista. Minä tykkään kuitenkin enemmän jääkiekosta. Linnan pihalla se ei taida olla mahdollista?

– Joonatan, etkö muista. Saduissa kaikki on mahdollista. Rakennettaisiinko sinne luistinrata?

– Jee. Katsottiin eilen äidin kanssa Suomi-Kanada matsi. Se Mörkö oli mahtava. Ja me ollaan nyt maailmanmestareita.

– Niinpä ollaankin. Mutta jätetäänkö urheilu nyt vähäksi aikaa rauhaan?

– Helmi, mitä Pohjantuulelle ja Mikaelille kuuluu? Oletko unohtanut heidät?

– Tässä sadussa rupeaa olemaan väkeä kuin merenmutaa. En ole unohtanut. Odottelen vaan, että lapset kasvavat. Tulet vielä kuulemaan Amadeuksesta ja balettitanssijatytöistä. Malta mielesi. Kerron ensin lisää taikavoimista.

– Kiva, tykkään ennustuksista ja tykkään kun taiot, tai siis kun Mama Maddalena taikoo kaikkea jännää. Voisiko se taas ennustaa?

– Voisi ja me voisimme nostaa sinulle ja minullekin onnenkortit.

Helmi haki korttipakan lipaston laatikosta.

– Joonatan, tämä sopii sinulle, nostit lanttien kuutosen, se on Menestys. Se tarkoittaa hyviä tuloksia kokeissa. Mutta niiden eteen pitää tietenkin ponnistella.

– Helmi, sinun kortissasi lukee Huoli.

– Niinpä niin, pitihän se arvata. Meillä ei mene nyt oikein hyvin Toivon kanssa. Hänellä ei ole aikaa minulle. Mutta onneksi minulla on sinut Joonatan. Jatketaanko vielä päiväkotilasten tarinaa? Ajattelin järjestää juhlat.

– Joo, juhlat on aina kivoja, Joonatan sanoi.

– Kuulkaa kullannuput. Olette ahkeroineet hienosti päiväkodissa kylän lasten kanssa. Haluaisitteko järjestää yhteiset syntymäpäiväjuhlat? En tiedä teidän oikeita merkkipäiviänne. Haaksirikossa ei pelastunut henkilöpapereita. Tai ehkä niitä ei edes ollut. Sovitaanko, että vietämme joka vuosi teidän kaikkien yhteiset juhlat. Saatte suunnitella kokki Kekäleen kanssa kakut ja muut herkut. Minä ja Mama Maddalena järjestämme yllätysohjelmaa. Kuningas Henrik on luvannut pitää puheen ja Roope soittaa kitaraa.

– Kivaa, saadaanko me prinsessapuvut?

– Sinulla Maria Antoinette on niin hulppea vaatevarasto, että sieltä riittää mekkoja sisarillesikin. Leonardo ja Michelangelo, räätäli saa tehdä teille juhlapuvut.

Lapset piirsivät huulet pyöreinä kutsukortit. Niihin tuli kukkia ja sydämiä ja teksti.

”Tervetuloa meille linnaan. Saatte prinsessakakkua ja kuumaa kaakaota. Ei tarvi tuoda lahjoja. Me annetaan teille lahjoja.” Tekstin perässä oli rivi hymiöitä.

Kylän lapset ilahtuivat. He eivät vielä koskaan olleet saaneet kutsua kuninkaanlinnaan. Päiväkoti linnan pihapiirissä oli arkipäivää. Mutta nyt he pääsisivät sisälle kultakoristeisiin saleihin.

– Ei meillä ole juhlavaatteita, ei me voida tulla, he parahtivat päiväkodissa. Roope riensi apuun.

– Hei, tuolla tarvikevarastossa on monta pakkaa juhlakankata. Minä olen käynyt tekstiilikurssin. Olen oikeasti artesaani. Tulkaa mukaan, ompelen teille tuossa tuokiossa juhla-asut. Mutta älkää kertoko linnan väelle. Tästä tulee yllätys.

Juhlapäivänä kylän lapset saapuivat ujoina linnaan. Kaikilla oli itse poimitut kukkakimput tuliaisina. Silkki ja satiini välkehtivät.

Kuningatar Ellinoora ja Kuningas Henrik kättelivät lapset.

–Tervetuloa, olettepa te hienoja. Leonardo, Michelangelo, Kleopatra, Maria Antoinette ja Ebony kumarsivat ja hihittivät. Tämä oli liian jännittävää. Mutta kuka oli tuo tutun näköinen outo vieras?

Roope oli pukeutunut narrin asuun ja tuli tervehtimään huilua soitellen.

– Kaikki mukaan, vien teidät herkkupöytien ääreen.

Hän johdatti lasten kulkueen peremmälle kuin Hamelnin pillipiipari ikään. Jännitys oli tipotiessään, kun lapset saivat herkutella täytekakuilla, pipareilla ja vaahtokarkeilla. Myrkynvihreä limonadi kupli laseissa.

Paljon onnea vaan. Laulu kajahti viisi kertaa. Linnan lapsilla oli hauskaa.

– Me ollaan sankareita jokainen, he ilakoivat.

Entä ne lahjat? Mama Maddalena oli lähettänyt jännittävän näköisen paketin.

– Yksi lahjako vain? he hämmästelivät.

– Avatkaa se yhdessä, Ellinoora kehotti. Hänellä oli pieni aavistus sisällöstä.

Paketista lehahti viisi värikästä lintua. Ne visersivät riemukkaasti.

– Tiedättekö mitä lintuja nämä ovat? Ne ovat kirjekyyhkyjä. Saatte jokainen oman nimikkolinnun. Nyt voitte lähettää Mamalle tervehdyksen koska vain haluatte. Voitte lähettää myös pieniä toiveita. Tiedättehän, että hän rakastaa yllätyksiä. Vihje vain, niin voitte saada jotain jännittävää.

Lapset taputtivat. Olisipa Mama täällä nyt.

– Hänellä on vähän reumatismia. Kyllä hän taas tulee, kunhan toipuu, Ellinoora tiesi. – Meidän taidemuseomatkammekin siirtyi, mutta onhan tässä aikaa. Lähetin Mamalle erikoisvahvaa yrttivoidetta. Sen pitäisi auttaa.

– Hei, me luvattiin teillekin lahjoja, lapset muistivat.

Kylän lapset odottivat jännittyneinä. Hovineidot kantoivat ison korin juhlasaliin. Sieltä löytyi kultapaperiin käärittyjä lahjapaketteja kaikille.

– Älkää avatko vielä. Ottakaa paketit kotiin ja avatkaa vasta nukkumaan mennessänne. Kerron sen verran, että niissä on iltasatukirja. Mutta ei mikään tavallinen, vaan taikakirja. Sinne ilmestyy juuri sellainen tarina, jonka haluatte kuulla. Se on joka ilta erilainen, Ellinoora tiesi. Mitäpä elämä olisi ilman satuja.

TAIKASIVELLIN

Michelangelo oli ollut kuuliaisesti mukana päiväkodin askareissa ja jalkapallopelissä. Hänen lempipuuhiinsa kuului piirustus ja maalaus. Mama Maddalenan antama taikasivellin oli hänen aarteensa. Mikke maalasi mieluiten omassa huoneessaan poissa muiden lasten katseilta. Hän tähyili ikkunasta linnan puutarhaan. Sivellin piirsi kukkia, puita, koiria, oravia ja perhosia.

Ellinoora sattui poikkeamaan pojan huoneeseen, kun tämä oli syventynyt maalaamiseen.

– Mikke, ei voi olla totta. Nämähän ovat kerrassaan hienoja. Tiedätkö mitä, järjestetään taidenäyttely. Linnan martat ovat tulossa vierailulle. Yllätetään heidät.

Michelangelo oli hämillään. – En tiedä, en ole vielä näyttänyt näitä kenellekään.

– Sitä parempi, kaikki yllättyvät. Älä ole turhan vaatimaton poikaseni.

Martat tulivat ja ihastuivat.

– Upeita akvarelleja. Olet maalannut kaikki lempikukkamme. Elli, kehystä ne niin saat raikasta taidetta linnan seinille. Esi-isiesi muotokuvat näyttävät jo aika pölyttyneiltä.

Ellinoora oli hämmästynyt. – Voiko tauluja vaihtaa?

Hän oli ajatellut, että ne jos mitkä olivat pysyviä. Jos se oli mahdollista hän ei todellakaan halunnut katsella tuimailmeisiä vanhoja partoja, jos oli lupa päästä niistä eroon.

– Sitä sanotaan konmariksi, martat tiesivät.

– Marttasiskot, rakastan teitä. Aloitamme heti huomenna linnassa suursiivouksen. Laitan vanhat maalaukset kierrätykseen. Michelangelo ja päiväkodin lapsukaiset saavat maalata linnan seinät täyteen värikkäitä kuvia. Niin ja pihamuuri kaipaisi kovasti nykyaikaista graffitia. Nyt Mikke, sinulla on näytön paikka.

Michelangelon silmiin syttyi intohimon palo. Tämä oli hänen juttunsa.

– Maalaan tosi villejä kuvia. Ellinoora-täti, saat vielä nauraa niille.

Pian pihamuurilla kiemurteli hurjia mielikuvitushahmoja. Lapset ulvoivat naurusta. Mistä Mikke kaikki ne keksikin?

Ellinoora ihastui. Linnastani tulee vielä matkailunähtävyys. Taidan laittaa Facebookiin kuvia.

– Mikke, veikkaan, että sinua pyydetään koristamaan muitakin linnoja. Varokin, ettet maalaa niihin hienompia kuvia, kuin nämä ovat.

Joonatan oli kuunnellut keskittyneesti.

– Helmi, minäkin pidän piirtämisestä ja maalaamisesta. Koulussa on vaan tosi vähän kuvistunteja. Voisinko maalata täällä sinun luonasi?

–Tottahan toki. Minulla on hyvät venäläiset akvarellivärit ja paperiakin löytyy. Haluatko kokeilla heti?

– Minä tiedän, maalataan yhdessä.

– Maalataan vaan. Meillä onkin juuri sopivasti aikaa, ennen kuin äitisi tulee iltavuorosta kotiin. Yllätetään hänet. Maalattaisiinko vaikka toistemme kuvat.

– Joo, jos ei pidä olla näköinen.

– Ei tietenkään, höpsö.

TOIVO MASENTUU

– Mikä sinulla on Toivo? Oletko löytänyt uuden tyttöystävän? Helmin oli pakko kysyä, kun mies oli muissa maailmoissa.

– Ei minulla ketään ole. Olen vain vähän alamaissa. Uusi vaatemallistoni sai surkean vastaanoton. Olen kuulemma vanhanaikainen. Minä, minähän olen aikaani edellä. Kriitikot ovat typeriä. Kaikki ovat typeriä.

– Minäkin?

– Et sinä Helmi, mutta minä en vain jaksa. Olen lähdössä Intiaan mietiskelemään. Olen ihan hajalla.

– Onko sinulla matkarahaa?

– On ja ei, olen säästänyt edellisen malliston myyntiprovisiot. Elän perillä vedellä ja leivällä vaikkapa munkkiluostarissa. Ei se mitään maksa. Lentoliput olen jo ostanut.

Helmi oli sanaton. Miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä. Mutta voi tätä miehistä alemmuudentuntoa. No, Toivolla ei ollut perhettä eikä mitään menetettävää. Ehkäpä hän löytää Intiassa itsensä. Helmi kyllä vähän epäili.

– Pidäthän kuitenkin yhteyttä. Minun tulee sinua ikävä.

– Katsotaan, en lupaa mitään.

– Olkoon, en minä väkisin seuraan tuppaa. Helmi tokaisi. Mokomakin mörökölli.

Toivo pakkasi matkaan vain repun. Vaihtovaatteet, läppäri, puhelin, luonnoslehtiö, partakone, uimahousut, pyyhe.

Näillä mies pärjää, hän arvioi. Niin ja tietysti passi, rahat ja luottokortti.

Hän luopui vuokra-asunnostaan. Nyt olen koditon. Olen mies, jolla on jonkinlainen menneisyys, mutta tulevaisuudesta ei tietoakaan. On aika päättää, mitä teen elämälläni.

Toivo osti viimeisen illan kunniaksi pullon kossua. Hän istui ypöyksin tyhjässä asunnossa ja ryyppäsi murheeseen. Lento lähti aamulla varhain.

Toivo myöhästyi koneesta. Hän itki. Miten elämä voi olla näin kurjaa. Auttaisiko Helmi?

Helmi hämmästyi, kun ovikello soi.

– Toivo, sinunhan pitäisi olla jo lentokoneessa. Mitä ihmettä?

– Helmi, armaani, minusta ei ole mihinkään. Myöhästyin lennolta, päätä särkee ja minun on paha olo. Saanko tulla luoksesi?

– Tietenkin saat. Keitän sinulle kuumaa hunajateetä. Saat aspiriinia ja sitten nukut kunnolla.

Toivo katseli alta kulmien Helmin siistiä opiskelija-asuntoa.

– Näin kodikasta minulla ei ole koskaan ollut. Helmi, tuletko vaimokseni?

– Toivo, voi Toivo, nyt pää tyynyyn äläkä puhu hulluja. Nukut ensin ja jutellaan sitten myöhemmin.

Helmi ei tiennyt mitä ajatella. Toki hän Toivosta piti, mutta naimisiin. Ei vielä. Hänellä oli opinnot kesken ja pää täynnä suunnitelmia. Jos Toivo olisi reipas ja omatoiminen, asiaa voisi harkita. Mutta ikimaailmassa hän ei ryhtyisi hoitamaan toisen mielenterveyttä. Siihen oli ammattilaisia.

Toivo nukkui koko päivän. Helmi antoi hänelle pehmonallen unikaveriksi.

– En voi mennä edes äidin luo, sillä äiti on kuollut. Taidan valita toiseksi parhaan vaihtoehdon. Menen isän luo. Hän on kyllä jo ikivanha, seitsemänkymppinen, mutta pärjää vielä kotitalossa. Siskotkin asuvat lähellä. Nähdään Helmi, kiitos kun huolehdit, Toivo sanoi ja lähti.

Helmi veti henkeä. Ehkä näin oli parempi.

Joonatan soitti ovikelloa.

– Hei, näin Toivon pihalla. Se näytti ihan omituiselta.

– Toivolla on nyt vähän vaikeaa. Annetaan hänelle aikaa toipua. Me voitaisiin tehdä jotain kivaa. Haluaisitko sadun vai lettuja.

Joonatanin silmät loistivat.

– Joo, molempia.

– Minäpä kerron sinulle, miltä tuntuu, kun saa yllättäen toivoa jotain kivaa.

TOIVOMUSLÄHDE

Olipa kerran suuren suuri kuiva hiekkaerämaa. Sen laidalla asusti köyhä paimentolaisperhe.

– Mitä paimentolainen tarkoittaa? Joonatan kysyi.

– Se oli perhe, jolla oli muutama kameli, mutta ei juuri muuta. He asuivat savimajassa ja elivät kamelinmaidolla. Lähistöllä kasvoi muutama kitulias palmu. Vettä he saivat pienestä lähteestä, joka kuin ihmeen kaupalla pulppusi kuivinakin aikoina.

Isä Joosef tähyili taivaanrantaan. – Kuulkaa pojat, nyt on pidettävä majan ovi tiukasti kiinni. Saamme kohta niskaamme hiekkamyrskyn.

Rakeet ropisivat savimajan kattoon sellaisella voimalla, että mökki tärisi. Lapset pitelivät korviaan. Heillä oli myös vuohi. Se pelkäsi yhtä paljon kuin perhekin. Maja voisi hajota hetkellä millä hyvänsä. Lapset kietoivat kätensä vuohen kaulaan ja rauhoittivat sitä. Oli hyvä olla tiiviisti yhdessä.

Aamulla myrsky oli mennyt ohi. Mutta missä oli kaivo?

Se oli hautautunut syvälle hiekkakinoksen alle.

– Kaikki miehet lapioihin, isä komensi.

Miehiä tai oikeammin poikia ei ollut monta. He kaivoivat koko päivän. Lopulta kuunvalossa he saivat vedenpilkahduksen esiin. Mitä kummaa? Vesi kimalsi smaragdinvihreänä. Ennen se oli ollut kirkasta.

Isä ja pojat maistoivat varovasti. Ihan hyvää, paitsi että vesi maistui oudon makealta.

– Taikavettä, olen veden haltija, saatte toivoa, pian toiveita olkaa hyvät, lähde soitteli sulosäveliä.

Isä ei uskonut korviaan. Taikavettä, eihän sellaista ole.

Pojat innostuivat. – Toivomme jäätelöä ja popcornia ja molemmille omat kännykät.

– Stop, ei liikaa toiveita. Yksi kerrallaan.

– No jos sitten jäätelöä.

Hetkessä molemmilla oli herkkutötterö kädessä.

Isä ei tiennyt mitä uskoa. – No, jos minulle sitten nakkimakkara.

– Ole hyvä, haluatko myös sinappia?

Isä juoksi makkara kädessään majaan.

– Rouvaseni tule pian, olemme löytäneet toivomuslähteen.

Äiti kipitti yöpaidan helmat liehuen paikalle.

– Kiltti toivomuslähde, saisinko minäkin jotain?

– Hyvä rouva, mitä haluaisit?

– Olen kuullut nuoruudenlähteestä, oletko sinä sellainen?

– En, ikävä kyllä. Toteutan vain pieniä toiveita. Sopisiko Lumenen kasvovoide?

Äiti nauroi. – Oikeastaan se on ihan hyvä. Ja saisinko myös vuohelle tuoretta ruohoa ja kameleille vähän jyviä. Näillä pärjäämme, kiitos kovasti, äiti sanoi.

– Joo, ymmärsin kyllä, ettei kannata toivoa mahdottomia. Mutta haaveita pitää olla. Olen lotonnut äidin kanssa, mutta emme ole voittaneet rahoja safarimatkaa varten, Joonatan kertoi.

– Hei, minulla on huomenna vapaapäivä. Mennäänkö Korkeasaareen?

– Mennään, siellähän on ne Ellinooran sirkuksen eläimetkin.

– Niinpä onkin, sinä muistit. Meille tulee mukava retkipäivä. Lupaan sinulle jäätelön.

TAIKAKALUJA

Helmi ja Joonatan loikoivat sängyn päällä. Televisio oli auki, mutta ohjelmat eivät kiinnostaneet kumpaakaan.

– Mitä tehtäisiin? Minua nukuttaa, mutta voisit kertoa taas jotain jännittävää.

– Mitähän se olisi?

– En nyt halua kuulla prinsessoista enkä lastentarhasta. Kerro jokin ihan uusi juttu.

– Voisin kertoa sinulle marokkolaisista markkinoista. Tiedätkö, että siellä on myynnissä salaperäisiä taikakaluja?

– Vau, voidaanko käydä siellä sitten, kun mennään safarille?

– Käydään nyt ensin ihan vaan mielikuvituksen siivin, Helmi hymyili. Hän oli lukenut matkaoppaita. Afrikka kiinnosti, mutta matkat olivat hänen kukkarolleen liian kalliita.

Tangerin torilla oli vilkas hyörinä. Sadunkertojat houkuttelivat asiakkaita. Käärmeenlumoojat loihtivat huiluistaan kaihoisia säveliä. Boat huojuttivat päitään musiikin tahdissa. Myynnissä oli naamareita eri puolilta Afrikkaa.

Nuori Mohamed katseli tarjolla olevia taikakaluja kaihoisasti. Hänellä oli ikävä Ebony-sisartaan. Hän ei uskonut, että tämä oli hukkunut laivan haaksirikossa kaukana pohjoisessa. Kukaan sukulaisista ei tiennyt muuta kuin sen, minkä olivat lukeneet paikallisesta sanomalehdestä. Tietojen mukaan lähes kaikki pakolaiset olivat menehtyneet.

Orpopoika Mohamed oli säästänyt viikkorahoja useamman kuukauden.

– Jos löydän taikakalun, jonka avulla saan tietoa siskosta, käytän siihen joka killingin, hän päätti.

– Tulkaa ostoksille, täällä on tarjolla kaikkea, mitä halajatte. Halvat hinnat, täysi takuu, rihkamakauppias huuteli.

Mohamed meni uteliaana lähemmäs. – Haluaisin taikapuhelimen, jolla voisin soittaa sisarelleni.

– Tulit oikeaan paikkaan poikaseni. Kas tässä, langaton ihmepuhelin. Sinun tarvitsee vain keskittyä ajattelemaan henkilöä, jolle haluat soittaa. Jos hän on samalla aaltopituudella, saat yhteyden. Eikä se maksa mitään. Siis yhteys. Puhelin toki maksaa. Paljonko sinulla on rahaa?

Mohamed oli niin innoissaan, että laski säästörahansa tiskille.

– Jaaha, juuri sopivasti. Minä saan rahat, sinä saat puhelimen. Onnea matkaan.

Kauppias hykerteli. Helppoa rahaa. Tässähän voi vaikka rikastua.

Mohamed otti painavan kapineen käteensä. Toimiikohan tämä vai oliko häntä huijattu? Hän laittoi silmänsä kiinni ja ajatteli kiihkeästi pikkusisartaan.

Kotilinnassa Ebony tunsi outoa kutinaa. Hänen korvissaan surisi.

– Sisko Ebo, täällä veljesi Mohamed, kuuletko minua?

Ebony pomppasi kesken unia sängystä.

– Kuulen, näenkö unta, oletko se sinä Mohamed?

– Olenpa hyvinkin, soitan Tangerista. Oletko pelastunut haaksirikosta? Missä sinä olet?

Ebony purskahti itkuun. – Veli, tule tänne, olen satulinnassa. Täällä on tilaa sinullekin. Saamme pannukakkuja ja täällä on paljon kavereita.

– Miten minä sinne pääsen?

– Soita minulle uudelleen. Kysyn Mama Maddalenalta. Hän kyllä järjestää matkasi.

Ebony lähetti heti aamulla kirjekyyhkyn Maman luo. Kyyhky palasi illalla viesti nokassaan. Veljesi matka on järjestetty. Hän saapuu linnaan parin päivän päästä. Voitte ruveta valmistelemaan tervetulotilaisuutta. Mama M.

Ebonyn riemulla ei ollut rajoja. Hän riensi kertomaan Ellinooralle ihmeellisestä tapahtumasta. Elli oli ottanut Ebonyn omaksi suosikikseen. Hän hemmotteli tyttöä häpeämättä.

– Järjestämme kunnon lettukestit. Kipaise kertomaan kokki Kekäleelle, että saamme kunniavieraan.

Mohamed saapui lentorahtina. Hän oli päästään pyörälle hypätessään laskuvarjolla pihaan. Lapset hurrasivat. Tämä oli Tapaus.

– Kaikki syömään, saatte vastapaistettuja räiskäleitä ja mansikkahilloa.

Mohamed ja Ebony halasivat.

– Minulla on paikka vaikka kuinka monelle adoptiolapselle. Niitä kun näyttää tipahtelevan taivaaltakin, Elli niiskutti.

– Tuo oli hyvä veto, Joonatan nauroi. – Ebony löysi veljensä. Aiotko keksiä muillekin sukulaisia?

– En taida. Heillä on nyt hyvä olla Ellinooran hoivissa. Sitä paitsi he ovat kohta kouluiässä. Laitanko heidät kyläkouluun, vai hankinko kotiopettajan?

– Eikö Roope voisi opettaa?

– Se ei taida onnistua. Roopella ei ole koulutusta. Mutta voisin hankkia heille jonkun tehopakkauksen.

– Älä ihmeessä. Kyläkoulu kuulostaa ihan hyvältä.

Jatketaanko vielä? Helmi kysyi. Hänen mielikuvituksena kiiti. – Sopiiko, että jatkan Quun ja Tähden tarinaa. Sain juuri valmiiksi gradun Juhani Linnovaaran historiallisista maalauksista. Aihe vei mennessään.

– Joo, jatka vaan.

Quu suoritti ennätysvauhdilla taidehistorian opintonsa. Hän sai maisterinpaperit hurraahuutojen kera. Juhani Linnovaaran oudot oliot olivat hurmanneet opiskelijatoverit. Mitään näin omaperäistä tutkimusta he eivät olleet lukeneet. Professori Pinkki otti tärkeänä onnittelut vastaan. Olihan hän tukenut lahjakasta prinsessaa parhaansa mukaan.

– Kuule Quu. Minä olen miettinyt pääni puhki omaa graduaihettani. Professori kehotti käyttämään vahvuuksia. Ei minulla ole mitään vahvuuksia, Tähti tuskaili.

– Tähtiseni, onhan sinulla. Olet elänyt koko ikäsi täällä. Mitä jos tutustuisit linna- arkkitehtuuriin. Voisit kierrellä naapurivaltakunnissa. Olen kuullut, että Loiren laaksossa on linnoja satamäärin.

Tähti ilostui. Tämä olikin helppoa ja kiinnostavaa.

– Professori Pinkki, ei kun Pekka, mitä teet kesälomalla?

– Ajattelin kalastella ja kokeilla uusia ruokareseptejä, miten niin?

– Mitä tuumit, lähtisitkö kanssani linnakierrokselle? Voisimme maistella gourmetruokia. Minä kerään aineistoa graduani varten. Sinä voisit kerätä uusia reseptejä.

– Tähtiprinsessani, tietysti tulen mukaan. Voin antaa sinulle hyviä vinkkejä tutkimustasi varten.

Prinsessa Quu jäi yksin. Mitä ihmettä minä täällä linnassa teen? Minulla on maisterinpaperit, mutta entä sitten. Haluaisin käyttää oppiani johonkin hyödylliseen. Täällä kukaan ei ole kiinnostunut. Taidan kirjoittaa Mama Maddalenalle. Hänellä on aina hyviä ideoita.

Mama vastasi nopeasti. – Quu kultaseni, kaipaatko kotiin? Luin lehdestä, että Lapin yliopistossa on paikka taidehistorian opettajalle. Se on vain sijaisuus, mutta saisit kokemusta.

– Mama, tiesin että sinulta saa aina hyviä neuvoja. Kelpaankohan minä?

– Laita hakemus matkaan, sitten näet, Mama myhäili.

Prinsessa Quu sai paluupostissa vaaleansinisen kirjekuoren. Hän avasi sen sydän pamppaillen. Tämä viesti voisi muuttaa hänen elämänsä.

Tervetuloa Lappiin. Saimme paljon hakemuksia, mutta sinun paperisi ja suosituksesi olivat ylivoimaisesti parhaat. Sinulla on kotikenttäetu, olethan täältä pohjoisesta kotoisin. Olemme varanneet huoneen yliopiston asuntolasta. Lukukausi alkaa syyskuussa. Terveisin Rehtori Poskiparta.

Quun sydän jyskytti. Lähden kotiin, mitähän Lassi-veli ja vanhemmat tuumivat? Saan taas poronkäristystä ja perunamuhennosta. Niin ja puolukkahilloa, sitä olen jo kaivannut.

Lapissa ruska teki tuloaan. Prinsessa Quu hengitti raikasta tunturi-ilmaa. En muistanutkaan, että täällä on näin avaraa. Hän levitti kätensä ja tunsi, että kyyneleet eivät olleet kaukana.

Kotiväki otti hänet avosylin vastaan. Quu kertoi uutisensa.

– Minusta tulee opettaja. Onneksi kävin myös pedagogiikan kurssin. Rehtori kertoi, että yliopistoon kelpuutetaan vain päteviä opettajia. En olisi ikinä arvannut, että minusta tulee ihan oikea opettaja.

Vanhemmat olivat tyytyväisiä. Vihdoinkin heidän uneksivasta tyttärestään oli tullut aikuinen.

Quu pukeutui ensimmäisenä työpäivänä harkiten. Tumma jakkupuku, valkoinen paitapusero, rusetti, korkeakorkoiset kengät, ripaus hajuvettä. Hän oli valmis.

Iloinen puheensorina tervehti luokassa. Oppilaat hiljenivät ja tuijottivat kuvankaunista opettajaa. He supattivat, vau, mikä donna.

– Tiedättekö, olette minun ensimmäiset oppilaani. Minua jännittää varmasti yhtä paljon kuin teitäkin, Quu hymyili.

Opiskelijat taputtivat. – Me autetaan sinua. Haluamme oikeasti oppia taidehistoriaa. Sitä paitsi me ollaan kivoja. Kaikki nauroivat.

Tämähän edistyy hyvin, Quu tuumi. – Minulla on jokaista oppituntia varten pino dioja. Kun syyslukukausi on ohi, takaan, että tunnette kaikki tärkeimmät taideteokset. Katsokaa tätä. Sata taideteosta, jotka jokaisen pitää nähdä elämänsä aikana. Kirja on uunituore. Löydätte sen yliopiston kirjakaupasta edulliseen opiskelijahintaan. Suosittelen iltalukemiseksi.

Opettajaelämä oli mukavaa. Oppilaat, varsinkin miespuoliset, palvoivat Quuta. Hän sai myös opettajahuoneessa ihailevia katseita. Varsinkin miesopettajilta.

Quu ja pulleanpyöreä liikunnanopettaja Mikko ystävystyivät. Quu jaksoi ihmetellä, miten ketterä paksu poika oli. Tämä näytti oppilaille, miten kärrynpyörät toimivat. Hän kiipeili köysissä ja heitti voltteja permannolla. Laulaakin hän osasi.

Opettajat irrottelivat viikonloppuisin. Varsinkin sinkut. Quu oli uteliaisuudesta mukana karaokeillassa. Mikko lauloi kaikki suohon. Siis noin kuvaannollisesti.

– Hei Quu, osaatko soittaa pianoa? Mikko kysäisi muina miehinä.

Totta kai Quu osasi. Hän oli pimputellut pienestä pitäen.

– Aion osallistua tangomarkkinoiden karsintakokeeseen. Harjoittelen parhaillaan, mutta tarvitsisin säestäjän. Et viitsisi?

Quu viitsi. Hän soitti ilokseen. Nyt kun taitoa tarvittiin, hän auttoi mielellään.

Quu ja Mikko istuivat ilta toisensa jälkeen yliopiston musiikkiluokassa. Oppilaat kävivät kurkkimassa oven takana.

– Hei ne osaa oikeasti. Mennään porukalla kisoihin kannustusjoukoiksi.

Mikko selvisi karsintakokeista.

– Kirkkaasti jatkoon, tuomarit kommentoivat.

– Quu, tulethan kanssani Seinäjoelle? Olet auttanut minua uskomattoman paljon.

– Tulen, jos lupaat tulla myöhemmin kesällä kanssani Hämeen keskiaikafestivaaleille. Haluan, että tapaat ystäväni Mama Maddalenan. Hän voi ennustaa sinulle, miten laulu-urasi etenee.

Mikko ei paljon ennustuksista perustanut, mutta Quun seura hiveli hänen itsetuntoaan.

– Lupaan. Nuoret löivät kättä päälle.

Arvata saattaa, että Mikko kruunattiin aikanaan tangokuninkaaksi.

– Nyt kun olemme molemmat kuninkaallisia, saanko pyytää arvon Prinsessan tanssiin, Mikko kumarsi. Quu oli imarreltu. Vaikka mies ei ollut varreltaan komea, tämä oli maailman mukavin seuralainen.

– Mama, saanko esitellä ystäväni Mikon. Hän on opettajatoverini Lapin yliopistosta.

– Kyllä minä Mikko sinut tunnen. Olethan Hämeen poikia. Muistan kun esiinnyit Tahtien sodan pääroolissa teatterissa. Kyllä sinä poika laulaa osaat. Olen harras ihailijasi. Että sinun pitikin lähteä sinne kauas pohjoiseen.

– Mama, tervetuloa Lappiin. Olette kunniavieraani, jos sinne asti jaksatte matkata.

– Poika, poika, en minä nyt niin vanha ole. Ja onhan minulla taikakeinoni. Mutta nosta nyt onnenkortti itsellesi. Ja sinä Quu myös. On aika päivittää elämänne.

– Mikko, tiedätkö mikä tämä kortti on? Se on Taito. Suurten Salaisuuksien kortti. Tuli ja vesi yhtyvät ja muodostavat höyryä. Se symboloi uutta voimaa. Sinulla on mahdollisuuksia, jos tartut niihin. Löydät energiaa ja luovuutta, kun katsot sisimpääsi. Usko itseesi ja mahdollisuuksiisi.

– Sinun vuorosi Quu. Olet elänyt vaistojesi ja välillä harhojenkin vallassa. Katsotaan, oletko valmis vakiintumaan. Miekkojen nelonen. Aselepo. Se tarkoittaa, että olet tehnyt rauhan itsesi kanssa. Se on hyvä. Muista kuitenkin, että olet vielä haavoittuva. Nyt nuoret, eiköhän lähdetä yhdessä nauttimaan tuopillinen mainiota Hämeen sahtia. Olette vieraitani tänä iltana, Mama kehotti.

Mama soitti vieraiden lähdettyä ystävälleen. – Kuule Ellinoora, minulla on sinulle ehdotus. Pääsetkö lähtemään sieltä lastentarhastasi muutamaksi päiväksi virkistäytymään kanssani? Ajattelin viedä sinut aivan erityiseen taidenäyttelyyn täällä kotimaassani. Tiedän, ettet halua olla pitkään poissa lapsikultiesi luota. Tarvitsemme suurten taidemuseoiden kiertämiseen aikaa. Tai itse asiassa voisimme tehdä niihin virtuaalimatkan. Istumme vain nojatuoliin, nautimme kuplajuomia ja surffaamme netissä. Mutta asiaan. Amos Rexissä on juuri avattu ainutkertainen René Magritten näyttely. Sinne on pitkät jonot, mutta minulla on suhteita.

Ellinoora riemastui. Puuhapäivät linnassa ja illat lapsukaisten ja Henrikin kanssa olivat hänen elämänsä parasta aikaa. Mutta vaihtelu toden totta virkistäisi.

– Tulen viivana, tapaammeko lipunmyyntitiskillä?

– Elli, minulla on pressikortti. Pääsemme molemmat ohi jonon. Laita mukavat kengät jalkaan, niin jaksat kiertää. Museo ei tosin ole iso, mutta aikaa siellä kuluu.

Elli saapui jo seuraavana päivänä. Rouvat olivat tohkeissaan kierrellessään taidemuseossa.

– Onpa outoja kuvia, tällaisia minä näen joskus unissani, Elli huomasi. – Katso tuotakin, se taitaa olla taiteilijan omakuva. Mutta miksi hänellä on niin pitkä nenä, että se ulottuu piippuun asti?

– Surrealismia, kultaseni. Tässä lukee: Surrealismi perää valve-elämälle samaa vapautta kuin minkä koemme unissamme. Olet oikeilla jäljillä.

– Tiedän, että lapset rakastaisivat näitä maalauksia. Poutapilviä ja lintuja ja sateenvarjoja. Onkohan museokaupassa myytävänä kuvakirja näistä maalauksista?

– Onpa hyvinkin. Voit viedä vaikka kaikille kullanmuruille oman.

Kuningatar Ellinoora palasi kotiin pää täynnä uusia ajatuksia.

– Mitähän Mikke tuumii näistä kuvista? Tosin hänellä on villi mielikuvitus itselläänkin. Mutta nämä ovat hämäävän yksinkertaisia ja kuitenkin tosi outoja. Nyt tiedän, voimme surfata lasten kanssa netissä. Entä jos järjestän tietokilpailun? Vai olisiko parempi, jos kaikki valitsevat lempikuvansa ja esittelevät ne sitten muille. Tai voisimme printata niitä ja pelata muistipeliä.

Ellinoora oli pyörällä päästään. Jännittäviä mahdollisuuksia oli aivan liikaa.

– Nyt tiedän, kysyn Henrikiltä neuvoa. Ties vaikka hänkin innostuu taideseikkailusta.

Lapset lähtivät innolla mukaan uuteen leikkiin. Roope toimi johdattelijana. Hän oli istunut pitkän tovin Ellin ja Henrikin seurassa pohtimassa, miten saada lasten mielenkiinto heräämään.

– Saatte jokainen paperiarkin, jossa on kuvia maailman hienoimmista taidemaalauksista. Saatte myös sakset. Tällaiset lasten sakset, jotka eivät ole liian terävät. Leikatkaa kuvat, joista tykkäätte. Tässä on liimapuikot. Yhdistelkää sitten kuvat niin, että teette oman taideteoksen. Laitamme ne lopuksi päiväkodin seinälle kaikkien nähtäville.

Lapset leikkelivät paperia kieli keskellä suuta. Vaikka kaikilla oli samat kuvat, lopputulokset olivat tyystin erilaisia. Poikia hevoset, soturit ja miekat viehättivät. Tyttöjen kollaaseissa oli koiria, kukkia ja prinsessoja. Yksi erosi muista.

– Mikke, mitä sinun kuvasi esittää?

– Tämä on abstrakti. Halusin sommitella vain värejä ja muotoja, poika selitti.

– Mikke, sinä olet aikaasi edellä. Mihin vielä ehditkään.

Roopekin osallistui leikkiin. Hänen kollaasissaan hevoset olivat ylösalaisin, prinssit ja prinsessat leijuivat taivaalla ja meri kuohui paperin laidalla ylösalaisin.

– Ope on hassu. Ei noin voi tehdä, lapset kommentoivat.

– Tätä kutsutaan naivismiksi, Roope nauroi. – Odottakaa vaan. Seuraavaksi rakennamme installaatioita ja saatte esittää performansseja.

– Mitä ne ovat?

– Malttakaa, kaikki aikanaan. Meillä on vielä paljon opittavaa. Mutta nyt sakset talteen ja korkit liimapuikkojen päähän. Kokki Kekäle tuolla jo huhuilee välipalalle.

– Tiedätkö Helmi. Me käytiin luokan kanssa katsomassa sama näyttely.

– Mitä pidit? Minäkin olen nähnyt sen. Sain jonottaa tunnin.

– Joo, ne oli kyllä tosi kummallisia. Piirsimme kuvistunnilla vähän samanlaisia. Tai erilaisia, mutta nekin oli outoja juttuja. Minä piirsin lentävän hevosen. Se oli sellainen satukuva. Suuret siivet ja tulenliekkejä ja ukkospilviä. Likat piirsi taas niitä tylsiä prinsessoja ja barbeja.

– Hauska, että teidän opettaja antaa tuollaisia tehtäviä. Minun kouluaikanani piirrettiin vaan asetelmia. Minulla on piirustuspaperia, haluatko jatkaa satukuvia?

– Joo, voisin piirtää lentävän traktorin.

– Anna mennä.

Joonatan, piirsit hienon kuvan siivekkäästä hevosesta. Kiva kun näytit sen minulle. Keksittäisiinkö yhdessä siitä satu?

– Joo, sinä saat aloittaa.

Helmi veti henkeä ja matkasi mielikuvituksen siivin itänaapuriin.

LENTÄVÄ RUNORATSU

Olipa kerran kaukana Venäjän aroilla pieni kyläpahanen. Talonpojat raatoivat peltotilkuillaan. Maa oli kivistä ja kovasti kuivaa. Sateita ei kuulunut. Pieni Natalia tyttö leikki kotipihalla laihan koiranpennun kanssa. Hän heitti sille keppejä. Koira hyppeli innoissaan.

– Olisipa minulla antaa sinulle mehevä luu. Mutta meillä ei ole kuin nahistuneita nauriita ja laarin pohjalla vähän jyviä. Onneksi kanat jaksavat vielä munia.

– Natalia, käy hakemassa purosta ämpärillinen vettä, äiti huuteli.

Tyttö lähti matkaan koiranpentu kintereillään. Puro oli lähes kuiva, mutta aina sieltä puoli sangollista liikeni.

Mitä, kivikossa loikoili pullea kiiltäväsuomuinen kalanvonkale.

– Nyt äiti riemastuu, saamme tuoretta kalaa illalliseksi, Natalia ilahtui.

– Tyttöseni, älä unta näe. Minä olen veden haltija. Olen seurannut, miten ahkera olet. Toteutan yhden toiveesi, mutta toivokin viisaasti.

Natalia ei pelännyt yhtään. Kyllähän tässä maassa haltijoita riitti. Ei hän tosin aikaisemmin ollut nähnyt niitä kalan muodossa, mutta kerta ensimmäinenkin.

– Nyt Joonatan on sinun vuorosi. Mitähän Natalia toivoo?

– Eikö tämä juttu alkanut hevosista? Aroilla laukkaa villihevosia. Nyt tiedän. Kuuntele, tästä tulee jännää.

Natalia mietti. Hän oli aina toivonut omaa hevosta, mutta perheellä oli vain laiska aasi.

– Kiltti haltija, haluaisin oman ratsun, sellaisen, jolla voisin kiitää tuulen lailla pitkin aroa.

– Hyvin toivottu tyttöseni. Katso, näetkö tuon pölypilven taivaanrannassa. Sieltä on tulossa kokonainen villihevoslauma. Valitse tarkkaan, yksi niistä on kohta omasi. Osoita vain sormellasi, niin se tulee lauhkeana luoksesi. Mutta se ei ole mikä tahansa ratsu. Tulet hämmästymään.

Natalia katsoi silmä tarkkana lähestyvää laumaa. Valkonen, mustapilkkuinen ori iski hänelle silmää.

– Haltija, tuo kaikista komein, voisinko saada sen?

– Hyvin valittu, se on lentävä runoratsu. Miten ihmeessä sen bongasit?

– Se valitsi minut ja minä sen.

– Saanko jatkaa, tästähän tulee oikeasti jännittävää. Helmi oli tarinan lumoissa.

Natalia nousi ratsun selkään. Se käveli kiltisti ja koiranpentu seurasi sitä.

– Tyttö, minne unohdit vesiämpärin? Ja mistä ihmeestä olet löytänyt noin komean hevosen?

– Äiti, puron haltija lahjoitti tämän minulle. Äh, ämpäri unohtui. Kipaisen hakemaan.

Äiti jäi hämmästyneenä katsomaan, kun tytär pyyhälsi matkaan.

Kyllä minäkin haltijoihin uskon, mutta tämä oli jo ylenpalttista. Ettei vaan ole joku taika, joka raukeaa puolen yön aikaan, äiti epäili.

Ratsu seisoi pihassa vielä aamulla. Natalia kävi taputtamassa ja toi sille perheen viimeset jyvät.

– Kuule Pegasos, veisitkö minut niitylle, niin saat syödä vatsasi täyteen ruohoa ja minä voisin kerätä meille villiyrttejä nauriiden kaveriksi.

Ratsu höristi korviaan. Se ja Natalia olivat samalla aaltopituudella.

– Helmi, minä haluan nyt jatkaa. Tiedän mitä tapahtuu seuraavaksi.

– Jatka toki, sitä toivonkin.

Pegasos ja Natalia lähtivät matkaan. Kun kotikylä jäi taakse, ratsu levitti siipensä ja kohosi ilmaan. Natalia piti lujasti kiinni sen harjasta. Tämä oli menoa. He lensivät aron yli läheisille vihreille kukkuloille. Siellä kasvoi villiomenapuita. Natalialla oli kangaskassi mukana. Hän täytti sen omenoilla ja virnisti.

– Nämä ovat parempia kuin nauriit. Kiitos Pegasos, nyt saamme vatsat täyteen ja vitamiineja siinä ohessa.

Koko perhe oli tyytyväinen, kun tytär ja ratsu palasivat hidasta ravia kotimökille.

– Natalia, olet hyvä tyttö. Mistä löysit näin mehukkaita omenoita? Minulla on vielä vähän jauhoja ja kanalasta saamme tuoreita munia. Leivon meille iltapalaksi mehevän omenapiirakan, äiti hykerteli tyytyväisenä.

Natalia hymyili leveästi. – Riittäähän siitä pala Pegasoksellekin?

– Varmasti riittää.

– Hyvä Joonatan, sinussa on sadunkertojan ainesta. Meistä on tullut hyvä tiimi. Jatketaan saman tien siitä, miten Mohamed on kotiutunut.

MOHAMED SADUNKERTOJA

Mohamed kotiutui nopeasti linnaan. Olihan hänellä tukijoukot. Pikkusisko Ebony seurasi veljen kintereillä. Hän toimi sujuvasti tulkkina, sillä uusi kieli oli pojalle vaikeaa.

– Mohamed, voin antaa sinulle iltaisin tukiopetusta. Kas tässä, luetaanko vaikka tätä satukirjaa, Roope ehdotti.

– Tuhannen ja yhden yön tarinoita, poika tavasi.

– Kyllä vain, tässä on tosi jänniä satuja. Aloitetaan Aladdinin taikalampusta.

Satuhetket olivat parasta, mitä poika tiesi. Tulihan hän sadunkertojien maasta. Kun yhteisiä sanoja ei löytynyt, Roope piirsi kuvia Mohamedin kouluvihkoon.

Muut lapset olivat kateellisia. – Miksi uusi poika saa erityiskohtelua? Mekin halutaan kuulla Aladdinista, he kärttivät.

– Mohamed, sinähän voit kertoa muille, mitä eilen luimme. Näytä kuvia, jos et löydä sanoja. Niin ja pikku Ebony, sinä saat tulkata vaikeat paikat.

Mohamed aloitti ujosti. Tarina vei kuitenkin mennessään ja hän huomasi pian kertovansa satua omin sanoin.

– Hienoa, et taida tarvita kohta enää apua, Roope kehui.

Kuningatar Ellinoora oli tullut hiljaa päiväkotiluokkaan. Hän istuutui oven suuhun kuuntelemaan tarinaa. Olipa täällä mukavaa ja unettavaa.

Hän torkahti ja näki unta lentävästä matosta. Matto kiiti yli merien kaukaiseen sadunkertojien maahan. Elli tömähti torille ja katseli outoa maisemaa. Miten värikäs se olikaan ja täynnä tuoksuja. Kanelia, neilikkaa, rusinoita, mitä vielä? Jotain tuttua. Hän heräsi lasten nauruun.

– Elli-täti sinä kuorsasit. Tule ottamaan kupillinen kuumaan glögiä. Keittelimme sitä ihan itse.

– Meidänkin luokalla on tummaihoisia kavereita. Me ei saada sanoa niitä neekereiksi. Ne on ihan hyviä tyyppejä. Niin ja kaikki puhuu meidän kieltä. Monet on tosi hyviä urheilijoita, Joonatan kertoi.

– Sepä hyvä. Lapset ovat samanlaisia joka maassa. Olosuhteet vaan ovat erilaisia. Opitte paljon toisiltanne.

– Joo, ja me tehdään paljon ryhmätöitä. Mutta kuule Helmi, olisi kiva tietää, mitä Toivolle kuuluu.

– Voi Joonatan, Toivolle ei kuulu kovinkaan hyvää. Hän on isänsä luona maalla, mutta ei tunnu viihtyvän. Sain juuri tekstarin. Moi, minä täällä hakkaan halkoja, liiteri on jo puolillaan ja käyn faijan kanssa kalassa. Täällä ei tapahdu mitään ja minulla on tylsää. Tulisit käymään, toivoo Toivoton.

– Miten pitkä matka sinne on?

– Lähde mukaan, voisimme käydä viikonloppuna bussilla. Matka kestää vajaan tunnin.

– Pääsenkö kalaan?

– Taidat päästä, Toivon kotitalo on järven rannalla.

– Tervetuloa neiti ja tervetuloa nuori herra. Toivon Helge-isä oli vastassa tulijoita. – Tulkaa peremmälle. Minulla on kahvipannu tulella ja punaherukkamehua löytyy. Pullaakin on, tyttäreni toi aamulla lämpimäisiä.

– Onko Toivo kotosalla?

– Tuollahan hän on puuvajassa. Hakkaa aamusta iltaan halkoja. Vähempikin riittäisi, Helge huokasi.

Toivo laahusti tupaan. Helmi pelästyi. Ennen niin reipas mies kulki kumarassa. Parta oli kasvanut ja hiukset roikkuivat silmillä. Toivolla oli päällään virttynyt haalari ja jalassa kumiteräsaappaat.

– Hei, kiva kun pääsitte tulemaan, Toivo sanoi, mutta ei katsonut silmiin.

Tervehdys oli vaisu, mutta Helmi kuuli kuitenkin äänessä tutun sävyn.

– Moi, pääsenkö kanssasi kalaan? Joonatan kysyi malttamattomana.

– Sopii kamu, mutta juodaan ensin kahvit.

Helmi istui laiturin nokassa ja uitti varpaitaan vedessä. Hän katseli, kun kalamiehet onkivat kaislikon reunassa. Rantasaunasta tuli savun tuoksua.

– Laitoin teille vastankin. Pääsette kunnon löylyihin ja voitte pulahtaa järveen. Vesi on vielä aika kylmää, tohditteko?

– Eiköhän, Helmi lupasi. Olihan tämä kaupunkiasuntoon verrattuna luksusta.

Kesäilta oli valoisa. Toivo, Helmi ja Joonatan istuivat saunan kuistilla ja söivät nokisia uunin kiukaalla paistettuja makkaroita.

– Nämä maistuvat ihan erilaiselta kuin kotona, Joonatan kehui.

– Ulkona kaikki maistuu hyvältä. Mutta nyt poikaseni, me vetäydymme saunakamariin nukkumaan. Jutellaan Toivo huomenna lisää, Helmi sanoi.

Toivo vetäytyi ullakkokamariin lukemaan sarjakuvia.

Helmi sukelsi heti herättyään laiturilta tyyneen veteen. Maalla on mukavaa, hän hyräili.

Toivo ei selvästikään ollut samaa mieltä. Hän oli vähäpuheinen eikä estellyt, kun Helmi ja Joonatan lähtivät aamupuuron jälkeen kotimatkalle.

– Sinulla on mukavia ystäviä, isä kiitteli.

– Joo, mutta ei ne minusta välitä. Olen tällainen luuseri.

– Mitä ne siellä työvoimatoimistossa ovat sanoneet? Eikö töitä löydy?

– Ei tekstiilisuunnittelijan paikkoja niin vain ole tarjolla. Pitäisi ruveta yrittäjäksi, vaan en jaksa. Ehdottelivat työllistämiskoulutusta. Pitäisi kuulemma hakea maalariammattikouluun. Olenhan minä maalari, mutta että seinämaalariksi. Ei ikinä.

– Toivo, ota nyt järki käteen. Sinä olet nuori terve mies, joka tarvitsee töitä. Sinuna minä hakeutuisin koulutukseen. Sen jälkeen voit saada töitä. Ei tämä tällainen elämä ole sinua varten.

Toivo jäi miettimään. Ei kai hän siinä mitään menettäisi, jos hankkisi käsityöammatin.

– Taidat olla oikeassa isä. Laitan hakupaperit vetämään.

– Tuohon käteen. Isä vaikutti helpottuneelta.

Helmi oli surullinen. Miten voisin auttaa Toivoa? hän murehti. Uskaltaisinkohan kysyä Mama Maddalenalta. Hän on antanut viisaita neuvoja kaikille tarinani henkilöille. Voisikohan hän antaa minullekin?

Helmi rohkaisi mielensä ja soitti kännykällä Mamalle.

– Helmi, onpa mukava kuulla sinusta. Olen lukenut blogiasi ja seuraan jännittyneenä, mitä minulle ja ystävilleni kuuluu. Kiitos kun jaksat kehua minua.

– Mama, en pyydä ennustusta itselleni, mutta olen hyvin huolissani Toivosta. Osaatko auttaa minua?

– Tiedäthän että osaan, et olisi muuten soittanut. Hyvä, kun välität kavereistasi. Tehdään näin. Keskity ajattelemaan Toivoa. Nosta sitten hänelle kohtalonkortti. Kerro se minulle ja tulkitsemme yhdessä.

Helmiä jännitti. Oliko hänellä nyt Toivon tulevaisuus kädessään.

– Kaikki yhden kortin varaan, katsotaan. Mama, nostin Narrin.

Mama naurahti. – Niinpä niin, kortit tietävät. Tästä ei nyt ole kovasti apua, sillä Narrilla on monta merkitystä. Näethän, kuva esittää kevään jumala Dionysosta. Vihreä väri on luovuuden symboli. Narrin seurassa on pelon tiikeri. Toivolla on nyt valinnan paikka. Jos hän kuuntelee sydämensä ääntä, hänellä on mahdollisuus uuteen alkuun. Nyt hänen pitää vain hypätä rohkeasti tuntemattomaan.

– Mama, näin minäkin ajattelen. Kiitos kun annoit minulle uskonvarmuutta. Juttelen Toivon kanssa.

– Toivo, kerro minulle mikä sinua painaa. Helmi kysyi puhelimessa.

– Äh, en vain tiedä mitä tekisin. Päivät täällä maalla kuluvat joten kuten isää autellessa. Ei hän paljon puhele. Ukolla on omat menonsa. Kirkkokuoro ja kunnallispolitiikka. Syödään kalaa ja einesruokia. Iltaisin isä katselee telkkarista urheilua. Se ei minua kiinnosta. Vetäydyn aikaisin yläkerran kammariin lukemaan vanhoja Jerry Cottoneita. Mutta on minulla nyt suunnitelmia. Työkkäri haluaa minut työllistämiskurssille maalariammattikouluun. Ajattelin hakea ihan vain isän mieliksi. Kyllä tämä tästä.

Helmi ilahtui. Kurssi voisi tehdä Toivolle hyvää.

– Tulet siis takaisin kaupunkiin. Missä ajattelit asua?

– Etsin jonkun luukun.

– Ilmoittele kun tulet. Voin tarjota sinulle iltateet, Helmi lupasi.

KOKKIKISA ALKAA

Prinsessa Tähti opiskeli ahkerasti. Kesäinen linnakierros onnistui yli odotusten. Hän ja professori Pinkki, siis Pekka kiertelivät satulinnoissa ja barokkipuutarhoissa. Tähti otti valokuvia, piirteli luonnoksia ja kirjoitti muistiinpanoja. Pekka keräsi reseptejä.

– Tämä ranskalainen ruoka on ihmeen herkullista. Minulla on sellainen tunne, että kaikkien näiden makujen kypsyttely vie tuntikausia. Miten kenelläkään tänä päivänä on aikaa moiseen?

Hän oli ostanut Suuren ranskalaisen keittokirjan ja tutki sen saloja kulmat kurtussa.

– Minulla on idea. Mitä jos kokeilisin valmistaa aitoja makuja, mutta käyttäisin puolivalmisteita. Se helpottaisi hommaa ja perheenäidit tykkäisivät, hän paljasti Tähdelle suunnitelmansa.

Kotiinpaluun jälkeen Pekka puhkui intoa. – Tähtiseni, maista tätä herkkuannosta.

Tähti sai eteensä kupillisen kuumaa kuutiosta valmistettua lihalientä, annoksen pussisipulikeittoa ja kaupasta ostettua vanukasta.

– Pekka, mitä on tapahtunut? Olen aina pitänyt sinun ruoastasi, mutta nämä maistuvat aika teollisilta.

– Prinsessani, sinun makuusi voi todella luottaa. Olet oikeassa, tämä oli testi. Kas tässä, kattaus numero kaksi.

Lihaliemessä tuoksui yrttimausteet, sipulikeitto hiveli makuhermoja ja vanukas oli suussa sulava.

– Mitä sanot? Pekka odotti jännittyneenä Tähden arvostelua.

– En voisi parempaa toivoa. Olet paneutunut näiden makuihin perusteellisesti.

Pekka oli tyytyväinen. Hän ei paljastanut vielä reseptiään.

– Harjoittelen lisää. MasterChef kilpailun karsintakokeet ovat kahden viikon kuluttua. Kirjaa kalenteriisi, herkkuruokaa on tarjolla siihen asti joka ilta kello kahdeksan.

Prinsessa Tähti pelkäsi lihovansa. Hän sai päivittäin runsaan kolmen ruokalajin illallisen. Pekan hymy leveni ilta illalta, kun Tähti kehui vilpittömästi annoksia.

Karsintapäivä koitti viimein. Kokkikisaan oli satamäärin hakijoita. Tuomarit opastivat.

– Valmistakaa meille sellainen annos, josta itse pidätte. Maku ratkaisee. Yllättäkää meidät.

Professori Pinkki myhäili. Hän sai vihdoinkin näyttää, mihin pystyi. Tämä oli toista kuin kuiva opettaminen yliopistolla. Hän tarjosi tuomareille hummerikeittoa, burgundinpataa ja jälkiruuaksi creme bruleen. Tuomarit maistelivat, aprikoivat, maistelivat taas.

– Alku- ja pääruoka ovat suuritöisiä. Miten ihmeessä ehdit saada niihin näin paljon makua?

– Se on salaisuus.

– Entä tämä jälkiruokaherkku. Siinä on joku mielenkiintoinen aromi. Kerro mikä se on.

– Sekin on salaisuus. Mutta jos pääsen kisaan mukaan, paljastan kaikki salaisuudet.

Tuomarit nauroivat. – Ei sinulta ainakaan itseluottamusta puutu. Otamme haasteen vastaan. Tässä valkoinen esiliina. Olet mukana.

Professori Pinkki kiitti ja kumarsi.

– Odotamme jatkossa sinulta samanlaisia makuelämyksiä. Nyt riittää, että kerrot, mikä creme bruleessa maistui.

– Keittelin kuusenkerkkäsiirappia. Siinä on hieno aromi.

– Juuri tällaisia oivalluksia haluamme kuulla. Odotamme vielä paljon sinulta. Nyt voit tuulettaa.

Tähti odotteli jännittyneenä, mitä tuomarit sanovat Pekan annoksesta. Hän riensi syleilemään professoria. – Tiesin että pärjäät. Nyt seuraan joka viikko televisiosta, miten pitkälle pääset. Tee niin kuin tähänkin asti, ajattele minua, kun kokkaat.

– Tähtiseni, juuri niin teen. Mutta nyt meille tulee ero. Kilpailijat majoitetaan kokkihotelliin. Minun tulee sinua ikävä.

– Pekka uskon, että pääset pitkälle.

TÄHTI LÄHTEE TAPAAMAAN QUUTA LAPPIIN

Prinsessa Tähti oli pitkästä aikaa omissa oloissaan. Lopputyö oli lähes valmis. Hän mietti, mitä tekisi. Käyn tervehtimässä Quuta Lapissa. Hän on kutsunut monta kertaa, mutta enhän voinut lähteä niin kauan, kun Pekalla oli kokkausprojekti kesken, prinsessa Tähti päätti.

Quu ilahtui. Yliopistolla oli syysloma. Hänellä olisi kokonainen viikko yhteistä aikaa Tähden kanssa.

– Olen varannut meille huoneen tunturihotellista. Ota vaelluskengät matkaan. Voimme käydä patikoimassa. Mutta älä unohda tanssikenkiäkään. Hotellissa on joka ilta ohjelmaa.

– Onpa upeat maisemat. Tähti katseli ympärilleen. – Nythän on ilta ja täällä on valoisaa kuin päivällä.

– Olisitpa tullut juhannuksen aikaan. Silloin aurinko ei laske ollenkaan.

– Entä talvella?

– Silloin meillä on kaamos. Sekin on kaunista, vaikka elämme hämärän rajamailla. Mutta nyt, valmistaudu illanviettoon.

Kun neitoset astelivat liehuvissa mekoissa tanssisaliin, kaikkien päät kääntyivät. Keitä olivat nämä hurmaavat kaunottaret?

– Hyvät naiset ja herrat. Illan tähtiesiintyjä on itse tangokuningas Mikko. Aplodeja olkaa hyvät. Yleisö hurrasi.

Aavan meren tuolla puolen, jossakin on maa, Mikko aloitti komeasti Satumaalla. Yleisö taputti.

– Arvaa mitä Tähti, tänään on naistentanssit. Saat pokata tanssiin ketä vain näistä herroista.

Tähti hämmästyi. Tällaisesta hän ei ollut ikinä kuullut.

Quu hymyili. – Mitä sanot, jos minä pyydän sinut tanssiin. Näytetään näille Lapin pojille vähän mallia. Tai turistejahan nuo ovat.

Tytöt astelivat sirosti parketille ja aloittivat tulisen tangon. Yleisö muodosti piirin heidän ympärilleen ja kannusti entistä rohkeampiin taivutuksiin.

Tauolla Quu ja Tähti menivät ulos haukkaamaan raitista ilmaa.

– Kauniit neidot, saanko tarjota teille lasilliset kylmää puolukkamehua?

Mikkohan se siinä. Hän kaivoi povitaskustaan kossupullon. – Ja vähän terästystä, olkaa hyvät.

Quu ja Tähti ilahtuivat. – Tämä taitaa olla sitä Lapin taikaa, Tähti huokasi. – Tunnetteko toisenne?

– Kyllä vain, Mikko on opettajana Lapin yliopistossa. Olemme kollegoja.

– Kuulkaa tytöt. Laulan vielä hetken tauon jälkeen. Sen jälkeen olen vapaa. Myöhemmin tuolla yökerhossa on karaoke. Haluaisitteko liittyä seuraani?

Tytöt olivat imarreltuja. Ensimmäinen ilta tunturihotellissa ja heillä oli jo itse tangokuningas seuralaisena.

Karaokebaarissa oli tunnelmaa. Tähti kuunteli ihmeissään. Lähes kaikki kappaleet olivat melankolisia.

– Mennäänkö kaikki kolme yhdessä laulamaan? Mikko kysyi. – Valitkaa toivomuskappaleenne.

Quu oli nostalgisella tuulella. – Minun lempilauluni lapsena oli Lapin äidin kehtolaulu. Haluaisin laulaa sen kanssanne.

– Entä sinä Tähti?

– Sopisiko Hymne à l’amour, Hymni rakkaudelle.

Hän huomasi, kun Quu ja Mikko vaihtoivat pikaisen katseen.

– Se sopii aina.

– Mikko, mitä sinä haluat laulaa, et kai taas tangoa? Quu uteli.

– Rakastan kansanlauluja. Kajautetaan yhdessä Kesäpäivä Kangasalla. Se menee näin: Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen, niin kauas kuin silmä siintää, nään harjuja lahtineen.

Karaokeillassa oli tunnelmaa. Quu ja Tähti olivat kuumissaan, kun he lopulta malttoivat lähteä nukkumaan. Mikko jäi katsomaan heidän peräänsä hymy huulillaan.

Aamulla maa oli kuurassa. Quu ja Tähti sonnustautuivat lenkkeilyasuihin. Molemmilla oli tuliterät maastokengät.

He kiipesivät hyvin viitoitettua polkua ylös Iisakkipäälle. Maaruska oli parhaimmillaan. Riekonmarjat loistivat oranssinpunaisina. Tähti veti henkeä.

– En arvannut, että asut näin upeassa paikassa. Täällä voi kuvitella näkevänsä peikkoja ja haltijoita. Mikä tuo kivikasa on?

– Se on seita, saamelaisten pyhä paikka. Täällä monet uskovat edelleen henkiolentoihin.

– Sinäkin? Tähti muisti, miten Quu oli huumannut itsensä taikasienillä ikävin seurauksin.

– Ei Tähti, minä en usko henkiin, mutta kunnioitan kyllä vanhoja uskomuksia. Isoisäni oli shamaani. Hän vaipui transsiin, kun halusi löytää parannuskeinoja sairauksiin. Hän osasi myös ennustaa.

– Niin kuin Mama Maddalenakin?

– Minä epäilen, että Maman ennustukset ovat vain markkinatemppuja. Vaikka kyllä hän ihmeen usein onnistuu. Mutta nyt, huippu näkyy, kumpi ehtii ensin!

Huipulla tuuli reippaasti. Tytöt vetivät huput päähän ja ottivat valokuvia.

– Laitetaan kuvat Facebookiin, Tähti innostui.

– Nyt meidän täytyy kiirehtiä Laanilaan. Mikko kertoi, että siellä on joka iltapäivä monotanssit. Ja tänään esiintyy Souvarit. Tätä ei voi jättää väliin, Quu sanoi.

Tähti järkyttyi taas. Monotanssit, eihän monoilla voi tanssia. Ja keitä nämä Souvarit olivat?

Lapin luonto luo outoa taikaa. Souvarit lauloivat. Monokansa tanssi, hiki haisi ja tunnelma oli katossa. Tähti katseli menoa kauhuissaan. Eihän tuo ollut tanssia, nojailua paremminkin.

Quu nauroi. – Halusin vain, että näet tämän. Tilataan kuumat rommikaakaot ja istutaan tuonne ulos terassille iltapäiväaurinkoon. Voi olla, että Mikkokin tulee.

Tähti henkäisi helpotuksesta. Tästä taisi tulla kaiken kaikkiaan huippuloma.

– Minä en ole ikinä käynyt Lapissa. Oletko sinä Helmi? Joonatan kysyi.

– Kyllä vain. Olin kouluaikana kavereiden kanssa Luostolla. Opettelin siellä laskettelemaan.

– Olen minäkin ollut mäessä, mutta laudalla laskettelu on tosi vaikeaa. Nyt osaan. Rakennettiin kavereiden kanssa hyppyrimäki tuonne sorakuopalle. Se oli makeeta.

VANHOJA JA UUSIA KUVIOITA

– Helmi, minä en tahdo enää pysyä perässä, mitä kenellekin kuuluu, Joonatan sanoi. Edellisestä vierailusta Helmin luokse oli kulunut aikaa.

Joonatan kertasi. – Siis ensin oli kolme prinsessaa, Ellinoora ja sen siskot Pimpula ja Pampula. Ellinoora meni naimisiin prinssi Henrikin kanssa ja ne siskot halkesi kiukusta. Se oli aika makee juttu. Sitten prinssi Robert ja prinssi Mikael ihastuivat toisiinsa painiottelussa.

– Näin oli, halusin siihen yllättävän käänteen, Helmi tunnusti.

– Sitten prinssit lähtivät turnajaisiin ja tapasivat Mama Maddalenan. He saivat molemmat niin hyvän ennustuksen, että voittivat miekkakisan.

– Hyvin muistat.

– Mutta koska Robert ja Quu tapasivat?

– Mama lähetti Prinssi Robertille unessa näyn, että pohjolassa asuu kaunis kuutamoprinsessa.

– Niin ja sitten Quu söi taikasieniä, muuttui noidaksi ja Robert kuoli.

– Juu, mutta se oli onneton vahinko. Quu suri sitä ja rupesi taas kiltiksi.

– Quu asui satulinnassa yhdessä Robertin siskon Tähden kanssa. He kävivät moikkaamassa kuningatar Ellinooraa ja kuningas Henrikiä. Mitä sitten tapahtui?

– Ellinoora perusti sirkuksen, mutta eläimet karkasivat. Prinsessat järjestivät juhlan. He tekivät jekun ja vaihtoivat hovineitojen kanssa osia. Prinssi Mikael tuli juhliin ja ihastui hovineito Sissiin. Siis oikeasti Prinsessa Quuhun. Siitä seurasi aikamoinen sotku. Mikael lähti pettyneenä kotiin äidin luo. Hän ei tiennyt, että turnajaisissa yksi yö neito Pohjantuulen kanssa oli kohtalokas. Pohjis oli raskaana. Mama Maddalena lähetti Mikaelille ja tämän äidille kutsun keskiaikafestivaaleille. Siellä kaikki paljastui. Tarina päättyi onnellisesti, sillä neito Pohjantuuli oli oikeasti prinsessa. Hän ja prinssi Mikael menivät naimisiin ja saivat neljä lahjakasta lasta.

– Niin ja Ellinooralla on nyt tekemistä mustien orpolasten kanssa. Hän taitaa nauttia elämästä, Helmi jatkoi.

– Olipa siinä kiemuroita. Quu on opettajana Lapissa ja Tähti on siellä syyslomalla. Se professori Pinkki on ihme tyyppi.

– Mutta kelpo kokki ja taitaa pärjätä kisassa, Helmi ennakoi tarinaa.

– Minun suosikkini on Mama Maddalena. Voisitko järjestää taas kerran hyviä ennustuksia ja Mamalle uusia seikkailuja, Joonatan toivoi.

– Saamasi pitää. Voisin lähettää Maman juhlamatkalle lentävällä matolla.

– Jee, hyvä Helmi.

MAMA MADDALENAN JUHLAMATKA

Mamalla oli syntymäpäivä. Elli oli kertonut puhelimessa, miten hän lensi unessa taikamatolla. Mama muisteli, että hänellä oli sellainen muinaisjäänne kellarikomerossa. Minähän voisin lähteä matolla juhlamatkalle. Olen aina halunnut käydä Siperiassa. Junamatka on liian hankala. Mutta lentävä matto, kas kun en heti keksinyt, hän ilahtui ja riensi tutkimaan komeroa. Olipa hyvä, että olen säästänyt kaiken. Täältähän löytyy minulle lämmin turkisvuorinen matkaviitta. Mutta ei mikä tahansa viitta, hän hymyili.

Ilmassa oli taikuutta. Mama laskeutui Moskovassa Punaiselle torille. Vähän niin kuin Mathias Rust aikoinaan, hän hihitti itsekseen. Mama kääri maton rullalle ja heitti viitan harteilleen. Se lämmitti, mutta mikä parasta, hän oli hetkessä näkymätön. Taidan poiketa kolhoositorille. Nyt muutama lihapiirakka ja hapankaali maistuu, Mama suunnitteli.

Kauppiaat katselivat hämmästyneenä, kun yhdestä kojusta katosi suolakurkku ilmaan, toisesta vastapaistettu piirakanpala. Taikuutta, he sanoivat.

Taidan majoittua tuohon National-hotelliin. Se on kätevästi tässä torin laidalla. Levitän aamulla mattoni torin kiitoradalle, Mama tuumi.

Hän kapusi punaisen maton peittämiä portaita kakkoskerrokseen ja mietti, mitä tilaisi illalliseksi.

Komea mustiin pukeutunut tarjoilija alakerran ravintolassa suositteli alkuruuaksi pieniä metsäsienillä täytettyjä julien-vuokia.

– Meillä on pääruuaksi tarjolla naudanlihapihvejä, hän kertoi ylpeänä.

– Löytyykö Biff Stroganoffia? Mama kysyi.

– Hyvänen aika, sehän on kansanruokaa, tarjoilija hämmästeli.

–Minä olen maistanut teidän sitkeitä pihvejänne. Tuo poika minulle kunnon annos stroganoffia, pullollinen kuivaa samppanjaa ja karahvi vodkaa, Mama tilasi.

Tarjoilija pudisti päätään, mutta toimitti tilauksen keittiöön. Mama oli tyytyväinen. Tässä maassa pitää tietää, mikä on hyvää, hän tuumi ja söi annoksen hyvällä halulla.

Mama oli luvannut lähettää Ellinooralle postikortteja.

Täällä Moskovassa on ihmeellisiä kirkkoja, niissä on sipulikatot. Olen maistellut paikallisia herkkuja. Pihvit ovat sitkeitä, mutta keitot erinomaisia. Olen ihastunut pitkään haudutettuun kaalikeittoon. Olen kokeillut myös blinejä ja kaviaaria. Sinun kokkisi paistaa parempia.

Ellinoora hymyili lukiessaan Maman vuodatuksen.

Seuraava kortti tuli Murmanskista.

Elli, täällä on helkkarin kylmä. Pakkasta varmaan yli 30 astetta ja kamalasti lunta. Jatkan matkaa Uralille.

Mama laskeutui taigalle. Tämähän oli kuin safarilla ikään. Hän näki tiikereitä, karhuja, susia ja ilveksiä. Olisipa Elli mukana, hän nauttisi. Miksi ihmeessä lähdin yksin? hän hämmästeli. Mutta matka jatkukoon. Nyt kun olen tullut näin pitkälle Kaukoitään, voisin katsastaa saman tien Sahalinin saaren. Tietääkseni siellä ei ole käynyt suomalaisia sitten Kekkosen.

Juzhno-Sahalinsk oli karu neuvostokaupunki. Mama näki leveillä lähes autioilla kaduilla entisten vankien jälkeläisiä. Nämä näyttivät harmaissa vaatteissaan vangeilta itsekin. Korealaiset olivat ainoita väriläikkiä.

Mutta mitä ihmettä? Tällaista kalamäärää hän ei ollut nähnyt koskaan. Mama hämmästeli kuhinaa lohijoella. Kaloja oli satamäärin. Nyt onni koitti. Poikkean kansanravintolaan syömään.

– Haluatte tuoretta kalaa? Ei sellaista ole. Pakastamme kaiken. Meillä on tarjolla oikein hyviä kalapuikkoja.

Mamalla oli nälkä.

– Olkoon, maistetaan sitten niitä.

– Minne se vanha rouva katosi. Kalapuikoista on syöty vain muutama, merilevää on maistettu, mutta kimchi on koskematta. No, onhan tässä ruplia maksuksi, tarjoilijat pudistivat päätään. Taitaa olla taikuutta ilmassa.

Nyt kun olen näin kaukana kotoa, taidan tehdä pienen kierroksen Japaniin. Sieltä luulisi löytyvän tuoretta kalaa, Mama suunnitteli.

Toden totta, Tokion kalatorilla kävi kuhina. Kalastajat olivat tuoneet aamuvarhaisella saaliin maihin. Mama ihastui. Hän tilasi kukkuravadillisen susheja ja sashamia. Tämän takia kannatti matkustaa, vaikka reumatismi alkoi vaivata, hän tuumi.

Nyt otan äkkilähdön taikamatollani suoraan Ellinooran linnaan. Minulla on paljon kerrottavaa. Ehkäpä taidemuseokierroksemmekin onnistuu. Otan Ellin maton kyytiin ja voimme laskeutua vaikkapa Schönbrunnin linnan puutarhaan Wieniin. Syömme sachertorttuja ja apfelstruudeleita ja juomme Grüner Veltlineria.

Ellinoora sai postikortin. Kuvassa oli kaksi saparotukkaista koulutyttöä. He olivat pukeutuneet röyhelömekkoihin ja valkoisiin polvisukkiin. Tervehdys Shinjukusta. Olen tulossa. Pakkaa matkalaukkusi. Juhlakiertue jatkuu. Pääset mukaan. Sinun Mama M.

Elliä jännitti. Maman tempaukset olivat aina yllätyksiä täynnä.

– Otetaan fiakerkyyti ja kierretään katsomassa nähtävyyksiä. Olen varannut meille illaksi oopperaliput, Mama kertoi.

Rouvat olivat Wienissä. Elli oli riemuissaan. Vihdoinkin hän pääsi näkemään keisarillista loistoa.

– Tonava kaunoinen, hän henkäisi, kun hevosvaunut ehtivät joelle.

– No jaa, minun mielestäni tuo vesi näyttää aika saviselta, Mama palautti Ellin maanpinnalle. – Mennäänkö katsomaan Wienerwaldia? Oluttuvissa on nyt tarjolla heurigerviiniä. Sellaista et varmasti ole vielä maistanut.

Parin tuopillisen jälkeen rouvat lauloivat iloisesti

Trink, trink, Brüderlein trink,
Laß doch die Sorgen zu Haus!

– Mama, sinä olet verraton. Mutta nyt meidän pitää lähteä kaunistautumaan iltarientoja varten, Elli huolehti.

Taikahuilun sävelet soivat ihmeen kauniisti.

– Kuka on tämä säveltäjä? Elli nautti, vaikka silmiä painoi. Päivä oli ollut liian täynnä jännittävää ohjelmaa.

Mama luki käsiohjelmaa. Wolfgang Amadeus Mozart. Ei voi olla totta. Sehän on Ama. Prinsessa Pohjantuulen poika.

– Elli, olemme keskellä historiaa.

– Lue lisää, mistä tämä jumalainen musiikki kertoo.

Mama luki. Tapahtumapaikkoina ovat Yön kuningattaren hallitsema metsä ja Sarastron hallitsema Viisauden temppeli.

Ellinooraa raukaisi. Oopperan tapahtumat sijoittuivat myyttiselle sadunomaiselle tasolle. Sulosävelet tainnuttivat hänet hetkeksi uneen. Elli havahtui, kun yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin. Taidan tulla uudelleen, hän lohdutti itseään. Sitä paitsi näin hyvin en ole nukkunut aikoihin.

Helmi, sinä se olet innostunut oopperasta. Opettaja kertoi, että Mozart on ollut suuri säveltäjä. Minä en ymmärrä tuollaisesta laulusta mitään, Joonatan ilmoitti tomerasti.

– Kaikilla meillä on omat suosikkimme. Sinä tykkäät jääkiekosta, minä kulttuurista. Mutta aina on kiva nähdä jotain uutta. Jätetään nyt Mama ja Ellinoora juhlamatkalle. Sinä halusit kuulla, mitä prinsessa Pohjantuulelle, prinssi Mikaelille, Amalle ja tytöille kuuluu. Nyt olen valmis kertomaan, kun Taikahuilu on esitetty. Olemme nyt vähän edellä aikaamme, mutta saduissahan se ei haittaa.

– Joo, olen huomannut, että sinun tarinoissasi ollaan välillä ritariajassa ja välillä kaikilla on kännykät ja nettiyhteydet. Ei se haittaa.

PRINSESSA POHJANTUULEN LAHJAKAS PERHE

Prinsessa Pohjantuuli hyräili. Lapset kasvoivat. Oli ihanaa, kun oli ikioma perhe. Amadeus pojasta oli kehittynyt loistava soittaja. Hän ei olisi muuta halunnut tehdäkään. Äiti patisti ulkoilemaan ja lukemaan läksyjä.

– Tylsää, sanoi poika.

– Kehen sinä olet tullut? Sisaresi pomppivat kuin kumipallot. Toivoisin todella, että he viihtyisivät hetken paikallaan niin kuin sinä.

Tytöt Miranda, Maisie ja Mila olivat erottamattomat. He rakastivat balettitunteja. Yksi linnan saleista oli sisustettu tähän tarkoitukseen.

– Tytöt, ojennus. Harjoittelemme tänään taivutuksia ja sen jälkeen hyppyjä, baletinopettaja komensi.

Vaaleansinisiin tutuihin ja valkoisiin sukkahousuihin sonnustautuneet tytöt taivuttivat sirosti jalkojaan. Kaikilla oli satiininhohtoiset balettitossut. Mama Maddalena lähetti joka vuosi heille entisten loppuun kuluneiden tilalle uudet.

Pääkaupungista asti saapunut opettaja Annabella istuutui pianon taakse.

– Harjoitellaan musiikin tahdissa. Askel, askel, hyppy. Juuri noin, jatkakaa.

Entä Prinssi Mikael. Hän oli sulkeutunut taas työhuoneeseen. Nyt ei syntynyt sonetteja. Pohjantuuli ymmärsi olla siitä kiitollinen. Tosin ei hän paljon miehensä räppi-innostuksestaan perustanut.

“Mä oon prinssi hienon hieno, mies parhaimmillani, on mulla perhe rento, lapsia on liuta, mä oon onnenpekka.”

– Huh, sanoi Pohjis. Onneksi tuolla runoudella ei tarvitse perhettä elättää. Hyvä kuitenkin, että mies on tyytyväinen.

Hänellä oli hieman orpo olo. Kaikilla muilla oli harrastukset. Hän tunsi olevansa jotain vailla. Kysyn Mama Maddalenalta, hän voisi vähän piristää päiviäni, Pohjantuuli tuumi. Mama voisi tulla tervehtimään kummilapsiaan. Olen kuullut, että hänellä on uusi kulkupelikin.

Mama ravisti pölyt taikamatosta ja lentää karautti linnan pihalle. Lapset kirmasivat vastaan.

– Kummitäti, toitko tuliaisia?

– Ainahan minä, Mama hymyili. – Kas tässä, pussillinen tuoreita vaniljamunkkeja. Niistä isännekin tykkää.

Lapset näyttivät vähän pettyneiltä.

– Etkö tuonut leluja?

– Ainahan minä, Mama nauroi. Odottakaa, että saan purettua laukkuni. Olen tilannut jättipainoksen tätä taikasatukirjaa. Tässä teille kaikille oma kappale. Tiedättehän, että voitte toivoa sadun lempiaiheistanne. Saatte joka ilta erilaisen.

Amadeus näytti haaveelliselta. Hän uneksi satumetsästä, jossa huilun sävelet johdattaisivat kulkijat unimaailmaan. Tytöt halusivat lukea tarinoita Joutsenlammesta. He olivat kuulleet, että sen musiikin tahdissa voi tanssia.

– Mitä teistä vielä tuleekaan. Maailma tulee hämmästymään, Mama ennusti.

Pohjantuuli värähti. Maman sanat herättivät hänessä ennakkoaavistuksen.

– Älä huoli, lapsillasi on loistava tulevaisuus. Mutta huolehditaan nyt sinusta. Kaipasit vaihtelua. Nosta onnenkortti.

– Minua jännittää, Pohjantuuli sanoi.

– Tämä on Sauvojen seitsikko. Rohkeus. Sitähän sinulta ei puutu. Kortti kertoo, että nyt kannattaa ottaa riskejä. Mieti mitä haluat tehdä. Sinulla on perhe ja kodikas linna, hovineitoja, kokki ja lapsilla sekä kotiopettaja että vielä balettimestari. Tänne mahtuu lisääkin väkeä. Halusit, että Amadeus harrastaisi muutakin kuin soittoa. Pikkuneideillekin tekisi hyvää puuhastella jotain kylän lasten kanssa.

– Mama, mistä tiesit, että kaipasin yhteistä puuhaa. Nyt tiedän. Voisin perustaa linnan pihalle kesäteatterin. Sellaisen musiikkiteatterin, nimi voisi olla vaikka Eräs teatteri. Houkuttelen Mikaelin kirjoittamaan näytelmiä, ehkä rap-kausikin unohtuu ja Ama voi säveltää musiikin. Tytöt saavat tanssia oikean yleisön edessä. Taidan soittaa ystävälleni kirkkokuoron johtajalle. Hän tietää varmasti laulutaitoisia tyttöjä ja poikia esiintyjiksi. Mama olet nero.

Mama Maddalena virnisti.

– Itsehän sinä tämän kaiken keksit. Minä tai oikeammin tarotkortit toimivat vain katalysaattorina. Pane rohkeasti toimeksi.

Prinsessa Pohjantuuli kertoi illallispöydässä perheelleen suunnitelmasta. Lapset kiljuivat innostuksesta. Prinssi Mikael vaikutti vähän epäilevältä.

– Osaisinko minä kirjoittaa näytelmän? No, osasihan Shakespearekin. Se voisi olla kiinnostavaa. Haluatko komediaa vai tragediaa?

– Jotain kepeää, kiitos. Farssi voisi olla hyvä idea. Haluan että esiintyjillä ja katsojille on hauskaa. Nauraminen tekee meille kaikille hyvää. Voin itse toimia ohjaajana.

Linnan pihalle rakennettiin näyttämö. Lapset maalasivat kulissit sateenkaaren värisiksi. Koko komeuden ylle levitettiin mittava sadekatos. Katsomo sijoitettiin linnan katetulle terassille. Pohjantuuli toi sinne pehmustettuja korituoleja ja pieniä pöytiä.

– Tästä tulee teatteriravintola, hän suunnitteli. – Sopisikohan nimeksi Chez Pohjantuuli eli Täällä Pohjantuulen luona. Tarjoan jääteetä ja pieniä canape-leivoksia. Vai olikohan bebeet parempia?

– Tarjoa molempia, ei tarvitse miettiä, Mama herkkusuu toivoi.

– Saat toimia koemaistajana, Pohjis hymyili.

Kesä oli kauneimmillaan, kun ensi-ilta koitti. Sadekatosta ei tarvittu, vielä. Prinssi Mikael oli nimennyt kappaleen Nuoruustanssiksi.

Sitä se olikin. Balettitytöt hyppelivät kuin vasikat laitumella. Balettimestari tunsi syvää myötähäpeää. Lasten vanhemmat sitä vastoin ihailivat nuorten elämäniloa. Kuoron loppusävel Sydämeni laulu sulatti yleisön kyyneliin. Ama loisti. Oli kiihottavaa säveltää musiikkia oikealle yleisölle. Mikaelkin oli tyytyväinen. Katsojat olivat nauraneet oikeissa kohdissa. Se oli paljon se.

Mama Maddalena taputteli vatsaansa syötyään vadillisen pikkuleipiä. Minusta olisi pitänyt tulla virikeohjaaja, hän aprikoi. Tai sitähän minä taidan ollakin. Tämä projekti meni ainakin nappiin.

– Me ollaan menossa äidin kanssa kesäteatteriin Vihtiin. Meillä on siellä sukulaisia, Joonatan kertoi.

– Mitä menette katsomaan?

– En mä tiedä, joku musiikkinäytelmä se taisi olla.

– Kerro sitten. Muistan kun kävimme oopperassa. Et tykännyt yhtään.

– Joo, tässä reissussa on ainakin yksi hyvä puoli. Mennään ennen esitystä syömään jättipizzat Nummelan Pizzalandiaan.

– Arvaan että teille tulee kiva matka. Muista ottaa sadetakki mukaan. Katsomossa ei saa pitää sateenvarjoja. Takana olevat eivät näkisi niiden takaa mitään.

TOIVO MAALARIAMMATTIKOULUSSA

– Moi, mä oon Anni. Opettaja sanoi, että me ollaan työpari.

– Moi, mä olen Toivo.

Kurssin vetäjä astui esiin. – Hauska että teitä on näin monta kurssilla. Se kestää kahdeksan kuukautta. Teette paljon käytännön töitä. Teoriaakin on, mutta harjoituksissa opitte tärkeimmät taidot työelämää varten. Kas tässä, nämä ovat kevyitä seinärakenteita. Saatte kurssin aikana maalata ne moneen kertaan. Kerron pian lisää, mutta nyt saatte esittäytyä.

Kurssilla oli sekä poikia että tyttöjä. Oli myös maahanmuuttajia. Heille suurin haaste oli ymmärtää opettajan puhetta. Anni oli aina valmis auttamaan.

Toivo mökötti. Mitä hän teki näiden mamujen joukossa. Virolaisiakin näytti olevan. Anni vaikutti kivalta. Ehkä hän jaksaisi. Tai sitten ei.

Helmi kuunteli Toivon vuodatusta.

– Kuule, sinulla taitaa olla asennevamma. Kaikki ovat tulleet kurssille oppiakseen ammatin. Mieti sitä. Ota sivellin kauniiseen käteesi, tai tela tai mikä se nyt onkin. Rupea töihin, hanki ammatti ja valita vasta sen jälkeen, Helmi sanoi tomerasti. Häntä harmitti Toivon valitus.

Toivo luikki vuokrakämppäänsä. Kukaan ei ymmärtänyt häntä. Ei isä, ei siskot, ei Helmi. Onneksi nauravainen Anni palautti hänet maan pinnalle.

– Katso Toivo, saamme maalata harjoitustyönä Amos Rexin seinät edellisen näyttelyn jäljiltä. Eikö ole upeeta?

Toivo tuhahti. Mitä upeaa siinä oli? Annin nauravat silmät houkuttelivat kuitenkin häntä nousemaan aamuisin ankeasta kämpästä.

– Anni, lähtisitkö viikonloppuna kanssani elokuviin.

Annin silmien yli kulki varjo. – Lähtisin kyllä, mutta en pääse työajan jälkeen minnekään. Olen kahden pikkupojan yksinhuoltaja.

– Eikö sinulla oli lastenvahteja. Isovanhempia?

– On ja ei. He asuvat kaukana ja tulevat apuun vasta tosi hädässä. Tämä ei taida olla sellainen.

Se siitä sitten, Toivo tuumi. Maailma murjoo.

Helmi kuunteli. – Kuule Toivo, pidän sinusta todella. Joonatan tulee taas viikonloppuna luokseni. Mitä jos Annin pojat tulisivat myös tänne. Voisitte käydä leffassa ja minä katson poikia.

– Oletko tosissasi? Minä ehdotan.

Anni ilostui. Elokuvailta sopi hänelle mainiosti.

– Keitäs poikia te olette? Helmi kysyi, kun Anni toi kaksi ujoa nuorta miestä hänen luokseen.

– Minä olen Saku kuusi vuotta ja toi on Saska, mun pikkuveli neljä vuotta.

– Tepä olette reippaita poikia. Jättäkää kengät eteiseen ja tulkaa tervehtimään Joonatania.

– Moi, mulla on uusi kännykkäpeli, haluatteko nähdä?

Helmi hymyili. Kaikki kolme poikaa tuijottivat päät yhdessä puhelimen näyttöä. Helppoa tämä lastenvahtihomma nykyään.

– Pojat, tulkaa iltapalalle. Tykkäättekö tortilloista?

Pojat ahmivat letut ennätysvauhtia. Peli oli kesken.

– Oliko jännittävä elokuva? Mitä näitte?

– Se oli Bohemian Rapsody. Olen vieläkin ekstaasissa, Anni hehkutti. Toivokin näytti tyytyväiseltä.

– Hyvä homma, voin paimentaa näitä rasavillejä toistekin. Poikien peli oli loppunut siinä kuin puhelimen akkukin. Nyt oli tyynysota vauhdissa.

– Kiva, tarjous otetaan vastaan, Anni sanoi. – Nyt pojat, käsipesulle, kengät jalkaan ja menoksi. Meillä on aamulla aikainen herätys. Kiitti Helmi, olet loistomimmi.

Helmi hymyili tyytyväisenä. Hän oli ehtinyt illan aikana lukea tenttikirjoja. Hyvä kun Toivolla on muutakin seuraa kuin minut. Meidän suhteemme on minun puolestani ohi, hän huokasi helpottuneena. Toivo ei oikeasti ollut minun tyyppiäni.

Joonatankin oli kotiin lähdössä. – Mitä tarkoittaa minun tyyppi? hän uteli.

– Sitä minäkin olen aina ihmetellyt. Televisiossa puhutaan niin kuin kaverit olisivat jonkun tyyppejä tai sitten ei. Minä uskon siihen, että rakkaus tai ainakin ihastus kolahtaa niin, että sen tuntee. Minä olen ikävä kyllä tuntenut jo pitkään vain sääliä Toivoa kohtaan.

Joonas ei osannut sanoa tähän purkaukseen yhtään mitään. Naisten juttuja, hän arvioi.

– Toivottavasti Helmi tykkäät kuitenkin minusta. Olenko minä sinun tyyppiä?

– Olet kultaseni, aina.

Helmi halasi poikaa ja lähetti hänet kotiin.

– Hyvää yötä tyyppi, nähdään pian.

Helmi ja Tuuli viettivät koti-iltaa Helmin yksiössä. Joonatan oli kaverinsa luona yökylässä. Helmi oli kattanut pöytään juustoja ja punaviiniä. Tarjottimella oli juustojen lisäksi omenanlohkoja, viinirypäleitä ja tuoretta raparperihilloa.

– Keittelin ihan itse, maista.

– Herkullista ja sopii yllättävän hyvin homejuuston kaveriksi. Kuule Tuuli, meidän pitäisi keksiä taas joku kiva kesähomma. Minulla on opiskelutauko. Mitä sinä ja Joonatan teette kesälomalla?

– Joonatan menee leirille. Mitä ajattelit?

– En tiedä. Kaipaisin vain jotain uutta.

– Mietitään, tv-kuvauksista jäi kiva muisto, vaikka välillä oli kurjaakin. Muistatko ne koleat sadepäivät?

– Muistan hyvinkin, se ei ollut kivaa.

Tytöt rupattelivat. He olivat nostaneet jalat sohvalle. Oli ylellistä, kun ei ollut minnekään kiirettä.

– Helmi, Joonatan puhuu sinusta jatkuvasti. Olet kuulemma hyvä tyyppi.

Helmiä nauratti. – Joo, me puhuttiin mikä tyyppi sopii kullekin. Onko sinulla Tuuli nykyään ketään?

– No ei. Joonatanin isästä ei ole kuulunut mitään. Enkä välitäkään. Se oli vain lyhyt romanssi. En tiedä kaipaako poika isäänsä. Ei ainakaan puhu. Tiedän että Ranella on uusi perhe. Elämä on.

Helmi oli hiljaa. Tällaisesta hän ei tiennyt mitään.

Tytöt avasivat toisen punaviinipullon.

– Helmi, et ole pitkään aikaan puhunut mitään Toivosta. Onko teidän juttu ohi?

– On, tai ei meillä oikeasti mitään juttua ollutkaan. Oltiin vaan opiskelukavereita. Toivolla on nyt uusi ihastus Anni. Toivon heille pelkästään hyvää.

– Onko sinulla ollut oikeita romansseja?

Helmi kaatoi itselleen täyden lasillisen viiniä. Voisihan hän Tuulille kertoa.

– Olin kiertomatkallani villi ja vapaa. Tapasin Vietnamissa hurmaavan Carloksen. Hän oli reppuretkellä niin kuin minäkin. Hän katsoi minua rantaravintolassa suoraan silmiin. En tiedä mikä minuun meni, mutta sydämeni heitti voltin. Täytyy myöntää, että lämpimällä kesäillalla ja viinillä oli osuutta asiaan. Tanssimme kuun valossa rantahiekalla. Heitimme vaatteet pois ja uimme lämpimässä meressä. Yö oli tropiikinmusta. Kääriydyimme uinnin jälkeen sarongeihin ja halailimme rantahiekalla. Se oli aivan epätodellista. Rakastelimmekin. Voitko kuvitella, minä tällainen sovinnainen suomalainen. Etelän syke sai vereni kuohumaan. En katunut tippaakaan. Erosimme aamulla, emmekä enää nähneet. Tiedän hänestä vain etunimen. Hyvä niin, ei meillä olisi ollut muuta yhteistä kuin hetken huuma.

Tuuli kuunteli. – Helmi, yllätit minut. Olen aina ajatellut, että olet kovasti järkevä ja tunnollinen. Hyvä kun kerroit. Mutta nyt on aika lähteä nukkumaan. Mietitään sitä kesälomaohjelmaa huomenna. Kiitos ihanasta tarjoilusta. Tsau.

HALUATKO MILJONÄÄRIKSI

– Arvaa mitä Helmi. Meidän luokka aikoo lähettää hakuvideon Haluatko miljonääriksi Junior kisaan. Me tarvitaan rahaa luokkaretkeä varten.

– Minne lähdette, jos voitatte?

– No ainakin Ahvenmaalle. Mutta jos voitetaan paljon, sitten jonnekin oikein kauas.

– Onnea matkaan. Olisi kiva nähdä sinut ja luokkakaverisi televisiossa.

– Tässä tulee alkukarsintatehtävä. Oletteko junnut valmiit? Jaajo katseli kirkassilmäisiä toivorikkaita nuoria.

– Laita seuraavat makeiset kokojärjestykseen. Pienimmästä suurimpaan. A jäätelötötterö B hattara C salmiakki D nallekarkki. Kaikki ovat tienneet. Nopein oli Joonatan.

Katsomo räjähti. Luokkatoverit ja opettaja olivat kannustamassa.

– Hyvä pojat, sieltä tuli Juuso kaveriksi. Ihan ensimmäinen kysymys: Haluatteko miljonääreiksi?

– Halutaan, mutta nyt kyllä vähän jännittää.

– Niin pitääkin. Oletteko valmiit? Aloitetaan. Ensimmäinen kysymys: Kuka näistä asuu Ankkalinnassa? A Nipsu B Hupsu C Tipsu D Aku.

Pojat nauroivat. – Tietysti Aku.

– Ja se on oikein.

Pojat vastailivat tasaiseen tahtiin kysymyksiin. Ne olivat pian niin vaikeita, että oli pakko turvautua oljenkorsiin.

– Nyt tulee ratkaiseva kysymys. Sen arvo on tuhat euroa. Jos tiedätte siihen oikean vastauksen, sen summan saatte pitää.

Poikien poskia poltteli. Tästä riippui, pääsisikö luokka kaivatulle retkelle. Opettajakin jännitti katsomossa.

– Pojat ovat fiksuja. Kyllä he tietävät, hän kommentoi.

– No niin. Tässä se tulee. Kuka taiteilija on tunnettu impressionistista lummelampimaalauksista? A Claude Monet B Edouart Manet C Edgard Degas D Paul Cézanne.

Yleisö kohahti. Kysymys oli koulupojille tosi vaikea.

– Ei hajuakaan, Juuso ilmoitti heti. Meidän on pakko arvata.

Joonatan hymyili. Tämän hän tiesi. Ranskan matka Helmin kanssa oli tuoreessa muistissa.

– Me käytiin mun kummitädin kanssa Pariisissa. Musée Orangeriessa oli esillä Monetin lumpeita. Ne oli tosi hienoja. Vastaamme siis A Claude Monet.

Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin.

– Pojat voititte juuri 1000 euroa. Ja tiedättekö mitä, seuraavan kysymyksen saatte arvata.

Pojat rentoutuivat. Urheilukysymykseen he eivät tienneet vastausta ja arvaus meni väärin.

– Joonatan ja Juuso, mihin käytätte voittamanne rahasumman? Jaajo kysyi.

– Me lähdetään Ahvenmaalle luokkaretkelle.

– Ei kun hyvää matkaa. Pärjäsitte noin nuoriksi miehiksi hyvin.

– Helmi, se oli ihan sinun ansiotasi, että voitimme tonnin. Lähdetkö luokkaretkellemme valvojaksi?

– Kiva kun kysyit. Meillä on taidehistorian opinnoissa meneillään Suomen vanhat kivikirkot. Ahvenanmaalla on kirkkoja tosi paljon. Minun pitäisi kirjoittaa essee Eckerön kirkosta. Voin käydä matkalla katsomassa, miltä se näyttää, Helmi innostui.

Valko- ja keltavuokot kukkivat värikkäinä niittyinä, kun Joonatanin luokka kierteli bussilla Ahvenanmaalla.

– Katsokaa lapset, tiedättekö mitä nuo kukat ovat? opettaja kysyi.

Kukaan ei tiennyt.

– Ne ovat kämmeköitä. Ne kasvavat täällä villeinä. Tulimme parhaaseen mahdolliseen aikaan, kun luonto on keväällä värikäs. Nyt suuntaamme Kastelholman linnalle. Siellä on saaren paras pannukakkukahvila.

Nuoriso hurrasi.

Ahvenanmaan pannukakut olivat herkkua. Ne olivat aivan erilaisia kuin kotona paistetut.

– Helmi, nyt en jaksa enempää, Joonatan huokasi syötyään jättiannoksen.

– Kohta olemme retkeilymajassa. Siellä voi ottaa vaikka nokoset, opettaja kertoi.

Kukaan ei kuitenkaan malttanut. Nähtävää oli paljon. Sauna oli kuuma. Coca-cola ja makkarat maistuivat. Helmi huokasi. Hän muisteli omia nuoruutensa luokkaretkiä. Silloin käytiin vain Porvoossa tai Savonlinnassa. Hauskoja nekin olivat, mutta tässä oli kesäyön taikaa.

Juuson Tarmo-isä oli toinen valvoja. – Helmi, istutaanko hetkeksi tuonne pihakeinulle? Voidaan jutella rauhassa. Minulla on taskumatti mukana. Ei näytetä nuorille, heille riittää onneksi vielä limonadit.

Helmi nautti syreenintuoksuisesta valoisasta illasta. Tarmo oli hyvää seuraa. Hän kertoi hauskoja poikien juttuja. Helmi ei muistanut, koska oli jutellut muiden miesten kuin Toivon kanssa.

– Miten olet säilynyt poikamiestyttönä? Tarmo uteli, kun taskumatti oli tyhjä, eikä kummallakaan ollut kiire nukkumaan.

– Opiskelu vie kaiken aikani. Nytkin olen menossa tutustumaan Eckerön kirkkoon. Ajattelin huomenna karata hetkeksi. Selvitin, että sinne pääsee linja-autolla.

– Minä tiedän. Saari on pieni. Voimme kaikki käydä siellä retkibussilla. Oppilaatkin näkevät kirkon ja tiedän, että siellä on myös postimuseo.

Retkipäivä oli aurinkoinen. Lapsilla oli tuoreet eväät mukana. He olivat käyneet aamupäivällä sipsitehtaalla. Nyt kaikki rapistelivat pusseja. Janohan siinä tuli. Onneksi Eckeröstä löytyi kesäkioski. Hetken kuluttua kaikilla oli pillimehut ja jäätelötötteröt käsissä.

– Minun toiveammattini lapsena oli jäätelönmyyjä, Helmi nauroi nuollessaan valtavaa mansikkatötteröä.

– Eihän se ole myöhäistä vieläkään, Tarmo sanoi. – Meidän lähellä on kioski ja näin, että sinne kaivataan kesätyöläisiä.

– Voi olla, että haenkin. Tarvitsen opiskelurahaa. Minulla on viimeinen vuosi edessä. Sen jälkeen voin etsiä oikeaa työpaikkaa, Helmi innostui. – Saakohan myyjät syödä jäätelöä ilmaiseksi?

– Olitte tosi reippaita retkeläisiä. Eihän teitä tarvinnut valvoa ollenkaan, Helmi kehui Joonatania. Tämä vilkaisi kummitätiään.

– Et nähnyt kaikkea. Sinähän istuit kaikki illat Juuson isän kanssa. Me kokeiltiin, miltä tupakka maistuu.

Helmiä nauratti. Pojat olivat poikia.

– No, miltä maistui?

– Äh, tosi pahalta.

– Niin minustakin. Olen minäkin kokeillut sinun iässäsi.

Joonatan hämmästyi. Ei kai nyt Helmi.

– Poika, on paljon asioita, joita et tiedä. Jutellaan niistä sitten, kun olet isompi.

JÄÄTELÖKESÄ

Helmin poskia kuumotti. Hän täytti jäätelötötteröitä ennätysvauhtia. Kesä oli helteisempi kuin koskaan. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Jäätelö teki kauppansa. Päivät kioskilla olivat pitkät. Hän oli iltaisin rättiväsynyt.

– Päivää Helmi. Oletko viihtynyt kesätyöpaikassasi? Juuson isähän siinä oli.

– Kyllä vain. Kiitos kun vinkkasit. Mitä jäätelöä haluat? Voin tarjota.

– Laita tiikeriä, Tarmo virnisti. Hän katsoi ihaillen Helmin ruskettunutta ihoa ja vallattomia kiharoita. – Kuule, perheeni on maalla. Olen ypöyksin kaupungissa. Huvittaisiko sinua tulla illalla seurakseni terassille?

Helmi mietti hetken. Ukkomies, tästä ei hyvää seuraa. Mutta tuopillinen kyllä maistuisi.

– Pääsen kuudelta. Tavataanko sen jälkeen?

– Tulen hakemaan sinut. Vai haluatko käydä ensin kotona?

– Tule vain, jos kelpaan tällaisena seuraan.

– Taatusti kelpaat, nähdään.

Terassilla oli tungosta. Helmi ja Tarmo löysivät mukavan nurkkapöydän. Tarmo haki tiskiltä molemmille huurteisen tuopit. Ne virkistivät hetkessä.

– Olen syönyt jo jäätelöä tarpeeksi. Nyt maistuisi makkaraperunat.

– Et olekaan mikään hienostelija. Laitetaanko sinappia ja ketsuppia myös?

– Kyllä vain, runsaasti kiitos.

Ilta oli mukava. Juttu luisti. Molemmat muistelivat yhteistä Ahvenanmaan matkaa.

– Arvaa mitä, sain Eckerön kirkon esittelystä täydet viisi pistettä. Kannatti käydä.

– Niin minunkin mielestäni. Matkan parasta antia oli, kun tapasin sinut.

– Hupsu mies, vaikka olihan meillä hauskaa yhdessä.

– Helmi, haluaisin tavata sinut toistekin. Lomani alkaa vasta elokuussa. Kesä kuumassa kaupungissa on ikävä yksin. Olen sitä paitsi surkea kokki. Voisin viedä sinut joku ilta kunnolla syömään. Tiedän hyvän thairavintolan. Mitä pidät tulisista mauista?

– Rakastan niitä. Thairuoka on ykkössuosikkini. Sait juuri ylipuhuttua. Huomenna menen töiden jälkeen vesijumppaan. Mutta ylihuomenna sopii.

– Kiinni veti. Tulen taas kuudelta jäätelökioskille.

Helmillä oli vaihtovaatteet mukana. Hän sujautti punakukkaisen kesämekon päälleen. Vähän huulipunaa, riippuvat korvakorut ja hän oli valmis.

– Oletpa sinä kaunis, Tarmo huomasi muodonmuutoksen.

– Kävellään, ravintola Sawwaddee ei ole kaukana.

Helmi tilasi alkuruuaksi sitruunanruoholta tuoksuvan tom yam keiton. Makuelämys oli huikea.

– Olen ihastunut thaimakuihin. Ajattelin tilata pääruuaksi suosikkiannokseni Pad Thain. Se on kansanruokaa, mutta erinomaisen maukasta.

– Minä kokeilen vihreää currya. Toivottavasti se ei ole liian tulista, Tarmo sanoi tutkittuaan pitkään listaa.

– Voit toivoa vähemmän chiliä, mutta aito green curry on kyllä vahva. Minä tiedän, tilataan vielä yhteinen salaattiannos. Onko som tam sinulle tuttu?

Tarmon otsalle nousi hiki, kun hän maisteli papaijasalaattia.

– Tässä on varmasti useampikin chili, hän voihki.

– Minusta tämä on ihanaa.

– Olet aika tyttö. Saat toivoa, mihin ravintolaan menemme seuraavaksi.

– Sopisiko vietnamilainen. Suosikkejani ovat tuoreet kesäkääryleiet. Tästä taitaakin tulla gourmetkesä. Jäätelöä ja herkkuillallisia. Sopii minulle, Helmi hehkutti.

Tarmo oli mukavaa seuraa. Oikein insinööri. Hän ei valittanut epäonnistumisia niin kuin Toivo. Nautin kesästä, syksy ja Tarmon perhe tulevat sitten aikanaan. En vielä murehdi, Helmi päätti vähän syyllisen oloisena.

– Kuule Tuuli, harmi kun meidän yhteisestä kesäprojektista ei tullut mitään.

Tytöt istuivat taas Helmin luona. Helmi oli ostanut valmiin torttupohjan ja koristanut sen kermavaahdolla ja tuoreilla mansikoilla. Molemmat lusikoivat herkkua hyvällä halulla.

– Ei se mitään, katsotaan ensi kesänä, jos keksimme jotain. Sinun jäätelökioskisi taitaa menestyä hyvin?

– Kyllä vain, vaikka ei se minun ole. Olen vain kausimyyjä. Homma on ohi parin viikon kuluttua. Sinullahan on silloin lomaa. Onko suunnitelmia?

Tuuli punastui. – Joo, tapasin yhden Saulin. Hän pyysi minua ja Joonatania mökilleen Hauholle. Uskoisitko, poikamies. Tai no, eronnut. Hänellä on Joonatanin ikäinen poika Lauri. Olen luvannut lähteä.

– Miten ihmeessä Joonatan ei ole kertonut?

– Tämä on ihan tuore juttu. Tapasimme vasta viikko sitten Joonatanin kesäleirillä. Sitä paitsi, ethän sinä ole enää koskaan iltaisin kotona.

Helmi ilahtui. Hyvä että Tuulillakin oli elämää ja Joonatanilla uusi kaveri.

– Tiedätkö mitä Helmi. Äidistä on tullut ihan hassu. Se istui Saulin mökillä joka ilta rantakeinulla auringonlaskuun asti. Sauli tarjoili sille jotain kuplajuomaa ja sitten ne pussaili. Vakoiltiin Laurin kanssa, vaikka ne luuli, että me ollaan nukkumassa.

– Voi Joonatan, eikö ole mukava, että äidilläsi on seuraa.

– Joo, mutta kun siitä on tullut kummallinen. Huokailee ja odottaa jatkuvasti, että Sauli soittaa. Kyllä se soittaakin. Ne on käyneet jo monta kertaa yhdessä ulkona.

– Ei kai äitisi jätä sinua yksin kotiin? Voit tulla aina tänne minun luokseni.

– Ei kun Lauri tulee meille. Me katsotaan videoita ja pelataan kännykkäpelejä. Lauri on ollut meillä yökylässäkin.

– Onko Saulikin ollut?

– Joo, äiti petaa sille ja Laurille olohuoneen sohvan. Mutta välillä, kun olen käynyt yöllä pissalla, Sauli on nukkunut äidin vieressä.

Helmiä hymyilytti. Näiltä pojilta ei voinut salata mitään.

– Ehkä Saulilla oli kylmä. Äidilläsihän on untuvapeitto.

– Joo, niin varmaan. Mutta nyt minulla olisi taas satunälkä. Kerro jotain jännää.

– Kerron. Mentäisiinkö taas meren valtakuntaan?

– Voisiko Mama ja Ellinoora lähteä risteilylle? Meidän laivamatka sinne Ahvenanmaalle oli tosi kiva.

– Laitetaanpa rouvat matkaan. Mitä jos he ottaisivat Ebonyn mukaan?

– Sopii, Joonatan nyökkäsi ja otti hyvän asennon sohvalla.

EBONY MERIHÄDÄSSÄ

– Täällä laivan kannella on ihanaa. Aurinko paistaa ja merituuli vilvoittaa. Ollaan kohta yhtä mustia kuin Ebony.

Mama Maddelena ja kuningatar Ellinoora nauttivat kesäpäivästä risteilylaivalla. He olivat ottaneet pikku Ebonyn mukaan. Muut lapset olivat olleet peräkkäin vesirokossa. Elli oli ollut aivan nääntynyt hoivatessaan kuumeisia pilkullisia lapsia. Vain Ebony oli pysynyt terveenä.

– Laivamatka tekee meille kaikille hyvää. Sitä paitsi buffetpöytä on kerrassaan herkullinen. Meidän laihtumisesta ei taida olla toivoakaan, Elli totesi hiukan syyllisen oloisena.

– Ei risteilyllä laihduteta. Sen jälkeen kyllä. Olen varannut meille matkan jälkeen kunto-ohjelmaa. Mutta ei murehdita siitä vielä. Mukava kun Ebony viihtyy pallomeressä. Hän on löytänyt sieltä kavereita, Mama lohdutti.

Rouvat siemailivat sinisiä cocktaileja.

– Saanko minäkin lastencocktailin? Ebony oli pyrähtänyt viereen.

– Saat tietenkin. Käy pyytämässä baarimikolta oikein värikäs juoma. Voit saada siihen paperisen päivänvarjon koristeeksi.

Laivan sireeni soi. – Pelastusveneharjoitus. Kaikki naiset ja miehet kannelle.

– Elli meidänkin pitää mennä. Onpa tämä nyt harmillista. Missä Ebony on?

Risteilyväki tungeksi pelastusveneiden vierellä.

– Naiset ja lapset ensin. Rouvat olkaa hyvät.

– Meidän pikkutyttö on kateissa.

– Kyllä hän löytyy. Laitamme hänet veneeseen muiden pikkulasten kanssa.

Siihen oli tyytyminen. Rouvat keikkuivat aalloilla ja tähyilivät laivan kannelle. Siellähän tyttönen oli yhdessä lapsikatraan kanssa. He saivat oman pelastusveneen. Komea perämies oli turvana.

– Taidetaan selviytyä tästäkin, Elli tuumi.

– Tämä ei kyllä tee hyvää reumatismilleni, Mama vaikeroi. – Täytyy taas illalla turvautua linimenttiin. Se tuoksuu kaamealle, mutta auttaa.

– Onneksi meillä on omat hytit, Ellinoora tuumi.

Myrsky yltyi ja pelastusveneet poukkoilivat aalloilla. Lapsilla oli hauskaa. He keinuttivat venettä, vaikka perämies yritti rauhoitella. Kaikilla oli kirkkaan oranssinkeltaiset pelastusliivit.

Merenpinta kuohahti. Mikä se oli? Lapset kurkkivat laidan yli. Apua, suuri valas heilautti pyrstöään ja lasten vene kiepsahti nurin.

– Ei hätää, pelastan teidät.

Urhea perämies otti suuren haavin ja pyydysti lapset yksi kerrallaan kumollaan olevan veneen päälle.

Mutta missä oli Ebony?

Tyttö oli luikerrellut liivistään ja sukelsi nyt riemukkaasti valaan selässä kohti syvyyksiä. Hän ei pelännyt yhtään. Nyt minulla on paljon kerrottavaa kotilinnassa, hän riemuitsi.

– Miten Ebony pystyi hengittämään veden alla? Joonatan ihmetteli.

– Tiedätkö, Mama Maddalena oli nähnyt mitä tapahtui. Hän lähetti taikasäteitä ja Ebonylle kasvoi kidukset. Niiden avulla hän pystyi hengittämään.

– Kerro lisää. Pääsikö Ebony meren kuninkaan linnaan?

– Pääsipä hyvinkin.

Linnassa oli pidot. Meren Kuningas ja Kuningatar istuivat simpukankuorivaltaistuimellaan. Merenneidot soittivat huilua ja hovipojat tarjoilivat kultavadeilta merilevää ja lootuksenkukkia.

– Hyvänen aika, saimme vieraan. Kuka sinä tumma tyttö olet ja mistä tulet?

Ebony niiasi. – Tulin tuolta Satulinnasta. Olen kuullut tarinoita meren valtakunnasta. Olenko minä nyt siellä?

– Oletpa hyvinkin. Istu viereemme. Maistuisiko sima?

Ebony katseli kaikkea ihmeissään.

– Tyttönen, osaatko laulaa?

Kyllä Ebony osasi. Ensimmäinen laulu, joka tuli mieleen oli Matkustan ympäri maailmaa. Sehän sopi tunnelmaan. Merenneidot kuuntelivat ja säestivät pian huiluillaan.

– Osaatko tämän? On armas mulle aallon tie ja veet hyrskivät, kun myrskytuuli purtta vie ja veet tyrskivät. Meren Kuningas lauloi kumealla äänellä.

– Haluatko jäädä luoksemme? Meren Kuningatar kysyi.

Ebony laittoi sormen suuhun. – Olisihan se kivaa, mutta Elli-täti ja Mama tulisivat surullisiksi. Taidan lähteä takaisin laivalle.

– Saat merenneidot saattojoukoiksi. Voit vierailla luonamme koska tahdot. Oli hauska tavata. Laulatkin niin kauniisti, Kuningatar sanoi ja pörrötti Ebonyn kiharoita.

– Tuolla, Ebony keikkuu tuolla aalloilla ilman pelastusliiviä.

Laivaväki oli kauhuissaan. He pelkäsivät, että yksi lapsista oli hukkunut ja he saisivat moitteet turvallisuusmääräysten rikkomisesta.

– Äkkiä pelastusvene vesille, kippari huusi.

Ebony ei ollut millänsäkään. Olihan se mukavaa, kun kaikki hyörivät hänen ympärillään. Kietoivat huopiin ja tarjoilivat kermavaahdolla terästettyä kaakaota.

– Minulla oli kiva seikkailu, hän kertoi Ellille ja Mamalle.

– Saat kertoa kaiken, mutta ihan ensimmäiseksi menet nukkumaan. Uni paras lääke on, senhän me kaikki tiedämme. Ja sinä Elli ja minä otamme nyt yömyssyt, Mama huolehti.

– Mitä ne semmoiset myssyt ovat?

– Unijuomia. Mutta nyt Joonatan, kipin kapin kotiin. Huomenna on koulupäivä, Helmi sanoi. Poika veti hupparin päälleen ja lähti. Helmi laittoi musiikkia soimaan ja jäi haaveilemaan Tarmosta. He olivat tavanneet kesän aikana joka viikko. Nyt syksyn tullen Helmi aavisti, ettei suhde voinut jatkua.

SALARAKAS

Helmiä heikotti. Oliko hän nyt salarakas? Mitä olen mennyt tekemään? Vietin yön naimisissa olevan miehen kanssa, hän kauhisteli.

Kaikki alkoi viattomasti. Tarmo soitti. – Hei Helmi, minulla on viimeinen poikamiesilta. Lähden aamulla mökille. Haluaisitko tulla katsomaan, miten asun? Ajattelin kokata meille vähän iltapalaa.

Helmi oli utelias. Hän tiesi, että Tarmo asui hulppeassa omakotitalossa. Vaimo oli opettaja ja Juuso ainoa lapsi. Hän pukeutui kevyesti. Sandaalit, leveälierinen aurinkohattu ja kesämekko riittivät, sillä helteet jatkuivat.

– Tervetuloa matalaan majaani, Tarmo toivotti kuohuviinilasi kädessään. – Ole hyvä. Istutaan tuonne puutarhan puolelle. Siellä on nyt sopivan viileää, kun aurinko on siirtynyt ruusupensaiden taakse.

Helmi henkäisi. Voiko näinkin asua? Talossa olisi ollut tilaa isommallekin perheelle. Puutarha oli hyvin hoidettu ja kukkia tulvillaan.

– Sinäkö tätä hoitelet? hän kysyi.

– No en, meillä käy siivooja ja puutarhuri.

– Kätevää. Odotan jännittyneenä, mitä olet kokannut.

– Niin kuin kerroin, olen surkea kokki. Poikkesin hallissa ja hain meille haukipullia. Ne ovat herkullisia. Saat niiden kanssa uusia perunoita ja vihreää salaattia. Jälkiruuaksi voimme poimia mansikoita suoraan kasvimaalta.

Haukipullat olivat juuri niin hyviä kuin Tarmo oli luvannut.

Helmi maisteli kylmää valkoviiniä. – Tämä on kotiruokaa parhaimmillaan, hän kehui.

Tarmo oli tyytyväinen. Oli mukava istua kauniin naisen kanssa kesäiltana omalla terassilla. Huominen oli vielä kaukana.

– Minulla on puulämmitteinen sauna. Jos sinulla ei ole kiirettä, voin laittaa puita pesään.

Ei Helmillä ollut kiirettä. – Minä poimin sillä aikaa mansikoita ja oi, tuolla on myös kypsiä herneenpalkoja. Saanko maistaa?

– Saat toki, ne ovat Juuson herkkua. Poimin aamulla niitä mökille tuliaisiksi. Älä syö ihan kaikkia.

Helmi ja Sauli istuivat saunan lauteilla. Helmiä vähän ujostutti. Tarmo katseli häntä hyväksyvästi.

– Meidän mamma on aika pulska. Sinä olet pysynyt tuollaisena sutjakkana. Taidat harrastaa liikuntaa?

– Kyllä vain, lenkkeilen ja käyn vesijumpassa. Käyn myös tanssitunneilla.

– Mennäänkö joskus lavatansseihin? Kyllä minultakin tanssi sujuu.

– Mitä vaimosi siihen sanoo?

– Ei kysytä, Tarmo nauroi.

Helmi ja Tarmo nauttivat kylmät saunaoluet ulkona.

– On sinulla hulppeat olot. Oletko onnellinen?

– Aika intiimi kysymys. Mutta kun nyt kysyt, vaimon kanssa ei mene kovin hyvin. Hänellä on omat menonsa, minulla omani. Meillä ei ole juurikaan muuta yhteistä kuin Juuso ja asuntolaina.

– Ikävä kuulla. Tällaisessa talossa pitäisi asua onnellinen perhe.

– Sellaisia taitaa olla vain saduissa. Pidämme kuitenkin Juuson takia kulisseja yllä. Kun poika kasvaa, en tiedä mitä tapahtuu. Mutta nyt tyttöseni, harjoitellaanko vähän tanssiaskeleita.

Helmi painoi päänsä Tarmon olalle. Miten miehekkäältä tämä tuoksui. Olenko juonut liikaa viiniä? hän mietti. Olo oli ihmeen kevyt. Heidän askeleensa sopivat hyvin yhteen.

– Olisipa aina kesä, Helmi haaveili.

– Ja minulla tyttö kainalossa, Tarmo jatkoi.

Ilta alkoi hämärtää.

– Minun on aika lähteä kotiin, kiitos kun kutsuit.

– Älä lähde ihan vielä. Haluaisin soittaa sinulle yhden vinyylin. Se on muisto nuoruudestani.

Helmi istuutui olohuoneen sohvalle. Tarmo tuli viereen.

– Tapasin nuorena miehenä hurmaavan nuoren laulajattaren. Tein silloin kesätoimittajana lehtijuttuja. Kuuntele hänen ääntään.

Anna-Riitta lauloi heleästi Taas kukkii pellava.

– Silloin vasemmistoliike oli voimissaan. Anna-Riitta halusi lauluillaan antaa ihmisille uskoa parempaan huomiseen.

Helmi kuunteli ja ymmärsi, mitä Tarmo tarkoitti. Kyllä hänkin uskoi solidaarisuuteen. Tänä päivänä keinot vaan olivat toiset.

– Voit jäädä yöksi, jos haluat.

– Ei minulla ole yöpaitaa mukana.

– Et tarvitse sitä, minä lämmitän.

Yöstä tuli suorastaan hikinen. Tarmo oli hellä rakastaja.

Aamulla Helmi oli nolo. – En tiedä mikä minuun meni. Tykkään sinusta, mutta en voi seurustella naimisissa olevan miehen kanssa. Lähden nyt. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.

Kotiin päästyään hän itki. – Miksi minulle aina käy näin? Toivo oli pettymys. Tämä ihana mies on naimisissa. Mitähän seuraavaksi? Taidan lähteä lenkille. Toivottavasti ulkoilma selkiyttää ajatukset.

TUULIHATTUJA JA SINISIMPUKOITA

– Hyvät kilpailijat. Kokkikisamme on edennyt puoleen väliin. Kohta on aika julkistaa Top10.tä ennen meillä on tulikoe. Yksi vaikeimmista tehtävistä on valmistaa kuohkeita ja hyvin kohonneita tuulihattuja. Teillä on tunti aikaa kokata sekä suolaisia että makeita leivonnaisia. Voittaja saa seuraavaan tehtävään huomattavan edun, tuomarit kannustivat kilvan.

Professori Pinkki oli menestynyt kisassa hyvin. Nyt tuli vaikea paikka. Hänen salaisista resepteistään ei ollut apua. Tämä koe vaati taitoa ja tekniikkaa. Eikä riittänyt, että leivonnaiset onnistuivat. Niihin piti vielä keksiä ja valmistaa herkulliset täytteet.

Pinkki mietti, mistä Tähti pitäisi. Tyttöhän rakastaa kaikkea makeaa. Nyt tiedän, täytän tuulihatut vaniljakermarahkalla ja tuoreilla karhunvatukoilla. Suolainen täyte voisi olla kirjolohenmätiä, smetanaa, kevätsipulia ja paljon tilliä sekä limenmehua, Pekka mietti pää pyörällä.

Kisakeittiössä alkoi kiihkeä vatkaaminen. Pekka muisti, että taikinan piti antaa jäähtyä ennen kananmunien lisäämistä. Muuten ne kypsyisivät ja se ei ollut tarkoitus. Hän malttoi mielensä toisin kuin muut kilpailijat.

Tuulihatut kohosivat hyvin. Hän varoi avaamasta uuninluukkua, ennen kuin munakello pirahti. Täytteet odottivat valmiina.

– Viimeinen minuutti, tuulihatut tarjolle, tuomarit huutelivat.

Pekka ehti ajoissa. Hän juoksi vielä viime sekunneilla hakemaan puutarhasta muutaman orvokin koristeeksi.

– Tämän kisan voittaa kokki Pekka Pinkki. Seuraavana meillä on pudotushaaste. Saat valita siihen raaka-aineet. Kaikkien on käytettävä niitä. Valitse itsellesi tuttuja, niin saat etumatkaa.

Pekka katseli ruokavaraston vaihtoehtoja. – Valitsen sinisimpukat.

– Hyvä valinta. Niiden kypsennys on helppoa, mutta miten maustaa ne. Siinä on haastetta.

Kaikki kilpailijat eivät tunnistaneet, mitä saivat eteensä.

– Apua, pitääkö nämä avata ensin, jotkut kauhistelivat. He tarkkailivat, mitä muut tekivät. Helpotus oli suuri, kun kaikki ymmärsivät, että simpukoille riitti kunnon puhdistus ja nopea kiehautus. Jos joku ei avautunut, se jouti saman tien roskiin.

Entä kastikkeet? Professori Pinkki muisteli, miten hän oli tarjonnut prinsessa Tähdelle simpukka-aterian. Taisit pitää sahramilla ja timjamilla maustetusta kermakastikkeesta. Jos lisään liemeen vielä vähän kuusenkerkkätiivistettä, luulen että tuomarit ihastuvat, hän tuumi.

– Kuulehan Pinkki, tunnistan tässä hienon aromin. Oletko käyttänyt taas kuusenkerkkiä?

– Kyllä vain, tiivisteellä voi maustaa sekä makeita että suolaisia ruokia.

– Annathan meillekin reseptin? Voimme taata, ettet ainakaan tällä annoksella putoa.

Pekka nautti. Hän tunsi olevansa oikealla tiellä. Käy miten vain, voin julkaista oman keittokirjan. Laitan takakanteen tekstin MasterChef kisasta tuttu.

Hän pääsi kuin pääsikin kymmenen parhaan joukkoon kisaamaan voitosta.

TUULI ODOTTAA VAUVAA

– En tiedä miten tämän kertoisin. Minä saan vauvan, Tuuli uskoutui Helmille eräänä päivänä. Tytöt olivat ostoskeskuksessa kahvilla. Helmi hämmästyi.

– Halusitko sitä todella vai oliko se vahinko?

– Kierukka petti, lääkäri sanoi, että näin voi käydä. En ole ainoa.

– Tietääkö Sauli?

– Ei vielä, minua pelottaa kertoa.

– Haluatko pitää sen?

– Haluan, olen kovasti toivonut toista lasta. Joonatan on kysynyt monta kertaa, koska hän saa pikkuveljen tai pikkusiskon. Olemme pärjänneet hyvin kahdestaan. Pärjäämme varmasti myös vauvan kanssa.

– Hei, anna nyt Saulille mahdollisuus. Teidän pitää puhua. Kutsu Sauli teille illalliselle. Ostetaan jotain hyvää. Joonatan ja Lauri voivat tulla minun luokseni.

– Helmi, hyvä idea. Sopiiko jo huomenna? Siis jos Saulille sopii. Ilmoittelen.

Sauli otti Tuulin kutsun iloisena vastaan. Oli mukava tapailla, vaikka ei tämä tainnut olla kovin vakavaa. Erosta oli kulunut vasta vuosi. En ole vielä valmis sitoutumaan, Sauli tuumi.

Kun Tuuli kertoi tulevasta perheenlisäyksestä, Sauli kauhistui. Nyt kaikki alkaisi taas alusta. Yövalvomiset, vaipat, tuttipullojen pesu. Elämästä olisi hauskuus kaukana.

– Oletko varma, että minä olen isä?

– Sauli, arvasin ettet ilahtuisi. Tämä oli silkka vahinko. En halua sitoa sinua.

– Mietitään Tuuli, kyllä me tästä selviämme. Tämä tuli vaan niin äkkiä.

Tuuli purskahti itkuun. – Haluan pitää tämän lapsen. Rupea isäksi tai sitten et. Lähde nyt, minun pitää rauhoittua.

Sauli lähti. Hän ei tiennyt miten suhtautua yllättävään uutiseen. Kyllä hän Tuulista piti, mutta lapsi muuttaisi elämän perusteellisesti.

– Helmi, ei tästä mitään tule. Sauli pelästyi. Minulla on jo yksi isätön lapsi. Eiköhän tässä sarjassa toinenkin onnistu.

– Oletko kertonut Joonatanille?

– Kerroin ja poika riemastui. Hän odottaa tyttöä. Oletko tukenani?

– Totta kai olen. Voin tulla kanssasi synnytykseen.

– Taitaa olla parasta, että olet silloin Joonatanin kanssa. Kyllä minä pärjään.

Saulista ei kuulunut viikkoihin mitään. Sitten eräänä kauniina syysiltana hän ilmestyi Tuulin oven taakse neilikkakimppu kädessä.

– Tuuli, tulin kosimaan. Tuletko vaimokseni?

Tuuli hämmästyi niin, että pudotti maljakon. Vesi kasteli eteisen maton.

– Et ole tosissasi.

– Olen kyllä. Olen miettinyt, että tämä on parasta mitä meille voi tapahtua. Saan suloisen vaimon, pienen yhteisen lapsemme ja isoilla pojilla on seuraa toisistaan.

Tuuli oli sanaton. Hän oli jo tuudittautunut yksinhuoltajan todellisuuteen.

– Sauli, oletko nyt ihan varma?

– Varmempi kuin koskaan. Pidetään pienet häät ja lähdetään kahdestaan häämatkalle. Äiti on luvannut tulla kotimieheksi. Joonatan voi tulla meille.

Tuuli purskahti itkuun.

– Sauli, taidan tykätä sinusta.

Joonatan oli innoissaan.

– Helmi, oletko kuullut, että meille tulee vauva. Äiti ja Sauli on menossa naimisiin. Tulethan häihin?

– Tulen ilman muuta, jos saan kutsun.

– Tietysti saat. Äiti ja Sauli lähtee viikoksi Kanarialle. Minä menen Laurin kotiin. Laurin mummo hoitaa meitä. Se on luvannut paistaa lettuja joka päivä.

Helmi nauroi. Hyvin oli pullat uunissa.

ELLI JA MAMA KUNTOKOULUSSA

– Nyt Elli on tullut aika meidän vähän keventää oloamme. Varaa viikko aikaa, niin käymme yhdessä kuntotestissä ja aloitamme sen jälkeen kevytviikot ja treenin.

– Riittääkö siihen viikko? Ellinoora hämmästeli.

– Ei tietenkään, mutta viikossa pääsemme hyvään alkuun. Palkkaamme sen jälkeen molemmat oman personal trainerin.

– Saisinko minä jonkun komean nuoren miehen?

– Elli, sinä se osaat löytää joka asiasta hyvät puolet. Saat tietenkin itse valita, sinähän palkan maksat.

– Hienoa, maksan mielelläni sinunkin ohjaajasi.

– Hyvät rouvat, tulkaa peremmälle. Fysioterapeutti Sirpa ohjasi Maman ja Ellin Tasapainoklinikan puolelle. – Testi on helppo. Teidän pitää vain seistä paikoillanne eri asennoissa. Ensin kahdella jalalla, sitten yhdellä. Silmät auki ja silmät kiinni.

Alku oli todella helppo. Rouvia nauratti.

– Kyllähän me nyt pystyssä pysymme, vaikka painoa onkin kertynyt, Elli uhosi.

– Nyt silmät kiinni. Seisotte yhdellä jalalla. Minä otan sekuntikellolla aikaa, Sirpa sanoi. – 30 sekuntia on tavoite.

Eihän siitä mitään tullut. Kumpikaan ei pysynyt edes viittä sekuntia paikoillaan. Myös käsivoimat kaipasivat vahvistusta.

– Tässä teille molemmille pehmeät stressipallot. Saatte ne mukaanne ja voitte harjoitella kotona. Puristelkaa niitä televisiota katsellessanne. Teen teille kunto-ohjelman. Lisää ponnistusvoimaa jaloille, niin pysytte liukkaillakin keleillä pystyssä. Aloitamme huomenna.

– Mama, oletko nyt ihan varma, että me tarvitsemme tällaista? Elli voihki.

– Kyllä vain Elliseni. Treenataan muutama viikko. Syödään paljon kasviksia ja juodaan kuplavettä. Olemme sen jälkeen hoikkia ja hyväkuntoisia tyttöjä. Sitten teemme jotain oikein kivaa.

– Ehkä minä jaksan. Arvaan, ettet vielä paljasta, mitä se kiva on.

– En tietenkään, muutenhan se ei olisi yllätys. Mutta nyt lähdemme Aulangon kylpylään. Siellä on ihana höyrysauna. Takaan että nautit.

Viikot kuluivat. Mama ja Ellinoora hämmästyivät, miten nopeasti heidän kuntonsa koheni. Molemmat hoikistuivat ja huomasivat, että salaattiannokset maistuivat herkullisilta. Elli kaipasi kyllä samppanjaa, mutta arveli sen kuntoviikkojen jälkeen maistuvan entistäkin paremmalta.

– Elli, pidä hatustasi kiinni. Nyt on yllätyksen aika. Laskeudun taikamatollani linnan pihaan huomenna aamulla. Kutsu kaikki lapsoset paikalle ja Roope myös. Lähdemme koko porukka viettämään iloisen päivän vesipuistossa. Onhan lapsilla uimapuvut? Mama soitti parin kevytviikon jälkeen.

– Totta kai on. Olen ostanut itselleni röyhelömallisen.

– Hi hii, otetaan paljon valokuvia. Nähdään huomenna.

Lapset tulivat silmiään hieroen pihalle. Ellinoora ei ollut kertonut heille muuta kuin, että Mama on tulossa vierailulle.

– Tuokohan se lahjoja? Ebony toivoi.

– Minä luulen, että Mamalla on joku aivan erityinen yllätys tiedossa. Lauletaanko hänelle, kun hän saapuu. Nythän on Suvivirren aika. Osaattehan?

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.

Lasten kirkkaat äänet saivat Maman silmät kostumaan. Miten kauan siitä olikaan, kun hän oli ollut koulutyttö.

Mama oli aloittanut opinnot Seminaarin kansakoulussa Hämeen tyttö kun oli. Hän pyyhkäisi vaivihkaa silmänsä kuiviksi.

– Lapsikullat, kylläpä te olette kasvaneet. Haluaisitteko lähteä tänään Ellin ja minun kanssani vesipuistoon? Siellä on jättisuuria liukumäkiä, villivirta ja paljon uima-altaita. Osaattehan jo kaikki uida? Tiedän että pikku-Ebony on uimamaisteri, mutta miten te muut?

Roope viittasi. – Mama, kaikki päiväkodin lapset osaavat uida. Olemme harjoitelleet koko kevään. Pääsenkö minäkin mukaan?

– Tietysti pääset ja Henrik myös. Nyt kipin kapin hakemaan uikkarit ja pyyhkeet. Aurinko on jo korkealla.

Päivästä tuli märkä. Ellinoora ja Mama Maddalena viihtyivät porealtaassa. Roope, Henrik ja lapset laskettelivat vesiliukumäissä ja uivat lämpimissä altaissa.

Iltapäivällä Roope vihelsi pilliin. – Kaikki lentopallo-otteluun. Voittaja saa jättisuuren jäätelötötterön. Kokeillaan tytöt vastaan pojat.

Leo ja Mikke uhosivat. – Me voitetaan teidät tytöt.

Tyttöjoukkueen kapteeni Kleo näytti kieltään.

– Se nähdään, Maria Antoinette, kotoisasti Toini säesti. – Saamme Maman ja Ellinoora-tädin vahvistusjoukoiksi.

Ottelusta tuli jännittävä. Leonardolla ei ollut taikapalloa mukana, joten nyt piti pärjätä omin avuin. Pojat voittivat ensimmäisen erän. Kuningas Henrik oli vauhdissa. Kyllä hän pallopelit osasi.

– Toinen erä, kaikki valmiina, hän huusi.

Pallo viuhui yli verkon niin vauhdikkaasti, että Elliä huimasi. Taidan vetäytyä vähin äänin korituoliin, hän luovutti.

Mamalla riitti puhtia. Hän ja Henrik seurasivat palloa silmät kiiluen. Mama teki tasavertaisessa ottelussa voittolyönnin. Vieläpä ilman taikavoimia.

– Hyvä tytöt. Kaikki taputtivat. Kilpailu oli reilu.

– Kuulkaa kisatoverit, minä olen vielä laihiksella. Sopiiko että tarjoan voittojäätelöt kaikille. Minä ja Elli tyydymme mehujäähän, Mama lupasi.

Lapset nauroivat. Hassuja nuo aikuiset.

– Jee, voidaanko tulla toistekin?

– Ilman muuta, mutta nyt koko porukka suihkuun ja lämmintä päälle. Haluatteko kuulla linnassa vielä iltasadun.

– Halutaan! Lapset hurrasivat.

Päivä oli ollut mielettömän ihana. Nyt luvassa oli vielä iltasatu.

Mama ja lapset istuivat linnan pihalla hiipuvan nuotion äärellä. Kokki Kekäle oli opettanut lapset heittämään nuotiolla räiskäleitä. Hän oli tehnyt suuren taikinan, sillä huteja tuli. Nyt kaikilla oli suut sokerissa, kaakaomukit kädessä ja huovat hartioilla. Satu voi alkaa.

– Pelkäättekö kummituksia? Mama kysyi.

– Ei, kaikki huusivat kuorossa. Ebony näytti kuitenkin vähän epäröivältä.

– Lupaattehan, että ette näe pahoja unia. Jos pelottaa, ryömikää minun untuvatäkkini alle. Kerron nimittäin Kalisevasta Kummituksesta.

MÖRKÖ

Olipa kerran vanha kolkko linna. Paljon karumpi kuin tämä teidän Satulinnanne. Hämähäkit olivat kutoneet verkkoja. Hiiret juoksentelivat autioissa saleissa. Pölyttyneet kristallit kilisivät tuulessa. Ikkunat olivat rikki, eikä ovia enää ollut.

Muuan kulkuri haki linnasta sateensuojaa. Hän kääriytyi matkaviittaan, jyrsi eväänä ollutta juustonpalaa ja vaipui raskaaseen uneen. Hän heräsi yöllä outoon ääneen. Joku raahasi painavia ketjuja perässään. Hän hätkähti. Mikä tuo oli?

Salin poikki kulki kalpea varjo, joka piti pahaa meteliä.

– Kuka sinä olet? kulkija kysyi pelästyneenä.

– Haistoin juuston tuoksun, onko sinulla minullekin pala?

– Tässä ole hyvä, kulkuri kumarsi.

– Saanko istua viereesi? Täällä linnassa on kovasti yksinäistä. En ole puhunut kenenkään kanssa yli sataan vuoteen. Tai ainakin siltä tuntuu. Aika käy pitkäksi.

Kulkuri ja aave istuivat sulassa sovussa. Juustoa riitti molemmille ja kulkuri kaivoi repustaan pullollisen yrttilikööriä palan paineeksi.

– Mitään näin hyvää en ole maistanutkaan, aave ilahtui. – Olen muuten Mörkö. Kuka sinä olet?

– Olen suutari tuolta naapurikylästä. Meillä on ollut katovuosi toisensa jälkeen. Tuli perunarutto ja kylän talot tuhoutuivat tulipalossa. Vaimoni kuoli ja poikani Tuomas lähti kaupunkiin onneaan etsimään. Hänellä oli vähän säästöjä. Antoi minullekin kultakolikon. Etsin nyt paikkaa mihin asettua.

– Tämä kummituslinna ei ole niitä kodikkaimpia majapaikkoja. Mutta mukava kun tulit seuraksi. Haluatko kuulla miten minusta tuli kummitus?

– Kerro pois.

– Pelasin jääkiekkoa pikkupojasta asti. Kulta kiilteli silmissä. Vain voitto oli tärkeää. Pääsin Leijona-joukkueen kapteeniksi. Myin sieluni Paholaiselle, jotta joukkueemme voittaisi MM-kisat.

Voitto tuli, sielu meni. Jouduin lähtemään pakomatkalle. Pikkupirut riivasivat. Mutta olihan voitto kaiken tämän arvoista. Paholainen haastoi minut kaksintaisteluun. Hävisin, kuinkas muuten.

– Saat häviösi palkaksi ikuisen elämän luurankona. Laitan jalkoihisi kahleet, kun löydät itsellesi jonkun vanhan linnanrötiskön. Saat viettää unettomia öitä ja vapaudut vasta, kun joku tulee ja kuuntelee tarinasi, Paholainen kuittasi.

– Miten olisi suutari. Haluatko kuulla loputkin?

Suutari oli vaikuttunut. Hän ei tiennyt, oliko hän edes valveilla.

– Kerro ihmeessä piruparka.

– Ei kun Mörkö. Olen hiippaillut täällä linnan raunioissa ja arvaa mitä. Löysin aarteen. En itse tee sillä mitään, sillä vaikka pääsisin kahleista, elämäni on ohi. Mutta sinä suutari, voisit perustaa kultakolikoilla hienon verstaan. Voit ottaa Tuomaksen oppipojaksi.

Suutari hieroi silmiään. – Uskon sinua kuomaseni Mörkö. Etkö halua palata joukkueesi luo?

– Häpeäisin silmät päästäni. Pakenen äitimuorin luo ja kirjoitan muistelmat. Mutta katso, kahleet katkesivat. Siinäpä muuten hyvä nimi kirjalleni.

Mörkö porhalsi matkoihinsa. Hän oli saanut ihmishahmon takaisin.

Suutari tutki linnan aarrekammiota. Toden totta, lippaasta löytyi kulta-aarre. Hän sujautti kolikot kuluneeseen reppuunsa ja jatkoi uniaan. Kun aamulla herään, tiedän että kaikki tämä oli totta, jos kolikot ovat tallessa, hän tuumi.

Siellähän ne olivat. Suutari käveli seuraavaan kylään, soitti pojalleen ja kertoi, että hän oli ostanut liikehuoneiston.

– Laitoin jo kyltinkin. Siinä lukee Adidas. Tule pian. Pääset hommiin.

Tuomas tuli juoksujalkaa. Isä ja poika menestyivät hyvin Saivat nimeä ja elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Sen pituinen se.

– Mama, me ei pelätty yhtään, lapset sanoivat silmät pyöreinä.

– Hyvä, sadut ovat aina vähän jännittäviä, mutta kunnon saduissa on onnellinen loppu. Nyt nuppuset nukkumaan. Hyvää yötä ja kauniita unia.

– Pelottiko sinua Joonas? Helmi kysyi. Hän oli eläytynyt tarinaan.

– No ei, vaikka en kummituksista tykkääkään. Mutta se Mörkö oli kova juttu. Katseltiin äidin kanssa matsi. Meitä molempia jännitti.

– Näitkö televisiosta voitonjuhlat?

– Joo, väkeä oli valtavasti. Äiti itki, kun Paula Vesala lauloi Finlandian.

– Kyllä minäkin liikutuin.

– Miksi sinä muutit Mörön kummitukseksi?

– Kujeilin vaan, se voitto oli niin uskomattoman hieno juttu. Toivotaan jatkossa Mörölle ja joukkueelle loistavia otteluja.

– Joo, hyvä kun se pääsi pois niistä kahleista.

– Luetaan yhdessä muistelmat, kun ne ilmestyvät, Helmi hymyili.

KOKKIKISAN FINAALI

– Nyt meillä on finaali ja kaksi kilpailijaa jäljellä. Olette pärjänneet loistavasti. Tänään jommallakummalla teistä on mahdollisuus voittaa pääpalkinto. Aplodit Kokki Pinkille ja Kokki Tulikukalle. Paras voittakoon.

Kilpailijat kumarsivat. Heillä oli valkoiset kokintakit päällä.

Tuomarit ohjeistivat. – Saatte kolme tuntia aikaa valmistaa meille kolmen ruokalajin illallinen. Siis alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka. Ruokavarasto on käytössänne, samoin puutarha. Aika alkaa NYT.

Professori Pinkki oli täpinässä. Nyt on minun tilaisuuteni loistaa, hän riemuitsi etukäteen.

Hän oli valvonut koko yön miettiessään, miten päihittää vahvimman vastustajansa Tulikukan. Tämä hallitsi aasialaiset maut. Minun pitää keksiä jotain omaperäistä. Olisipa aikaa enemmän. Voisin taikoa ranskalaisen keittokirjan innoittamia herkkuja. Mutta katsotaan. Ruokavarastossa taitaa olla fondeja. Niillä ja kuohukermalla saan aikaiseksi vaikka mitä.

Pekka veti henkeä ja syöksyi ruokakomeroon. Hän lastasi koriinsa kasvis- ja lihalientä, kuivattuja yrttejä ja paljon proteiineja. Alkuruuaksi kampasimpukoita, pääruuaksi krokotiilipihvejä perunamuhennoksen ja ratatouillen kera, jälkiruuaksi timjamilla maustettua paahtovanukasta. Maut ratkaisevat.

Hän vilkaisi, mitä Tulikukan korissa oli. Kookosmaitoa, sitruunaruohoa, limetinlehtiä, jättirapuja. Paras voittakoon.

Kisa kävi kuumana. Leikistä pudonneet kilpailijat kannustivat parvelta tasapuolisesti molempia. Hyvä Pinkki, pinnistä. Hyvä Tulikukka, tuoksut tulevat tänne ylös asti.

– Viimeinen puoli tuntia. Vauhtia kilpailijat. Tuomarit kiertelivät maistelemassa, mitä tuoksuvat kattilat sisälsivät.

– Pinkki, onko krokotiili sinulle tuttu raaka-aine?

– Ei sinne päinkään, kokkaan sitä ensimmäistä kertaa. Päätin ottaa riskin.

– Rohkea veto. Toivottavasti tiedät mitä teet.

Pahinta tilanteessa oli, että Pinkki ei tiennyt, kuinka kauan pihvejä piti paistaa. Kaikki muu oli hallinnassa. Hän oli loihtinut kastikkeeseen makua sekä fondien että portviinin avulla. Kaikkea piti maistella, viiniäkin.

Pekkaa huimasi. Otinkohan liian ison paukun? Nyt pitää paistaa pihvit, sillä kello käy.

– Kilpailijat, viimeinen minuutti. Nyt kaikki lautasille ja sitten kädet ylös.

Molemmat kilpailijat saivat annokset valmiiksi. Ne olivat kuvankauniit. Tulikukan tarjottimella oli taidokkaasti leikattuja vihanneksia sulassa sovussa puutarhan yrttien kanssa. Tuomarit maistelivat hänen annoksiaan ensin.

– Esittele, mitä olet kokannut.

– Laitoin alkuruuaksi Tom Kha Kai kookosmaitokanakeittoa. Mutta en ihan tavallista. Maustoin sen villiyrteillä ja koristelin kukilla.

– Näyttää herkulliselta.

– Pääruuaksi valmistin höyrytettyjä dim sumeja. Nämä ovat mietoja, mutta taatusti herkullisia. Tarjoan niiden kanssa tulista jättirapusalaattia uppopaistettujen chilien kera. Jälkiruuaksi saatte omatekoista kookosjäätelöä. Maustoin sen kokki Pinkiltä saamallani kuusenkerkkähillolla.

– Maistetaan, voit mennä ruokavarastoon odottelemaan.

– Kokki Pinkki, mitä tarjoat meille? Tuomarit odottivat suut makeina seuraavia annoksia.

– Paistoin kampasimpukoita valkosipulivoissa vain puoli minuuttia molemmilta puolilta. Tarjoan niiden kanssa hernevaahtoa ja marinoituja kirsikkatomaatteja. Pääruuaksi saatte krokotiilipihvejä ja peruna-valkosipulipyrettä ruohosipulisilpun kera sekä ranskalaisen keittokirjan ohjeen mukaan tehtyä ratatouillea. Jälkiruuaksi hyydytin pannacottaa, mutta olisin tarvinnut pari minuuttia lisää. Se jäi vähän löysäksi.

– Kiitos, maistelemme. Annoksesi on kekseliäs, mutta näemme heti siinä puutteita.

Pinkkiä jännitti. Pahus, olisipa ollut enemmän aikaa. Tulikukan kokkaus näytti onnistuneen täydellisesti. Mutta niin kuin tuomarit sanoivat, maku ratkaisee.

– Hyvät kilpailijat, hyvä yleisö. Tämän vuoden MasterChef kilpailu on ratkennut. Kisa oli jännittävä. Me tuomarit pohdimme pitkään, kumpi illallinen oli enemmän mieleemme. Kriteerinä oli, kumman annoksen haluaisimme syödä uudelleen. Kokki Pinkillä maut olivat kohdallaan, mutta krokotiili oli sitkeää ja paahtovanukas olisi saanut hyytyä pitempään. Jos nämä asiat olisivat menneet nappiin, hän olisi ilman muuta voittaja.

Pinkin vatsaa väänsi. Hän tuskin kuuli, kun tuomarit jatkoivat.

– Tulikukka sinun illallisesi oli paras ikinä. Kuusenkerkkäjäätelösi oli mahtavaa. Sinä olet tämän vuoden MasterChef tittelin voittaja.

Studio raikui. Värivalot vilkkuivat ja katosta sateli serpentiinejä. Pekka tunsi pettymyksen karvaan maun suussaan. Tulihan hän toiseksi, mutta se ei ollut mitään. Kyllä Tähti nyt pettyy. Minun pitää palata taas yliopistolle ja jatkaa opetusta. No, voinhan kirjoitella vapaa-aikoina keittokirjaa. Tuntui, ettei silläkään ollut niin väliä. Sitten hän lohduttautui. Kaikkeni annoin. Paras voitti. Niin se vain oli.

PRINSESSA JADE

– Kuule Joonatan, mahtuisiko tarinaamme vielä yksi prinsessa? Haluaisin mukaan jonkun oikein hemmotellun tyttösen. Sellaisen, jolla on kaikkea, mutta hän on silti tyytymätön.

– Minä arvaan. Haluat antaa hänelle opetuksen. Eikö saduissa ole aina joku sanoma?

– Ilonpilaaja. Mutta taidat olla oikeassa. Jotain sellaista oli mielessäni, Helmi myönsi.

Olipa kerran kaukana täältä tuoksuvan ruusupuutarhan keskellä ihanan kaunis linna. Siinä oli torneja ja pihalla koristeellinen huvimaja ja suihkulähde.

Prinsessa Jade oli ainoa lapsi. Hänen äitinsä Kuningatar ja isänsä Kuningas olivat pienestä pitäen hemmotelleet tytärtään. Tämä sai valita kankaat toinen toistaan kauniimpiin tanssiaispukuihin. Ompelijat toteuttivat hänen toiveensa. Hovineidot kilpailivat, kuka sai olla Prinsessan lähellä. Tämä antoi nimittäin heille mielellään makeisia. Hän oli huomannut, että lahjukset takasivat palveluksia.

Prinsessalla oli salainen haave. Hän toivoi, että jonain kauniina päivänä tapahtuisi jotain jännittävää. Elämä kotilinnassa oli päivästä toiseen samanlaista. Hänellä oli kotiopettaja ja soitonopettaja ja tanssinopettaja. Kotoa ei tarvinnut lähteä minnekään. Kokki täytti herkkutoiveet. Äiti ja isä kyselivät jatkuvasti, haluaako hän lähikaupungista jotain.

– Kirjoja? Levyjä? Lisää vaatteita?

Totta kai Prinsessa halusi. Hänen ruusunkukkatapeteilla koristeltu huoneensa oli täpötäynnä Barbie-nukkeja, kuvakirjoja ja pehmoleluja. Ei niistä juuri seuraa ollut. Olisipa minulla sisko tai veli. Elämä olisi varmasti hauskempaa, hän toivoi.

Jade käveli ruusutarhassa. Hänellä oli luonnoslehtiö kädessä. Hän piirteli hajamielisesti kukkia ja perhosia. Nyppi kukista terälehtiä. Rakastaa – ei rakasta. Pyh, eihän hänellä ollut mielitiettyä, mutta kuluihan ne päivät näinkin.

Mutta kuka tuo oli?

Puutarhaan tunkeutui harvahampainen noita-akka.

– Hi-hi. Hyvä kun olet täällä yksin. Yleensä perässäsi juoksee parvi hovineitoja. Tule tyttöseni, näytän sinulle vähän maailmaa.

Eukko kaappasi Prinsessa Jaden suureen säkkiin. Tämä oli niin pelästynyt, ettei ymmärtänyt edes huutaa.

– Hi-hi, saan sinusta vielä hyvät lunnaat. Mutta sitä ennen saat oppia vähän työntekoa.

Jade pyörtyi. Eihän näin saanut tehdä.

Eukko raahasi hänet alas kukkulan rinnettä pieneen surkeaan mökkiin.

– Mietittiin tuossa noitasiskojen kanssa, että jokin roti pitää olla. Linnanneidot kävelevät pitsileningeissä tekemättä mitään ja me tavalliset pulliaiset saamme raataa leivänkannikan eteen. Saat sinäkin nähdä nyt todellista elämää. Elämässä pitää olla edes vähän tasa-arvoa.

Jade värisi, sillä mökissä oli kylmä ja häntä pelotti.

– Kas tuolla, asetu taloksi. Saat nukkua peräkammarissa muiden neitien kanssa. Iltapalaksi on puuroa ja aamupalaksi on puuroa ja sitten alkavat askareet. Mars käsipesulle.

Prinsessa Jade katseli silmät suurina hämärää tupaa. Siellä oli vain tukeva pirtinpöytä ja penkit, iso puuhella ja astiakaappi.

– Tule pian, täällä on tilaa sinullekin, tytöt huutelivat kamarista.

Jade hämmästyi. Hänhän tunsi nämä neidot. He olivat naapurivaltakunnan prinsessoja.

– Onko teidätkin kaapattu?

– Kyllä vain. Luulimme ensin, että tämä on joku kepponen. Mutta kyllä noita on tosissaan. Saamme raataa aamusta iltaan. Ruuaksi saamme puuron lisäksi vain lautasellisen laihaa keittoa ja palan näkkileipää. Katso miten hoikkia olemme.

Jade kauhistui. Puuroa, yäk. Mutta jo kolmantena päivänä hän huomasi, että se oli ihan hyvää. Olisipa vielä sokeria ja kanelia, hän huokasi.

– Eikö kukaan ole tullut etsimään teitä?

– Täällä on käynyt montakin etsintäpartiota, mutta noita lukitsee ovet. Hänellä on taikalukko, sitä ei kukaan pysty avaamaan.

– Oletteko yrittäneet lähettää kotiväelle viestejä?

– Arvaa vaan, mutta täällä ei ole nettiyhteyttä.

– Pakko keksiä jotain. Oletteko yrittäneet karata?

– Olemme, mutta mökin ympärillä on taika-aita. Sen läpi ei pääse.

Naapurivaltakuntaan oli julistettu hätätila. Kuninkaan miehet naulasivat lyhtypylväisiin ilmoituksia. Prinsessat kateissa. Löytöpalkkio sille, joka löytää heidät.

Jaden isä ja äitikin kuulivat, että heidän tyttärensä ei ollut ainoa kadoksissa oleva. Kuninkaat yhdistivät voimansa ja lähettivät ratsujoukon matkaan.

Noita nauraa käkätti. – Eivät he tänne pääse.

Tytöt pohtivat päät yhdessä, miten he saisivat sanan etsijöille.

Jade keksi. – Minä tiedän, joku meistä voisi kiivetä katolle ja sytyttää soihdun.

– Mistä me sellaisen saamme? neidot kysyivät.

– Entä jos kiinnitämme katolle hätäkutsun. Se on S-O-S. Kun noita on ulkona, kähvelletään vähän paperia ja tussia. Piirretään isot kirjaimet ja kiinnitetään ne maalarinteipillä.

Näin tehtiin. Noita ei aavistanut mitään. Hän luotti taika-aitaan.

Etsintäpartio tähyili kukkulan rinteiltä alas laaksoon.

– Mitä ihmettä tuon mökin katolla oli? Eikö tuo ole hätäsanoma? Ratsastetaan kiireen vilkkaa katsomaan.

Joukko rynnisti paikalle. He pähkäilivät, miksi eivät päässeet aidan sisäpuolelle.

– Hei eukko avaa portti, he huhuilivat, kun näkivät noidan puutarhassa.

– Älkää unta nähkö. Tämä on yksityisaluetta.

Neitoset ryntäsivät ulos. Eukko oli unohtanut lukita mökin oven.

Nyt pelastusjoukkoa ei pidätellyt mikään. He ottivat miekat esiin ja rikkoivat miesvoimalla portin. Se rämähti auki. Noita juoksi kärppänä karkuun. Miehet eivät välittäneet hänestä.

– Tyttökullat, nyt nopeasti ratsujemme selkään. Vanhempanne odottavat jo.

Prinsessa Jade oli onnellinen päästessään kotiin. Äiti ja isä kietoivat hänet syleilyyn.

– Älä enää koskaan jätä meitä.

– Minulla on ikävä naapurin tyttöjä.

– Voit koska tahansa käydä tapaamassa heitä. Mutta et yksin. Hovineidot pysyvät tästä lähtien seurassasi.

Siihen oli tyytyminen. Eikä Jadella ollut mitään sitä vastaan. Oli hyvä, kun olo oli taas turvallinen.

– Äiti olen tottunut syömään aamuisin puuroa. Voisiko kokki keittää sitä täällä linnassakin?

– Voi, totta kai, haluat varmaan puuron kanssa sokeria ja kanelia, äiti sanoi ja halasi tytärtään.

– Kyllä meidänkin äiti keittää aamuisin puuroa. Me syödään sitä pakastemustikoiden kanssa.

– Minä syön luonnonjogurttia hunajan kanssa, Helmi kertoi. – Syödäänkö teillä iltaisinkin puuroa?

– Ei, mieluiten lättyjä, Joonatan nauroi.

– En usko, yrität huijata.

– No ainakin täällä sinun luonasi. Letut ovat herkkua mansikkahillon kanssa.

– Sait juuri ylipuhuttua, Helmi nauroi.

KAKSI ENNUSTAJAA

Mama oli taas kerran Hämeen keskiaikafestivaaleilla. Päivä oli ollut sateinen ja teltassa hiljaista. Niin oli vastapäisessäkin teltassa. Mama ja nuori virolainen Mister Magic olivat vaihtaneet päivän aikana katseita.

– Kilpailija mikä lie, Mama tuumi. Kyllä tänne parikin ennustajaa mahtuu. Minulla on paljon kanta-asiakkaita. Hän oli ilahtunut aamulla, kun naapurikojun tuohivirsukauppiaan vaimo tuli tohkeissaan kertomaan uutisia.

– Mama, ennustit minulle viime kesänä lapsilykkyä, vaikka olen jo ikäihminen. Mutta nyt saat kuulla. Minusta on tulossa mummo. Olen ikionnellinen.

Mama hymyili. Kortit tietävät.

– Hei, saanko tulla käymään teltassasi? Mr Magic kysyi yllättäen.

Mama kehotti vierasta istumaan.

– Ennustaisitko minulle, maksan kyllä?

Mama Maddalena hämmästyi. – Sekoita itse pakka ja nosta seitsemän korttia. Tulkitaan niitä sitten yhdessä. Maksua en kollegalta ota.

– Sano Pavel vaan. Joo, sinulla on samanlaiset tarotkortit kuin minullakin. Crowleyn pakka.

– Sain kortit ja ohjekirjan kaksikymmentä vuotta sitten lahjaksi perheeltäni, Mama kertoi. – Ne ovat kulkeneet siitä lähtien mukanani. Ompelin sievän silkkipussin. Mutta katsotaan nyt, mitä kortit sinulle lupaavat.

Nuori mies nosti mustanpuhuvan kortin toisensa jälkeen. Niitä ei edes ollut pakassa monta. Mama oli tottunut kääntämään pahaenteiset kortit varoituksen sanoiksi. Mutta nyt, kun edessä istui korttien tuntija, miten tästä selvittäisiin positiivissa merkeissä.

– Kuulehan Pavel, näet itsekin, että elämässäsi on ollut surua, pettymyksiä ja menetyksiä. Tiedät niistä itse parhaiten. Mutta löytyy täältä valonpilkahduskin. Katso tätä viimeistä ohjekorttia. Lanttien nelonen Voima. Se kertoo, että sinulla on luonteenlujuutta. Olet rakentanut muurin ympärillesi. Haluat suojata sisintäsi ja myös läheisiäsi. Sinun pitää uskoa itseesi. Vaikeilla asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella.

Pavel purskahti itkuun. – Mama, sanoit juuri niin kuin asiat ovat. Olen kotoisin Tallinnasta. Olen rakennusmies. Jouduin työttömäksi. Lähdin tänne Suomeen hankkimaan uuden ammatin. Kuulin, että maalareilla on kysyntää. Pääsin maalariammattikouluun. Minulla on kotona vaimo ja pieni tytär. He asuvat nyt äitini luona. Hänellä on pieni eläke. He pärjäävät kyllä, sillä äidillä on kasvimaa. Tyttö saa terveellistä ruokaa, vaikka lihaa meillä ei ole nähty aikoihin.

– Pavel, tiedän että pärjäät. Sinulla on hyvä syy opiskella ahkerasti ja päästä töihin. Maalarinhommia löytyy varmaan kotipuolestasikin. Onko muuten kurssillasi Toivo- niminen nuori mies?

– Joo, mutta se on leuhka. Ei ole meitä virolaisia näkevinään. Mutta on siellä yksi kiva suomalainen. Anni-niminen tyttö. Se tulkkaa meille aina, jos me ei ymmärretä kaikkea.

– Mukava kuulla. Mutta nyt Pavel. Ennustaisitko sinä minulle?

Pavel hämmästyi. – Tottahan toki. Nosta itsellesi kortit.

Mama myhäili. Tämä oli uutta. Toki hän voi itsekin katsoa, mutta oli kiinnostavaa, mitä kollega näki hänen korteissaan.

– Katsotaan. Sait aivan erilaiset kortit kuin minä. Onnellisuus, Mielihyvä, Runsaus. Ei näitä tarvitse tulkita. Vietät ilmiselvästi mukavaa elämää ja olet siihen tyytyväinen. Lanttien ritari. Olet päivätyösi tehnyt ja nautit työsi hedelmistä. Paholainen. Kas, sinussahan löytyy monta puolta. Huumoria ja seksiäkin. Hallitsijatar. Uskon, että olet oman elämäsi hallitsija.

Mama myhäili ja hänen silmänsä tuikkivat.

– Entä tämä viimeinen ohjekortti. Maailmankaikkeus. Tämä kortti täydentää ympyrän. Mama, sinun on mahdollista nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Luota omaan sisäiseen ymmärrykseesi. Olet valmis kohtaamaan jotain uutta.

– Kiitos Pavel. Kyllä minä tunnistan tuosta itseni. Toivotan sinulle oikein hyvää jatkoa. Ehkä tapaamme taas ensi kesänä. Sovitaanko. että päivitetään silloin elämäntilanteemme.

– Sovitaan, kättä päälle. Oli kiinnostavaa tutustua sinuun.

Pavel kumarsi ja vetäytyi omaan telttaansa.

Mama päätti sulkea kojunsa, sillä ilta alkoi hämärtyä eikä asiakkaita näkynyt.

Iloinen tyttöjoukko pelmahti paikalle kuin tyhjästä. He jäivät katsomaan Maman esitettä.

– Iltaa ennustaja, me vietetään polttareita. Ehtisitkö vielä ennustaa Liille? Hän on kiinalainen mutta ymmärtää hyvin englantia.

Mama epäröi. – Tuota, pärjään kyllä turistienglannilla, mutta tarotkorteissa on paljon käsitteitä, joihin en tiedä oikeita sanoja.

– Ei hätää, meillä on älykännykät. Käytetään google kääntäjää.

Mama naurahti. Niinpä tietenkin. Tämä nykytekniikka yllätti hänet jatkuvasti.

– Tyttöseni, nosta onnenkortti. Intohimo. Passion. Et sinä tähän ennustajaa tarvitse. Näen että olet umpirakastunut. Toivottavasti tuleva miehesikin on. Tulette viettämään kiihkeitä lemmenöitä. Menkää nyt tytöt jatkamaan juhlimista.

Tytöt hihittivät ja jatkoivat matkaa kaljateltalle.

Mamakin päätti mennä juomaan tuopillisen ennen nukkumaan menoa. Hän otti käsilaukkunsa ja pakkasi kortit mukaan. Ties vaikka joku pitkäkyntinen pihistäisi ne. Markkinoilla liikkui hämäräperäistä väkeä.

Mama istahti ulkoterassille pitkän pöydän ääreen. Sade oli lakannut ja ilma oli raikas. Leirikylästä nousi savua. Olisipa Elli nyt täällä. Tiedän, että hän nauttisi valoisasta kesäillasta ja voisi juoda maljan kanssani. Miksi ei, pirautan hänelle. Onhan minullakin älykännykkä, Mama keksi.

Elli hämmästyi, kun sain puhelun Mamalta myöhään illalla.

– Elli, onko sinulla kiireitä? Tulisitko paukuille kanssani? Lähetän taikamattoni noutamaan sinua.

– Mama, olet uskomaton. Tietysti tulen. Kaipasin jo seuraa. Henrik tuhertaa taas sukututkimuksen parissa. Mitä laitan päälle?

– Täällä on vähän kosteaa sateen jälkeen. Ota sadeviitta ja kumisaappaat. Markkinoilla ei tarvitse hienostella.

Jälleennäkeminen oli riemullinen. Ellinoora oli sonnustautunut kukalliseen viittaan ja kirsikanpunaisiin saappaisiin.

Mama nauroi. – Sinä Elli olet tyylikäs asussa kuin asussa. Maistuisiko sinulle iltapalaksi paahdettu porsaankyljys ja silavassa haudutettua naurista? Suosittelen ruokajuomaksi tätä vahvaa lammilaista sahtia. Takaan, että kaiken tämän jälkeen yöuni on syvä ja raskas.

Ellinoora huokasi. Kevytruokaviikoista oli muisto vain. Painokin oli taas kääntynyt nousuun.

– Sopii, juhlitaan vaan, markkinoillahan sitä ollaan.

– Elliseni, ehdinkin jo kaivata sinua. Kävitkö näin aikaisin ulkona? Henrik ihmetteli aamulla.

– Kävin vähän tuulettumassa, mutta nyt olen täällä. Eiköhän mennä puurolle, Ellinoora nauroi.

TUULIN HÄÄT

– Helmi, me mennään Saulin kanssa maistraattiin. Se on vain pieni tilaisuus. Me ja kaksi todistajaa. Tulisitko toiseksi? Saulin toimittajakaveri Jaakko on luvannut tulla myös.

– Tottahan toki tulen. Sehän on kunnia. Miten pojat?

– Lauri tulee tietenkin ja Joonatan. Olen ostanut molemmille valkoiset paidat ja kissanrusetit.

– Onpa hauska nähdä pojat komeina. Mitä itse laitat päälle?

– Ostin sitruunankeltaisen kesämekon ja tilasin kukkakaupasta seppeleen hiuksille.

– Voi, olet varmasti kesän kaunein morsian. Minullakin on aika uusi mekko. Tässä, tällainen heleä punakukkainen. Kelpaako? Voisin laittaa myös lierihatun.

– Ihanaa Helmi, minä olen niin onnellinen. Mennään virallisen tilaisuuden jälkeen pienellä porukalla mökille. Sauli on luvannut keittää ison kattilallisen kalakeittoa. Kellarissa on pullokaupalla omatekoista kotiviiniä. Olen saanut maistaa. Se on ihan kelvollista. Olen suunnitellut nuorisolle pallopelejä, ongintaa ja makkaranpaistoa. Suostuisitko sinä Helmi toimimaan ennustajaeukkona? Se olisi uusi elämys vieraille.

– Suostun toki. Tarvitsen vain pöydän, kaksi tuolia ja rauhallisen paikan.

– Pihalla on huvimaja. Varataan se sinun käyttöösi. Ei haittaa, vaikka sataisi, Tuuli suunnitteli onnellisen näköisenä.

Vihkiäistilaisuus maistraatissa oli hetkessä ohi. Tuuli ja Sauli sanoivat tahdon. Helmi liikuttui. Ihana kun ystävällä oli nyt oikea perhe.

Päivä oli puolipilvinen. Sateenuhkaa ei onneksi ollut. Nuoriso kirmaili paljain jaloin mökkipihalla. He olivat vaihtaneet juhlavaatteet shortseihin ja t-paitoihin. Aikuiset istuivat pihapöydän äärellä. Tillikermainen kalakeitto teki kauppansa. Kun komea hääkakku kannettiin pöytään, Saulin isä kilisti kahvikuppia.

– Ystävät, nostetaan malja hääparille.

Hän oli hyväksynyt heti Tuulin. Oli mukava, kun Laurillakin oli nyt seuraa. Poika oli ollut yksinäinen eron jälkeen. Hän vietti viikon vuorotellen äidin ja isän luona. Onneksi nämä asuivat lähekkäin. Nyt täällä mökillä oli mukavaa, kun oli kavereita.

Saulin äiti hymyili ja tuli halaamaan hääparia.

– Tuuli, pikkulinnut ovat laulaneet, että odotat vauvaa. Olen niin iloinen. Sinä olet parasta, mitä Saulille on tapahtunut.

Tunnelma kohosi illan mittaan. Nuoriso vetäytyi saunakamariin katsomaan videoelokuvia. Aikuiset istuivat pihalle sytytetyn nuotion äärellä. Sauli oli sekoittanut mansikkaboolin. Kaikkien posket hehkuivat illan kajossa.

– Ystävät rakkaat, meillä on yllätysohjelmaa. Olemme saaneet vieraan. Hän istuu tuolla huvimajassa ja ennustaa tarotkorteilla halukkaille. Ei tarvitse pelätä. Hänen nimensä on Mama Helminen ja hän on luvannut antaa vain hyviä ennustuksia.

Naiset riemastuivat. Ilta oli ihmeellinen. Hetkessä huvimajan kynnyksellä oli jono. Vieraat saivat toinen toistaan parempia ennustuksia. Helmi lateli heille kaikkea hyvää. Onnellisuutta, saavutuksia, matkoja, ylitsevuotavia maljoja.

Naiset palasivat nuotion ääreen tyytyväisinä. He yllyttivät miehiä menemään Maman luokse.

– Naisten höpinöitä, ei me uskalleta, miehet kuittasivat.

Jaakko rykäisi. Hän oli ottanut pari lasillista enemmän boolia kuin muut. – Minä poika uskallan. Eihän niihin juttuihin tarvitse uskoa.

Hän marssi määrätietoisesti huvimajaan. Helmi sekoitti kortit.

– Nosta itsellesi onnenkortti.

Jaakkoa vähän epäilytti, mutta toimittajamiehenä hän oli valmis kokeilemaan kaikkea uutta. Tästähän voisi saada vaikka jutun.

– Jaakko, et olekaan mikään turha mies. Nostit juuri pakan parhaan kortin. Katso, se on Taikuri. Tiedätkö, tarotkorttipakassa on 78 korttia, kaikki erilaisia. Kuvassa on Merkurius, kultaiset siivet kantapäissään. Hän on jumalten sanansaattaja. Taikuri on veijari pilke silmäkulmassaan. Hänellä on kyky antaa, mutta myös ottaa. Sinulla on nyt onnen avaimet. Kaikki mihin ryhdyt, toteutuu. Mutta ole tarkka mitä toivot, voit nimittäin saada sen.

Jaakko hämmästyi. Tämä eukkohan puhui ihan kummia.

– Olen tässä katsellut erästä viehättävää tyttöä koko illan. Olisikohan minulla mahdollisuuksia? Jaakko kysyi toiveikkaana.

Helmi nauroi. – Kyllä vain, muista ne onnen avaimet.

Jaakko marssi takaisin nuotiolle hymyssä suin. – Kuulkaa äijät, tämä mies tässä nosti pakan parhaan kortin. Minulla on nyt mahtava olo. Saisinko ison mukillisen boolia.

Miehet innostuivat. Jos Jaakko uskalsi, kyllä hekin. Helmin majan edessä oli taas jono. Tuuli kantoi hänelle virkistävää boolia, ettei kurkku aivan kuivunut. Helmi oli vähän huolissaan, oliko Jaakko tarkoittanut häntä, kun puhui viehättävästä tytöstä. Ei sentään, tuollahan mies syleili mustatukkaista kaunokaista. Huh, hetken pelästyin. Olen saanut miehistä vähäksi aikaa tarpeekseni, Helmi rauhoittui ja liittyi nuotiopiiriin.

Ilta oli ollut ihana. Tuuli ja Sauli olivat vetäytyneet viettämään hääyötä lentokenttähotelliin. Heidän lentonsa Kanarialle lähtisi varhain aamulla. Saulin äiti ja isä olivat vieneet Joonatanin ja Laurin kotiin. Muutkin vieraat tekivät lähtöä. Tilataksi odotteli mökkitiellä. Kesäyössä oli taikaa.

ANNI JA POJAT TOIVON KOTONA

Anni ja Toivo olivat kesälomalla. Tosin vain viikon mittaisella, sillä he olivat saaneet harjoittelupaikat. Anni tuskaili, kun kaupungissa oli tukahduttavan kuuma.

– Haluaisitko tulla poikien kanssa käymään meillä maalla? Toivon kysymys yllätti Annin. He olivat paiskineet töitä yhdessä, mutta taannoisen elokuvaillan jälkeen he eivät olleet tavanneet vapaa-aikana. Tai eihän Annilla sellaista edes ollut.

– Me tullaan tosi mielellään. Saku on käynyt juuri uimakoulun ja vinkuu järveen. Saskallekin tekisi hyvää päästä tuulettumaan. Molemmat hyppii seinille.

Helge-isällä on sauna kuumana. – Kas poika, tuot jo toisen nätin tytön näytteille. Sinustahan on tullut oikein naistenmies.

– Tiedä häntä, Anni on vaan työkaveri. Kävi sääliksi, kun päiväkoti on kiinni.

– Älä huoli poika, kyllä tänne tyttöjä ja pikkupoikia mahtuu. Tuollahan ne pojat kirmaavatkin jo nakuina vesirajassa. Asettukaa Annin kanssa taloksi.

Kesäinen lomaviikko sujui turhan nopeasti. Anni autteli arkihommissa. Helge oli tyytyväinen. Kyllä hänelle kelpasi, että keittiö tuoksui aamuisin vastakeitetylle kahville ja puuro poreili liedellä. Spagetti ja jauhelihakastike olivat poikien lempiruokaa. Toinen suosikki oli kalakeitto. Katiskasta nousi komeita ahvenenvonkaleita. Helgellä oli pihalla savustuslaatikko. Miten herkullisilta ahvenet maistuivatkaan, kun niitä sai syödä ulkona.

– Eikös tällainen sormiruoka ole taas muodissa, Helge vitsaili.

Kun Anni ja pojat olivat vetäytyneet saunakamariin nukkumaan, Helge istahti Toivon viereen tuvan kuistille.

– Poikaseni, olet selvästi piristynyt. Onko se tämän Annin ansiota?

– Tiedä häntä, ei tämä maalarinhomma ihan kurjaa ole. Olemme päässeet kunnostamaan vanhoja ovia ja ikkunoita. Siinä näkee käytännössä käden jäljet. Niin ja saamme palkkaakin. Se nousee sitä mukaa, mitä opimme. Seuraavaksi pääsemme kokeilemaan ootrausta.

– Hyvä kuulla, olinkin jo huolissani sinusta. Entä oletko sinä unohtanut sen mukavan Helmin?

– Äh, ei siitä mitään tullut. Helmi ei jaksanut kuunnella murheitani.

– Jaksaako tämä Anni?

– Ei tietenkään, sillä on omat murheet. Yksinhuoltaja ja kaikki. Me ollaan oikeasti vain työkavereita.

– Jaa jaa, isä myhäili.

Helteet toivat ukkosen tullessaan. Nuoret istuivat saunan terassilla ja katselivat luonnon näytelmää. Saska ja Saku hyppelivät ulkona sateessa.

– Kivaa, he hihkuivat.

Annia pelotti, kun salamat välähtelivät ja ukkonen jyrisi.

– Pojat, nyt nukkumaan.

Kuului hirvittävä pamahdus. Salama oli iskenyt suureen kuuseen saunan takana. Nyt pojatkin pelästyivät. He juoksivat viivana Annin syliin.

– Voitaisiinko mennä kohta kotiin?

– Kultapienet, mennään, mutta nyt kipin kapin nukkumaan. Sade on jo hiljentynyt.

Pojat olivat aamulla rehvakkaita. – Me ei pelätty yhtään.

– Ette niin. Te olitte tosi reippaita. Teillä on paljon kerrottavaa päiväkodissa.

– Kiitos Toivo ja kiitos Helge-setä, meillä on ollut ihana viikko.

– Tulkaa toki toistekin. Lähimetsistä löytyy marjoja ja sieniä.

– Voitaisiin tulla sieniretkelle. Mutta nyt meidän on aika palata taas kaupunkiin. Työt odottavat, Anni sanoi.

Toivo saatteli Annin ja pojat kotiin. Hän huokasi. – Mukavia pentuja. Ehkä minäkin tästä elämäntuskasta toivun. Ei tarvitse kuin katsella tuollaista elämäniloa, niin omat murheet eivät tunnu enää tärkeiltä.

Anni antoi märän pusun Toivon poskelle.

– Nähdään kamu.

– Helmi-täti, minun tulee sinua ikävä. Me muutetaan äidin, Saulin ja Laurin kanssa Tampereelle. Sauli on saanut sieltä työpaikan. Äiti jää kotiin, koska vauva syntyy pian. Minä ja Lauri mennään uuteen kouluun. Minua vähän jännittää.

– Voi Joonatan, tosi ikävä erota sinusta. Mutta tiedätkö, voimme tavata usein. Tampereelta on hyvä junayhteys tänne Helsinkiin. Voit tulla koska vain luokseni. Sinähän olet jo iso poika. Kohta kolmasluokkalainen. Voit ottaa Laurin mukaan.

Joonatan halasi Helmiä. – Vaikka olenkin iso, voisitko silti kertoa minulle iltasadun?

– Mitä haluat kuulla?

– Mama Maddalena on mahtava. Voisiko hän tehdä taas taikoja?

– Mitä jos järjestämme kuningatar Ellinooralle suuret syntymäpäiväjuhlat. Keksitään yhdessä, mitä juhlissa tapahtuu.

Joonatanin silmät loistivat. – Joo, tanssi- ja lauluesityksiä, paljon lahjoja ja Mama järjestää yllätyksiä. Kutsutaan kaikki satuhenkilöt mukaan. Muistetaanko me edes kaikkia?

– Yritetään. Tästä taitaa tulla vuosisadan tapaus.

Tuuli tuli tapaamaan Helmiä. Hänen vatsansa oli pyöristynyt nopeasti.

– Helmi, halataanko. Minulle on tapahtunut liian paljon, liian äkkiä. Vauva syntyy muutaman kuukauden kuluttua. Pakkaamme parhaillaan Joonatanin kanssa. Sauli on löytänyt meille Vapriikista unelmakodin. Minua niin jännittää. Tule käymään heti, kun saamme uuden kodin valmiiksi.

– Tuuli, totta kai tulen. Minun tulee ikävä sinua ja Joonatania, mutta olen iloinen teidän puolestanne. Minulla on taidehistorian opinnot loppusuoralla. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä en tiedä.

– Eikö ole uusia sulhaskandidaatteja?

– Ei todellakaan. Enkä kaipaakaan. Ehkäpä minusta tulee tiedenainen. Voisin ruveta miettimään väitöskirjaa.

– Helmi, toppuuta vähän. Pitäähän sinun elääkin.

Helmi nauroi. – Älä ota vakavasti. Täytyyhän minunkin kokea vähän elämäntuskaa. Olen kuullut siitä jo ihan riittävästi.

Tuuli heilautti kättään. – Helmi, pidetään yhteyttä. Elämä kantaa.

PARHAAT JUHLAT IKINÄ

Kuningatar Ellinooran syntymäpäivä lähestyi.

– Henrik, kultaseni, mitä tuumit, voidaanko järjestää kunnon juhlat?

– Mammaseni, totta kai. Kuningas katsoi hyväksyvästi pulleaa vaimoaan. – Millaisia ajattelit?

– Haluaisin kutsua kaikki ystävämme. Mama Maddalena voi toimia seremoniamestarina. Tiedän, että hänellä on aina varastossa yllätyksiä. Lapsetkin ilahtuisivat.

– Elli kulta, järjestetään oikein riemujuhlat.

– Mama, mitä tuumit, eikö me olla juhlat ansaittu? Ellinoora soitti ystävälleen.

– Kuule Elli, ajattelin juuri ehdottaa samaa. Tulen pari päivää ennen h-hetkeä. Tehdään yhdessä suunnitelmia. Minulla on yllätyksiä takataskussa.

Juhlapäivä oli säteilevän aurinkoinen. Elli epäili, että siinäkin Mamalla oli sormet pelissä. Kokki Kekäle oli ylittänyt itsensä. Linnan pihalle oli katettu pitkät pöydät. Kättelyjono oli käsittämättömän pitkä. Kutsuja oli lähetetty naapurivaltakuntaan asti. Lakeija kuulutti kovalla äänellä vieraiden nimet saapumisjärjestyksessä.

Prinssi Mikael ja Prinsessa Pohjantuuli. Lapset Amadeus, Miranda, Maisie ja Mila. Prinsessa Quu ja tangokuningas Mikko. Prinsessa Tähti ja Professori Pinkki. Tallirengit Mimosa ja Reinold. Suutari Adidas ja Toimitusjohtaja Tuomas. Mörkö. Prinsessa Jade. Helmi ja Joonatan. Tuuli, Sauli ja Lauri. Toivo, Anni ja pojat Saku ja Saska. Isä Helge. Pavel. Kilparatsastaja Natalia ja ratsu Pegasos.

Lapset riemastuivat, kun näkivät valkoisen hevosen, jolla oli siivet selässä.

– Päästäänkö ratsastamaan? he kyselivät ja silittivät hepoa silmät loistaen.

– Hakekaa Pekalle vähän porkkanoita ja sangollinen vettä. Pääsette sen jälkeen koeajelulle, Natalia lupasi.

Lapset riensivät kilpaa kasvimaalle. Hetken kuluttua taivaalta kuului riemunkiljahduksia. Pegasos kaarteli sulavasti linnan puutarhan yllä. Kuningatar Ellinoora ja kuningas Henrik säteilivät.

Fanfaari soi. – Kohottakaamme malja Ellinooralle ja Henrikille. Kauan eläköön Kuningatar ja Kuningas. Kaikki kilistivät.

– Pöydät on katettu, olkaa hyvät, kokki Kekäle kuulutti.

Herkullisen illallisen jälkeen oli lahjojen vuoro. Tuomas ennätti ensimmäisenä. Kauppamies kun oli.

– Toinen teille kaikille Adidas-merkkiset lenkkitossut. Ne ovat meidän hittituote. Veikkaamme, että niistä tulee tosi suositut.

Maalariammattikoululaiset toivat lapsille värikkäitä spraymaaleja.

– Näimme, että tuolla linnan takana on pätkä aitaa ilman koristeita. Saatte Ellinooran luvalla maalata sen täyteen graffiteja. Mikke voi näyttää mallia.

Lapset taputtivat. Tämä oli mukavampaa kuin tylsät värityskirjat.

Mörkö kantoi pihalle suuren korin. Sieltä paljastui rullaluistimet lapsille.

– Pidetään kisat, kunhan ensin vähän harjoittelette. Minä voin toimia kapteenina.

Lapset hurrasivat ja sovittelivat tuota pikaa outoja jalkineita.

– Niin ja on minulla lisääkin tuliaisia. Olen saanut valmiiksi muistelmani Kahleet katkesivat. Tässä kaikille nimikirjoituksellani varustettu kappale.

Vieraat taputtivat.

– Krrrhm, on täällä muitakin kirjailijoita. Saatte kaikki uunituoreen kirjani Kokki Pinkin salainen keittokirja. Reseptit ovat niin salaisia, että toivon ettette levittele niitä somessa.

Kokki Kekäle selaili ohjeita. Kas, taidanpa saada täältä hyviä vinkkejä. Uudistan kerralla linnan ruokalistat, hän hykerteli. Mutta mistä mahdan saada krokotiilifileitä?

Helmi oli kuunnellut korva tarkkana. Hän kilisti kahvikuppiaan.

– Saanko panna paremmaksi. Minäkin olen ajatellut kirjoittaa kirjan. Pääsette kaikki siihen mukaan. Päähenkilöinä loistavat tietysti kuningatar Ellinoora ja Mama Maddalena.

Rouvat ihastuivat. – Tuleeko meistä julkkiksia?

– Taatusti tulee, vaikka sitähän te olette jo nyt.

Mama Maddalena taputti käsiään. – Minullakin on lahjoja, mutta ajattelin paljastaa ne vähän myöhemmin. Olen kuullut, että lapset ovat valmistautuneet esittämään ohjelmaa. Hei päiväkodin pikkuiset. Teillä on kunnia aloittaa.

Pihalle oli rakennettu näyttämö. Verhon takaa kului supatusta. Roope astui esiin vihreään lohikäärmepukuun verhoutuneena. Hän näppäili kitaraa.

Esirippu aukeni. Yleisö henkäisi. Sieltä paljastui satumetsä. Lapset olivat pukeutuneet eläinhahmoiksi. Pupujussit pomppivat töpöhännät viuhuen. Sammakot tekivät pitkiä loikkia ja kissat kiipeilivät puissa. Miaaaauuuu, ne naukuivat niin, että linnan piha kaikui.

Ebony oli pukeutunut tuuheahäntäiseksi oravaksi. Hän lauloi Roopen kitaran säestyksellä: Kas, kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla, sen poikaset siinä ne leikkiä lyö ja pikku hampahin siementä syö.

Yleisö puhkesi raikuviin aplodeihin.

Lapset kumarsivat ja pakenivat kikattaen verhon taakse. He saivat tulla kumartamaan yhä uudestaan, sillä taputuksista ei tullut loppua.

Seuraavaksi oli isojen tyttöjen vuoro. Kleopatra ja Maria Antoinette olivat sonnustautuneet polvista rikkinäisiin farkkuihin ja tiukkoihin neonvärisiin toppeihin. He olivat sitoneet kähäriin hiuksiinsa värikkäitä nauhoja. Jaloissa oli tuliterät Adidas-lenkkarit.

Ellinoora katseli lapsia haikeus silmissään. Miten kauniita nämä tummat nuoret olivatkaan ja kohta he olisivat jo koulussa.

Värivalot vilkkuivat, kun neidot lauloivat duettoa.

Vaik sata salamaa iskee tulta, Ja koko elämä räjähtää. Ei rakkautta voi riistää multa, Toivo jäljelle jää. Kun sata aurinkoo meille paistaa, Ja laiva valmis on nousemaan, Minä turvaan vien tämän rakkauden, Ja me löydämme uuden maan.

Yleisöllä oli hauskaa ja riemu jatkui, kun nuoret herrat Leonardo, Michelangelo ja Mohamed esittivät vauhdikkaan sapelitanssin.

Prinsessa Pohjantuuli astui esiin. – Olemme suunnitelleet juhlan kunniaksi pienen musiikki- ja tanssiesityksen. Tulkaa lapset, nyt on meidän vuoromme.

Tunnelma muuttui.

Roope oli kiinnittänyt puihin valonheittimet. Näyttämö kylpi hopeisessa kuunvalossa. Neidot Miranda, Maisie ja Mila astelivat sirosti valkoisissa balettipuvuissa näyttämölle. Pienten joutsenten tanssi valloitti yleisön. Varsinkin kun Amadeus-veli säesti esitystä taikahuilullaan.

Ellinoora huokaili. – Mitään näin ihanaa en ole ennen nähnyt.

Mikko palautti heidät nopeasti maan pinnalle.

– Minulla on tuolla huvimajassa karaokebaari. Kaikki halukkaat saavat tulla laulamaan. Niin ja baarikaappi on avoinna.

Tämäkin ilmoitus sai riemukkaan vastaanoton.

– Me halutaan diskoon, nuoriso protestoi.

– Totta kai te pääsette diskoon, Ellinoora nauroi. – Olemme Roopen kanssa sisustaneet linnan kellariin yöklubin. Siellä on värivalot ja diskopallo ja Roope on luvannut toimia diskojukkana. Mikä se ikinä nyt onkaan. Mutta ennen sitä, ystävät hyvät, Mama Maddalenalla on yllätysohjelmaa.

Taputukset kajahtivat. Tätä olikin jo odotettu.

Ilta oli ehtinyt hämärtyä.

Mama heilautti kättään ja yhtäkkiä tumma taivas oli täynnä kullankimaltavia tulikärpäsiä. Ne muodostivat kuvioita. Vieraat haukkoivat henkeä, kun heidän yläpuolellaan kukat aukesivat hehkuviksi ruusuiksi.

– Mitään tällaista en ole nähnyt Amos Rexin virtuaalimaailman jälkeen, Elli supatti Mamalle.

– Sieltähän minä tämän idean sain, mutta odotapa jatkoa, Mama hymyili.

Tulikärpäset muuttuivat kukannupuiksi ja laskeutuivat yksi kerrallaan vieraiden olkapäille. Ne poksahtivat ja muuttivat muotoaan. Tytöt saivat kaulakorut, naiset riippuvat korvakorut, miehet kalvosinnapit ja pojat stressipallot.

– Puristelkaa näitä, jos tytöt kiusaavat, Mama hekotti. – Mutta tiedoksi, kaikki korunne vaihtavat väriä asusteidenne mukaan. Olette niin sanoakseni muodin huipulla.

– Nyt Elliseni, minulla on vielä yksi lahja ja se on tietysti sinulle. Olethan päivänsankari. Tilasin nettikaupasta samanlaisen turkisvuorisen matkaviitan kuin omanikin on. Siinä on taikavoimia. Voimme lähteä juhlien jälkeen pienelle kiertoajelulle lentävällä matollani.

Ellinoora halasi Mamaa. Tämän parempaa ystävää hän ei olisi voinut toivoa.

Rouvat istuivat myöhään yöllä tuoksuvassa puutarhassa. Pikkulapset olivat nukkumassa unikaverit vierellään. Nuoriso bailasi diskossa ja Mikon karaokebaarista kuului haikeita säveliä.

Mama oli torkahtanut hetkeksi leivosvadin ääreen. Hän heräsi, kun kuunsäteet osuivat silmiin.

– Elli, eikö yö olekin ihmeellinen.

– On ja juhlat ovat olleet parhaat ikinä. Odotan jo innolla yhteistä matkaamme. Minne viet minut?

– Se on yllätys. Ja sitä ennen lupaan sinulle vain hyviä ennustuksia.

---

HELMIN TARINA jatkuu otsikolla Pimeintä on juuri ennen auringonnousua